circumlocutionary

"yksikön genetiivi ympäripyöreän
yksikön partitiivi ympäripyöreää ympäripyöreätä
yksikön illatiivi ympäripyöreään
monikon genetiivi ympäripyöreiden ympäripyöreitten ympäripyöreäin
monikon partitiivi ympäripyöreitä
monikon illatiivi ympäripyöreihin ympäripyöreisiin"
("Suomen sivistyssanakirja", "ympäripyöreä")

Sananvapaus on kaunis asia. Samoin suvaitsevaisuus. Näiden kohdatessa syntyy monen mielestä ihannemaailma ; Kaikki saavat ikään kuin loistaa ja kaikki olisivat erilaisia mutta samanarvoisia ja asiat etenisivät. Näin voisikin olla. Kuitenkin käytännössä kun sananvapauden ihanne ja suvaitsevaisuuden ihanne kohtaavat, syntyy vain huonoutta. Huonoutta joka kuvaa sitä mallia jota "Napoleonin kompleksit" kuvasi tekstissä "Päättömät kirjoitukset". Tekstissä, jonka ääressä nauroin kerran ääneen ja kaksi kertaa huvitti enemmän ; Hän huomauttaa että "Suomessa ns. laatulehtienkin pääkirjoitukset ovat merkitykseltään hämäriä. Suomessa sanomalehdet kirjoittavat pääkirjoituksissaan poliittisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista aiheista, mutta välttelevät viimeiseen asti suoria kannanottoja. Tulokseksi saadaan aina munatonta molemminpuolismuminaa, joka on niin hajutonta, ponnetonta ja mautonta, että sitä voisi luulla puolueohjelmaluonnokseksi." ... "Jostain syystä Suomessa lehdellä ei saa olla pääkirjoituksissa linjaa, josta erikseen mainittaisiin, että se on lehden linja johonkin poliittiseen kysymykseen. Suomessa hukataan pääkirjoitusten potentiaali, ja ne ovatkin pääsääntöisesti sanomalehtiemme tylsintä ja mitäänsanomattominta antia."

Ja koska näyttää olevan likimain luonnonlaki, että jos jossain mainitaankin sanapari "jostain syystä", minulta ilmestyy kannanotto siihen mitä se on.

Nähdäkseni syynä on nimenomaan se, että nyky-yhteiskunta kannustaa ennen kaikkea suvaitsevaisuuteen joka ilmenee erilaisuuksien peittelynä. Kohteliaisuussyistä asioita jätetään monesti kokonaan sanomatta. Tällöin syntyy toki humaania ja ketään loukkaamatonta tekstiä, mutta sen sisältö ja vaikuttavuus katoaa samalla. Lopputuloksena syntyy nykylehdistön pääkirjoituksia joita kuvaa se, että ne ovat mielipidekirjoituksia joita paradoksaalisesti kuvaa mielipiteettömyys.

Olenkin kutsunut tämänlaista strategiaa pseudodiplomatiaksi ; Se ei nimittäin itse asiassa ole suvaitsevaisuutta vaan äärimmäistä suvaitsemattomuutta ; Kun ajetaan kohteliaisuuskulmaa äärimmilleen, saadaan aikaan tilanne jossa juuri mitään ei saa sanoa koska muutoin joku loukkaantuisi. Tätä kautta onkin helppoa esimerkiksi tarttua uskontokritiikkiin "militanttiutena". Ja itse asiassa tämä ilmiö on yleinen muuallakin. Kaikki kritiikki koetaan usein sensuristisena vastutamisena. Tämän lopputuloksena on yhteiskunta joka pelaa herkkähipiäisempien tuntojen mukaan. Tämä voisi olla kaunista, kunnes tajuaa että taktinen suuttumienn tarjoaa tässä maailmassa omituisen vallankäyttöstrategian jossa "marttyyrinkruunu" antaa valtaa ajaa omia asioita ohi keskustelun.

Pseudodiplomatia onkin Suomessa hyödyttänyt nimenomaan niitä asioita joita ei kenties pitäisi. Se on esimerkiksi suvaitsemattomien ääneenlaukojien suojakilpenä kritiikiltä. Se on myös pseudotieteilijöiden ja denialistien vakiokäytänne ; Heidän strategiansa on hyväksikäyttää systeemiä niin että heidän lausumansa pitää nostaa esille koska linjattomuuden vastapainoksi on esitettävä marginaalinenkin käsite. Ja tämänlaisten moittiminen taas on sensuuria ja vainoa.

