Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.

Onko "Dragon Agen" maailma pelaajien kannalta ihanneyhteiskunta?

Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian mukaan ihanneyhteiskuntia tulee suunnitella ns. tietämättömyyden verhon takaa. Toisin sanoen ihminen joutuisi elämään yhteiskunnassa tietämättä mihin rooliin siinä itse päätyisi. Ja tämä mielessä yhteiskunta sitten pitäisi suunnitella.

Tämä on jotain jota voidaan hieman modifioiden soveltaa "Dragon Age" -peleihin. (Ja moniin muihinkin.) Tässä pelimaailmassa kun ensimmäinen tehtävä asia on hahmon suunnittelu. Hahmon sukupuoli, hiusten- ja ihonväri ja monet muut vastaavat asiat on valittavissa. Samoin hahmon ammatti. Valittavissa on myös muutamia rotuja. (Joissain pelimaailmoissa, kuten "Skyrimissä" on myös hyvin erikoisia spesiaalirotuja. "Dragon agessa" valinnat ovat melko maltillisia.) Pelimaailmassa pelaajien valinnat sitten vaikuttavat enemmän kuin mikään näistä valinnoista.

Tässä mielessä maailma on hyvin tasapuolinen. Ainut joka yhteiskunnassa kärsii on NPC. Joka tarkoittaa että itse asiassa peliin ei ole asetettu Rawlsin ehtoa täydellisesti. Yhteiskunnassa oleminen ei ole kaikille yhtä reilu. Maailma on vain sankareille Rawlsin ehdon mukainen. Muille on uhrin, autettavan tai NPC:n rooli.

Toisaalta sankarinkin kohdalla kysymykset menevät siihen suuntaan että kenties tässä ei itse asiassa luoda erilaisuudensietoa tai moninaisesti hyvää yhteiskuntaa. Sen sijaan monet asiat on vain tehty triviaaleiksi. Jos jokin valinta ei muuta mitään se tekee näistä valinnoista merkityksettömiä ja sisällyksettömiä - ei reiluja...

Lähimpänä Rawlsin reiluutta itse asiassa onkin pelien rotuihin ja ammatteihin liittyvät valinnat. Niissä on mietitty sellaista asiaa kuin "pelitasapaino". Toisin sanoen eri hahmotyyppien on haluttu selviävän elossa maailmassa suunnilleen yhtä hyvin. Kuitenkin keinoarsenaali on hyvinkin erilaista. Samoin rotu vaikuttaa statistiikkaan ja siihen mitä esineitä voidaan käyttää. (Esim. kaikki haarniskat eivät sovi kaikille.)

Onko "Lara Croft" ydinpsykopaatti?

"Tomb Raider" on ilmiö. Pelisarja on hyvin vanha. Siinä ei ole hirveän montaa peliä - ja osa niistä on peräti sisällöltään että pelattavuudeltaan turhia. (Esimerkiksi "Lara Croft and the temple of Osirisia" ei saisi ollakaan!) Tässä mielessä on kenties hauskaa aloittaa pelisarjan pelaaminen nykyään. Sillä Lara Croftin "origin story" alustettiin tai kerrottiin vasta "Tomb Raider:Definitive Editionissa". Joka on melko uusi peli.
1: Sen lisäksi se on käytännössä "Uncharted" -peli joka taas on pelisarja joka on rakennettu luovalle ajatukselle siitä miten kävisi jos Lara Croft olisi mies. Ja Tomb Raider taas on jossain määrin peli siitä miten Indiana Jones voisi olla nainen.

Jo "Definitive Edition" ja siinä oleva Lara Croft on jossain määrin häiritsevä. Suurin siinä oleva häirtsevyys on kuitenkin siinä, että Lara on melko graafisesti kuvattu nainen joka ääntelee. (Lisäksi, no, minulla on preferenssit joihin Lara osuu tarpeettoman tarkasti.) Minun pelitaidoillani jopa Jenna Jamesonin videot tarjoavat vähemmän naisellisia vingahduksia kuin tämä peli. Tässä mielessä on hyvin vaikeaa tietää onko peli feministinen ja naisia voimauttava. Vai onko se vain tekosyy liimata pervoja seksistisiä miespelaajia ruutuun. (Uskokaa; Olen kuluttanut tämän miettimiseen aikaa, mutta en tiedä.) Tämä sama ongelma on toki kaikissa muissakin "Tomb Raider" -peleissä. Grafiikan kehittyminen ei tosin ainakaan poista tätä ongelmaa.

Kuitenkin toinen häiritsevä tekijä on itse hahmo (=sen persoona).

Lara Croft vaikuttaa hyvin vahvasti olevan ns. ydinpsykopaatti. Ja tässä ei enää ole kysymys sankarin sukupuolesta. Kysymys ei ole myöskään pelin genrestä. Hyvin monessa muussakin pelissä on väkivaltaa. Kysymys ei ole edes siitä onko kyseessä tietokonepeli tai elokuva. Kysymys on siitä miten tämä väkivalta rakennetaan ja miten sankari(tar) siihen suhtautuu.

Hyvin usein sankareita rakennetaan jonkinlaisen stereotyypin mukaan. Ja näitä voidaan lähestyä mielenterveysongelmien kautta. Moni väkivaltaa tekevä hahmo kuvataan näiden stereotyyppien kautta suoraan ; Esimerkiksi Batman on väkivaltainen viittakostaja koska Bruce Wayne on traumatisoitunut. Myös ensimmäisen elokuvan Rambo on PTSDstä kärsivä entinen sotilas joka itkee Oregonissa.

Lara Croft ei ole tämänlaatuinen. Hän ei ole myöskään ADHD -tyylinen seikkailija. Hän ei selvästi traumatisoidu. Hän pyyhkii kaikki ongelmat onelinereillä. Lara Croftin "ihmisistä välittäminen" on hyvin pinnallista ja lyhytaikaista. Hän ei selvästi tunne mainittavaa empatiaa. Lisäksi näyttää että häntä kuvaa enemmän viileä idealismi, hän ei niinkään kaipaa kuin ihailee esimerkiksi isäänsä.

Asia pahenee jos pelataan Laran muita seikkailuja. Vanhemmissa peleissä Lara Croft on entistäkin enemmän psykopaattinen varas vaikka arkeologisia taitoja. Kenties alleviivaavin vihje on kuitenkin se miten Laraa kuvataan lapsena. Kun "Tomb Raider:Legend" -pelin alussa tapahtuu lento-onnettomuus, Laran äiti Amelia Croft käskee Laraa laittamaan silmänsä kiinni. Lara ei laita vaan sanoo, että hän haluaa nähdä. Eräs ydinpsykopaattien erikoinen piirre on se, että heillä ei ole räpyttelyrefleksiä ja he lähestyvät itseäänkin koskevia vaaratilanteita kylmästi juuri tämänlaisella tavalla. Tässä pelissä olevat onelinerit tosin muutenkin vihjaavat että Lara on hyvin stereotyyppinen psykopaatti petoeläinten fanitusta ja saalistuslausahduksia myöten.

Olisiko tälle jokin toinen selitys?

Usein peleissä tulee mainintoja niiden väkivallasta ja psykopaattisuudesta. Niiden kohdalla on kuitenkin usein vähemmän syitä alleviivata psykopaattiutta kuin "Tomb Raiderin" kohdalla. Mutta koska sankarina on nainen, halutaan enemmän korostaa sitä että nainenkin voi olla kompetentti ja aivan yhtä hyvä sotilas kuin mieskin. Ja näin ollen ajatukset psykopatiasta voidaan nähdä epätasa-arvoisena asennoitumisena. Naista halutaan mollata mutta samaa tekevä miessankari nyt on vaan cool action -sankari.

Ja kenties kyse onkin todellakin sankarin sukupuolesta. Kun katsotaan viihdettä ja sen sankarienkäyttöä voidaan huomata että monesti vähemmistöt eivät vain astu normaalien sankarien joukkoon ilman jonkinlaista totuttautumiskulttuuria. Naiset eivät tässä mielessä eroa vaikkapa tummaihoisista tai homoseksuaaleista.

Tavallista on, että ensin hahmot ovat jotenkin komediallisia. Näin vähemmistö solutetaan ikään kuin mukaan "suvaittavana vähän heikompana astiana". Tästä ei tule kovasti valituksia massavirralta. Tämän jälkeen sankaria helposti ylikompensoidaan. Syntyy esimerkiksi stereotypia kaiken kulttuurin tuntevasta homoseksuaalista, älyttömän katuviisaasta vanhasta tummaihoisesta miehestä. Lara Croft on ensimmäisiä valtakulttuuripelien naisprotagonisteja. Ja tämä tausta on luonut ja muovannut hahmoa. Tämä voi olla nykyaikana jossain määrin taakka.

Lara Croft on liitetty tunnekylmään brittiläiseen osaamiskulttuuriin samalla kun on hauttu alleviivata että nainen voi olla kompetentti sankari. Tämä on myyty myös sovinistimiehille sillä että on hahmoon on pakattu riittävästi pikseleitä rintamukseen. Kun tämä laitetaan yhteen, ei ole ihme että Lara Croft vaikuttaa tunnekylmältä. Emootiot näiden pelien kontekstissa olisivat heikkouksia - tai ainakin heteronormatiivisia naisten piirteitä.

Teoriaa vahvistaa se, että Larassa korostuvat sellaiset psykopaattien tunnuspiirteet kuin pinnallinen viehätysvoima ja älykkyys, harhaluulojen ja muiden irrationaalisten ajattelun merkkien puuttuminen ja hermostuneisuuden tai psykoneuroottisten oireiden puuttuminen. (Ja yleinen tunneköyhyys joka tuntuu olevan piirre siitä että on joutunut actionsankariksi.) Sen sijaan Lara Croftin elämä on suunnitelmallista, hänellä ei ole huonoa arvostelukykyä johon liittyy kyvyttömyys oppia niihin liittyvistä kokemuksista. Hänellä ei ole myöskään heikosti motivoitunutta sosiaalisuutta johon liittyy suoranaisesti epäsosiaalinen käyttäytyminen. Eikä hänellä ole outoa ja luotaantyöntävää käyttäytymistä.

Valtaistuinpelistä

On yleistä tietoa että suurin osa fantasiakirjallisuudesta on hirvittävän huonoa. Fantasia on lajityypeistä se, joka kerää C. S. Lewisin kaltaisia uskonnollisen allegorian levittäjiä, joiden ateistinen vastine on Philip Pullman. Fantasia on lajityyppi jossa on paljon kliseitä. Nämä kliseet ovat jossain määrin lajityypin turma. On tietyllä tavalla hävettävää että Tolkien teki rikkaan matkakertomuksen jota lajityyppi on sittemmin toistanut niin että suuri osa kirjoista koostuu erilaisiin paikkoihin menemisestä ja erilaisten arkkityyppi-kliseiden kohtaamisesta.

En ole seurannut George Martinin kirjoihin perustuvaa "Game of Thronesia". Olen odottanut että se on sitä tavallista tylsää fantasiaa. Suosio ei ole minulle mainos. Ja saamieni kommenttien perusteella olen odottanut sitä sarjana joka keskittyy saippuaoopperamaiseen juonitteluun, jossa keskitytään tarinan sijasta yllättäviin käänteisiin. Olen toki nähnyt siitä muutamia jaksoja sieltä täältä, mutta tätä sarjaa ei selvästi voi katsoa tällä tavalla. Kaikki vaatii kontekstia. Esimerkiksi näin prinssin myrkytykseen päättyvän hääjakson ilman kontekstia ja esityksessä ollut kääpiöiden taisteluesitys oli vain hölmöilyä. Kun edeltävät tapahtumat oli tiedossa, siinä oli yllättävän paljon kaikenlaista. (Tosin sarjassa on  jo jakso-sieltä-toinen-täältä -näkökulmassa erinomainen kääpiö.) Itse asiassa sarja on niin hyvä että se menestyisi vaikka se jättäisi tissit näyttämättä. (Joskin toivon että ei.)

"Game of Thrones" on maineeltaan sarja jossa ei saisi ottaa suosikkeja koska ne tuppaavat kuolemaan. Sarjasta kertovat korostavat usein yllättäviä kuolemia. Joka luo mielikuvan siitä että sarja nojaisi tämän yllätyselementin varaan. Tosiasiassa sarjaa ei kuitenkaan tuoteta pelkästään kehittelemällä juonenkäänteitä ja käyttämällä tšehovin aseita.
* Pieni katsominen kertoo pinnallisuuden korotaminen ei ole epäuskottavaa. Sarjaa katsoessa esimerkiksi nähdään maahan pimpin muotoon aseteltuja jäätyneitä ruumiita, alastomuutta, insestiä, dekapitaatiota, toista insestiä, lapsensurman yrittämistä. Ja tämä oli vasta ensimmäinen episodi.
* Sarjan tehoelementit näyttävät olevan iskulausemaiset motot (Winter is Coming!), tissit, Ja vähänkin tarkkaavaisempi (esimerkiksi valvetila riittää) katsominen paljastaa että Martinilla on jotain hyvin erikoista kikkeleitä ja niiden irtileikkaamista kohtaan. Sarjassa on väkivaltaa, kastraatiota, insestiä, homoseksuaalisuutta, homoinsestiä, tissejä ja mother fucking lohikäärmeitä..

