Viimeiset Amerikasta

Sain pelattua läpi "The Last of Us" -pelin. Se on peli jota ei voi lähestyä sen pelimekaniikan kautta. Koska teknisesti ottaen se on "Unchartedin" tekijöiltä tullut peli jossa jännittävissä määrin "Unchartedin" sankarin näköinen mutta vanhempi setä suorittaa "Unchartedin" oloista "third person shootingia" ja välistä suorittaa puzzleja joissa pitää työntää esineitä. Peliteknisesti "The Last of Us" on itse asiassa "Uncharted" jossa kiipeilyn sijaan on tikkaankantotehtäviä.

Mutta muutoin peleillä on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. "Uncharted" on hyvin pinnallinen mutta vauhdikas peli jonka ideana on ollut se, että luodaan mieshahmo joka ei missään tekijänoikeudellisessa mielessä ole Indiana Jones. Ja jonka luonnissa tärkein teema on se, että kuvittelee minkälainen peli syntyy siitä mehevästä taustapremissistä jossa "Tomb Raider" on mies. Tästä seuraa toimintaa ja jännittäviä tilanteita.

Mutta "The Last of Us" on hyvin eksistentiaalinen peli. Se on itse asiassa niin eksistentialistinen peli että sitä ei voi enää lähestyä oikein mistään muusta näkökulmasta. Jos se olisi elokuva, se olisi ns. "road movie". Ja nekin ovat usein eksistentialistisia. Juoni ei ole perinteiseen tyyliin etenevä. Sen sijaan siinä on irrallisia fragmentteja joissa tavataan erilaisia ihmisiä. Joille sitten tapahtuu erilaisia asioita. "Road Movie" tarvitsee toki jotain liimaa joka kantaa koko tarinan läpi. Ja niin on tehty "The Last of Usissakin". Selviytymishenkinen Joel kulkee läpi Amerikan 14 -vuotiaan Ellien kanssa. Ja tästä syntyy tarina joka on kuin "The Road" (2009) -elokuvasta. Joskin "The Last of Usissa" Joelin ja Ellien välillä ei ole biologista vanhemmuussuhdetta (eikä muuten seksisuhdettakaan).

Peli on siitä erikoinen että se kasvaa melko hitaasti. Sen merkittävimmät kohtaukset tapahtuvat vasta loppupuolella. Ja ne vaativat sen pelin ennen sitä että ne toimisivat. (Esimerkiksi pelin ansiosta kehuttu kirahvikohtaus ei toimisi jos se olisi ollut pelin alussa.) Pelin loppupuolella on myös juonenkäänne joka on yllättävä. Mutta joka alleviivaa viestiäni siitä että peli on äärimmäisen eksistentialistinen.

Kliseinen premissi.

Pelin lähtökohta on hyvin perinteinen. Vastentahtoinen sankari Joel haluaa rahaa. Hän puolustaa merkittävää Ellietä joka on ratkaisu zombieapokalypsiin. Ellie on immuuni ja lupaus siitä että epidemia saadaan purettua.
1: Pelissä on zombieita. Jotka ovat tauti. Kuten nykyään pitää olla. Jotain omintakeisuutta on sentään siinä että kyseessä ei ole virus vaan loisikkasieni. Loisikkasienten parissa on todellakin sieniä jotka menevät muurahaisen päähän ja saavat tämän muuttamaan käytöstään..

Pelin ideana onkin se,e että Ellietä pitää siirtää paikasta toiseen. Yleensä vain lyhyt matka kerralla. (Olen muuten tietoinen että pelin nimen "Us" viittaa meihin eikä "United Statesiin". Mutta tykkään twististä kun pelissä kuitenkin juostaan ympäri Yhdysvaltoja.) Suunnitelmanmuutokset pidentävät reissun hyvin pitkäksi ja kuukausien mittaiseksi. Sen aikana Joel ja Ellie oppivat monenlaisia asioita. Joel ihmisyydestä ja Ellie siitä miten naulapommeilla on tehokasta tappaa ihmisiä ja zombieita. (Ellie oppii myös että kivoja johtajahahmosetiä on kenties parasta heittää tiilellä päähän ennen kuin heitä puukottaa. Mutta pitäähän tarinan opettaa oikeita käytöstapoja.) Ellie pitää saada "Tulikärpästen" luo jotta he voisivat luoda rokotteen.

Tärkeää onkin tiedostaa mitä "Tulikärpäset" edustavat. Toivoa. Tulikärpästen edustajat uskovat kohtaloon. Esimerkiksi Ellien ilmestyminen nähdään jonkinlaiseksi johdatukseksi. "Tulikärpäset" tekevät Elliestä Tärkeän. Hänen varassaan on Toivo. Ja tämän taakse nähdään Johdatus. (Se, että immuunius on jotain jonka kanssa synnytään tai joka vain on eikä ansaita on sekin osa tätä Kohtalonomaisuutta. Jossa jokaisella on ulkoapäin annettu Rooli jota seurata.)

Joel taas on kirjaimellisesti tämän antiteesi. Hänestä tauti on hyvä parantaa, mutta että esimerkiksi todennäköisyyksiä vastaan selviytyminen johtuu tuurista. Ja tuuri ei ole mitään mikä on kestävää. Joel on kyyninen ja toivonsa heittänyt.

Myös Ellie ei ole juuri kummempi. Keskustellessaan uskonasioista ikäisensä pojan Samin kanssa, selviää että Ellie haluaisi uskoa toiveikkaisiin asioihin mutta hän ei pysty. Ei, vaikka hän onkin niin erityislaatuinen.

Perinteinen tarina olisikin johtanut zombie-epidemian paranemiseen ja siihen että Joel kasvaa ihmisenä ymmärtämään Toivon arvon. Olisi helppoa luoda Elliestä jonkinlainen vapahtajahahmo jonka kohtalona on muuttaa ihmiskunta, tarjota kaikille toivoa ja ainakin mahdollisuus pelastukseen. Ja näin Ellie olisi merkityksellinen.

Tärkein tehtävämme olkoot Kaikkien Arvojen Murskaaminen

Mutta "the Last of Us" tekeekin toisin. Sen pääsanoma onkin itse asiassa se, että on syytä irtautua ulkoisesta merkityksestä. Se sanoo että "Tulikärpäset" olivat väärässä. Tai ainakin humaaniksi kasvanut Joel sanoo että "Tulikärpäset" olivat väärässä. Pelin lopussa sodiaankin "Tulikärpäsiä" vastaan. Syynä on se, että pelin zombieloisikkavirus muhii ihmisten aivoissa ja jotta Ellietä voidaan tutkia hänen aivonsa tulee ottaa tutkimuskohteeksi. Ellie toisin sanoen joudutaan surmaamaan.

Tämä onkin usein ulkopuolisen merkityksen hinta ; Merkitys ladataan vaikka utilitaristisella hyötyajattelulla. Sillä että Ellie edustaa pelastusta tai relevanttia mahdollisuutta siihen. Utilitaristisessa mallissa yksilön uhraaminen olisi luvallista. Toivo ja saavutukset johtaisivat siihen että seurausetiikka käskisi uhraamaan yhden toisten edestä. (Ja tavallaan koko kristillinen doktriini nojaa siihen että tämä premissi on tosi.) Joel ei kuitenkaan voi hyväksyä tätä.

Pelin lopuksi pidetäänkin pieni puhe jossa korostuu se että Joelista ihmisen tulisi keksiä merkitystä elämälle vaikka se kestäisi hyvinkin vähän aikaa. (Pelin lisäosa "Left Behind" teemoittaa samaa korostaen että kaksi päivää jossa toisiaan rakastavat ihmiset vajoavat zombieraivohulluuteen voi olla syy elää. Vaikka heillä olisi ainoina vaihtoehtonaan itsemurha tai zombieksi muuttuminen. Camus nyökyttelisi tähän jotain.) Joelille Ellie on merkityksellinen. Jopa sellaisella tavalla merkityksellinen, että perinteinen ulkoa annettu merkitys on sille lähinnä uhka jota varten on syytä varustautua. Ellie ei ole biologinen lapsi, mutta tavallaan hän on kuitenkin tälle isä.

Toki peli jättää hieman pelivaraakin. Sillä Joel valehtelee Ellielle. Hän selittää että immuuneja olisi ollut useita. Ja että heistäkään ei ollut hyötyä. Ja että "Tulikärpäset" ovat lakanneet kiinnostumasta koko parannuksen etsimisestä. Ellie jopa kysyy että pitääkö tämä paikkaansa. Joel vannoo valheellisen valan. Mutta emme voi olla varmoja ottaako Ellie tämän tosissaan.

Joku voisi sanoa että perinteisessä mielessä tarina olisi "joron jäljellä" juoksemista. Pelin viimeinen luku kun nollaa kaiken sen mitä kohden on päämääräsuuntautuneesti pyritty koko pitkän pelin ajan. Mutta tosiasiassa kaikki se tarvittiin siihen että matkalaiset kypsyvät tien päällä. "Joro" oli korkeintaan siinä että he seurasivat vääränlaisia merkityksiä ja unohtivat ihmisyyden. (Ihmisyyden jota sentään onneksi voi noudattaa tietokonepeleihin sopivalla viehättävällä tavalla jossa vihollisia ammutaan päähän haulikolla.)

Ateismi ja kiitollisuusongelma

Hyvin usein kun ateismia käsitellään, nostetaan esiin teema jossa ateisteilla olisi jotain oleellisia metafyysisiä ongelmia hyvän kanssa. Ajatellaan että tämä johtaisi moraalittomuuteen tai katkeruuteen. Nämä metaeettiset ajatukset ovat yleisesti ottaen sellaisia että niiden taustaoletukset ovat melko maailmankuvallisia. En puutu tähän tässä blogauksessa.

Sen sijaan voidaan kysyä toisenlainen kysymys. Kysymys kiitollisuudesta. Tai toisaalta katkeruudesta. C. S. Lewis esimerkiksi esitti että luonnossa kulkeminen voi vain lähentää Jumalaa koska tässä yhteydessä ihminen kokee kiitollisuutta. Ja toisaalta Raamatussa esimerkiksi Jeremia kiroaa syntymänsä. (Jeremia 20:14-18). Voi olla vaikeaa syyttää muita syntymästään jos ei ole ketään jolle olla vihainen. Voi olla vaikeaa kiittää kokemuksista jos kiitokselle ei ole kohdetta.

Tässä kohden on hyvä miettiä mitä kiitollisuus tarkoittaa. Kiitollisuus on usein määritelty sitä kautta että siinä on monta ehtoa joiden täytyy toteutua samanaikaisesti. Kiitollisuus on (1) eksistentiaalinen reagointi joka on (2) reaktio johonkin itseen kohdistuvaan hyvään (3) joka koetaan ansaitsemattomaksi ja saajan kontrollin ulkopuoliseksi ja (4) joka on kohdistettu jotain henkilöä kohtaan.

Kenties tämä on hieman tiukasti määritelty

On toki totta että ihminen voi kokea toisenlaista kiitollisuutta vaikkapa luonnossa. Esimerkiksi Richard Dawkins on "Unweaving the Rainbow" -kirjassa kertonut siitä miten olemme onnekkaita siinä mielessä että toisinkin olisi voinut käydä. Evoluutioon liittyvä satunnaisuus johtaa suoraan siihen että on tuuria että olemme ylipäätään elossa. Tämä johtaa tunteeseen jossa on ensimmäiset kolme ehtoa mutta ei neljättä. ; Dawkinsin kanta onkin tavallaan se että hän kokee luonnossa hyviä tunteita. Ja että teisti lähinnä tulkitsee nämä tunteet kiitollisuutena jotakuta tiettyä tahoa kohtaan. Dawkins toisin sanoen viittaa siihen että kiitollisuudella ei eksistentiaalisella tasolla tarvitse olla kiitoksen kohdetta. Tai jos on niin intentioton sattuma kelpaa ilmiönä. Ihminen voi olla kiitollinen lottovoitosta ilman että tämän lottovoiton takana olisi joku Jumala joka sanotaan nyt vaikka vastasi lottovoittoa pyytävään rukoukseen.

Voidaan nähdä että kun kiitollisuus määritellään moniehtoisesti, siitä tulee jotain joka kenties määrittelee ulos jotain oleellista. Ja kenties ne koetut tunteet eivät muutu oleellisesti jos niistä hylätäänkin joitain taustaoletuksia. Näin ollen määritelmän taustaoletukset eivät ole eksistentiaalisesti kovin vakuuttavia. Ellei sitten sitoudu valmiiksi teistiseen viitekehykseen.

