hordearii

"Takkiraudan" rakenteeltaan poukkoilevassa mutta muutoin aivan kelvossa vaihtoehtohistoriablogauksessa oli vahvasti sellainen ote jota voi odottaa historianelävöittäjältä. Näkökulma on selvästi massoissa, sotataktiikassa ja vastaavissa. Omalta kohdaltani voin sanoa sen verran että keskiaikainen miekkailu ei ole historianelävöittämistä. Niiden välillä on suuri asenne -ero. Perushenkenä on se, että jos jonain aikana on käytetty kypärää jossa on avoin naamaosa, historianelävöittäjät pitävät varusteet ja kehittävät tekniikoita joita voidaan tehdä turvallisesti kuitenkin niin että "saadaan kahakan tuntu". (Tai sitten he eivät taistele ollenkaan - what an outrage!) Keskiaikaisessa miekkailussa taas ajatellaan niin päin, että naamaan laitetaan paljon metallia koska tottakai aikanaan on yritetty lyödä siihen. Ja näin varusteet eivät ole autenttisia. En sano kumpi näkökulma on oikea. Mutta näkökulmat ovat kuitenkin hyvin erilaisia.

Tämä näkyy varmasti siitä että jopa silloin kun blogaan sotajoukoista, sävy on aina kuitenkin hyvin yksilötasolla. Olen duelisti ja se näkyy. Siksi minun ei tietenkään kannata katsoa mongoliarmeijoita. On kenties hyvä katsoa jotain jossa on kaksintaisteltu. Tähän liittyen on kenties syytä panostaa gladiaattoreihin. (Ovela on ehkä oivaltanut sen jo otsikosta.)

Pelkkää taidetta katsoessa saataisi syntyä sellainen vaikutelma, että
gladiaattorin elämä olisi ollut helppoa ; Tässäkin yksi nojaa harjanvarteen
samalla kun toinen näyttää tuomarille keskisormea. Siinä kaikki!

On kenties hyvä aloittaa aivan siitä että mikä on legioonalaisten ja gladiaattorien välinen ero. Ja miten ne ovat samanlaisia. Roomassa gladiaattorien ja sotilaiden välillä oli se ero, että legioonalaiset olivat sotilaita jotka tekivät yhteistyötä. Heidän tehtävänään oli valtakunnan turvaaminen. Gladiaattorit taas olivat perimmiltään jotain vankien ja viihdetaiteilijoiden väliltä. Ja he olivat yleensä kaksintaistelijoita.

Gladiaattorit sodassa.

Molemmat ovat koulutettuja tappamisen taitoihin. Ja siksi ei ole yllättävää että moni legioonalainen päätyi gladiaattoriksi. Ja toisaalta kriisiaikoina gladiaattoreista saatettiin tehdä sotilaita.

Tämä ei ole ihmeellistä. Jos ajatellaan vaikkapa Spartacusta, hän pärjäsi rooman armeijaa vastaan omine joukkoineen varsin hyvin. Toki hänellä oli myös onnea matkassa. Spartacus kun paetessaan sattui pääsemään käsiksi gladiaattoreille menossa oleviin varusteisiin, joten hän kykeni taistelemaan aluksi niillä varusteilla mihin hän oli harjaantunut. Myöhemmin joukkoja sitten varustettiin päihitetyiltä saaduilla varusteilla jotka oli tehty sotimiseen. Asiaa saattaa tosin auttaa se, että Spartacus oli luonteeltaan varsin erikoinen mies. Häntä kuvattiin lammasmaiseksi ja ystävälliseksi, mutta hän oli myös johtajatyypiä. Tämä eroaa huomattavasti tavallisesta gladiaattorin luonteesta. Se, miten Spartacus on tämänlainen on hämärän peitossa. Sillä hänen historiansa ei oikeastaan kiinnostanut. Hänellä on siis kenties ollut jonkinlaista sotilastaustaa.
1: Selvää on, että ryhmässä toimiminen ei kuulunut yleisesti gladiaattorien taitojen joukkoon. Toki gladiaattoreissa oli ns. gregariuksia jotka taistelivat joukkueina. Mutta gregariuksiksi päätyivät sellaiset taistelijat joiden taito, fysiikka, mielenterveys tai karisma ei ollut riittävää ollakseen viihdyttävää kaksintaisteluissa. Joten heidän kohtalonaan oli yleensä kuolla varsin nopeasti.

