"This is a cat. He does not hate you because of your ethnicity, your sexuality, your gender, your appearance, or your religion. He hates you because he is a cat."
(Nettimeemi.)
Metallimessut on luterilainen tilaisuus jossa säestyksenä käytetään metallimusiikkia. Muistan omassa nuoruudessani esimerkiksi uskonnonopettajamme Timo
Laulajan pitäneen tämänkaltaisia toimintoja hyvänä jotakuinkin sanoin "Miksi kaiken hyvän musiikin pitäisi olla Saatanan omaisuutta ja Saatanalle omistettua?" Toisaalta minulla on myös armeija -ajalta tupakaverina syvästi herännäinen uskovainen joka oli uudelleensyntynyt kristitty joka antoi minulle kivasti lahjaksi "Megiddon" -bändin levyn. Tämä taas on kristillistä metallimusiikkia.
Siksi olen ollut hieman vieraantunut sille ajatukselle että edes fundamentalismi oikeastaan rajoittaisi musiikkimakua. Enemmän kysymys on ollut sanoitusten sisällöistä. Tämä tuli selville myös armeijassa, jossa kuunneltiin myös harhaoppista metallimusiikkia. Itse en osannut erottaa bändejä toisistaan, mutta edellä mainitsemani hengellisen armeijatoverini luokitteli toisen hyväksi ja huonoksi. Sillä musiikin sanoma on oleellinen osa musiikkia. Tämänlainen on tietysti ymmärrettävää.
Siksi olenkin hieman ihmeissäni kun luin tekstin "Metallimessut eivät ole Jumalasta". Otsikko on toki sellainen, että sen voisi luulla sopivan tähänkin blogiin koska kirjoittajakaan ei ole koskaan kuullut musiikkia joka olisi Jumalasta lähtöisin ja joka uskoo vain ns. "muusikoiden ja ihmisten" tuottavan sitä. Kuitenkin sen perusteesinä on, että metallimusiikki on aggressiivista ja että tämän musiikin ydin on peräisin Saatanasta. Tämä taas rikkoo blogin linjausta vastaan syvästi. Teksti sanookin että "Pyhä Henki ei vaikuta Herran Jeesuksen opetuslapsissa aggressiivisia asioita. Heavyrock on aggressiivista musiikkia, sen musiikillinen sointukulku on aggressiivinen. Musiikissa on aina mukana "henki", joka vaikuttaa jotakin. On sanomatta selvää, että aggressiivisuus on rauhan vastakohta."
En nyt puhu siitä epäkohteliaisuudesta ja rauhantuhoamisesta joka syntyy uskovaisten parissa kun he rientävät innokkaasti lappuja jakaen kertomaan kaikille miten uskontojen ulkopuolella olevat "naturalistit" ovat sekä tyhmiä että pahoja. "Klassinen hihhuli" ei suinkaan tuo mieleen rauhaa rakastavan pitkämielisen olennon vaan jonkun joka on nimenomaan ärtynyt ja närkästynyt likimain kaikesta, sanotaan nyt esimerkiksi vääränlaisesta musiikkimausta, ja ovat sitten hyökkäämässä tätä asiaa ja sen kannattajia vastaan "huolestuneisuuden" nimellä sen oikeuttaen. Sillä tässä on aihepiiriä koskeva syvempikin ongelma ja kritiikin kohde kuin se tosiasia että aggressiivisuus ja herännäisyys ovat niin vahvasti toisiinsa yhteydessä että ne ovat likimain synonyymejä.
Itselläni on 3/3 suoritettuna musiikin teoriasta, mikä ei ihmetytä kun muistaa että olin sellaiset 7 vuotta musiikkiluokalla ja olen kuluttanut musiikkiopiston penkkiä vuositolkulla. Sen minkä muistan sointukierroista, on nimenomaan se, että ne ovat klassisen ja kevyen musiikin välillä monesti yllättävänkin samankaltaisia. Itse asiassa mainioksi esimerkiksi voisi ottaa "Apocalyptican" ensimmäiset levyt. Silloin he soittivat "Metallica" -covereita klassisella soinnilla selloilla. "Nightwish" -metallibändikin yhdistää klassisen musiikin elementtejä kappaleisiinsa. Sointukulun sijaan ero onkin nimenomaan käytetyssä soitinten äänensävyssä. Sointukulun sijasta käsittelytavassa ja soitinten äänessä on se olennainen ero.
