IDDIDIT? 7DFF94D4D2DE60E17921109D1648ABB5E334C33D 656E49DAA62F176A1D27DB8F46D99DA7

Jeesus on kuulemma palaamassa takaisin. Ehkä hänet naulittiinkin bumerangiin. Mutta jotkin asiat tuppaavat palaamaan. Esimerkiksi kreationismin on aiemmin kerrottu noudattavan ”myyrävuosia”, jossa se aina jollain tavalla nousee uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen. En tiedä onko näin, mutta minä olen palannut takaisin ID -materiaalien pariin. Olen siis vähän kuin Bruce Willis. Joka varmaan tekee Clane -elokuvia kuolemaansa asti. ”old habits die hard, you know.”

Olen seuraillut viime aikoina Intelligent Designin tärkeän toimijan, Discovery Instituten, viestintää. Tämä tapahtuu äärimmäisen pienimuotoisesti Seuraajamäärät ja kommenttimäärät ja keskustelu on hyvin minimaalista. Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Rational Wikikin muistaa mainita Uncommon Descentin erikoisista julkaisutahdeista ja kommenttimääristä. Samanaikaisesti on hyvittavaa miten todella monet kommentit ovat täynnä … bravadoa. Darwinin kummitukset kalistelevat ja ID on voitokas. Darwinismi on jo voitettu ja katoava tiede. Jäämässä eläkkeelle. Tätä korostaa tietenkin myös Eero Junkkaalankin esillenostama uusi nimilista darwinin epäilijöistä.

Tärkeää on, että keskustelu on laatutasoltaan vielä matalammalla tasolla olevaa.

Esimerkiksi he eivät edes korkeimmalla tasollaan osaa oikein kertoa onko evoluutio jo falsifioitu vai onko se falsifioimattomissa oleva teoria jossa mikä tahansa voitaisiin selittää evoluutiolla.

Esimerkiksi otan kevyesti keskustelun jossa selitettiin, että evolutionistit ovat hölmöjä koska eivät osaa kunnolla vastata Intelligent Designin heille antamiin haasteisiin. Henkenä on se, että evolutionistit antavat liian voi-olla -ratkaisuja jotka eivät tarkkuudeltaan täytä ID -standardeja joita ID antaa omasta viitekehyksestään. Ja että siksi pitää aina pitää mielessä, että evolutionistejen selitykset ovat Tässä yhteydessä korostettiin konseptuaalista eroa joka on aktuaalisen ja mahdollisen välillä. Toisin sanoen evoluutio kuvaa asioita miten jokin asia on voinut tapahtua ja että tämä on eri asia kuin kuvaus siitä miten asiat todella ovat. Tämänlainen retoriikka on tietenkin vakuuttavaa kunnes tajuaa, että monesti tälläisiä vastauksia annetaan nimenomaan mahdottomuusväitteisiin. Ja jos me mietimme mikä on mahdottomuusväitteelle riittävä kumous, niin se on se että jokin asia on mahdollinen.

Erikoista oli, että kun esitin tähän logiikkaan liittyvän argumentin, niin sain vastaukseksi sen, että syynä on se että vapaata tahtoa ei voi olla naturalistisessa maailmassa. Johon sanoin, että on jännittävää että jos puhutaan siitä mikä kumoaa mahottomuusväitteen, niin että siitä derailataan johonkin tämäntapaiseen. Etenkin kun vastauksessa oli sellainen ongelma että se toisti sen saman ongelman. Minun ei tarvitse muuta kuin sanoa että on olemassa kompatibilismi jossa vapaa tahto ei ole ristiriidassa naturalismin kanssa. Ja jos väittää että on mahdotonta, on tämä falsifioitava. Tämä taas vaatii sen todistamista että todella selvittää tieteellä että (1) meillä on vapaa tahto (2) joka on libertaarinen vapaa tahto eikä kompatibilistinen vapaa tahto (3) tämä todella on ristiriidassa fysiikan kanssa sen sijaan että näin vain väitettäisiin.

Mutta tämä tavallaan alleviivaa ongelmaa.

Kun etsitään falsifiointikriteerejä evoluutiolle, ei tosiasiassa haeta mitään sellaisia juttuja joilla evoluutio voitaisiin falsifioida. Koska oikeasti käytössä on huono viitekehys joka toistaa samantyylistä väitettä jossa on aina sama virhe. ; Evoluutioteorian näkemys yhteisestä kantamuodosta kumoutuisi jos kaikilla eläinlajeilla olisi ihan erilainen tapa rakennuttaa itsensä. Sen sijaan, että olisi DNA:ta jossa on peräti aina koodattu kodoneilla eikä esimerkiksi kahden tai neljän mittaisilla jaksoilla.

 Samoin evoluutio falsifioituisi helposti jos kompleksia elämää jatkuvasti humpsahtelisi näkyviin. Monesti abiogeneesin vaikeutta pidetään evoluutiolle haasteena tässä ryhmässä, joten on tavallaan hauskaa miten ihmiset hämmentyvät tajutessaan että evoluutio tosiasiassa falsifioituisi aika kevyesti jos elottomasta aineksesta putkahtelisi nopeasti kompleksia elämää. Jos rätit todella helposti muuttuisivat rotiksi niillä ei olisi yhteistä kantamuotoa sarvikuonojen, ihmisten ja kaalien kanssa.

Mutta näitä ei haeta. Sen sijaan yritetään maalata todisteita. Ja tässä perinteinen tapa on väittää, että jokin on kompleksi niin että se ei voi syntyä evoluutiolla. Ja tässä on usein käytössä sivistyssanoja kuten todennäköisyys. Esimerkiksi Michael Beheä kuunnellessa voi vaikuttua älyllisyydestä kun kuuntelee hienoja sanoja todennäköisyydestä, kompleksisuudesta ja siitä miten evoluutio ei mahdollista tietyn monien neutraalien mutaatioiden ylittämistä. Mutta sitten kaikki muuttuu pettymykseksi kun konsepti pitäisi todistaa.

Jos Behelle antaa laskutehtävän jossa hänelle annetaan jokin proteeini ja hänen pitää laskea mikä on sen lyhin mahdollinen evoluutiohistoria, hän ei voi laskea tätä muuta kuin katsomalla jotain tiedettyjä välimuotoja. Toisin sanoen hän ei voi kuin väittää jonkin vaativan niin ja niin monta tai useampia neutraaleja mutaatioita.

Samoin CSI -informaatiota lurittuu mukamas ties mihin mutta tätä ei oikeasti koskaan osata laskea. On jännittävää miten ensin kuullaan että ID on jäsentävää tiedettä jossa esimerkiksi Dembskin eliminatiivinen filtteri on kuin alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Jossa jäsennetään asioita ja voidaan näyttää onko jokin syntynyt luonnollisesti, lainomaisuuden avulla vai suunnittelulla. Esimerkiksi jos antaa laskutehtäväksi selvittää onko tämän vlogauksen otsikko CSI:tä ja kuinka kompleksinen se on designiin nähden, ei oikein saada irti mitään. Ei edes sitä voidaanko sanoa että jossain on jokin määrä kompleksisuutta vai ilmentääkö se vain suunnittelua.

Haasteena on siis oikeastaan se, että esimerkiksi kompleksi spesifi informaatio ja palautumaton kompleksisuus ovat itsessään lähinnä työkaluja. Mutta tosiasiassa niitä ei koskaan sovelleta. Älyllisinkin keskustelu koskee näiden työkalujen olemassaoloa. Mutta sitten tosiasiassa ei nousta edes keskustelemaan potentiaalista. Eli siitä onko maailmassa potentiaalisesti yhtään asiaa jossa on CSI informaatiota ja jos on niin kuinka paljon. Behekin puhui paljon siitä miten palautumaton kompleksisuus tarkoittaa sitä miten moniosaisesta systeemistä ei voida poistaa yhtään osaa ilman että se menee rikki. Mutta Behe ei ole tehnyt järjestelmällistä knock out -koetta edes lempilapselleen bakteeriflagellalle. Hänen täytyisi jotenkin onnistua manipuloimaan näitä siten että todella voitaisiin järjestelmällisesti kokeilla voiko siitä poistaa yhden osan toiminnan rikkoutumatta. Joka tarkoittaa sitä että jokainen osa kerrallaan tulisi voida poistaa ja käydä kaikki järjestelmällisesti läpi. Se, että jonkin osan poistaminen rikkoo laitteen ei vielä ollut palautumaton. Se, että siitä ei voi poistaa ainuttakaan osaa olisi.

Tässä on tavallaan irvokasta puhua siitä miten darwinistit eivät ole riittävän aktuaalisia puhuessaan mahdollisista kehityspoluista. ID:llä on vaivaa joka evoluutioteoriassa tarkoittaisi sitä että olisi jotenkin vaikeaa määrittää mitä kehityspolku tarkoittaa. Jopa ID:läiset joutuvat myöntämään että kehityspolku on fiksu konsepti koska he väittävät että jonkin asian muuntuminen toiseksi on esimerkiksi jotenkin niin tai näin kompleksista ja että tästä asiasta ylipäätään voidaan puhua. ID:n konseptit eivät selvästi ole samalla tasolla.

Toisin sanoen perusongelma on se, että ID yrittää falsifioida evoluutiota tavoilla joilla he eivät kykene tarjoamaan leipää pöytään. On vaikeaa sanoa onko ”tuo ja tuo on niin ja niin kompleksia” edes oikea evoluution falsifikaatiokriteeri. Toisin kuin on ilmiselvää että kaikki antamani esimerkit ovat joten evoluutio ei selvästi ole falslfioimattomissa siitä huolimatta että nämä ID:n kumouspiirit eivät ole falsifiointikriteereitä. Evoluutio on falsifioitavissa mutta ei ehkä tuolla tavalla. Tai jos on niin mitä väliä kun asiaa ei saada testailtua ID huipputieteen laboratorioissa eikä Discovery Instituten viiden miljoonan dollarin vuosibudjetti selvästi riitä labratutkimusten tekemiseen, sillä saa vaan filosofisia blogauksia jotka korkeintaan rakentavat oletuksien ympärille erilaisia loogisia voi olla-käsienheilutteluja. Jotka ovat ongelmallisia siksi että ne ovat perimmiltään mahdottomuusväitteitä.

Ja tämä tavallaan nostaa esiin yhden asian. 

Sen, miten on jotain mielenkiintoisiakin juttuja. Yllättäviäkin. Ja tämän ytimessä on tavallaan se, että mahdottomuusväitteitä on usein heikennetty epätodennäköisyysväitteiksi. Ja tämä on tavallaan suurin osa hienostuneemman ID;n älyllistä ulottuvuutta. Ja tässä on nostettava esiin mies joka saa Discovery Instituten rajoitusta ”Mind Matters” -bloginsa pitämiseen. Mikä on kiehtovaa koska Discovery Instituten Cordova jakelee viittauksia siihen vähän sellaisella sävyllä kuin kyseessä olisi oma autenttinen toimijansa.

Tosin, rehellisesti sanoen ehkä näin onkin. Sillä kun puhumme Hollowaysta. Skeptical Zoneenkin on nimittäin päätynyt se miten Holloway on viime aikoina puhunut asioita joista minäkin olen puhunut vuosia. Nimittäin siitä, että nämä todennäköisyysasiat ovat oikeasti syvästi ongelmallisia Intelligent Designille.

Holloway huomauttaa ongelmasta joka eliminatiivisessa filtterissä on aina ollut. Ja joka on samanaikaisesti helppo tajuta ilman taustatietoja, ja mitä paremmin ID -argumenttin tutustuu sitä vahvemmin tämä helppo ongelma on se jota kiertämään, ei siis korjaamaan vaan kiertämään lukijan huomio pois asiasta,  suuri osa hienostuneesta puuhastelusta on. Dembski puhuu yhtäällä paljon sattuman ja lainomaisuuden eliminoinnista ja siitä miten ei tarvitse tietää Suunnittelijan toimintatapoja. Mutta samanaikaisesti suurin osa käytännön työstä on rakentaa esimerkkejä joissa yritetään rakentaa jonkinlainen mielikuva jossa kumotaan yksi vaihtoehtoinen sattumahypoteesi. Siksi esimerkiksi Caputo -kolikonheittoargumentissa ei kumota kaikkia mahdollisuuksia, vaihtoehtona on vain tasapuolinen kolikko ja huijaus. Ei esimerkiksi sattumalta painottunut kolikko tai muu lainomainen syy joka tuottaisi valtaosaan heitoista samaa tulosta.

Sattumahypoteesi olisi siksi laskettava täsmälleen parhaalla mahdollisella teorialla. Jos sen hetken tieto on vajaata, jokin parempi sattumahypoteesi olisi olemassa tai laskelma on muuten vajaa niin sitten laskelman lopputulos olisi epäluotettava. Ja siksi ei oikeasti oikeastaan voida olla varmoja ja luottavaisia siihen arvioon joka saadaan. Naturalismia ei siis tosiasiassa mitenkään falsifioidakaan uskottavasti. ; Toisin sanoen ei oikein auta että mahdottomuus muutetaan epätodennäköisyydeksi. Vika ei katoa. Muuttuu vaan vaikeammin demonstroitavaksi. ;

”If we can never be sure we account for all chance hypotheses, then how can we be sure we do not err when making the design inference? And even if absolute certainty is not our goal, but only probability, how can we be confident in the probability we derive?”