Tätä rajoittuneisuutta alleviivaa kenties sekin että karmaan luottavat uskonnot eivät oikeastaan voi olla aidosti kiitollisia koska heidän maailmankuvansa on läpitunkevan kompensatorinen. Harva lähtisi argumentoimaan että buddhalainen ei voisi olla kiitollinen. Ja jos lähtisi, olisi ensimmäisenä reaktiona se että jos annettu kiitollisuuden määritelmä johtaa tämänlaisiin tuloksiin niin kenties kiitollisuus on jotenkin oleellisesti väärin määritelty. Ateismin kohdalla tilanne on toki toinen. Argumentaation selventäminen kun usein lähinnä paljastaa asenteellisuuksia ja koherentisoi asenteisiin sidottuja maailmankuvia sen sijaan että johtaisi johonkin absoluuttisesti oikeaan määritelmään ja opettaisi meille jotain oleellista maailmasta ja siitä miten asiat siinä ovat tai eivät ole.

Itse näen tässä vielä jotain lisää.

Joku voi nähdä että ateisti voi olla täysin kiitollinen vain toisilta ihmisiltä (tai tietoisilta eläimiltä) saamaansa hyvään. Ja että ateistin suru on olla Sartrelaisittain maailmaan heitettynä niin että hän ei voi olla kiitollinen omasta olemassaolostaan. (Ja jos on katkerampi tyyppi niin syyttää ketään olemassaolostaan.) Tässä on kuitenkin ongelma ; Lisä on itse asiassa löydettävissä jo em. Jeremialta. Hänhän sanoo ; "Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, vailla siunausta päivä, jona äitini minut synnytti! Kirottu se mies, joka toi isälleni ilosanoman ja onnitteli häntä: "Sinulle on syntynyt poika!"" Syntymään liittyy moniakin ihmisiä. Itse asiassa kun mietitään niin ihmisiä syntyy panemalla. Ja panemisessa on yleensä vähintään kaksi tietoista intentionaalista olentoa joiden panokseen voi olla kiitollinen tai katkera. Ja jos syntymä tapahtuu epäluonnollisesti hedelmöityksellä, mukana on vielä useampia älyllisiä toimintoja joihin tätä asennetta voi sitten kohdentaa.

Miksi jotkut päivät vaan alkavat menemään päin persettä?

Jos katsotaan ihmisen mielialaa, voidaan huomata, että siinä on kahdenlaisia pidemmän aikavälin sisältöjä. Ihmisillä on yllättävänkin vakaa temperamentti. Jonathan Haidt korostaa "Onnellisuushypoteesissa" sitä miten tästä aika iso osa on pysyvää ja biologistakin. (Siihen voi tosin vaikuttaa, esimerkiksi toimivilla mielialalääkkeillä.) Niitä voidaan pitää erilaisina strategioina selvitä tilanteista. (Eri tilanteet voivat vaatia eri strategioita. Ja toisaalta joissain peliteoreettisissa ongelmissa on monta Nashin tasapainotilaa, eli samaan ongelmaan voi olla useita eri ratkaisuja. Ja. No. Elämään kuuluu sekin että kaikki eivät onnistu.)

Mutta tämä kirjoitus keskittyy enemmän siihen toiseen. Mielialaan (mood). Mielialan muutos sidotaan usein nimenomaan yllättymiseen. Sitä tutkittaessa on havaittu myös omituinen kasautumiselementti ; Ihmiset päätyvät hyvälle/huonolle tuulelle silloin kun asiat menevät paremmin/huonommin kuin he odottivat. Hyvällä tuulella olo lisää myös riskienottoa ja huonolla tuulella oleminen lisää herkkyyttä kielteiselle informaatiolle. Epäonnistumisiin kiinnitetään huomiota enemmän kuin onnistumiseen. Ja näin onnettomuus kasautuu. Näin ollen jos ensimmäiset asiat aamulla tuppaavat menemään pieleen, niin ihminen kiinnittää epäonnistumisiin enemmän huomiota ja koko päivä tuntuu menevän pieleen.

On mielenkiintoinen kysymys miettiä sitä miksi näin on. Ongelma on tavallaan aika suuri. Sillä jos ajatellaan maailmaa ja siinä olevia yhteensattumia, niin miten se, juna on ollut aamulla myöhässä johtaisi siihen että töissä tulisi vastaan kenkkuja projekteja? Maailma kuitenkin tuntuu menevän näin koska keskitymme eri asioihin. Tilastomatemaattisesti tämä on sama kuin selittäisi että kun edelliset nopat ovat antaneet tietyt tulokset niin se jotenkin vaikuttaisi seuraaviin heittoihin. Matemaattisesti - tai fysikaalisestikaan - siinä ei ole mitään järkeä. (Mutta silti moni peluri uskoo tällaisiin, rehellisesti sanoen taikauskoisiin, yhteyksiin.)

Jos mietitään miksi ihmisillä on tällainen asennoituminen, joudutaan miettimään tällaisen turhakkeen suhdetta evoluutioon. On helppoa ajatella että tämä olisi hyvä esimerkki neutraalista muutoksesta. Sellaisista joita neutraaliteoria olettaa. Olisi vaikeaa nähdä sitä adaptaationa. Tämä mielen luonne voitaisiin siis nähdä ennen kaikkea todisteena siitä että evoluutio on optimointia, jossa ei haeta tai vaadita täydellistä vastausta vaan jossa riittävän hyväkin käy. Evoluutiossa adaptaatioiden antamat hyödyt ovatkin yleensä nimenomaan suhteellisia. Niitä verrataan muihin vastaaviin ominaisuuksiin. Asiat hoituvat paremmin tai huonommin jälkeen mutaation kuin ennen sitä. "Lisääntymisetu kalibroidaan oman lajin populaatioon".

Tosin juuri tälle antamalleni selitykselle on annettu kohtuu vakuuttava adaptiivinen selitys. Tai ainakin relevantti mahdollisuus miksi tämänlainen voisi olla adaptiivinen. Tutkimus "Moods as Representations of Momentum" kertoo että menneisyydessä tilanteet harvoin ovat yhteensattumia. Eli esimerkiksi alueen puut ovat samojen sääolosuhteiden alaisia ja siksi niissä saattaa kaikissa olla paljon hedelmiä. Ja tämä voi vaikuttaa paljon eläimiä alueella on. Ja niin edespäin. Jos siksi hedelmiä keräävä löytää odottamaansa enemmän hedelmiä, hän tulee paremmalle tuulelle ja voi olla motivoidumpi keräämään myös muista puista. Ja on kenties ollut tyytyväisempi lähtemään metsällekin. Tälläisessä kontekstissa mieliala on "laskentaa säästävä heuristiikka", joka on toiminut koska palkkioiden/resurssien saatavuudessa ympäristössämme on usein esiintynyt korrelaatiota. Nykymaailmassa monet asiat ovat toisistaan riippumattomia ja niitä lähestytään tilastollisesti. Näin ollen mieliala voi johtaa eräänlaiseen ekologiseen loukkuun ; Ennen hyödyllinen ominaisuus voi nykyään pilata monta päivää.

Sattumalla tapetut

Tom Kärnä ehdotti aiemmassa blogauksessani käsittelemääni ongelmaan ratkaisuksi "Kysymykseen keinoälyn ohjaamasta autosta voisin sanoa, että keinoälyn tulisi onnettomuustilanteessa, jossa muita ihmisiä mukana, arpoa oikea toimintatapa ja sitten toimia sen mukaan." Eli trolley problemin kaltaisissa onnettomuustilanteissa joissa on eri skenaarioita joissa kuolee eri määrä ihmisiä kuolevaa ei saisi ikään kuin predestinoida. Kaikilla olisi jonkinlainen mahdollisuus selviämiseen.

Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma.

Sillä yleensä ajatellaan että sattuma on mielivaltaa ja eettisyyden vastakohta. Nykyisessä kulttuurissa utilitarismilla on ollut paljon valtaa. Ja sen piirissä päädytään yleensä tilanteeseen jossa pitää pelastaa suurin määrä ihmisiä. Näin ollen bussilastillinen lapsia pitää pelastaa joka kerta ja se yksinäinen autossaolija surmata joka ikinen kerta. Sillä enemmän elämiä on enemmän elämiä.

Toisaalta enemmän määrän pelastaminen voidaan oikeuttaa demokraattisella periaatteella ; Voidaan olettaa, että suurin osa ihmisistä haluaa elää. Ja tätä kautta jokainen äänestää oman henkensä säilymisen puolesta. Autossaolijan ääni painaa ja se tavallaan "poistaa yhden äänen" bussin puolelta. Kun bussikuski ja autokuski ovat äänestäneet toisensa pois, jäljellä on vielä kyydissäolevat koululaiset. Jokaisen ääni painaa mutta lopputulos on silti aina tietty.

Näin ei todellakaan väistämättä ole.

Monesti vaikeissa tilanteissa on koettu että on oikeudenmukaista että arpa ratkaisee. Tämä toki miellyttää erityisesti niitä ihmisiä joiden mielestä sattumaa ei tosiasiassa ole lainkaan olemassa, vaan satunnaisiksi koettujen asioiden takana on jokin fortuna tai muu jumaluus. Tässä teologisessa käänteessä mielessä Kärnän lausunto muuttuu muotoon "antaa jumalan valita."

Mutta ei-teologisessakin kulmassa näkemyksellä on kannatusta. John Taurekin "Should the Numbers Count" käsittelee asiaa juuri samanlaisella asenteella kuin Kärnä. Taurekin näkemys nojaa (aiemmassa blogauksessanikin mainitsemaani) ex post/ex ante -psykologiaan. Hän huomauttaa, että hyvä on itse asiassa aina suhteessa johonkin. Ei suhteessa ei-kehenkään.

Ja näin ollen jos sinulla on omistuksessasi jotain jolla voit joko pelastaa itsesi tai pelastaa bussilastillisen koululaisia kuolla itse, niin silloin ehdottomasti ei ole sinulle parempi pelastaa niitä koululaisia. Ongelma tosin myös säilyy. Jos sinun on valittava kuka pelastuu, on kuitenkin kysymys siitä miten paljon arvostat tätä yhtä pelastettavaa suhteessa näihin muihin. Ehkä olet perussuomalainen joka ajattelee että autokuskilla on perhettä kun taas autossa olevat rääpäleet ovat vain jotain ikäviä maahanmuuttajia joista kasvaa "partalapsia" raiskaamaan ylevän valkoisen rodun naisia. Tai mitä vaan mihin liittyy arvostuksia. Vähemmällä voi olla arvoa joten tätä kautta autoon voidaan ohjelmoida mitä tahansa.

Selvää on, että jopa demokratiassa on vastassa tilanteita joissa "ei ole reilua jos vähemmistöillä ei ole koskaan edes mahdollisuutta". Eli pelkkä puhdas enemmistön valta voi johtaa hyvin ongelmallisiin tilanteisiin kun enemmistö päättää olla pelkän lukumääränsä voimalla häijyjä vähemmistöille. Taurekin mielestä tälläisissä skenaarioissa pitäisikin antaa jokaiselle jokin mahdollisuus. Esimerkiksi jos koulubussissa on kymmenen kertaa enemmän ihmisiä, voisi olla reilua että

Toki tässä haasteena on se, että pitäisi silti antaa eri skenaarioille jokin todennäköisyys, vaikka päättää että se on sama ajajalle ja bussilastilliselle lapsia. Tai sitten sitä voidaan painottaa niin että bussissa olevan henki olisi samanarvoinen kuin auton kyydissä oleva. Ja todennäköisyydet painotetaan niin että bussissaolijoiden määrä tekee mahdollisuudesta suuremman, mutta ei täysin ennaltapäätetyn. Taurekista näin pitäisikin tehdä. Pitäisi yksinkertaisesti heittää noppaa.

Se on Täytetty (33)

Juhlat vietettiin perhepiirissä. ; Tarkalleen ottaen juhlaa viettivät
minä ja yllätyskasa syanidinmakuisia leivonnaisia.
Paremmin ei siis voisi juhlinta mennä.