Pseudodiplomatia on "ääripään ongelma". Toisessa suvaitsevaisuuslinjan ääripäässä on suvaitsemattomuuden suvaitseminen jossa ajatellaan että esimerkiksi natsien lausuntojen kritisoiminen olisi inhottavaa suvaitsemattomuutta ja tätä kautta kiellettyä suvaitsevaisilta ihmisiltä. Tämä taas antaa vallan niille jotka ovat valmiita menemään pisimmälle. (Jotka ovat muuten usein niitä ihmisiä jotka ovat "suvaitsevaisuushyssyttelyilmapiirissä" ovat ensimmäisenä ottamassa itselleen marttyyrinkruunua. Samat tahot ovatkin vaatimassa suvaitsemattomuuden suvaitsemista ja pseudodiplomatiaa, aina sen mukaan mikä heille paremmin sopii.)

Siksi onkin hyvä huomata että suvaitsevaisuus ei tarkoita hyssyttelyä, että avomielisyys ei tarkoita sitä että vain komppaa mitä tahansa mielipiteitä ja että kritiikki ei tarkoita sensuuria. Tai että se että mielipiteen saa sanoa ääneen tarkoittaisi sitä että se olisi samalla perusteltu mielipide. Tämän tajuamisen jälkeen lähtee ponsi sekä suvaitsemattomuuden suvaitsemiselta että pseudodiplomatialta. Suvaitsevaisen yhteiskunnan ei tarvitse - tai oikeastaan edes pidä - suojella vittuuntumiselta tai kritiikin kohteena olemiselta. Sen tulee sen sijaan suojata kiusaamiselta ja vainoamiselta.

Jos tätä ei tajuta, syntyy tilanne jossa mielipiteenvapaus tarkoittaa sitä, että ollaan vapaita mielipiteistä. Tällöin mielipide on vapaa sellaisella omituisella ja hyvin abstraktilla tavalla, vapaa siellä jossain ihmisten näkymättömissä ja kuulumattomissa.

---

Kirjoittaja tunnustaa ympyröiksi vain pyöreät.

Pieni ajatus itsetyytyväisyydestä.

Optimism bias on yleinen ilmiö, siinä ihmiset korostavat onnistumisiaan (lähi)tulevaisuudessa ja mitätöivät vaikeuksia ja riskejä. Samoin tuttu on Lake Wobegon effect, joka tarkoittaa sitä että ihmiset uskovat olevansa "keskivertoa parempia", esimerkiksi normaalia parempia autokuskeja. Tässä kohden on tietenkin syytä muistaa, että "puolet ovat keskivertoa tyhmempiä." Silti ihminen arvioi itsensä viisaammiksi useammin kuin tilastot sallisivat. Tämän vuoksi joitain asioita ei kannata kysyä, jos haluaa saada oikean vastauksen. Kyselytutkimus ei siis ole paras tapa selvittää näitä asioita.

Vastaava ilmiö liittyy varmasti myös kansallistunteeseen: Juuri se oma maahan on kaikista paras ja sen ihmiset jotenkin erityisen laadukkaita.

Kuitenkin tämä ilmiö on mutkikas esimerkiksi sosiaalisuuden kohdalla. Sain tästä idean siitä, kun juttelin koulussa eräiden henkilöiden kanssa. Kyllähän se on niin, että aina kun menen koululle, siellä on joku. Juttelun ohessa tuli selville se, että he eivät pitäneet minua yhtä epäsosiaalisena kuin mitä itse pidän. He kuitenkin myöntyivät, kun päästiin siihen että "en oikein ymmärrä ihmisiä eivätkä ihmiset minua." I suck in this. He kuitenkin korostivat sitä kuinka olen avoin erilaisille ihmisille, ja että en pelkää ihmisiä, vajoa kuoreen. Ja osallistun aktiivisesti juttuihin. He siis määrittelivät sosiaalisuuden eri tavoin kuin minä. Tästä voidaan päätyä siihen että enemmistö voi olla keskivertoa sosiaalisempi, jos he valitsevat sosiaalisuuden määritelmän sellaisella tavalla että he itse ovat siinä hyviä. Toki tämäkään ei ole "objektiivinen", tietyllä tavalla on mutkikasta sanoa "onko narsistisesti valittu kriteeri parempi kuin suora narsismi". Mutta tiettyä itselle valehtelemista tässä kohdassa ei enää tarvittaisi. Jokainen voi olla voittaja, jos määrittää voittamisensa riittävän laveasti. Minäkin saisin varmaan noilla minulle esitetyillä mittareilla "keskivertoa sosiaalisemman" leiman.

