Voiko John Galt puhjeta kukkaan talvella ja pelastaa yhteiskunnan austeritypolitiikalla?

 David Hume on tunnettu erityisesti induktion ongelmasta. Tässä videossa puhun hieman hänen vähemmän tunnetusta asiasta joka käsittelee käsitettävyyttä ja käsittämättömyyttä "inconceivability". Osio löytyy Humen teoksesta "Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä".

Termi on mielenkiintoinen, koska se käsittelee logiikan rajoja tavalla jossa tarvitsemme käsitteen sille, että jokin asia tapahtuu vastoin odotettua luonnon toimintaa. Termi on kätevä koska se sopii hyvin Humen moniin induktion ongelmaa käsitteleviin klassikkoesimerkkeihin, kuten siihen miten aavikolla elänyt prinssi löytää kiinteää vettä eli jäätä. Että ihmeitä joihin Humella myös oli omaa sanottavaansa. Termi on hyvin "yliluonnollisneutraali". Jopa niin että se on neutraalimpi tapa kuvata asiaa kuin sanoa ääneen että "yliluonnollisuusneutraali".

Termin ytimessä on (1) kausaatio ja (2) sellainen asia kuin loogikkojen kannattama väistämättömyys.

Humen mukaan on aivan täysin käsitettävää jos joku sanoo että puut yht'äkkiä alkaisivat kukkimaan keskellä talvea ja lopettaisivat kukkimisensa keväällä. Humen mukaan mikään looginen deduktio ei sellaisenaan todista, että tämä vaihtoehto olisi looginen ristiriita tai muuten mahdoton. Logiikan kannalta lause jossa puu kukkii keväällä on yhtä looginen kuin lause jossa puu kukkii talvella.

Nykyään, kasvihuoneiden ja ilmastonmuutoksen aikana voimme nähdä lausumaa hieman eri tavalla kuin Hume aikanaan, joka voi tylsyttää hänen pointtiaan vaikka se tavallaan vahvistaa sitä. On selvää että Hume puhuu tässä a priori -vetoisesta logiikasta jossa on premissejä ja johtopäätöksiä. Tämä on se näkökulma, ei se että "kaikki oikeasti on mahdollista".  Hume kysyy retorisen kysymyksen siitä että onko mitään joka olisi käsitettävämpää - loogisessa mielessä - kuin se että puut kukkisivat talvella ja kuihtuisivat keväisin. Kysymys on tehokas juuri siksi että se sotii kaikkia odotuksiamme vastaan samalla kun se ei sisällä loogisessa mielessä mitään virhettä.

Puun kukkimisen talvella pystyy silti visualisoimaan mielikuvituksessa hyvin. Tässä mielessä haasteeksi tulee tietenkin se, että jossain mielessä se että luonto tekee jotain, sitoutuu ihmisen odotuksiin ja kuvittelukykyyn. Jossain määrin haasteeksi tulee se, onko ihmisen mielikuvituksen raja sama kuin luonnon raja. Ja miten suhtautua siihen että puut Humen eläessä tuppasivat kukkimaan keväsin ja pudottavat lehtensä syksyisin ja ovat paljaana talvisin.

Puun kukkiminen talvella ei ole ristiriita samalla tavalla kuin väite jossa puu kukkisi ja ei-kukkisi samanaikaisesti talvella. Kun Humen kana saa joka päivä siemeniä mutta yhtenä päivänä kirveestä, ajatus maanviljelijän ja ruokinnan välisestä kausaatiosta on Humen kanan odotus maailmasta. Kana ei ehkä kykene kuvittelemaan tai ainakaan odottamaan kirvestä.

Tässä mielessä Humen lausunnosta saa tiivistettyä sellaisen pienen asian että puhdas deduktiivinen logiikka jossa mietitään premissien kautta ja odotetaan ristiriitaa ei sellaisenaan riitä kuvaamaan empiiristä maailmaa kovin hyvin.

Mutta Hume puhuu tästä kaikesta teoksessa joka puhuu kausaatiosta ja välttämättömyydestä. Ja tässä kontekstissa se on herättänyt vastustustakin. Humella on ajatus että luonnossa ei ole välttämättömyyttä. Tämän ajatuksen sisällä hyvin monet asiat ovat mahdollisia. Jopa niin paljon että syntyy outoja ongelmia kun puhutaan vaikka siitä miten suurella vastustuksella Hume suhtautui ihmeisiin. Joita hän ei selvästi pitänyt mahdottomana vaan epätodennäköisenä, joten tässä keskutelussa tämä on varmaan aika tärkeä pikkuasia mainita.

Käsittämättömyyden ja mahdollisuuden välinen yhteys on epistemologeille kiinnotava aihe. Siksi tähän onkin tarttunut esimerkiksi Mary Shepperd esseessään "An essay upon the relation of cause and effect". 