Sarja siis toki käyttää pinnallisia tehokeinoja. Sarjassa esimerkiksi tapetaan ihmisiä kesken klassisen kostojuonikehittelyn. Hahmot eivät saa ikään kuin klassista juonta ratkottua. Mutta tämä on vain pintaa. Hyvin usein hahmot kuolevat vasta kun ne ovat jollain tavalla virittäneet osansa tarinassa. Esimerkiksi Ned Starkin kuolema voidaan nähdä sitä kautta että hän oli tehnyt roolinsa ja hänen elossapysymisensä voisi itse asiassa jopa haitata tarinaa.
* Tosin tarinaa oikeasti haittaa se, että hahmoja on niin paljon että tosiasiassa muistan tyypit rooleinaan. "Palovammatyttö", "insestikuningatar", "Sipulisalakuljettaja", "kääpiö", "lumipalloleikkiä leikkivä punapää"...

Näin tarkemman seuraamisen jälkeen voin sanoa että sarja näyttää siltä että sen kohdalla on ensin suunniteltu maailmaa. Ja tätä paljastetaan hieman. Koko ajan on tunne siitä että asioiden takana on suurempia tapahtumia ja asioita. Syynä on se, että hahmoihin on panostettu ja myös maailmaa on suunniteltu enemmän kuin olisi pelkän kirjan tuottamiseksi tarpeen. Tästä syntyy luonnollisesti näppärä rinnastus Tolkieniin joka paitsi kirjoitti paljon Keski-maan historiasta, niin myös esimerkiksi suunnitteli kansoille kielet ja kulttuurit.

Jos joku hahmo kuolee, se on yleensä pienempi hahmo. Tai sitten se on suurempi hahmo joka on saanut tarinallisen osuutensa kerrottua ; Tästä ainoana poikkeuksena on Jon Snown kuolema. Joka ei ole itse asiassa ilmiselvyys. Muutoin "Game of Thrones" onkin sarja jossa kuka tahansa keskeinen hahmo voi kuolla. Kunhan on Ned Stark. Ned Starkin ystävä. Ned Starkin vaimo. Ned Starkin poika. Ned starkin miniä. Ned Starkin perhekoira joka on kyllä teknisesti helvetinmoinen susi ... Muutoin kuolleeksi keskeiseksi hahmoksi pääsee likimain vain päätymällä Arya Starkin tappolistalle. (Lukuunottamaatta kääpiöille vittuilua joka ei ole koskaan hyvä ajatus.)

Se, miten paljon tarinankerronnallista piilotietoa ladataan asioihin, on kenties demonstroitava jotenkin. Sarjan maailmaa syväluotaavat faniteoriat ovat niin runsaita, että jo niiden olemassaolo paljastaa sen miten paljon "Game of Thronesin" maailmaan mahtuu. Tähän liittyen otan esille oman näkemykseni tarinan syvästä juonesta. Se voi olla väärä. Mutta jo se että tämälaisen tulkinnan pystyy tekemään annetusta aineistosta vihjaa siihen että maailma on rikkaampi kuin kasa kliseitä levittelemässä tissejä, yllättäviä kuolemia ja kastraatiovitsejä.

You know nothing, Jon Snow.

Jos mietitään Jon Snowta hän on ollut selvästi hyvin keskeinen hahmo. Häntä esitellään Starkien äpäränä. Jolle ei ole annettu Starkin nimeä. Jon Snown äidistä ei kerrota oikein mitään. Eddard "Ned" Stark ei kuitenkaan vaikuta hahmolta joka siittäisi vahinkolapsia. (Oli sitten miten Boromir tahansa hän.) Lordi Stark on hahmo jota ajaa kunnia, jopa typeryyteen asti. Hänen suhteensa vaimoonsa on kaikkea muuta kuin huono. Stark kertoo kuningas Baratheonille että Jon Snown äidin etunimi on Wylla. Mutta ei suostu täsmentämään tai kertomaan naisesta edes hänen ulkonäköään. Tarinan mukaan Stark oli atistellut Baratheonin rinnalla ja elänyt yhden yön huuman. Ja ottaa sitten syntyneen äpärän hoiviinsa. Myöhemmin Stannis "palovammatytön isä" Baratheon kuvaa että tämänlainen käytös ei osuisi Starkin luonteeseen.

Onkin todennäköistä että Jon Snown äiti on kuningas Baratheonin elämän syvin rakkaus, Lyanna Stark. Nainen joka kuoli. Jon Snown isä sen sijaan on Rhaegar Targaryen. Mies joka oli perimässä rautavaltaistuinta. Em. "juoppokuningas" Baratheonin vihollinen. Sarja esittää Rhaegarin ja Lyannan välille syvän intiimin suhteen. Jopa virallinen historia kertoo että Rhaegar olisi kidnapannut Lyannan. Ja tähän liittyi Robert's Rebellion jonka tarkoituksena oli saada Luanna takaisin. Kidnappaustarina on vahva. Mutta ei uskottava kun kuulee Rhaegarista kerrottuja tarinoita. Hän on jopa "bordellihemmo" Baelishin turnajaiskuvaelmassa kaunis ja ritarillinen. Ja jopa tässä tarinassa hän antaa turnajaisvoiton, sinisiä kukkia, vaimonsa sijasta ... Lyanna Starkille.

Tämä yhteys on siis jotain jota edes "voittajien kirjoittama historia" ei ole voinut pyyhkiä pois. Lyannan pelastajat löysivät naisen kuolevana. (Kenties synnyttäessään lasta tai lapsia.) Tämän jälkipyykissä Robert Baratheon nousee valtaan ja ryhtyy siihen mitä osaa parhaiten, juoppokuninkaaksi.
* Tuossa vaiheessa kuollutta Rhaegaria kehutaan rohkeaksi ja hyveelliseksi, etenkin sarjan erityisen hyveelliset hahmot kehuvat häntä menneistä kertoillessaan. Kerrotaan että Rhaegar taisteli hyveellisesti, Rhaegar taisteli rohkeasti ja Rhaegar kuoli. Kerrottiin että hän piti laulamisesta eikä taistelusta ja että hän lauloi ja sai siitä rahaa ihmisiltä. Ja hän käytti näitä rahoja hyväntekeväisyyteen ja hauskanpitoon ja muihin kivoihin asioihin.

Jos kidnappaustarina on jäljellä, on huomattava että tarinoita on varmasti haluttu pyyhkiä. Mutta "kidnappaus" on ollut niin merkittävä Koska Jon Snow sotkisi virallisen kruununperimysjärjestyksen. Lisäksi kuninkaan henkilökohtainen rakkaus Jon Snown äitiin johtaa varmasti haluun tappaa lapsi. Joka varmasti sotisi Starkin vahvaa periaatteellisuutta vastaan. Toisaalta Jon Snow olisi myös hänen kauhistuttavimman vihollisensa jälkeläinen joten tässäkin mielessä kuninkaalla voisi olla henkilökohtaisiakin kaunoja asian korjaamiseksi. Kuolleen sisaren kunnian puolustaminen sopisi kuvioihin.

On hyvä huomata miten Jon Snow saa erikoisia miekkoja kokeneilta vartiomiehiltä, niiltä jotka ovat riittävän vanhoja voidakseen tietää asioita. Lisäksi voidaan katsoa miten hän saa ensimmäisen tuotantokauden alussa toppuuttelua kun hän haluaa vannoa valan yövartiomiehiksi. Hän kun joutuu heittämään lisääntymisen sikseen. Hänelle vihjataan että kenties jos hän tietäisi niin hän kenties suhtautuisi asiaan eri tavalla. Kenties tämä on syvempi vihjaus kuin pelkkä vihje siitä että neitsyys on kunnioitettava ja helppo pitää jos ei tiedä miten kivaa paneminen on. Mutta mitäpä Jon Snow tietäisi?

Because the night is long and full of terrors.

Tämä sotkee monia asioita. Sillä sarjassa on vahvasti toistuva teema jäästä ja tulesta. ("Ice and fire"). Teema vaikuttaa siltä että maailmassa on vastakkaisia voimia. Kun talvi tulee, tulee pimeää ja kylmää. Tulee esimerkiksi jääzombieita ja kuolleet muuttuvat sellaisiksi.

Toisaalta maailmassa on myös varsin viheliäinen tulta palvova uskonto. Jonka jumala R'hllr on siitä hieno että hänen nimessään herätetään kuolleita, taistellaan leimuavilla miekoilla, nähdään tulevaisuuteen tuijottamalla liekkejä. Ja tuotetaan varjoassassiinejä kiusaamaan ylikasvaneita naisritareita. Uskonto jossa ihmisiä poltellaan roviolla ja korostetaan että tuli antaa valoa ja lämpöä, mutta miten valo heittää varjoja ja voidaan tehdä kauheuksia. Samalla kun asiat ovat joko hyviä tai pahoja.

Voidaan nähdä että nämä ovat kilpailevat puolet. (Mikä on siitä ikävää että kummallakaan puolella ei haluaisi olla.) Tärkeää on että uskonto on selvästi legitiimi verrattuna vaihtoehtoon, seitsemään Jumalaan. Joista ei oikeastaan tiedetä muuta kuin nimet/ammatit hääseremonian kautta. (Tosin näen että sarjan tärkeimmät hahmot ovat näiden roolien edustajia. Ja heidät tiedetään tärkeiksi koska he ovat näiden roolien mukaisia.) Maailman "pappi, lukkari, talonpoika, kuppari..." ei kuitenkaan tee ihmeitä. Sen uskonnon suurin mahti näyttäytyy suurvarpusessa joka vaikuttaa lähinnä jonkinlaiselta Savonarolan analogilta.

Väitän että tulen jumaluudella on oleellinen merkitys jääzombieita vastaan taistelussa. Ja siinä missä suuri osa kansasta lähettää pikkurikollisensa muurille vartioimaan ja päättävät tehdä tärkeämpiä asioita (henkilöstä riippuen, insesti, homoseksuaalisuus, homoinsesti, kastraatio, tappaminen) tulen palvojat ovat oikeasti keskittymässä huomiota tähän. Talvi on todellakin tulossa. Ja siihen pitää varustautua. Kenties keinoja kaihtamatta.

Tulen kautta saadaan viestejä, vihjeitä ja profetioita. Ja näkisin että Stannis Baratheon on tärkeä koska hänellä on kaukaisia Targaryen -sukulaisia. (Tällä suvulla on selvästi erityinen suhde tuleen. Todellinen edutaja ei kuolisi edes sulaan kultaan. Ja voi nousta roviolta alastomana lohikäärmeiden kanssa. Lohikäärmeiden jotka syöksevät tulta.) Näkisin että tähänastisten jaksojen perusteella julma tulen ylipappi, "iilimatopervoilija" Melisandre ei ole kovin kummoinen profeetta. Hän saa selvästi jotain aitoja vihjeitä tuleen tuijottaessaan. Mutta hän yllättyy ja selittelee monessakin kohdassa aivan ilmiselvästi. Jos tässä kontekstissa mietitään minkä vuoksi Stannis tekee niitä omituisia rituaalejaan on siinä että Melisandre tietää pelastuksen merkit. Hän tietää millä ehdoin "Messias/pelastaja" on. Ja sen sijaan että hän kiertäisi maailmaa ja näkisi kuka toteuttaa vihjeet, hän sen sijaan yrittää rakentaa väen väkisin niin että Stannis toteuttaa ennustuksen lupailemia asioita.

Melisandren motiivit ovat tuntuneet omituisilta. Hän oli hyvin pitkään ja syvästi Stannisin hovissa. Ja hän poistui paikalt hyvin äkkiä juuri ennen Stannisin perikatoa. Joku voisi ihmetellä mikä poliittinen agenda tässä on ollut taustalla. Onkin luultavaa että syy ja motiivi tempulle ei ole poliittinen. Hän etsii pelastajaa ja yrittää luoda sellaisen. - Tällä on tietenkin syvä merkitys koska Jon Snown äidin suhde takaa että hän on Targaryanien sukua. Se selittää miksi hän saa miekan jolla jostain syystä voi tappaa jääzombieita. (Hänkin varmasti toteuttaa seikkailuissaan niitä ennustuksia mutta ilman pakottavaa yrittämistä. Ne ovat tunnusmerkkejä eikä jotain reseptejä pelastajalle.)

Tämä profeetallisuus on tietenkin siitä omituista että viimeisin tuotantokausi päätyi johonkin joka äärimmäisen vahvasti vaikuttaa Jon Snown murhalta. Jos tämänlainen kasa taustahistoriaa poistetaan, olisi Jon Snown kuolema todella yllättävä. (Ja vihjaisi että kenties maailman pelastaa jäältä tummatukkaisen miehen sijasta blondi tyttö.) Itse tosin uskon vielä toistaiseksi, että Jon Snow pelastuu jotenkin erikoisesti. Sillä sarjassa ei ole kysymys satunnaisista kuolemista. Tosin jos Snow kuolee oikeasti, kyseessä on joka tapauksessa - vaikka oma tulkintani olisi vääräkin - television historian antiklimaattisimmista päähenkilöiden kuolemista.

---

On erikoista miten sarjassa Winterfell on käännetty koko ajan Talvivaaraksi. Kas kun Jon Snowta ei ole nimetty Pekka Peräksi. Joka kyllä ei tiennyt kovin paljoa.