Itse asiassa kikkailin juuri tällä asialla nuorena kohtuullisen paljon. Kun soitin akustista kitaraa musiikkiopistossa, soittelin usein esimerkiksi metallimusiikkia. Kun sitten vaihdoin sähkökitaran puolelle, soittelin esimerkiksi kitaralle tehtyjä sovelluksia Bachin kappaleista. (Tein näin siksi että voin.)
Toki tämänlaisen virheen voi vielä antaa anteeksi jos musiikkia ajatellaan teoreettisen kulman sijasta fenomenologisesti. On selvää että metallimusiikki kuulostaa aggressiiviselta. Ja toki tällä on vaikutuksia tunnelmaan. Ja uskonto, joka ei perustu järkeilyyn vaan manipulaatioon elää nimenomaan tietynlaisesta tunnelmasta. Näin ollen en ihmettele että jutussa mainitaan että "Niiden nuorten uskovien keskuudessa oli todella paljon epätervettä uskonkasvua sekä hengellinen keskittymiskyky oli heikko, jotka kuuntelivat heavyrockia. Samoin näiden nuorten oli vaikeata ymmärtää Raamattua oikealla tavalla ja hyvin usein he ajattelivat Raamatun asioista hyvin liberaalilla tavalla. Heavyrockin aggressiivisen raskas jumputus heikensi näiden nuorten hengellisestä keskittymiskykyä ja kykyä ymmärtää asioita Raamatullisesti oikein."
Tästä huolimatta suhtaudun metallimusiikkikieltoon samalla tavalla miten suhtaudun musiikihistoriassa tapahtuneisiin musiikkisensuureihin. Tässä on pakko ottaa esille esimerkiksi Mozart. Salzburgin kaupunki ajoi Mozartin pois kaupungista vuonna 1781. Syynä oli skisma arkkipiispan kanssa. Mozart palveli arkkipiispan mielestä häntä kaikista huonoiten. Tämä on luonnollisesti kannanotto säveltäjän ammattitaitoon ja hänen tekemäänsä musiikkiin että viittaus Mozartin eksentriseen luonteeseen. ~ On kenties mielenkiintoista muistaa että Mozart eli musiikillisesti murrosaikana - Siihen asti kulttuurissa oltiin vältetty kontrapunkteja. Kontrapunktien käyttö toi uhkaavaksi koettuja sävyjä. Mozart tekikin esimerkiksi "Dissonanssi-kvartetton". Tässäkohden taas on kysymys nimenomaan soinnutuksesta ja sointukiertokysymyksistä. Niistä "kikoista" jotka ovat mukana metallimusiikissakin.
Uskonnolliselle musiikkimieltymyskontrollille onkin pitkät perinteet. Jopa Mozartin kokemat vaikeudet olivat moderneja. Keskiajalla kirkko nimitti ylinousevaa kvarttia (tritonus) kutsumanimellä "diabolus in musica" ja yksiselitteisesti kielsi kyseiseisen intervallin käytön.
Kun joku tulee ja sanoo minkälaista musiikkia joku saa tehdä tai esittöö millä muodoin joku sanoma on pakko ilmaista tai rupeaa vaatimaan musiikkimieltymyskontrollia hengessä "väärin koet ja tunnet" niin varsin heikoilla on kantimet. Eikä se, että joku on samaa mieltä ja tätä kutsuu lähteeksi muuta tätä asiaa. Vaikka mikä arkkipiispa saataisiin halveksumaan tiettyjä sointukiertoja, on selvää että tämä ei suinkaan ole pahaksi musiikille vaan enemmänkin sille arkkipiispalle.
Musiikki ei herätä kirjoittajassa aggressiivisia tuntemuksia, mutta tuonlaiset musiikkigenrejen kieltäjät herättävät.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mozart. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mozart. Näytä kaikki tekstit
maanantai 26. maaliskuuta 2012
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Mozartin kuulien vierestä.
"Leck mich im Arsch ("Laßt froh uns sein!") / Laßt uns froh sein!"
