Eläimien parhaaksi

Kun katsotaan eläinten hyvinvointia, ei ole vaikeaa huomata että monesti ihmisten huomio voi siirtyä syrjään asiasta. Tästä hyvinä esimerkkeinä on se, että koirille ostetaan kallisarvoisia kaulapantoja. Koiraa se ei kiinnosta, ja kysymys on oikeasti ihmisten välisestä statuksesta ja pienemmässä määrin siitä että ihmisten haluja antropomorfisoidaan eläimille.

Eläinten oikeuksien kohdalla tilanne on tältä kohden helposti samanlaatuinen. Eläimien oikeuksiksi lasketaan tällöin varsin ihmismäisiä arvoja. Ja monesti ihmisillä onkin maailmankuvallis-hengellinen asenne eläimiin ja eläimiä ohjataan sen mukaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on intiaaneihin liitetty elokuvaklisee jossa kaadetun eläimen ääressä rukoillaan. Tällä on varmasti syvä merkitys intiaanille ja hänen luonnon kunnioittamiselleen. Mutta eläintä tämä ei kiinnosta.

Itse asiassa eläimen kannalta on aivan sama mitä sille tapahtuu kuolemansa jälkeen. Voidaan aivan oikeasti ihmetellä että minkälaista luonnon kunnioittamista on se, että eläimiä ammutaan salassa ja sitten niiden dekapitoidut päät täytetään huoneen koristeeksi... Eläintä nämä asiat eivät kiinnosta sen enempää kuin se rukoillaanko niiden kuolleen ruumiin äärellä vai ei.

Siksi onkin kenties hyvä huomata että jos puhutaan eläinten oikeuksien sijaan eläinten hyvinvoinnista, ollaan tilanteessa jossa eläinetiikan vastavuoroisuusteoriat loistavat poissaolollaan. ; Alaa hurjasti eteenpäin ajanut Temple Grandin on tehnyt innovaatioita jotka ovat muuttaneet lehmien käsittelyä. Hän tarkkaili lehmien käytöstä ja hän on varmasti kyennyt näkemään lehmien ihmisistä poikkeavat havainnointi ja käyttäytymismallit sen vuoksi että hän on autistinen. Hän ei siis samastu ja käytä samanlaista mielen teorian mallia kuin muut ihmiset. Kun lehmien oma toiminta on otettu perustaksi, on selvää että naudoille saadaan mahdollisimman vähän poukkoileva ja stressaava ohjaus.

Siksi eläinten parasta tavoitellaankin usein enemmänkin laittamalla eläimiä tilanteisiin ja tätä kautta kysymällä niiltä. Mutta jos esimerkiksi navetan eri puolille laitetaan erilaisia asioita, voidaan nähdä mitä naudat suosivat toisten sijaan. Ja toisaalta voidaan myös testata miten paljon eläin voi olla valmis ponnistelemaan jonkin asian saavuttamiseksi. Samoin voidaan katsoa eläimen käytöstä muutenkin. Donald Broomin esittämä asenne jossa eläimet pyrkivät sopeuttamaan käytöstään ja olemistaan huonompiinkin oloihin. Ja siksi on syytä tarkkailla esimerkiksi pörhistelyä joka voi vihjata kylmyydestä. Ja näitä merkkejä tarkkailemalla tilannetta voidaan korjata sellaiseksi että noita pörhistelyjä ei enää tarvita. Eläimet pärjäävät toki ei-täydellisissä oloissa mutta tätä kautta saadaan parannettua tilanne niille mukavaksi. Samoin eläinten tainnutuksessa ja teurastuksessa on syytä kiinnittää huomiota siihen ovatko eläimet rauhallisia vai rauhattomia vaikkapa hiilidioksidiin laitettuna.

Tämä kaikki on tietysti kylmää, mekaanista ja jopa julmanoloista. Esimerkiksi kuolevien eläinten katsominen tuskin on mitään pörheän mukavaa fenomenologista vastavuoroisuutta. Toisaalta mikäli ihminen ylipäätään päättää pitää tuotantoeläimiä ja syödä lihaa, tämänlaisia asioita on syytä tarkkailla.

Ampuuko "lihatehdas" -metafora eläinten oikeuksien puolustajien omaan nilkkaan? - Ja miksi tällä olisi yhteiskunnallinen merkitys?

Eläinten oikeuden puolustajissa on kasvissyöntikeskeinen aktivismiryhmä. He puhuvat mielellään "sikatehtaista". Joskus heidän kuvissaan näytetäänkin sikaloita nimenomaan tehdasmaisina. Suuria rivejä, kaavamaisuutta. Esteettisesti asian voi ymmärtää ; Tehdas ei ole ympäristönä pittoreski. Toisaalta minun on kuitenkin ollut vaikeaa uskoa tämän tehokkuuteen.

Esimerkiksi oma suhtautumien teurastusta kohtaan lieveni kun näin kuinka juuri tapettuja ja nyljettyjä lehmiä meni halki vannesahalla. Tehdasmaisuus ja kliinisyys ja tehokkuus loi vahvan mielikuvan. Samalla eetoksella Terry Pratchett korosti että hänen Kiekkomaailman Kuolema -hahmonsa on kaikkea muuta kuin julma. Ja tämän vuoksi hän käytti erittäin terävää viikatetta.

Itse asiassa voi olla että tehdasmaisuus on ongelma. YLE tiedeuutisoi siitä miten lihansyöjät helposti esineellistävät eläimiä. He myös pitivät lihansyöntiä luonnollisena, normaalina, tavallisena ja mukavana. "Tutkijat panivat merkille, että "neljän n:n" (natural, normal, necessary, nice) porukka esineellistää eläimiä kasvissyöjiä enemmän. Esineellistämisellä viitataan tässä yhteydessä taipumukseen vähätellä eläinten olemusta ajattelevina olentoina." Tämä esineellistämien onnistuu kun eläimiä ei kuvata yksilöinä vaan massana. Ja tällä on suuri vaikutus siihen mitä haluamme syödä ja mitä emme.

En malta olla huomauttamatta että tähän liittyvät asiat eivät ole mitenkään erikoista. Vastaava ilmiö tunnetaan myös ihmisten kanssa ; Jos meidän ystävämme kuolee auto-onnettomuudessa, itkemme. Mutta jos luemme auto-onnettomuustilastoja emme itke vaikka tämä meidän ystävämme olisi mukana tässä lukujoukossa. Josif Stalin käytti tätä jopa hyväkseen saadakseen teoilleen oikeutuksen ; "Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa on tilasto". Ihmisillä on valitettavasti tapana jaotella merkityksiä ex post/ex ante -jaottelun mukaan. Välitämme yksilöistä joilla on nimi, naama ja yksilötiedot. Nimetön massaan kuuluva ei eriytetty ei luo syviä tunteita. Ilmiö on siitä valitettava, että meillä on rajallinen kyky luoda merkityksellisiä suhteita yksilöihin. Dunbarin luku antaa rajoitukset jotka vaikuttavat esimerkiksi siihen miten maalaisien ja kaupunkilaisten sosiaalisuus toisiaan kohtaan on oleellisesti erilaista.

Siksi onkin oleellista luoda ilmiö joka roolitetaan ja liitetään johonkin yhteen esimerkkiin. Eläinaktivistin tavoitteiden kannalta on strategisesti kätevämpää kuvata eläinyksilöitä kärsimässä. Se iskee tehokkaammin kuin kliininen panoramakuva kettutarhasta. Vaikka kyseisen yksilökuvan kettu olisi detaljina tuossa kuvassa.

Koulutus-Kasvatuskysymys

Asia on siitä ajankohtainen että eläinten kohtelukysymykseen on nyt tartuttu kouluopetuksessa. Näkökulmavalinnat eivät siis koske enää pelkästään aktivismia ja siihen liittyvää kampanjointia. Kouluissa joissa ideologinen kasvatus on toki ollut Suomessa aina keskeisessä osassa (enkä puhu pelkästään uskonnonopetuksesta vaan muustakin tapakasvatuksesta) on ottanut eläinten hyvinvoinnin osaksi opetusta. "Eläinten hyvinvointi ja oikeudet mainitaan ensimmäistä kertaa peruskoulujen uudessa opetussuunnitelmassa. Eläinten hyvinvointia pohditaan vuodesta 2016 eteenpäin alakoulussa ympäristöopissa ja yläkoulussa biologian, uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunneilla. Käytännössä kouluissa selvitetään, millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan." Tavoitteena on kasvattaa lapsille luontosuhde. "Opetussuunnitelmaan eläinten hyvinvointi päätyi kun suunnitelmaluonnoksen palautteessa nousi esiin ihmisten huoli lasten suhteesta eläimiin ja luontoon." Tämä asennekasvatus on varmasti mahdollista. Ja kenties sillä voidaan vaikuttaa myös ei-ruokateemaiseen asiaan, eläinrääkkäykseen. Tai kesäkissoihin liittyvään eläinten heitteellejättöön (johon minulla on hämmästyttävän epäsuosittu kanta).

Internetkeskustelun puolella asiassa on nostettu esiin myös se että lapset oppivat eläinten kautta olemaan ystävällisiä toisille ihmisille. Tämä on jossain määrin uskottavaa. Eläimet ovat ensinnäkin mukavampia ja vähemmän paskiaisia kuin suuri osa ihmisistä. Lemmikkieläimiä on yleensä ottaen domestikoitu olemaan sosiaalisesti helppoja ja miellyttäviä. Yleinen mielikuva on myös se että esimerkiksi mies kohtelee naisia kuten mies kohtelee eläimiä. Ja toisaalta julmuus eläimiin nähdään varoitusmerkkinä, osana ns. Maconaldin triadia. (Ei sentään McDonald'sin triadia, joka markkinavoimien vastaisista kasvinsyöjistä tuntuisi olevan sopiva nimitys asialle...) Tunnettua on myös se, että etologian suuria haasteita on se että ihmiset antropomorfistavat eläimiä, eli tulkitsevat eläinten käytöstä ihmisten käytöksen kautta. Ja tämä voi johtaa sekaannuksiin esimerkiksi siinä että ihmiset mielellään halailevat koiria vaikka koirat eivät itse asiassa yleensä pidä halailusta. Tai ostavat koirilleen timanttikaulapantoja lahjaksi vaikka timantit kiinnostavat koiraa mitättömän vähän. Antropomorfismi tuntuu ilmiselvältä mutta siinä on filosofisia haasteita mutta jota voidaan kyllä myös lähestyä ihan kokeellisestikin.. Nämä toki astuvat myös siihen etiikan soveltamiseen arkielämässä.

Ajatus voi tuntua joillain muotoiluilla joltain poppauskolta ; Joku voisi esimerkiksi miettiä että onko eläinten kohdalla ajatus siitä että kasveilla ei ole sielua mutta eläimillä on. Ja tätä kautta kohtelu siirtyisi kaltevaa pintaa ihmisiin. ja tässäkin on jotain perää mutta samalla yhteyksiä on ylitulkittu. Eläimiin julmuutta harjottavilla lapsilla on monenlaisia motiiveita. Ja vain osa niistä on laajemmin huolestuttavia. "...most parents have been upset by some form of childhood cruelty to animals - whether it's pulling the legs off of a bug or sitting on top of a puppy. We struggle to understand why any child would mistreat an animal. And when should we worry? Where's the line between a budding serial killer like Jeffrey Dahmer and normal curiosity and experimentation?" Kun eläinnrääkkäys on liitetty em. Macdonaldin triadiin, syntyy turhankin vakava varoitusmerkki ; Eläinrääkkäys nähdään psykopatiana, ja varoitusmerkkinä kenties jopa sarjamurhaamiseen asti. Samalla eläinten kaltoinkohtelu on yllättävän yleistä, tarpeettoman yleistä ja häiritsevän yleistä. Ja samanaikaisesti sarjamurhaajia on kuitenkin tilastolliessa mielessä aika vähän.
1: Varoitusmerkki jota pelätään tarpeettomasti  muissakin yhteyksissä, koska ne nähdään turhankin determinoivana slippery slopena vakavaan rikollisuuteen. En vähättele tässä eläinrääkkäystä vaan sitä että eläinrääkkäys nähdään uhkana johonkin muuhun ja tämä muu on itse asiassa se pääsyy jonka vuoksi eläinrääkkäystä pelätään. Minusta eläinrääkkäys, eli eläinten kidutus, on huolestuttavaa itsessään.

Voidaan jopa nähdä että ajatus siitä että mitään yhteyttä eläinten ja ihmisten välillä ei ole on jotain joka taatusti vaikuttaa siihen miten suhtaudumme eläinrääkkäykseen ja miten näemme eläimet. Mieleeni tulee esimerkiksi William Lane Craigin näkemys siitä että eläimet eivät oikeasti kärsi. Tämänlainen "eläin on kellokoneisto" -ajatus on varmasti jotain joka asenteensa kautta voidaan liittää Descartesin vaimon koiraan, ja itse asiassa Craigin asenteessa on suoraan argumenttejensa kautta kytkös eri tavoilla vammaisten ihmisten kohteluun. Craig ei toki tee kuten Descartes eli mene argumenttejaan loppuun asti sielläkin missä niiden johtopäätökset ovat epämieluisia. Tämä argumenttien ja valikoinnin yhdistelmä tietenkin johtaa siihen miten Craig suhtautuu hyviin kansanmurhiin ja holokaustiin. Craig hyväksyy Jumalan komentamat kansanmurhat. Tämä suhtautuminen ihmisiin voi kertoa että hän välineellistää ihmiset jonkinlaisiksi Jumalan tehtaan rattaiksi. Ja kun hänen asenteensa eläimiin on sekin mikä on, ei voi olla miettimättä sitä että onko näiden kahden asenteen välillä jokin yhteys. Siihen ei ole helppoja vastauksia. Tai on, mutta ne ovat asenteellisia eivätkä perusteltuja.