Gladiaattorien käyttö sotimiseen oli sen verran relevantti uhka että usein gladiaattoriotteluiden määrää rajoitettiin. Tällä haluttiin estää se, että taistelutaitoisia miehiä olisi varastossa niin paljon että sillä pystyisi uhkaamaan senaatin valtaa. Tämän vuoksi lakiin asetettiin gladiaattorien määriin rajoituksia kun epäiltiin että Julius Caesar saattaisi olla ns. liiallista valtaa tavoittelevaa tyyppiä. Arvio osoittautui myöhemmin oikeaksi, mutta Caesar toisaalta myös ratkaisi ambitionsa edessä olevat esteet perinteisillä sotilailla.

Plutarkhos kertoo että Tarracinan kaupungin varuskunta koostui gladiaattoreista. Tällöin elettiin Neron kuoleman jälkeisessä melskeissä. Plutarkhos kertoo että gladiaattorit olivat taitavia ja hyviä sotimaan, mutta he eivät oikein viitsineet huolehtia ns. turvallisuuspuolen asioista. Eli vartioinnista ja vastaavista. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä gladiaattorit ovat tottuneet siihen että luduksessa heidän eteensä kannetaan ruokaa, etenkin valtavia määriä ohraa. (Otsikon hordearii viittaakin ohransyöjiin. Gladiaattoreista haluttiin pulskia.) Sotilaan puuhiin kuuluu myös taakkojen kantaminen, leirin rakentaminen ja ruokahuolto. Myös Tacitus pitää gladiaattoreiden ottamista sotilaiksi huonona ratkaisuna ; Se kertoo siitä että kunnollisia miehiä ei ole saatu asian taakse ja siksi on turvauduttu toisiksi parhaaseen vaihtoehtoon.

Siksipä gladiaattoreita käytettiinkin areenan ulkopuolella esimerkiksi velkojen perintään. He osasivat paitsi tappaa niin myös piestä ihmisiä surmaamatta. Lain ja järjestyksen ylläpitäminen oli sitten kunniakkaampien ihmisten puuhaa.

Arvostusta mutta ei Kunniaa.

Cicero on kuvannut gladiaattoreita kelvottomaksi väeksi ja barbaareiksi. Ja tässä hän edusti aikansa yleisintä mielipidettä. Siinä missä legioonalainen oli erinomaisen hyvä ja kannustettava kansalainen, gladiaattori oli aina hyvin vähäkunniaisessa asemassa. He olivat infamis, ja kuuluivat täten ihmisryhmään joka ei saanut äänestää, toimia virassa tai saada hautapaikkaa arvostetuilta paikoilta. He olivat kansanryhmä jonka katoaminen ei haitannut ketään. Päinvastoin siitä tehtiin sirkusviihdettä.