(Wolfgang Amadeus Mozart, "Leck mich im Arsch")
Mozart yhdistetään ansioidensa vuoksi musiikilliseen nerouteen. Tämän muistaen on hyvä painaa mieleen myös se, että hän sävelsi vähemmän tunnetun kuusiäänisen kaanonin B-duurissa. Kappale on "Leck mich im Arsch", joka kääntyy likimain muotoon "Nuole minun persettäni". Halukkaat löytävät tästä mestariteoksesta nuotitkin. Tai "partituurin", kuten pikkusormi -ihmiset tekevät ennen kuin tekevät niistä ohjelmanumeron rotaryjen vuosikokoukseen.
Monet ovat totelleet Mozartin käskyä. Siksi kulttuurissa onkin toimijoita, jotka ovat arvioinneissaan kovin nostalgisia : Menneiden ajan tuotokset olivat parempia. Yleisesti ottaen tämä näkyy esimerkiksi taiteen arvostamisen vain taidemuodon mukaan. Eli ooppera on parempaa taidetta kuin sarjakuvat, sisällöstä huolimatta.
Tälläisen snobistisen ylenkatseen lisäksi on muunlaista. Tätä edustaa hyvin esimerkiksi "Syvemmällä" -blogin kommentit "Pöljämediasta ja karkkikulttuurista". Hänestä ennen tarinoissa on ollut ideaa, nyttemmin tissit ja räjähdykset ja erikoistehosteet ovat vallanneet niiden paikan. Tästä on tietysti helppo olla yksimielinen. Suurimpana syynä tähän on tietysti sensuurin väheneminen : Kun ennen ei saanut tehdä, nyt saa ja sitä myös tehdään. Tämä tuo tietysti peliin vanhan taidearvostelun, kritiikin ja taidesensuurin kysymykset : Yleisesti ottaen sensuuripyrinnöissä vaikeaa sanoa rajoitetaanko ilmaisunvapautta vai vaaditaanko jotain ilmaisua.
Tosiasia on että suurin osa massakulttuurista on roskaa. Esimerkiksi "Avatar" on tarinana klisee, tuhat kertaa toistettu ja tylsä. 3D tekee siitä jotain jota jonotetaan. Tiedän ihmisen joka nukahti uusimpaan "Terminator" -elokuvaan....
Takana on tietysti myös muistamisasiat. Harva muistaa huonoja hittejä 1980 -luvulta. Hyvät muistaa. Mozartista muistamme muut kappaleet kuin perseennuolentakappaleet. Tässä kohden historia on selvästi varsin armollinen. Tämä kuitenkin vääristää tarkastelun: Lähihistoriakin tuntuu kauniimmalta kuin se oli. Best hits of 80s kuulostaa ihan kivalta, eikä nykyradiosta tule satunnaisesti avattuna yhtä kivaa settiä. Koska valtaosa on tehty unohdettavaksi. Esimerkiksi "Citizen Kane" on äänestetty maailman parhaimpien elokuvien joukkoon vuodesta toiseen. En ymmärrä miksi.
Yleisesti ottaen näyttääkin enemmänkin siltä että perustarina on ajan saatossa hyvinkin samanlainen. Nykyään sitä voi olla vaikeampi huomata, kun toimintaa on korostettu. Silti ainakin minä löydän lähes televisiosarjasta kuin televisiosarjasta erilaisia varsin klassisia draaman kaaria. Tapahtumat on paketoitu jakson mittaisiin elementteihin, joita yhdistää toisiinsa sekä lyhyemmät muutaman jakson tapahtumaetenemiset, että laajempi ja yleensä varsin hitaasti etenevä alleviivattu tarina. Tarinaa minuuttia kohden voi itse asiassa olla ihan saman verran.
Ajallisesti kenties merkittävin asia on sankariuden käsitteen vahva muuttuminen. Tästä saa vallan hyvän esimerkik katsomalla Sami Koposen sarjakuva -analyysiä "Sankarilla on verta käsissään". Uuden ajan toimija on helposti antisankari, sen sijaan että olisi kiiltokuvamaisesti kuvattu toimija. "synkässä post-apokalyptisessa miljöössä tuhon kohteeksi eivät ole niinkään joutuneet ihmiset tai omaisuus vaan arvot ja sankaruus. Sankarit ovat joko korruptoituneet" ... "tai kuolleet" ... "Aina kun joku näyttää vähänkin sankarilliselta, hän joko osoittautuu korruptoituneeksi tai pääsee hengestään." Tämä ei ole mitään sankaruuden halveksimista, vaan kaiken takana on dekonstruktio.