Kissojen suosiosta

Kirjoitin Uuden Suomen vapaavuoron puolelle pienen, muutaman irtovitsin sisältävän, jutun kissoista. (Vitsitkin olivat blogiini kirjoittamista irtovitsestä uudelleenkoostettu kokonaisuus, koska tuo palsta nyt on sellainen mitä päivitän koska haluan keskittää yhteen paikkaan juttujani jotka on tehty jo valmiiksi aiemmin.) En ollut lainkaan yllättynyt siitä että se sai kohtuu hyvin lukijoita nopeasti. Sillä se oli kissoista. Ja siinä on myös sievä kuva.

Kissat pärjäväät internetissä. Ja tämä ei ole sattumaa. Voidaan sanoa että kissat eivät ole kenties täydellisiä lemmikkejä, kuten koirat, mutta ne ovat täydellisen viihdyttäviä, toisin kuin koirat. Kissat ovat valloittavia. Jopa silloin kun niillä on vakava lukihäiriö ja ne kaipaavat juustohampurilaisia.

Kissoilla on juuri sopivia ominaisuuksia että ne vetoaisivat ihmisiin. Siinä missä koirat ovat domestikoituneet hyödyttämään ihmistä, kissat ovat viihdetähtiä enemmänkin luonnostaan. Osa niiden valloittavista piirteistä koskee juuri sitä että ne oikeastaan ovat aika huonoja lemmikkejä. (Jos hyvällä lemmikillä tarkoitetaan helppoutta ja hallittavuutta ja sosiaalisuutta ja silitettävyyttä.)

Kissat ovat suloisia.

Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide, vaan nojaa hyvin tietynlaiseen suloisuuteen. Kissoilla on paljon neoteenisia piirteitä. Suuret, pyöreät, silmät, pieni nenä, suhteellisen pyöreä naama. Nämä ovat piirteitä jotka ovat ihmisvauvoilla. Voidaankin sanoa että ultimaattisina K -strategioijina ihmiselle on evolutiivisesti hyödyllistä pitää vauvoistaan, ihastella niitä ja olla ylipäätään tappamatta näitä nurkissa pyöriviä ja kuolaavia pikku häiriköitä.

Kissojen pitämisestä ei ole geneettistä hyötyä. Mutta evoluutio onkin täynnä sivutuotteita. Se, että jostain piirteestä on enemmän hyötyä kuin haittaa johtaa sen yleistymiseen. Ei se, että se pätee positiivisena joka ikisessä tapauksessa. (Hyvä muistutus niille joista uskonnon yleisyys tarkoittaisi sitä että siitä väistämättä olisi hyötyä "koska muutoin evoluutio olisi karsinut uskonnollisuuspiirteen ihmiskunnasta". En tiedä mikä evoluutio heillä on mielessään, ei ainakaan se biologiasta tuttu evoluutio.) Kissojen neoteeniset piirteet ovat ihmisille ylinormaali ärsyke. (Joka ei tarkoita sitä että kissat olisivat ärsyttäviä. Tai, monesti ne ovat. Mutta ylinormaali ärsyke koskee reagointia noin yleisemmin.)
1: Piirrettyjen tekijät ja lelujen valmistajat käyttävät tätä samaa ihmisten ominaisuutta hyväkseen. Lelujen ja piirrossankareiden pyöreät muodot ja suuret silmät eivät ole sellaisia vahingossa. ; Jossain mielessä bronyjen kannalta voi olla kiusallista tajuta, että he luulevat pitävänsä vain hauskoista pienistä hevosista ja ystävyyden taijasta, mutta osittain takana on se, että näissä on neoteenisia piirteitä jotka tuottavat ylinormaalin ärsykkeen. Jossain mielessä bronyt siis sekoittavat hyvin perustavalla tavalla pikkuponit omiin lapsiinsa. Tämä on kieltämättä häiritsevä ajatus.

Neotenian voi huomata siitäkin, että ihmiset lepertelevät eläimille. Tämä on minullekin hieman arka asia. En yleisesti pidä ihmisistä. Mutta eläimet ovat aivan toinen asia. En yleensä ilahdu ruuhkajunassa että "kiva nähdä ihmistä". Mutta jos koira tai kissa tulee vaunuun se on aina kiinnostavaa. Vähäisessä määrin kommunikoin vapaaehtoisesti myös vauvojen kanssa. Sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja ihminen alkaa käyttäytymään ihmismäisesti ja kykenee jallittamaan minua, kiinnostus heihin lakkaa. Käytännössä tyystin. (Daniil Harms fantasioi siitä että leikki-ikäisiin lapsiin voi istuttaa jäykkäkouristuksen että nämä olisivat hiljaa. En voi moittia häntä.)

Lepertelylle on englannissa "baby talk" -nimitys. Ja nimitys on osuva. Käytämme sitä myös lasten kanssa. Ja teemme tämän aivan luonnostaan. Asia on kiinnostava, koska minun lapsuudessani mammat tiesivät hiekkalaatikolla että lapsille pitää puhua selkeästi. Lepertelyä tuli välttää jotta lapset oppisivat puhumaan kunnolla. Psykologia on näyttänyt tämän teorian vääräksi. Leperrellessä nimittäin käytetään hitaampaa puhetahtia ja yksinkertaisempia lauseita. Ja vauva kiinnittää niihin paremmin huomiota ja oppii kielen. On helpompaa oppia puhumaan ensin yksinkertaisesti ja väärin. Ja vasta tästä päästään sitten "puhumaan kunnolla". Koska eläimillä on neoteenisia piirteitä, vääristyy ajatuksemme niidenkin kohdalla. Siksi lepertelemme kissoille.
1: Koira ei hyödy vauvapuheesta. Se tosin ymmärtää siihen liittyvät eleet, ilmeet ja tunnetilat hyvin. Joten tämä ei ole mikään varsinainen ongelma. Etenkin kun koirien omassa viestinnässä korkeat äänet ovat valittavia, matalat äänet murisevia ja vihaa ilmaisevia. Kun taas onnelliset äänet ovat keskirekisterissä. Ja ihmisten vauvapuhe osuu juuri tälle tasolle. Kissa sen sijaan ei välitä vauvapuheesta tai sen puutteesta.

Kissat ovat ketteriä ja ilmeikkäitä.

Koirat ovat mahtavia eläimiä siinä mielessä että ne osaavat tulkita hyvin ihmisten ilmeitä, eleitä ja ruumiinkieltä. Ne on domestikoituneet tavalla joka korostaa sitä että koira on laumaeläin jossa laumanjohtaja on ihminen. Ja siksi niille on ollut tärkeää ymmärtää käskyjä. Tämä vaatii intentiontajua. Niiden ilmekkyys ei sitten ole kovin suurta. Koirilla on ilmeitä. Mutta niiden lihaskontrolli on pientä verrattuna kissoihin.

Kissat ovat taipuisia ketteriä olentoja joilla on hyvä lihastenhallinta. Niiden taipuisat nivelet tarjoavat potentiaalia erilaisiin taipumisiin. Sen vuoksi kissoilla on elekieltä ja ilmeitä. Niiden naama ja ruumis taipuu moneen sellaiseen johon koirien naama ei taivu. Ja tämä sisältää paljon "ilmepotentiaalia". Ihmiset taas lukevat kissojen naamoista ilmeitä. Jopa silloin kun näitä ilmettä vastaavia tunnetiloja ei edes ole. "Grumpy Cat" -meemi rakentuu yksistään sen varaan että kyseinen kissa näyttää pahantuuliselta, jopa silloin kun kissa itse ei ole. (Tai jos olisi, kyseessä olisi vakava eläimen hyvinvointia uhkaava rikos kissakuntaa kohtaan. Sen sijaan että kyseessä olisi ylikäytetty meemi joka uhkaa lähinnä ihmiskuntaa ja sen jäsenten mielenterveyttä.)

Kissojen luonne on utelias ja vaikeuksiin joutuva.

Kissat ovat luonteeltaan omapäisiä ja uteliaita. Tämä johtaa siihen että ne ovat jatkuvasti tekemässä jotain yllättävää. Kissat ovat uteliaisuutensa vuoksi tunkemassa mitä erikoisimpiin paikkoihin. Ja näin tehdessään ne joutuvat vaikeuksiin. Kissat kuitenkin ovat myös ketteriä, evoluutio on sopeuttanut niiden elimistön sellaiseksi että ne eivät mene rikki siitä huolimatta että ne käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät.

Ja tämä on täydellinen yhdistelmä huumorille ; Benign violation theoryn mukaan vaaran tuntu yhdistettynä lopputuloksen ei-vaarallisuuteen tuottaa ihmisille huvia. Huumori rakentuu osittain tämänlaatuisen varaan. Kissat tekevät tämänlaisia vitsejä kuin luonnostaan. Koirille vastaava temput pitäisi käsikirjoittaa ja opettaa. Mutta kissat luovat uutta kaaosta koko ajan. Ja kissat tekevät näitä asioita olipa ihminen paikalla tai ei.

Ihmisen ei siksi tarvitse tehdä muuta kuin olla paikalla, seurata kissaa ja pitää kameraa lähialuella. Ihmisen ei tarvitse käsikirjoittaa tai keksiä juttuja. Kissat tekevät kaiken tämän työn ihan itse.

Jumalan rakkaus ; Erikoinen ratkaisu Pahan ongelmaan.

A. E. Fisher teki vuonna 1955 kokeen koiranpennuilla. Hän jakoi ne kolmeen ryhmään. Ensimmäiset pennut saivat hoivaa aina kun ne lähestyivät tutkijoita, toiset rangaistuksia. Kolmansia kohdeltiin sattumanvaraisesti. Yllättävää kyllä kolmas ryhmä käyttäytyi tutkijoita kohtaan kaikista sitoutuneimpia ja mielevimpiä koiria. Nämä koiranpennut olivat myös kaikista riippuvaisimpia tutkijasta. Nämä koiranpennut osoittivat rakkauttaan tutkijaa kohtaan kaikista eniten. Ihmiset eivät toki ole koiranpentuja. Mutta tilanne muistuttaa Guy Murchien esittämää; Hänestä epävarmuus on yksi kaikista vahvimmista rakkauden herättäjistä.

Tätä kautta voitaisiin kenties olettaa sellainen Jumala joka luo maailman joka näyttää mielivaltaiselta ja satunnaiselta. Että maailma on sellainen joka heittää käsiisi rahasäkin ja tarjoaa seuraavaksi salaman niskaan. Moni näkisi tämän säännönmukaisuuden ja "laittomuuden" samaksi kuin mielivalta. (Ja toisaalta tämänlaatuinen on helppoa nähdä mielettömyydeksi myös siinä mielessä että siinä ei ole mitään Jumalaa tai muuta mielellistä olentoa.)

Joten kenties, jollain hieman omituisella tavalla, tätä voitaisiin käyttää osoitukseksi siitä että Pahan ongelma on illuusio joka johtuu siitä että Jumala on paitsi Rakkaus, niin myös jotain joka on luonut meidät omaksi kuvakseen. Hän haluaa mahdollisimman paljon rakkaudellisia tekoja itseään kohtaan. Joten kenties maailman mielivaltaisuus olisi tätä kautta perusteltua.

Itse tosin jättäisin tämänlaisen väliin ja loisin ihmisille ja koiranpennuille erilaisen psyyken.

---

30. syyskuuta pidetään kansainvälistä Jumalanpilkkapäivää. Olematonta ei kuulemma voi pilkata. Mutta kenties ihmisten mielikuvaa voi.

Onko koira uusi ihminen?

Iltalehti uutisoi tutkimuksesta joka kartoitti koirien tietoisuutta. "Tutkijat käyttivät koiran kateellisuuden mittaamiseen samoja menetelmiä kuin ihmisten kateellisuuden tutkimiseen. Tutkijat ovat pohtineet siitä, onko todella näyttöä siitä, että koirat voivat tuntea syyllisyyttä ja häpeää. Koiran syyllisen oloinen käytös voi olla vain opittua käytöstä, koska se käyttäytyy niin vain ihmisen läsnäollessa. Se ei siis välttämättä kerro koiran oikeasta tunteesta." Koirien ihmismäisyyttä lähestymään on sitten asetettu tutkimus josta kertoo New York Times. Siinä koiria on laitettu MRI -laitteeseen. Näissä tutkimuksissa on havaittu samanlaisuutta aktivoituvissa aivoalueissa ja tätä kautta on päätelty että koirat tuntevat syvemmin kuin voisi arvata. Ja että tämä pitäisi huomioida etiikassa. "The ability to experience positive emotions, like love and attachment, would mean that dogs have a level of sentience comparable to that of a human child. And this ability suggests a rethinking of how we treat dogs."