Mary Shepperd lähti siitä että jos ajattelemme että meillä on premissi siitä että luonnossa ei ole välttämättömyyksiä, voimme ajatella että tästä premissistä johdettu seuraus johtaa siihen että talvella kukkiva puu on käsitettävä, syntyy tällä Hume-tulkinnalla argumentti jossa on tavallaan ilmiselvää että kaikenlainen on mahdollista.

Shepperd lähti siitä että kenties sitä voitaisiinkin lähteä siitä että murretaan mielikuvituksen ja mahdollisuuden välistä yhteyttä. Ja tätä kautta päädytään siihen että itse asiassa talvella kukkiva puu on maksimaalisen käsittämätön. Shepperd näkee asiaa niin että jos sanoo että lähes kaikki asiat ovat mahdollisia sanoo että todellisuus ei tosiasiassa mitenkään kiellä juuri mitään asioita, kuten puiden kukkimista talvella. Shepperd taas itse näkee että kausaatio on rajoittava voima joka sellaisenaan luo sääntöjä.

Rajusti karkeistaen Shepperd näki että Humen ajatus talvella kukkivista puista voi toimia vain ihmisellä joka ei tiedä mitään puista. Ja tällöin vastaan tulee jo kysymys siitä että miten ihminen voi edes tietää koko konseptia puu jos hän tietää niistä noin vähän. Toisin sanoen jotta meillä voi olla määritelmä meillä täytyy olla määritelmäsisältö. Ja tässä mukaan tulee tieto. Tieto esimerkiksi siitä minkälaista funktiota kukat ja lehdet ajavat. (Mikä tavallaan näkyy siinä että jos haluamme talvella kukkivan puun mahdolliseksi, turvaudumme juuri sellaisiin esimerkkeihin josta mainitsin aikaisemmin, että ilmastonmuutoksen aikana moni asia muuttuu.)

Tässä mielessä talvella kukkiva puu on samantyylistä fantasiaa kuin Tolkienin kävelevät puut, entit. Voimme kuvitella niitä. Mutta tämän hyväksyminen vaatii ajatuksen fantasiakontekstista ja siitä että immersoidumme maailmaan, joka usein vaatii sitä että meillä on jonkinlainen ns. suspension of disbelief. Torjumme epäuskon ja epäilyn ajatuksia ja heittäydymme leikkiin jossa asia ikään kuin on totta. Mielikuvituksemme rajat eivät ole samat kuin maailman rajat.

Ayn Randin "Atlas Shrugged" on outo kirja. 

Sen tarkoituksena on selvästi kertoa mitä objektivismi on. Mutta sitten kirja ei oikein onnistu tässä. Filosofisesti se selvästi nostaa esiin tiettyjä teemoja ja väitelauseita kuten "katso nro 1. perään" eli jokainen pelaa asioita omasta puolestaan, egoistisesti. Egoistisuus on hyve eikä ongelma. Mutta se ei itse asiassa onnistu luomaan koherenttia tai esilletuotavaa filosofiaa. Näin se eroaa esimerkiksi monista Sartren näytelmistä jotka ovat fantasiaa mutta rakennettu siten että ne kuvaavat Sartren ajattelua. Niin että tiedämme mitä hän ajaa ja mitä ei, koherentisti. Atlas Shruggedin akateemiset analyysit tuppaavat juuttumaan ajatuksiin jännitteistä. Joita ilkeämpi voisi kutsua ristiriidoiksi.

Ja ironista kyllä. Ehkä sen suurimmat ongelmat perustuvat sen loogisimpaan ja parhaimpaan osaan ja miten tämä ei sovi yhteen Randin muun toiminnan kanssa. Tämä nousee esiin erityisesti siihen miten kirja pistää pystyyn valtavan monologin joka yrittää filosofioida Objektivismin sisällön. Koska Randt taisi itsekin ymmärtää että hän ei tehnyt tässä hyvää työtä.

Fiksu osuus on että "ristiriitoja ei ole ja kun ajattelet että törmäät ristiriitaan, tarkista premissisi, jokin niistä on väärässä". 

Jossain määrin on selvää että käyttämällä kahden tyyppisiä hahmoja, Ayn Rand yrittää esittää että ristiriidat ovat näennäisiä. Että kun kaikki pitävät huolta ykkösestä he kaikki yhdessä kollektiivisesti ovat John Galt.