Dekonstruktio näkyy esimerkiksi siinä missä ennen westernissä oli valkohattuinen hyvis, joka ampui nopeasti ja tarkasti hopeisilla pistooleillaan roistot hengiltä, uuden ajan sankarit joutuvat miettimään tappamisensa oikeutuksen. Veri on käsissään. Tätä kautta vanhan ajan kiiltokuvasankaruus näyttäytyy yksisilmäisyytenä, harkitsemattomuutena. Tarinankerronnallisesti tälläinen ideologinen sankari ei kohtaa kyseenalaistamista, joten hän tarjoaa eskapistisen maailmassa toteutumattoman kuvan, joka vahvistaa ennakkoluuloja. Dekonstruktio ei suinkaan kannusta pahuuteen, vaan pikemminkin pakottaa miettimään sankaruuden puolia moninaisemmin.
Tästä malliesimerkkinä toimii tietysti "Tohtori House", elämässään onneton tohtori joka parantaa keinoja kaihtamatta, ja joka oikeutetaan vain koska hän osaa. Tai "Lifen" vankilassa korruptoitunut ja vapautumisessa äkkirikastunut ZEN -poliisi joka kykenee hymyilemään murtaessaan sormia. Tekee tämän kuulustelukeinona, ja käyttää näin tehdessään itämaisilta mystikoilta lainattuja länsimaallistettuja sanaparsia.1 Hän on henkilö jota motivoi henkilökohtainen kauna ja kosto. Mutta joka kuitenkin ratkaisee rikoksia varsin hyvin, ja joka vaikuttaa muutoin varsin eettiseltä toimijalta, joka tekee asiat niin kuin ne ovat hyviä sen sijasta mitä byrokratia käskisi.
Tässä on olennaisena se, miten viihde on seurannut varsin pitkään esimodernia ajattelutapaa. Nykyisin viihde on modernisoitua. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ennen ihanne oli kuin Jeesus: Tämä kuvattiin virheettömänä ja kaikin puolin erinomaisena. Epäonnistumista ei hyväksytty, ja ihailtava hahmo oli vain sellainen joka onnistui tässä. Nykyisin ihailtava hahmo voidaan hakea samastumisen kautta. Siksi rikospoliisi voi olla perhe -elämässä vaikeuksia kokeva hieman alkoholisoitunut tapaus. Ihminen näkee tämän hyvät pyrinnöt, ja kykenee tuntemaan että itsekin on vaikeuksia kokenut. Tämä voi jopa korostaa ihanteen taistelemista vastaan.
Tätä kautta antisankarin käsite onkin itse asiassa tarjoaakin uuden tien: Sankaruus ei ole automaatio, joka kuuluu tietyille toimijoille. Kukaan ei ole puhtaasti hyvä tai paha. Sankaruus muuttuu tätä kautta normistoa seuraavasta yli -inhimillisestä automaatista itsensä voittamisessa kilvoitteluun.
Tämän suurin este on se, että televisiosarjan tapahtumat nähdään "vanhalla tavalla", esimodernilla "se mikä tarinassa kerrotaan voittajan tekevän on hyvää". Eli kaikki mikä nähdään on "matkittavaa ihailtavaa ja täydellistä". Jos tästä ennakkoluulosta kykenee irrottautumaan, muuttuu valtaosa kuonaisimmastakin massaviihteestäkin välittömästi erisävyiseksi. Ne muuttuvat hienostuneemmaksi kuin vanha alleviivaava julistava esitystapa ja lakkaa olemasta pahuuden ihannointia. Se pakottaa miettimään sankaruuden itse, sen sijaan että sen ottaisi valmiina. Ja jos ei kykene näkemään, omasta typeryydestä ei tarvitse tehdä toisen sisällyksettömyyttä. Se on kuin tekisi omasta tyhmyydestä maailmaa koskevan mysteerin, tosin herjaavamman sävyisen.
1 Charlie Crews itse asiassa seuraa selvästi Alan Wattsin viitoittamaa tietä, ei aitoa itämaista ZEN -linjaa. Sarja itse asiassa sisältää tähän paljon pieniä vihjeitä.