Ihmiset ovat reagoineet asiaan monella tavalla. Osa nostaa esille ajatuksen jossa "Taas joku tutkija saa mainetta ja kunniaa todistamalla itseselvää asiaa." Nämä ihmiset on tietysti helppo tuomita suoralta kädeltä. Nollatutkimus ei määräydy sen mukaan mikä on ihmisten arkijärjen intuitioiden tulos. Tiedettä ei tehdä mututuntumalla eikä perusoletuksena pidetä että arkijärjen mukaiset asiat ovat tosia. Tässä mielessä tämänlaatuiset kommentit voitaisiin nähdä jopa syvänä ongelmana ja haasteena tieteen popularisoinnille. Mutta tosiasiassa tämä arkikokemus kuitenkin nojaa yleensä kokemuksiin eläimistä. Itsekin olen puuhannut koirien ja muiden eläinten kanssa sen verran että minulle on tätä kautta syntynyt "omakohtainen kokemus" siitä että koirat ovat tuntevia olentoja. Ja tämä on arkijärkeä. Kunnes muistaa että tekoälyn kohdalla yhtenä tieteellisestikin jollain tasolla validin ja kiinnostavan konseptin, Turingin testin, ytimessä on ihmisten kokemus. Tulos saadaan toki tilastoimalla ja vertailemalla yksittäisten ihmisten arkikokemuksia. Eli siinä mielessä ensimmäinen arkijärkihuoli pätee yhä. Mutta se kuitenkin heikkenee.

Siitä huolimatta kysymys siitä miten paljon koiran tietoisuudesta voidaan sanoa on haasteellinen. En pidä siitä miten NY -times otsikoi uutisen siten että koira on uusi ihminen. "Dogs are people, too". Sillä se oikoo päättelyssä hyvin paljon. Pentti Oinosen ajatus siitä että pian menisimme naimisiin koirien kanssa ei siis saa ainakaan minun silmissäni kovin suurta uskottavuutta.

Klassisesti tämäntapaista kysymystä hoitelemaan on otettu Thomas Nagelin "What Is It Like to Be a Bat?" Nagel on hyvin tiukka siitä että kun eläimen aistijärjestelmät ja muut ovat hyvin erilaiset, on lähinnä antropomorfististen piilo-oletusten siirtelyä kuvitella että voisi lepakon aivoja tutkimalla selivittää miltä lepakosta tuntuu. Tässä on toki syytä ottaa huomioon ajatus siitä että aivot tuottavat tietoisuuden. Se ei ole nykyaikana ollenkaan heikko oletus. Toinen jota on syytä olettaa on evoluutio, joka ei myöskään ole nykyään ollenkaan heikko oletus. Tätä kautta Nagelin ongelmaa voidaan lieventää. Kenties emme voi ihan tarkasti tietää miltä tuntuu olla lepakko, mutta kuitenkin joka tapauksessa ihminen on lähisukua apinalle joten analogisuuksien kohdalla tiedämme jo paljon lepakkoa paremmin miltä tuntuu olla apina. Koira on luonnollisesti jossain siinä välillä. Analogisuus aivotoiminnoissa kertoo taatusti jotain. Etenkin kun se yhdistetään etologiaan eli koirien käyttäytymisestä saatuun tietoon. Emme siis ehkä tiedä miltä tuntuu olla koira mutta voimme olla melko varmoja että koirilla on tunteet.

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata että MRI tuntuu silti olevan nykyään jotain joka klassisessa filosofiassa vastaa ajatuskoetta ns. cerebrascopesta. Eli koneesta joka jotenkin suoraan mittaisi aivoista niiden kognition tilat. Moni tuntuu ajattelevan että MRI olisi tälläinen "ajatustenskannauslaite". Aiheesta on kirjoitettu neurofilosofinen kiinnostava artikkeli kivun mittaamisesta. Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" kertoo siitä minkälaisia filosofisia ongelmia tällä on ihmisten kivun mittaamisessa. Koiran kohdalla ne ovat astetta suurempia. Stewart korostaa että fMRI mittaa nesteiden virtaamista aivoista, ei siis edes neuronien toimintaa. Ja tämä on monen mielestä "mutkan takaa mittaamista". Ja tällä saadaan paljon mielenkiintoista dataa. Ne kuvaavat kuitenkin paremmin sitä että jokin tiedetään kivuksi ja sitten katsotaan kivun mekaniikkaa. "despite all the problems with fMRI techniques in studying pain, there are many things they can still show us about pain, pain processing and pain inhibition" Toisin sanoen se ei niinkään mittaa kipua kuin sitä miten ihmiset prosessoivat kipua. Tästä on kuitenkin luonnollisesti apua konseptualisoinnissa. Jos ei muuten, niin kaikkien mallien olisi jotenkin kyettävä koherentisoimaan itsensä fMRI:n tuomien havaintojen kanssa. Syvin ero on juuri siinä että fMRI kuitenkin pakotetusti mittaa toimintaa eikä fenomenologisia subjektiivisia tiloja "To define pain in terms of pain activity, and not in terms of phenomenological feel, flies in the face of decades of philosophical tradition and argumentation."

Nähdäkseni tästä huolimatta mittauksilla on jotain arvoa. Itse olen kuitenkin kiinnostuneempi käyttäytymisestä. Ja ihmettelen hieman miten "aivotutkimus" ja "neurologia" pitävät takanaan tämänlaisissa koirantietoisuusasioissa niin hirveästi gloriaa. Näkisin että käyttäytymistä seuraamalla voidaan saada viitteitä aivan samaan tapaan kuin fMRI:stä. (Ja etologian kautta on selvää koirat eivät ole samanlaisia kuin ihmiset. Ne ratkovat ihan erilaisia asioita ja tekevät erilaisia asioita. Uskallan sanoa että MRI -mittaukset kertovat että koirat todennäköisesti tuntevat hienovireisestikin, mutta emme voi sanoa että ne olisivat analogisen aivotoiminnan vuoksi jotenkin jotain uusia ihmisiä.) Ja jos todella tältä pohjalta ajattelee että koirat ovat tuntevia olentoja (kuten minä teen) joudutaan tässä tunnustamaan että tämänlaatuinen ajatus oikeutetaan lähinnä mutkan kautta ja kenties parsimoniaan vedoten. Että kun aivot ovat samantapaisia ja toiminnat samantapaisia ja käytös samantapaisia, niin kyllä se on ihan perustellusti myös oleellisesti analoginen. Tämä on kuitenkin vähän Jänis Vemmelsäärihenkistä argumentointia "Tuoksuu parsalta, näyttää parsalta, tuntuu parsalta se on parsaa." Näkemys on sisäisesti koherentti, periaatteessa falsifioitavissa hyvin erilaisilla MRI -mittauksilla, yhteensopiva havaintojen kanssa ja niin edes päin. Se, että vastapuoli saattaa pystyä samaan jää tässä innossa tietysti helposti unhoon. Jos ei muuten niin siksi että on mukavaa kun koira liekuttaa häntää kun tulee kotiin. Paitsi tietysti meillä jossa ei edes ole koko hurttaa.

Seurasaaren Ratatoskr

Juhannus on yleensä aikaa jolloin on miellyttävää olla kaupungissa. Ihmiset siirtyvät maaseudulle joten kenties kaikista rauhallisinta on olla jossain taajama-alueella. Toki Helsingissä on aktiota, esimerkiksi seurasaaressa poltellaan kokkoa. Kaiken kaikkiaan juhannusta leimaakin odottava tunnelma. Juhannukseen liittyy odotuksen tunnelmaa. Kuten "Helsingin Sanomien" kulttuurisivut tänään kuvasivat Hannu Salaman "Juhannustansseja". Kirjan pääfunktiona ei ollut rienata Jumalaa. "Tarkoitus on tietysti panna iso vaihde päälle ja päästää ilo ylimmilleen - hintaan mihin hyvänsä. Siinä mielessä maaseudun rauha on pelkkä illuusio. Maaseutu on täynnä juhlijoita, kaupunki on autio." ... "Entä romaani? Mitä siinä tapahtuu? Juhannustanssien kuvaamat henkilöt ovat täynnä odotusta, yksi haaveilee pukille pääsystä, toinen kunnon kännistä ja joku vain hauskanpidosta tai tanssiin pääsystä." Ihmiset odottavat juhannukselta jonkinlaista vapautta.

Oravien myyttinen valta(kunta)

Haluatko kuulla mitä
se sanoi äidistäsi...
*tsik* *tsik*

Mutta siitä huolimatta Seurasaari tarkoittaa minulle ensisijassa oravia. Se on oravien valtakunta ja jos joku mainitsee Seurasaaren, tästä seuraa vahva assosiaatio oraviin. Ja koska Juhannus on kristinuskoa vanhempi juhla - juhla jota on määritelty uusiksi kristinuskon valtaanastumisen jälkeen - on kenties syytä katsoa hitusen viikinkien mytologiaa. Heidän maailmanpuunsa, Yggdrasil, oli suuri tammipuu joka lävisti eri maailmat. Sen juuressa eli Níðhöggr / Nidhug / Nidhögg, lohikäärme joka eleli muun muassa vainajia syöden. Sen latvassa oli myyttinen kotka. Latvan ja rungon väliä juoksi Ratatoskr, myyttinen orava. Tämä hahmo on ristiriitainen. Se on diplomaatti ja viestinviejä joka välittää kotkan sanomisia lohikäärmeelle. Ja lohikäärmeen sanoja kotkalle. Toisaalta se on myös petollinen. Se kertoo epäkohteliaisuuksia ja loukkauksia puolin ja toisin. Tämä tietysti suututtaa kotkaa ja lohikäärmettä jotka ovat vihoissa keskenään.

Ruoki minut tai
kiipeän päällesi ja
tartutan sinuun täitä.
Sitten kerron mitä
se sanoi sinun äidistäsi.
*tsik* *tsik*

Mielestäni orava on harvinaisen hyvä otettavaksi tämänlaiseksi viestin välittäjäksi. Sillä pohjolassa on hyvin vähän eläimiä jotka kulkevat edestakaisin puissa. Eteläisimmissä maissa voitaisiin ottaa erilaisia apinoita. Mutta pohjolassa runkoa kiipiviä eläimiä on suoraan sanoen "melko vähän". Ja sen jälkeen kun orava on valittu myyttiseksi viestinviejäeläimeksi on valheellinen luonne hyvinkin ymmärrettävä. Sillä jos oravia pitää kuvata jollain tavalla, niin se on se, että ne näyttävät suloisilta mutta eivät ole. Oravat ovat kusipäisiä elukoita. Ne voivat tehdä tuttavuutta, mutta omillaa ehdoillaan. Ne haluavat ruokaa.

Ja jos oravan näkee luonnossa, sen havaitsee usein naksutuksesta. Ja kun tätä naksutusta seuraa, voi huomata miten siihen liittyy hännän huiskutusta. Ja asentokieli näyttää että ele on aggressiivinen. Tästä syntyy helposti sellainen kuva että oravat asenteeltaan "itseään isompia eläimiä" jotka ovat aggressiivisia, mutta eivät hyökkää kimppuun vaan enemmänkin haukkuvat ja "puhuvat paskaa". Oravat ovat varovaisia mutta uteliaita. Ja ne lähinnä väistävät vaaraa, eivätkä pelkää sitä. Ne ovat valppaita, mutta tottuvat riskeihin ja sen jälkeen ne saa kesyyntymään helposti. Kesyyntymään siinä mielessä että ne oppivat vaatimaan ruokaa tasolla jossa ihmisien päälle kiipeilyäkään ei vältellä.

Siksi ei pidä hämmästyä että muidenkin kansojen mytologioissa oravalle on annettu ikävä luonne. Pohjois Amerikan intiaaneihin kuuluvalla Wabanaki -heimolla oli myös myyttinen orava, Meeko / Mikew. Tässä kulttuurissa kerrotaan tarinaa jossa orava oli aiemmin ollut jättimäinen, yhtä suuri kuin Mooween, karhu. Mutta oravalla oli niin paha luonne, että se vaaransi maailman. Siksi eläinten hallitsija, Clote Scarpe, pienensi oravan ruumiin mutta ei sen luonnetta. Ja sen jälkeen oravat ovat uhitelleet ja usuttaneet muita eläimiä tekemään asioitaan.

Sivistynyt loppukaneetti.

Näin myytit opettavat arvokkaita asioita jopa maallistuneille kaupunkilaisille. Mennyt viisaus kertoo juurista, siitä mistä on tullut. Myytit kartoittavat alkuperäämme ja sitä minkä asioiden varaan maailmaa on ennen rakennettu. Mutta tämän lisäksi ne auttavat ymmärtämään nykyhetkeä ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Ne antavat pontta unelmille ja suunnitelmille, joille Juhannus on mitä parhainta aikaa. Ne kertovat sellaista viestiä että kun viettää aikaa seurasaaressa, on hyvä muistaa suojella eväitään. Sillä oravat ovat paskiaisia. (Toisaalta itse olen kyllä ihan leppoisa, jauhan paskaa ja yritän vain pummia kaikkien kaljat.)