Yllättävän moni ihminen muisti sen mitä en itse meinannut. Eli täyttöpäiväni. (Isäni kyllä pilasi yllätyksen jo eilen muistuttamalla siitä että minulla on syntymäpäivä. Muuten olisin unohtanut sen. Tapa ei ole ainutlaatuinen.) Monet ovat toivottaneet toivotuksensa tavalla joka korostaa ns. "onnea". Onni on tässä kiinnostava konsepti;
* Sillä en paatuneena naturalistina tunnetusti usko sellaiseen. Vain todennäköisyyksiin. Joku siis haastaa maailmankuvani omana syntymäpäivänäni? Mitä helvettiä?
* Todennäköisyyskulmassa korostuu vähän sellainen henki että olisi jotenkin odotettujen todennäköisyyksien vastaista täyttää vuosia. Joka tuo mieleeni sen, lähinnä vanhoja ihmisiä vaivaavan, asenteen jossa tekisi mieli urputtaa siitä että "olen toki vanha mutta en niin vanha". En tiedä ovatko "parasta ennen" -päiväykseni menneet kovin loppupuolelle kun näitä onnentoivotuksia jaellaan.
* Ja muutoin onni tarkoittaa jotain onnellisuustilaa. Joka on kaltaiselleni pikkumaiselle nipottajalle ja yleisesti ärsyyntymisherkälle urputtajalle poikkeuksellinen tila, Minulle on valitettavan luontevaa viilata pilkkua joistain "onni" -sanan denotaatioista kuin katsoa mitä toivottajat ovat perimmiltään tarkoittaneet. Ja tässä ilmapiirissä tietty iloisuus ja positiivisuus voivat karista nopeammin kuin hilse päänahastani.

Mutta kenties toivottekin minulle tältä osin persoonallisuudenmuutosta, asenteenmuutosta ja kasvua ihmisenä. Se tulleekin tarpeen. Joskin en tiedä miten epäkohteliasta tai kohteliasta on korostaa heikkoja puolia juuri syntymäpäivänä. Mutta toisaalta se on päivä muiden ohella. Se on vain 24 tuntia ; Maapallon pyörimisen mukaan määritelty inhimillisen kulttuurin konstrukti. Joten miksipä ei.

Onko elämä arpapeliä ja Suomeen syntyminen lottovoitto?

Eräälle blogistille on syntymässä vauva. Hän saa onnitteluja ; "Onnittelut isälle vauvasta, ja vauvalle siitä, että syntyi." Onnittelu on tässä kohden itselleni hieman haasteellinen asia.
1: Ensinnäkin sen vuoksi että suhteeni oman elämäni mielekkyyteen ja arvoon on se, että "elämän jatkaminen on mielekkäämpää kuin itsemurhan teko, mutta ei vaivan aloittamisen arvoista." Sillä itsemurhassa on vaikutuksia ja se iskee aivan eri tavalla kuin se, että ei vain koskaan ala olemaan olemassa.
2: Toisaalta on aina syytä onnitella ihmisiä jotka luultavasti haluavat vauvan. Kun ihminen tavoittelee elämäänsä jotain ja sitten se tulee elämään on selvää että asiasta on kiitollinen. Itse haluan tosin pysyä lapsettomana. Vakiotilan jatkumisessa olisi omituista pyytää onnitteluja joten en tietenkään odota että ihmiset onnittelevat minua siitä että "onnea, onnea, kun ei teillä vieläkään ole vauvaa!" Onnittelu jotenkin kuuluu juuri elämäntilannemuutoksiin. Toisaalta kun meillä oli 2005 sellainen tilanne että kuukautiset olivat perheessä pahasti myöhässä, jännitimme ns. raskaustestin äärellä. Ja jostain syystä kun tässä ei tullut lasta, eivät ihmiset onnitelleet tästä. Vaikka tilanne oli rehellisesti sanoen helpotus.

Eli koska eksistentiaalinen onni on niin vaikeaa on kenties syytä katsoa asiaa toisella tavalla. Lähestyä onnittelua onnenkaupan, todennäköisyyspelin, kautta.

Kun tarkastellaan arvontoja, voidaan ajatella että on kaksi tapaa suorittaa reilu arvonta.
1: Lottotyylinen mahdollisuus jossa ensin valitaan numerot. Numeroita ei ole tässä vaiheessa vielä arvottu. Ja tällöin ostetaan mahdollisuus. On potentiaalia joka sitten konkretisoituu johonkin aktuaalisuuteen eikä toiseen.
2: Raaputustyylinen arvonta joissa ensin suoritetaan arvonta ja sitten ihminen valitsee tietämättä. Tässä ei tosiasiassa ole mitään "mahdollisuutta". Voitto joko on tai ei ole arvassa. Epävarmuus on enemmänkin episteemistä. Ihmiset pitävät arvontaa reiluna jos se suoritetaan siten että kukaan ihminen ei ole tietänyt ja päättänyt kuka voittaa ja kuka ei.

Tuon tyylistä esittämistapaa voisi pitää jonain jolla on helppoa selittää miten deterministit ja indeterministit suhtautuvat yllätykseen. Indeterministien mukaan Jumala pyörittää lottokonetta ja deterministien mukaan Jumala myy arpalippuja. (Deterministit tosiasiassa näkevät jopa lottoarvonnat siihen tyyliin kuin ne olisivat raaputusarpoja.) Tai jos eivät ole teistejä niin sama ilman jumaluuksia. Kiinnostavaa on että molemmissa todennäköisyyksiä arvioidaan samoilla kaavoilla. Sekä lotossa että arpalipuissa pelaamisen kannattavuutta arvioidaan voiton odotusarvolla, voiton todennäköisyydellä ja vastaavilla matemaattisilla konsepteilla. Matematiikka ei tässä mielessä välitä.

Syntyvä ihminen on tässä mielessä vähän onnenpeliä. Hänen tulevaisuutensa on avoin. Kalvinistien mukaan Jumala on predestinoinut tämän syntyneen ihmisen Paratiisiin tai Helvettiin. Monien muiden mukaan taas lapsen tulevaisuus on laajemmassa mielessä avoin ja hän voi esimerkiksi valita tulevaisuutensa ja tehdä päätöksiä. Ihmisen tiedon kannalta tämä on irrelevanttia koska meillä ei missään tapauksessa ole "pääsyä Jumalan päähän". (Myös vertauksen eiteistisessä mielessä.) Potentiaalia on pankinjohtajasta siihen pultsariin joka nukkuu porttikongissa. Kenties vauvasta tulee presidentti, kenties sarjamurhaaja, ja jopa pieni todennäköisyys on siihen että hänestä tulee molempia.

Minun äitini ei esimerkiksi voinut tietää kannattaako minut abortoida. Tälläiset arviot voidaan tehdä vasta havaintojen jälkeen. Ja kaiken lisäksi vain minä voin tietää tämän. Se on sääli. Mutta niin kauan kun vanhemmilla ei ole pääsyä "Jumalan mieleen" on heidän vain arvioitava voiton todennäköisyydet ja voiton oletusarvo, toimittava sen mukaan ja sen jälkeen toivottava parasta. Tässä prosessissa tarvitsee - enempien yöunien lisäksi - roppakaupalla onnea. Ei minulla muuta.

Suomalaiskansallisen asenteen juhlapäivä

Ollessani Pohjanmaalla sain jälleen kohdata sen, miten älykkyyttä on montaa sorttia. Olen siinä mielessä hyvin klassinen, jopa stereotyyppinen, filosofian harrastaja, että sovin haihattelevan mutta epäkäytännöllisen filosofin perusmalliin. Isosisareni on sen sijaan kykenevä esimerkiksi järjestämään juhlat. (Aihe josta tässä blogissa et lue.)

Jokainen lähisukuiseni kykenee myös esimerkiksi pakkaamaan auton. Kun minulle sanotaan komento laittaa tavarat autoon, pitää minulle määritellä mitä tavarat tarkoittavat. Kykenen suorittamaan hyvin yksinkertaisia, määrältään pienehköjä ja tarkasti määriteltyjä toimia. Pieni sisareni selitti, että olen niitä ihmisiä joita varten maailmassa on tuoleja joissa lukee lapulla, että niihin saa istua. ; Kotonani puolisoni on tottunut siihen että jos minun käskee tyhjentää astianpesukoneen, tottelen kyllä ja tyhjennän astianpesukoneen. Mutta en täytä sitä. Molemmat käskyt on suoritettava erikseen. Ja jos näitä ketjuttaa liikaa - yleensä 4 käskyä - en muista kaikkia.

Samanaikaisesti minulle ei tuota ongelmia pyöritellä mitä ihmeellisimpiä asioita jotka vaativat mitä ihmeellisimpien kuriositeettitietojen muistamista. Jos joku on koskaan nähnyt miten en huomaa sosiaalisia tilanteita (joiden huomaamiseen minulta puuttuvat ruuvit) tai nähnyt miten vaikeaa minun on tehdä suunnilleen mitään, voi ihmetellä että miten tämänlainen blogi voi syntyä sellaisen tampion, toopen ja sohlon toimesta.

Tämänlaiseen epäonnistumiseen ja onnistumiseen voi suhtautua monella tavalla. Esimerkiksi voi ottaa amerikkalaisen tavan. Ja suomalaisen tavan. Nämä heijastuvat juhlissa, niiden nimissä ja taustaperinteissä.

Amerikan tapa ; Kiitospäivä.

Amerikoissa tunnetaan kiitospäivä (Thanksgiving day). Sitä vietetään marraskuun neljäntenä torstaina. Se on hyvin Amerikkalainen Juhla ja sitoutuu historiaan. Suomi on hyvin irrallaan tästä historiasta. Samoin tuntuu että Suomi on hyvin irrallaan myös siitä kulttuurista jossa kiitospäivä on syntynyt.

Toki kiitollisuus kiitospäivässä on melko ironinen. Sillä kiitollisuus ohjataan yleensä johonkin joka on onnistunut tai jossa on ollut onnekkuutta. Mutta jos ensimmäistä kiitospäivää viettävien puritaanien elämää katsotaan, voimme huomata, että matka oli kaikkea muuta kuin onnekas. Vastoinkäymisiä oli itse asiassa niin paljon, suoranaisesti hikipediaisissa mitoissa, että vähän taikauskoisempi voisi uskoa että puritaanit olisi kirottu.

Vuonna 1620 puritaaneja vainottiin. Isosta-Britanniasta Hollantiin muuttaminen ei riittänyt ja pian puritaanit tajusivat, että heidän on pakko lähteä karkuun koko Euroopasta. Tämä ei ole onnekasta. "Mayflower"-laivalla pakoon lähdettyään he eivät päässeet halutuille alueille vaan he joutuivat menemään paljon karumpiin paikkoihin. Ihmisiä kuoli matkalla. Ja saapuminen oli myöhässä, joten istutuksia ei ehditty tekemään ja juuri tämä talvi oli, jopa aluen karuus huomioiden, epätavallisen kova. Siirtokunnalla ei siis ollut ruokaa eikä oikein suojaakaan. Puolet siirtokunnan jäsenistä kuoli hyvin pian nälkään ja tauteihin. Kesällä alkoi intiaanien kanssa sotiminen. Lopputuloksena tästä kaikesta puritaanit halusivat laittaa kalkkunaa pöytään, koska he halusivat kiittää. Juuri heidän voisi luulla olleen vakuuttuneita siitä miten pahan ongelma on relevantti teologinen ongelma. Mutta ilmeisesti puritaanien mielessä oli vielä pahempia vaihtoehtoja joita tämä epäonnistumissikermä ei tuottanut.

Suomen tapa ; Kiitoksenriistopäivä

Suomessa ei kiitospäivää vietetä. Sen sijaan Suomessa taas vietetään lokakuisin epäonnistumisen päivää. Päivän järjestämisen mukaan epäonnistuminen on Suomen viimeisimpiä tabuja.

Tätä on vaikeaa ymmärtää. Sillä suomalaiset ovat perinteisesti olleet epäonnistumisessa rypeviä. Tämä on jopa korotettu jonkinlaiseksi nöyryydeksi. Suomalaisissa on siinä määrin körttiläisyyttä - uskontokunnasta riippumatta - että he ovat kyllä valmiita kertomaan tarinoita joissa he epäonnistuvat ja ovat huonoja. Tämä johtaa joko lannistumiseen tai vielä useammin siihen että epäonnistumisen edessä taivutaan mutta ei taituta. Mutta ei toisaalta nousta onnistumiseenkaan.

Sen sijaan onnistumista suomalainen kulttuuri kestää melko huonosti. Suomalaisessa kulttuurissa ylpeys omista saavutuksista nähdään egoismina. Brassailun tunnustamista pidetään helposti röyhkeänä ja jopa kusipäisenä. Paremmuusjärjestyksessä nähdään statusta, valtaa ja hierarkisuutta - ja huonompitaitoisten itsetunnon latistamista. Siksi esimerkiksi hyvä skeptikko nähdään sosiaalisena huonoutena. ; Ihmiset kestävät epäonnistumisjuttujani ja niitä pidetään jotenkin hauskoina. Onnistumisista ei kuitenkaan saisi iloita ja olla ylpeä saavutuksistaan koska se olisi ylpeyttä.