(Eric Holloway)

Onkin tavallaan kientovaa itselleni, että monesti tämä vika on yritetty jopa naamioida ID:n falsifiointikriteeriksi. Eli jos ID läinen saa jonkin kompleksin tuloksen niin evoluutikon tulisi näyttää että luonnolliset prosessit todella tuottavat tämälaisen asian.

Mutta tosiasiassa jos asia on CSI vasta kun kaikki luonnollisuus on jo käytännössä eliminoitu, on tämä lähinnä demonstraatio siitä miten huonosti eliminointi on tehty. Eli itse tiedonhankintatavan metodi on epäluotettava. Tätä kautta ennusteita ei ole, on vain aukkoja systeemissä. Tämä korostaa sitä miten aukkojen jumala -perustelutapa on tietämättömyyteen vetoamista jonka ytimessä on ristiriita. Siitä, että jotain ei tiedetä väitetään että jotain tiedetään. Emme tiedä miten jokin voisi syntyä naturalistisesti joten tiedämme että se on ID. Tämä ei muutu falsifioitavaksi luonnontieteen teoriaksi pelkästään sillä että jokainen ”aukkojen jumala” voidaan kumota tuottamalla lisää tietoa. Monesti koko ID:Tä tarvitaan juuri jotta voitaisiin kiertää ”aukkojen jumalaan” liittyvät ilmiselvät loogiset puutteet – kuten mainitsemani sisäinen ristiriita ”emme tiedä mitä josta päättelemme että tiedämme mitä”. Tämä korostaa miten aukkojen jumala kuitenkin kulkee mukana, piilotettuna paskaan eliminointiin jonka paskuutta yritetään naamioida kutsumalla sitä haasteeksi johon vastaamalla evoluutikot voivat kumota ID:n. Tosin ei oikeasi, vaan pelkästään tässä yhdessä käsiteltävässä aiheessa. Eli aika erikoista falsifiointia. Jos esimerkiksi oppisimme että kaikilla eliöillä olisi omanlaisensa itserakentamisen tapa, se kumoaisi ”makroevoluution” yhteisestä kantamuodosta kokonaisuutena. Mutta jos löydät evoluutioreitin jolla bakteeriflagella syntyy askel askeleelta, ei tämä kumoa kuin että juuri tämä flagella ei ole kehittynyt evoluutiolla ja ID voi siirtyä massaheittämään ”Muita haasteita evoluutiolle”. Kas siinä ero.

Holloway näyttää muutenkin olevan pettynyt nykyiseen ID -henkeen. Hän näkee koko skenen muuttaneen muotoaan. ID ei hänen mukaansa edisty. Eli alkuperäisten väitteiden toistaminen, eikä tutkiminen ja asioiden parantelu on jäänyt syrjään. Siitä on tullut enenmmän apologeetikkojen ja kreationistien jatkumo.

”ID has lost its way and become enamored of creationism vs evolution, apologetics and the culture wars, and lost the actual scientific aspect it originally had. So, ID has failed to follow through, and is riding on the cultural momentum of the original claims without making progress.”

(Eric Holloway) 

Se on muuttunut kulttuurisotajutuksi. 

”ID movement, with one or two notable exceptions, has not generated much positive science. It seems to have turned into an anti-Darwin and culture war/apologetics movement. If that’s what the Discovery Institute wants to be, that is fine, but they should not promote themselves as providing a new scientific paradigm.”
(Eric Holloway)

Tässä on muistettava, että Holloway tässä tavallaan puree kättä joka häntä ruokkii. Hänhän saa rahoitusta Discovery Institutelta. Itse en varmasti olisi yhtä rohkea. Itse asiassa, ollakseni täysin rehellinen, minusta saa kyllä rahalla ID -liikkeen innokkaan puolestapuhujan. 1500 euroa tunti ja olen Teidän. Se on mielestäni varsin halpa hinta älyllisen integriteetin, kunnian, omien mielipiteiden, itsekunnioituksen ja muiden vastaavien asioiden menettämiselle. Toki Holloway viittaa myös suurempaan kulttuurimuutokseen. 

Ja vastaava ero voidaan nähdä muutenkin. Esimerkiksi uusateistien liike on pitkälti muuttunut.

State Star Codexissa oli mielenkiintoinen tarkastelu tästä. Aikaisemmin ateismi korosti jumalatodistuksia. Nykyisin ateisteista suuri osa on sitten ateisteja jotka puhuvat vaikka sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Yhdeksi syyksi nähtiin internetin epänörtistymisen. Eli aluksi ihmiset olivat nörtimpiä ja luottavaisempia. He ajattelivat että voidaan debatoida väärää mieltä olevat suohon rationaalisesti.  Tämän kautta syntyi erilaisia datapankkeja jotka keskittyivät antamaan vahvaa casea omalle asialle.

Nykyään tämänlaisesta valistusihanteesta on luovuttu ja aika harva tekee pitkiä selostuksia ja saa yhtä pitkiä vastauksia takaisin. Ja prosessissa monet ateistit ovat kyllästyneet iänikuiseen vääntöön jo miljoona kertaa kumotuista jumalatodistuksista. Paitsi osa joka sitten taas on halunnut erottautua niistä riveistälähtijöistä jotka puolustavat vaikkapa feminismiä tai homojen oikeuksia.

Tässä mielessä Discovery Instituten ryhmä onkin kiehtova koska se on muuttunut tavallaan ajan hengen mukana. Ainoana ongelmana vain on vain se, että ID oli alun perin ongelmallinen. Se oli monelle lähinnä strateginen siirto kreationismista. ID:n suosio ei sattumalta liity konseptiin cdesign proponentists. Eli pukkiin joka tapahtui kun kreationistinen oppikirja muutettiin ”ei ehdottomasti kreationismia” olevaksi ID -tieteeksi muuttamalla etsi-korvaa -toiminnolla creationism -sanaa Intelligent Design -sanapariksi.

Ja uusateismissa ja Intelligent Designissä onkin tätä kautta ero. Uskonnottomuus ja sekulaarius on tilastoissa nousussa. ID taas rypee todella vähäisellä – ja melko trollaavallakin – seuraajakunnallaan juuri siksi että vain hyvin harva on kannattanut ID:tä sydämestään ilman strategisia syitä jotka ovat liittyneet spesifimpään kristilliseen maailmankuvaan ja sen levittämiseen. Kun strateginen hyöty on kadonnut ovat ID -fanit siirtyneet olemaan joko apologeetikkoja tai kreationisteja. Ja tässä mielessä onkin hassua että joku vanhan YEC -kreationismin ja muun vanhan klassisen pekkareinikaislaisen meiningin katsominen on relevantimpaa kuin ID -tieteen seuraaminen. Mutta vielä relevantimpaa on seurata fundamentalistiskristillistä politiikkaa jossa erilaiset rahat kiertävät. ; Ja tällä hetkellä on jännittävää kyllä juuri kuten Slate Star Codexissa kuvataankin; Huomio on siirtynyt seksuaalipolitiikkaan eikä ateismiin. Ja tässä ateisteilla on hyvin erikoinen tilanne. Hyvin erilainen kuin esimerkiksi seksuaalivähemmistöillä.

Sillä seksuaalivähemmistöjen määrä ei ole kasvanut. Mutta se on muuttunut paljon hyväksyttävämmäksi. Uusateismin kohdalla taas ei ole samanlaista edistymisen henkeä. Mutta samalla uskonnottomuus ja ateismi on yleistynyt vahvasti. Silti asenneilmapiiri ei ole muuttunut niin paljoa. Ateismikonflikti on tavallaan lähinnä lakaistu maton alle. Ja tämä asia, toisin kuin Intelligent Design, saattaa hyvinkin olla tulossa takaisin.

---

Viitteet:

WFXG, ”Outrage over Grovetown High student’s controversialyearbook quote”

Rational Wiki, ”Uncommon Descent”

Placozoan Ponderings, ”The Possible and the Actual”
Eero Junkkaala, ”Yleisönosastokeskustelua Raamatusta ja kehitysopista”

The Skeptical Zone, ”The Demise of Intelligent Design” 

Slate Star Codex, ”NEW ATHEISM: THE GODLESSNESS THAT FAILED”

Panda’s Thumb, ”Missing link: "cdesign proponentsists"” 

Ranneliike, ”Avoin homovihamielisyys lisääntyy Euroopassa”

Siegfried Scherer & Reinhard Junker, ”Evolution – ein kritisches Lehrbuch” (1998) [suom. ”Evoluutio – kriittinen analyysi”]
Helsingin Sanomat/NYT liite, ””Ok boomer” syntyi salamaniskusta millenniaalienvastaukseksi suurten ikäluokkien typerille jutuille – tästä on kyse”

Taikarenkaat

Olen viettänyt pääsiäistä Pohjanmaalla. Tämä on ollut hyvin erikoinen reissu, koska olen laulanut selvin päin. Tämän lisäksi minulla on ollut aikaa miettiä ja tämän seurauksena olen tehnyt kenties radikaaleimman maailmankuvamuutokseni sitten teini-iän. (Mistä en kirjoita nyt, asia vaatii aikaa ja lähteentarkistusta jota en voi tehdä koska matkustan kevyesti. Asiat ovat ulkomuistissani mutta en luota muistiini.) Minulla on ollut siis syvä maailmankuvallinen kriisi samalla kun vierailen äitini luona ja olen käynyt kirkossa ja karaokessa. Olen elänyt mielenkiintoisia aikoja.

Lomassa mielenkiintoista on ollut se, että sen voisi tiivistää harmonia -käsitteen ympärille. Olen, paremman tekstimateriaalin puutteessa, analysoinut ja purkanut hänen juttelujaan. Niiden taustalla on ollut hämmentävä asia joka selittänee monta asiaa. Hän tavoittelee harmoniaa. Tavoilla jotka vaikuttavat pinnallisesti omituisilta. Esimerkiksi hän saattaa soittaa keskiaikaista kirkkomusiikkia kovalla volyymilla mutta Lordia pitää soitta hiljaisella volyymilla. Minusta ne pitäisi mennä toisin päin. Mutta hänestä ensimmäistä on tuettava koska se on harmoniaa ja jälkimmäistä on vaiennettava koska se ei ole sopuisaa. Tämä selittää varmasti sen, miten kitchintäyttämää lomaa olen viettänyt. Kaikki on hirvittävän herttaista. Äitini näkee hirvittävästi vaivaa harmonian eteen, ja kun tämän vie riittävän pitkälle kaikki näyttää hieman kitchiytyvän.

Toisaalta tätä kautta kaikesta tulee hieman normatiivista. Äitini tavat luokitella maailman tapahtumia ovat eettis-käytännöllisiä. Maailmassa toimimisessa on tärkeää että ajaa oikeaa puolta tietä. Joka on mielivaltainen de jure -sopimus. Tämä kuitenkin palvelee käytännön elämää ja ajaa sitä että emme tapa toisiamme. Tämänlaisessa fyysisen todellisuuden sekundarisoinnissa on jotain niin poikkeuksellista ja jopa röyhkeää että en voi jossain määrin olla pitämättä siitä.

Tämä herttaisuus toki asettautuu myös testimuotoon. Esimerkiksi kun sain valita eri paidoitsa pitkänperjantain kirkkoon, oli annettujen vaihtoehtojen joukossa pinkki paita. Olisin halunnut sen. Kun kerran olen jo menossa kirkkoon niin voin sitten saman tien tehdä sen omilla ehdoillani. Kyseinen paita oli annetuissa ja tarjotuisa vaihtoehdoissa ja minun käskettiin valita. Tarjottuja vaihtoehtoja oli lisäksi kaksi joten kysymys ei ole kovin mielekäs jos molemmat eivät ole valittavissa. Siksi valinnallani ei ollut merkitystä ja se tiivistyi enenmmänkin jonkinlaiseksi hyvän maun testiksi. Joksikin jossa voi epäonnistua. Tämä on itse asiassa yhteensopiva harmonian kanssa siinä mielessä että jossain mielessä harmoniaa on vain jos sillä on olemassa vaihtoehto. Paidan väri ei toki ole kovin suuri kriisi. Eikä epäonnistumiesta tehty numeroa. Joten kyseessä on enemmänkin huomio. Joka kertoo sen tosiasian että harmonia on usein nimenomaan sensuurin varaan rakennettua.