Toki kirjan suurimmat outoudet eivät välttämättä ole ristiriitoja vaan asenteellisia outouksia.
1: Nykyisessä Mary Sue-kriittisessä oikeistossakin on helppoa tajuta että hyvää tarinankerrontaa ei ole se, että Randt omistaa kokonaisen kappaleen sille että hän kertoo miten mahtava ja siisti Francisco D'Anconia on.
2:  John Galtin kuuluisa puhe on 80 sivua pitkä. Puhdasta monologia.
3: John Galt keksii ilmaista enegiaa tuottavan laitteen joka on suoraan ristiriidassa termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa.
4: Ragnar Danneskjöld, joka on piraatti joka työskentelee rikkaille ihmisille. Jotka ovat kirjan hyviä ihmisiä. Hänellä on kaikki aseet ja armeija mutta silti teos ei anna edes lauseen verran huolta sille että jos Ragnar vaan tekisi rikkaista orjiaan. Rikkaat eivät edes mainitse tätä mahdollisuutta. Mikä on erikoista koska me muistamme miten mafia lähti yksityisistä turvallisuuspalveluista ja Shogunin ja keisareiden tilanne samuraiden sotilasluokan vallan alla ovat vakiintunutta historiaa. 
5: Paha kommunistinen Amerikan hallitus on samanaikaisesti kaikkivoiva ja kyvytön, riippuen mitä Rand tarvitsee sen olevan kunakin hetkenä.
6: Teoksessa köyhien asema ja työläisen kuolemanriski työtapaturmista saa hyvin erilaisia näkökulmia riippuen keneen Randt on halunnut meidän pitävän. Ristiriitoja ei loogisessa mielessä ratkaista, vaan tilanne ratkaistaan vain sillä että samastumme yhteen näkökulmaan mutta emme toiseen juuri sillä hetkellä.
7: Dagny Taggart, päähenkilö, pyörittää rautatieyhtiltä ja on rakentamassa insinöörien avulla siltaa. Hank Rearden, teräsmagnaatti joka ei koskaan käynyt edes collegea, soittaa hänelle jaselittää ttä hän oli suunnitellut paremman sillan ja Dagny Taggard vain hyväksyy asian sanan tasolla ja sitten se silta toimii ilman mitään ongelmnia.

Näiden perusteella Atlas Shrugged on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se on kaunokirjallinen teos joka kiinnostaa tietynlaisia oikeistolaisia kavereita jotka ajattelevat olevansa erittäin objektiivisia ja tolkullisia. Mutta sitten samalla ainoa taho joka todistaa että yksilökeskeinen ahneus jossa rikkaiden etuoikeuksien puolustaminen johtaa toimivaan yhteiskuntaan on fantasiakirja. Joka kehuu Mary-Sue porhojaan maailmassa joka ei selvästi noudata normaalin maailman periaatteita, kuten fysiikkaa.

Objektivismi tuntuu sopivan hyvin niihin oikeistolaisiin ajattelijoihin jotka fantasioivat maailman muuttamisesta ja jotka vihaavat kirjatietoa ja akateemisia taitoja. Niitä jotka selittävät että modernit insinöörit luovat heikkoja teitä verrattuna Roomaan jossa mukamas ei ollut Vitruviuksia ja muita taitavia insinöörejä. He eivät mieti sitä että moderni markkinataloous itse asiassa tekee laskemia joiden mukaan Hardianuksen sillan odotettavissa oleva käyttöikä ei ole rationaalinen. (Miksi tuhlata resursseja johonkin joka kestää tuhansia vuosia kun sillan voi rakentaa nopeasti ja halvalla?)

Heillä on utopia-fantasia. He näkevät todellisuuden rajoittavana. He näkevät että kun asia kirjataan firman visioihin niin sitten se vaan tahdonvoimalla pistetään tapahtumaan. Mielikuvituksen tömähtäminen maailman reunoihin ei voisi tietenkään saada Ayn Randtia itseään voimakkaampia esimerkkejä. Randt itse tuli melko varakkaaksi Atlas Shrugged -kirjallaan. Mutta hän ei osannut käsitellä varojaan ja menestystään pitkäjänteisesti ja siksi hän elikin vanhuutensa sosiaalihuollon varassa. Sopiva loppu utoopikolle joka näki että kyvykkyys johtaa varakkuuteen. Ainoa asia joka saattaa hänen näkemystään vahvistaa on se että hänen kirjansa on huonoa proosaa ja vielä huonompaa filosofiaa.

Olitpa epistemologisesti sitten Hume tai Shepperd, Randtin Atlas Shrugged ei oikein käy järkeen. On kuin se kuuluisi vanhaan loogista positivismia edeltävään maailmaan, kenties jopa perinteiseen keskiaikaiselta maittavaan kristillis-teologiseen maailmana jossa filosofi nojatuolista päättelee a priori miten maailma toimii. Randtin maailma leikkii toimivansa modernissa luonnontieteen ja teknologian maailmassa. Mutta se tekee sen esitieteellisessä rationalismin asenteessa. Tekemättä rationalistien vaatimaa ajattelutyötä.