Kenties oikein tapa ; Yritä enempi -päivä.

Toki epäonnistumisen päivän tarkoituksena on virallisesti ollut korostaa enemmänkin lannistumattomuutta kuin epäonnistumista. Eli epäonnistumisten kestäminen liittyy ikään kuin Jari Sarasvuon ajamaan ideaaliin, jossa epäonnistumisia kestetään ja yritetään ja sitten lopulta onnistutaan.

Tämäntapaisessa asenteessa on hyviä puolia. ; Se tuo mieleen muusikon, joka selitti, että hänen esiintymistään kuvaa kaksi nyrkkisääntöä. (a) Jos hän tekisi virheitä vuosikymmenten harjoittelun jälkeen, hän ei voisi esiintyä ollenkaan. (b) Jos hän pelkäisi virheiden tekemistä, hän ei voisi ollenkaan nousta lavalle.

Kuitenkin tämä filosofia toimisi paremmin jos juhla nimettäisiin vaikkapa tulevien onnistumisten päiväksi. Silloin sankariksi voitaisiin nostaa vaikka Alexander Flemingin penisilliinin keksimisen ; Vahingossa ja erehdyksessä tehty unohdus johti bakteerinäytteiden kuolemaan homesienen läheltä. Ja Fleming teki tästä oivalluksen sen sijaan että jäi rypemään ja naureskellen jäänyt otsaansa takomaan.

---

Koska isosisareni ohjeisti minua osaavuudessaan, päätin ottaa joitain hänen ajatuksiaan ja muokata niistä jotain. Ja paras mitä voin tehdä, on toivoa että hän ei pystyisi ihan helposti tekemään samaa. Ylläoleva teksti opettaa toivottavasti sen, että elämässä on aina vaihtoehtoja. Joskus jopa kolme.

Home sweet Rome ; Kaikki tiet vievät kohtaloon

"Rooma" -televisiosarjassa alkutunnuksessa on roomalaiseen mosaiikkiin viittaava "vaakakallo", joka heilahtelee puolelta toiselle. Se kuvaa hyvin sarjan henkeä. Se on valinnut historian tulkintaan tavan joka on konservatiiveille luultavasti hieman vieras, mutta joka toimii televisiodraamassa melko hyvin.

Konservatiivit kun ovat tunnetusti selittämässä historiaa kaavalla "koska näin kävi, ei olisi voinut käydä mitenkään muuten". Tällöin luodaan loisteliaita selityksiä, joissa strategia ja yleinen pätevyys nousevat selitykseksi. Rooma oli siitä mahtipontinen, että aihetta käsittelevä televisiosarja olisi voinut valita tämänlaisen maalailevan kuvan, joissa läpipaistaa vahva lopputulosharha. ; Mutta sarja on valinnut enemmänkin näkökulman, jossa lopputulokset eivät ole mitenkään ennalta-arvattavia tai muutenkaan selviä. Vallantavoittelussa on käänteitä ja voitonkaan hetkellä ei voi olla aivan varma siitä että tilanne ei jo seuraavassa jaksossa käänny aivan päinvastaiseksi. Tämä tekee historian etenemisestä yllättävän ellei peräti satunnaisen. Juonittelua on tietysti miellyttävämpää seurata, kun käänteitä ei voi ennakoida muuta kuin sillä että ne on jo valmiiksi luettu historiankirjoista.

Ensimmäisen tuotantokauden suurilinjaisin tarina on se, miten Caesar kuolee siksi että yhden hänen sotilaansa, Lucius Vorenuksen, vaimo, Niobe, oli käynyt vieraissa ja saanut lapsen. Syyseuraussuhdetta ei voi hallita. Vorenus ei ollut suuri tai merkittävä ihminen jonka menemisiä - saati tämän sukulaisten tekemisiä - olisi voinut valvoa. Kuitenkin ketju on selvä. Hän oli käynyt vieraissa koska hänen miehensä kotiin tulevat palkkatulot olivat loppuneet. Ne olivat loppuneet byrokraattisen virheen vuoksi ja mies olikin elossa. Tämä piti salata, koska muutoin Vorenus olisi kunniansa vuoksi todennäköisesti tappanut vaimon tai ainakin äpärälapsen. Asia kuitenkin vuotaa esiin Vorenuksen ystävälle, Titus Pullolle. Joka on Octavianuksen kouluttaja. Ja Octavianus vuotaa sisarelleen Octavialle mielestään harmittoman salaisuuden kun tämä vaatii luottamuksen osoittamista. Sisar taas on liitossa Caesarin vihollisen Servilian kanssa ja kertoo ohimennen saaneensa veljestä iri . Myöhemmin Vorenuksesta tulee senaattori ja tieto merkitsee. Sillä kukaan ei uskalla puukottaa Caesaria kun hurja Lucius Vorenus on hänen kanssaan. Ja salaisuuden paljastaminen saa Vorenuksen poistumaan paikalta.

Tämänlainen tragedia on siitä erikoinen, että on hyvin vaikeaa nähdä onko kyseessä hamartia, jossa diktaattori saa kostonsa kohtalolta vaikka olisi miten taitava ja ovela. Silloin oikeus vallitsee ja vääjäämättä rankaisee erehtyneitä ja hairahtuneita. Toisaalta tämänlainen voi olla osoitus siitä että maailma ei ole ennustettavissa ja hallittavissa vaan satunnainen. "Rooma" on- mitä ilmeisemmin tietoisesti - tehty siten, että tähän kysymykseen on erityisen vaikeaa saada vastausta. ; Se jättää hyvinkin usein asioita tulkinnanvaraiseksi. Ei esimerkiksi ole selvää pelästyykö Niobe Vorenuksen vihaa ja putoaa parvekkeelta vahingossa, vai tekeekö hän tietoisen itsemurhan. Molemmat ovat aivan soveliaita mahdollisuuksia.

Kuitenkin sarjaa seuratessa näyttää että Lucius Vorenus ja Titus Pullo ovat keskenään hyvin erikoinen parivaljakko. He ovat enimmäkseen ystäviä ja joskus lyhytaikaisesti vihoissa. Lucius Vorenus on hyveellinen, yritteliäs, älykäs ja vakava hahmo, joka luottaa Rooman historiaan ja jumaliin. Pullo on sen sijaan iloluontoinen, ei kovin hyveellinen, hän on hedonistinen eikä kunnioita rituaaliperinnettä. Kuitenkin kun katsotaan näiden hahmojen toimintaa, Vorenus saavuttaa asioita mutta yleensä lyhytaikaisesti. Pullo on aina pohjalla odottamassa. Ja jumalat. Ne tuntuvat kuuntelevan tätä varsin raakaa miestä. Kun Titus Pullo pyytää Jumalilta, hänelle vastataan. Vorenus tuntee hyveet paremmin ja on kaiken kaikkiaan säädyllisempi ja kunniallisempi, mutta hän on yleensä omillaan.

Näin ollen voidaan sanoa, että Vorenuksen kohdalla on rooman ajan teatteritaiteeseen sopiva tragedianhahmo ja Pullo on komediallisempi. Sillä klassisessa draamassa onneton loppu ei johdu onnettomuudesta, vaan kohtalon vääjäämättömyydestä. Vorenuksen hamartia on hybris. Pullo on stoalainen ja ottaa kärsimykset vastaan tyylillä. Siksi on tarinankerronnallisesti sopivaa tulkita että sarjassa olevat sattumukset kasautuvat tragedian kaavaa noudattaen. Kysymys ei ole sattumasta - paitsi silloin kun joku saavuttaa väliaikaisen edun jolloin hänen vääryytensä korostuu siten että hänelle annetaan valtaa ja näytetään miten hän käyttää sitä. ~ Vorenuskaan ei aluksi arvosta Caesaria, mutta lopulta hän antaa lahjuksia sotilasveljelleen jotta tämä suosittelisi hänen legioonalaistovereilleen huonon diilin, Rooman parhaaksi. Hänen kunniallisuutensa on enemmän etikettiä ja normejen noudattamista kuin aitoa hyveellisyyttä.

Tämänlainen hybriksen tuoma ilo on lyhytaikainen. Lyhytaikainen kuin se hetki jolloin toisen tuotantokauden puolella Atia saa vapaat kädet kiduttaa Serviliaa. Julmuus järkyttää jopa hänen kidutuksesta vastaavaa orjaansa, joka päästää Servilian pakoon.

Minun silmiini tapahtumat näyttävät kuitenkin pääosin kaaoottisilta ja satunnaisilta. Sillä kokemukseni maailmasta ei vastaa tarinankerronnan teorioita, ikään kuin tiivisty tarinankertojien keskinäisesti valitsemaan teoretisointiin joka luo lokeron johon he muita ihmisiä sovittavat. Tämäkin voidaan nähdä hybrikseksi. Kenties tämän vuoksi sarjaa tehtiin vain kaksi tuotantokautta. Toki äärimmäisen mahtipontisesti, kuten asiaan sopiikin. Sarja mukaileekin historiaansa ja tarinankerrontaan valitsemiaan konventioita tältä osin varsin kokonaisvaltaisesti. Miltei kuin asia olisi ennalta ylhäältä päätetty.

Suoritus = taito + tuuri

"He never was a valiant man;
and now he fits in tiny can"
("Ancient Domains Of Mystery", one random tombstone)

Not valiant man.
in a tiny can.

Jos minun pitäisi lyhyesti kuvata miekkailun harjoittelun vaikutusta itseeni, se olisi se, että kun menin salille, minuun sopi ylläoleva slogan. Nyt kun olen harjoitellut, niin minuun sopii yhä tuo slogan. Mutta vain eri tavalla. Ennen harjoittelun aloittamista olin melko huonossa kunnossa. Tässä tarkoitan fyysistä kuntoa. Ja etenkin psyykkistä kuntoa. Olin pessimistinen mies jonka elämänodotukset olivat hautaanmenoon vivahtavia. Nykyisin olen rohkeampi ja kykenen elämään haarniskassa. En edelleenkään ole jalo ihminen, mutta purkki on sentään muuttunut. Kenties joskus tuo ensimmäinen lause kuvaa menneisyyttäni eikä nykyhetkeä, mutta se hetki ei ole vielä. Ja kenties tämä on se syy miksi minun täytyy jatkaa harjoitteluani edelleen.

Miekkakoulumme perusopettamisen ideana on se, että taidot karttuvat tekemällä töitä. Näin ollen salilla ei kannusteta erityisen voimakkaasti virheistä rankaisuun. (Toki esimerkiksi punnerruksia ja muita on tarjolla tällä rintamalla.) Ideana on se, että kannustaminen innostaa käymään seuraavilla tunneilla kun taas rankaisu helposti vähentää tätä.

Tämä näkemys on varsin hyvin perusteltu. Daniel Kahneman on nimittäin huomannut että kouluttamisessa on tarjolla intuitiivinen näkemys joka perustuu ihmisen normaaliin sosiaaliseen toimintaan. Tässä mallissa rangaistaan huonosta käytöksestä. Tämä on myös jotain jota kokemus usein vahvistaa : Sillä kun kehut oppilasta siitä että hän suoriutuu oikein hyvin, hän toimii seuraavalla kerralla heikommin kuin tämä kehuttu suoritus. Ja kun haukut jonkun oppilaan erityisen huonon suorituksen, hän tekee seuraavan kerran paremmin. ; Kahneman korostaa että tämä johtuu siitä että ihmisten tapa katsoa maailmaa on perverssi. Tämä luonteva ja pikapalautteen pohjalta saatu responssi johtaa nimittäin vääränlaiseen toimintaan. Tutkimukset nimittäin näyttävät että on taidon kannalta rakentavampaa kannustaa kuin torpata. Ihmiset oppivat nimenomaan kannustavassa ympäristössä. Negatiivinen moite ei kehitä taitoja yhtä nopeasti.



Kuvassa olevaa ääliötäkin kannattaa kehua.
Sillä vaikka haukkuminen on itselle kivaa,
kannustettu ääliö maksaa seuraavastakin
oppitunnista. Ja saattaa kenties oppia
jotain. Mahdollisesti myös tapoja.