Toisaalta myös karaokelaulu oli sinänsä kiinostavaa, että äitini sattui valitsemaan kappaleen josta minusta on tehtävä jonkinlainen optimismitesti. (Äitini on hyvä laulaja - minä en. On itse asiassa jännittävää miten hän katsoo musiikkia tavalla joka on itselleni musiikissa vieras mutta joka on tuttu miekkailussa. Hän luokittelee lauluja sen mukaan miten vaikeita tai helppoja ne ovat. Hän ei ole kovin historiatietävä, eli hän laulaa klassisia historiallisia kappaleita joista hän tietää suunnilleen sen että ne ovat vanhoja. Hän tietää miten ne tehdään. Minä mietin onko se siisti kappale, minkälaita asennetta se yrittää välittää ja onko siinä mikä sanoma ja mikä historiallinen konteksti. Hän valitsee kappaleen joka on harmoninen ja sitten merkittävää on vain se miten se lauletaan. Which is pretty cool when you think about it.)

Hän valitsi lauluksi "Kultaiset Korvarenkaat". . (Olisin halunnut laulaa karaokessa "jokainen on vähän homo" -kappaleen, mutta en osannut sitä, mutta se oli vaihtoehdoissa. Olisin halunnut laulaa myös "Urheiluhullu" -kappaleen mutta jostain syystä se ei ollut vaihtoehdoissa vaikka ainahan se on. Sen lisäksi olisin halunnut laulaa "Sorsanmetsästys" -laulun joka oli vaihtoehtona, mutta kun nostin ehdotuksen pöydälle ihmisillä tuli kiire poistua, joten se käytännössä kiellettiin minulta. Joten piti tyytyä muuhun. En nyt kerro mitä hävettävää lauloin. Laulun on joka tapauksessa esittänyt yhtye, jonka nimi ei yleisestä väärinymmärryksestä huolimatta käsittele vuorokaudenaikaa vaan sitä ääntä jota ihminen päästää pöntöllä kuultuaan kyseisen yhtyeen kappaleita.)

Nähdäkseni kappaleen voi tulkita kahdella tavalla. Äitini on optimistisehko harmonian ystävä, joten hän tulkitsee laulun siten että myydyt kultaiset korvarenkaat ovat oikeasti taikarenkaat joiden avulla saadaan ihania asioita. Minä olen kyynis-melankolinen ja näen että mustalaisämmä on kusettamassa rihkamalla ja taikauskolla. Väittäisinkin että jos katsot asioita pääasiassa hyvän kautta, näet laulun toivon etkä petoksen kautta. Ja jos olet optimisti pidät tästä positiivisesta tulkinnasta ja vihaat sitä negativista tulkintaa ja tämä valinta vaikuttaa siihen pidätkö kappaleesta. Optimisti pitää tämänlaisista kappaleista. Kyynikko näkee laulun negatiivisen kautta. Mutta siihen on tietysti parhaimmillaankin vaikeaa suhtautua muuten kuin ironisesti. (Minusta tuo laulu pitää tosin olla miehen laulama. Tai muuten se on omituinen kuin muuan "Aikuinen nainen" miehen laulamana.)

Miksi järkevä ihminen on helposti sisäisesti ristiriitainen?

Päätöksenteko nähdään usein suoraviivaisena prosessina jossa on tietty päämäärä jota sitten tavoitellaan järkevillä toimenpiteillä. Näin valinta ja päämääräsuuntautuneisuus korostuvat. On maali ja sitten poikkeama nähdään virheenä. Tämä johtaa sen tyyliseen klassiseen teleologia-hamartia -näkemykseen joka oli suosittu antiikin kreikassa.

Moni korostaakin että ihmisen tulisi tavoitella jonkinlaista rauhaa ja yhteyttä. Että rationaalinen ja järkevä ihminen olisi siksi viileä. Eli objektiivinen ihminen olisi paitsi ei-subjektiivinen ja tunteeton niin päämääräsuuntautunut elämän tarkoituksen tunteva ihminen on sitten prioriteeteiltaan terve ja tasapainoinen. Sisäinen kiista ja erimielisyys nähdäänkin usein ongelmana joka pitäisi terapoida. Kognitiivinen dissonanssi on siis jossain mielessä paha asia, jokin joka vaatii maailmankuvan jäsentämistä tai psykoanalyysiä.

Tämä ei kuitenkaan ole ilmiselviö. Kognitiotieteessä ihmisen toiminta ei näytä tämänlaiselta. Eikä pelkästään siksi että ihmiset epäonnistuvat. Kurzbanin "Why everyone (else) is a hypocrite" kun kertoo että usein päätäntä on optimointia. Eli tosiasiassa samanaikaisesti tavoitellaan eri asioita. Ja prioriteetit ovat joskus keskenään ristiriidassa. Joskus yhden prioriteetin korostaminen johtaa vaikeuksiin. Tätä kautta ongelmat muuttuvat rajanvetokysymyksiksi joissa on aina olemassa ääripäiden välinen jännite. Kultainen keskitie ei siis itse asiassa korosta harmonista rauhaa vaan tunnustaa ristiriidan olemassaolon.

Jossain määrin toiminta on kuitenkin sellaista että teon joko tekee tai ei tee. Näissä tilanteissa valinta muistuttaakin "voittaja vie kaiken" -kilpailua. Erilaiset neuronien yhdistelmät mielessä joko tukevat tai sammuttavat toisiaan. Voittaja saattaa määräytyä hyvinkin pienestä syystä. Tässä näkemyksessä  intentio ja aktio eivät enää olekaan siistejä. Ja ristiriidat ovat jotain jotka liittyvät siihen että kykenee harkitsemaan monenlaisia vaihtoehtoja ja valitsemaan tilanteenmukaisimman tavan toimia. Kriittinen monipuolinen ajattelu vaatii usein keskenään riitelevien asioiden harkitsemista ja punnitsemista samanaikaisesti. Sitä että ne molemmat ottaa jossain määrin vakavasti. (Tämän vastapoolissa on sitten se, että "aivoton ja pöljä" elämä voi kuitenkin olla mukavaa ja stressitöntä. Ja tällä taas on omat hyötynsä.)

Mitta (Teos on valmis vasta kun olet lisännyt virheet)

Jos nykyaikaista empiristis-kapitalistista maailmankuvaa valottaa yrittämisen kokeilemisen ja testaamisen henki, on keskiajan maailmankuvan perustana havainnointi ja mittaaminen. Geometrialla oli siksi yllättävänkin suuri ja keskeinen osa maailmankuvassa.

Muoto oli harmoniaa jonka esilletuominen oli olennaista. Mittaaminen liittyi havaittuun maailmanjärjestykseen. Ei mietitty nykytieteen antiskientistisiä kulmia joissa mitta nähdään teoriaksi ja mahdollisesti erehtyväksi. Geometriassa ideat olivat Platonisen täydellisiä ja jos heittoa ympyrään tuli, se johtui siitä että maailmassa oli virhe.

Näin esimerkiksi miekkailun historian (ja taidehistoriankin) kannalta tärkeä Albrecht Dürer edusti hyvinkin aikansa analyyttistä henkeä. Hänhän oli esimerkiksi se, joka keksi perspektiivin arvon miekkailumanuaaleissa. Ja vaikka ihmiset ja hevoset eivät tietenkään ole rakentuneet palloista. Hän myös piirsi hevosia ja ihmisiä siten että niiden sisällä oli viivoja ja ympyröitä.

Jos nykyään menee taidekursseille, joutuu helposti piirtämään näitä ympyröitä ja neliöitä ja viivoja. Kursseilla voidaan jopa oppia järkyttävä tieto siitä, että se klassisen taiteilijan peukalo ojossa oleminen ei olekaan kannustava kehu mallin naisellisille avuille. Vaan on se tylsempi mittaamiseen, toisenlaiseen arviointiin, liittyvä ele.

Nykyihmiselle geometriset voivat olla tylsiä ja kaavamaisia, koska oikea ihminen ei koostu ympyröistä ja viivoista ja lopullinen yksilöllisyys syntyy poikkeamista. Pelkistä ympyröistä ja viivoista koostuva ihminen olisi pelkkä kalju statisti.

---

Piirrokset ovat blogaajan omaa tuotantoa.

Elämän pituuden kalibrointi

"Tähtiportti" -sarjassa on jakso, jossa sankarillinen SG1 -ryhmä saapuu planeetalle jonka ihmiset elävät harmonisesti. Mutta pian selviää että he ikääntyvät vuoden päivässä. Näin ollen he elävät enintään jotakuinkin 100 päivää. He ovat spontaaneja koska pitkäjänteinen elämä ei ole yksilölle kovinkaan relevanttia. Se, että joku on elänyt tuhansia päiviä on ihme joka tuntuu ikuisuudelta, likimain kuolemattomuudelta. Tämä ihmetytti tähtivaeltajia koska he olivat tottuneet näkemään oman elämänsä rajallisena ja olivat esimerkiksi tuonpuoleisissa paratiisiunelmissaan kaivanneet ikuisuutta.

Elämällä on kuitenkin tapana skaalautua hieman tällä tavalla. Tosin Tähtiportin eksistentialismin läpitunema esitys kuoleman kontrastin merkityksestä - se, että lyhyyden konkreettisuus tarkoittaa sitä että elää täysillä, kehittää harmoniaa, keskittyy olennaisiin asioihin ja on kaiken kaikkiaan onnellinen ja aito kun ei opettele lukemaan vaan elää täysin rinnoin - ei kuitenkaan ole se, joka lyhytjänteisyydestä ja spontaaniudesta seuraa. Tästä on hyvä ottaa käytännön kautta.

Kun nimittäin menin torstaina töihin, näin ohimennen Sörnäisissä huumekauppaa. Tämä ei toki ole alueella mitään uutta. Huumekauppaa käydään yleensä sen verran ripeästi että vaikka asiasta ilmoittaisi poliisille, eivät he ehtisi paikalle, joten nopeaa ja suoraviivaista toimintaa näkee yllättävän avoimesti.

Tässä kyseisessä tapauksessa ei olisikaan mitään uutta tai kiinnostavaa, elleivät korvani olisi törmänneet selitykseen "Ihan hyvä hinta tällä hetkellä se on. Ja tällä tämä iltapäivä ja huomisaamu on turvattu." Huumeidenkäyttäjille tämä on pitkän aikavälin turvallisuudentunnetta.

Juttelinkin turvallisuusalan töitä kauan tehneen kanssa siitä, että huumeidenkäyttäjät ja monet muutkin rikolliset ovat sellaisia että heitä näyttää yhdistävän nimenomaan erittäin spontaani ja lyhytjänteinen toiminta. Syynä on se, että esimerkiksi narkomaanin kohdalla mitään kovin pitkäjänteistä ei voi suunnitella. Tulevaisuus on turvattu vain sen verran mitä on varastossa huumeita ja miten tätä kykenee suojaamaan lainailuilta ja varasteluilta. Ja tällöinkin mieltä kaikertaa riski jäädä kiinni, jolloin menettää turvallisen tilansa. Tämä ei yleisesti ottaen ole kovin pitkäjänteisiä tulevaisuudenkuvia antava tilanne. Kysymys ei siis enää ole siitä tapahtuuko jotain, vaan milloin se tapahtuu.

Tästä epävarmuudesta ja pelosta seuraa omituinen piirre joka vaikuttaa voimakkaasti esimerkiksi turvallisuusalalla työskentelyyn. Koska huumeidenkäyttäjien maailmassa ytimessä on pelko, se muuttaa narkomaanit äärimmäisen spontaaneiksi myös varoitteluissa. Kun vaara on aina läsnä, on parasta vain kasvattaa kynnystä jolla se aktivoituu. Uhkailu näyttää olevan tässä se helpoin keino. Tämän seurauksena uhkailusta tuleekin narkomaaneille sellaisella omituisella tavalla vain yksi normaalin kanssakäymisen muoto.

Alkuvaiheessa uhkailu toimiikin ja esimerkiksi vartijan uhkaus voidaan ottaa vakavasti. Ensimmäinen ja luonteva reaktio pelkotilaan onkin spontanioituminen jossa uhkaillaan helpommin että varotaan muiden uhkailuja helpommin. (Olen itse asiassa huomannut tätä itsessäni tällä viikolla koska törmäsin junassa ikävään tilanteeseen, jossa tilanne oli itse asiassa kaiken kaikkiaan melkoisen vakava.) Valitettavasti uhkailu arkipäiväistyy ja johtaa käytännössä siihen että pidemmän linjan huumehörhöt ovat totaalisen turtuneet uhkauksiin.

Siksi tilanne onkin se, että kun sitä sitten esimerkiksi poistaa alueelta tämänlaista veikkoa ja tätä ensin pyytää ja kehottaa ja lopulta näyttää pamppua ja sanoo että nyt olisi parasta lähteä ettei jouduta kavereiden kanssa laittamaan nippuun. Niin tämän jälkeen jos toteuttaa ilmoitetun, on huumeveikko aivan ihmeissään kun tämä aggressio hypähtää heidän mielestään aivan puskasta. Se, että kuittaa tilanteen "Mähän sanoin" on vain jonkinlaista koulutusta siitä että miten tilanne toimii.