Toki gladiaattoreissakin oli sitten aste-eroa sen mukaan miten syvällä arvostuksettomuudessa he olivat. "Historia Augusta" kuvaa miten keisari Commodus oli rietas keisari. Tässä paheina olivat rietastelu, juopottelu ja gladiaattorina esiintyminen. Vaikka nämä piirteet nykyään liitetään äärimmäisen vahvasti muinaiseen Roomaan ja tätä kautta roomalaisuuteen, ne olivat aikanaan paheksuttavia asioita. Commoduksen puolesta voidaan toki sanoa se, että hän oli selvästi ns auctorati. Eli hän oli gladiaattori oman onnettomuutensa aikaansaajana. Ja lisäksi hän ei taistellut rahasta. Rahan perässä gladiaattoreiksi menneet auctoratit taistelivat quaestus causa ja olivat siksi myös infamis. Mutta Commodus oli niin sikarikas että hän taisteli osoittaakseen ja harjoittaakseen sotilashyveitä. Eli hän taisteli virtutis causa. Ja tämä oli miltei ihan hyväksyttävää jos sormien välistä vähän katsotaan. Tosin tyypillisesti virtutis causa -tyylin gladiaattorit taistelivat sellaisissa kypärissä jossa heidän identiteettinsä jäi salatuksi. Tällöin edes omaiset eivät välttämättä arvanneet minkälainen musta lammas ja wannabenaamiosankari heidän lähipiirissään oikein on. Commodus taas ei anonyymiydestä piitannut.

Ja tällä kaikella oli se merkitys, että esimerkiksi Cornelius Nepos kuvasi "Kuuluisia miehiä" -teoksessaan sitä miten kreikassa ei ollut häpeäksi esiintyä teatterissa julkisesti. Mutta jotain hyvin epäroomalaista siinä oli. Gladiaattoreiden taitoja arvostettiin ja heidän ympärillään pyöri viihdemaailman pyörteitä. Mutta heille ei nähty kunniaa. Itse asiassa vaikka nykyään gladiaattoritaisteluja pidetään äärimmäisen roomalaisina, muinaiset roomalaiset itse olivat hieman erimielisiä. Gladiaattoritaistelut olivat suosittuja mutta niitä kuitenkin hieman hävettiin.

Roomalainen ei vastustanut tappamista, mutta se tappaminen jota hän ei vastustanut oli sodassa tappaminen. Urheilun vuoksi tappaminen vaati sen verran joustavaa moraalia että ryhdikkäät hyveelliset roomalaiset eivät sitä täysin eettisenä pitäneet. Tästä hyvänä klassisena esimerkkinä on Senecan esittämä lausunto jossa korostuu se, että vaikka rikollinen kenties ansaitsee rangaistuksekseen kuoleman, ei yleisö ole tehnyt mitään ansaitakseen tämän kuoleman katselemisen.

Kreikkalainen Athenaios kertoo "Viisaiden pidoissa" siitä että roomalaiset olisivat oppineet tavan etruskeilta. Ja tämä tieto on varmasti ollut lohtuna. Myös campanialaisien katsottiin olevan tavan alkuperä. Tapaa voitiin ilmeisesti sietää jonkinlaisen monikulttuurisuuden nimissä. Joka muistuttaa nykyajastakin. Vastaavat asiat koskevat monia asioita nykyäänkin.

Jokaisella infamiksellakin on kuitenkin arvonsa.