Prétender

Olen katsonut itselleni tuntemattomasta syystä "Prétear" -nimisen animesarjan. Se edustaa ns. taikatyttöanimea. Olen toki muutoinkin katsonut hyvin omituisia animeja^?/animeita^?. Eikä niidenkään katsomselle ole ollut oikein mitään järkeviä selityksiä, ei edes viihtyminen. Merkittävää on että dokumentaatio ja todistajat kertovat minun katsoneen "Descendants of Darkness" -animesarjan mutta se on ollut niin kauhea että mieleni aktiivisesti torjuu kaikki muistot tästä. Se on niin kauhea että en edes muista miten kauhea se on! "Prétearin" muistan kuitenkin jopa häiritsevissä määrin. Ja se on kaiken kaikkiaan sellainen että saan sitä katsellessani liian vähän nenäverenvuotoja mutta sen sijaan minua uhkaa aivoverenvuoto. Mutta olen rohkea! (Tai suisidaalinen...)
1: Tosin keksin miten sarjasta saisi mielenkiintoisen. Sarjassa on kaljuuntuva alamittainen komediallinen kevennys nimeltä Mr. Tanaka. Kaikki kohtelevat häntä eri tavalla häijysti. Kun Himenon koko perhe koostuu vastenmielisistä koomisista stereotyypeistä, tästä saisi tragikoomisen sarjan jonka ytimessä on suunnilleen se, että "todellisuudesta vieraantunut rikkaisto kohdentaa mielivaltansa köyhään proletaariin". Tästä itse asiassa saisi hauskan sarjan, keksin tähän niin paljon materiaalia ja juonia joissa tapahtumat voitaisiin katsoa ikään kuin täysin sivusta. Sarjan keskusjuoni voitaisiin pitää ennallaan, taustana eikä päänäyttämönä. Seuraisin! 

"Prétear" on hyvin klassista taikatyttöanimea. Siinä on joka ikinen tyylilajin konventio. Siinä on taikatyttö joka tekee jonkinlaisen maagisen transformaation erityiseen taikamuotoon. Muuttumisen aikana hän vilauttaa paljasta pintaa tavalla joka paljastaa fyysiset avut. Mutta tekee tämän tavalla joka ei kelpaa maskuliiniseen fan serviceen. Muuttumisen jälkeen hänellä on jonkinlainen uusi asuste joka sitten tekee tästä jotenkin tyttöjen asian.

Himeno Awayuki on tämän sarjan taikatyttö. Hänen maaginen voimansa tulee sitä kautta että hän fuusioituu "Leafe Knightsien" kanssa. Nämä ovat miespuoleisia ritareita. Himenon (jota kutsutaan sarjassa etunimeltä joten niin teen minäkin) maailma muistuttaa siis jossain määrin "Kapteeni Planeettaa", tosin sillä erotuksella että "Kapteeni Planeetassa" elementtejä on vähemmän ja taiat tehdään sormusten avulla. Ja Himenolla ei ole "kaikki fuusioituu" -tyylistä supermuotoa. Ja Himenon transformaatio on enemmän tai vähemmän seksualistettu. On vaikeaa sanoa miten siihen pitäisi suhtautua, mielipiteet ovat monenlaisia.

Merkittäväksi tämän tekee se, että sarja on hyvin vaikea luokitella totuttujen feminististen konventioiden kautta.
1: Naisasiaa ajaa tietenkin se, että sankari on ylipäätään nainen. Kun tässä päihitetään erilaisia demoneita varsin fyysisesti - ja Himeno on arjessaankin karateka - tämä korostuu.
2: Toisaalta sarjassa naiseus sidotaan hyvin normatiiviseen mekkojen ja pukujen maailmaan jossa naissankari täyttää ulkonäöltään ja mieltymyksiltään tietyt kawaii-tyttömäiset piirteet. Joka vieraannuttaa monia feministejä koska se korostaa heteronormatiivista mallia jossa sukupuolten välillä on olennaisia eroja. (Mikä ei tosin tee siitä ei-feminististä.)
3: Kolmanneksi se korostaa että nainen jotenkin täydentyy miehellä. Että nainen jotenkin essentiaalisesti tarvitsee miehen saavuttaakseen potentiaalinsa. Tämä on jokseenkin häiritsevä asia. Parisuhdefiksoitumista ei tietenkään auta se, että transformaatio on symboliikaltaan ja muutenkin varsin seksualisoitu. Ja se, että sarjassa on seitsemän komeaa ritaria - joista pari on peräti alaikäistä - nostaa tämän tematiikan hyvin häiritsevälle tasolle tavoilla joka ei taatusti viehätä konservatiivia eikä liberaalia. Toki monogamisuuteen painotetaan siinä mielessä että erityistä romantiikkaa kohdistetaan Hayate -nimiseen tuulen ritariin. Joka on hyvin Laasasen ihanteisiin osuva hahmo. Ärtyisä, häijy ja aggressiivisesti suojeleva. (Siis vähän kuin minä. Mikä tekee sarjan seuraamisesta saatanan ärsyttävää!) Tätä viestiä toki laimennetaan sillä että sarjassa nähdään myös "itsensä kanssa transformaatio", jonka seksuaaliseettiset tulkinnat ja siihen liittyvät kysymykset jätän lukijalle. Nähdäkseni se kuitenkin tarkoittaa tässä yhteydessä enemmän sitä että kenties miestä ei tarvita niin paljoa mihinkään kuin siihen että tässä oltaisiin jotenkin tasa-arvoisesti liikenteessä. Sillä seuraava kohta.
4: Neljänneksi se on jossain määrin hyvin telaketjufeministinen. Se on vähän kuin käänteistä sovinismia ; Jos katsotaan ritarien roolia voidaan huomata että he ovat pelkästään välineitä. "Prétearissa" transformaatiota voidaan tehdä kenen kanssa vain. Oleellista on myös tiedostaa että ritarit muuttuvat konkreettisesti välineiksi. Heidän metafyysinen essenssinsä on sitä että Himeno saa esimerkiksi miekan, kilpiä tai voi ampua ritarin elementin mukaisia taikaiskuja. Ja kun hän esimerkiksi torjuu iskuja kilvellä, ritari vahingoittuu hieman prosessissa. Miehen tehtävä on siis vain antaa naiselle resurssit jotta nainen voi toteuttaa omaa potentiaaliaan. He ovat pelkästään välineitä. Jotka voidaan kenties korvata itsekseenkin, toisella tavalla, joten he eivät ole korvaamattomia välineitä siinä mielessä että heidät voidaan (a) vaihtaa toiseen mieheen (b) ratkaista ilman ketään miestä.

Tätä tulkintaa ei toki kannata ottaa liian tiukasti. Sillä minun tulkintamaailmassani Disneyn piirretytkin näyttävät omituiselta. "Lumikki" kertoo siitä miten puumanainen kohtaa iän ja yhteiskunnan ulkonäkövaatimukset ja alkaa kilpailemaan ulkonäkökysymyksissä nuoren naisen kanssa. Ja tämän ulkonäkökiistan pyörteisiin vedetään sitten paljon miehiä, erityisesti ne seitsemän kehitykseltään poikkeavaa tyyppiä jotka nuorempi nainen friendzonettaa, ilmeisesti päteäkseen omilla avuillaan. Ja "Pieni merenneito" kertoo taas siitä että nuori hölmö tyttö ensin myy oman itseilmaisuvälineensä, äänensä, saadakseen korvaukseksi fyysisyyttä korostavat jalat. Eikä tämän jälkeen ymmärrä mitä "sopimusrikkomus" tarkoittaa.

Mutta tästä huolimatta esitän että "Prétearin" maailmassa 16 vuotias naiseksi kasvava tyttö on ytimessä. Ja tässä tytöstä naiseksi kasvamisessa on tärkeintä tiedostaa että miehet ovat välineitä jotka voidaan vaihtaa toiseen lennosta tarvittaessa. Ja ritarien valinnassa tärkeää on se, että heistä saadaan piirrettyä söpöjä chibikerubeja joilla on pylly. (No, pylly on minunkin kehutuin ruumiinosani, joten pyllyn tärkeyttä ei kannata väheksyä.)

Kammottavin miestyyppi

Ns. "pelimiehillä" on maine kammottavina ihmisinä. Kenties siksi että he harjoittavat piirteitä joita pidetään yleisesti ns. hyvien tapojen vastaisina. Kenties siksi että heidän koko toimintansa perustuu siihen että toisien ihmisten käytöstä manipuloidaan, joka katsotaan - etenkin jos strategiat toimivat - yleisesti ns. hyvien tapojen vastaisiksi.

Mutta on olemassa vielä ällöttävämpi miehenmalli. (Oikeastaan ihmisenmalli.) Sellainen joka on eettisesti niin pohjalla että jopa minulla on lupa, ellei peräti velvollisuus, kokea heidän rinnallaan ylemmyydentunnetta. Tämä ihmisryhmä ei tavallaan koostu oikeista ihmisistä. Se on pelkkä stereotypia. Tämä epäinhimillistäminen on tarpeen sillä tarkoitan tässä romanttisten komedioiden miehiä. Enkä sitä inhottavaa tai tylsää tyyppiä joka elokuvan lopuksi menettää naisen. Vaan nimenomaan tätä joka päätyy naimisiin.

Romanttisissa komedioissa on nimittäin yleisenä tapana
1: Korottaa jonkinlainen sujuvakielinen ja suurieleinen rituaaleja tekevä mies ihanteen asemaan. Tässä pienet palvelukset ikään kuin kasaavat jotain pisteitä joilla nainen sitten "ansaitaan". Teot toki kuvaavat sanoja enemmän ja avulias tyyppi on kiva, ja luovia jännittäviä temppuja tekevä ihminen on hauska ja siististi cool. Mutta elokuvat eivät jää tähän. Ja tästä syntyy se ongelma ; Suurieleiset teot eivät "eettisesti" saisi muuttua joksikin välineellistäväksi tulostauluksi. Mutta näissä elokuvissa myös sanat lasketaan teoiksi. Tämä kulminoituu siinä useiden elokuvien toistamassa kliseessä jossa nainen "voitetaan alttarilta". Tämä on paitsi törkeää ja onnistumiseltaan epäuskottavaa, mutta siinä korostetaan sitä miten nainen tosiasiassa on jonkinlainen impulssiensa ohjaama sätkyakka joka ei osaa päättää omasta elämästään vaan on sen sijaan valmis heittäytymään miehen kuin miehen syliin. Toki elokuvissa toistuva kilpakosija on usein luonteeltaan sellainen että on selvää että romanttisen komedian naisella - olipa sitten pääosa tai statisti - on kertakaikkisen arviointikyvytön. Ja tätä kautta alttarilta katoaminen oman suvun ja maksettujen hääkulujen jälkeen on teoriassa aivan luonteen mukaista. Ikävää vain että toistuessaan tämä luo kuvan siitä että chick flick -romanttisten komedioiden tekijät lähinnä halveksivat naisia - pääyleisöään - aivan mahdottoman rankasti.
2: Rakkaus ensisilmäyksellä -asenne luo erikoisen ilmapiirin jossa käytännössä ei voi tarkoittaa muuta kuin ulkonäköä. Elokuvat luovatkin toistuvasti tarinaa jossa mies näkee naisen, ei tiedä tästä mitään, hankkii tästä tietoja salaa tai puolisalaa. Ja jatkaa tätä pitkään. Elokuvat pitävät tätä tunteen vahvuutena. Itse näen tässä tilaa obsessiiviselle stalkerille joka valikoi uhrinsa jonkin parissa sekunnissa nähtävän pinnallisen preferenssin kautta. Naisen jahtaaminen ei ole häneen tutustumista. Tässä kohden pelimiehet ovat samalla tasolla, joskin rehellisesti ja avoimesti liikkeellä. Joten on selvää että romanttisen komedian sankareilla on niin syvää häpeämisen tarvetta kuin mitä se on mahdollista kuvitteellisille fiktionaalisille hahmoille.
3: Toisaalta tässä mieskuvassa huolestuttavaa on myös muun elämän puute. Elokuvissa on varsin tavallista että mies kertoo perhehaaveista juuri tämän naisen kanssa. Siis asioita jotka säästellään tavallisesti pidemmän ajan seurusteluajan taakse. Uskoisin, että olipa kyseessä mies tai nainen, niin henkilö joka ensitreffeillä - tai toisilla treffeillä - haluaa vielä terveen järjen rajoissa oleva seksin sijasta naimisiin, niin se herättää huolta. Ihminen jolla ei ole tulevaisuudessa haluamansa perhe-elämän lisäksi muuta elämänsisältöä luultavasti yrittää enemmänkin paikata jotain syvää puutetta elämässään kuvittelemalla parisuhteen joksikin kaikkivoivaksi yleislääkkeeksi. (Tosiasia taitaa olla että parisuhteita on kahdenlaisia : On vaikeita ja erityisen vaikeita.)
+: Nämä elokuvat rakentavat omituisia tilanteita joissa kaiken on alettava heti ja helposti. Puolen sekunnin tuntemisella on oltava valmis sitoutumaan ikuisuudeksi. Rakkaus sitten taas näkyy ennen kaikkea huipputapahtumissa, juhlissa, häissä ja vastaavissa. (Tai siinä että jonkun kanssa pidetään hauska viikonlopun lomaromanssi vieraassa kaupungissa ja tämä venytetään ikuisuudeksi. Joka on sekä nopea että huipputapahtuma.) Muutoin rakkaus näkyy vaaratilanteissa. Pahimmillaan tämä on "Twilight" -sarjassa jossa pikaihastumisen ja yöstalkeroimisen jälkeen parisuhde tasaantuu tilaan jossa Edward on valmis uhraamaan henkensä Bellan vuoksi, välttelee tätä ja Bella saa huomiota vain heittäytymään vaaraan ja onnettomuuksiin jossa hänet voidaan pelastaa. On oltava valmis uhraamaan itsensä, on haettava huomiota vaaroista. Koska tosiasiassahan se parisuhde on sitä että on katsottava kun puoliso piereskelee ja pelaa pelikonsolia (huonosti) kun tämän pitäisi tiskata.