Sama tilanne on tietysti siinäkin että turvallisuusalalla on normaalia kuulla uhkauksia. Siksi tilanne onkin sellainen että jos joku uhkaa että "mä tapan sut saatanan kuratakki", niin kyseessä on useimmiten lähinnä "moi" -hin verrattavissa oleva tervehdys. Siksi siihen voi usein vastata että "Ai moi - kaunista päivää teillekin vain!" tai "Mee jonoon, saat tappaa mut sitten sen Kalevin jälkeen, se on jonossa ennen sua. Ja ennen sitä jonossa on vielä parisataa tyyppiä. Sori, mutta en halua tuottaa pettymystä heille, ovat odottaneet pitkään."

Ongelmana on tietysti se, että joskus uhkaus on aito ; Spontaanit ihmiset ovat siitä ongelmallisia että he ovat arvaamattomia ja totaalisen kaaoottisia. Epätoivoiset ja spontaanit ihmiset saattavat oikeasti tehdä asioita jotka eivät ole kovinkaan moraalisia tai toivottavia, se on se millä taparikolliseksi ja narkomaaniksi päädytään in first place ja sitten valittu narkomaanielämäntapa vielä vahvistaa tätä taipumusta. Ja vielä useammin on vaikeaa sanoa että onko kyseessä vain se tervehdys vai aidosti jokin vakavampi asia. Siksi joskus kuulemma joutuu niputtamaan ihmisiä mahdollisesti isommallakin miesjoukolla. (Kun vähemmällä ei ole tervettä koska näiden henkilöiden kanssa "Klonkkuongelma" on relevantti. On aina kysyttävä mielessään että "mitä sinulla on taskussasi".) Ja tällöin on opeteltava se, että ihmeentynyt "Etkö sä vitsiä ymmärrä?" -kysymys saa vastauksekseen lyhyen "en".

En.

Pois silmistä, pois mielistä

"Teepussiajatuksia" -blogissa otettiin kantaa "Hotelliraamattujupakkaan" (siihen johon itsekin otin kantaa aiemmin). Kun hotelleihin ei ajateltu liittää "Raamattuja" nousi tästä melko kovaa meteliä puolin ja toisin. "Teepussiajatuksia" toi jupakkaan kulman jota en ole itse asiassa aivan hirveästi käsitellyt uskonnonvapausteemassa muutenkaan. "Hotellinjohtajan perustelut olivat loogiset: "Uskonnollisen sanoman levittäminen ei kuulu tehtäviimme." Perustelut olisi joku toinen voinut sanoa suoremminkin: eihän kukaan ole ikinä niihin kaikissa muissa hotelleissa lojuviin punaisiin kirjoihinkaan koskenut, ja monia niiden tyrkyttäminen myös loukkaa." Näin esilläoleva Raamatulla olisi likimain yksi oleellinen funktio "Niillä, jotka haluavat oikeasti lukea raamattua hotellihuoneessaan on oma mukana. Kukaan ei myöskään löydä uskontoa elämäänsä hotellin pöytälaatikosta, onneksi. Nämä ihmiset eivät vaan kestä ajatusta yhteiskunnasta, jossa uskonto on oikeasti oma valinta ja ennen kaikkea henkilökohtainen asia. Punaisen kirjan ainoa jäljelläoleva tehtävä onkin kristinuskon olemassaolosta ja asemasta muistuttaminen niin niille, jotka kyseistä uskoa tunnustavat kuin niillekkin, joita kyseisen uskonnon olemassaolo ja valta-asema harmittaa." Toki kampanjaa moitittiin siitä että kannanotto tehtiin julkisesti. Jos ääneenlausuntaa ei olisi tullut, olisi asia vain painunut kaikkeen hiljaisuuteen. "Jos näistä yöpöytäraamatuista haluaa eroon, miksi ei tajua tehdä päätöstä hiljaisesti ilman lehdistötiedotetta? Ei kai kukaan voi ajatella saavansa plussan puolelle jäävää mediajulkisuutta tällaisella kansakuntamme perustuksia repivällä päätöksellä?"

Tämä näkökulma on omalla tavallaan oleellinen. On selvää että hotelliraamatut ovat käytännössä aina "rakkaamatta", erittäin siistissä kunnossa. Jos repisit satunnaisen sivun ja laittaisit samannäköisellä tekstillä korvaavan sivun paikalle jossa lupaat ostaa uuden Raamatun jos vandalismista ilmoitetaan, ja annat mukaan yhteystietosi, olisi äärimmäisen epätodennäköistä että jäisit teosta kiinni. Hotelliraamatut ovat niin tuliteriä että on selvää että niitä ei käytännössä juurikaan lueta. Ne ovatkin käytännössä ensisijassa muistukkeena eivätkä antamassa mitään luettavaa. Se, että joku lukee kirjan on harvinaisuutensa vuoksi pakosti teoksen sekundäärinen funktio.

Ylläoleva edustaa yhtä suhtautumistapaa uskontoon. Se perustuu pseudodiplomaattiselle uskonnonvapaudelle. Pseudodiplomaattisuus tulee siitä että se kunnioittaa harmoniaa keskustelun yli. Siksi päätös joka vain tehdään nähdään parempana kuin vaihtoehtonsa. Koska keskustelu ja siihen liittyvä erimielisyys nähdään repivänä.

Tässä mielessä onkin hyvä muistaa että uskonnonvapauden rajoittamisessa ja uskonvapaudessa on ääripäät.

Aktiivinen pahanteko

Ensimmäistä ääripäätä edustakoot tuore tapaus jossa Amerikkalainen pastori edusti sitä että uskonnonvapautta suojellaan parhaiten sillä että uskovaiset pieksävät lapsia joilla on homomyönteisiä mielipiteitä. Lisäksi hän antaa erinomaisen ehdotuksen siitä jos poikalapsi alkaa käyttäytymään tyttömäisesti ja homosti "So your little son starts to act a little girlish when he is four years old and instead of squashing that like a cockroach and saying, 'Man up, son, get that dress off you and get outside and dig a ditch, because that is what boys do,' you get out the camera and you start taking pictures of Johnny acting like a female and then you upload it to YouTube and everybody laughs about it and the next thing you know, this dude, this kid is acting out childhood fantasies that should have been squashed." Tämä edustaa tietysti sitä kun uskonnonvapaus ylittää muut oikeudet. Se on hyvin väärin. Tätä voisi kutsua aktiiviseksi pahanteoksi.

Tämä on pahuutta joka on luonteeltaan sellaista että se yleensä johtaa voimakkaaseen vastareaktioon. Ja tätä kautta niiden ongelmat torjutaan.

Kun erittäin omintakeinen henkinen ja fyysinen väkivalta kohtaavat syntyy tietysti jotain. Sanotaan asia niin, että minulla on jonkinlainen pieni ote siitä mitä tämänlainen jotain voi olla. Ja se ei suinkaan ole mitään ylenmääräistä rakkautta ja kunnioitusta Jeesusta kohtaan. Se jotain on enemmänkin sitä että "Saat toki aivan rauhassa yrittää lyödä minua tuolla kepilläsi. Kunhan ymmärrät että seuraavan kerran torjun iskun syrjään, ja sitten itsesuojelun nimissä taitan kätesi yhdellä liikkeellä irtipoikki. Ja sen jälkeen oletan että noudatat kultaista sääntöä, eli olet tehnyt muille mitä toivot toisten tekevän sinulta. Ja siksi löydät lyömäkeppisi jostakin paikasta jonne kammoamasi homoseksuaalit mielellään tunkevat asioita. Ja tämä keppisikin muuten höylää kivasti edestakaisin. Ihan sen takia että tällä keinoin opitaan rakkautta. Sinäkin opit rakastamaan homoseksuaaleja sen kautta että sinua piiskataan ja sinua osallistutetaan vastustamaasi asiaan jotta oppisit ymmärtämään sitä - ja jos määrä ei riitä, niin hoitoa ei ole annettu tarpeeksi, niinhän se logiikka meni sinunkin kanssasi. Että hyvää päivänjatkoa. Mätäne Helvetissäsi." (Ja tämä jotain ei ole uhkaus vaan lupaus.)

Toisin sanoen aktiivinen pahanteko johtaa helposti kostamiseen tai herättää ihmisten oikeustajun. Näin tapaukset voivat olla ongelmallisia, mutta niihin myös puututaan. Eli nämä ovat ikäviä tilanteita joita ihmiset ns. ratkovat ja ratkaisevat. Asiat tulevat esiin ja sen jälkeen niitä on yleisesti ottaen hyvin vaikeaa puolustaa.

Passiivinen pahanteko

Toisesta ääripäästä saadaan sitten esimerkki Juha Leinivaaran esilletuomasta tilanteesta. Hän nimittäin puolusti uskovaisen lupaa pitää Jeesusta kannattavaa fanipaitaa. Amerikoissa oltiin nähty että paita jossa lukee "Life is wasted without Jesus" oli jotain jota ei saisi pitää ollenkaan koska joku voi loukkaantua. Kunnon uusateistina Leinivaara esittääkin tässä nimenomaan sananvapautta, lupaa keskustella ja olla erimieltä - johon liittyy potentiaalisia riitelyjä - vaikenemisen ja vaientamisen sijaan. "Jos joku loukkaantuu tuollaisesta paidasta, jossa ei ole rivoja kuvia tai kirosanoiksi luokiteltavia sanoja tai suoranaista katkeraa vihapuhetta (mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan), niin hänelle täytyy opettaa itsetunnon vahvistamiskeinoja. Opettajat sanoivat, että oppilailla on oikeus pitää paitoja joissa on heidän uskontoonsa liittyviä tekstejä. Kunhan paidat eivät loukkaa muiden uskomuksia, rotuja, uskontoa, kulttuuria tai elämäntapaa." Tämä edustaa sitä että ollaan passiivisesti pahanteossa. Sensurointi on vapauksien rajoitus. Ja kun se tehdään tämänlaisissa tilanteissa, on kysymys pikkumaisuuksista.

Hyvin moni sekoittaa tässä kohden pienen asian siihen että asia olisi merkityksetön. Pienestä asiasta nouseva kina alistetaan tällöin turhaksi selittämällä että koko kina on pelkkää tyhmyyskilpailua. Toki itse kina usein onkin pikkumaisuutta puolin ja toisin. Mutta kuitekin yllättävän usein tällä ei kannattaisi irrelevantisoida kiistaa. Sillä vallankäytössä onkin juuri niin että normien kaikenkattavuus on yllättävän usein juuri se jota kautta se saa pahimmat vaikutuksensa. Kun valta on pienimmissäkin asioissa, on kontrolli totaalisinta. Tässä mielessä nimenomaan pienimmissäkin yksityiskohdissa näkyvät kontrollit kuten sensuuripyrinnöt ovat hyvinkin vakavia. Kun jokin valta dominoi irrelevanteissakin asioissa ja sillä on myös suurissa asioissa valtaa ja sen arvomaailmaa kannatetaan ja seurataan laajasti, on selvää että kyseessä on laaja ja hyvin kaikenkattava valtaverkosto joka tunkeutuu kaikille elämänalueille, myös mitättömille ja merkityksettömille.

Tässä kohden olennainen on esimerkiksi Hitchensin yksi ideoista jonka mukaan uskonto on hallitseva juuri siksi että likimain kaikki aiheet on uskonnollistettu. Eli vaikka kysymys olisi vain mielipiteestä, on uskovaisilla siihen kanannotto ja dogma ja erimieltä oleminen ei enää olekaan mielipide vaan uskonnonvastaisuutta. Tämä taas on juuri sitä että uskonto myrkyttää kaiken. Eli uskonto on totalitaarinen kaikenkattava kontrollijärjestelmä jolla hallitaan mielipiteitä, ajatuksienvaihtoa ja muuta vastaavaa. - T -paitasensuuri vain näyttää että myös uskonnoton puoli voi tehdä tämänkaltaista. Vaikka paita itsessään ei olisi syrjivä vaan enemmänkin julistaa omasta vakaumuksesta ja sen syvyydestä, se nähdään jonain joka vastustaa muiden näkemyksiä. Koska koko aihe on ideologisoitu. Kyseessä ei enää olekaan muka vakaumus ja mielipide vaan uskonnottomienvastaisuus. (Leinivaara ja monet muut uusateistit ymmärtävätkin että tämänlainen ei ole reilua tai asiallista. Heitä tarvitaan lisää.)

Passiivisen pahanteon ongelmana on se, että jo klassiset totalitarismit tuntevat sen että näkemysten sensuuria voidaan harjoittaa harmonian nimessä. Kina tuntuu aggressiolta, passivinen sensurointi ei. Näin tuntuu että tällä ajetaan rauhaa ja yhteistä hyvää. Totuus on kuitenkin yleisesti ottaen jotain aivan muuta.

Yhdistelmäongelma.