Kahneman näkee tähän taustalle perussyyksi sen,  että ihmiset seuraavat intuitiivista malliaan ja hakevat sille vain vahvistusta. Näin ollen yllä oleva alleviivattu hahmo on siis se, mitä todella nähdään tapahtuvaksi. Mutta tämä ei valitettavasti johdu siitä, että rankaisu toimisi. Syynä on se, että suoritus on aina kahden elementin tulos ; Suorituksessa on aina taitoa ja sattumaa. Tarkalleen ottaen tämä tarkoittaa sitä, että kun ihminen tekee jotain, hän ei ole kone joka tekee asiat täsmälleen samalla tavalla. Toiminnassa on aina hajontaa. (Taidon kehittyminen on sitä että taito kasvaa ja hajonta pienenee mutta virheiden huomaamistarkkuuskin kasvaa. joten hajonta on aina taidon käyttäjän kehittämisen kontekstissa relevantti ilmiö.) Ja koska hajonta on tuuria, se noudattaa tilastollisia lakeja.

Kun ohjaaja kehuu hyvin tehdyn suorituksen vuoksi, se on käytännössä aina kalibroitu jotenkin oppilaan yleiseen taitotasoon. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvää työtä suorittanut oppilas on tehnyt itselleen keskivertoa paremman tuloksen. Se, että seuraavakin olisi keskivertoa parempi on tietysti epätodennäköistä. Se on mahdollista, mutta koska hajonta on vahvasti "epätodennäköisen hyvän puolella" on tämä todennäköisyys selkeästi alle 50%. Eli on todennäköisempää että seuraava on huonompi kuin parempi tai yhtä hyvä. ~ Jos heität "standardi nopalla" 5:sen, se on hyvä heitto ja on toki mahdollista että seuraava on 6, mutta tosiasiassa kahden kolmasosan todennäköisyydellä heitto on huonompi kuin heitetty ; Noppahan ei tiedä että mitä aikaisemmin on heitetty, mutta tässä aikaisemmin heitetty tulos asettaakin riman seuraaville tuloksille, joten "yhtä hyvin tai paremmin" onnistuminen on sidottu edelliseen noppaan. (Tämä ei siis ole sitä taikauskoa jossa uskotaan että "kun nyt heitin 5:sen niin seuraavan täytyy olla huono tulos koska onni tasataan". Perustana on nimenomaan se, että nopanheitoilla on aina se sama ja tietty hajonta heitosta riippumatta.)
1: Sama koskee tietenkin myös huonoja tuloksia. Jos joku epäonnistuu haukkumisen arvoisesti, hän alittaa keskiarvonsa. Tämä johtuu hajonnasta, joten on epätodennäköistä että seuraavakin olisi yhtä huono tai huonompi.

Jos siis ihmisellä on haukkumisteoria, hän saa siihen helposti vastinetta. Ongelmana on se, että taito muuttuu paljon hitaammin kuin hajonta. Joten ne erot jotka suorituksessa nähdään johtuvat tuurielementistä eikä taitoelementistä joka kohentuu pikku hiljaa siellä taustalla. (Pitkällä jänteellä katsoen oppilas itse asiassa suoriutuu keskimäärin itseään paremmin useammin kuin itseään huonommin. Mutta tämän trendi on niin hidas että ihmisen tarkastelutarkkuus ei yleensä kykene tarkastelemaan tätä kovinkaan hyvin.)

Tosin se, että suoritus = taito + tuuri johtaa myös toiseen ongelmaan. Se on "näennäinen taito". Nassim Taleb korostaa että tämänlaista löytyy opportunistisissa talouselämän seikkailijoissa. Taleb korostaa että isoimmat rahat liikkuvat usein riskienottorintamalla. Onnistuminen tuottaa suuret voitot mutta tappion mahdollisuus on suuri. Hän selittää että erottava elementti luusereiden ja voittajien välillä on yleensä tuuri. Ja että tästä seuraa "Casanova -ilmiö". Taleb nimittäin huomauttaa että talouselämään on paljon tunkua. Voittajia on sen sijaan vähän. Voittajiksi nähdään sellaiset jotka ovat onnistuneet monta kertaa peräkkäin. Tämä ei kuitenkaan riitä samaksi kuin se, että pääteltäisiin että kyseinen ihminen on taitava tuossa asiassa.

Tilanne on pikemminkin niin, että jos otetaan useita tuhansia ihmisiä, joille annetaan kolikko. He saavat heittää "kruunaa ja klaavaa". Jos kolikonheitosta tulee kruuna, he pääsevät seuraavalle kierrokselle. Jos klaava, he menettävät kolikkonsa jotka jaetaan seuraavan kierroksen osallistujille. Tämän jälkeen heitetään noppaa uudestaan. Ja jälleen kruuna ja klaava määräävät voiton ja tappion. Jokainen kierros puolittaa joukon, mutta samalla voittajien voittomäärät kasvavat runsaasti. Lopulta jäljellä on vain muutama ihminen jotka ovat voittaneet muiden rahat. Ja tämä on tehty useilla peräkkäisillä suoritteilla joissa jokaisessa on ollut riski. Tämä ei tee heistä taitavia kolikonheittäjiä joilta pitäisi kysyä konsulttiapua kolikonheittoon. He ovat vain onnekkaita. (Eikä siinä mielessä että heillä olisi jokin ominaisuus joka takaisi että he seuraavalla kerralla saisivat kruunan eivätkä klaavaa.) Ihmiset kuitenkin helposti ajattelevat että usea onnistuminen olisi sama kuin todiste siitä että takana ei ole ihmettä.
1: Tämä on muuten takana myös useissa ihmekertomuksissa. Ihmiset katsovat että "onpa epätodennäköistä että tuolle yhdelle tietylle ihmiselle on käynyt epätodennäköinen asia A+B+C. He eivät mieti että "kuinka todennäköistä on että ihmiskunnassa on edes yksi ihminen jolle olisi käynyt A+B+C ihan tuurilla. Todennäköisyysarvio yhden otoksella ja kuuden miljardin otoksella ovat aivan eri luokissa. Tämä on myös syy sille miksi globaalisti löytyy todella suuria ihmeitä kun pienemmässä piirissä uskovat ovat kokeneet jotain todennäköisempää. Tämä on tilastollisesti odotettavissa ; Ihmekertomukset kun ladotaan tositapahtumista ja käytetty otos määrittelee odotusarvon sille miten suuria ihmeitä on odotettavissa ihan sattuman kautta. Molemmissa kasautunut suoritus nähdään siis muuksi kuin tuuriksi. Tämänlainen pseudorationaalisuus koijaa ihmisiä. Kahneman selittäisi että tämänlainen ihminen on nopean ja vaivattoman mutta heikkolaatuisen päättelyjärjestelmän vietävissä. Eli he eivät ole älyllisesti epärehellisiä (tai edes valehtele ihmekertomuksesta joka muuten on sekin hyvä ottaa huomioon arvioissa) vaan älyllisesti laiskoja. (Joka on minun silmissäni suurempi pahe. Tyhmyys on kuin vamma jolle ei mahda mitään. Laiskuus on sitä että tekee tahallaan huonosti.)

Talebin mukaan sama pätee pörssikeinottelijoissa. Ihmiset näkevät menestyjät, mutta eivät muista kaikkia niitä jotka ovat joskus yrittäneet pörssissä päästäkseen rikkauden makuun.

Näin ollen taitokysymyksissä on hyvä muistaa se, että haukkumisen sijasta keskittyy harjoitteluun (jossa on toki oltava palautejärjestelmä jotta voi kehittyä, mutta sen pitää kannustaa pitkäjännitteiseen työhön eikä lyhytjänteisiin emootioiohin.) Lisäksi on hyvä tarkistaa että haettu asia on todellakin taito jossa voi kehittyä.

Onnettomuuksien Jumala

"Suomen kieli eroaa esimerkiksi englannin kielestä siinä, että meillä sana "uhri" tarkoittaa sekä omasta tahdosta riippumatonta uhria että vapaaehtoista uhrautumista. "Victim" ja "sacrifice" ovat melko lailla eri asioita. Meillä "onnettomuus vaatii uhreja", mikä asian vakavuudesta huolimatta on hilpeyttä herättävä ilmaus. Aivan kuin onnettomuus olisi tietoinen olento, joka esittäisi vaatimuksia ihmisille."
("ilonakoo", "Turha kuolema?")

Ylläoleva lainaus käsittelee kielessämme olevaa teleologiaa. Tässä ei sinänsä ole mitään poikkeuksellista. Puhutaanhan esimerkiksi onnenkantamoisesta tai onnenpotkusta, vaikka onni ei tietysti ole mikään tekijä joka kantaa tai potkii yhtään mitään. Vastaava teleologia löytyy siis myös katastrofien maailmasta.

Tämä on hauska ottaa esille aivan sen vuoksi, että kristityn maailmassa Jumala on usein kuvattu hyvänä ja ystävällisenä olentona. Näin ollen huomio keskittyy helposti siihen että eletään ja nautitaan elämästä. Kuitenkin maailman kärsimykset tuottavat monille ongelmia. Ja toisaalta mielekäs elämä on kuitenkin toisaalta ongelma ; Se helpottaa ns. maallistumista. Tämä on kristillisyyden mukaan helposti samaa kuin pinnallistuminen.

Tästä uskovaiset tietysti varoittelevat melko usein. Esimerkiksi tänään (3. syyskuuta 2012) "Metro" -lehden tekstiviestipalstalta löytyy seuraava lausunto : "Ihmiset eivät usko, että Jumala puuttuisi ihmisten ja maailman asioihin. Vaikka selvät merkit on nähtävissä ja vaikka maailma tuntuu sortuvan ympärillä. Ihmiset elävät omaa itsekästä elämäänsä paljoakaan ajattelematta. Mutta vedenpaisumus on hyvä esimerkki. Tätä Raamattu käyttääkin esimerkkinä. JA ESIKUVANA" Huomattavaa on, että merkit Jumalasta nähdään nimen omaan katastrofeissa.

Ja toki tässä on mukana myös halveksiva kulma jossa esimerkiksi ateismi nähdään pinnallisena hedonismina ja ylpeytenä. Siitä huolimatta että "ateistologian" tylsyyteen asti toistuvana perustunnusmerkkinä on se, että kärsimys nimenomaan nähdään ja tiedostetaan. Pahan ongelma nähdään relevantiksi juuri koska kaikki tämä sortuminen nähdään. ; Samalla unohtuu että valtaosa kristillisyydestä on nähdäkseni pehmoilua. Ties kuinka moni uskovainen on tullut esimerkiksi minulle kertomaan että olen liian kyyninen ja synkistelevä. Itsemurhateemassa korostuu usein se, että "elämä on lahja" ja että "Jumala ei anna kenellekään enempää kuin tämä jaksaa kantaa." Ja kertovat positivisista ja rakentavista ihmeistä, kuten jos vaikka syöpä paranee rukouksella, erimittaiset jalat pitenevät silmänkääntötempunomaisesti, kuolleet heräävät vaikka heidät on jo leikattu ja formaliinissa uitettu. Ja jopa HIV poistuu elimistöstä. (Joka ikinen edellisistä väitteistä on esitetty minulle vakavalla naamalla.)

Kristillistä Pessimismiä on kuitenkin hyvä lietsoa vielä lisää sillä siitä kristillisyydestä on monien mukaan kysymys. "Discovery Institute" nimittäin kirjoitti "Malicious Intelligent Design and Questions of the Old Testament God" tarttuu tähän vakavaan aiheeseen innolla johon pystyy vain ja ainoastaan taho joka omien sanojensa mukaan korostaa että ei ole uskonnollista. Innolla johon kykenee ID joka sensuroi kohdat joissa ID -myönteinen taho esittää että liitos uskontoon on ID:n piirre, mutta ei silti sensuroi uskontoa ja uskonnollista materiaalia jota liitetään ID:seen.

Tämän artikkelin ydinkohdaksi voidaan laittaa se, että se vastaa Richard Dawkinsin esittämään Jumalan kuvaamiseen. "The God of the Old Testament is arguably the most unpleasant character in all fiction: jealous and proud of it; a petty, unjust, unforgiving control-freak; a vindictive, bloodthirsty ethnic cleanser; a misogynistic, homophobic, racist, infanticidal, genocidal, filicidal, pestilential, megalomaniacal, sadomasochistic, capriciously malevolent bully." Tämä selvästi näyttää siltä että Dawkins näkee kärsimyksen eikä elä elämäänsä hedonistisen itsekkäästi miettimättä asiaa.