Randin projekti "ristiriidattomuudesta" muistuttaa tieteen vallankumousta edeltävää skolastiikkaa joka oli laajasti oppi siitä miten ristiriidat pitää selittää näennäiseksi. Rand ei sovi aikaan jossa looginen positivismi on keksitty. Vielä vähemmän se sopii aikaan jolloin loogisen positivismin filosofiset ongelmat on laajasti tunnettuja.

Ei ihme että "self made man" on oikeistolaisuuden ytimessä. Juuri sillä tavalla jossa ajatellaan että markkinatalous takaa kyvykkäimpien menestyksen. Ja sitten käytännössä nuoret biljonäärit ovat silti perineet omaisuutensa eivätkä nousseet ryysyistä rikkauteen ja heidän kohdalla puhutaan vain "omista rahoista" joka tarkoittaa "ei valtion rahoja". (Paitsi ehkä yritystukia, joita ei lasketa.) Randin teosta fiksuna voi pitää vain se joka unohtaa kaiken mitä filosofia ja tiede on keksinyt siitä miten tietoa pumpataan maailmasta. Ja otetaan vain ajatus kehityksestä, mahdollisuuksista ja muista. Jotka pistetään tieteen hienojen saavutusten harteille. On kuin sitä tehtäisiin oikotie menestykseen ilman työtä. (Ei ihme että "äly-kyky -ihanne yhdessä tiettyjen sukujen omaisuuden kertymisen kanssa on johtanut siihen, että moni libertaari on hypännyt rasistiseen äärioikeistoon puhumaan älykkyysosamäärätilastoista. Koska se on ainoa tapa jolla "jännite ei ole ristiriita".)

Luettu - so what?

Uuden Suomen puolelle blogaaminen on tarjonnut mielenkiintoisia elämyksiä. Syynä on se, että siellä kommentteja tulee eri tavalla kuin täällä. (Osittain siksi että tämän paikan kompetenssia vaativa kommenttinegatiivinen asenne on rakennettu työllä ja vaivalla. Ja toisaalta olen rakentanut aivan tietoisesti uuden suomen puolelle ympärilleni erilaisen eetoksen. Se ei ole yhtään sen valheellisempi kuin eetokseni täälläkään. Mutta se on silti erilainen.)

Se miten tiivistäisin asian, on kontekstittomuus. Tästä saa esimakua katsomalla vapaavuoron huumoriartikkeliani. Siinä leikitään zombieilla ja Schrödingerin kissoilla ja oikeilla kissoilla. Terve ihminen voisi käsittää että jos joku puhuu siitä miten zombiearmeija rakentuu simiemme alla, niin you must be joking. Kuitenkin kommentoija näkee asian sitä kautta että olen jotain jonka hän on lokeroinut "filosofiksi". Ja tähän ihmisryhmään hänellä on selvä kanta "Maailma on täynnä filosofien höpöä fysiikasta." Mikä tarjoaa minulle la-wut -elämyksen. Kommenttiin liittyy toki aivan asiallista kvanttimekaanista kritiikkiä. Mutta konteksti ällistyttää. Miksi korjata tiedevirheitä vitsistä?

Tämä on kenties vielä ymmärrettävää. Maailmassa riittää idiootteja ja maailma on joka tapauksessa vajonnut tilaan jossa lähinnä Poen laki vallitsee. Jossain varmasti on joku hullu joka tosissaan esittää tuonlaisia ajatuksia. Minulle vitseissä on kuitenkin yleensä jokin vinksahtanut sisäinen logiikka, joten kenties joku mielenterveyspotilas jolla on filosofian harrastuneisuutta todella rakentaa jonkin samanlaatuisen ad hoc -verkoston.