Raamattujen hotellissaolo onkin tältä osin hyvin vaikea. Sillä valta näyttää että tässä kamppaillaan laajemminkin. On selvää että uskovaisten vaatimus pitää Raamattu esillä kuvastaa pyrkimyksiä muistuttaa uskonnon vallasta. Tässä mielessä se, että hotelli taipuu kuvastaa sitä että uskonto näyttää muskelia. Ja että se voi tehdä sen siitä huolimatta että rakkaamaton hotelliraamattu muistuttaa konkreettisesti myös siitä että kyseinen teos on vierailijoille käytännössä poikkeuksetta aivan turha. Valta ilman kannattajia on jotain joka onnistuu demokraattisessa maailmassa vain harvoin ja on selvää että uskonnolla on tässä kohden erityistila. Jokin jota oikeastaan mikään muu ei voi edes toivoa ääneen ilman että sitä pidettäisiin totalitaristisena ja sortavana ja epädemokraattisena ja tätä kautta nyky-yhteiskunnassa "kaikin tavoin äärimmäisen tuomittavana".

Mutta myös se että Raamattu otetaan pois statementilla on ongelma. Se on ääneenlausuttuna lihaksenpullistelua. Ja kaikista pahin mitä voidaan tehdä on se, että kirja vain otetaan pois ilman keskustelua. Koska se näyttää että yhteiskunnassamme voidaan vain päättää asioista. Näin ollen hotellien jupakka oli selvästi kaikilla tavoilla mainitsemieni kahden pääluokan välissä. Siinä oli tarjolla molemminsuuntaista pienisieluista jotain.

Itse kannattaisin sitä että hotelleissa olisi esillä vain lahjoitettua kirjallisuutta. Näin siellä voisi olla tarjolla esimerkiksi "Raamattuja", "Koraania" tai "Sormusten Herraa" ja skientologien koottuja. Tässä on se hyvä puoli, että kirjojen lahjoittaminen maksaa aina rahaa. Ja jos uskonto antaisi Raamattuja joita kukaan ei lue, se käytännössä haaskaa uskonnon ideologiajunttailuun käytettävissä olevia rahoja. Se kuluttaisi rahaa ilman tuloksia. Minun mielestäni tämä on riemukasta ja ajaa uskonnottomien asiaa kenties enemmän kuin ensivilkaisulla luulisi. Olen siksi iloinen jokaikisestä rakkaamattomasta hotelliraamatusta joita varmasti näenkin muutaman loppuelämäni ajan. Sikälimikäli tietysti kykenen näkemään yhtään mitään sen jälkeen kun olen tutustunut hotellihuoneen minibaarin valikoimaan ja turmeltuani silmäni ja aivosoluni hotellin pornokanavilla.

---

Tekijä saa nautintonsa pienistä iloita. Kuten siitä että katsoo kun Raamattu kerää pölyä. Ja kun maalissa oleva halkeama pikku hiljaa kasvaa ... ja alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan hirsipuuta.

Harmonia vai suvaitsevaisuus vai suopeus?

Katselin eilen televisiosta dokumenttia "Länsimaiden illankoitto". Se oli historiallinen katsaus joka käsitteli syitä eräiden suurvaltojen tuhoutumiseen. Se keskittyi etenkin Kiinaan, joka olikin erittäin suuri ja valtava mahti. Tämä on pohjana jollekin yhteiskuntatieteellisille jatkomietinnöilleni jotka eivät ole suoraan dokumentista, vaikka ovatkin toki sen innoittamia.

Kontrolloitu konservatiivinen harmonia kaatuu omaan pömpöösiyteensä.

Kiinan tuhon syyksi nähtiin pysähtyneisyys. Sen vuoksi se jäi Euroopalle jälkeen kilpailussa. Eurooppalaiset kehittivät löytöretkeilyä kaupankäynti mielessä ja lähettivät keksintöjä Kiinaan lahjaksi. Kiina taas oli ensin lähettänyt löytäretkialuksia, mutta nämä olivat vain tuoneet eksoottisia lahjoja kuten kirahveja. Ja tätä ei nähty sen arvoiseksi ja niin Kiina kriminalisoi laivojen tekemisen ja niillä kulkemisen. Eurooppalaisille kerrottiin diplomaattisesti että Kiinalaisia ei kiinnostanut ovelat laitteet eikä niitä arvostettu. Tämä tuo esille sen, mitä voi olla vaikeaa käsittää länsimaissa. Syitä on kaksi.

Ensinnäkin olemme tottuneet yhdistämään itämaisen ajattelun harmonian hieman väärin. Moni ajattelee että se olisi nimenomaan "liberaali-hengellistä" suvaitsevaisuutta. Kuitenkin itämainen harmonia perustuu äärimmäiseen konservativismiin. Harmonia ei ole nimenomaan avomielisyyttä ja suvaitsevaisuutta vaan sitä että yksilö nähdään osaksi kokonaisuutta jossa tällä on myös tietty paikka ja toteutettava rooli. Kiinakin oli hyvin sulkeutunut maa ja harmoniakäsite korosti nimenomaan tätä. ~ Siksi olenkin hieman ihmeissäni siitä miten itämaiset uskonnot yleensä ovat liberaalien kannattamia ja että niissä koko uskonnon idea on muuttunut. Siinä missä itämaista ajattelua kuvaa hyvin vaikkapa Kungfutse korosti että tavallinen ihminen korostaa erikoisuutta ja että viisas näkee arkisen, on itämainen ajattelutapa länsimaissa sitä että meditaatiolla haetaan itselle yksilöllistä uskonnollista huippukokemusta. "Iron Mistressin" kaltaiset buddhalaiset jotka ovat tunnustuksellisesti ja avoimesti konservatiiveja ovat itse asiassa uskontonsa mukaisia - ja hyvin harvinaisia. Tämä sotii aivan käsittämättömän paljon itämaista ajattelutapaa vastaan.

Toinen vaikea asia on tietysti siinä että juuri Kiinan konservatiivisuus oli sen valtavan kulttuurin tuhon syy. Dokumenttikin kuvasi sitä että konservatiivisuuden perusongelmana on se, että yhteiskunnat ovat monisyisiä ja moniosaisia kokonaisuuksia. Siksi pysähtyneisyys synnyttää tasapainoloukkuja, hauraita tasapainotiloja joiden ainut ongelma on siinä että konservatiivisuus on muutosvastarintaluonteensa vuoksi "inertiaa" muutoksille, joka johtaa myös joustamattomuuteen tai ainakin reagoinnin hitauteen. Näin jokin taktinen muutos - joka oli Kiinan kulttuurin kohdalla peräti kulttuurin ulkopuolisesta maailmasta johtuva - voi johtaa siihen että koko rakennelma romahtaa omaan mahdottomuuteensa. ; Kiinan romahdusta joudutti voimakas keskusvaltaisuus. Valta oli hierarkisesti yksien käsien ohjauksessa. Tämä hidastaa muutoksia entisestään.

Kapitalistinen suvaitsevan innovatiivinen kulttuuri riistää heikompia ja syö eväänsä.

Dokumentti esittikin että euroopan valtti oli kapitalistinen lähestymistapa jossa oli paljon sisäistä kilpailua. "Hajota ja hallitse" toimi siten että oli hyödyllistä olla sirpaloitunut. Se synnyttää kanssakäymistä, ajatustenvaihtoa, eri ryhmien spesialisoitumista ja kilpailu kannustaa innovaatioiden tekemiseen. Jokainen joutui yrittämään parasta ja parhaaksi ei riittänyt "sama kuin eilen". Oli pakko innovoida tai tipahti ulkopuoliseksi esimerkiksi rahakkaista maustemarkkinoista. ; Tämä on hyvin mielenkiintoinen ajatus, koska Kiinan tuhoutumisen kaltaiset ilmiöt ovat tunnettu riski kapitalistisessa talousteoriassa. Kapitalistinen talousnäkemys nostaa esille juuri sen, että kilpailutilanteessa on "juostava jotta pysyy paikallaan". ~ Jopa "mielikuvaltaan luonnonläheiset" maatalousyritykset tuntevat nykyään nyrkkisäännön jossa toimintaa on koko ajan joko (a) laajmittaistettava (b) spesialisoitava kohti tietympää tuotetta ja valta-aseman tässä sekventissä hankkimiseen (b) laaja-alaistettava toimintoja jotta rahaa tulee useammasta eri lähteestä. Tai seurauksena on (c) tuotteen hinnan laskupakko tai tulojen aleneminen.

Kapitalismissakin on olemassa mielikuvaloukku. Vaikka konservatiivit usein ovat kapitalisteja, ei kapitalismi itse asiassa sovi kovin hyvin yhteen konservatiivisen filosofian kanssa ; Kapitalismin kilpailuhenkisyys keskittyy uuden teknologian ja uudistumisen päälle. Innovaatio muuttaa maailmaa ja on selvää että ei ole kovin sopivaa elää vanhan maan tavalla uudessa kulttuurissa. (Kuten Kiina opetti.) Kapitalismin kannalta ratkaisevaa on kuitenkin se, että sekin tarjoaa tuhon mahdollisuuden. Tämä tulee itse asiassa nimenomaan eteenpäinpyrkivyydestä. Kapitalismi on liian liberaali ja salliva ja yrittävä. Se tuottaa opportunistisia toimijoita jotka kahlitsemattomiin päästyään tarkoittaa käytännössä jonkinlaista sortoa ja riistoa. (Kyllä, tämä on liberalismin ongelma ja riski!)

Kenties näkyvimmillään tämä näkyy luonnon puolella. Kapitalistinen maailma ajattelee lyhytjänteisestä. Henki on Keynesin tapaan ajatella että "pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita." Luonnon kohdalla tämä tarkoittaa sitä että uusiutuvia luonnonvaroja käytetään helposti enemmän kuin mitä ne uusiutuvat. Tämä johtaa siihen että ne toimivat kuin ne olisivat uusiutumattoman luonnonvaran kaltainen tuote jota "louhitaan" kunnes se loppuu. On selvää että lyhytjänteisesti ylikäyttämällä saadaan esimerkiksi enemmän puutavaraa käyttöön. Mutta pitkässä tähtäimessä tämä ylikäyttö tarkoittaa puuvarojen loppumista. Kestävällä tavalla kuluttaen "kaiken kaikkiaan saatava puu" olisi hyvin runsasta. Joku voisi ajatella että kapitalistinen systeemi helposti ymmärtäisi "pysyvän ja vakaan tulon". Mutta valitettavasti tilanne ei ole tämä. Sillä kapitalistista ajattelua värittää diskonttauksen kaltaiset periaatteet. Siinä tulevaisuudessa saatavalle tulolle asetetaan korkovaatimus. Ajatus on että jos tuloa ei saa huomenna vaan vuoden päästä, niin on vaadittava paljon enemmän tuloa koska rahaa olisi voinut siinä välissä investoida ja sijoittaa muualle. Tämä tarkoittaa sitä että tulevaisuudessa saatavat tulot nähdään hyvin paljon arvottomampina (vaatimus tulosta kasvaa eksponentiaalisesti "korkoa korolle" kasvavalla tavalla, jolloin tulevaisuuden tulot ovat kasvavassa määrin arvottomampia.)

Sosialistinen maailma antaa ihmisten suopeasti tuhota itsensä ja toisensa.

Siksi ei varmasti ole vaikeaa ihmetellä miksi sosialismi viehättää monia. Sen kohdalla tilanne on kuitenkin kenties kaikista pahin. Sillä sen kohdalla vastaan nousee yhteismaan tragedia. Toki tämä on kapitalistisissakin systeemeissä tuttu ilmiö. Mutta kapitalismissa se tulee esiin vain tietyissä tilanteissa ; Esimerkiksi jos peltoa vuokrataan pellonvuokraajan kananttaa "ryöstöviljellä" maan ravinteet mahdollisimman tehokkaasti koska jäljelle jäävä "on häneltä itseltään pois". Samoin on monesti käynyt niin että kapitalisti on käyttänyt hyväkseen valtioita ; Kun vaikkapa kaivos on lopetettu, ei kaivoksen pohjaa ole puhdistettu ja näin ympäristön saastuminen on jätetty "muiden ongelmaksi". Ja jos valtiot ovat yrittäneet rajoittaa tätä ja asettaneet kaivoksen perustamiselle jälkiensiivoamisvaihtoehdon, on moni kaivoksenperustaja ymmärtänyt yhtiöittää tilannetta ja kun tehdas muuttuu kannattamattomaksi (kuten se aina tekee ennen kuin louhinta on lopetettu) se on ajanut tämän konkurssiin. Rahat on vain pumpattu "yhteistyökumppaneille" ja palkkoina pomojen taskuun ennen tätä. Ja konkurssiin menneellä ei ole varoja siivota joten yhteiskunta hoitaa tilanteen joka tapauksessa.