Dawkinsille vastineeksi tulee erityisestä neutraaliudestaan maineekkaaksi tulleeseen ID -hahmona - joka erityisellä neutraaliudellaan oikein alleviivatusi korostaa että ID ei ehdottomasti ole uskontoa - tutuksi tulleen David Berlinskin huomautus joka on, kuten jo aiemmin mainitsin, uskonnollisesti aivan ehdottoman neutraali : "David Berlinski responded, "These are, to my way of thinking, striking points in God's favor."" Berlinskin mukaan kärsimys on jotain jota kristinuskon Jumala tuottaa. (Mikä kertoo että hän ei viittaa vain nimettömään Suunnittelijaan joka voi olla Vorlon, vaan nimenomaan kristinuskon Jumalaan.) Se ei ole vain perimmiltään pahaa. Kärsimys ja paha on siis vain erotettava toisistaan. Muu on hedonismia. "Given that the Old Testament is full of examples of God sending (if not creating) cruel plagues, it stands to reason, from a theological standpoint, malicious design exists. Even in the New Testament, Jesus describes all sorts of malicious Intelligent Design visiting humanity in the form of plagues. Death being visited on Ananias and Saphira, blindness descending on Elymas the Sorcerer, worms eating Herod, and all the plagues of the Apocalypse. So from the standpoint of Christian theology, God creates malicious designs. If you’re not a Christian, then trying to solve problem of malicious design and the notion of a loving God isn’t a problem. But if you are a Christian, then the explanation of why all the bad things in the world are happening cries out for an answer. I’ve stated before, that one possible explanation is that this is God’s makes heaven more meaningful by making the present world miserable. (See 2 Cor 4:17 and Romans 8:20)."

Toisin sanoen maallinen elämä on täynnä kärsimystä jotta Jumala saisi aikaan kunnollisen kontrastin taivaan ja maallisen elämän välille. Muutoin ihmiset voisivat etääntyä Jumalasta ja elää nautinnollista ja hyvää elämää maan päällä. Jumala siis hyvyydessään tekee elämästä monin paikoin sietämätöntä jotta ihmisille tulisi Jumalanikävä. ; Näin ollen Jumala näyttäytyy varsin erikoisena. Jos minä haluan että minua pidetään rakkaudellisena ja hyvänä, en voi vain käydä räyhäämässä ihmisille. (Osa toki yrittää selittää että aggressioherkkyys tarkoittaa sama kuin "herkästi tunteva". Kusipäisyys on kuitenkin se oikea filosofinen termi tähän yhteyteen.) Ja jos minä menen hakkaamaan jonkun ihmisen hampaat katuun, tätä kutsutaan rikokseksi. Kun Jumala tekee tätä, se tarkoittaa sitä että Jumala tekee meille palveluksen.
1: Itse asiassa on ehdottomasti hengellisesti ja älyllisesti kasvattavaa huomata miten em. "Uncommon Descentin" artikkeli puolustaa myös Raamatussa tapahtuneita, esimerkiksi Jumalan käskemiä, kansanmurhia. Tämä on mielenkiintoista koska UD:n virallisena linjana on ollut se, että natsejen hirmutekoja, juutalaisten joukkotuhontaa, holokaustia, pidetään "darwinismin" seurauksena. Ja että "darwinismia" kannattaa esimerkillisen leimallisesti juuri em. Dawkins. On mielenkiintoista että darwinistien ideologinen kansanmurha on sellainen että sitä kammoksutaan darwinistien piirissä ; Dawkins ja vastaavat kun nimen omaan ja päinvastoin irtautuvat em. kansanmurhasta ja kiistävät sen olevan eettistä heidän maailmankuvassaan. Itse asiassa on erityisen mielenkiintoista että tässäkin artikkelissa Dawkinsin lausuma voidaan selkeästi nähdä jonain joka kammoksuu kansanmurhia. Kun taas UD:n artikkeli selittää miksi kristillisen ideologian mukaan on ihan OK tehdä kansanmurha tietyillä ehdoilla, jolloin ne ovat oikeaoppisia kansanmurhia eikä niitä voida siksi pitää minään eettisenä epäilyttävänä taakkaan ideologialle. Tämä ja monia muita kasvattavia ajatuksia ehtii nousemaan helpostikin mieleen. Ne kaikki herättävät luottamusta siitä että darwinismi on näistä kahdesta asiasta se joka on ehdottomasti epäeettisempi. Sekä tietysti sen, että ID ei mitenkään liity uskontoon eikä ole uskonnollisesti motivoitunutta eikä sen käsittely ole uskonnollista sisällöltään.

Samalla tämä korostaa sitä, että kristinuskon Jumala ei ole vain parantava ihmeitä tuottava Jumala. Ja kristillisyydessä on käytännössä olennaista joko kulkea laput silmillä ja todellisuuspakoisesti elää jossain pinnallisessa kuplassa jossa "Raamatun" kertomukset ja maailman tapahtumat ohitetaan ja unohdetaan. Tai sitten uskotaan todellakin niin että jokainen auto-onnettomuudessa kuollut on uhrilahja Jumalalle, ja että meidän siksi tulee olla ennen kaikkea kiitollisia tästä tapahtumasta joka lähentää meitä Jumalaan. Jos tämänlaisesta itkee ja katkeroituu ei ymmärrä että onnettomuus on ihana Jumalan taivaan ihanuutta korostava asia.

Kun nyt olemme oppineet kristinopista sen olennaisimman - eli pohjimmiltaan sen mitä sen opettama hyvyys tarkoittaa ja ei tarkoita - on minun pakko myöntää että koen siihen tiettyä vetoa. Sillä maailmassani sadomasokismi on kaunis asia. Valitettavasti vain melko harva ihmisistä on niin kieroutuneita korjaan ajattelevaisia, syvällisiä että he olisivat kanssani asiasta samaa mieltä.

Taivaan tekeminen maan päälle.

""Teidän on heitettävä pellit rotkoon!" minä sanoin "Ja palattava sinne mistä tulitte!""
(Magnus Mills, "Taivaanrannan kulkijat")

Lauri Järvilehto käsittelee usein haluamiemme asioiden saavuttamista. Hän muistuttaa siitä että pitää olla varovainen sen kanssa, mitä haluaa. Koska toive voi toteutua. Hän korostaa ahkeruutta. Kun yrittää, saavuttaa. Tässä on ongelmia : Pyristely vaatii uhrauksia. "Kun olet riittävän keskittynyt päämäärääsi, sivuutat sellaiset valinnat, jotka eivät edesauta sen saavuttamista. Ongelmana on, että sivuuttamasi valinnat olisivat kyllä saattaneet olla välttämättömiä hyvinvoinnillesi."

Pitäisi siis innostua oikeista asioista. Järvilehto varoittaa rahanhimosta, Lamborginin tai miljoonaomaisuuden hankkiminen ei ole keskeistä. Tämä lähestymistapa on hieman huono, koska siihen liittyy yleensä ottaen vääriä mielikuvia. Maslown tarvehierarkian mukaan niinkin turhamaiset asiat kuin ruoka ja raha -asiat ovat se pyramiidin juuri jonka päälle intellektuellit kahvikeskustelut voivat rakentua. Se vain tuntuu unohtuvan nykymaailmassa, jossa raha ja ruoka nähdään ahmintana ja ahneutena - eli vain liiallisuuksiensa kautta. ; Olen kuitenkin pääpiirteittäin samaa mieltä Järvilehdon kanssa. Ja jopa miljoonaomaisuudesta ja sen välttämättömyydestä.

Vastaavaa aihetta käsittelee Magnus Millsin "Taivaanrannan kulkijat." ("Three to See the King") Käännös on erinomainen, vaikkakaan ei suora. Sillä vanhassa sanonnassa haihattelija-unelmoijat ovat taivaanrannamaalareita. He haaveilevat mutta eivät toteuta. Magnus Millsin kirjassa puhutaan aktivaatiosta. Siitä kun joku haihattelija-unelmoija käärii hihansa ja muuttaa unelmansa toteuttamisen ammatikseen.

Karusti ottaen kirja on sosiaalinen kasvutarina erakosta yhteisön jäseneksi. Lopulta jutusta tulee liian ruuhkaista ja tavoitellut unelmat eivät toteudu, koska siihen tarvittavat ihmismäärät eivät kykene unelman lopputulosta jakamaan koska heitä on liikaa.

Ympäristö on pelkistetty. Sen voi kuvata lainauksella joka on lyhyt : "Asun talossa joka on kokonaan peltiä, neljä peltiseinää, peltikatto, savupiippu ja ovi. Kaikki pellistä. Talossani ei ole ikkunoita sillä mitään nähtävää ei ole. Ikkunaluukut siinä toki on, niin että voin päästää valoa sisään tarvittaessa, mutta ne ovat sään takia enimmäkseen kiinni. Taloni sijaitsee yksinäisellä paikalla korkealla ylängöllä."

Näin ollen ympäristö on jopa niin pelkistetty, että se ohittaa esimerkiksi "Aidantekijöiden" karun yksinkertaisen maailman jossa on helposti tunnistettavia asioita jotka sopivat stereotyyppiseen maalaisuuteen. On peltoja, kylä, baari. Tässä kirjassa on aavikko, jolla on pellistästa tehtyjä taloja. Ympäristössä on vain hiekkaa jota tuuli kuljettaa. Silloin tällöin sataa.

Alussa nimettömäksi jäävä sankari asuu yksin peltitalossaan. Kunnes hänen luokseen tulee Mary Petrie. Mary Petrie on tavannut miehen kerran. Mutta hän on selvästi vaikuttunut, jopa ihastunut, siihen että miehellä on kaunis unelma ; Asua peltitalossa kanjonin äärellä. Mary Petrie tulee vierailulle. Aluksi miehen kotityöt ovat sööttejä, mutta naisen tulee motkottaa niistä. Mutta iloita avusta vaikkakin apu epäonnistuisikin. Mies naulaa Mary Petrien mukanaan tuoman kokovartalopeilin seinään ja nainen riemuitsee. Tämä on tunnustus parisuhteen alkamisesta.

Mary Petrie aktivoi sankarin sosiaalista puolta runsaasti : Naapurit alkavat näyttämään isompaa roolia sankarin elämässä kuin ennen. Ne ovat teknisesti hänen ystäviään, mutta käytännössä nainen aktivoi ja ylläpitää vierailuja - ja pitkittää niiden kestoa. Pian nainen alkaa käymään yksin kävelyllä. Hän kiertää peltitaloa, juuri ja juuri näkyvillä. Parisuhteeseen kuuluu itsellisyys, sellainen jossa tärkeää on se, että tullaan kuitenkin aina takaisin. Kävelyiden idea on olla hetken aikaa erossa, olla yksin ja itsekseen, vain itseään varten.

Kuitenkin miehellä oli unelma ja Mary Petriestä oli kauheaa että miehellä oli unelma joka oli vaillinainen. Kanjoni puuttuu. Mies omien sanojensa mukaan oli etsinyt, mutta ei löytänyt. Nainen kannustaa etsimiseen.

Naapurit kuulevat Michael Hawkinsista, joka on inspiroiva mies. Ylängöllä alkaa näkymään myös vaeltajia jotka kulkevat Hawkinsin luo. Hawkinsilla on tarjota kanjoni. Simon Painter ja muut sankarin naapurit ja ystävätkin kantavat peltitalojaan Hawkingin luo.

Myös mies menee katsomaan hommaa. Pian hän päätyy johtamaan kanjoninkaivuuoperaatiota. Kaivuutyötä on paljon. Ja pian ihmiset alkavat tappelemaan asuntojensa tonteista ennen kuin kanjonia on saatu valmiiksi. Tontteja rajataan omavaltaisesti oman maun mukaan. Tämä ei miellytä. Lopuksi Hawkins kertoo lopullisen suunnitelmansa, joka on se, että koko peltitaloajatus hylätään ja aletaan asumaan sen sijaan tiilitaloissa jotka ovat käytännöllisempiä. Ihmiset eivät suostu tähän ja kanjoni jää kesken. Mary Petriekin siisrtyy lohduttamaan Hawkinsia, koska Hawkinsilla on yhä unelmansa. Toisin kuin sankarina toimivalla miehellä.