Vahti -koira ja hakkerin etiikka.

Ubisoft tuotti "Watch Dogs" -nimisen pelin. Ubisoftilla on ollut tapana tuottaa kiinnostavia pelejä. Ja kyseistä peliä mainostettiin tiedostavaksi, kantaaottavaksi ja ajankohtaiseksi. Pelaaja päätyy ohjaamaan Aiden Pearcea, joka on hakkeri. Pelin perusidea - hakkerointi, valvonta ja turvallisuus - ovat luonnollisesti ajankohtaisia ja tärkeitä aiheita.

Itse peli on hieno. Siinä on monipuolisia tehtäviä. Sen ajatus hakkeroinnilla ohjattavasta ympäristöstä on hieno. Etekin kun peli tapahtuu ns. hiekkalaatikkoympäristössä, eli ympärillä on paljon tilaa jossa leikkiä kaikilla pelin herkuilla. Aiden käyttää älypuhelintaan ihmisten tietojen kaappaamisesta  liikennevalojen ohjaamisiin. Hakkeroinnilla voi myös aikaansaada häiriöitä ja ohjata vartijoita. Ja sen avulla voi manipuloida itseään näkymättömäksi valvontakameroille ja vastaavaa.

Peli on hieno. Siinä on piiloutumista, ympäristöä käyttävää taistelua ja muuta jännittävää. Mutta valitettavasti minun on käytännössä mahdotonta nähdä tätä millään lailla tiedostavana. Peli on itse asiassa sotkenut etiikkajärjestelmänsä sen laatuiseen umpisolmuun, että se on oikeastaan tätä myötä menettänyt kaiken tiedostavuutensa.

Ensimmäinen ongelma on se, että Aiden on "grey hat hacker". Ei siis paha (black hat) eikä hyvä (white hat). Tämä toki sopii mainiosti hiekkalaatikkopeleihin joissa monenlainen puuhastelu on mahdollista. Ja toisaalta ambivalenttia sankaria on käytetty ennenkin varsin onnistuneesti. "Red Dead Redemption" -peli on rakennettu siten, että pelissä voi pelata sekä kunniallisesti että kunniattomasti. Ja tämä tehtiin mainitussa pelissä todella onnistuneesti. Käytän tätä vertailukohtana. Rikollisuuteen taipuvainen antisankari ja hiekkalaatikkogenre yhdistää molempia niin vahvasti että näen että vertailu on relevanttia..

"Red Dead Redemptionissa" tarina ei mennyt rikki, vaan se otti huomioon sen että Marstonilla on molemmat puolet. Tosin itse asiassa "Red Dead Redemption" on siitä huono esimerkki, että se ei ollut relativistinen tai nihilistinen peli. Siinä oli hyvä ja paha ja maailma oli vain äärimmäisen ironinen. "Watch Dog" on sen sijaan vain amoraalinen, joskin hyvin omituisella tavalla. Sellaisella joka ei ole ironinen vaan yksinkertaisesti rikki.

Suurin ongelma "Red Dead Redemptionissa" oli se, että jos päättää pelata hyvin pahalla hahmolla, monet vaaditut ja pakolliset tehtävät eivät ole kovin mielekkäitä. Se, että näitä oikeutettiin valtion agenttien pakotuksella tuntui hieman päälleliimatulta. Kun otetaan huomioon (a) Marstonin tehokkuus tuliaseiden kanssa (b) Agenttien varsin rajallinen lukumäärä ja (c) Se, miten agentit tuppaavat sössimään tuliaseiden kanssa niissä tehtävissä joissa heidän kanssaan ollaan.

Mutta "Watch Dogin" Aidan on ongelmallinen. Sillä pelimaailma itse asiassa ei ole vain amoraalinen, vaan se on julma. Pelin vaikeustaso aiheuttaa tiettyjä rajoitteita siihen miten tehtäviä saa tehdyksi. Esimerkiksi vartijoiden ohjailu ja näkymättömänä toimiminen on tehty monissa paikoissa käytännössä mahdottomaksi, aivan sen vuoksi että vartijoita on aivan älytön määrä. Ja peli on säätänyt vaikeustasot tappelupuolella sen verran helpoksi että on helpompaa löylyttää kaikki Blumen vartijat. Itse asiassa käytännössä yritys piileskellä johtaa vain siihen että joudut hakkaamaan kaikki vartijat myöhemmässä vaiheessa. Tämä ei tarjoa kovin suurta vapaudentunnetta tehtävien suorittamisessa.

"Red Dead Redemption" pisti maailman reagoimaan selvästi pahuuksiin. Tekojen julmuus korostui grafiikassa ja ympäristön käytöksessä. Kun väkivaltaa piti käyttää pakosti sitä oikeutettiin ja sen oikeutusta lievennettiin jollakin tavalla. Moraalin pumppaus oli myös melko työlästä. Jos jokin pelissä oli inhottavaa, niin se oli se että sakot maksamalla "wanted" -statukset sai pois. Mutta moraali ei kasvanut sakkoja maksamalla. Aidan sen sijaan elää maailmassa jossa eletään hyvin normaalissa nykyhetken ympäristössä. Taloustaantumatilanne selittää pelimaailmassa myös sen keitä vartijat ovat. He eivät ole mitään villin lännen rikollisia, vaan he ovat juuri sellaisia vartijoita joita nykysuomessakin on. Eli alipalkattuja tyyppejä jotka eivät edes tiedä mitä pahaa heidän työnantajansa tekee, ja jotka tekevät jotain joka on sekä laillista että jopa jollain tavalla lakia ja yhteiskuntaa puolustavaa. Ja he tekevät sitä rahasta. Väkivaltaa ei siis pelimaailman sisällä oikeuteta mitenkään. Eikä sen julmuutta korosteta. Moraalistatus romahtaa vasta kun tuhoat näitä laumoittain. Ja jos moraalistatus ahdistaa, niin tämänkin saa pudotettua pois pelastamalla yhden tai kaksi tyyppiä julmalta ryöstäjältä. Seuraava mitä teet, on se, että hakkeroit jonkun "depressed" tyypin tilille ja viet tämän rahat. Tästäkään ei tule pahaa mainetta. Mikä on omituista koska kadulla ryöstäjät eivät vie kaikkia rahoja vaan vain ne jotka ovat taskussa. ; Pelissä helpoin tapa hankkia rahaa onkin skannata ihmisiä kameralla ja jos laatikko näyttää että hänet voi hakkeroida, niin sen kun painaa nappia ja se on niin helppoa. Easy money, no penalty. Tätä kaikkea miettiessä on lystiä ampua tuliaseella stevaria päähän. Foo hucking urraa! (Tein tuota vartijanhommaa joskus itsekin.)

Lisäksi Aidanin tarina ei muodosta mitään maailmaa. Tämä on pelin hämmästyttävin ongelma. "Red Dead Redemption" loi atmosfäärin joka kattoi kaikki tehtävät, jopa sivuquestit. Ubisoft on tupannut tekemään tässä erinomaista työtä "Assassins Creed" -pelisarjan kanssa. Joten on hämmästyttävää miten Aidanin elämä näyttää koostuvan siitä että käydään sukulaispojan syntymäpäivillä ja sitten tästä tarinaosuudesta hypätään aivan eritunnelmaiseen rikollismaailmaan. Toki ymmärrän että tämän rytmityksen tarkoituksena on ollut luoda sitä "tiedostavuutta" ; Että normaali (lue miltei idyllisen epärealistisen ihannenormaali jota ei ole missään oikeassa normaalissa) on jotain jonka alla on maailma joka on suoraa peräisin sen paranoidin salaliittoteoreetikon pahimmista dystopioista. Mutta peli ei onnistu luomaan toimivaa keinoa seilata näiden "todellisuuksien" välillä oikein mitenkään.

Itse asiassa pelin tiedostavin osa näyttääkin koostuvan siitä että aivan lopuksi pelaaja saa valita erilaisia lopetuksia. Pelaaja saa päättää jääkö pääpaha henkiin vai ei. Tämä on tietenkin nerokkaan tuntuinen ratkaisu. Paitsi että peli on käytännössä tähän mennessä pakottanut murhaamaan sadoittain vartijoita jotka olivat paljon tätä pienempiä rikollisia ja pahantekijöitä - jos rikollisia lainkaan. Samalla pelin aikana hämmästyttää se, että miltä Aidan oikeastaan pelastaa ympäristöään. Peli ei missään vaiheessa kyseenalaista Aidanin päätöksiä tehdä kaikkia sellaisia asioita joilta hän on ihmisiä ns. pelastamassa. "Red Dead Redemption" taas ei oikein mitään muuta tehnytkään. Peli on niin ironinen että se perimmiltään kyseenalaistaa jopa sen voiko Marston oikeasti saavuttaa mitään moraalinpalautusta. Ja se tekee tämän jopa silloin kun pelaaja yritti pelata mahdollisimman eettisesti. "Watch Dogs" ei tarjoa vastaavaa edes silloin kun pelaa aivan sikapahana.

Tiedostamista pelistä on vaikeaa löytää. Minä en välittäisi tästä, sillä "Grand Theft Auto" on opettanut minulle miten hauskaa on pelata moraalittomasti. Mutta kun peliä on myyty jotenkin ajankohtaisena, viisaana ja tiedostavana en halua törmätä siihen että sama pelitalo tuottaa ajanmukaisempaa, viisaampaa ja tiedostavampaa materiaalia renessanssiajan italiaan! "Watch dogs" ei kysele etiikkaa määrittämällä hyvää ja pahaa. (Kuten "Zeldat") Se ei tarjoa mahdollisuutta pelata aidosti pahaa hahmoa. (Kuten "Grand Theft Autot".) Se ei tarjoa ironista suhdetta todellisuuteen. (Kuten "Red Dead Redemption".) Eikä se mene edes relativismin puolelle katsomaan eri toimijoiden näkökulmia. (Kuten "Assassins Creed", etenkin ACIII.) Tämä on nihilistisin koskaan pelaamani peli. Ennen en tiennyt miltä arvotyhjiö näyttää - en pitänyt sellaista oikein edes mahdollisena. Nyt tiedän - paremmin.

---

Kun katson peliä edeltänyttä hypeä, koen oloni petetyksi. Tätä oloa ei paranna enää oikein mikään muu kuin viisisataa kuollutta templaria.

Halutaanko avustustyöhön lisää marttyyreitä?

Afganistanissa ammuttiin kaksi lähetystyöntekijää. He olivat evankelisluterilaisen kansanlähetyksen avustustyöntekijöitä. Päivi Räsänen tunsi molemmat uhrit henkilökohtaisesti. Hän muistuttaa että kyseessä on turvallisuusasia. "Räsäsen mukaan kansalaisjärjestöjen edustajat ovat Afganistanissa lähempänä tavallista elämää kuin rauhanturvaajat tai siviilikriisinhallinnassa toimivat suomalaiset. Siksi he ovat hänen mukaansa alttiimpia vastaaville iskuille. Räsänen muistuttaa, että avustustyöntekijät hoitavat tehtäviään oman turvallisuutensa kustannuksella." Kysymys on marttyyreistä. Kaatuneista tehdään paitsi kuolleita, myös sankareita.

Myös kenttäpiispa Pekka Särkiö on korostanut tätä sankarikulmaa. Hän korosti että avustustyöntekijät tekivät arvokasta työtä. Hän myös kontekstoi tilanteen "Afganistanin poliittisessa ja uskonnollisessa tilanteessa lähetystyö ei ole sallittua. IAM:n työntekijät eivät tee lähetystyötä, vaan kyse on avustustoiminnasta." Ja tärkeyden lisäksi hän haluaa tukea toimintaa myös jatkossa. Työn hyvyys oikeuttaa siis tavallaan marttyroitumisen "Humanitaarista työtä tekevillä järjestöillä, kuten IAM:lla on jatkuvasti tärkeä avustava rooli Afganistanin tiellä kohti vakaampaa ja turvallisempaa yhteiskuntaa. Työ tarvitsee tukijoita myös Suomessa."

En lähde mitätöimään kuolleiden arvoa. En jaksa nostaa esiin edes sitä miten Päivi Räsänen on ollut taktisesti hiljaa viime aikoina tapahtuneista asioista joissa ruumiita on tullut enemmän kuin kaksi. Sillä tämänlainen olisi helppoa ja halpamaista. En lähde tanssimaan haudoilla. En siten että politikoin kuolleilla ja oikeutan heidän raadoillaan ideologiani jatkolevitystä ja boostaan sen arvoa. En siten että politikoin kuolleilla korostaakseni miten jokin ideologia on huono ja tyhmä. En edes mieti että "Voiko Pride-kulkuetta lähetystyöntekijöitä vastaan tehdyn typerän hyökkäyksen tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle länsimaisen kulttuuri-imperialismin epäpyhälle levittäytymiselle?"