Tosin tässä kohden on pakko mainita että gladiaattoritaistelut ovat todennäköisesti sävytetty astetta väkivaltaisemmiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Gladiaattoreilla oli nimittäin arvo. Gladiaattoreilla oli tempus, aika ja pretium, hinta. Gladiaattorit tekivät usein sopimuksia määräajaksi. Hinta taas oli keisarillisen määräyksen voimalla säädetty vuonna 177 jaa. Säädöksiä tarvittiin koska juhlan järjestäjä teknisesti ottaen tilaa lanistala palveluja. Ja tähän palveluun kuului korvaus (tai bonus) jokaisesta surmatusta gladiaattorista. Huippunimekäs gladiaattori joka menehtyy suurtilaisuudessa saattoi maksaa juhlan järjestäjälle 15 000 sestertiusta lisämaksuja. Pienemmän luokan gladiaattori saattoi maksaa vain 3000 sestertiuksen bonuksen. Gladiaattori oli usein kaikille osapuolille arvokkaampi elävänä. (Toki kuolleita gladiaattoreita saatettiin käyttää vallan ja statuksen demonstrointiin. Että menkööt, onhan sitä rahaa millä mällätä.) Halvimmissa tilaisuuksissa gladiaattorit taistelivat tylsytetyin asein, sillä niissä gladiaattorin kuolemaan hassautuisi harjoittelua ja muita resursseja ilman kassavirtaa joka peittäisi menetyksiä mitenkään relevantisti. Kuolema ei ollut läheskään aina edes tavoitteena.
1: Tosin hieman paradoksaalisesti gladiaattori joka oli juuri pääsemässä eläkkeelle oli yllättävän suuressa vaarassa. Sillä lanista kykeni määräämään siitä kuka taisteli ketäkin vastaan. Ja gladiaattorissa kiinnostavaa oli voittojen odotusarvo. Koska otteleva gladiaattori tuo - usein merkittävän määrän - rahaa taloon joka kerta kuin tämä taistelee, kannattaa arvokkaita gladiaattoreita jossain määrin suojella. Ja suosia niitä peukalonliikkeitä joilla hävinnyt jää henkiin. Mutta jos gladiaattori on vapautumassa, tulevia tuloja ei ole tulossa ja gladiaattorin kuolemasta on sen sijaan tulossa kotiin silkkaa rahaa.
2: Lisäksi perusastelmasta oli poikkeuksia. Sillä gladiaattorit olivat usein tuomittuja rikollisia, eivätkä suinkaan keskenään identtisistä rikoksista. Toki huono-onnisimmista saattoi odottaa jollain vähän pienemmällä areenalla damnatio ad bestias. Koska pedot olivat kalliita ja harvinaisia, niiden kuolemaa haluttiin välttää enemmän kuin jonkun pikkurikollisen. (Tätä ei pidä sekoittaa ns. eläintaistelijoihin jotka sitten surmasivat eläimiä, etenkin rikkaimmilla alueilla. Venatoresejen yhteishenki oli muita gladiaattoreita parempi koska he eivät taistelleet toisiaan vastaan. Ja heidän suuri murheensa oli se, että heitä ei pidetty arvossa samalla tavalla kuin muita gladiaattoreita.) Osa rikollisista oli myös tuomittu damnatio ad gladium, jolloin he saattoivat selvitä jonkin aikaa, mutta heidät oli kuitenkin määrätty kuolemaan areenalla vuoden tai kahden sisällä. Tällöin hänellä ei ole mahdollisuutta vapautumiseen. 

Viihdetaiteilijoita kirjaimellisesti henkeen ja vereen.

Ylläoleva konteksti on syytä tiedostaa. Sillä gladiaattorit olivat yllättävän paljolti samanlaisia kuin nykyajan vapaapainijat. Itse asiassa heillä oli myös keinotekoiset nimet. Esimerkiksi Spartacuksesta ei tiedetä edes hänen oikeaa nimeään. Hänestä tiedetään vain hänen areenanimensä. Tiedetään kuitenkin, että hänestä piti tulla ns. traakialaistyyppinen gladiaattori. Joka kertoo siitä mitä tuona aikana on pidetty tärkeänä ja mitä ei.

Senecan kuvaa "Kaitselmuksessa" sitä miten gladiaattoritaisteluissa kannatettiin tasaisuutta. Huonompia vastaan taistelussa ei ollut arvostusta. Senecan gladiaattorikriittisissä kirjeissä onkin myös lausunto jossa hän korostaa että kaikki gladiaattorien taidot ja varusteet olivat vain kuoleman hidasteita. Kuolemasta haluttiin spektaakkeli.

Ja tämä on johtanut hyvin erikoisiin asioihin. Esimerkiksi jos katsotaan murmillo -tyylisen gladiaattorin kypärää, sillä on tavoiteltu enemmän tyyliä kuin tarkoitusta. Samoin provocateurin kypärä on esimerkiksi funktioonsa nähden tarpeettoman painava ja se peittää näkökentästä hirvittävän paljon. Oma kyyninen näkemykseni onkin se, että haarniskoiden ja muiden varusteiden primaaritehtävänä on olla näyttäviä ja myös luoda tunnettuja heikkouksia eri gladiaattorityypeille. Sotilaita suojataan parhailla mahdollisilla tavoilla. Mutta gladiaattorit ovat kuolemineen kaksintaistelijoita ja heidän kuolemansa viihdettä. Joten tarvetta elämän suojeluun kaikkia keinoja kaihtamatta ei sellaisenaan ole ollut.