Koirat

Tulen hyvin toimeen naapurien koirien kanssa. Osa oikein hämmästelee asiaa, koska heidän koiransa ovat yleensä ottaen ihmiskammoisia. Syy on oikeastaan varsin yksinkertainen. Koirat, toisin kuin ihmiset, ovat helposti luettavissa. Niillä on tiettyjä eleitä ja ilmeitä joiden lukeminen on helppoa. (Ihmiset ovat sen sijaan vaikeita.) Tärkeintä on se, että menen koiran ehdoilla. Jos näen että koira ei halua tupata lähelle, annan sille tilaa. ; Koirat pitävät ja arvostavat sitä että niiden annetaan olla rauhassa. (Tai ainakaan ne eivät pidä uhkaavana ja opi että tämä uhka on sellaista joka tunkee päin. Joka on hyvä ensimmäinen askel.)

Mielestäni tässä on tiettyä analogisuutta myös ihmisten kanssa olemiseen. Ihmisissäkin moni sekoittaa sosiaalisuuden ja puheliaisuuden. ; Itsekin teen tämän tyylisiä virheitä. Jos viihdyn jossain seurassa, puhun paljon ja tästä tulee ahdistava kokemus. Sen sijaan ihmiset jotka eivät kiinnosta minua johtavat siihen että olen kohtelias ja hiljaa. Ja näin ihmiset tuppaavat muuttumaan yllättävän puheliaiksi ja avoimiksi. (Aikanani ihmettelin miksi olen pultsarimagneetti ja miksi tuntemattomat tulevat minulle kertomaan intiimejä tai vaikeita ja raskaita asioita. Sitten luin vakoilumenetelmistä ja tajusin että tapani olla eikiinnostunut ihmisistä on äärimmäisen vahvoja informaationvuodoksia aikaansaavaa.)

Koirien kanssa suurin ongelma monilla onkin se, että he olettavat että he ovat koiraihmisiä ja hyviä eläinten kanssa. Ja he menevät rohkeasti suoraa päätä paijailemaan. (Mikä sopii ystävällisille koirille, mutta nämä ovat helppoja ja kilttejä kaikille. Taito "olla hyvä koirien kanssa" on sitä että kykenee tulemaan toimeen muidenkin kuin tälläisten kanssa.) Minä taas suoraan sanoen oletan että koira on lähtökohtaisesti puremassa ja riski. (Ja samaa oletan ihmistenkin kanssa. Kun eräs kitarankantaja-rokkari tässä päivänä parina heilautti minulle ja pyysi pysähtymään, oletin perustana, että hän haluaa vetää minua turpaan. Hän halusi kehua hattuani.)

Osaamiskäyrä (eli saavatko rahamiehet liikaa palkkaa?)

Miekkailuopetuksesessamme on tavattu tavoitella ideaalia jossa vältetään kahta tilaa ; Tylsyys ("boring") ja turhautuminen ("frustrating"). Ideana on se, että jos materiaali on tylsää, se on liian helppoa. Jos se on turhauttavaa se on liian vaikeaa. Paras taidon kehitys tapahtuu näiden kahden tilanteen poissaollessa. (Tietyssä mielessä tämä ideaali on hyvin keskeinen myös omassa filosofian kanssa kikkailussani. Kenties siksi olisi jopa väärin olla näyttämättä asiaan liittyviä emootioita. Kaikessa on kuitenkin kysymys harjoittelusta.)

On itse asiassa mielenkiintoista, että tämäntapainen kaarimainen rakenne koskee yllättävän paljon taitoja. Etologiasta kiinnostuneet ovat jo kauan tienneet siitä miten hiiret oppivat. Yerkes ja Dodson tekivät hiirikokeita joissa mitattiin sitä miten hiiret oppivat rangaistuksilla. He oppivat sen, että sähköshokkien voimakkuudella oli vaikutusta siihen miten tehokkaasti hiiret oppivat välttämään virheitä. Rough love -opilla oli taatusti pohjaa, sillä hyvin kevyet sähköiskut eivät juuri hetkauttaneet hiiriä eivätkä ne motivoituneet. Hiiret elivät oppimatta, kuin pahimmat vapaan kasvatuksen hedelmät. Kuitenkin toisessa päässä oli yllätys. Jos rangaistus oli hyvin kova, hiiret järkyttyivät niin kovasti että ne toistivat virheitä enemmän kuin jos rangaistukset olisivat olleet maltillisia.

Tämä ei tietysti olisi sinänsä kiinnostavaa, ellei tämä täsmälleen sama toimisi myös ihmisillä. Dan Arielyn uusin kirja "the upside of irrationality" kertoo että ihmisten oppimiskäyrissä on havaittu samanlaista herkkyyttä rangaistuksille. Mutta mikä yllättävintä, täsmälleen sama kaarirakenne löytyy myös insentiiveistä. Eli palkkioista.

Ja näin pääsemme miekkailun oppimiskäyrästä suoraan varsinaiseen aiheeseen. Siihen saavatko pankkiirit liikaa palkkaa.

Otan alkuun pari kohtuu yleistä ajattelutapaa.
1: Perinteinen taloustiede on usein ajatellut että suoritus paranee kun palkkakin kasvaa. Insentiivi kannustaa ja motivoi yrittämään enemmän. Osa näkee tässä lineaarisen kasvun. Useampi näkee että olisi ikään kuin oma potentiaali josta insentiivin lisääminen tuo aina lisää tulosta mutta aina vähenevissä määrin kunnes vastaan tulee raja jolloin palkanlisä ei maksa itseään takaisin. (Palkanlisä kasvattaa aina työntulosta, mutta asymptoottisesti. Ja jossain vaiheessa työn tuloslisä ei kasva niin paljon kuin sen tehostamiseen käytetty resurssi tuo.)
2: Olen itse aina pitänyt tätä hirvittävän epäoikeutettuna. Perustelu muistuttaa enemmän ad hoc -selitystä jolla oikeutetaan sen hetkistä suurta palkkaa. ; Itse olen ajatellut insentiiviä enemmän Maslown tarvehierarkian kautta. Silloin palkkioissa on jokin raja jonka jälkeen palkanlisä ei lisää turvallisuudentunnetta (tai mitä varten palkkaa sitten halutaankin) ja palkan tuoma kannustuslisä katoaa. Eli jossain on raja jonka jälkeen tulos lakkaa kasvamasta, kaari ei siis lähesty asymptoottisesti omaa taitopotentiaalia.

Ariely oli tutkinut asiaa ja havainnot ovat olleet hyvin erikoisia. Palkan kohdalla nimittäin käy juuri kuten rangaistustenkin. Eli jossain kohdassa palkanlisä todellakin heikentää ihmisen työn tulosta. Eli jos vain saa riittävästi palkkaa, sitä heittäytyy turvallisuuteensa eikä oikein viitsi vaivautua. Erikoista on, että näin tapahtuu jopa silloin kun saatu palkkio sidotaan suoritukseen ; Ariely arvelee että tämä johtuu siitä että kun potentiaalinen saatu palkkio tuntuu suurelta, ihmiset hermoilevat koska palkkio on iso ja tärkeä asia. Ja näin virheet lisääntyvät. Toisin sanoen sekä klassisen talousteorian että minun suosimani perusmallin näkemys insentiiveistä on väärä. Voit maksaa enemmän jotta saat huonomman tuloksen.

Dan Ariely oli sitten esitellyt näitä tuloksia erilaisille rahamiehille. Tyypillinen reaktiotapa oli näyttänyt olevan se, että tulokset hyväksyttiin. Mutta vain kun ne koskivat alaisia. Kun kysymys tuli heihin itseensä, he kiistivät että sama voisi koskea heidän palkkojaan. Ayn Randin "Atlas Shruggedin" hengessä he ajattelivat että rahvaan normit ja rajoitteet eivät koske heitä. Tavalliset ihmiset eivät kestä stressiä tai rahan tuomaa turvaa. (Olkaamme huolestuneita ruokakupongeista jotka saadaan ilman vastetta.) Mutta he itse olivat erikoisihmisiä. He kestivät stressiä ja insentiivit kantoivat hedelmää.

Argumentti ei ole kovin induktiivinen tai empiirinen. Mutta siinä on pieni pointti. Se on pikemminkin venkoilu-pelastus joka ei perustu siihen mitä tiedetään vaan siihen mitä kenties voi olla siinä mitä ei tiedetä. Eli tässä tapauksessa että Arielyn tutkimusotos sopii yleiseen kontekstiin mutta ei suurmenestyjiin jotka ovat poikkeuksellisia. Ariely ei tietysti voinut myöskään tutkia näitä rahamiehiä, koska motivoivat palkkiot tutkimuksiin olisivat olleet varsin vaikeita saada. Siksi hän tutkikin hyvinpalkattuja urheilijoita urheilutilastojen kautta. Niissäkin palkan kasvu, palkan suuruus ja muut vastaavat voidaan nostaa esiin. Hän otti erityistarkasteluun pesäpallossa olevat pelaajat joita laitettiin pelaamaan erityisen stressaavissa tilanteissa. Ariely huomasi että heilläkin tämä sama ilmiö näytti toimivan. Heissä kuitenkin oli kuitenkin myös jotain erikoista koska ilmiö oli heikompi kuin muissa. Tämä vihjaa siihen suuntaan että tämä todennäköisesti koskee rahamiehiäkin.

Pankkiireiden kanta asiaan sitten tietysti klassisen talousteorioiden mukainen. (Ja suoraan sanoen se on myös peruspsykologian mukainen. Kognitiivinen dissonanssi ja siihen reagoiminen on sovitettavissa heihin tavalla joka ei ole mitenkään anomaalinen.) Selitys on se, että ylipalkkaus olisi todellakin mahdollinen, mutta koska markkinat tasapainottavat itse itsensä automaattisesti, tämä ylipalkkaus on teoreettinen ongelma joka ei kosketa tosielämää. Näkymätön käsi peittäisi ongelmat. Selitys on mahdollinen.
1: Mutta itseäni äimistyttää se, että jos talous todella hoitaa itsensä, miksi ihmeessä talousajatteluun tarvitaan koulutettuja kalliistipalkattuja ihmisiä jotka miettivät sitä miten rahoja tulisi käyttää jotta vauraus pysyisi? Eivätkö markkinat tasaisi itseään? Jos virheiden mahdollisuus ja niiden välttäminen ovat tärkeitä, eikö myös tämä palkkakysymys olisi vakava ja tärkeä asia?

Tämän ulkopuolella on tosin vielä yksi vaihtoehto.

On mahdollista että rahamiehet ovat ylipalkattuja mutta silti hyödyllisiä palkkojensa vuoksi. Tällöin ei mitata taitoa tai suoritusta vaan kateutta. Jos ylipalkkaus kannustaa montaa köyhää ponnistelemaan jotta heistäkin tulisi sairaasti ylipalkattuja, heidän tuloksensa, ahkeruutensa ja ponnistelunsa on se joka voi oikeuttaa sen että ihmisille maksetaan liikaa palkkaa. Arielyn mukaan tätäkin ehdotusta kuulee vaihtoehtona.
1: Tässä ajatuksessa itseäni viehättää se, että tätä selitystä tuskin kuulee kenenkään porhon itsensä suusta. Siinä kun joutuisi tunnustamaan että ei olekaan mitenkään erityisen supertaitava tai viisas. Että kenties palkka onkin niiden kauheiden rahvaiden duunareiden ponnistelujen lisäämiseksi, eikä siksi että itse omalla taidolla ja ymmärryksellä oikeasti aikaansaisi välttämättä yhtään mitään produktiivista.
2: Asiassa tosin ei viehätä se, että käytännössä miljardööriys periytyy useammin kuin luodaan tyhjästä. Ja hyväpalkkaisiin töihin mennään tiettyjen tutkintojen kautta enemmänkin kuin siten että tehtäisiin ahkeasti perustason töitä ja noustaisiin hierarkiassa, kunnes juoksupojasta tulee johtaja. Tämänlaiset tapahtumat ovat mahdollisia mutta suuria tilastopoikkeuksia. Harvinaisuus on jotain joka tarkoittaa sitä että hyvä palkka luo taatusti kateutta ja kaunaisuutta, mutta ei liitä siihen ponnistelua. Jolloin tällekään selitykselle en antaisi hirveän suurta pohjaa.

Pieniä skientistisiä iloja.

Monesti ihmiset ovat kiinnostuneet hirvittävän mahtipontisista asioista. Ja tämä koskee sekä uskontoa että tiedettä. Ja näissä kysymyksissä on hyvin tavallista että tehdään kahta asiaa
1: Joko ollaan supernaturalisteja ja korostetaan että jotain ei tiedetä, ja korostetaan että jos asiaa ei tiedetä nyt kun elämme tieteen läpitunkevaa aikaa, nämä asiat olisivat jotenkin syvästi ratkaisemattomissa.
2: Tai sitten ollaan naturalisteja ja korostetaan että asia on oikeasti jo ratkaistu.

Induktio, josta pitää
päätellä jotain.

Todellisuus on usein toista. Itse, Quinelaisena, en ole niitä ihmisiä jotka uskovat tieteen olevan valmis. Samalla en kuitenkaan kykene katsomaan vakavasti niitä ihmisiä jotka selittävät että "miten vähän tiedämme" ja joista on siksi täysin rationaalista sekoilla ties mitä humpuukia. Sillä jos todellakin tiedämme niin vähän, niin emme todellakaan voi hypätä mihinkään Aukkojen jumalan muunnokseen ja selittää että koska tiedämme vähän niin voimme sitten vakavasti hylätä skientismin ja tehdä avomielisiä tulkintoja joissa tiedetään jotain yliluonnollisesti. Valitettavasti asia on niin että tiedämme vähän JA valitettavasti meidän on vain mentävä siihen mihin tämä vähän tietämämme näyttää.