Mutta asia ei jää tähän. "Asiapuolella" puheenvuorossa kirjoitin nihilismin filosofisista määritelmistä ja siitä miten sitä käytetään arjessa väärin, epäselvästi ja monella eri tavalla. (Tämä tietenkin leimaa minut "filosofiksi" monien silmissä.) Korostin että arkikäytön määritteet etäännyttävät koko asian rationaalisuudesta. Ja että se on lähinnä muuntunut joksikin jota käytetään kun halutaan pilkata vastustajaa mutta tavalla jossa ei jouduta luopumaan omasta älyllisyydestä. Sain kuitenkin kommenttiin lähteistämättömän väitteen sanan "oikeasta" merkityksestä "Nihilisti ei ehkä suhtaudu kriittisesti moraalijärjestelmiin vaan hylkää ne. Vähän kuten ateisti suhteessa agnostikkoon. Nihilisti voisi olla sellainen henkilö, joka sanoo esimerkiksi noudattavansa jotain moraalista järjestelmää mutta ei oikeasti välitä siitä lainkaan eikä toisaalta korvaa sitä millään muullakaan. Ts. ihminen, joka ei oikeasti välitä tai ota vastuuta mistään vaan ajelehtii eteenpäin väliinpitämättömänä. Myös äärimmäisessä relativismissa on nihilismiä silloin kun ei enää ajatella, että on useita "oikeita" tai "hyviä" moraalisia järjestelmiä vaan että ne kaikki ovat turhia ja hyödyttömiä tai vaikka irrationaalisia." Tässä ei tietenkään ollut muuta sanottavaa kuin "Määritteli kuka, missä, milloin? Lähteet? Nihilismi tuollaisessa käyttötavassasi ovat sitä epä-älyllisyyttä ja asenteellisuutta jonka moittiminen oli jutun keskiössä. Mutta hyvä että tulit opettamaan. Kun kommenttisi näyttää enemmän ongelman laajuuden - ja sen korjaamisen vaikeuden - demonstrointi kuin jokin jossa tulee tiukka ja näppärä määritelmä käytetylle filosofiselle termille." & "Erityiset ansiot kommentin asiayhteydestä. Enhän tässä blogauksessa yhtään käsitellyt "Nihilismi" -termin sisältöä siten kun se on asiallisesssa kontekstissa määritelty. Ja korostanut että muitakin lähestymistapoja - halpamaisia, epä-älyllisiä ja latteita - on tarjolla jättimäinen kasa, käytännössä jokaiseen mahdolliseen tarpeeseen. (Josta seuraa se epämääräisyys.)"

Ja toisaalta kun kirjoitin eutanasiasta, sen sisältönä oli argumenttianalyysi. Eli otin eutanasiaa vastustavia argumentteja, ja sen sijaan että katsoisin että ovatko nämä määritelmät oikein vai väärin, katsoin mikä tematiikka niitä yhdistää. Kirjoitin jopa itse artikkeliin disclaimerin "Toisaalta se mitä mieltä minä olen ei ole kovin tärkeää. On sen sijaan kenties tarpeellista siirtää asia niin että subjektiivinen tunteiluni voidaan käsitteellistää. Muuttaa filosofiaksi. Silloin kysymys ei ole ehkä enää siitä olenko oikeassa ja pitääkö maailman miellyttää juuri minua. Silloin kysymys on enemmän siitä minkälaisia teemoja itsemurhan (ja myös eutanasian) puolustamisessa on. Kysymys on enemmän siitä että haetaan se mistä ollaan erimielisiä. Ja tämä voi vähentää ohipuhumista. Lopputulos on enemmän käsitenalyysiä kuin kuvaus siitä miten toivoisin eutanasian toteutuvan. Tai millä ehdoin saa tehdä itsemurhan. Tai miten nämä prosessit pitäisi käytännössä järjestää jotta se olisi hyväksyttävää. Tai onko itsetuho ylipäätään oikein tai väärin. Kyse on pelkästään siitä mistä asioista ollaan samaa tai eri mieltä." Täsmensin asiaa myös kommenteissa "Ongelma on siinä että tämän tekstin ideana on olla argumenttianalyysi eikä kannanotto siitä onko eutanasia oikein tai väärin. Ideana on siis ottaa tietyn aiheen argumentit, tässä tapauksessa eutanasiaa vastustavat argumentit, ja kasata mitä yhdistäviä perusoletuksia, ominaisuuksia ja attribuutteja näillä on. (Kyse ei siis ollut edes siitä että mikä on oikea autonomisuuden määritelmä vaan tarkastelu ns. attribuuttien tasolla.) Eli löytyykö jokin teema joka yhdistää itsemurhaa ja eutanasiaa koskevia argumentteja. Nämä teemat voivat olla oikein tai väärin. Se ei ole argumenttianalyysissä tärkeää. Koska siinä ei yritetä tehdä poliittista arvokeskustelua jossa valitaan "oikea mielipide" ja sitten juntataan sitä keksimällä syitä miksi tämä valittu mielipide on oikea." Silti kommentit olivat täynnä arvokeskustelua jossa korostettiin että olisin erityisesti eutanasian puolella. "Ehkä itse haluaisit elää yhteiskunnassa jossa eutanasiaa suositellaan monenlaisissa tilanteissa, mutta tuskin olen ainoa joka ei sellaisessa halua elää." (Mikä ansaitsee kyllä jotain pisteitä kun eutanasiaa vastustava kertoo minkälaisessa yhteiskunnassa ei haluaisi elää. Mutta tämä on tietysti vain "kielivitsi" eikä sanoma.) "Olisi kummaa jos samaa ei tapahtuisi eutanasian kohdalla esim joku vaatisi eutanasiaa kun naapurin koira räksyttää tai ettei aamulla ollut kaupassa suosikki olutta." ... "Mietippä entä jos kaksivuotias pikkupoika haluaa "etutaninaa" kun sukka ei mene ensiyrittämällä jalkaan tai kun ekaluokkalainen ei keksi ratkaisua matikan pulmatehtävään (molemmissahan tapauksissa vanhemmat normaalisti tulisivat tuputtamaan optimismia lapsilleen ja kannustavat jatkamaan). Itse asiassa on tosi höhlää kun yrittämiselle tarjotaan kuolemaa nopeammaksi ja helpommaksi vaihtoehdoksi (pahinta olisi kun euta-jonot venyisivät 14-16 vuotiaiden nuorien, opiskelijoiden ja amislaisten takia)"