Tämä näkyy siten miten taisteluiden kuvauksissa esimerkiksi retiarius taistelee usein provocateuria vastaan. Syynä on se, että provocateur on kypäränsä takana melko sokea, tällä on melko lyhyt ase, mutta vahva panssarointi. Ja kilpi joka suojaa hirvittävän hyvin. Retiariuksella taas on verkko jota heittää hitaan provocateurin päälle. Mutta joka on hyvin vaikea saada haltuun heiton jälkeen. Panssarointi on kevyempää, mutta liikkuvuus suurempaa. Ja aseena on kolmikärki joka tuo tärkeää ulottuvuutta. Kaksintaistelijan silmiin on aivan ilmiselvää että vahvuudet ja heikkoudet on painotettu niin että näytöksistä saataisiin mahdollisimman jännittäviä. Vahvuudet ja heikkoudet ikään kuin puskevat toisiaan vastaan niin että taistelu on tasainen. Ja tasainen taistelu on aivan eri asia kuin parhailla mahdollisilla varusteilla ja aseilla tehty taistelu. Päin vastoin. Tässä tasapainoa haetaan juuri lisäämällä molemmille puolille erilaisia heikkouksia. On vaikeaa nähdä tätä minään muuna kuin tahallisuutena.

Gladiaattorit jonkinlaisena antiteesinä ritarihyveille.

Tässä mielessä gladiaattori on kaksintaistelijana antiteesi toiselle kaksintaistelijatyypille. Nimittäin kunniansa puolesta kaksintaisteleville. Kunniasta kaksintaistellessa taistelu on saattanut olla jopa laiton. Osallistujat ovat olleet yleensä arvostettua yläluokkaa. Kaksintaistelussa ei ole ollut arvostusta mutta kunniaa. Ja kaksintaistelussa on haluttu käyttää mahdollisimman kaksintaistelukelpoisia aseita ja varusteita. Molemmissa tapauksissa sotilashyveet ovat voineet jotenkin liittyä kuvioihin. Mutta sekä kaksintaistelijoiden välineistö että valittu taitosetti ovat kuitenkin olleet erilaisia kuin sotilailla.

Samalla voidaan kuitenkin myös huomata, että historian aikana on tavattu jakaa kaksintaistelijat jonkinlaisiksi individualistisiksi räyhääjiksi. Ja sotilaat ovat sitten olleet asia erikseen. Molempia asioita yhdistää taistelu ja tappamisen taidot. Mutta silti hyvin monessa kulttuurissa pidetään aivan ilmiselvänä että näiden kahden asian välillä on oleellinen ero. Sotilas on utilitaristinen tappaja, oma kuolema ja muiden surmaaminen ajaa korkeampia päämääriä. Kaksintaistelija taistelee omasta elämästään ja omasta kunniastaan.

Kaksintaistelijoiden kohdalla korkeammaksi päämääräksi voidaan saada korkeintaan sirkustyylinen viihde ja raha. Joita taas ei ole koskaan pidetty perustavanlaatuisina asioina. Ne ovat hauskoja, mutta kenties kuitenkin vähän paheksuttavia, juttuja. Ne sopivat kaljamahojen keskinäiseen naureskeluun mutta ei niiden varaan kannata kulttuuria rakentaa. Ne ovat kulttuurin kuriositeetteja ja jotain joka ikään kun rakentuu sen varaan että muut asiat toimivat.

Nallennaurattajat.

"Ei makeaa mahan täydeltä."