Ylläoleva pieni videoni suolan muodostamista tippukivistä Suomenlinnassa korostaa että ilmiöt ovat usein pieniä. Tuon mallisissa tippukivissäkin on pieni ohut kuori, ja ne ovat pääasiassa vettä. Osa joka on täynnä suolaa on aivan eri väristä kuin ne ohuet ontot osat. Tämä on kuitenkin jotain josta voidaan tietää jotain ja joka on vain hauska havaita. On kuitenkin hyvin piristävää katsoa mysteereitä. Tässä auttaa hunaja. Jos meidän täytyy todella halata tietämättömyyttä, meidän on todellakin otettava huomioon hunajan valuminen. Sen tieteeseen liittyy ongelma johon ei vielä toistaiseksi tunneta ratkaisua. Hunajan valumisessa on erilaisia tapoja valua, näitä on neljä. Kolme niistä osataan mallintaa ja ymmärtää. Yhtä ei.

Harva kuitenkaan pitää tätä todisteena mysteerin olemassaolemasta. Tavallisten ihmisten (ja humanistien ja etenkin erilaiset ns. innokkaat Jumalan ystävät) odotuksineen tieteestä on ongelma, ei tiede. Ja vaatimus täydellisyydestä on vain yksinkertaisesti naurettavaa. Se, että tiedettä "kritisoidaan" tästä näkemyksestä niin yleisesti kuin sitä tehdään, voidaan sanoa että monilla ihmisillä on asennevamma ja ongelma, ei tieteellä. Noin karkeasti : Tiede ei ole pulassa ja on väärin että nämä ihmiset eivät ole. - Itse asiassa tieteen kohdalla näiden ongelmien selvittely on oleellinen osa asioita. Neil de Grasse Tyson onkin kuvannut asiaa siten, että tavallisten ihmisten odotuksia vastaamaan pyrkivä tiedejournalismi uutisoi asioita usein siten että "tiedemiehet joutuvat palaamaan kirjoityspöytiensä ääreen". Kuin tutkijat olisivat tässä väliajalla istuneet ja pyörittäneet peukaloitaan, ja että tämänlainen laiskuustila olisi jonkinlainen haluttu ominaisuus. Tutkija kuitenkin saa nimeä lähinnä "olemalla ensimmäinen". Tutkimus joka kertoo vaikka pienenkin uuden korrelaation on se mitä siinä ollaan koko ajan tekemässä. Ja aina välistä jokunen mysteeri ratkeaakin. Esimerkiksi vähän aikaa sitten äimisteltiin miksi tietynlaisilla helminauhoilla on omituinen tapa pudota. Tapa joka näyttää arkifysiikalle ja intuitiolle gravitaationkumoamiselta. Asia on sittemmin ratkaistu. Pieni asia, joka on selvinnyt vasta aivan äskettäin. Tämän rinnalla on hyvä miettiä sitä että miten oleellista "emme tiedä" on. Paitsi jos siihen yritetään ns. etsiä ja kokeilla ratkaisu.

Itse asiassa ihmisten tieteelliseen uteliaisuuteen pitäisi kannustaa. Ei siihen että heidän annettaisiin vain lupa laiskana heittäytyä ideologioilleen pyörittelemään peukaloitaan. Että tämä on minun dogma, ja skientisti joka haluaa osoittaa minun olevan väärässä tehkööt työt. Siksi olen kannustava naapureilleni. Naapureilleni jotka kotiini kuuluvien äänten perusteella aivan ilmiselvästi ovat aloittaneet etologisen tutkimuksen, luultavasti saukkojen kanssa. Kenties teilläkin päin ollaan näin oma-aloitteisia. Kenties Teidänkin kannattaisi käydä kiittämässä näitä naapureita heidän tieteellisestä kiinnostuksestaan ja ponnisteluistaan. Kenties voisit ottaa heistä opiksi ja kokeilla joitain asioita vaikka itsekin! (Itselläni on ollut "mekaanisten impaktien ja teologisten nimien huutamisen toimiminen äänen aallonpituuksien kumoajina". Tulokset eivät näytä lupaavilta.)

Craig ja neuroniteologia ; Eli kärsivätkö siat ja norsut?

Craig esitti muutama vuosi sitten eläinten kärsimystä koskevan argumentin joka redusoitui aivotutkimukselliseksi kannanotoksi. Silloin argumentti kumoutui siihen että se ei pitänyt paikkaansa. Neurologia viittasi nimenomaan siihen, että eläimet voivatkin kokea tuskaa. Ja niillä on aivoissa juuri sellaisia alueita joissa tämä tapahtuu.

Tämä ei tavallaan yllätä. Sillä eläinkokeiden suhde dataan on paljastunut hyvin erikoiseksi. Esimerkiksi huumeita koskevissa tutkimuksissa ongelmana on ollut se, että Skinnerin laatikossa rotat ovat olleet toisistaan erillään. Ja näin ne on saatu addiktoitumaan huumeista hyvinkin rajusti. Jopa ruoka jätetään syömättä. Kuitenkin on havaittu että seurassa huumeet eivät vaikuta rottiin ollenkaan samalla tavalla. Eläimillä on siis hyvinkin mutkikkaat tavat kärsiä. Rotat kärsivät henkistä tuskaa ja tämä altistaa ne narkomanialle. ; Jo tämä yksinään korostaa että rotat eivät ole pelkästään kipuun reagoivia olentoja vaan ne voivat kokea tiedostettua kärsimystä.

Craig on nyt kuitenkin päivittänyt argumenttiaan. Ja tämä on oikeasti tehnyt siitä nimenomaan paremman. Stephen Law on käsitellyt tämän uudistetun version ja linkittää aihepiiriin liittyviä kommentteja ja argumentteja. Itse nostan esille hieman erilaisen kulman. Se on mielestäni jotain joka on vähintään syytä tiedostaa oikeastaan aina kun puhutaan ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta.

Craig on tehnyt yhteistyötä Michael Murrayn kanssa, ja päätynyt siihen että tietoisuus on syytä jakaa useampaan osa-alueeseen. Toisin sanoen kärsimys jota rotat kärsivät on todellista, mutta ei samanlaista kuin ihmisillä. "On the most fundamental level there’s simply the reaction to stimuli, such as an amoeba exhibits when you poke it with a needle. It doesn’t really feel pain. There’s a second level of pain awareness which sentient animals have, which is an experience of pain. And animals like horses, dogs, and cats would experience this second level pain awareness. But they do not experience a third level pain awareness, which is the awareness of second order pain, that is, the awareness that one is oneself in pain. For that sort of pain awareness requires self-awareness, and this is centered in the pre-frontal cortex (PFC) of the brain, a section of the brain that is missing in all animals except for the higher primates and human beings. And therefore, even though animals are in pain, they aren’t aware of it." Tämä argumentti on toki jotain joka muistuttaa siitä asiasta että tietoisuuteen on useita eri lähestymistapoja, ja niiden kautta voidaan saada jonkinlainen kokonaiskäsitys tietoisuudesta. Joka taas on tärkeää kun mietitään tietoista kipua, tuskaa, ja kärsimystä.

Alustus. Mitä Law näki?

Kuitenkin on hyvin jännittävää huomata, että Craigin nykyargumenttikin on aivotutkimuksensa puolelta melko heikko. Murrayn populaaritiedekirja, joka ei ole vertaisarvioitu tutkimus, onkin luultavasti valittu syystä. Otetaan mitä saadaan. Law korostaakin, että tosiasiassa Murrayn kirjan sisältöä on käyty arvioittamassa ammattilaisilla, ja he pitävät kirjan väitteitä varsin kiistanalaisina tai jopa naurettavina.

Lawn tekstin sisällön voi kaiken kaikkiaan tiivistää siihen, että Craigin argumentin heikkous on neljässä kohdassa. Ja nämä eivät ole pieniä detaljeja ; Ne ovat argumentin suurien linjojen ytimessä. Ja siksi puute jo yhdessä kohdassa olisi jotain jonka kautta olisi aivan perusteltua nähdä asia aivan eri tavoin kuin Craig. Kaikkien neljän jälkeen argumentti ei suoraan sanoen toimi aivotieteen tasolla käytännössä ollenkaan. Yhtään perusteltua yhteyttä asioiden välillä ei ole. Ja Craigin argumentti nojaa niiden varaan.
1: Monilla eläimillä on aivojen kohta jonka Craig liittää tietoisen tuskan kokemiseen, ihmisillä on vain eroja tämän alueen toiminnassa. Josta on iso askel väittää että toiminto olisi aivan erilainen. "So all the paper is saying is that the rat lacks some sections of the PFC that are present in other primates. And of that region, the paper says we can’t use the rat model for function and dysfunction, yet Murray appeals to dysfunction."
2: Kyseinen aivojen alue ei ole tarpeellinen tuskan kokemiseen. Siksi esimerkiksi delfiinit pärjäävät hirveän hyvin kognitiivisuutta ja tietoisuuden tasoa testaavissa kokeissa vaikka niiden aivot ovat hyvinkin erilaiset kuin ihmisillä.
3: Tosiasiassa eläinten tietoisuutta selvitetään esimerkiksi peilikokeella. Kokeella jossa eläinten eteen laitetaan peili ja katsotaan sen käytöksestä tunnistaako se itsensä heijastuksesta vai luuleeko sitä toiseksi saman lajin yksilöksi. Monet eläimet selviävät peilitestistä. Muun muassa harakat.
4: Murray, jonka argumenttiin Craig nojautuu, on sisäisesti ristiriitainen omissa argumenttiehdoissaan. Nimittäin aivovammautuneita ihmisiä Murray ei käsittele ollenkaan samalla tavalla kuin eläimiä joilla sama aivojen alue on erilainen eikä täysin tuhoutunut. "More importantly Murray is using inconsistent criteria. He’s saying that the lobotomized patients had damage to the PFC but did not state which sections of the PFC were damaged. At best Murray might argue that some animals don’t have all the same regions as humans, but then he needs to show his patients had those regions damaged; he did not do this."

Craig siis oikeastaan yrittää etsiä piirteitä jotka ovat erilaisia kuin eläimillä. Ja mikä tahansa näyttää kelpaavan. Lopputulos ei tämän vuoksi tarkoita juuri mitään muuta kuin sitä että ihmiset ovat jollain tavalla erilaisia kuin muut eläimet. Ja koska jokainen eläinlaji on jollain tavalla erilainen kuin muut eläinlajit, epäanalogian löytyminen on väistämätöntä. Eli se ei sellaisenaan toimi minään argumenttina.

Tämä alustus on kuitenkin lähinnä tarpeen oman kuvaukseni kanssa.

Itse asiassa Craig on uudessa näkökulmassaan abstraktisoinut argumenttiaan. Entinen oli puhdasta neurologiaa, mutta tämä nojaa spekulatiivisempaan mielenfilosofiaan. Väärä tulos on johtanut hänet vähentämään tiedettä. Se on kuitenkin näiden korjausten jälkeen parempaa mielenfilosofiaa. Craig on kuitenkin selvästi hakemassa teologiaa, jossa tärkeintä on kristityn suhde vastuuseen ja pelastukseen. Eli teema jonka Law:n blogissa tiivistettiin huomiooon siitä miten Craigin filosofia suhtautuu syntiin. "Some theologies would contend that a person cannot sin if they lack personal identity (because they need to identify themselves as someone separate from God, in order to knowingly rebel against Him). Some of those theologies would go a step further, and claim that once a child attains personal identity, it is automatically a sinner; since once it has identified itself as a separate person from others (including God), it will willfully disobey God." Toisin sanoen eläinten kärsimys ei ole mukana sen takia että Craig saisi syödä lihaa, vaan sen takia että hän ei pidä eläimiä syntisinä olentoina. Ja syntisten olentojen kohdalle kuuluva julistuspakko sekin jää pois. Craig ei halua ryhtyä käännyttämään koiria. Samalla ratkaistaan pahan ongelmaan liittyvä probleemi jossa mietitään miksi eläimet kärsivät vaikka vain ihmiset ovat syntiinlangenneet. Ja syntiinlankeemus taas selittää ihmisten kärsimykset. "So because animals and infants lack personal identity, when they suffer, ONLY God suffers (though the creatures display pain behavior, it is only God who feels the pain). When humans with personal identity suffer, they suffer as persons self-consciously separate from God (who also experiences their suffering)." Lupa syödä lihaa ja olla eläimille ikävä on siis vain sivutuote. Craig ei mieti argumenttejensa automaattisia seurauksia samasta näkökulmasta kuin esimerkiksi minä.

Craigin sidokset neurologiaan ovat kuitenkin ongelmallisia. Sillä eläinten ja ihmisten suhteen evoluutio on tuottanut ongelmia. Evoluutio nimittäin tuottaa vähittäisiä muutoksia. Craig taas kaipaa selkeitä dikotomioita. Käytännössä perusongelma on syvempi kuin pelkkä tietoisuus tai "peilikokeesta" selviäminen, se että tunnistaa itsensä peilistä eikä luule heijastusta joksikin toisen lajin jäseneksi. (Koe jossa kissat epäonnistuvat mutta harakat onnistuvat.)