Tekstiä ei siis nähty arvokeskusteluteeman ohi. Ihmiset ovat ilmeisesti niin tottuneet ideologiseen arvokeskusteluun, että he eivät tiedosta muunlaisia asioita olevankaan.

Mitä demonstroin?

Ei ole ollenkaan tavatonta että ihmiset ovat hyvin asenteellisia. He mielellään tekevät asiavirheitä esimerkiksi Nietzschen filosofiassa. Ja muutenkin heittävät vastapuolen maailmankuvan sanovan sitä ja tätä. Näissä on usein hirvittävän syviä virheitä. Ja kun näistä sitten kertoo, on kommentti jotain sen tyylistä kuin "Olen itse lukenut Nietzschen kirjan". Ja tämä sitten tarkoittaa sitä että heistä asia on loppuunkäsitelty. He kyllä tietävät olevansa oikeassa ja kritiikki väärässä.

Lukeminen ja lukemisen ymmärtäminen ovat kuitenkin hyvin eri asioita. Dawkinsin "jumalharha", Nietzschen filosofia ja evoluutioteoria ovat kenties kolme väärinymmärretyintä mallia. Ne ovat sellaisia että kaikki tuntuvat tietävän mitä nämä tarkoittavat. Ja silti sisällön ja sanoman välillä on valtavia eroja. Tämä johtuu siitä että jos aiheeseen liittyviä teoksia ylipäätään on luettu - suuri osa hankkii näkemyksensä "Jumalharhasta" lukemalla vain Dawkinsia kritisoivia kirjoja sen sijaan että lukisivat itse teoksen - niin se ei tarkoita kovin paljoa. Myös nuo minun blogiteksteihin vastanneet ihmiset ovat lukeneet itse tekstin. Blogitekstini ovat kuitenkin sekä lyhyempiä että sisällöltään yksinkertaisempia että helppotajuisempia kuin vaikkapa Nietzschen mikään teos. (Hän on itse asiassa todella vaikeatajuinen kirjoittaja.) Jos jo minun blogitekstini väärinymmärretään karusti lukemisen jälkeen niin miten näiden teosten ymmärtämiseen olisi jotenkin paremmat edellytykset?

Itse asiassa väitän että Ayn Rand ja Pekka-Eric Auvinen ovat varmasti lukeneet Nietzschen kirjoja, mutta ovat tulkinneet niitä yhtä heikolla tasolla kuin mainitsemani blogiteksteihini kommentoineet ihmiset. Eli teksti on luettu mutta ei ymmärretty. Mainitsmani ihmiset eivät ole varmasti olleet idiootteja. (He ovat tosin olleet vastenmielisiä ääliöitä. Mikä on eri asia kuin idiotia, valitettavasti.) Ja ovat kenties jopa innostuneet lukemastaan. Mutta heidän tulkintansa ei vastaa Nietzschen tekstien tutkijoiden kantoja siitä mitä Nietzsche on sanonut.

Oma kantani onkin se, että on hyvä jos kirja on luettu. Koska sitten Nietzschen sanomisen merkitystä voi perustella lainauksilla kyseisistä kirjoista. Kun asia on tuttu ja materiaali hanskassa niin sitten tämän pitää olla helppoa. Kun kerran on ymmärrys ja kompentenssi hallussa. Tässä tilanteessa vaatimustaso nostetaan siihen mihin se laitetaan kun keskustellaan osaajien kanssa. Tekstiä ymmärtämätön voi tehdä vahingossa virheen. Se on ymmärrettävää. Mutta jos korostaa omaa auktoriteettiaan sanomisiin, niin sitten ei riitä se että ottaa lukukokemuksen auktoriteettiasemaksi. Auktoriteettiasema saadaan kompetenssilla ja kompentenssi demonstroituu perusteluilla, kuten sisäisellä logiikalla ja lähteistetyillä lainauksilla.