Lauri Järvilehto kirjoittaa usein menestymisestä ja onnellisuudesta. Nyt hän on kirjoittanut aiheeseen liittyvän kirjoituksen "Tehdään Nallesta onnellinen". Aihe koskee tuloeroja ; Kansa on huolissaan rikkaista, ja asioita katsotaan lähinnä talouden kautta. Mutta onnellisuus ei ole suoraa seurausta rahasta. Talouskasvu perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen ei enää tuota samanlaista iloa. Kuvaukseen sopii tavallaan Epikuroon ruokaa koskeva varoitus ; Nälässä ei ole hyvä, mutta ahminnasta ja mässäilystä tulee vain mahanpurut.

Siksi Järvilehdon mukaan tuloerot johtavat tuhlailukyvyn lisäksi valtaan ; Rikkailla on rahansa vuoksi vaikutusvaltaa. Hän näkee ongelmana sen, että rikkaat ovat onnettomia "Roopeankka-polot istuvat rahakirstuillaan peläten, että voro tulee ja vie." Rikkaat eivät olekaan mesenaatteja vaan tiedostavat olevansa potentiaalisesti köyhiä. Järvilehdon mukaan tilanne muuttuu jos rikkaista tehdään onnellisia. Onnellinen rikas kun auttaisi muita.

"Onnellisuus on velvollisuutemme."

Järvilehdon puhe liittyy vahvasti filantrokapitalismiin. Siihen voi tutustua esimerkiksi Matthew Bishopin ja Michael Greenin "Philantrocapitalism" -kirjassa. Siinä korostetaan sitä miten ratkaisua haetaan Bill Gatesin tapaisista superrikkaista, joiden hyväntekeväisyyteen vuosittain laittamat rahat ylittävät WHO:n vuosibudjetin.

Ajattelutapa on amerikkalaisperäinen ja kirjoitinkin siihen liittyen vastikään. Sen sävyt ovat paikoin sellaisia, että huvittuneena voi jopa tulla mieleen markkinamiesten sanojen "visio" ja "missio" uskonnollisperäinen alkuperä.

Sen varhaisempien näkemysten piiriin kuuluu esimerkiksi tihkumisteoria, jonka mukaan rikkaat kuluttavat esimerkiksi kultaseppiin ja tuhlailevat, joten he parantavat yhteiskunnan hyvinvointia laittamalla rahaa kiertoon. Tämän ongelmaksi jäi se, että rikkaat myös säästivät. He eivät eläneet "kuin huomista ei olisi", vaan keräsivät pesämunia. Eikä tuhlailukaan jaksa useita innostaa. Rikkaat eivät välttämättä alakaan elämään ylettömästi. Jos rahan kierto on hyväksi, niin rahan laittaminen köyhille johtaisi rahan kierron maksimoitumiseen, koska kaikki rahat menisivät tarpeellisiin laskuihin.

Perinteinen talousteoria, jossa tekninen raha ja bruttokansantuote ovat keskiössä, on painopisteet siirretty sellaisiin sanoihin kuin flow, innostus ja onnellisuus. Sen keskeiseksi vastustuksen kohteeksi on nostettu tehoton työntekijä, jonka kahvitauot on minuuttiaikataulutettu ja työtä tehdään mahdollisimman tehottomasti. Tällä taatusti murennetaankin tietynlaista virkamiesten vallankäyttöä ; Jokainen on taatusti kohdannut tälläisen "leipääntyneen" työntekijän. Mika Sipura löysi sellaisia käydessään poikansa kanssa terveyskeskuksessa. Tälläinen sopii itse kunkin kokemusmaailmaan.

Tämän ratkaisuun haetaankin inspiroitumista. Esimerkiksi ratkaisuksi on ehdotettu jopa osa -aikatyötä. Lyhytaikaiseen sopimukseen liittyvä työpaikka ei ole "turvasatama" jonne tullaan laiskottelemaan kun ei pidetä itse tekemisestä. Ja toisaalta osa -aikatyöntekijä saa vaihtelua. Toiset, kuten Handy, taas korostavat joustavuutta ; Työajan ja arkielämän raja muutetaan häilyväksi. Työn ja muun elämän välistä kuilua kavennetaan.