Sen sijaan nostan esiin sen, että avustustyöntekijöiden työhön on melko vähän aikaa sitten kommentoitu aktiivisestikin. Sekin liittyi suoraan marttyroitumisen riskiin, ainakin sanojen tasolla. Nimittäin taannoin homopari haluttiin lähettää lähetystehtäviin. Ja tämä herätti paljon keskustelua ja raivoa, ja se lisäsi kirkosta eroamista. Kirkon virallisen kannan linjama ei kieltänyt lähtemistä vedoten siihen että homot ovat ällöttäviä, vaan siksi että yhteistyökumppani-smyhteistyökumppani. Samaa sukupuolta olevat muutoinkin "osoittivat lähetyskentän kunnioituksen puutetta." Homoseksuaalisuus ei siis sopinut apua vastaanottavaan kulttuuriin ja tilanteeseen. Homoja ei haluttu lähettää marttyroitumaan julmien islamistien pariin kun kotimaan kristityt ovat niin lempeitä ja suvaitsemattomia ja väkivallattomia (right).

Jostain syystä kun maa tarjoaa uskonnollista vainoa, eikä pelkästään homoseksuaalien vainoa, tämä nähdään syyksi lähettää rohkeita sankareita avustustyöhön. Mutta kun homot ovat kohteena, on turvallisinta olla tuottamatta uhrautuvia potentiaalisia sankareita ja marttyyreitä vääränlaisille ihmisille.
1: Islam on siitä mielenkiintoinen kulttuuri että sen parissa homojen ja kristittyjen avustustyöntekijöiden vastustus vain siksi että he ovat homoja ja kristittyjä - sen lisäksi että tosiasiassa toimivat vain avustustehtävissä, eli eivät ole levittämässä kristinoppia tai homosaatiota - ja tätä kautta se tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan. Jos islam kohdistaa asennetta A sekä tahoon X että tahoon Y ja X kohdellaan sankarina kun Y on maailmanloppu, se kertoo että asenteissamme on jotain hyvin kiinnostavaa.

Kaiken kaikkiaan on selvää että lähetystyön tekijöiden ottamaan riskiin suhtaudutaan eri tavalla riippuen siitä onko tekijä homoseksuaali vai heteroseksuaali. Marttyyrin, eli kuolleen sankarin, rooli annetaan harvoille ja valituille. Ei sen mukaan mitä tehdään, vaan sen mukaan ketä ja kenen dogmeja muutoin, tämän työn keskiön ulkopuolella, satutaan edustamaan. Vääränlaiset vain kuolevat ja ovat yhä halveksittavia luonnottomuuksia ja iljetyksiä Herran silmissä. Tosin ei tällä oikeasti ole mitään väliä. Kunnioitus on kohdistettava eläville, kuolleena tämänlaiset asiat eivät paina mitään. Ihan siksi että kuolleet eivät välitä tämänlaisista pikkuasioista. Sankaruus onkin merkittävä lähinnä siksi että sankaruusmallin mukaan tosiasiassa kohdellaan pääasiassa eläviä, sankari ja eisankari ovat malleja joiden avulla ohjeistetaan ja hallitaan niitä jotka eivät ole vielä kuolleita. ~ Viisi minuuttia kuoleman jälkeen ei ole ateisteja eikä egon ja maineen varassa sankaroimista. Olipa ateisti oikeassa tai ei.

---

Kirjoittaja suosittelee että kukin auttakoon jos siltä tuntuu. Olisi konua kieltää auttaminen vain siksi että auttaminen on vaarallista. Avuntarvitsijat valitsevat mieluummin avun kuin eiapua, olipa auttaja sitten kristitty tai homo. Jokainen ihminen on vastuussa omista riskeistään eikä yhteiskunnan täydy ikään kuin holhota ja suojella ihmisiä heiltä itseltään. Itsemurha on valinta, ja monien kusipäisten kristittyjen kohdalla kirjoittaja peräti suosittelee tätä ratkaisua. Ja jos rohkeutta tähän prosessiin ei ole, eikä osaa tehdä asiaa itse, on aivan kätevää delegoida prosessi ja mennä vittuilemaan nakkikioskile tai ulkomaiden islamisteille. Kiitos.

Supersankarien yksinkertaisuudesta

Supersankarigenreä on kultturelleissa piireissä väheksytty. Tästä asenteesta hyvän esimerkin saa Tim Burtonista. Hän on kertonut, että hän ei ole lukenut ollenkaan supersankari sarjakuvia koska ne eivät kiinnosta häntä. Hän on myös henkilö joka ohjasi sellaisia elokuvia kuin "Batman - Paluu". Ja aineistoon tutustuminen sattuu ... selittämään koko lailla paljon ... tästä elokuvasta.

Yhtenä syynä on se, että supersankarigenreä pidetään kaikista pinnallisimpana sankaruuden luokkana. Efektit korostuvatkin hyvin helposti ja tämä itse asiassa on genren todellinen ongelma. Yliluonnollisuus ja luonnollisen arkitodellisuuden ylittävä ja "tilan antaminen muillekin vaihtoehdoille" ei tarkoita samaa kuin syvällisyys. Ja monet supersankarielokuvat ovatkin olleet varsin pinnallisia. Puhumattakaan sarjakuvista.

Kuitenkin toisaalta tämä väistämättä muistuttaa siitä mitä arvostetaan. Myyttejä. Mutta jos oikeasti katsomme vaikka antiikin heeroksien seikkailuista kertovia tarinoita, niin mitä ne itse asiassa ovat? Menneiden aikojen supersankareita. Niiden lukemista pidetään kuitenkin sivistyneenä. Niiden tunteminen on jopa jossain määrin yleissivistystä. (Se, että ei osaa Turtleseista mitään on sen sijaan jonkinlainen ylpeilynaihe.) Ja jos niiden heerokset ovat yksinkertaisia, on tähän keksitty suojaus. Hahmot eivät olekaan hahmoja joissa ei ole syvyyttä stereotypioiden alla. Ne ovat arkkityyppejä. (Mutta on tietysti hirvittävän naurettavaa luokitella ihmisiä sen mukaan ketä Turtlesia hän muistuttaa eniten.)

Esimerkki klassisesta heerostarinasta.

Mutta jos katsomme sitten vaikkapa tarinaa Bellerofonista (Βελλεροφῶν). Hän oli antiikin kreikan heeros. Hän on hahmo jonka seikkailut voidaan sitoa paikkaan Turkin läheisyyteen. Ja hän on samantyyppinen hirviöidenlyöjäsankari kuin Herakles. Tai Herkules (sama tyyppi, eri kulttuuri) tai Akilles (eri tyyppi, sama kulttuuri). Bellerofon on vain sankarihahmona ajaltaan varhaisempi kuin yksikään näistä mainituista.

Heeroksemme saikin kuninkaalta erilaisia mahdottomia tehtäviä joita hän sitten ratkaisi. (Vähän samalla tavalla kuin suuri osa roolipelihahmoista.) Ja asiat sujuivat seikkailullisesti hyvin kunnes kuningas syytti häntä tyttärensä (kuninkaan, ei Bellerofonin tyttären) raiskaamisesta. Kuningas sanoi että rikos voitaisiin antaa anteeksi jos Bellerofon tappaisi Kimeiran, suuren pedon. Ja niin Bellerofon otti Pegasoksen, siivekkään hevosensa. (Joka tässä vaiheessa ei ollut yleisnimi kaikille lentäville hevosille vaan se oli erisnimi tälle partikulaarille siivekkäälle hevoselle.) Ja sitten hän taivaalta ampui Kimeiraa nuolella, turvallisen etäisyyden päästä. (Tai sitten toisissa versioissa hän ei ottanut hevosta vaan laittoi keihääseensä ison kasan lyijyä ja tunki tämän Kimeiran kurkkuun ja kun lyijy suli Kimeiran hengityksen kuumuudessa, niin että peto tukehtui.

Ja sitten myöhemmin Bellerofon todisti että hän ei ollut alunperinkään yrittänyt raiskata ketään. Ja kostoksi hän istutti kuninkaan viihdyttävälle retkelle Pegasoksella. Ja sitten hän kuningas putosi mereen. Myöhemmin Bellerofonin maine kasvoi ja hän halusi ryhtyä Jumalaksi. Hän päätti lentää Olympokselle Pegasoksellaan mutta Zeus pisti paarman puremaan Pegasosta ja Bellerofon putosi mereen. (Kuten kuningas aikaisemmin.) Ja loppuelämänsä tämä heeros eli rampautuneena.

Onko moderni supersankaritarina samanlainen?

On selvää että supersankaritarinoita on helppo nähdä yksinkertaisina jos ne mukailevat samaa tarinankerronnan tapaa kuin Bellerofonissa. Niissä on varsin yksinkertainen "opetus" ; Esimerkiksi tässä tarinassa voidaan nähdä papiston ja hengenmiesten suosima ajatus siitä että Jumalat - ja tätä kautta uskonto - hallitsevat ihmisiä ja että ei pidä lähteä kikkailemaan. Ja tämä tietysti varoittaa myös ylpeydestä ylipäätään. (Ja syvällisimmillään se on kannanotto kompensaation filosofiaan. Jos sankariteko on rangaistus rikoksesta, niin onko sankariteko jokin joka ostaa kompensaatiota etukäteen niin että kosto on oikeutettu.)

Nähdäkseni juuri näin ei ole. Supersankaritarinat ovat nykyään järestään mutkikkaampia kuin vaikkapa Bellerofonin tarina. Itse asiassa jos käy katsomassa elokuviin suollettuja massaviihdesupersankarielokuvia, oppii varsin pian että supersankarielokuvat ovat äärimmäisen pluralistisia. Supersankarit riitautuvat keskenään ja synnyttävät lyhytaikaisia liittoutumia. Yleensä ottaen "korostetusti juuri hyvien" hahmojen välillä on eettisiä vääntöjä.
1: "Avengers" -elokuvat elävät sen varassa että hyvyydellä on hieman eri sävyjä  ; Samaan tilanteeseen reagoidaan erimielisyydellä siksi että oikea toimintatapa näyttää hieman erilaiselta riippuen siitä oletko Kapteeni Amerikka vai Thor.
2: Toisaalta myös tiedot asioista voivat vaikuttaa. "Spider man" -elokuvissa esimerkiksi tieto Green goblinin kuolintavasta muuttaa entiset viholliset ystäviksi ja saavat heidät yhdistämään voimansa. Kaikilla ei siis ole samaa informaatioita ja kaikki tulkitsevat tilanteita eri tavoin riippuen siitä mitä he tietävät. Ja tämä on usein jopa se pääero joka muuttaa pahan hahmon hyväksi tai toisin päin.

Itse asiassa on väärin luokitella supersankarit täysin samaksi kuin vanhat heerosmyytit. Sillä tosiasiassa se lajityyppi johon supersankarielokuvat tuppaavat nykyään lokeroitumaan ovat nimenomaan erilaisia juonitteluelokuvia. Niitä joita on tavattu kirjoittamaan esimerkiksi renessanssi-italian hovijuonitteluihin. Ei pidä antaa erikoisefektien ja ympäristön hämätä. Se, että ihmiset eivät pukeudu sukkahousuihin ja ympärillä ei ole hovia ja puutarhoja ei tarkoita että juonittelun kaavat eivät ole samoja.

Sinä saatanan kaunainen
korpikepulainen korkkiruuvijuntti
et vain tajua valtiomiestason
laatuproosan päälle
Ei ole tässä maassa mitään
uutta. Pian omia
itsetyytyväisyyspierujaan
haistelevat tekstikriitikkohipit
pystyttävät giljotiininsa
Senaatintorille keisarin patsaan
tilalle. Ja sitä pystyttäessä
tulee teilläkin, arvoisat kaunakot,
liekehtivä khimaira vastaan.

Supersankarigenressä ytimessä on nimenomaan se "kuka viekottelee kenet" ja "ketkä ovat tällä hetkellä tiimissä" ja miten "vastapuoli muuttaa tiimiytymisen dynamiikkaa tekemällä erilaisia tarjouksia" tai miten "yhteinen uhka yhdistää vastahakoiset niin että vihollisuudet unohdetaan hetkeksi". Kenties niitä ei pidäkään nähdä kiiltokuvamaisina yliyksinkertaistuksina joissa hahmoissa ei ole kompleksisuutta. Kenties tämä pitää sen sijaan liittää vanhoihin myytteihin. Tai niinin ranskalaisiin keskusteluelokuviin joissa kaksi ihmistä istuu, mitään ei tapahdu ja jossa ilmoille heitetään mietelauseenomaisia huomioita maailmasta tavalla jotka ovat varsin tuttuja erilaisista teepussiaforismeista.

Ja ei. Tämä ei tee supersankarigenrestä syvällistä. Ei kieroilu ja sosiaalinen peli takaa hienostuneisuutta. Jokainen pinnallisia pukudraamoja seurannut tietää ainakin tämän. Niiden pinnallisuuden tapa on kuitenkin hyvin erilainen kuin vaikkapa minä Tim Burton niitä pitää. Kenties tämän mielikuvan muuttamiseen tarvitseekin oikaestaan tehdä se yksi asia. Lukea yksi vihattu pinnallinen sarjakuva. Sen jälkeen osaa vähintään dissata aihepiiriä oikeista ja todellisista syistä.