Ongelma on siinä, että kuten Murrayn kohdalla on aivovammapotilaissa, ihmisissä on variaatiota. Jos onnistutaan irrottamaan ihmiset niin että eläimet eivät kykene samaan, huomataan että monet ihmiset eivät kuuluisikaan sitten enää joukkoon. Jos otetaan esimerkiksi eläimet, voidaan huomata että yksi testi erottaa ihmiset aivan kaikista muista eläimistä. Tämä on ns. Sally Anne test. (Viittasin tähän testiin aikaisemmin.) Sally Anne -test mittaa kykyä erottaa muut, paitsi yksilöiksi, myös toisistaan erillisiksi yksilöiksi. Eli kyky tietää mitä toiset tietävät tai eivät voi tietää on hyvin jaoteltu. Testissä onnistuu jos tiedostaa että sivusta seuratun Sallyn tiedot asioista voivat olla erilaiset kuin sivusta seuratut Annen tiedot.

Esimerkiksi Daniel Povinellin tutkimuksien apinat eivät näytä ymmärtävän että muiden tiedot muuttuvat jos niiden päähän vedetään läpinäkymätön pussi. Sivustaseuraava apina ei siis ymmärrä näkemisen ja tietämisen yhteyttä toisilla yksilöillä. Tämä tekee siitä hyvän testin. Sillä siinä missä perinteisesti on havaittu että "apinat toisin kuin ihmiset" on tuottanut pettymyksiä. Kun on ajateltu että vain ihminen käyttää työkaluja, on eläinten älyssä ja työkalujen käytössä sitten jouduttu yllättymään. ~ Kuitenkin sitten samalla jouduttaisiin tunnustamaan että pienet lapset ja autistit, jotka moni liittää sielun, perisynnin ja muun vastaavan yhteyteen, eivät myöskään selviä Sally Anne -testistä.

Toisin sanoen ihmisten ja eläinten suhde pelkkään tietoisuuteen on sellainen, että jos mukaan ottaa kaikki ihmiset, mukaan tulee käytännössä väkisinkin eläimiä. Jos taas rajaa eläimet ulos, niin mukaan menee ihmisiäkin, toki jollain lailla vammautuneita tai muutoin epänormaaleja ihmisiä, mutta ihmisiä yhtä kaikki. Tämä muistuttaa siitä että evoluutio on tosiasiassa vähittäistä. Ja tämä tuottaa ongelmia hyvin monille teologisille näkemyksille. William Lane Craigin lähestymistapa kärsimyksen ongelman ja neurologian yhdistämisessä on luonteeltaan sellainen, että luonto ja tosiasiat tunkevat sitä vastaan hyvin monin, syvällisin ja käytännössä ohittamattomin tavoin. Tämä kertoo siitä miten vaikka Craig ei suoraan sanoen ole, ainakaan hirveän syvällä tavalla, evoluutiokriittinen - ja hänhän on itse asiassa kutsunut kreationismia hävettävän huonoksi konseptiksi - evoluutioteorian seuraukset, ja etenkin se miten se näkyy havaittavassa maailmassa, ovat hyvin syvällisesti hänen kristinuskon versiotaan vastaan. ; Hän voi olla oikeassa vain suurissa linjoissa. Yksityiskohdat tulevat aina olemaan ongelmallisia ja ärsyttäviä ja niiden väistämättömät implikaatiot teologiselle kannalle täysin kestämättömiä.

Sen takia voidaankin olla varmoja että Craig tulee hiomaan ja hiomaan näkemystään. Ja näiden kohdalla lopputulos tulee aina olemaan yhä abstraktimpi ja abstraktimpi. Voin nähdä hänet vastuun ja synnin teologiassaan matkalla kohti Jehovan Todistajien viitoittamaa tietä. Heillähän vastuun ja syntisyyden ja pelastuksen suhde on käynyt pitkän ad hoc -myllyn jossa pelastusnäkemys on muokkautunut PR -paineen ja ilkeiden vasta-argumenttejen vuoksi. Jossa ollaan lopulta sitä mieltä että kun olisi ikävää joutua vastaamaan ovilla että miksi Jumala tuomitsee ne ihmiset jotka eivät ole kuulleetkaan Jehovan Todistajista, he mieluummin kertovat että Jehova tuomitsee suoraan vain ne jotka ovat kuulleet Jehovan Todistajista ja ajaneet heidät oveltaan pois. On toki vaikeaa ymmärtää miksi he silti käyvät ovelta ovelle, kun esimerkiksi minä nyt sitten kuulen heistä ja sanon kuitenkin ein. Ja siis he ovat tuominneet minut kadotukseen soittamalla ovikelloani. Sillä argumenteilla ja niiden lopputuloksilla ei ole väliä silloin kun puhutaan asioista ns. "uskovan näkökulmasta". Argumentit jotka antavat epämiellyttäviä tuloksia ovat irrelevantteja, sillä heidän pelinsä pelaa johtopäätöksillä, tietyillä johtopäätöksillä. Tässä maailmassa järki ja perustelu ja tiede ovat hyväiä jos ja vain jos ne antavat miellyttävät vastaukset jotka on tiedetty "jo ennen argumentteja".

Pää perseeseen ; Eläinten itsehoidosta

Uusimmassa "Tieteen kuvalehdessä" (1/2014) on juttu siitä miten eläimet hoitavat itseään. Esimerkiksi simpanssit osaavat lääkitä itseään ; Sisäloisten vaivatessa nautitaan vernonia -kasvin mehua joka ei normaalisti kuulu niiden ruokavalioon. Kapusiinit ottavat ruuansulatusvaivoihin hiiltä ja monet papukaijat neutraloivat ruokavalionsa myrkyt syömällä tietynlaista savea.

Tämänlainen on melko uutta tietoa. Tavallaan. Sillä tosiasiassa eläinten itsehoidoista on paljon erilaisia vanhoja käsityksiä. Esimerkiksi "Pim mustakorva" -kirjassa (1978) kerrotaan miten koirat osaavat parantaa itsensä vesikauhusta jos ne pääsevät nauttimaan joitain salaisuudeksi jääneitä yrttejä. Nämä ovat kuitenkin enemmänkin urbaanilegendoja. (Eläimet hoitavat itseään monilla tavoin, mutta osa näistä eläinten hoitotavoista ovat silti kuvitteellisia.)

Myös Michel de Montaigne (1533-1592) mietti aikanaan sitä, onko parempi olla ihminen vai eläin. Tätä miettiessään hän otti vahvasti kantaa myös monenlaiseen eläimissä esiintyvään viisauteen. Eläimet olivat kenties vähemmän älyllisiä, mutta kuitenkin joskus viisaampia kuin ihmiset. Alain de Botton kertoo "Filosofian lohdutuksissa" siitä miten Montaigne ihasteli sitä, miten koirat osaavat parantaa vatsanväänteensä syömällä tiettyjä yrttejä. Montaigne kertoi myös anekdootin norsusta joka oli mielistynyt tiettyyn naiseen ja miten norsu hieroi naisen rintoja kärsällään erityisen taitavasti. Ja hän kertoi siitä miten haikarat antavat toisilleen peräruiskeita.

Montaignen maailmassa nämä olivat vahvoja kehuja. Hän korosti käytännönläheisyyttä ja ruumiillisuutta. Viisaus oli hänestä oleellisempi kuin älykkyys. Siksi hän vihjaakin kirjoituksissaan siihen suuntaan että perinteinen kysymys siitä onko parempi olla onnellinen sika vai onneton Sokrates on hyvinkin vaikea kysymys.

Tai siis hetkinen. Peräruiskeita? Haikaroita? Mikä peppuvitsi tämä nyt oli?

Montaigne kirjoitti haikaroista kaukana sivistyksestä, ja hän itse pahoittelee teksteissään olevia asiavirheitä, jotka johtuvat siitä että hän ei pääse tarkistamaan asioita maaseudulta käsin samalla tavalla kuin mitä monet pääsevät kaupungeissa. Selvää on kuitenkin se, että haikarat ja peräruiskeet eivät ole vain Montaignen päähänpisto. Vähän aikaa Montaignen kuoleman jälkeen, vuonna 1615, ilmestynyt "Don Quijoten" II osa kertoo sekin siitä miten ihminen voisi oppia eläimiltä. Englanninkielinen versio ("Don Quixote") valaisee että "Men have received valuable hints, and learned many things of importance from beasts, such as the enema from storks, gratitude and the use of vomits from dogs, vigilance from the crane, foresight and frugality from the ant, honesty from the elephant, and loyalty from the horse." Tämänlainen ajattelu voidaan nähdä jonkinlaisena jatkumona heraldisten eläinen symboliikalle. Ja tätä kautta se on jossain määrin sidoksissa vaikka Fiore dei Liberin perinteelle jossa miekkamiehen hyveet kuvattiin eläinhahmojen kautta; Ja esimerkiksi leijona kuvasi audatiaa, tietyntyyppistä rohkeutta ja elefantti fortitudoa, vakautta ja kestävyyttä ja voimaa.

Mutta koska minä olen minä, en malta olla palaamatta haikaroiden peräruiskepuuhiin. Peräruiskeet ovat olleet muodikkaita hoitoja 1600-1800 -lukujen aikana. Montaigne oli siis itse asiassa aikansa lääketieteen muodikkaassa eturintamassa haikaroineen. ; Walter Friedlander kuvaa kirjassaan "The Golden Wand of Medicine: A History of the Caduceus Symbol in Medicine" (1992) lääketieteeseen liittyvistä symboleista. Hän kertoo miten haikaroita käytettiin - ja käytetään jopa tänä päivänä - useissa lääketieteellisten laitosten ja lääketieteellisten opinahjojen heraldisissa tunnuksissa. Syynä olivat juuri se, että haikarat liitettiin peräruiskeisiin ja tätä kautta lääketieteellisen tiedon omaavaksi lajiksi. Joka luonnollisesti sopii tämän jälkeen hyvinkin vahvasti lääkäreiden symboliksi.

Asiaan voi törmätä myös vaihtoehtohoitojen puolella nykyäänkin ; Vaihtoehtohoitojen puolella saatetaan viitata Joogi Ramacharakaan (1862-1932) joka yhdistää peräruiskeen ibislintujen ja haikaroiden tekemäksi luonnon viisaudeksi ja näiden eläinten innovaatioksi. Ibislintukin löytyy sidoksissa peräruiskepuoleen jo aikaisemmin.

Tämä kuitenkin kertoo lähinnä siitä että Michel de Montaigne seurasi aikaansa eikä luonut ajatusta haikaroiden peräruiskeiden antamisesta.

Kenties mielenkiintoisempaa on miettiä, että mikä haikaroissa on saanut miettimään koko kysymystä. Yhtenä syynä on varmasti pitkä nokka joka jossain määrin voi luoda mielikuvia jostain joka sopii anukseen ja joka myös voidaan sinne työntää.

Oikea vastaus löytyy kuitenkin käyttäytymisestä. Ensimmäinen mielikuva voisi olla se, että jokin soidinmenojen osa voisi näyttää peräruiskeiden antamiselta. Kuitenkin vastaus on arkisempi. Jos katsoo haikaroiden ja iibislintujen elämää, on huomattava, että ne tekevät sitä mitä linnut muutoinkin tekevät. Nimittäin huoltavat ja rasvaavat höyhenpukuaan. Tämä pitää höyhenet lämpiminä ja sellaisina että ne suojaavat vedeltä. Linnut saavat rasvan tähän omasta itsestään. Niiden takapäässä on rauhasia josta ne hakevat öljyä.

Monet lajit, kuten sorsat, käyttävät tähän päätään ja niistä peräruiskemielikuvaa ei saa. Haikarat ja iibislinnut sen sijaan ovat pitkänokkaisia ja ruumiinrakenteeltaan sellaisia että päätä on vaikeaa työntää rauhasiin samalla tavalla kuin muilla linnuilla. Siksi peräruiskemielikuva nokkaansa höyhentenhuollossa enemmän käyttävistä linnuista voi syntyä. Kyseessä on siis luonnontarkkailusta saatu havainto joka on sitten vain tulkittu väärin. Kun sen ajan kulttuurissa peräruiskeita on arvostettu, ei ole ihme että yhteys on nähty. Teko on tajuttu hyödylliseksi, mutta väärällä tavalla.

Älä tunge nokkaasi muiden asioihin!

Hold your horses ; Hevonen ja turvallisuus

Yllä oleva komediallinen video on reagointi Kiakkoviaraiden itsenäisyyspäiväjuhliin. Mukaan kuului hevonen, tuo tunnetusti säikky eläin. Oma kantani on, että hevonen ei ole hyvä mellakanhallinnassa, mutta se on hyvä ennaltaehkäisyssä. Poliisin ratkaisu oli jälkikäteen väärä, mutta jos jälkiviisaus unohdetaan, se oli melko hyvin perusteltua. Jos poliisia moititaan rauhanomaisten tilanteiden ratkaisujen käytöstä, ei pidä ihmetellä - saati valittaa - jos tilalle tulevat aggressiiviset, johonkin muuhun kuin ennaltaehkäisyyn keskittyvät, keinot.