Handyn kirjassa "The New Philantropist" katsotaan yritysjohtajia. Ideana on se, että anteliaisuutta korostetaan ja että köyhien tulisi vain antaa rikkaiden tehdä hyvänsä ja olla puuttumatta asiaan.

"Parempi olla rikas ja terve kuin köyhä ja kipeä."

Ongelmana tässä on se, että laiskuuden syykin voi olla onnettomuus. Jos työstä ei tule onnelliseksi, tulee helposti leipääntyneeksi. Osa -aikatyö taas tekee juuri sen, minkä mahdollinen köytyminen tekee "Järvilehdon rikkaille" ; Epävarmuus tulevaisuudesta tekee hermostuneeksi. Ja tämä ei paranna työtehoa tai onnellisuutta.

Rikkaudenkin kohdalla on hyvä huomata, että se kenties lisää vaikutusvaltaa. Mutta samalla se antaa valtaa määritellä hyvä. WHO:lla on koulutettuja ihmisiä tekemässä ja miettimässä päätöksiä budjetoinnista. Bill Gates taas voi syytää rahaa juuri siten kuin hänestä hyvältä tuntuu. Tämä lahjoitus ei väistämättä maksimoi selviämistä. Asia on olennainen. Sillä suuria tuloeroja on koeteltu historiassa.

Ennen muinoin aateli oli hyvin rikasta, oli isot tuloerot. He eivät kuitenkaan vuotaneet hyvinvointia. Itse asiassa melko tuore "Historia" -lehti kertoikin eräästä rikkaasta ylimyksestä, joka rakasti kaunotaiteita. Hän rakennutti linnoja, ja maalautti valtavan hienoja ja kalliita kirjoja. Ympärillä riehui rutto ja hänen alaisensa kapinoivat. Taidekirjoissaan ja projekteissaan ylimys esitti itsensä ihanteellisena ja kirjassa näkyy muun muassa ulkomailta tuoduilla väreillä tehdyssä kuvituksessa hänen maitaan joissa ahkerat ja onnelliset työläiset puuhastelivat. Keisari Nero on toinen esimerkki tapauksesta, joka kohdisti innostumisensa kohteeseen, taiteisiin, valtavan paljon rahaa. Yhteiskunta kärsi.

Toisaalta voidaan kysyä sitäkin, että jos verot olisivat kovemmat, Bill Gates ikään kuin pakotettaisiin lahjoittamaan. Tämähän ei aiheuttaisi onnetonta mieltä, paitsi jos onnellisuutta alkaa mittaamaan rahassa. Mutta kun puhuttiin rahasta köyhien kohdalla, tämän piti olla irrelevanttia. Tosiasiassa köyhä on useammin sellainen jolla ei ole varaa edes perustarpeisiinsa. Megarikkaan todennäköisyys pudota köyhyysrajan alapuolelle on varsin pieni - verrattuna esimerkiksi minuun.

Filantrokapitalistien kohdalla näyttääkin olevan erikoista se, että tuloerot ovat merkittäviä ja eivät ole merkittäviä samanaikaisesti. Ja raha liittyy onnellisuuteen mutta ei liity onnellisuuteen. Ja tätä liittyy-eiliity -hippaa käydään aina sen mukaan onko kohteena köyhä vai rikas. Jos raha on vaikutusvaltaa, niin miksi köyhille ei haluta antaa enempää vaikutusvaltaa, jolloin talous muuttuisi demokraattisemmaksi? Jos liika raha tuottaa vain krapulaa, eikä vaikuta onnellisuuteen, niin miksi ei kupata "niin maan perkeleesti" rikkailta kun se vaikuttaa heihin vain marginaalisesti? Jos onnellisuudessa ei ole kysymys rahasta, niin miksi ihmeessä rikkaiden verottamisen vähentäminen olisi olennaista?
1: Eli "rikkausonnellisuuspuheessa" on tässä kohden selvästi ekvivokaatio.