(Wolfgang Amadeus Mozart, "Leck mich im Arsch")
Mozart yhdistetään ansioidensa vuoksi musiikilliseen nerouteen. Tämän muistaen on hyvä painaa mieleen myös se, että hän sävelsi vähemmän tunnetun kuusiäänisen kaanonin B-duurissa. Kappale on "Leck mich im Arsch", joka kääntyy likimain muotoon "Nuole minun persettäni". Halukkaat löytävät tästä mestariteoksesta nuotitkin. Tai "partituurin", kuten pikkusormi -ihmiset tekevät ennen kuin tekevät niistä ohjelmanumeron rotaryjen vuosikokoukseen.
Monet ovat totelleet Mozartin käskyä. Siksi kulttuurissa onkin toimijoita, jotka ovat arvioinneissaan kovin nostalgisia : Menneiden ajan tuotokset olivat parempia. Yleisesti ottaen tämä näkyy esimerkiksi taiteen arvostamisen vain taidemuodon mukaan. Eli ooppera on parempaa taidetta kuin sarjakuvat, sisällöstä huolimatta.
Tälläisen snobistisen ylenkatseen lisäksi on muunlaista. Tätä edustaa hyvin esimerkiksi "Syvemmällä" -blogin kommentit "Pöljämediasta ja karkkikulttuurista". Hänestä ennen tarinoissa on ollut ideaa, nyttemmin tissit ja räjähdykset ja erikoistehosteet ovat vallanneet niiden paikan. Tästä on tietysti helppo olla yksimielinen. Suurimpana syynä tähän on tietysti sensuurin väheneminen : Kun ennen ei saanut tehdä, nyt saa ja sitä myös tehdään. Tämä tuo tietysti peliin vanhan taidearvostelun, kritiikin ja taidesensuurin kysymykset : Yleisesti ottaen sensuuripyrinnöissä vaikeaa sanoa rajoitetaanko ilmaisunvapautta vai vaaditaanko jotain ilmaisua.
Tosiasia on että suurin osa massakulttuurista on roskaa. Esimerkiksi "Avatar" on tarinana klisee, tuhat kertaa toistettu ja tylsä. 3D tekee siitä jotain jota jonotetaan. Tiedän ihmisen joka nukahti uusimpaan "Terminator" -elokuvaan....
Takana on tietysti myös muistamisasiat. Harva muistaa huonoja hittejä 1980 -luvulta. Hyvät muistaa. Mozartista muistamme muut kappaleet kuin perseennuolentakappaleet. Tässä kohden historia on selvästi varsin armollinen. Tämä kuitenkin vääristää tarkastelun: Lähihistoriakin tuntuu kauniimmalta kuin se oli. Best hits of 80s kuulostaa ihan kivalta, eikä nykyradiosta tule satunnaisesti avattuna yhtä kivaa settiä. Koska valtaosa on tehty unohdettavaksi. Esimerkiksi "Citizen Kane" on äänestetty maailman parhaimpien elokuvien joukkoon vuodesta toiseen. En ymmärrä miksi.
Yleisesti ottaen näyttääkin enemmänkin siltä että perustarina on ajan saatossa hyvinkin samanlainen. Nykyään sitä voi olla vaikeampi huomata, kun toimintaa on korostettu. Silti ainakin minä löydän lähes televisiosarjasta kuin televisiosarjasta erilaisia varsin klassisia draaman kaaria. Tapahtumat on paketoitu jakson mittaisiin elementteihin, joita yhdistää toisiinsa sekä lyhyemmät muutaman jakson tapahtumaetenemiset, että laajempi ja yleensä varsin hitaasti etenevä alleviivattu tarina. Tarinaa minuuttia kohden voi itse asiassa olla ihan saman verran.
Ajallisesti kenties merkittävin asia on sankariuden käsitteen vahva muuttuminen. Tästä saa vallan hyvän esimerkik katsomalla Sami Koposen sarjakuva -analyysiä "Sankarilla on verta käsissään". Uuden ajan toimija on helposti antisankari, sen sijaan että olisi kiiltokuvamaisesti kuvattu toimija. "synkässä post-apokalyptisessa miljöössä tuhon kohteeksi eivät ole niinkään joutuneet ihmiset tai omaisuus vaan arvot ja sankaruus. Sankarit ovat joko korruptoituneet" ... "tai kuolleet" ... "Aina kun joku näyttää vähänkin sankarilliselta, hän joko osoittautuu korruptoituneeksi tai pääsee hengestään." Tämä ei ole mitään sankaruuden halveksimista, vaan kaiken takana on dekonstruktio.