Kompetentin kuolema

"     Olen huomannut (tuskin selvisin läpi kahdesta 28 jälkeenistä) että aversioni kauhuelokuviin on osaltaan riippuva kuvattavien henkilöiden idiotismi-kertoimesta: Riippumatta mitä tapahtuu, mitä osaavampia ovat, sitä mieluummin moista katsoo; luulisi ettei Darwin-palkinnon saajista välittäisi vaan oikeasti hyödyllisistä ihmisistä, joita tosin kauhuelokuvissa on kovin vähän. Mistäköhän epäloogisuus?
     Darwin-palkintoa odotellessa."
(CMX, "Kysy-vastaa -palsta, 15/11/2010")

Jos katsoo kauhuelokuvia, niissä toimivat ihmiset eivät vaikuta järjen jättiläisiltä. Itse asiassa kompetentit sankarit ovat vähässä. Ja silloinkin kun he ovat kompetentteja, kauhu toimii parhaiten tilanteissa joissa he jostain syystä toimivat typerästi. Tähän yhtenä syynä on se, että kauhussa syntyvä tunnekokemus ei synny sattumalta.

Kun katsoin eilen "Skeleton key" se ei oikeastaan näyttänyt minusta ollenkaan kauhuelokuvalta. Siinä oli toki yliluonnollinen elementti. Vieläpä sellainen joka oli siivottu hyvästä ja paahsta ; Elokuvassa korostettiin hyvin vahvasti eroa voodoon ja hoodoon välillä. Että voodoossa on hengellinen ulottuvuus kun taas hoodoossa ytimessä on taikuus, se että tehdään jotain ja tästä seuraa jotain. Elokuvan taikuus olikin niin läpimekanisoitua, että se menetti elinvoimansa. Se latistui jonkinlaiseksi yliluonnolliseksi dekkariksi, joksikin joka lähestyi enemmän trilleriä kuin kauhua. Päähenkilön fiksuus, tämän lopullisesta tappiosta huolimatta, vei syvät tunne-elämykset.

Sen vastapainoksi laittaisin sitten elokuvan "Ring". Joka oli pelottava. Teknisesti sekin on salapoliisikertomus jonka sankari on kompetentti ja oleellisella tavalla fiksu. Mutta hän selvästi menettää kaikki kognitiiviset kykynsä relevanteissa paikoissa. (Stressi tekee jännittäviä asioita elokuvahahmoillekin, kenties.) Ring on oleellisesti orgaanisempi, vaikeammin kahlittavissa ja se on pelottavampi. Ja sankarin - tai tässä tapauksessa sankaritarten, molempien elokuvien päätoimija kun on nainen - inkompetenssi taas korostaa kauhulle oleellista "hirviökeskeisyyttä" jossa lopullista voittoa ei koskaan saavuteta.

Kauhugenren kohdalla aversio otetaankin usein keskiöön.
1: Aversiolle tärkeä on tietysti pelottava olento itsesään. Tässä auttavia elementtejä ovat esimerkiksi uhan perimmäinen tuntemattomuus (unknown), yllättävyys (unexpected), epäuskottavuus (unbelievable), jotain mitä ei tavallisesti nähdä (unseen), tiedostamattomuus (unconcious) ja pysäyttämättömyys (unstoppable). Jos katsotaan miksi "Ring" onnistui ja "Skeleton Key" - ja "Ring"in jatko-osat - epäonnistuivat ei ole vaikeaa huomata, että niissä pahan päihittäminen on liian suuressa osassa. Ymmärtäminen vähentää kauheutta.
2: Aversio lisääntyy myös hirviön tuottaman uhan rakenteen kautta. Uhan on oltava välitön ja kiireellinen (urgency), ja tähän on liityttävä henkistä painetta (pressure) ja uhan on painettava päälle intensiteetillä (intensity). Tärkeää on myös kontrastia luova rytmitys (rhytm) jonka kautta uhkaan ei puudu ja pelkoon totu, ja jossa tunnevuoristorata maksimoituu. Hyvin tehtyyn kauhuun liittyykin yllättäen jonkinlaisten suvantopaikkojen luominen (release).
+: Molemmat sävyt korostavat avuttomuutta (helplesness). Sosiaalisina eläiminä heijastamme tietysti sankarin tunteita. Samastumme häneen ja näin ollen avuton sankari herättää enemmän myötätuntoa ja luo tunteen siitä että edellisissä ominaisuuksissa on nimenomaan onnistuttu. Uhat rohkeasti vastaanottava sankari levittää rohkeutta ympärilleen. (Ja on toimiva ratkaisu vain jos hänet syödään ja hänen vieressään on avuton huuta ja joka sitten levittää kauhuntunteita kontrastina sille tuhoutuneen rohkeudelle.)

Kenties tässä kohden kysymys onkin siitä että ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä. Peräti sellaisia jotka laumakäyttäytymisen sijaan harrastavat paljon työnjakoa jossa erikoistutaan eri tehtäviin. Tälläisessä kulttuurissa inkompetenttia on hyvä auttaa tämän inkompetenttiuden hetkellä. Tai kenties avuliaisuudentunteemme nimenomaan avuttomia kohtaan on heijastumaa suhtautumisestamme lapsiin, jolloin avuttomuus nähdään neoteenisena piirteenä. Kummassakin tapauksessa auttamisenhalu kumpuaa siitä aivan terveestä perusoletuksesta että kompetentit eivät tarvitse apua samalla tavalla kuin inkompetentit.

Mitä ihmisten tulisi oppia kaltaiseltani "ympärileikkaamattomalta pseudojuutalaiselta"

Jotkut, luultavasti hyvin harvat, ovat huomanneet käytöksessäni pienen juutalaismyönteisen sävyn. Olen toki kiukkuinen monista Israel -asioista, ja vastustan alaikäisten ympärileikkausta kovasti. Mutta muilta osin juutalaisuus on minulle varsin positiivinen uskonto. Sen sosiaalisuusmalli on erilainen kuin kristinuskon kulttuurissa. Ja se sopii paljon paremmin mieleni rakenteelle.

Juutalaisista on sanottava se, että se ei ole käännytysuskonto. Tämä on sen vanha piirre. Ja toinen mikä siihen liittyy, on tuoreempaa perua. He eivät pidä listoista. Koska holokausti. Kun saksassa kehitettiin hihamerkit, juutalaiset kantoivat niitä aluksi ylpeinä. Ihmisille on normaalia että he tuovat esiin identiteettiään. Siksi alakulttuurit pukeutuvat tietyillä tavoilla. Ihminen haluaa sekä kuulua joukkoon että erottautua. Hihamerkki toimi tässä mahtavasti. Kunnes se toimi liiankin hyvin. ; Holokaustiin liittyy tärkeä opetus. Nimittäin se sama minkä Stalinin hirmuteot ja noitavainotkin opettavat. Nimittäin sen, että identiteetti voi johtaa listoihin, listat valvontaan ja valvonta siihen että joku kuolee. Ja samalla opitaan se, että asiat voivat muuttua nopeasti. (Ja otin Stalinin esille siksi että hän liittyi kommunistiseen puoleen ja hänet voidaan nähdä ateistisiipeen liittyvänä. Kysymys ei siis ole siitä että uskonnot olisivat jokin erityinen paha.)

Ja tämä on aivan oikeasti vahva syy negatiiviselle uskonnonvapaudelle. Olinkin aikanani jopa Sipilän puolella siitä että hän ei halunnut korostaa vakaumusasioitaan. Häneltä tentattiin tietoa hyvinkin ankarasti. Jostain syystä Suomen humanistit ja fundamentalistit ovat siitä yhteisiä että heille kaikessa on kysymys "värin näyttämisestä". Esimerkiksi varsin leppoisanoloisista uskovaisistakin hengenasiat ovat niin yleisinhimillisiä, että ihmisellä olisi ikään kuin velvollisuus ottaa niihin kantaa.

Juuri näinhän ei ole. Lakikin tuntee sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden. Ja laki koskee kaikkia. Maailma ei pyöri pelkän positiivisen uskonnonvapauden varassa uskovaisten ehdoin. Perustuslaki ;11 §" ; "Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen."

Sami Liedes edustaa kuitenkin toista kantaa. Hän ymmärtää, mielestäni aivan oikein, uskonnonvapauden vaikutuksen. Myös YK:n arvot muistuttavat että ihmisellä on oikeus myös kertoa omasta uskonnostaan. Lähetystyö ja julistus ei ole laitonta, vaikka se olisi ärsyttävää. "Lähetystyötä ei tarvitse erikseen "sallia"; se kuuluu sananvapauden piiriin ja on lähtökohtaisesti jokaisen oikeus myös koulussa, vaikka jotkut eivät siitä pidäkään (ja muutenkin oikeusvaltioissa yleensä se mikä ei ole erikseen kiellettyä on sallittua). Tietty on jossain määrin eri asia, mitä koulun työntekijä saa työajallaan tehdä, mutta tässäkin uskonnoton katsomus on vain samalla viivalla muiden katsomusten kanssa." Ja tähän liittyy tietysti se, että toisen vakaumusta ei tarvitse rapsuttaa. Ateismia ja uskontoa saa siis myös kritisoida, eikä moitetta tarvitse erikseen oikeuttaa. (Mikä näyttää olevan vierasta monille jotka suuttuvat kun pääsiäisen aikaan tulee uutisointeja joissa Jeesuksen tarinan jotain historiallista puolta raotetaan tavalla joka vihjaa että tarina ei ehkä olekaan täysin tosi.) Siksi minäkin saan sanoa että kristinuskosta lisäkuuntelu kiinnostaa yhtä paljon kuin omien pallien tunkeminen tehosekoittimeen ilman puudutusta.
1: Tosin tämän päivän Helsingin Sanomat kertoi miten joissain kouluissa oli vietetty päivä rummutellen afrikkalaisessa hengessä. Moni kristitty oli järkyttynyt lasten puolesta. Hyvin monesta lähetystyö koskeekin vain kristittyjä, eikä esimerkiksi "islamilaisia pakanoita".

Liedes on kuitenkin hieman pulassa negatiivisen uskonnonvapauden kohdalla. Hän esittää että "Negatiivinen uskonnonvapaus lienee merkittävämpi vain uskonnottomien näkökulmasta. Olen pahoillani, mutta maailma ei pyöri teidän ehdoillanne. Kyllä se ihan yhtä paljon, väitän vielä että enemmänkin nykyilmapiirissä, koskettaa meitä kristittyjä, kun joudumme kieltäytymään osallistumasta johonkin, mikä on selvästi vakaumuksemme vastaista. Johan silloin ollaan vaatimassa äänekkäästi lääkärien ja ministerien eroa." Ihmettelen reaktiota muutamastakin syystä.

Ensimmäinen voisi olla se, että aiheena on ilmeisesti ne joissa uskovainen ei ole halunnut palvella homoseksuaalia, tai jos lääkäri ei ole halunnut tehdä aborttia. Näissä on kysymys siitä että kouluihin joudutaan kun synnytään. Abortteja joutuu tekemään jos ja vain aktiivisesti itse valitsee työn jossa niitä joutuu tekemään. Esimerkiksi minä olisin ollut varsin omituinen jos olisin vartijan töissäni päättänyt että en pamputa ketään koskaan. Toki minut tunnettiin älyttömänä voiman alikäyttäjänä, sinä tyyppinä joka kertoo paskan vitsin siinä vaiheessa kun muut olisivat jo pamputtamassa. Mutta kun valitsee tietyn työn, niin tietää tai pitäisi tietää mitä siinä joutuu tekemään. Ja näin kysymys ei ole enää siitä onko negatiivinen uskonnonvapaus toteutunut vaan siitä onko ihminen rationaalinen priorisoija joka miettii tekojensa seurauksia. Ero pikkumaisuuden ja asiallisen uskonnonvapauden välillä on tällä kohden melko selvä.

Mutta sitten toisaalta. Olen itsekin korostanut että työpaikat hoitavat usein asioita sisäisin ratkaisuin. MTT:llä oli esimerkiksi sikojen kastrointiin liittyviä eettisiä rajoitteita. Tööitä oli paljon, joten ne jotka eivät tätä suostuneet tekemään tekivät jotain muita töitä. Asiat pyrittiin sumplimaan. Ja ratkaisut olivat sellaisia että niistä tuskin voisi tehdä mitään yksiselitteistä lakia jolla toteuttaa asiat kaikkialla. Ja siksi itse asiassa symppaan jossain määrin lääkäreitä jotka eivät halua aborttia tehdä vaikka se kuuluukin heidän työhönsä.
1: Pienemmässä määrin olen huolestunut siitä että abortinteko on kuitenkin proseduuri jossa kognitiivinen dissonanssi voi johtaa huonontuneeseen työtulokseen ihan ilman mitään pahoja intentioita. Ja virheet ovat pahimmillaan vammautumisia tai kenties jopa kuolemaa. Ja vain minimaalisessa määrin mietin mahdollisuutta jossa uskovainen ei voi sietää potilaana olevaa ateistia ja päättää tehdä jotain joka on analoginen niille teoille jossa fundamentalistikristitty ryntää kiväärin kanssa aborttiklinikalle. En pidä tätä kovin relevanttina mahdollisuutena.