On toki selvää, että onnellisuuspuheessa on paljon perää. Onnellisuus on eri asia kuin rikkaus. Onnellisuus kuitenkin liittyy rahaan. Ja siinä missä keskimääräinen bruttokansantuote ei välttämättä johda onnellisuuteen tai kerro, tuloerot vaikuttavat kovemmin. Filantrokapitalisti tietysti ajattelee että jos ihmiset ovat onnellisia, on maan taloudellinen menestyskin hyvä.

Otan kuitenkin simppelin esimerkin. USA:ssa malli on lähempänä filantrokapitalistien ajamaa tilaa. ; Siellä tuetaan kilpailua. Suomessa progressiivinen verotus on kovempaa ja köyhiä hemmotellaan rikkaiden verorahoilla. USA:ssa on kuitenkin slummeja. Niissä taas on ihmisiä, joilla ei ole isosti mahdollisuuksia. Siellä lentelevät sellaiset asiat kuin luodit. Uskallan väittää että he ovat onnettomia. USA:ssa ongelmana ei ole se, että rikkailta viedään verorahat. Siellä on liikaa onnettomia köyhiä jotta onnelliset megarikkaat painaisivat. Edes Bill Gates ei ole ratkaissut slummiongelmaa.

Erikoisinta onnellisuuspuheessa on kuitenkin se, että keskeisenä keinona on syyllistäminen. Kun nähdään vaikkapa tehoton sairaanhoitaja, vaaditaan tältä onnellista työntekoa. Onnellisuus on ikään kuin valinta. Jos rikas masentuu progressiivisesta verotuksesta, syy on köyhien. Eipä ihme, keskustelua johtavatkin varsin varakkaat herrat. He luultavasti ovat tehneet työtä jossa on sen verran valinnanvapautta, vastuuta ja kiinnostavuutta että he kokevat onnellisuuden valintana. Tosiasia on kuitenkin se, että monet palveluammatit ovat junnaavia ja toistavia. Tehtaassa liukuhihnalla on tylsää koska se toistaa samaa ilman mitään vapautta muuttaa tilannetta.
1: Filantrokapitalistit harvoin kokeilevat. Tai voivat kenties kokeilla vähän aikaa hommaa ja uutuudeninnolla jopa pärjätä vakiintuneille työntekijöille. Mutta haluaisin nähdä samat filantrokapitalistit pakotettuna osaansa vuosiksi. Rahat vaikka jäädytettäisiin ja sanottaisiin että et välttämättä saa takaisin. Sillä aivan kuten asiaan liittyvä tarina kertoo : Slummeissa voi elää parin kuukauden koeajan, jos taskussa on rahat jotka takaavat pääsyn pois. Slummeissa elävillä tätä vapautumislippua ei ole, joten he eivät voi ajatella tilaa yhtä kauaskantoisesti väliaikaisena.

Minun vastaus filantrokapitalisteille on se, että annan heidän olla onnellisia siinä vaiheessa kun he tekevät massasta onnellista. Siihen asti "laitoinpa tässä näin monta miljardia hyväntekeväisyyteen" on vain kehuskelun makuista. Jos rikkaat ovat niin hyväntekijöitä, luulisi että koko puhetta filantrokapitalismista ei tarvittaisi. Hommathan olisivat ratkenneet ylimysten voimin jo keskiajalla - tai viimeistään valistusajalla jolloin ihmiskuva vapautui.

---

Kuvassa bloggaaja tavaravuorensa keskellä. Näyttävät tuovan jotain lohtua. Tai sitten tuo pupu on sukua sille kuuluisalle "Monty Pythoneiden" jänikselle. Niin tai näin, raha tekisi bloggaajan nykyään taatusti ... onnellisemmaksi. Kuva Erkki Hämäläinen.