Tosin poliisihevosen vikurointia katsellessa ei voinut kuin ihmetellä sitä, miten ritarit ovat keskiajalla voineet olla nimenomaan ratsuväkeä. Hevonen on säikky eläin ja poliisihevosiakin on taatusti harjoitettu, ja ne selvästi vikuroivat tilanteessa. YouTube -video rinnastaakin tämän maailman. On erikoista miten örkkejä ratsastetaan kumoon perusluonteeltaan niin säikyllä eläimellä kuin hevosella. Hevoset ovat hierarkisia laumaeläimiä, jotka itse asiassa jakavat maailman karkeasti sanoen kahtia. Niille on karkeasti sanoen (a) asioita jotka menevät poispäin niistä ja (b) asioita joista sen itsensä pitää pysyä kaukana. Harjaantumattomat ihmiset, etenkin anarkistit, ovat hevoselle haaste.
1: Pelkureimmat räyhääjäanarkistit toki tässä kohden jakavat hevosten kanssa yllättävän paljon ominaisuuksia. Poliisille pitää ärhennellä luokkasodalla kun se ei tule kohti. Ja kun se tulee, niin sitten vituttaa.

Hevonen on myös viisas ja oppivainen. Esimerkiksi eläinten oppivaisuutta koskeva esimerkki, hevonen nimeltä Viisas Hans, oli sirkushevonen joka koputteli ihmisten antamiin laskutehtäviin. Se ei toki osannut laskea oikeasti, mutta se osasi lukea ihmisiä. Jos kysyjä ei osannut vastata, Hanskin oli ymmällään. Mutta jos kysyjällä oli käsitys oikeasta vastauksesta, Hans katsoi milloin on syytä lopettaa. Hevosista voidaan myös kouluttaa rohkeita.

Sotahevosten kouluttamisessa on pitkiä perinteitä. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska perusluonnoltaan säikyn hevosen kohdalla taistelussa ei haluaisi korjata hevosen puutteita vaan haluaa sen sijaan keskittyä siihen viholliseen. Siksi on esimerkiksi sellaisia teoksia kuin "Manuel de cavalerie"(1742). Siinä kerrotaan hyvien sotahevosten ominaisuuksista.
1: Sen mukaan hyvä sotahevonen ei ole jättimäisen suuri, ja sen pään asennon täytyy olla hyvä ja sen suun täytyy olla kunnossa. Tämä ei ole pelkästään tyylikkyyskysymys, vaan se liittyy siihen että hevosen halutaan olevan helposti ohjailtava ja tasapainoinen. Samoin hevosen täytyi olla aktiivinen mutta ei liiaksi ; Liian "kuuma" tai "pelkurimainen" hevonen on jotain joka vie liikaa huomiota tilanteessa.

2: Hevosen liikehdinnän ja hallittavuuden haluttiin olevan hyvän. Siksi periaatteessa humoristisilta tuntuvat piruetit, takaperin kävelyt ja muut vastaavat temput olivat tärkeä osa harjoittelua. Samoin hevosia koulutettiin ääniin, tuleen, savuun, ruudinpamauksiin, rumpuihin, trumpetteihin. Ja ne totutettiin erilaisiin aseisiin miekoista keihäisiin. Hevosten lähellä myös ammuttiin pistooleilla ilmaan jotta nämä tottuisivat meteliin eivätkä säikähtelisi. Samoin pidettiin tärkeänä että hevosella ratsastettiin monenlaisissa paikoissa, jotta ne tottuvat siihen että maailmassa on muutakin kuin maneesi. Hevonen ei näin säikähtele pensaita, puita, isoja kiviä ja muita vastaavia asioita joita maailmassa on.

Hevosilta odotettiinkin itse asiassa valtavan kovaa rohkeutta. 1200 -luvulla vaikuttanut Albert Suuri (Albertus Magnus) kertoi siitä miten siihen aikaan hevosia koulutettiin paitsi kantamaan soturia, niin myös potkimaan ja puremaan. Hevoset murtautuivat vihollislinjojen läpi. Hurjien hevosten selässä ratsastaja on bonus. Tämä perinne on jatkunut kauan. Tämän demonstroimiseksi ohessa on karkea mustavalkopiirros MS BODL 264:stä, eli "Alexander Manuscript" eli "Romance of Alexander", 1400 -luvun alkupuolelta. (Linkin takaa manuaalin kuvia voi katsoa hienoissa väreissä, mustavalkoisuus on valistusta ja käytössä tekijänoikeussyin.) Kuvassa kupurakilven ja kepin kanssa hevosta totutetaan kaliseviin ääniin ja liikkeeseen. Manuaalissa on muutamia kuvia, jotka esittelevät hevosen kouluttamista. Niissä hevoset jopa harjoitetaan potkimaan maaliin (kupurakilpeä pitävään ihmiseen). Näin hevosilla voidaan todellakin tehdä samaa mitä elokuvamaailman Helmin Syvänteen örkeille. (Itse asiassa elokuva on tässä jopa valjumpi kuin todellisuus.)
1: Toki hevosia vastaan myös koulutettiin taistelemaan. Fiore dei Liberi esimerkiksi pitää sisällään osion jossa vastassa on ratsailla oleva vastustaja. Tässä henkenä on se, että kun hevoset kohtaavat vauhdissa, geometria vaikuttaa paljon. Nyrkkisääntönä on, että hevoset ovat pituussuunnassa (turvasta häntään) hyvin stabiileja ja voimakkaita. Sen sijaan ne ovat lateraalisesti (kyljestä kylkeen) yllättävänkin hauraita ja kaadettavissa. (Hieman kuten porot.)

Poliisihevosten ei toki toivo hallitsevan tallaamisen, puremisen ja potkimisen sotaisia taitoja. Mutta vikurointi ihmetyttää. Luulisi, että hevosista valikoitaisiin rakenteeltaan ja perusasenteeltaan sopivimmat ja niistä koulutettaisiin yhtä rohkeita kuin ritareiden sotahevosista.

Poronpuskema pöljä

Onko täällä ollut kilttejä lapsia?
Tältä Pukin pikku apurilta
ei tule lahjoja, vaan piiskaa.

Pohjanmaalla ollessani sain pienen tehtävän. Minun piti ruokkia poro. Katsoa, että sen vesi ei ole jäätynyt ja jos on, niin rikkoa jäät ja laittaa uusia vesiä. Olen aiemminkin ruokkinut poroja. Olen jopa kävelyttänyt niitä. Joten tehtävä oli periaatteessa yksinkertainen, jopa hauska. Asiassa oli vain yksi ongelma. Se, että minä olen tumpula ja idiootti.

Kävinkin. Menin hakaan ja laitoin portin ulkopuolella olevan säpin kiinni, ettei eläin karkaa. Annoin ruuat ja kun jäätä hieman oli, hakkasin sen rikki. Poro kävi haistelemassa varovasti ja minä rapsutin sitä. Sitten kiersin vähän kauemmaksi ottamaan kuvia porosta.

Poro ei tietysti tuntenut minua, olen nähnyt sen pari kertaa ja jokaisen kerran välillä on aikaa puolesta vuodesta jopa vuosiin. Ruoka tarjoaa tekosyyn suvaita hetken, mutta muutoin olin vähän kuin joku tuntematon joka tulisi teille ovesta sisään ja marssisi pokkana olohuoneeseen.

Hienosti koulutettu etologi sisälläni kertoi että jokin on vialla vasta kun poro laski päänsä. (Noin kaksi poronaskelta kuvanottohetkestä.) Poron vaihtoehtonahan on joko nousta takajaloille ja yrittää potkia eteenpäin etujalan sorkillaan. Tämä poro päätti puskea. Sarvilla. Iso eläin, jonka pää on tehty aseista päätti puskea.

Sain tilanteen torjuttua melko helposti tarttumalla sarveen. Poron struktuuri on kuitenkin hyvin erilainen kuin ihmisellä. (Koska takajalat.) Ihminen kaatuu helpoiten linjamassa joka on jalkojen väliin vedettyä viivaa vasten 90 astetta. Poro on rakenteellisesti vahvin näin. Poroja ei saa kaadettua taaksepäin työntämällä 1:1 sellaisella tavalla jonka Fiore dei Liberi meille opettaa maailmanhistorian parhaassa "Fior di Battaglia":ssa. Ja tiedoksenne senkin verran, että porot ovat myös vahvempia otuksia kuin itsepuolustuslajeja harrastelevat toimistotyöntekijät. Sain poron kuitenkin pysähtymään ja sen sortin tilanteeseen, että se päätti nykäistä itsensä pois.

Sillä aikaa kun se kävi ryskimässä vasten aitauksessa ollutta isoa ja korkeaa rakennetta vasten pääsin laittamaan kameran pois kädestä ja miettimään miten tilanteesta pääsee pintelöimään pakoon. Tajusin, että säppi on haan portin ulkopuolella, ja että se oli aika hankala ujuttaa kiinni kun menin hakaan. Ja nyt se pitäisi muka avata. Käytännössä olin siis suljetussa tilassa vihaisen poron kanssa. Tämä oli niinsanottu "voi vittu" -hetki. (Akateeminen käsite.)

Poro kävi uudestaan puskemassa. Poron kannalta sarvet ovat etu. Mutta ne ovat sen verran lyhyet, että ihmisen käsien ulottuvuus on todella paljon parempi. Otinkin taas sarvista kiinni ja nyt tiedostin, että poron struktuurillisesti rakenteellinen linja on erilainen kuin ihmisellä. Siksi pitää modifioida sitä mitä Fiore meille opettaa. Poroa pitää vääntää  sarvista sivulle molemmin käsin. Kun voiman hakee lantiosta, ei poron kaataminen ollut edes hirveän vaikeaa. 

Tällä sain riittävästi aikaa siihen että sain portin auki ja pääsin livahtamaan karkuun. (Kenties erinäinen kirosanain huutaminenkin vaikutti poroa riittävästi hillitsevänä.) Asia hoitui teknisesti, eikä pahemmin käynyt kummallekaan puolelle (poro, minä). Kovin isoja pisteitä minulle ei kuitenkaan voine antaa tästä.

Muistakaa tämä, jos haluatte että minä käyn ruokkimassa Teidän kissaanne tai kastelemassa Teidän kukkianne kun olette lomalla. Että ehkä joku vähemmän tumpelo ja idiootti voisi olla hyvä ratkaisu.

Koiran ja oravan välinen leikki

"Aivan hullunkurisen tapahtuman todistajaksi pääsin. Meidän Mikko -koira makoili pihassa ja orava (meidän markilla viisi kpl.) tuli läheisen männyn juurelle, pysähtyi ja kohdisti katseensa Mikkoon, heilutti haastavasti häntäänsä ja naksutti hillitysti. Mikko ei reagoinut, kuin nostamalla päätään vähän. Orava kiipesi puunrunkoa vähän matkaa, pysähtyi, heilutti häntäänsä ja katsoi Mikkoa, naksutti vähän kuuluvammin. Mikko oli vain reagoimatta. Sama toistui monta kertaa ja lopulta orava hyppi tasapökkää, heilutti häntäänsä vimmatusti ja naksutti erittäin kuuluvasti ja vihdoinkin Mikko lähti "jahtaamaan" ja orava juoksi puunrunkoa ympäri hirveää vauhtia. Mikko ei tietenkään saanut kiinni, kun ei puuhun pääse, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Mielestäni se oli leikki oravan ja koiran välillä."

Ylläolevassa facebookissa ollut kuvauksessa on jotain, joka pakottaa reagoimaan siihen jotenkin. 

Ainakin se sanoo jotain joka on hyvin yleistä aikamme näkemyksille luonnosta.

1: Etenkin humanistien parissa on aivan luvallista että eläimet antropomorfistetaan ihmisenkaltaisiksi. Erityisen vahvasti tämä näkyy eläinten oikeuksiin liittyvässä keskustelussa. Siinä kun korostetaan jonkinlaista fenomenologista vastavuoroisuuskokemusta jonka seurauksena eläimestä tulee hyvin ihmisenkaltainen. Ajatus on siitä hyväksyttävissä, että eläimillä on tiedetysti yhteistä evoluutiopohjaa ihmisten kanssa. Jotain samankaltaisuutta on siis varmasti löydettävissä.
2: Jos taas puhuu eläinten hyvinvoinnista korostaa helposti enemmän Thomas Nagelin kaltaista ajattelua. Siinä korostetaan sitä, että ihminen ei voi tiedostaa millaista olisi olla lepakko. Näin eläinten oikeus on enemmän sitä että ihminen kertoo mikä hänelle itselleen on tärkeää ja että hän sitten lokeroi puolustuskyvyttömän eläimen tähän lokeroon.

Nagelin ajattelu on sinänsä tärkeää, että sen kaltaisia ajatuksia sovelletaan usein ihmisiin. Itse asiassa Nagel itsekin on tällä tiellä. ; "Humanistipuolella" suvaitsevaisuutta ihmisten parissa korostetaan usein tavalla jossa lokeroinnit kielletään. Jokainen määritelmä, stereotypia tai näkemys ihmisestä on tällöin ikään kuin vankila johon toinen ihminen sovitetaan. Tätä mallia ajaa esimerkiksi Levinas. Ja Suomessa Jukka Hankamäki on käyttänyt tätä dialogisessa filosofiassaan ja siinä miten hän lähestyy vähemmistöjä ja omaa alakulttuuriaan, homoseksuaaleja. Ihminen ei siis tiedä mitä on olla lepakko, mutta hän ei myöskään tiedä millaista on olla joku toinen ihminen.