Karkeasti sanoen kirja kertoo siitä miten viattomat unelmamme voivat olla tuhoisia, jos ne ajautuvatkin massojen tahdon ja yritteliäisyyden alle. Sivussa kun voi tuhoutua jotain arvokasta. Ja yksilö joutuu yhteistyötä tehdessään antamaan periksi. Ja isoissa linjoissa mentäessä voi ilmestyä uusia näkemyksiä jotka eivät sovikaan niihin omiin unelmiin ; Kaikki haluavat tinatalon kanjonista. Mutta tonteista joudutaan tappelemaan. Ja rakennuttaja resurssoikin odottamatta savitaloihin. ; Kaikki pettyvät. Lopputuloksena on pirunmoinen määrä työtä ja uhrauksia, mutta ei lopputulosta.

Herkkä yhteistyö kärsii jännitteistä jossa yhteistyötä ja kollektiivisuutta tarvitaan yksilöllisen innostuksen toteuttamiseen. Tätä kautta kirjalla on vahva opetus. Ei pidä olla varovainen siitä mitä toivoo. Mutta pitää olla varovainen mitä unelmia lähtee toteuttamaan.

Tätä kautta kirjalla on varoitusviestejä, jotka sopivat ideologioihin. Esimerkiksi uskontoihin ; Uskonnoissa kilvoitellaan, vietetään aikaa lapunjaossa kadulla, kulutetaan muutenkin aikaa. Tavoitteena on individualistinen pelastus, mutta tämän saavuttamisessa pitää usein tehdä uhrauksia ; Esimerkiksi omissa mielipiteistä pitää luopua vain siksi että uskonnossa sanotaan. Tämän muutoksen "vanhan" ja "kristuksenkaltaisen" vuoksi uudestisyntymistäkin korostetaan.

On "Taivaanrannan kulkijoissa" kuitenkin optimismiakin. Kirjan lopussa päähenkilö palaa alkutilaansa, asumaan yksin erakkona tinataloonsa. Kirja loppuu sanoihin "Minun taloni on palvellut minua hyvin. Vaikka se on vain peltiä, se pysyi pystyssä kuningaskuntien pyyhkiytyessä pois. Se on yhtä aikaa turvapaikkani ja linnoitukseni. Olkoon se teidän temppelinne." Tämä näyttää että unelmassa voidaan elää. Se unelma ei vain välttämättä ole se alkuperäinen unelma.

Kosmista pokerinpeluuta piilokorteilla.

Yksi melko paljon käytetty Jumalatodistus perustuu siihen että universumi nähdään ominaisuuksiltaan tietynlaisena. Tämän esitetään todistavan Jumaluuden puolesta sitä kautta että hienosäätäjä tuottaa todennäköisesti tietyn tuloksen kun taas itsekseen voisi syntyä monenlainen, erilainen, universumi. Kaikissa elämä ei olisi mahdollista.

Ongelmana tässä on se, että tässä universumia katsotaan ikään kuin se olisi satunnaisotettu. Kuitenkaan se ei ole ; Jos universumin hienosäädön rajat eivät sallisi elämää, emme voisi olla ihmettelemässä. Tätä kautta vaikka valinta olisi ennen universumin muodostumista ollut sattuma, se ei taatusti ole samaa sen jälkeen.

Antrooppinen periaate tuntuu kuitenkin emotionaalisesti hyvin uskottavalta. Kunnes törmää pokeripelin perusteisiin.

Ensinnäkin antrooppisessa todistuksessa vedotaan tiettyyn lopputulokseen, joka on "alussa epätodennäköinen". Tätä kautta päästään tilanteeseen, jossa ennen pokerikäden jakamista voitto ei ole itsestäänselvyys. Pokerikäden jakamisen jälkeen tietty pelaaja voittaa ja hänellä on kädessään epätodennäköinen käsi ; Ennen pelikierroksen alkua jos joku olisi sanonut että voitto tulee korteilla 1, 2, 3, 4 ja 5, olisi arvaus todella epätodennäköisesti oikea. Vaikka pokerikäsi on epätodennäköinen, tästäkään ei kuitenkaan voi päätellä että pelaaja huijaisi. Tätä kukaan ei ottaisi vakavasti.
1: Joku voisi lisätä tähän isommat todennäköisyydet, mutta tämä ei muuta asiaa ; Jos otamme jokaisen maailmassa historian aikana pelatun pokeripelin ja rupeamme miettimään millä todennäköisyydellä juuri tämänlainen käsien järjestys olisi pelattu, olisi kysymys erinomaisen pienestä todennäköisyydestä. Pelkästään se, että jokin asia on epätodennäköinen ei tarkoita sitä että sen takana olisi mitään selittävää voimaa.

Yllä olevakaan ei tehoa tunnemutkiin kovinkaan vahvasti. Pokeri ja antrooppinen periaate tuntuvat hyvin erikoislaatuisilta. Perustelu, jota tässä käytetään on se, että jos Jumala on totta, tietty seuraus on hyvin todennäköinen. ~ Esitetään että jos Jumalan olemassaolosta seuraa todennäköisesti ihmisten olemassaolo, toimii kuvio myös niin päin, että kun ihmisten olemassaolo on annettuna, voitaisiin tästä vakuuttavasti päätellä Jumalan olemassaolo. Pokerikäsien miettiminen näyttää asian hyvin toisin ; Se, että kädessäsi on reeti, eli korkein mahdollinen värisuora, tarkoittaa sitä että voitat hyvin todennäköisesti. Kuitenkaan se, että voitat ei mitenkään tarkoita, että kädessäsi olisi reeti. - Itse asiassa pokeripeleissä isoin yllätys on se, että pelit voitetaan yllättävän pienillä käsillä. Reeti on siis voitosta huolimatta hyvinkin epätodennäköinen.

Tämä todistaa että seurausta kun ei voi vain kääntää. Syy-seurausajattelun kääntäminen seuraus-syy -ajatteluksi on yksinkertaisesti epätoimivaa; Vaihdot eivät ole kaksisuuntaisia; Tätä kautta tilanteisiin syntyy epäsymmetriaa.

Toki pokerissa on yksi asia, jota meillä ei ole. Otokset. Siksi esimerkiksi Paul Davies, joka pitää antrooppista periaatetta mielenkiintoisena, on esittänyt että universumeista tarvittaisiin enemmän otoksia. Yhden otoksen todennäköisyysarviointi kun on kuitenkin varsin erikoista. Kuitenkin todennäköisyyslaskelmia ja arviointeja on esitetty. Jos ne otettaisiin totena, niillä itse asiasa haetaan selityksiä. Aivan samaan tapaan kuin pokerivoittaja voi miettiä voittonsa todennäköisyyttä heittämättä sattumaa mäkeen ja selittämällä voittoaan sattumana. Itse asiassa moni pelaaja luottaa näissä yliluonnolliseen ohjaukseen - voitto nähdään lady fortunan tarjoamana onnenkantamoisena. Tätä suhtautumistapaa ei kuitenkaan pidetä rationaalisena, vaan taikauskoisena.

Se antaa todennäköisyyden sille miten mahdollisesti elämää olisi syntynyt. Tätä kautta on olemassa jotain suuntaa antavia arvioita sille, miten todennäköisesti elämä syntyisi; Se osoittaa ainakin sen, että se on mahdollista tietyllä todennäköisyydellä. Tämä tarjoaa pohjan, joka kilpailevien selitysmallien tulisi ylittää ; Idea on tavallaan että jos kaksi paria tuottaa ison määrän voitoista, ja reeti vain muutaman, on viisaampaa olettaa että voittajalla on kaksi paria kuin uskoa että voittajalla oli reeti. Vaikka moni käsi voittaa kaksi paria. Ja reeti takaa pelissä aina vähintään tasapelin - se ei voi hävitä.

Kilpaillesa parempi selitysmalli voittaa ; Kisa tapahtuu siten että ilmiö X1 tapahtuu tietyllä todennäköisyydellä ja tuottaa Y:n toisella. Tästä saadaan todennäköisyys 1. X2 tapahtuu omalla todennäköisyydellään ja tuottaa saman Y:n jollain toisella todennäköisyydellä. Varma Y:n tuottaja, joka itse on epätodenäköinen ei ole useinkaan kovin vahvoilla tälläisessä kisassa.
1: Jumalan kohdalla ongelmana on se, että emme tiedä Jumalan olemassaolon todennäköisyyttä.
2: Itse asiassa emme edes tiedä millä todennäköisyydellä Jumala loisi yhtään mitään. Ja kenties Jumala voisi luoda myös aivan toisenlaisia maailmoja. Emme tiedä millä todennäköisyydellä Jumala loisi yhden, kaksi tai ties miten monta maailmaa. Tätä kautta emme itse asiassa konkreettisesti tiedä edes sitä että Jumala tuottaisi mitenkään todennäköisesti meidän kaltaisemme universumin. Tai edes sellaista jossa ei olisi minkäänlaista elämää.

Moni selittää tätä pois sillä että Jumala on ikuinen. Tai että Jumala ei ole seuraus vaan syy. Kuitenkin näissä unohtuu pääasia. Se, että Jumalan olemassaolotilaksi voidaan kuvitella kaksi vaihtoehtoa: Jumala on tai sitten hän ei ole. Se, miten näiden kanssa toimitaan on tärkeää. Sillä jos oletamme että Jumala on, emme voi todistaa Hänen olemassaoloaan - tai olemassaolottomuuttaan - koska kyseessä olisi kehäpäättely ; Oletushan olisi johtopäätöksessä.

Tämä on yksi syy sille, miksi pidän agnostismia erittäin perusteltuna ratkaisuna. Jos meillä on kaksi kättä, joista vain toinen on tunnettu, ei sillä voi vielä voittoja alkaa jakamaan. Peli ratkeaa vasta kun molemmat näyttävät kätensä.

Toki tässä on ehkä mietittävä myös pokerin perussääntöä; Nehän tuntevat tilanteen jossa voitot jaetaan nin että toinen ei näytä korttejaan. Silloin piilotetuilla korteilla pelannut on luovuttanut ja voitto jaetaan sille jonka kortit ovat tunnetut - ne voivat olla miten surkeat tahansa. Jopa se legendaarinen huonoin käsi, seiskahai, voi tässä tapauksessa voittaa täyskäden ; Tieteenfilosofi toki tässä tilanteessa puhuisi jotain vaikkapa selitysarvon tuntemattomuuden vaikutuksesta siihen että teorian selitysvoimaa ei voida varmistaa ja tätä kautta sitä voidaan - ellei suoraan pitäisi - pitää kyseenalaisena ; Huono teoriakin sentään tarjoaa jotain konkreettista tietoa siitä onko se hyvä vai huono, joten se on tätä kautta selvästi informatiivisempi ja siihen voidaan luottaa "niin kauan kuin jotain muuta paremmaksi näytettyä ei keksitä".

Are you feeling lucky, Punk?

Richard Wiseman on tarkastellut onnea. Tässä käsittelyssä on ollut se, miten ihmiset itse kokevat itsensä. Eli jos ihminen kokee itsensä onnekkaaksi, hän on onnekas.

Tähän liittyi tietysti monenlaisia asioita. Esimerkiksi jos ihmisellä on menestystä elämässä, rakkaudessa ja muussa hän helpommin kokee itsensä onnekkaaksi. Kuitenkin mukana on myös asennoitumista. Onnellinen ihminen suhtautuu myönteisesti, ja optimistinen ihminen ehkä hieman paradoksaalisesti ajattelee asioita pahimman kautta : Jos hän kaatuu ja taittaa jalkansa, hän kokee itsensä onnekkaammaksi kuin ennen onnettomuutta koska hän olisi voinut taittaa niskansa. Pessimisti taas ei osaakaan kuvitella pahempia vaihtoehtoja.

Sitten tulee onnenkantamoisten kohtaaminen. Onnekaaksi itsensä arvioineet ihmiset kohtasivat niitä ja epäonnekkaat eivät. Wiseman huomasi että syynä on se, että onnekkaat huomaavat niitä paremmin, eli ero olisi tarkkaavuudessa. Tästä esimerkkinä oli koe jonka hän teki lehdellä. Hän käski ihmisiä laskemaan lehdessä olevat kuvat. Onnekkailla siihen meni vähemmän aikaa kuin onnettomilla. Syynä oli se, että yhdellä sivulla luki kissankokoisilla kirjaimilla montako kuvaa lehdessä on. Epäonnekkaaksi itsensä kokevat laskivat kuvia, eivätkä huomanneet tekstiä. Tai jos huomasivat, uskoivat että se on huijausta. Onnekkaat luottivat siis aavistukseen ja intuitioon muita enemmän. Samoin he luottivat odottamattomaan asiaan epäonnekkaita enemmän. Wiseman oli huomannut myös, että epäonnekkaat ihmiset ovat rutiineihin luottavia. He esimerkiksi juttelivat juhlissa mieluusti tuttujen, samojen, ihmisten kanssa.