Sosialismissa yhteisomistus tarkoittaa sitä että tämä on arkipäivää. Tämänkin tajuaminen voi olla vaikeaa. Sillä yleensä sosialismin riskiksi nähdään "laiskottelijat". Eli ne henkilöt jotka eivät tee omaa panostaan työstä vaan antavat muiden työskennellä yhteisomaisuudesta ja itse sitten vain nauttivat seurauksista. Toki sosialismi voi kannustaa jonkin verran tämäntapaiseen "sun työt on sun työt, meidän omaisuus on myös minun omaisuus" -asenteeseen. Sosialismi itsekin ajattelee hieman tähän suuntaan ja häivyttää asioita käyttämällä kapitalismista kenties osuvaakin "riisto" termiä. Tämä termi on kuitenkin ulkoistettu eli sen nähdään koskevan vain kapitalistisia laitoksia. Sosialismi nähdään riiston vastakohtana. Tästä valitettavasti seuraa se, että riistoa tehdään mutta sitä ei huomata ; Sosialismissa yhteisomistus tarkoittaa myös sitä että monessa tapauksessa riskit ovat "yhteisiä riskejä" kun taas yhteisomistuksesta saatavat hyödyt ovat "minun hyötyjä". Ja tätä kautta sosialistisia maita ei suinkaan kuvaa "asioiden hoitamattomuus" vaan "asioiden ylihoitaminen". Sosialistiset valtiot tuottavat aivan kamalia ympäristötuhoja. (Kapitalismissakin pahimmat tuhot tulevat yhteismaan tragedian kautta.)

Näin ollen voidaankin huomata että kaikilla lähestymistavoilla on omat ongelmansa. Ja voikin olla niin että yhtä ratkaisua ei ole. Olisi esimerkiksi tasapainoteltava eri kantojen välillä. (Pienemmässä mittakaavassa, yritysten tasolla, sukupolvien kiertoa itse asiassa tapahtuu. Eli ei ole mitään "pitkällä tähtäimellä pysyvää" tilaa. Opportunisti-kapitalisti luo yrityksen, konservatiivi-hierarkikko ylläpitää sitä ja sosialisoimaan tottunut kuluttaa sen loppuun.) Konservatiivisuus toimii pysyvässä tilassa ja se miettii asioita pitkällä jänteellä eikä siksi helposti sorru lyhytaikaiseen hyötyyn ja tuhoisiin muotioikkuihin. Sen ongelmana oli muiden jalkoihin jääminen ja esimerkiksi luonnossa ilastonmuutosten tai luonnonkatastrofien aikaansaamien ympäristönmuutoksiin sopeutumisen huonous. Kapitalismi sopeutuu mutta se johtaa helposti lyhytjänteisyyteen, ihmisten ja luonnon riistoon. Sosialismi. Siinä taas huonossa osassa olevilla ihmisillä (joilla ei ole valtaa) on kenties paras olla. Muuten siinä sitten onkin isoja ongelmia.

---

Älkää huoliko, ihmiset. Käsille räjähtäneitä ongelmat ratkaistaan aina. Viimeistään anarkiavaiheessa.

Everything is permitted

"Assassins Creed" -pelisarjaa pelaillessa ei voi tavallaan olla siinä sivussa miettimässä paikkaa missä liikutaan. Yleisesti ottaen peliä voi toki pelata pelkästään siten, että siinä on siistejä maisemia. Mutta tosiasiassa pelisarjan ympäristö on enemmän kuin lavaste. Siinä voidaan nähdä jopa puolustuspuhe tiukan linjan kapitalismille, oikeistopolitiikalle ja näkymättömälle kädelle.

Idea on itse asiassa varsin helppoa perustella ; Pelisarjassahan vastakkain ovat temppeliritarit (templars) ja salamurhaajat (assassins). Pelaaja on salamurjaaja, joka elää salamurhaajan tavalla (siksi pelin nimi on "Assassins Creed"). Tämä taas tiivistetään iskulauseeksi "Nothing is true, everything is permitted". Temppeliritarit taas ovat organisoituneita ja järjestäytyneitä. Heistä on tärkeää että harmonia pidetään yllä siten että ihmisten ulkoinen käyttäytyminen ja mahdollisuuksien mukaan ajatuksetkin saadaan pidettyä hallinnassa. Tässä yritetään siis pitää yllä maailmanjärjestystä määrittelemällä tämä järjestys ja sitten pitämällä tätä hierarkiaa yllä vaikka voimakeinoin.

Tähän asti voisi ajatella että Assassins Creedissä olisi kysymys postmodernismin ja anarkismin yhteisvaikutukselta ja tätä vastaan olisi järjestäytynyt yhteiskunta. Kuitenkin tämä olisi hätäinen päätelmä. Sillä salamurhaajilla on kuitenkin periaatteita, koodi (creed). He kertovat ylläpitävänsä valoa vaikka he työskentelevätkin varjoissa. "We work in the dark to serve the light. We are Assassins." Näin ollen assassiinit ovatkin järjestäytynyt joukko joka tavoittelee yhteiskuntaa jossa on yksilönvapauksia eikä yhteisön oikeuksia.

Kun taas katsotaan infrastruktuuria, on kenties kätevintä keskittyä Ezio Auditoren elämään, jota läpikäydään pelisarjan peleissä "Assassins Creed 2" ja "Assassins Creed : Brotherhood" (aka. Assassins Creed 3) Kun kakkospelisarjaa pelaa, se alkaa tilasta jossa salamurhaajilla on vaka asema. On helppoa huomata että infrastruktuuri on yleisesti ottaen komeampaa kuin pelisarjan ykkösosassa joka tapahtuu ristiretkien maailmassa ; Lisäksi tässä pelissä ihastuttaa se tosiasia, että ensimmäisen pelin sotatilamaailman häiritsevät kerjäläiset on korjattu jaloissa pyörivillä musikanteilla. "Brotherhoodissa" maailma on vahvemmin temppeliherrojen hallussa, ja maailma näyttää kärsivän. Kerjäläiset ovat osa pelimaailmaa - ja niitä on useassa paikassa kolmekin kerrallaan häiritsemässä. Ja lisäksi pelistä on vaikeaa löytää aukiolevaa kauppaa ; Jos haluaa ostaa jotain, on ensin sysättävä temppeliherrojen valtaa alueelta hyökkäämällä heidän linnoituksiinsa ja tuhoamassa heidän vaikutuksnsa lähiympäristöönsä. Ja vasta tämän jälkeen päästään rakennutaamaan tämä kauppa.

Pelissä onkin hupaisaa se, miten raha menee rahan vuoksi ; Alussa on vaikeaa saada rahat riittämään perusparannusesineisiin. Myöhemmissä vaiheissa peliä voi ostaa sellaisia pikkuasioita kuten rooman kolosseumin ikiomaksi. (Ja siinä on sisällä tunneli. On mukavaa rämpiä se läpi siinä vaiheessa kun omistaa sen. Samoin kun on hupaisaa tehdä soluttautumistehtävä teatteriesitykseen kompleksissa jonka on juuri ostanut itselleen. Peli on tässä kohden hieman omituinen.) Tässä on selvästi henkenä se, että kaupan kontrolli on pahasta. Näin ollen salamurhaajien killan vaikutus yhteiskuntaan on selkeästi kannanotto näkymättömän käden puolesta. Kauppaa ja taloutta ei siksi saa rajoittaa, ja se päinvastoin parantaa itse omat ongelmansa jos kaikkien saadaan vapaasti yrittää. (Ja harjoittaa rajoittamatta murhataitojen myymistä talouskasvun nimissä.)

Tämä taas sai itseni pienellä tavalla jopa sympatiseeraamaan niitä salaliittoteorioita joiden mukaan illuminati hallitsee maailmantaloutta ja haluaa ajaa uutta maailmanjärjestystä. Ja tekevät tämän samanaikaisesti kun näkevät sen nimenomaan kaikkien katastrofien, järjestytymättömyyden, kaaoksen, harhaanjohtamisen ja anarkian lähteenä. Assassins Creed vihjaa sen verran vahvasti, että maailmantalouden ohjailu omaan taskuun onnistuu vapaan markkinatalouden nimissä. Tämä onkin minunkaltaisten ihmisten hyvä pitää mielessä. Sillä kieltämättä jos Illuminati olisi olemassa, siihen on liitetty monia sellaisia arvoja joiden kannattaminen olisi minulle ylen mieluisaa. Kenties minun pitäisi siirtyä myös talousteoriapuolella vapaakaupan ja rationaalisten päätöstentekijäostajien ihmemaahan. Mutta sitten muistan että tämä on vain peli, eikä siitä voi tehdä liian pitkälle vietyjä tosimaailmanmenoon johtavia päätelmiä. Ja sitäpaitsi vaikka assassiinien killalla onkin monia yhteneväisyyksiä illuminatin kanssa, pelimaailma itse vihjailee, että pelimaailman salamurhaajat ovat enemmänkin vapaamuurareita.

Yliammuntaa

On kenties mielenkiintoista, miten etymologia sitoo teologian ja tarinankerronnan. ; Synti on ohi ampumista ja Aristoteleen "runousopin" tragedioiden tuhoon ajava syy, hamartia, viittaa sitä, että keihäällä heitti joko yli tai ali maalin. Molemmista seuraa myös sama asia, tuhoutuminen. Voidaankin sanoa että synti on se elementti joka kristillisyydessä ajaa ihmisiä tragediaan ja perisynti tekee meistä kaikista traagisia hahmoja. (Minunlaiseni kyynikko tietysti tavallaan tykkääkin tästä.)

Itse asiassa tätä yhteyttä onkin käytetty ikään kuin samana asiana. Tällöin korostetaan sitä, miten maailmalla on luonnollinen ja Jumalan määrittelemä tila, josta poikkeaminen johtaa tuhoutumiseen. Sankaruus voidaankin nähdä siten että tämä luonnontila, harmoniaa yritetään rakentaa takaisin. Eli jokin teko rikkoo harmonian ja tätä rikettä sitten ollaan paikkaamassa. Näin hamartia tarkoittaisi samaa kuin pahuus ja synti.

Kuitenkin Aristoteleelle itselleen ajatus olisi varmasti vieras. Antiikin aikaan Jumalat olivat lähinnä hirvittävän hyviä paikkaamaan harmoniaan tulleita virheitä, ja näin deus ex machina voitiin valjastaa näytelmissä juonisolmujen pelastukseksi. Länsimaiselle Jumalalle taas järjestys on peräisin Jumalasta. Tämä ero voi tuntua pieneltä, kunnes muistaa että Aristoteles kuvasi teatteria puhdistumisen kautta. Hän korosti että sankarin olisi hyvä olla hyveellinen. Ihmiset eivät saisi asiaankuuluvaa katharsista, tunteiden puhdistumista. Jos yleisö iloitsisi sankarin kuolemasta, olisi niin että siinä itse asiassa hyvän hahmon sijsta näytelmän paha hahmo kuolee. Silloin kyseessä ei siksi olisi ikään kuin kunnollinen tragedia. Kunnon tragedia vaati periaatteessa hyveellisen ihmisen tuhoutumisen.

Siksi hamartia on hyvin erilainen konsepti kun synti ; Se on korostetusti erehdys, ei pahuutta.

Näin aito tragedia syntyy siitä, että hyvä hahmo joka sen hetken tietojensa mukaan yrittää parhaansa, ajaakin kohti tuhoa. (Minunlaiseni kyynikko tietysti pitää asiasta kovasti.)

---

Tämä kirjoitus on tehty sen vuoksi että joku kehtasi väittää että erään roolipelikampanjan vastavoima "SiveydenSipulit" - joiden logo erehdyttävästi muistuttaa SS -miesten tunnusta, ja joiden tunnuslause on "Ajamme terveellisiä elämäntapoja ja hyviä käytöstapoja. Tarvittaessa konetuliasein." - olisi komediallinen. Ei, se on erittäin tragediallinen.

Ma gavte la nata!

"Ex faece urinaque et inter utraque haec elementa nascimur. Pikkuhädästä ja isosta sekä niiden lomasta me syntynehet olemma."
(Markus Kajo, "Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja")

"X -filesissä" on jakso nimeltä "Arcadia". Siinä kuvataan kaupunkiyhteisöä, joka on hyvin siisti. Kaikki on esteettisesti miellyttävää ja alueen sääntökirja kieltää kaiken mauttoman, kuten pinkit puutarhakoristeet, koripallotelineet ja muut vastaavat. Alueella pyörii myös kuonasta ja jätteistä koostuva hirviö, joka tappaa ne jotka eivät noudata alueen sääntöjä. Normit on tehty toteltavaksi ja kaikkien meidän parhaaksi, koska tottelemattomuus tappaa.

Tarina voisi olla perinteinen "Jörö -Jukka", jossa komennetaan kuuliaisuuteen. Siinähän sormenkynsien leikkuu oli tärkeää ettei sormia katkota. Tukka on hyvä pitää lyhyenä että niitä ei raasteta. Arcadia kuitenkin muistuttaa pikkumaisuudesta. Se ovatko postilaatikot juuri samaa tiettyä valkoisen sävyä ei ole niin tärkeää. Näin vanha varoituskertomuksien perustelutapa koki aika rankan dekonstruktion. : Sievistely näkyi vain teeskentelynä, jossa yksilöllisyys uhrattiin yhteisön harmonisuuden edessä.