Filosofia on taito. Perusteluprosessin ohittaminen viittaamalla siihen että on lukenut teoksen viittaa siihen että ei ole ymmärretty edes sitä mitä tämä taito ylipäätään tarkoittaa. Ja tämä on hyvin loukkaavaa niille jotka ovat kuluttaneet erinäisiä satoja tai tuhansia tunteja siihen että ovat miettineet, harjoitelleet ja treenanneet asioita. Se, että ykskantainen kritiikin torppaaminen toimii tällä tavalla ei tietenkään psykologisesti yllätä. Se muistuttaa Dunning-Kruger -efektistä. Kun on riittävän huono kokee itsensä mestariksi. Ja kun ei ymmärrä omaa huonouttaan ei ymmärrä edes sitä että pelkän lukukokemuksen olemassaoloon viittaamisen sijasta pitäisi demonstroida osaaminen jotta sillä olisi mitään arvoa tai merkitystä. Koska jo tämän tiedostaminen vaatisi jonkinlaista taitoa. Ja sitä ei saa jos asenteellisesti on joskus nuorena tullut lukaistua joku kirja ja tulkittua se väärin. Ja josta ei sittemmin enää muista edes sitaatteja.

Nietzsche käy lankeemuksen edellä?

"All great things occur away from glory and the marketplace: the inventors of new values have always lived away from glory and the marketplace."
(Friedrich Nietzsche, "Thus Spoke Zarathustra", p. 79)

Jukka Kivimäki kirjoitti "Kotimaan" blogiinsa otsikolla "Pride comes before a fall - Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Hän kirjoittaa terveestä itsetunnosta ja vastaavasta. "Omasta onnistumisestamme voimme hyvällä omalla tunnolle kokea mielihyvää, mutta ylpeilyyn meillä ei sittenkään taida olla varaa. Terveen itsetunnon ja ylpeyden ero voi tuntua hiuksen hienolta, mutta se on todella merkittävä." Ja tältä osin hän on sitä mieltä että Pride -kampanjan nimi on hieman huono.

Filosofia kiinnostavaksi asia muuttui kun Jari Haukka saapuu kommentoimaan Nietzschen filosofiasta. "“HelsinkiPride” on mielestäni varsin onnistunut nimivalinta. Se kuvastaa tyhjentävästi aikamme ideologiaa. Valtaideologian eli kapitalistisen nihilismin ydin on yksilön täydellinen, pidäkkeetön vapaus. Tämä saksalaisen filosofi Nietzschen kuvaama yli-ihmisideologia tunnustaa ainoaksi mitaksi ihmisen oman tahdon toteuttamisen. Ei ole oikeaa tai väärää, vain oman itsensä toteuttaminen on tärkeää. Tämä tietysti on ihanteellisen ideologia kulutuskeskeiseen kapitalismiin, jossa ihmisen päähänpistojen toteuttaminen on taloudellisen toiminnan päämäärä. On tietysti itsestään selvää, että kyseessä oleva yli-ihmisuskonto on täysin antikristillinen elämänkatsomus. Kristittyjen on kuitenkin hyvä välillä muistaa, millaisen ideologian alaisuudessa toimimme."

Kommentin asiavirheet...

Teema on hieman erikoinen. Hän näyttää sekoittavan konsepteja hyvin ankarasti. Nietzsche mainitaan samassa yhteydessä kuin kapitalistinen nihilismi. Lisäksi esitetään että nihilismi ja yli-ihmisoppi ovat yksi ja sama asia. Tekstikokonaisuus näyttää siltä snobbailevalta tekoälykkyydeltä jota filosofiaa osaamattomat idiootit tekevät voidakseen päteä. Termi jota käytetään lähtökohtaisesti virheellisesti ei ole filosofista eksaktiutta. Se on sitä että sanaa käytetään jotta väitetty muuttuisi todeksi. Koska sillä on lähdeviite niin sitten se myös olisi näin. Name drop asiavirheillä ei ole asiallisen järkevän ihmisen strategia.

Kapitalistinen nihilismi on jotain josta Slavoj Zizek puhuu kapitalismin kritiikkinä. Jos kapitalismin ja Nietzschen filosofian yhteyttä lähtee hakemaan, joutuu tutustumaan sen tyyliseen aineistoon kuin "Friedrich Nietzsche’s Critique of Christianity and Capitalism". Tai astetta vakavampaan "Beyond Goods and Services: Toward a Nietzschean Critique of Capitalism". Tämä ei ole mikään ihme. Sillä Nietzsche asettui kärsimystä välttävää hedonismia vastaan ; Nietzschen irtiotto Schopenhauerin filosofiaan on hyvin keskeinen ymmärrettävä asia koko hänen opissaan. Nietzsche korosti että saavutukset vaativat myös kärsimystä. Ja näin ollen se joka haluaa nauttia joutuu väistämättä ponnistelemaan ja kärsimään. (Hän ei toki ole sadomasokisti, kaikki kärsimys ei johda nautintoon. Mutta nautintoa ei ole ilman kärsimystä.) "Iloisessa tieteessä" hän esittääkin aivan suoraan että "Mielihyvä ja mielipaha ovat nuoralla yhteen sidottuja niin, että joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista, täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista."