Dekonstruktio näkyy esimerkiksi siinä missä ennen westernissä oli valkohattuinen hyvis, joka ampui nopeasti ja tarkasti hopeisilla pistooleillaan roistot hengiltä, uuden ajan sankarit joutuvat miettimään tappamisensa oikeutuksen. Veri on käsissään. Tätä kautta vanhan ajan kiiltokuvasankaruus näyttäytyy yksisilmäisyytenä, harkitsemattomuutena. Tarinankerronnallisesti tälläinen ideologinen sankari ei kohtaa kyseenalaistamista, joten hän tarjoaa eskapistisen maailmassa toteutumattoman kuvan, joka vahvistaa ennakkoluuloja. Dekonstruktio ei suinkaan kannusta pahuuteen, vaan pikemminkin pakottaa miettimään sankaruuden puolia moninaisemmin.
Tästä malliesimerkkinä toimii tietysti "Tohtori House", elämässään onneton tohtori joka parantaa keinoja kaihtamatta, ja joka oikeutetaan vain koska hän osaa. Tai "Lifen" vankilassa korruptoitunut ja vapautumisessa äkkirikastunut ZEN -poliisi joka kykenee hymyilemään murtaessaan sormia. Tekee tämän kuulustelukeinona, ja käyttää näin tehdessään itämaisilta mystikoilta lainattuja länsimaallistettuja sanaparsia.1 Hän on henkilö jota motivoi henkilökohtainen kauna ja kosto. Mutta joka kuitenkin ratkaisee rikoksia varsin hyvin, ja joka vaikuttaa muutoin varsin eettiseltä toimijalta, joka tekee asiat niin kuin ne ovat hyviä sen sijasta mitä byrokratia käskisi.
Tässä on olennaisena se, miten viihde on seurannut varsin pitkään esimodernia ajattelutapaa. Nykyisin viihde on modernisoitua. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ennen ihanne oli kuin Jeesus: Tämä kuvattiin virheettömänä ja kaikin puolin erinomaisena. Epäonnistumista ei hyväksytty, ja ihailtava hahmo oli vain sellainen joka onnistui tässä. Nykyisin ihailtava hahmo voidaan hakea samastumisen kautta. Siksi rikospoliisi voi olla perhe -elämässä vaikeuksia kokeva hieman alkoholisoitunut tapaus. Ihminen näkee tämän hyvät pyrinnöt, ja kykenee tuntemaan että itsekin on vaikeuksia kokenut. Tämä voi jopa korostaa ihanteen taistelemista vastaan.
Tätä kautta antisankarin käsite onkin itse asiassa tarjoaakin uuden tien: Sankaruus ei ole automaatio, joka kuuluu tietyille toimijoille. Kukaan ei ole puhtaasti hyvä tai paha. Sankaruus muuttuu tätä kautta normistoa seuraavasta yli -inhimillisestä automaatista itsensä voittamisessa kilvoitteluun.
Tämän suurin este on se, että televisiosarjan tapahtumat nähdään "vanhalla tavalla", esimodernilla "se mikä tarinassa kerrotaan voittajan tekevän on hyvää". Eli kaikki mikä nähdään on "matkittavaa ihailtavaa ja täydellistä". Jos tästä ennakkoluulosta kykenee irrottautumaan, muuttuu valtaosa kuonaisimmastakin massaviihteestäkin välittömästi erisävyiseksi. Ne muuttuvat hienostuneemmaksi kuin vanha alleviivaava julistava esitystapa ja lakkaa olemasta pahuuden ihannointia. Se pakottaa miettimään sankaruuden itse, sen sijaan että sen ottaisi valmiina. Ja jos ei kykene näkemään, omasta typeryydestä ei tarvitse tehdä toisen sisällyksettömyyttä. Se on kuin tekisi omasta tyhmyydestä maailmaa koskevan mysteerin, tosin herjaavamman sävyisen.
1 Charlie Crews itse asiassa seuraa selvästi Alan Wattsin viitoittamaa tietä, ei aitoa itämaista ZEN -linjaa. Sarja itse asiassa sisältää tähän paljon pieniä vihjeitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)