Samalla tavalla kansallismielinen voi valita oman maansa piirteitä ja ottaa juuri ne parhaimmuuden mittariksi. Jos tilastot näyttävät että ollaan rehellisiä, niin tässä on hyvä kehunaihe, jos se ei ole hyvä, valitaan toinen ja brassaillaan sillä.

Tälläinen meininki voi tuottaa ongelmia. Carol Dweck on esimerkiksi sitä mieltä että lapsen liika kehuminen voi jopa haitata oppimista, koska kehu tuottaa aseman, jonka voi menettää: Älykkääksi kehuttu pyrkii välttämään tilanteita, joissa tyhmyys voisi tulla esiin. Tällöin lapsi lakkaa ottamasta riskejä. Toki tämä voi johtaa siihen että lapsi keskittyy vain osaamisalueeseensa, mikä ei välttämättä ole huono asia. Dweck huomasi kuitenkin tutkimuksissaan myös sen, että lapset ovat yhdistäneet kehumisen myös siihen että henkilöltä ei odoteta enempää. Tämä johtaa laiskistumiseen sekä siihen että kehu on ikään kuin jatkokasvattamisen lopettamismerkki. Liian helppo kehu myös katkaisee työn ja saavutuksen välisen yhteyden "joka ihan oikeasti on siellä". Tällöin lopputulos voi olla laiskuutta tai yrittämisen lopettamista vastoinkäymisten edessä.

Tästä hyvä esimerkki on puolisoni kaksoissisar, joka on meillä tällä hetkellä kylässä. Tämä asuu Amerikoissa ja on Suomessa väliaikaisesti opintojen vuoksi. Häneen on tarttunut "Amerikkalainen tapa" kehua kaikesta. Onhan se toki positiivista kohdata ihminen, joka yrittää löytää hyviä asioita teoissasi. Mutta pidän kuitenkin enemmän oman puolisoni tavasta sanoa suoraan asiat. Kehu on ansaittu ja samoin moite, eikä taustamotiiveja tarvitse miettiä. Se vapauttaa kohdallani valtavat määrät hulluusenergiaa muuhun käyttöön. Osittain siitä lähteestä tätäkin blogia kanavoidaan. Ainaisen kehumisen kanssa olisi vaikeaa elää, koska sanat eivät välittäisi sitä kritikaalia informaatiota siitä mikä on hyvin ja mikä huonosti sillä toisella ihmisellä. Ei tietysti ainaisen moittiankaan. Eikä ennen kaikkea kaaoottisen, jonka kehu ja moite vaihtelevat mutta jotka eivät anna mitään pysyvää pohjaa tulevaisuuden käytöksen ohjaamiseen ja jotka eivät aina ole sitä mitä ovat. (Viimeinen kohta on erittäin tärkeä. Harva miettii, kunnes omalle kohdalle osuu.)

Tässä kohden on muistettava että pettymys on odotusten ja toteutumisen väliin jäävä kuilu. Onnistuminen myös vaatii tätä kuilua. Olisi osattava tehdä kuilu, joka olisi mutta ei liian leveä. Itsen kokoinen. Silloin elon taakka ei olisi niin raskas että jaksaisi kantaa, mutta ei niin kevyt että kunto rapistuisi.

Hannu Lauerman "Huijaus - Rohkaisua, johdattelua, psykoterroria" esittää tässä hengessä että huono itsetunto on ongelma, johon pitää puuttua. Joskus se johtuu siitä että ympäristö ei hyväksy. Ja joskus ei ole syytä. Lisäksi hän nostaa esiin senkin että on mahdollista että joidenkin itsetunto on jopa liian hyvä. Tällöin esimerkiksi hyväksi autoilijaksi itseään luuleva voi helposti sortua "liikennesäännöt on tarpeen koska kaikki ei osaa ajaa kuten minä" -henkeä. Seurauksena on tietysti keskittymisen alenemista ja holtitonta ajamista. Tässä kohden liian hyvä kuva itsestä vaarantaa itsen ja muut. Optimismi ja aurinkoinen minäkuva eivät ole mikään tae hyvyydestä. Ratkaisuksi tähän on tietysti löydettävissä jonkin verran harjoittelun kautta, jolloin saadaan todellisia avuja.