Ja itse hakisin itse asiassa diplomatiaa tätä kautta. Liedes on toki tapansa mukaan kylvämässä epäsopua ja riitelyä. (Mikä on ihan hauskaa puuhaa, ei siinä mitään.) Ja siksi hänen argumenttinsa on rakennetta "kristityt ovat todellisia uhreja ja negatiivinen uskonnonvapaus on turhaa uskonnottomillakin". Mutta tosiasiassa Liedes varmasti kykenee ymmärtämään että näissä kohdin juuri uskonnon luoma tabu on arvokas. Kenties neutraalius ei olekaan sitä että kaikki tekevät kuten perinteisesti on ollut tapana. Kenties neutraalius onkin enemmän pluralistista häsläämistä jossa "sian kuohitseminen" ikään kuin vaihdetaan "paskaraapan korjaamiseen", tai mikä tilanteen mukaan sitten soveliasta onkin. Ja tätä kautta voidaan huomata että negatiivinen uskonnonvapaus olisi hoidettu Suomessa kaikilta erityisen heikosti. Ja tämän korjaaminen hyödyttäisi sekä uskovaa että ateistia.

Mutta ei. Sen sijaan Sami Liedes empaattisesti selittää että "Vielä ei olla meidän kristittyjen osalta niin pitkällä Suomessa että tarvitsisi pelätä paljon muuta kuin työnsä tai virkansa menettämistä, mutta ei siitä ilmapiirin perusteella kovin kaukana olla. Ah, vaikeus kun joutuu ilmaisemaan uskonnottomuutensa, hahhah" Jostain syystä sen jälkeen kun aloitin vuonna 2004 uskontokeskustelun luullen uskontoa kohtuu turvallisena alueena, olisin ottanut asian vakavammin. Mutta sen jälkeen kun sain tappouhkauksen siitä syystä että minulla oli julkisesti väärä mielipide evoluutioteoriasta, on naurattanut merkittävästi vähemmän. Etenkin kun tapaukseni ei ole mitenkään erityisen uniikki. Uhkailuja on saatu aika absurdein syin. Eikä siinä ole mikään ihme, koska ilmiön takana on kokonainen alakulttuuri.

Enkä tässäkään lähde lietsomaan mitään "meitä kiusataan, ei teitä" -henkeä. Sillä argumenttini ei ole se, että uskovaiset olisivat pahoja. (Henkeni on, että uskovaiset ovat ihmisiä. Ja ihmisissä on variaatiota. Ja tämän vuoksi uskovaisissakin on variaatiota. Ja myös variaatiota helvetin pahaan suuntaan. Kuten muissakin ihmisryhmissä. Ideologia ei valkopese ihmistä.) Päin vastoin, korostan sitä että mitään negatiiviseen uskonnonvapauteen liittyviä päätöksiä ei saa tehdä jos oma perse ei ole tulilinjalla. Esimerkiksi jos Liedes kokee että hänen työpaikkansa olisi uhattuna jos hän mainitsee väärät mielipiteensä, en minä pakota häntä niitä kertomaan. En vaikka julistus olisikin minun positiivisen uskonnonvapauteni mukaista. Samoin jos pelkää saavansa turpaan kertomalla vääriä mielipiteitä rasismista, maahanmuutosta tai mutiaisista, on se aivan riittävä oikeutus pitää suu kiinni. (Mikä on aivan eri asia kuin sensurististen käytänteiden salliminen. On eri asia antaa lupa vaieta, kuin pakottaa hiljaiseksi. Mielipiteen saa siis sanoa vaikka se on provosoiva ja vaikka sanomisen jälkeen saisi turpaansa.)

Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sinänsä viaton "Suvivirsi" voi olla jossain kansalaisuustesti, vaikka se Helsingin alueella tuskin onkaan. Ja tällöin on aivan oikeasti relevanttia miettiä sitä että miten voi toteuttaa samanaikaisesti kaksi asiaa (a) sen, että ei halua osallistua uskonnolliseksi kokemaansa tilanteeseen vasten omaatuntoaan ja (b) ei joudu ilmaisemaan vakaumustaan ääneen.

Itse asiassa Lieteen ja minun ero onkin havaittavissa siitä että hän juoksee ympäri internettiä ateistejen suljetuillakin palstoilla vittuilemassa. Minä taas keskityn lähinnä (a) ateistejen palstoille tai (b) hyvin julkisiin paikkoihin. Jos Liedes kokisi todellista vainoa, hän olisi viettänyt öitään paskahalvauksessa kotonaan. (Itselläni on jopa pari vuotta totaalista anonyymiä internetaikaa sen takia että en uskaltanut sanoa yhtään mitään yhtään missään.) Negatiivisen uskonnonvapauden arvon ymmärtää nimenomaan ja vain vainottu.

Siksi on hyvä kysyä juutalaisilta. Juutalainen tietää että sankarillinen juutalainen tunnustaa identiteettinsä saksalaiselle keskitysleirinkerääjälle. Mutta ovela juutalainen on se joka välttää tilanteen. Ja oppii myös sen, että haudat täyttyvät niistä sankareista. ; Sankarin määritelmä onkin tavallaan se, että ihminen tekee enemmän kuin terve järki ja velvollisuus vaativat. Ja olisi julmaa tehdä sellaisia uskonnonvapausnormeja joiden vuoksi ihmiset voidaan pakottaa sankaruuteen. Se olisi yksinkertaisesti liiallista.

Siksi en esimerkiksi pidä siitä kun Liedes aprikoi ateistejen puolesta syitä miksi he eivät halua että lapsi "käy tutustumassa" uskontoon. Eli mahdollisuus jäädä pois jumalanpalveluksista nähdään hänestä pikkumaisina. "Miksi haluatte niin kovasti estää lapsia tutustumasta muihin maailmankatsomuksiin kuin omaanne? Joku hysteria siitä, että ihmiset valitsevat väärin?" Kysymys on melko absurdi. Siinä on suunnilleen mitään järkeä jos ja vain jos kysyjä ei kykene irtautumaan kristillisestä viitekehyksestään. Kristitty ajattelee varmasti että ateisti pelkää että lapsi kääntyy. Että jumalanpalvelus on kipinä joka kääntää kohti Kristuksen rakkautta. Tämä ei ole kovin vahva pelko. Kristityt eivät kieltäydy joogasta siksi että kääntyisivät hinduiksi vaan siksi että tämä ei heistä ole oikein. Kristityksi kääntymisen pelko ei ole se ongelma. Se on se, että uskonnon kokee omaa vakaumusta vastaan sotivaksi ongelmaksi.

Sami Lieteeltä ei tähän löytynyt argumentiksi oikein muuta kuin sen että ateistien vakaumus ei olisi yhtä arvokas kuin kristittyjen koska eihän ateisteilla edes ole Jumalaa joka rankaisisi väärintekemisestä. "Mitä muuta kesken survivirren poistuminen sitten on uskonnottomille kuin tapa ilmaista vakaumuksenne? Mikä pakko teillä on poistua, jos ette halua sitä ilmaista? Ei kai teillä ole jossain joku jumala, joka olisi rankaisemassa teitä lähtemättä jättämisestä?" En sano muuta kuin että ateistien uhat ovat maallisempia. Ja Sami Liedes, kuten muutkin uskovaiset ovat olemassa. Ja joku heistä on kognitiivisesti niin kehittynyt että osaa juuri ja juuri mahdollisesti kolkuttaa ovea kirveen kanssa. ; Ja kuten Sami Liedes itse otti kantaa kuolemantuomiota koskevan teologisen artikkelin kohdalle; "Yleensäkin kuolemanrangaistuksen vastustaminen Raamatun perusteella tuntuu yleensä perustuvan joko vahvaan päätelmään kääntäjän valitsemasta sanasta ("älä tapa"; alkukielessä sana tarkoittaa nimenomaan oikeudetonta tappamista) yhdistettynä muiden raamatunkohtien huomiotta jättämiseen tai älyttömän laajentavaan tulkintaan Jeesuksen ja aviorikoksesta kohdatun naisen kertomuksesta. Minä vastustan kyllä kuolemantuomiota, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi väittää tämän aatteen nousevan suoraan Raamatusta kuin ehkä tangentiaalisesti, lempeyteen ohjaavien periaatteiden osalta. Historiallisesti taas kuolemantuomio on minusta ollut ihan paikallaan. Miten muuten vakavista rikoksista käytännössä voisi rankaista vaikkapa jossain painentolaiskulttuurissa, jossa vankeus ei vain ole vaihtoehto (ellei sitten mennä johonkin sharia-tyylisiin käsien katkomisiin)?" Tuollaisten jälkeen on turha ihmetellä, että miksi uskonnoton ei välttämättä halua paljastaa vakaumustaan. Joku voi oikeuttaa ateistin tappamisen ihan täysin. Eikä rikota Raamattua vastaan yhtään.

Hihamerkkiä en pakota ketään ottamaan. Ja olen valmis identifioitumaan uskonnottomaksi jotta muiden ei tarvitse. Niin, että kenties joskus kantaa ei tarvitse ottaa. Eli vakaumusta ei ole pakko kenenkään paljastaa. Pidän tätä ulostuloani typeränä riskinottona, pulmien hankintana sellaisella tavalla jota joku minua romanttisempi tyyppi kutsuisi sankaruudeksi. Syynä on kuitenkin enemmänkin se, että olen valmis pakenemaan uskoni puolesta rajalle heti kun sota syttyy. (En tosin sille rajalle josta on vihollinen tulossa..) ; En ole valmis kuolemaan vakaumukseni puolesta, mutta itsepuolustukseksi olen valmis käyttämään tarvittavan määrän väkivaltaa. Sen kanssa ei ole mitään vaikeuksia.

Pieni ajatus ; Vahva identiteetti

Missä nimen merkitys?

Ihmiset ovat synnynnäisiä "poliitikkoja" ja "lakimiehiä". Emme kovin synnynnäisiä "tiedemiehiä" tai "filosofeja". Toimintamme, joskaan eivät intentiomme, ovat taitavia voittamaan sosiaalisesti väittelyitä. Usein repivän debatin kohdalla kysymys on kuulumisesta, ei kuulemisesta. Keskustelu on useimmiten tekosyy, jotain jolla ihan muunlainen toiminta oikeutetaan.

Tämä näkyy erityisen hyvin siinä, miten kunnioitamme itsessämme ja muissa vahvaa identiteettiä. Sitä ei toki usein kutsuta tällä nimellä. Mutta kutsumme helposti mielipiteidenvaihtajia "takinkääntäjiksi". Ajattelemme että mielipiteen vaihtaminen ei olisi hyvä asia. Siksi moni perussuomalainen on pettynyt Timo Soiniin, kun hän on vaihtanut "Missä EU siellä ongelma" -lauseen hokemisen EU:n sisällä vaikuttamiseen. Hänet koetaan tuulihatuksi ja jonkinasteiseksi jenginpetturiksi.

Identiteetti jota tässä tarkoitan on tietysti hyvä määritellä. Useinhan identiteetti on määritetty (a) metafyysisesti siten että identiteetti on se joka tekee minusta tai sinusta saman persoonan kuin minuutti sitten. (b) eksistentiaalisesti ajtellaan että identiteetti tekee jatkuvan elossaolon merkitykselliseksi. Siinä on pysyvyyttä, arvokkuutta ja jotain joka tekee elämisestä persoonallista ja elossaolemisen arvoista.

En kuitenkaan lähde suoraan tälle tielle. Sillä;
1: Pidän metafyysistä identiteettiä petollisena. Jos asiaa lähestytään samuutena voidaan sanoa että identiteetti on jotain joka tekee asiasta X saman kuin kohde Y on jossain toisessa ajassa. X ja Y ovat identtisiä jos ne ovat sama asia. Tämänlainen ns. numeerinen identiteetti on kuitenkin liian tiukka. Ja kaikissa muissa muodoissaan identiteetti muuttuu samantapaiseksi ongelmaksi kuin Theseuksen laiva. Jos laivaa korjataan ja siitä vaihdetaan osia, onko se sama laiva? Identiteetti onkin usein lähinnä analogisuutta ja identifioitavuutta. Vain jonkinlaisesta obsessiivista häiriötä sairastavan megadogmaattisen ihmisen voi kuvitella pysyvän sellaisena, että he eivät muuttaisi mielipiteitään yhtään mistään. (Usein terveet ihmiset sen sijaan muuttavat, korjaavat ja täydentävät mielipiteitään suojellakseen maailmankuvaansa, vähintään assimilaatiolla ja joskus harvoin akkomodaatiolla.)
2: Jos identiteetti taas sidotaan merkitykseen, syntyy helposti tilanne jossa identiteetti on pelkkä naamio. Se et ole sinä, vaan jokin mielikuva jota mainostat ympärillesi itsestäsi.

Siksi se, mikä oikeastaan jää jäljelle on se, että identiteetti on omaelämänkerralinen muisti. Se, millä kerromme itsellemme tarinan elämästämme. Tässä on aivan luontevaa että tässä tapahtuu muutosta ja kasvua. Sillä hyvä tarina on jotain jossa muutos on oleellinen osa myös sitä merkitystä joka elämästä saadaan. Yleensä ihmiset heijastavatkin identiteetissä liikaa sen ei-psykologisia versioita ja tällöin identiteetissä korostuu muuttumattomuus ja oman sosiaalisen kerhon korostaminen.
1: Koska omaelämänkerrallinen muisti on aina subjektiivinen tarina - ja useimmiten itselle hivelevän optimistinen ja ylitsevuotavaisen myönteinen tarina - voi olla hyvä avata selitystä tarinankerronnallisten elementtien kautta. Sankarin ja päähenkilön määritelmät ovat toki vähintään joustavia, mutta yhtenä piirteeksi voidaan määrittää se, sankari ei opi ja muutu tarinan aikana. Hän on ongelman ratkaiseva heeros ja hyveellinen alusta loppuun. Päähenkilö sen sijaan kasvaa tarinan aikana. Näin ollen mitä enemmän ihminen kykenee akkomodaatioon ja mitä vähemmän dogmaattinen hän on, sitä parempi päähenkilö hänestä tulee. Ihmiset haluavat kuitenkin yleensä olla niin kovasti oman elämänsä sankareita, että assimilaatiokin on monelle saavutus.