Tätä kautta asiasta voidaan kätevästi hypätä Nassim Talebiin. Hänkin on esittänyt että maailmassa on paljon onnenkantamoisia jotka ovat sekä vaikuttavia että ennalta vaikeasti arvattavia, hän kutsuu niitä mustiksi joutseniksi.
1: Esimerkkinä tästä voi olla katastrofi, kuten 9/11 -lentokoneet. Ohjuksia ja pommituksia varten oli paremmat suunnitelmat, harva osasi odottaa että matkustuslentokoneesta rakennettaisiin varsinainen ase. Jos ennen tätä terrori -iskua joku olisi sanonut että lentäjät pitää suojata turvaovin, olisi hänelle naurettu. Tapaus on niin epätodennäköinen skenaario, suorastaan mielikuvituksellinen. Eikä teon tekemättä jääminen olisi näkynyt missään, eikä tätä miestä palvottaisi sankarina.
2: Positiivisena yllätyksenä voisi olla vaikkapa se, että levy -yhtiön mies sattuu olemaan vapaa -ajallaan baarissa jossa joku laulaa karaokea. Tämä mies ehdottaa demoa ja laulaja suostuu. Syntyy suosittu levy. Tällaiseen suostuminen voi tuntua tavallisesta ihmisestä epätodennäköiseltä. On paljon todennäköisempää että levy floppaa. Taleb korostaakin sitä että ihmisen kannattaa altistua mahdollisuuksille, mutta ei sitoutua yhteen liikaa. Näin on mahdollista että joku systeemi onnistuu.

Toisin sanoen onni on osittain tuuria, osittain taitoa huomata asiat, ja osittain jälkikäteen menestyksen kautta syntyvä suhtautuminen ja osittain elämänasennekysymys. Yhtä voimaa ei voi erottaa täysin. Ihminen voi kokea itsensä onnekkaaksi monesta eri syystä.

---

Tämä juttu käsittelee onnea, ei onnellisuutta. Ymmärtämisen helpottamiseksi lainaan englantia jossa hyviä epätodennäköisyyksiä varten on sana luck ja onnellisuutta koskeva happiness. Niiden kokeminen on tietysti toisiinsa vahvasti nivoutunutta. Eli jos koet olevasi onnekas, koet luultavasti myös olevasi onnellinen.

Hukkuneen rukous : hiljaiset todisteet.

"Mistä tietää, että näkymätön muste on loppu?"

Ihmisten ajattelussa yleinen harha perustuu siihen, että se mitä näemme ylikorostuu. Otan tästä esimerkin historiasta: Marcus Tullius Cicero kertoi Diagoraasta seuraavan tarinan: Oli temppeli, jossa rukoiltiin suojelusta hukkumista vastaan. Sinne kerättiin tietoja niistä jotka olivat rukoilleet ja pelastuneet laivojen onnettomuuksista. Tämän piti vakuuttaa. Kuitenkin Diagoras (Meloslainen aka "Jumalaton".) kysyi yksinkertaisen kysymyksen; "Missä on niiden henkilöiden laatat, jotka ovat rukoilleet ja silti hukkuneet?" Kuolleet eivät mainostaneet kokemuksiaan haudasta, mutta pelastuneet olivat keskuudessamme. Se, mikä erotti nämä kaksi toisistaan oli silkka onni. Luultavasti uimataito olisi ratkaisevampaa ja rukoilulla ei ole väliä.

Harva nykyihminenkään yltää Diagoraan oveluuden tasolle.

Nykypäivänäkin uhkapelaajien parissa vastaavanlainen taikausko kulkee nimellä "aloittelijan tuuri". Tilastot näyttävät, että uhkapelaajilla on aluksi ollut onnea, joka sitten on tasaantunut myöhemmin. Tästä on syntynyt harha aloittelijan onnesta pokerissa. Kuitenkin syynä on se, että jos aluksi häviää, lopettaa todennäköisemmin pelaamisen. Alussa tulevat voitot sen sijaan antavat palkitsemisen ja onnistumisen tunteen, joka muistetaan vaikka oltaisiin hävitty välissä. Onnekkaat kokevat olevansa "onnettaren valitsemia" tai että pelaaminen on kannattavampaa ja alkavat siksi pelureiksi. (Tietenkin ihminen myös korostaa voittamista eikä siksi huomaa häviävänsä. James Randi ol haastanut ennustajia, ja ennustajat ovat tulleet testeihin ja niissä ennustajat ovat tyypillisesti ajattelleet että heidän onnistumisprosenttinsa on kymmeniä prosentteja parempi kuin mitä se oikeasti on ollut. Ja Randin "miljoonan dollarin haasteessa" Molemmat ovat "katsoneet samaa tilannejoukkoa." Mutta aloittelijan tuurille löytyy tätä ajattelun luonnollisen, ei tahallisen, hairahtumisen lisäksi muutakin.)

Frédéric Bastiat kertoi samasta ilmiöstä politiikassa: Hän kertoi että näemme mitä poliitikot tekevät, mutta emme näe vaihtoehtoa, sitä kun joku muu tekisi. Jos pelkkä positiivinen ja negatiivinen vaikutus voitaisiin nähdä, oppisimme nopeasti politiikanhoidon. Kuitenkaan tämä ei ole mahdollista. Voimme oppia vain vertailusta ja virheistä. On vain aina muistettava ottaa huomioon "Ce qu'on voit et ce qu'on ne voit pas." (Se mitä nähdään ja se mitä ei nähdä)

Tätä voi verrata 9/11 -iskuihin. Kuvitellaampa, että "Matt Safe"(Nimet keksitty, tämän jälkeen vaihdettu ja sitten vaihdettu keskenään.) kehittäisi lentokoneisiin luodinkestävät ovet joita ei saa ulkopuolelta auki, ja saisi lain läpi niin että ovet olisi pidettävä kiinni lennon aikana. Lentokoneisiin asennettaisiin Mattin vaikutuksesta myös sellainen unikaasua levittävä tuubi, jolla matkustamo - ja hyökkääjät - voitaisiin tainnuttaa ilman että ohjaamosta poistutaan. Kaasunaamarien otto koneeseen estettäisiin samalla. 9/11 ei olisi todennäköisesti tapahtunut jos näin oltaisiin tehty. Mutta jos näin oltaisiin tehty, tosiasiassa lentokonehenkilökunta näkisi vain riesan. Samoin kuin matkustajat kokisivat luottamuspulan pelkoa ja inhoaisivat ajatusta niistä kaasusäiliöistä. Vain sen takia että Matt on kuvitteellinen hahmo, huomaamme nykytilan. (Tämä vertautuu erääseen kauppaan, jossa on takahuoneessa palo -ovi. Työntekijöistä se haittaa liikkumista ja he pönkkäävät sitä. Minä taas vartijana otin sitä pönkkää siitä välistä pois jopa pari kertaa tunnissa. No, olipahan kaikilla sitten jotain tekemistä..)

Tästä seuraa tietenkin myös se, että kun totossa hyville hevosille annetaan pienet kertoimet, ja epätodennäköisille isot kertoimet, ne totonpelaajat jotka ovat rikastuneet pelaamisella, ovat pelanneet epätodennäköisiä voittajia. Tämä taas on aivan eri asia kuin se, että vakaiden pienten voittojen metsästäminen olisi epäkannattavampaa, koska riskipelaajissa on myös useammin tappioita. Emme vain kiinnitä helposti näihin tappioihin huomiota koska ne ovat pelikerran kokoisia eli pieniä. (Tosiasiassa totossa kannattavin pelistrategia perustuu epäsuhdan havaitsemiseen : Jos joku hyvä hevonen onkin saanut suuret kertoimet, sen voitto on todennäköinen ja voitto suuri. Tämä taas voi olla "osaamisperusteista". Mutta tässä kohden on huomattava, että ne kertoimet päättävät tyypit jotka osaavat hommansa jopa yllättävän hyvin, joten tarkastajan pitäisi olla heitä parempi. Ja jos näin on, voi jo itse alkaa toimimaan kertoimien määrittäjänä tuntipalkalla, jolloin mukana ei ole riskiä; Jotta uhkapeli kannattaisi pitäisi olla todella paljon - käytännössä suorastaan yliluonnollisen paljon - parempi kuin näiden kertoimien valitsijat.)

Kaiken kaikkiaan uhkapelaajista tulee vähän samanlainen olo kuin perinteisistä onneen uskovista muutenkin ; Mieleen tulee vain kysymys : Jos jäniksenkäpälä tuottaa onnea, miksi jänikselle josta käpälä tehtiin kävi kuten kävi?

Ja juuri tämä sama virhe on antrooppisen periaatteen uskonnollisten tulkintojen takana. Tämähän on huomattu tila, jossa universumilla täytyy olla tiettyjä ominaisuuksia jotta voisimme elää. Tämä tarkoittaa sitä että sille että nämä tietyt ominaisuudet todella ovat, tulisi olla jonkinlainen selitys. Uskovaisista tämä on todiste Jumalasta. Stephen Hawking selittää "Ajan lyhyt historia" -kirjassa että jos tila olisi jotenkin muuten, emme olisi sitä katsomassa. Siksi sen pohjalta että olemme täällä asiat eivät voisi olla toisin. Otos vääristyy koska olemme itse katsomassa sitä. Tilanteemme on siis tavallaan verrattavissa siihen, että ne hukkumisesta pelastuneet huomaisivat että he ovat pelastuneet. Tässä vaiheessa vain emme lainkaan näe niitä vaihtoehtoja, jotka ovat hukkuneet. Kaikki ovat pelastuneiden leirissä. Tämä selitys on siitä poikkeava, että siinä ei ajatella että "sen seurauksesta että, on antrooppisen periaatteen täyttävä universumi syntyy todennäköisesti" vaan että "universumi voisi olla vaikka minkälainen, sellainenkin jossa elämä ei olisi mahdollista, mutta jos näin olisi, emme olisi sitä katsomassa." Tämä jälkimmäinen ajattelutapa on arkiajattelulle vierasta, mutta se on aivan perusteltua koska emme katso "satunnaisesti valittua universumia kaikkien mahdollisuuksien joukosta", joten emme voi soveltaa "´painottamatonta otosta universumien tilastojakaumasta" kuin omamme olisi sattumalta valittu. Voidaan jopa esittää että tälläisen ajatteleminen on virhe. Mikä ei toki tarkoita sitä että antrooppiselle periaatteelle ei olisi jotain muutakin syytä, voihan se Jumalakin luurata kaiken takana. Ainoastaan vinoutuma ja mahdottomuutemme tässä kohden "tarkastella niitä jotka ovat hukkuneet ja rukoilleet" ei onnistu. Vaikka takana olisikin Jumala, emme voisi nähdä sitä, koska Jumala on piilottanut vertailtavat universumit meiltä niin että voimme havaita vain tämän omamme. Ja tämä tarkoittaa että olemme jo otoksessa tekemässä testistä epäreilun.

Tietenkin hiljaisuudella on myös toinen puoli. "Mitä emme näe" voi esimerkiksi rikostutkimuksessa ratkaista paljon. Voidaan kuvitella, että dekkari huomaa että joku ei olekaan oikeasti lähdössä matkalle, koska matkalaukussa ei ole alusvaatteita eikä hammasharjaa. Nämähän pakataan yleensä pidemmille matkoille mukaan. Tässä kohden yleistys kuitenkin perustuu siihen, että on verrokki johon verrataan. Tällöin on paljon havaintoja niistä muunlaisista matkalaukuista. Universumin ja antrooppisen periaatteen kohdalla tämäkään hiljaisuus ei valitettavasti puhu meille mitään.

Toisin sanoen korostan että vaikka tieteessä muodostetaan induktiivisia yleistyksiä , emme opi niinkään analogioista, kuin niiden kumoamisesta. Toisin sanoen, tieteenteko ja oppiminen ei ole - silloin kun se on aitoa eikä ainoastaan rationalisoitua kuten rukoilleiden pelastuneiden tapauksessa - analogiakeskeisen sijasta korrelaatiokeskeistä. Opimme jotain aina, kun teemme testin, jossa saamme asiantilojen välille jotain eroa. Jos kokeessa ei saada aikaan eroja ryhmien kesken, havaitaan kyllä tietynlainen analogia, mutta tämä ei tuo esille vaikutusta. Vain sillä että kokeessa jokin elementti aikaansaa muutoksen tarkoittaa että sen yhteys seuraukseen on jollain tasolla perusteltua.