Ja koko ajan sontainen monsteri kummitteli koko ajan kaikkien toimien taustalla. Se oli se, mitä asukkaat miettivät kun sisustivat pihaansa. Ja näin viihtymisen sijasta keskityttiin tottelemiseen, elämän sijasta esteettiseen miellyttävyyteen joka oli samalla kliinistä, harmonisen yhteneväistä, kaikkien muiden kanssa.

Tätä kautta on pakko miettiä Michel de Montaignea, hänkin oli tämänlaista sievistelyä vastaan. Hänhän muistutti, miten sivistyneistöllä ja hienostollakin oli ruumiillisia toimintoja, peräti vastaanpanemattomia sellaisia. Tästä voi tietysti lähestyä yleisinhimillsiyyttä, jossa koko ihmiskunnalla on kosminen samanarvoisuus suolta tyhjennettäessä. Syöminen on sitä mitä ihminen haluaa, ja lopputulos on jotain josta ihminen haluaa olla erossa. Kaikki on hänen sisällään, edistyy peristaltiikan seurauksena, ja kaiken aikaan tässä ahkerassa mutta eitietoisessa prosessoinnissa haluttava muuttuu maaksi josta ihminen on tullut. - Ja kun jokainen ajattelee että "Mieluummin haluttava kuin minä", syntyy käsite "kuluttaja".

Ajattelin kuitenkin ottaa tähän eriyttävän lähestymistavan. Tätä kautta blogaus saa jopa Jeesukseen vivahtavia sävyjä. Hänhän sanoi juutalaisuudessa olevia kosher -ruokailusääntöjä höllentäessään seuraavaa : "Ettekö käsitä, että kaikki, mikä käy suusta sisään, menee vatsaan ja ulostuu? Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen." (Matt. 15:17-18)

Kun otetaan Montaignen hieno nainen, jolla on ruumiintoimintoja. Jos hän saa kaasuvaivoja Stocmannin Herkusta nappaamistaan eväistä, hän pidättelee. Hänen WC:nsä ei ole pelkkä suoritteentekopaikka, vaan se kiiltelee puhtautta. Ja ilmassa on raikastin joka peittää hajut. Pyyhkiessään nainen käyttää paljon paperia jotta kädet eivät tahrautuisi. Tästä seuraa joskus tukkeutumisia, joka tarkoittaa sitä että hän joutuu tilaamaan putkimiehen jolle suolen toiminnan seuraukset paljastetaan, tunnustetaan epäsuorasti piilotettu ruumiillisuus. Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa sitä että hieno nainen on erkaantunut luonnosta ja ruumiillisuudesta ja peittelee ja häpeää sitä. Keinoina tähän on kulttuuri ja sen keksinnöt. Kun tätä vertaa mutkattomaan puliukon asianhoitamiseen, on selvää kumpi miettii paskaansa enemmän. Puliukko haisee ulkopuolisille sonnalta ja hieno nainen ei.

Mutta juuri sonnan puute kertoo siitä ajatusten ja vaivannäön määrästä jonka hieno nainen on uhrannut kyseisen asian ympärillä. Hieno nainen uhraa vaivaa sontimisen peittelyyn, jolloin hänen elämänsä pyörii sonnan ympärille vahvemmin kuin puliukon. Puliukon suhde on mutkaton, hän ei piilottele sontiaan. Ja hän miettii muita asioita, pääasiassa sitä, mikä menee sisään. Ja mistä tätä saa.

Kaiken kaikkiaan hienostossa oleminen tarkoittaa sitä että sontaa on paljon ajatuksissa. Alhaisossa olo taas tarkoittaa sitä että sontaa on paljon elämässä. Ylevöitymisprosessi on siis tavallaan alkemiaa jossa materia muuttuu immateriaaliseksi. Kulttuurikisan voittaja on se, joka onnistuu parhaiten kätkemään paskansa ja tuottamaan itsestään epätoden ideaalikuvan, sellaisen joka ei edes osaisi pierrä.

Tässä katsantokannssa voi todellakin olla "liika sivistynyt".

---

Otsikon sanonnassa viitataan ihmiseen joka on "liian täynnä itseään". Se on kuitenkin parempi kuin suomenkielinen sanonta, koska tässä suorasanaisesti käsketään ottamaan korkki pois. Tässä siis viitataan siihen kuin ihmisellä olisi korkki perseessä, ja sen irrottaminen vapauttaisi turhat paineet. Tässä selviää myös mitä se "itse" on, mitä ollaan täynnä.

ㄨ -periment.

"Missä kaksi viivaa kohtaa, sinne tieni johtaa. / Kultaisen leikkauksen suhdetta / ei voi kilvoittelija sivuuttaa. / Harmoniaa on työläs rakentaa. / Sattuma ja yllätys perusturvaani murentaa."
(Absoluuttinen Nollapiste, "Kultainen leikkaus")

X on kirjain, joka liitetään mysteerisyyteen. "Herra X" on samaa kuin "Herra tuntematon". X on siksi asia, joka ei ole tiedossa.

メ -merkki on lasten seikkailukirjoissa kartassa oleva aarteen paikan näyttäjä. Symboli, jonka avulla saadaan tietoa maailmasta ja päädytään ihmeellisille teille. X ohjaa tuntemattomille teille.

ㄨ voi merkitä myös sensuuria ja kieltämistä, yliraksimissen kautta. Ja tietenkin jonkin asian kieltämistä yleensä ; Kieltotaulussa yliraksittu koira kertoo että koirat on alueella kielletty. Vihasta kertoo myös aineissa oleva varoitusmerkki, jossa X merkitsee sitä että kemikaali on "ärsyttävää".
1: Englannissa puhutaan usein "eksistä", jotka viittaavat "entiseen", esimekriksi entisiin puolisoihin. Tässäkin on helposti mukana poispyyhkimisen, korjaamisen - ja joskus ärsyttävyydenkin tuntua.

Salaisuuden säilyttämiseen viittaa tietysti myös pornografiassa olevat 乂 -merkinnät, jotka kertovat miten "kovasta tavarasta" on kysymys - sekä filmillä olevan tavaran tabujen rikkomisen suuruuden että muutenkin. Tästä päästään kuitenkin myös muuhun inhimilliseen kanssakäymiseen: X merkitsee myös suukkoja. Pornoelokuvien filmit tuskin kuitenkaan tarkoittavat ihan tämänlaista ihmisten kohtaamiseen liitttyvää lihallista rituaalia jolle on kulttuurissamme sovittu tietty merkitys.

Liikennemerkeissä x ohjaa ja opastaa, se on risteyksen merkki. Risteyksestä tosin päästään moniin paikkoihin, ja ne auttavat pääsemään eri paikkoihin. (Aarrekartan X taas ohjasi yhteen ja tiettyyn paikkaan.)

Tässä mielessä X on juuri kuten filosofia.

---

Kuvan risteysmerkki on kirjoittajan elämän kannalta hyvin monimerkityksellinen. X:n eri puolet ovat siinä tärkeitä. Ja se on keskeisessä paikassa sekä itsenään että sitä kautta että siitä pääsee eri suuntiin lähtien kätevästi eri paikkoihin joilla on ollut merkitystä. Paikan merkityksen voi tiivistää kahteen sanaan "yritys" ja "erehdys". Siis hieman kuten tämän blogauksenkin.

Kapitalistinen anarkismi

"Anarkismi ei ole pommeja, epäjärjestystä, kaaosta, ryöstöjä, murhia. Se ei ole sota kaikkien kesken eikä paluuta barbarismiin.
Anarkismi on vapaata siitä, ettei kukaan orjuuta, tyrannisoi, omista toista. Se on keskinäistä veljeyttä, rauhaa ja harmoniaa."
(Alexander Bergman)

Kun anarkisteista puhuu joku eianarkisti, hän puhuu helposti rähinästä, aktivismista ja pommeista. Anarkistien itsensä mielestä anarkismissa taas korostuu vapaus. Anarkia on yksilökeskeistä ja rajoitteita vastaan. Jokainen on tavallaan aristokraattinen asiantuntija, oman elämän mestari ja asiantuntija. Siksi byrokratiaa ei anarkisteista tarvita.

Vastaavan lainen ajatus löytyy talousteorian puolella. Sitä kutsutaan näkymättömäksi kädeksi. Sen kehitti Adam Smith, jonka mielestä ihmisten syvillä tuntemuksilla ei ole väliä, koska ahneudestakin seuraa se, että joku tarjoaa ahneesti palvelua jota toiset haluavat ostaa: Koko yhteiskunta perustuu tavallaan siihen että maanviljelijää ei velvoiteta tekemään työtään siksi että hän haluaa ruokkia ihmisiä jalouttaan, vaan että hän ruokkii muita koska hän saa palkkaa. Näin maanviljelijä voi olla hyvää tahtova tai ahne, lopputuloksen kannalta tällä ei ole väliä. Tähän ajatukseen perustuu ns. "vapaa markkinatalous".

Kuitenkin anarkisteiksi itseään kutsuvat usein taistelevat markkinataloutta vastaan. He näkevät sen rajoitteena, vaikka se tavallaan toimiikin äärimmäisen anarkistisella tavalla. Suuryritys on omavaltainen. Usein anarkisti näkee tämän kontrollina.

Kuitenkin on hauskaa huomata, että yksilökeskeinen ja rajoitteita purkava rakennelma, joka on vapaan - ja ahneena ja tuhoisana usein pidetyn - markkinatalouden pääideoita, on tavallaan huipentunut anarkismiin joka itse korostaa olevansa vapaa - mutta silti erimieliset kokevat sen itsekkäänä ahneutena ja tuhoisana.

Tätä kautta voidaan lähteä miettimään sitä, että markkinatalous näyttää jotain anarkismin mahdollisia ongelmia.
1: Ensinnäkin anarkismi nojaa vahvasti oletukseen ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä. Tai oikeastaan Smithin tapaan ei ole väliä onko ihminen hyvä. Ajatus on, että ihminen tekee luonnostaan seurassa hyvää, vaikka hänellä olisikin itsekkäitä pyrintöjä.
2: Samoin markkinavoimat ja demokratia omistavat toisen yhteisen ongelman anarkismin kanssa: Se on herkkä populismille jossa valta alkaa "vapaaehtoisesti keskittymään" massoille. Jos populistin toimintaa ei ole lailla kontrolloitu, hän saa tartuttaa näkemyksiään.

Jotain erojakin markkinatalouteen ja anarkismiin voidaan saada. Instituutioituminen ei ole anarkismille ominaista, toisin kuin markkinatalouteen. Ja toisaalta markkinatalous nojaa konkreettisiin asioihin, materiaalisiin asioihin, joita ovat resurssit, tuotantovälineet ja lopputulokset. Anarkismi taas keskittyy enemmän immateriaalisiin asioihin.
1: Anarkismi toki kritisoi tuotantosuhteita - mutta vain siksi että markkinatalous keskittyy siihen, joten vastustamiseen tarvitaan tätä aihetta koskevaa keskustelua. Ei siksi että anarkismi keskittyisi siihen, vaan siksi että vallitseva anarkismin vastustama asia tekee niin ja nojaa oikeutuksensa näihin asioihin.

Toinen erityinen ero on löydettävissä asennoitumisesta. Vapaassa kaupassa ihmiset leimataan menestyjiksi. Eli markkinataloudessä pärjäävät ovat yritteliäitä ja onnistuvia. Ihmiskuva on kauttaaltaan positiivinen. Anarkisteille olennaista taas on uhristatuksen hakeminen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että anarkismi tekisi heikoksi - moni toki ajattelee että uhristatuksen hakeminen tarkoittaisi samaa kuin se että aate heikentää. Itse olen tässä pessimistisempi. Näen että uhristatuksen hakeminen - olipa kyseessä "vapaa -ajattelija" tai "anarkisti" - on retorinen strategia jolla haetaan itselle etuasemaa. Nykyään kun tavallaan kuuluu mennä sen heikomman ja pienemmän puolelle, joko monikulttuurisen arvomaailman ja/tai kristillisen maailmankuvan kautta. Heikkoudella voidaan myös hakea kompensointietua: Kun olemme heikkoja, saamme käyttää rajumpia keinoja.

Tätä kautta anarkismiin voidaan kohdistaa "vapautuksia", joka tekee kapitalismia vastustavan anarkismin. Kuitenkin herää myös kysymys voiko yhteiskuntaa jossa materiaaliset asiat eivät ole jotenkin järjestetty, olla ollenkaan. Toki materian valta on hyvin paljon jo nyt muuttunut immateriaaliseksi informaatioksi. Mutta silti resurssit ruoasta lähtien ovat yhä pakko järjestää jotenkin. Jotenkin tuntuu että tässä täytyy olla jotain lakeja.
1: Luonnonmukainen omavaraisuus olisi toki yksi vaihtoehto, jolla tätä kierretään, mutta tässä jokainen velvoitettaisiin viljelemään, huvitti tai ei. Jos taas kuvioon tulee palvelus-vastapalvelus, niin huijaamisen kiertämiseksi mukaan astuu helposti jokin yhteinen ja sovittu kalibrointitapa. Tämä taas on rahaa.