Kokonaisuutena syntyykin moderni urbaani näkemysmaailma, jossa ihminen ymmärtää eläintä ja lokeroi eläimen, mutta kieltäytyy tekemästä samaa ihmiselle. Tämä on erikoista, koska nähdäkseni ihmiset ovat evolutiivisesti lähempänä toisia ihmisiä kuin vaikkapa oravia.

Etologian ystävänä olen jossain tuossa välissä.

Olen ihmistenkin kohdalla sitä mieltä, että jokainen on käsittämätön. Jos ei muuten niin sitä kautta että me olemme sisäisesti epäkoherentteja osittain satunnaisesti kaahottavia urpoja. (Mallinnan toisia siis syvän itsereflektion kautta.) Silti tiedän myös sen, että stereotypiat ovat jossain määrin käteviä ja jopa elämisen kannalta välttämättömiä. ; Ne edustavat Kahnemanin ajattelumaailmaa jossa "saadaan nopeasti kohtuullisia tuloksia". Yksilötasolla sovellettavissa oleva tarkkuus niistä saattaa puuttua. Eläinten kanssa on tietyllä tavalla helpompaa toimia, koska niillä ei - ainakaan nykytiedon valossa - ole kulttuurien ja ideologioiden kaltaisia käytöksen suuntaajia.
1: Voisimme todellakin tietää eläimistä enemmän kuin toisista ihmisistä jos eläimet ovat yksinkertaisempia ja pitäisivät sisällä osia joita on myös ihmisissä. Nagelin lepakkoesimerkki nojaa aika vahvasti siihen että lepakolla on kaikuluotainsuunnistus jota ihmisellä ei ole. Argumentin voima heikkenee jos piirteet ovat samoja ja jaettuja ja jos niissä on hierarkinen monimutkaistuminen. Silloin mutkikkaampi saattaa ymmärtää yksinkertaisempaa. Tämän vuoksi on hyvä muistaa että evoluutioteorian mukaan eliökunta ei missään nimessä ole mikään suoraviivainen hierarkia jossa ihminen kiikkuu huipulla. Oravalla on takanaan yhtä pitkä evoluutiohistoria kuin ihmiselläkin. Ja se on etääntynyt ihmisen ja oravan välisestä yhteisestä välimuodosta yhtä kauan aikaa sitten. Siksi ei ole väistämätöntä että ihminen olisi oravaa parempi kaikessa ja että ihmisellä olisi vain sellaisia piirteitä joita oravalla on.

Koirien, varisten, naakkojen ja vastaavien eläinten kohdalla leikkisyys on odotettavissa. (Ja jopa mustekalojen, joskaan niiden leikki ei ole luonteeltaan sosiaalista.) Oravien kohdalla on kuitenkin monesti hyvin vaikeaa erottaa leikkisyyttä muusta. Naksutus ja hännän vispaus näyttävät ihmisistä mukavalta, mutta se on kuitenkin enemmän "vittuuntuneisuussymboli" joka väärintulkitaan koska ihmisillä on tapa nähdä pörröinen jotenkin suloisena ja herttaisena. (Sama harhakuva saa ihmiset viehättymään "trapper hatistani" ja luulemaan että olen mukava ja ystävällinen veikko kun hattuni on niin pörröinen pesukarhunhäntineen.) Orava on saattanut olla koiran häätöpuuhissa.

Tämäkin toki kertoo kognitiosta. Siitä miten oravat ovat oppivaisia. Seurasaaren oravien tunkeilu ja monien hautausmaaoravien suora aggressiivisuus kertovat omaa kieltään siitä miten orava oppii olemaan kaihtamatta asioita jotka muutoin ovat niille pakoonjuoksun paikka. Itse asiassa itse en osaa olla liittämättä oravia aggressioon ja korostankin, että oravat voivat "häkkieläiminä" muuntua varsin ärhäköiksi olennoiksi. Ne eivät ole vastavuoroisia sillä tavalla, että oppivat että kiltti ihminen tuo heille ruokaa. Ne oppivat puremaan kättä joka niitä ruokkii. "Eibl-Eibesfeldt (1967) reports that male red squirrels raised in isolation become abnormally aggressive, attacking their caretakers and displaying their species-typical threat responses."  Samoin se, kun oravat juoksevat "hippaa" on yleensä kiimatoimintaa ja sellaisena jopa jonkinlainen seksuaalivalinnallinen testi kumppanin kelpoisuudelle eikä hauskaa kisailua jolta se ihmisen silmiin helposti vaikuttaa.

Toisaalta villit oravat eivät elä täysin yksin, ja ne ovat sosiaalisia eläimiä jotka varoittavat toisiaan. Naksuttelu ja hännänheilutus ovat ärsyyntyneisyyssignaaleja, mutta ne ovat myös sosiaalisia signaaleja. Ja tätä kautta leikkiminen tulee mahdolliseksi ratkaisuksi myös alkuun laittamassani tilanteessa. Suomessa oleva orava ei ole harhmaaorava (Sciurus caroliensis) vaan (puna)orava (Sciurus vulgaris). Harmaaorava on monissa muissa paikoin syrjäyttänyt oravan, ja se on aggressiivisempi ja voimalla jyräävämpi oravalaji. Kotoisat oravamme taas ovat sitä astetta älykkäämpää sorttia. Ja leikki. Se on kenties lasten työtä, mutta se on myös älykkäiden ja harjoittelevien olentojen työtä. (Mutta nythän minä jo toistan itseäni.)

Itse kuitenkin uskoisin, itse tilannetta näkemättä, että orava ei leikkinyt. Mutta koira leikki. Syynä on kuvauksessa ilmenevä naksutus, joka on hieman kuten koiran hyökkääminen. Leikkivä koira ei luimista, murise ja paljasta hampaitaan samanaikaisesti. Vihainen koira taas tekee niin. Samoin vihainen orava naksuttaa ja vispaa hännällään. (Mikko taas on sellainen lehmänhermoinen - ja ennen kaikkea sellaisen kokoinen - leikkisä koira, että tältä pohjalta minun ei tarvitse  tietää sen elekielestä oikein mitään.)

Miksi eläimet pärjäävät ihmistä paremmin (tietyissä) uhkapeleissä

Ihminen korostaa erinomaisuuttaan suhteessa eläimiin. Ajatuksena on ollut se, että ihmisen ja eläimen välillä on laadullinen älykkyysero, joka on kaikenkattava. Eläimillä olisi vain parempia vaistoja, mutta ihminen pärjäisi älypähkinöissä paremmin.

Todellisuus ei ole yhtä ystävällinen. Zweigin "Your money and your brain" kuvaa ihmisten kognition suhdetta uhkapeleihin. Yhdessä vaiheessa esille tulee se, miten eläimet - kuten rotat - pärjäväät paremmin monissa satunnaisuustilanteissa joissa on tasainen tausta ja tilastojakauma. ; Jos vaikka saa palkinnon kun painaa valoa joka syttyy, ja toinen on 75% ajasta päällä ja toinen vain 25%, eläimet ymmärtää rämpyttää vain sitä valoa joka palaa useammin. Ihmiset sen sijaan valitsevat pitkässä tähtäimessä heikomman strategian. He vaihtavat sitä nappia aina välistä. Ihminenkin rämpyttää toki enemmistön sitä joka antaa todennäköisemmin palkinnon. Mutta aina silloin tällöin palataan siihen huonompaan todennäköisyysmahdollisuuteen. ; Ihmisten tulokset ovat tilastollisesti heikompia kuin yhteen oikeaan vastaukseen jumittanut eläin jonka valitsema strategia on tilastomatemaattiseti tehokkain ja paras tapa saada palkintoja tässä kyseisessä tilanteessa.

Tämä tarjoaa nöyryyskoulutuksen lisäksi oleellisen kysymyksen. Kysymyksen "miksi". Tämä on merkittävää, koska ihmisten psykologiaa tuntuu kuvaavan se, että (a) ihminen selittää asioita teleologisesti ja (b) ihmiset eivät ole kovin hyviä sattuman tunnistajia. Yritys "voittaa sattuma" ja nähdä järjestystä mielettömyydessä on merkittävä sokeuden lähde uhkapeleissä ja tämä vaikuttaa monien elämään. Uhkapeli tuhoaa ihmisiä elämineen.

Itse hakisin tähän jonkinlaista selitystä - jos ei koko totuutta, niin ainakin osaselitystä - Ridleyn "Jalouden alkuperästä". Siinä korostetaan peliteorian merkitystä ihmisen avuliaisuuden, sosiaalisuuden ja järjen taakse. Evolutiivisesti ihminen on hypersosiaalinen eläin. Ja esimerkiksi huijaamnen ja huijaamisen tunnistaminen ovat ruokkineet toisiaan niin, että lopputuloksena on varsin monimutkaista älykkyyttä suorittava ihminen. Joka on se ihminen joka lajina on, siitä huolimatta että Zweig näyttääkin että tietynlaisissa tehtävissä emme pärjää rotille.

On aivan järkevää ajatella, että ihminen on erikoistunut käsittelemään korostetusti sosiaalisia dilemmoja. Tämä johtaa siihen, että on otettava pieni katsaus peliteoriaan. Jos mietimme rottaesimerkkiä, se voi vaikuttaa peliltä. Siinä on kuitenkin "pysyvä tausta". Pelataan peliä vastaan jolla on yhteen ilmiöön perustuva strategia. Peliteoriassa, esimerkiksi Nashin tasapainoa laskiessa, kysymys on muusta. Siinä pelin koko idea on siinä että lopputulos riippuu paitsi siitä miten itse valitsee, myös siitä mitä se toinen valitsee. Ja ihmisen kohdalla kysymys on näiden interaktiosta.

On hyvä muistaa, että evoluutio joutuu usein optimoimaan. Ei siis hakemaan parasta ratkaisua, vaan tasapainoilemaan eri ajattelustrategioiden välillä. Sosiaalisuus on varmasti ylikorostanut juuri kykyä siihen että oma toiminta suhteutetaan muiden toimintaan sen sijaan että oletettaisiin maailma "epäsosiaaliseksi" ja staattiseksi kellokoneistoksi. Tämän puolesta puhuu juuri se, että se mitä peliteorian hyviä strategioita hyvin usein koskee, on se, että ne ovat nimenomaan sekastrategioita. Ei siis jumiteta yhteen tiettyyn ratkaisuun vaan juurikin välillä vaihdetaan toimintaa. Ihmisen tapa pelata "tilastolampunväläyttelyä" on nollasummaista.

Peliteoria joka koskee sitä, että oma ratkaisu liittyy toisen ratkaisuista rakentaa strategioita ja näissä sekastrategioiden soveltaminen, eli ei vain yhteen ratkaisuun jämähtäminen, on juuri tehokasta, järkevää ja viisasta. ; Tämä kenties selittää sen, miten sattuman taakse nähdään usein jonkinlainen kuin yliluonnollinen vaikuttaja. Tämä on pohjimmiltaan jonkinlaista teleologista ajattelua, jossa sattuman taakse itse asiassa nähdään jokin toinen pelaaja. Jos hän onki omituinen, hänen kanssaan on tultava toimeen. Koska ihminen on sosiaalinen ja suhteellisen pieniin yhteisöihin kuulunut olento ja kehittynyt näihin olosuhteisiin.

Orava approves; Mikä "Sapiens sapiens"?
Pitäisi olla ; "egoilevat redundanssi -pällit"!

Tämä voisi selittää osittain sitä, miksi ihminen näkee intentioita satunnaisessa. Miten uskonnot ovat olleet älykkyyttään itseriittoisesti korostavalle homo sapiens sapiens -lajin kulttuureille tyypillisiä kun taas tieteenteko ei. Sillä hyvä tieteenteko joka koskee luonnonlakeja nojaa "mekaaniseen kellokoneistomaailmaan" eikä peliteoreettisiin strategisiin yhteispelaustilanteisiin. Kenties rotta onkin luonnostaan parempi tiedemies kuin ihminen.

Onkin itse asiassa tavallaan humoristista, että ihmiset ajattelvat niin teleologisesti että ajattelevat että Jumala on taannut heidän järkensä toimivuuden ja että rationaalisuus ja tieteen teko on siksi ihmiselle luonnollista ja mahdollista. Että Jumala ei valehtele ja antaa meille siksi sensus divinitatiksen. Tämäkin kun kertoo enemmän siitä, että ihminen intuitiivisesti nojaa statukseen, intentioihin ja sosiaalisuuteen kuin tiukkaan tilastolliseen ilmiöiden havainnointiin.

Tämä erikoisuus korostuu etenkin kun ihmisten mieli on esimerkiksi Kahnemanin mukaan useista erilaisista päättelyjärjestelmistä koostuva, ja että nämä antavat usein keskenään ristiriitaista informaatiota. Ja se epätieteellisempi on automaattinen, joka antaa nopeita ja vain kohtuu hyviä tuloksia. Kun taas tieteellisempi on vaikeampi. Kuten voisi ajatella jos ihminen olisi ilman ennakko-ohjelmointia kehittynyt lajiksi jonka tehtävänä on selvitä elossa sosiaalisessa yhteisössä eläen, eikä totuutta havainnoiden. Joka palauttaa tematiikan Alvin Plantingan huoleen siitä että evoluutio ei tarkoita että ihminen olisi ehdottoman järkevä, vaan ainoastaan toiminnaltaan tarkoituksenmukainen niin, että hän ei kuole erilaisten varsin konkreettisten uhkien ja probleemien edessä.