Minäkin kannatan vahvaa identiteettiä, mutta se on niin erilainen että nämä muut identiteetin versiot vaikuttavat jopa jotenkin sen antiteesiltä. Muiden identiteettien muodot ovat sellaisia että en ymmärrä miksi niitä pitäisi jotenkin tukea ja kunnioittaa. Dogma ei ole periaatteellisuutta ja niissä pitäytymistä. Se on sitä että jääräpäisyys määritellään hyveeksi etenkin silloin kun se on idioottimaista. Soini sai minulta kunnioitusta vasta kun hän näytti kykenevänsä muuhunkin kuin samojen hokemien toistamiseen kuin rikkinäinen levy.
1: Enemmänkin. Minulle ihminen on aidosti persoona vasta kun hänen identiteettiään ei voi korvata yksinkertaisella algoritmilla joka toistaa valikoituja kliseitä. Yllättävän harva ihmislajin edustajaa. Hikipedian "Persoonallinen Jumala" toki pelastaa heidän arvonsa, koska se muistaa kertoa että "Englannin kieli soveltuukin modernin teologian käyttöön, koska siinä person merkitsee yksinkertaisemmin henkilöä, mikä mahdollistaa Isä Jumalan täsmällisen kuvauksen oppia vaarantamatta: person without a personality. Itseään kunnioittavan amerikkalaisen kielinationalisen protestanttikristityn tulisi pitää tämä mielessään." Ilmeisesti osittain siksi, että asialla on tarvetta laajemminkin kuin pelkästään tässä tietyssä teologisessa yhteydessä. Ja rehellisesti sanoen tarvetta tälle huomiolle olisi paljon myös "uskovaisten jengin" ulkopuolella.

Pelejä, pornoa ja propagandaa

Tuore "Voima" -lehti käsitteli feminismiä ja pelikulttuuria. Sen ympärillä ja keskiössä oli Anita Sarkeesianin keskustelu pelien tasa-arvokulttuurista. "Vuonna 2012 Anita Sarkeesian alkoi kerätä Kickstarterissa rahaa videosarjalle, joka käsittelisi tietokonepelien naiskuvaa, ja internet räjähti. Sarkeesianille tulvi tappouhkauksia ja raiskausuhkauksia, ja nettiin ilmestyi peli, jossa sai vetää Anitaa turpiin." Kritiikkiä on ollut toki myös asiallisena "Ja kyllähän myös oikeasti rakentavia videovastauksia löytyy. Esimerkiksi CoconutmilkFilms esittää videossaan hyviä pointteja (ja oli muuten ainoa suomenkielinen videovastaus, jonka löysin). Lisäksi hän jatkaa aiheen käsittelyä toisessa videossa, jossa analysoidaan tarkemmin kahta videopelien vahvaa naishahmoa, Tomb Raiderin Lara Croftia ja BioShock Infiniten Elizabethia. Ja tässä onkin asian ydin: olisi mahtavaa, jos kritiikeissä päästäisiin yli loukkaantumisista ja henkilökohtaisista kaunoista ja puhuttaisiin siitä mistä alun perinkin oli tarkoitus puhua, eli niistä peleistä." Voima myös viisaasti erottaa pelikulttuurin ja pelit toisistaan. "Toivon todella, että myös keskustelu nettiahdistelusta jatkuu, mutta se on osittain eri keskustelu. Löytyy varmasti pelaajia, jotka pystyvät käsittelemään pelien naiskuvaa, mieskuvaa tai vaikka yhteiskuntakuvaa vielä syvällisemmin kuin Anita Sarkeesian. Feminist Frequency on kuitenkin hyvä pelinavaus."

(Jos et tiedä niin anna olla.)
Läskiset portaat ja luuranko..
Oven päällä lukee että Kalin tissi.

Oma näkemykseni on, että pelien kulttuurikritiikki on tärkeää. Ja että pelikulttuurin kritiikki on tärkeää. Tässä kohden pelikulttuurin ongelmia kuitenkin yleensä vähätellään kun taas pelisisältöjen kritiikki tuntuu olevan usein aivan järjetöntä. (Mutta tässä käsittelen pelejä enkä pelaajia. Jotka ovat kamalia.) Esimerkkinä jälkimmäisestä ; Mieleeni tulee esimerkiksi "SMITE" -pelin kohtaama voimakas kritiikki. Peli kun suututti hindut. Siinä näytetty Kali -jumalatar kun nähtiin loukkaavana. Sama peli johdatti valitukseen siitä miten kyseinen Kali on pornofikaatiota, eli arvokas jumalatar on latistettu ns. fan serviceksi kuolaaville teinipojille. (Tasa-arvopuutteita siis nähtiin pelissä jossa tissienvatkausgrafiikkojen sijasta naisille on annettu voimia jotka ylittävät kuolevaisten miesten mahdin.) Kuitenkaan ei ole kovin vaikeaa nähdä, miten pelin Kali on juuri hyvinkin samannäköinen kuin miten hänet on kuvattu hindulaisessa taiteessa. Toki pienenä joustona tässä voi sanoa, että kulttuurin tarkka seuraaminen voi johtaa siihen että hindulaisessa kulttuurissa oleva naisten sortaminen ja sovinismi puskevat läpi. Mutta tässä ei pitäisi olla mitään josta hindujen pitäisi loukkaantua, ainakaan tasa-arvon nimissä.

Nostin tämän esiin siksi, että "SMITE" -peli reagoi moitteisiin ja sensuroi jumalahahmojaan. Kali on nyt hyvin puettu. Se näyttää että nykyään pelintekijät kuuntelevat näitä valituksia, eli tasa-arvopuutteisiin tartutaan silloinkin kun ne ovat varsin obskuureja. Tasa-arvoa siis tavoitellaan.

Esimerkiksi pelien kohdalla usein korostetaan sitä miten niiden naiset kuvataan "nainen pulassa" -tematiikalla. Tämä koskee toki hyvinkin syvällisesti sellaisia pelejä kuin "Super Mario" jossa pitää pelastaa prinsessa. Tai vanhat "Turtles" -pelit joissa piti pelastaa April O'Neil. Myös "Zelda" -pelisarjaa vaivaa prinsessanpelastustematiikka, joskin esimerkiksi "Wind Waker" on siitä erikoinen että sen voi nähdä olevan jopa sellainen että se korostaa että prinsessuus on rooli eikä kysymys ole siitä mitä nainen voi tai ei voi tehdä. ; Siinähän prinsessa Zelda on salapuvussaan rohkea merirosvo ja vasta kun tämä salapersoonallisuus paljastuu, hän joutuu prinsessaidentiteettinsä vangiksi ja joksikin joka on pelastettava sen sijaan että hän seikkailisi. Tämä korostaa sitä miten naisen rooli on siinä minä hänet nähdään ja mihin rooliin hänet pakotetaan sen sijaan että mitä hän todella on. (Kirjoitin tästä aiheesta enemmän aiemmin.)

Osassa peleistä sukupuoli ei paina mitään. Esimerkiksi "Skyrim" antaa vaihtoehdoksi pelata naisena tai miehenä. (Samoin kuin rodun voi valita.) Tämä ei vaikuta itse juoneen mitenkään. (Peli on tässä kohden hyvin avomielinen myös sen kanssa keiden kanssa voit mennä naimisiin.) Itse asiassa tämä on hyvinkin tavallista.

Tai se on hyvinkin tasa-arvoista. Esimerkiksi suosikkipelisarjani "Assassins Creed" on sellainen, että on hyvin vaikeaa nähdä miksi se olisi epätasa-arvoinen. Ensimmäisessä osassa on toki avuttomia sotilaiden kiusaamia naisia. Mutta suurin osa siviilinpelastustehtävistä koskee kuitenkin miehiä. Eli miehet ovat uhreja yhtä paljon. Pelisarjan ainut sovinistinen piirre onkin sankarien miesylimäärä, mutta sitten toisaalta pelisarja on pullollaan vahvoja naishahmoja. Ja "Assassins Creed : Liberation" pitää sisällään naisprotagonistin. Aveline de Grandpré onkin oikein hyvä assassiini, sillä häntä ei voi pysäyttää napakalla iskulla munille. "Assassins Creedin" maailma pistää oleelliseksi sankariksi myös kiinalaisen naisen nimeltä Shao Jun. Ja mikä merkittävintä, pelisarjan pääsankari par excellance, Ezio Auditore, on hänen tarinassaan tukeva ja opettava hahmo, eli enemmänkin Shao Junin sidekick.

Tämä on vain esimerkkinä siitä että peliesimerkit haetaan jostain muusta kuin kaikkien pelien kokonaisuudesta. Esimerkiksi Sarkeesianin näkemystä on moitittu epämääräisestä lähteistämisestä. Itse moitin häntä enemmän cherry pickingistä. Hänellä on enemmänkin ollut tietty sanoma ja sitten hän on valikoinut tietyt esimerkit jotta tämä tietty ennaltapäätetty sanoma saadaan läpi. Ja tästä on sitten tehty koko "pelikulttuurin" kuvaus. (Ja kyllä, törkeitä sovinistisia pelejä on helvetisti. Itse en vain osaa edes hakea niitä ja löydän pelejä jotka eivät ole tätä genreä. Joko minulla on ennaltanäkemiskyky esimerkiksi siksi että osaan nähdä töryn jo kansikuvasta, tai sitten pelienmaailma ei itse asiassa olekaan kovin epätasa-arvoinen.)

Feministien näyttää kuitenkin olevan hyvin vaikeaa ymmärtää näitä pelien muutoksia. Esimerkiksi Skyrimin naishahmojen valinta voidaan nähdä fanservicenä, eli jonain jossa pelikokemukseen saadaan se, että pelaaja voi tuntikausia tuijottaa naisen takamusta. Ja tosiasia on, että pelikulttuuri on sellainen että sitä helposti käytetään juuri tähän. Näin ollen esimerkiksi vahvoille naishahmoille käy helposti kuten "Lollipop Chainsaw" -pelille. Sen sankarina on "my little pony" -tasoisesti feminiinisen näköinen naissankari, joka tapaa moottorisahalla zombieita. Vaikka peliin on laitettu rankaisuja, kuten ikuisesti ja julkisesti näkyviin tulevan merkin jonka "saa" jos pelaaja tarkentaa liiaksi hahmon rintavarustuksiin, se nähdään kaikkea muuta kuin tasa-arvoa ajavana.

Kuitenkin pelejä moititaan sovinistisiksi. (Vaikka vain liian moni pelaajista onkin sellainen, kulttuurin vika nähdään pelejen ongelmana.) Näin ollen peleistä seuraakin erikoinen dilemma:
1: Jos naisia ei laiteta sankareiksi vaan pelastettaviksi, puhutaan siitä miten peli ajaa heteronormatiivisia arvoja. Sama korostuu jos puhutaan yliedustuksista tai aliedustuksista. Ja jos naisten rooli on erilainen kuin miesten.
2: Jos naisia laitetaan sankareiksi, heitä pidetään lähinnä jonkinalisina tissilisäkkeinä joiden takana on miesten sovinistinen ja seksistinen tirkistelyhalu. Etenkin silloin jos sukupuolen valinnalla ei ole vaikutuksia tapahtumiin.
+: Bonuskorttina on tietysti se, että naisten ja miesten tasa-arvoksi nostetaan ulkonäkökysymykset. Kuten se, että naiset ovat liian hyvän näköisiä ja tietyn mallin mukaisia. Tässä kuitenkin unohdetaan aina, että ei niissä miessankareissakaan ole tässä kohden vaihtelua. Kysymys ei siis ole sukupuolten välisestä tasa-arvosta vaan ulkonäkökeskeisyydestä joka kattaa koko kulttuurin ja koskee sekä miehiä että naisia.

Näkisin että filosofisella tasolla tämä on hyvin ilkeää pelikulttuurille. Ei oikeasti ole mitään mahdollisuutta tehdä mitään peliä joka ei olisi feministien moitittavana. Feministit keksivät rankaisukeinon teit mitä tahansa. Kuitenkin jos asiaa katsotaan pelaamiskulttuurin kannalta, voidaan huomata että siinä on paljon vikaa. Ja itse asiassa kritiikissä on tätä kautta jopa pirusti järkeä. Eli itse asiassa jos minun käskettäisiin muuttaa pelejä tasa-arvoisemmaksi vaatisin feministejä muuttumaan radikaalisti. Sillä tosiasia on, kuten "Smite" näyttää, että arvokeskustelua kuunnellaan. Feministeillä on rahaa ja tätä kautta valtaa. Ja he eivät tartu pääongelmaan eli pelikulttuurin sovinismista siivoamiseen. Sen sijaan he tarttuvat peleihin ja näyttäytyvät vahvasti sensuristisena voimana. Peräti naurettavana sellaisena, sillä kuten "Smite" -peli näytti, pelätessään stereotyyppistä naiskuvaa niin paljon että vaativat korjaamista hahmoon joka joutui sensuuriin ja joka tämän myllyn jälkeen latistui varsin stereotyyppiseksi pelihahmoksi. (Sensuroitu versio menetti tissien lisäksi "mojonsa".)