---

Kuvassa on tänään valokuvaamani kahlaaja, jolla oli kova kiire. Liekkö vapautta vai oravanpyörää, mutta kiire ja huuto oli joka tapauksessa kova.

Kerta kielon päälle (lehmänkieliä ja häränpyllyjä).

Kielo(Convallaria majalis) on Suomen kansalliskukka. Se on kaunis, nuokkuminen kertoo nöyryydestä (tai poliittisesta laiskuudesta). Ja se on tietysti myrkyllinen: Se on täynnä monenmoisia sydämeen vaikuttavia glykosideja. (Joka on sydämen kohdalla tietysti symboliikkaa täynnä) Tämä mahdollistaa sen käyttämisen rohtona ja myrkkynä. Paracelsusta lainaten voisi sanoa että "Tout est poison. Rien n'est poison. Le poison c'est la dose" tai "Sola docis facit venecum" - Määrä tekee myrkyn.

Kielo on kuitenkin nimenä vasta Elias Lönnrootin aikaansaannosta. Sitä aikaisemmin sitä kutsuttiin ainakin lehmänkieleksi ja häränkieleksi. Kielo onkin vain näistä eri kieleen viittaavista nimistä tehty lyhennelmä. Kielo viittaa siis pohjalla olevaan kieli -sanaan.

Kielestä ja muusta saadaan tietysti vertauksia keskustelukulttuuria koskeviin asioihin. Keskustelussa kun näyttää olevan kaksi ääripäätä:
1: Sensuroitu harmonisuus jossa korostetaan järjestystä - kenties vaikkapa "aatteellista oikeaoppisuutta" - ja yhteiskuntaa yksilön sijasta. Erimielisyyksiä ei nosteta esiin ja jossa korostetaan sitä että kaikki on järjestyksessä ja kontrollissa. Lopputulos on ulospäin ihanaa, yksimielisyys kukoistaa. Pinnan alla, poliittisen korrektiuden piilottamana, onkin sitten kaikenlaista. Tälläisestä "Absoluuttinen nollapiste" laulaa "Eräät tulevat juosten" -kappaleessa että "Teatterit suljettiin ruton vuoksi / paitsi Virallisin. / Oli se synkkä nukke kun siimat näkyi / läpi esityksen. / Eräät lähtivät kesken, / mutta kotiinsa eivät he saapuneet. / Heidät vedettiin kujalle / koristellulta pääkadulta."
2: Kinasteleva riita. Tässä taas korostuu sananvapauden ja yksilön oikeuksien korostaminen. Lopputuloksena syntyy avoin erimielisyyden ääneenlausuma, ja tästä seuraa usein erilaisia varsin aggressiivisia reaktioita.

Molemmat näkemykset ovat minulle tuttuja. Tätä voi selventää aikaisemmin esittelemäni roolipelien moraalijärjestelmän kautta. Minun elämänihän on muodostanut hyvinkin erilaisista elämänasenteista. Kelmi [rogue] olen ollut aina, mutta muuten isompi muutostrendikin on ollut selvä:
1: Nuorempana olin CG(Chaotic Good) [rogue] Eli ajattelin että päämäärä oikeuttaa teot. Tästä seurasi myös moraalintunto, joka elämän ja epäonnistumisten ja tyhmäilyjen vuoksi tietysti korostui vahvasti häpeän ja syyllisyydentunteita. Toisaalta en hyväksynyt muilta tasan yhtään sen enempää kuin itseltänikään.
2: Nykyisin olen enemmän LN (Lawful Neutral) [rogue] En enää väitä tietäväni hyvää. Pelaan lainkuuliaisesti enkä yleensä riko sääntöjä ilman hyvää syytä. Tästä seuraa suvaitsevaisuutta muita kohtaan. Mutta samalla tietysti muuttuu moraalikin epämääräisemmäksi.

Ensi alkuun tuntuu että näiden välissä on aika paljon eroa. (Mutta ei mitään johon ei ihmiselämän asennemuutos sopisi.)

Toisaalta tuntuu että niiden välille voisi rakentaa myös siltaa vaikkapa Aristoteleen malliin. Hänhän korosti että ihmisen onnellisuudelle olennainen ja sopiva paikka on se, missä hänen omat innostuksenaiheet / kiinnostuksensa / yksilölliseterityistaitonsa kohtaavat yhteiskunnan tarpeet. Tätä kautta erimielisyydestä keskustelulle voisi luulla löytyvän sopuisan erimielisyyden tila.

Tämä ei kuitenkaan ole ainakaan kovin helppo tie: Käytännössä näyttää siltä että ihmiset helposti luonnostaan hakevat joko erimielisten sensuuria ja oikeuksien rajoittamista (etenkin jos ovat enemmistössä) tai sananvapautta ja oikeuksia (etenkin jos ovat vähemmistössä). Lopputuloksena ei näytä olevan yksimielinen harmonia tai erimielisten yhteiselo, vaan vaihtoehtoina näyttävät olevan sensuuri ja riita.

Ehkä tähänkin löytyy ratkaisu Aristoteleelta ja hänen kultaisesta keskitiestään? Ehkä keskustelun avoimuuden on oltava kuin glykosidi. Jolloin saadaan analogia Paracelsukseen. Pieni määrä on joksus sydämelle tarpeellista, jopa hengen pelastavaa, lääkettä. Ja liika on murhaava myrkky : Molemmisssa ääripäissä kytee kuolema.

le chevalier sans peur et sans reproche (eli filosofin asenne III)

Tämä on osa komboa, josta on ilmestynyt jo osa II & osa II. Koska tässä blogissa "filosofiaa tehdään miekalla", on ihan luonnollista ottaa mukaan juuri asenne, jota juuri miekkamiestaidossa odotetaan. (Nakuttelen esimerkiksi näitä tekstejä ihan tietokoneella.)

Fiore dei Liberin miekkamiestaidon ymmärtämisessä on tärkeitä symboleja. Perusta löytyy sivulta, joka tunnetaan nimellä "Seven swords". Listaan ominaisuuden, symbolin ja mitä tämä edustaa.
1: Prudentia : Pään päällä oleva ilves pitää kompasseja, ja tämä edusti Fioren aikana harkitsevaisuutta, jopa tiedelaitoksia on aikanaan nimetty ilveksen mukaan. Hyvän miekkamiehen tulee olla tarkkaavainen ja pitää huolta geometriasta ja strategiasta. Tästä seuraa se, että voittamiseen tarvitaan etäisyyden, ajoituksen ja strategian tajua. Ei ole sattumaa että eläin on pään päällä, jonne ajattelu oli yhdistetty.
2: Celeritas : Vasemmalla puolella nuolta pitävä tiikeri symbolisoi Fioren aikana nopeutta. On osattava toimia nopeasti. Tämä nopeus ei ole pelkkää kykyä riehua isoilla nopeuksilla, vaan enemmänkin kykyä toimia nopeasti siten että tarkkuus ei kärsi. Tätä kautta tähän nopeuteen liittyy sekä vauhti että tarkkuus. Koska tämä on katsojaa kohti katsovan miekkamiehen kuvan vasemmalla puolella, tämä vihjaa että miekkamiehen oikea käsi on tämän tiikeri. Eli miekkakäden nopeus on tässä kohden ratkaiseva tekijä.
3: Audatia : Oikealla puolella oleva leijona jonka käsi on sydämellä symbolisoi rohkeutta. Leijona on pitkän aikaa yhdistetty rohkeaan ritarillisuuteen. Fiore korostaa tässä sitä, että on oltava rohkea. Miekan kanssa tämä on tärkeää, koska rohkeuden puute johtaa pelkkään torjumiseen. On siis voitettava normaali pelko ja uskallettava toimia.
4: Fortitudo : Jalkojen alla oleva elefantti jolla on torni selässään symbolisoi voimaa, kestävyyttä ja tasapainoa. Fioren aikana uskottiin että elefantti joka kaatuu ei pääse ylös. Ei ole sattumaa että norsu on laitettu jalkojen kohdalle.

Takkirauta korostaa tässä aiheessa tyypittelyjä strategianvalinnan kriteerinä. Mutta Fiorella oli takanaan syvempi teema.

Guy Windsorin "Swordsman's Companion" nimittäin kertoo sivulla 23, kuinka Fiore korosti sitä miten hyvällä miekkamiehellä nämä ovat tasapainossa. "The message here, as in most philosophies, is that balance is all. The virtues symbolized by these animals are useless on their own. Prudence is nothing without the Boldness to fight, the Swiftness to fight well and the Strength to make your actions work. Take away any of these qualities, and you will lose. Exaggerate any one beyond reason, and you will lose. Achieve a harmonious blend of all four and you will overcome."

Tämä asenne soveltuu myös filosofian tekemiseen. Moni tyypittelee itsensä helposti tiettyyn lokeroon, ja lopputuloksena on helposti tunnistettavia arkkityyppisiä hahmoja. Taistelijoiden kohdalla niitä on helppo löytää erilaisista tappelupeleistä: On iso ja hidas kaappi painija, ja nopea ja heikko ninja... Selvästi nämä hahmot toimivat ainakin viihteessä. Ja eri lajit korostavat niiden tärkeysjärjestyksiä korostamalla jotain. Ja persoona valitsee samoin.

But this is not how swordsmanship works.

Tasapainoa ei tässä kohden saa sekoittaa harmoniaan. Sillä tyypittely itsessään on juuri se, joka kuvaa kaikkia systeemeitä jotka korostavat harmoniaa. On ymmärrettävä ja tasapainoinen järjestelmä. Iso kaappi tappelijana on "helppo ymmärtää", ja sen rakenne on hyvin simppeli. Se on säännönmukainen, selkeä ja sisällöltään koherentti. Tämä on yksi syy sille, miksi totalitarioissa korostetaan usein yhtenäisyyttä ja rakennetaan tätä kautta oman tyyppistä harmonisuutta. Harmonian haku korostaa selkeyttä. Ja selkeys kutsuu luokseen simppeliä ja säännönmukaista rakennetta. Luonnon monimutkaisuus täytyy yksinkertaistaa vaikka Jingiin ja Jangiin.

Sen sijaan siellä missä on tasapainoa, on aina riitaa. Sillä ihminen synnyttää helposti sisäpiirejä ja leirejä. On ikään kuin kaksi vaihetta: "Kuuluuko kirjoittaja meihin vai niihin", ja vasta tämän tiedon värityksen jälkeen käsitellään se itse juttu. Tasapainotilaa hakeva on konfliktialueella, eikä häntä katsota leiriin kuuluvaksi. Tätä kautta hänellä on kaksi roolia (1) vihollisen ja (2) käännytettävän. Tätä kautta juuri tämä positio on kaikista raskain. Siinä oleminen vaatii eniten rohkeutta ja se vaatii kykyä olla yksin. Tasapuolinen joka ei ota askelta "meidän" tai "niiden" puolelle on helposti ihmisille kammotus.

Toisin sanoen tasapuolisuus edustaa varsin helposti rauhan ja tasapainon ja yksimielisyyden sijasta maksimaalista konfliktia. This is right place to be a fighter.

Tasapuolisuutta korostavassa filosofin asenteessa filosofin ei tarvitse kuulua korostetusti mihinkään pelkän kuulumisen vuoksi. On vain arvioitava kohdattuja erilaisia argumentteja, iskettävä oikeaan aikaan näppärällä vasta -argumentilla ja hyväksyä tai hylätä niitä prosessin mukana. On kuitenkin uskallettava ottaa kokeilevia positioita ja oltava niissä vahvasti. Tämä ei siis tarkoita mitään relativismia tai ignoraatiota jossa ei suostuta olemaan mitään mieltä. Filosofiaa pitää vain tehdä hyvin - aivan kuten soturikin voi olla taitava soturi, vaikka olisikin ostettava mies joka on vuorotellen sodan toisella ja toisella puolella. Hänen taitonsa on harmonista suhteessa sotataitoon samalla tavalla kuin tätä näkemystä korostavan filosofian harmonisuus on taitoa käyttää filosofian työkaluja. Sosiaalisella tasolla tälläinen herättää tietysti isosti konflikteja. Ostosoturi on helposti kaikissa sodissa, yhteen maahan sitoutunut vain omaa maata koskevissa.

Siinä missä vastavuoroisessa keskustelussa ja kinassa odotetaan että on jokin lähtökohta jota puolustetaan, ja jossa pysytään, korostaa tämä myös mielen muuttamisen mahdollisuutta. Onhan miekkailussakin toisen ominaisuudet ja omat ominaisuudet tunnettava ja sovitettava tasapaino juuri sen mukaan.

Tämä on tietysti hyvin vaikeaa, ja vaatii harjoittelua. Ehkä siksi niitä yhteen asiaan keskittyviä on paljon enemmän.

---

Patsas esittää Pierre de Bayardia, joka oli hyvin kova miekkamies, hän pärjäsi yksin satoja espanjalaisia vastaan Marignanon taistelussa. Häntä on kuvattu otsikon tekstillä, joka kääntyy likimain muotoon "Ritari joka on ilman pelkoa sekä arvostelun yläpuolella."