Kristityt korostavat usein että kapitalismi, hedonismi, arvotyhjiö ja nihilismi olisivat sama asia. Ja sitovat nämä kaikki nimenomaan Nietzscheen. Mikä on omituista. Sillä jos hedonismi on arvotyhjiötä tai arvojen puutetta, miten se voisi olla hedonismia joka on sitä että arvot perustellaan nautinnoilla? Samoin Nietzsche ei teknisesti ottaen esittänyt että yli-ihminen olisi sama kuin viimeisten aikojen ihminen. Itse asiassa on enemmänkin niin että yli-ihminen on hyvän ja pahan tuolla puolen ponnistellen ja kärsien, kun taas nihilisti on joku joka nauttii pinnallisista huvituksista ja pyrkii kärsimysten minimoimiseen.

Samoin on tiedostettava että kapitalismi on hyvin apolloninen järjestelmä, jossa maailmaa ymmärretään ja toimitaan kuin se olisi hyvinkin jokin suuri systeemi. Ja Nietzsche piti tämänlaista hyvin epäesteettisenä, hänen mukaansa maailma ei ole ymmärrettävissä ja hallittavissa oleva järjestelmä, sellainen kuin markkinatalous tai markkinavoimat. (Epäesteettisyys oli hänen silmissään suunnilleen suurin synti, hän esimerkiksi dissasi evoluutioteoriaa koska se oli liian apolloninen.) Nietzschen maailmassa rahanteko, työ ja markkinapaikka olivat ressentimenttiä lietsovaa. Ressentiment, hyvin tietynlainen kaunaisuus, oli sitä että ihmiset tekivät jotain asioita joita he eivät autenttisesti tekisi, ja luovat halveksuntaa niitä kohtaan jotka tekevät toisin. Ressentimenttiä on esimerkiksi se, että ihmisen tekee mieli tehdä jotain mutta tätä kutsutaan synniksi. Ja sitten kun muut tekevät toisin, heitä halutaan häväistä ja luodaan vaikka helvettikuvaelmaa. Markkinatalouden kohdalla rahanhankinta muuttuu helpposti sellaiseksi että esimerkiksi downshiftaamista halveksitaan. Ressentiment -luonne takaa että Nietzdhelle nämä asiat ovat moraalin alapuolella. "Vapaa ihminen" ei tähtää rahaan, raha ja pinnalliset huvitukset kuuluvat siihen maailmaan jota sekä orjamoraalissa että viimeisten aikojen ihmisten laiskanpulskeassa nihilismissä olevat harrastavat. Yli-ihminen nousee tämänlaisten yläpuolelle. Ei kahlehdi itseään johonkin apollonisiin markkinavoimiin joita kuvittelee ymmärtävänsä ja joiden kautta luulee voivansa hallita muita ihmisiä, tuomiten muut ei-vapauteen.

Yhteys kapitalismiin syntyy suunnilleen samalla tavalla kuin Nietzschen yhdistäminen natsismiin. Ei sitä kautta mitä Nietzschen tekstit itse asiassa sanovat. Vaan sitä kautta että miten hänen sanomisiaan on väännelty ja väärinkäsitetty. Kapitalismi-nihilismi -klikin takaa löytyy sellainen epäajattelija kuin Ayn Rand. Hän ihaili Nietzscheä. Tämä ihailu voi monista tarkoittaa samaa kuin seuraaminen. Tosiasiassa uusliberalismissa on vahvoja anti-nietzscheläisiä teemoja. Nykyaikana moni ei välitä tästä, koska nihilismi on vain epämääräinen negatiivisia konnotaatioita sisältävä sivistyssana, ja hänen yhteydessään voidaan raiskata näppäimistöä kirjoittamalla tosiasiassa harvan ihmisen seuraaman ja vielä harvemman ymmärtämän saksalaisen filosofin nimen. (Nimen, jonka oikeinkirjoittaminen on peräti niin viheliäistä että moni tekee sen tiettävästi copy-pasteamalla sen wikipediasta.)

Ylpeyskin on jonkinlainen sivutuote, jos sekään. Nietzschellä on esimerkiksi seuraavia lausuntoja ylpeyteen ; "Memory says, 'I did that.' Pride replies, 'I could not have done that.' Eventually, memory yields." ja "Nothing has been purchased more dearly than the little bit of reason and sense of freedom which now constitutes our pride." Autenttisuus, luovuus, esteettisyys ja vastaavat ovat Nietzschen kantavia teemoja. Hän itse asiassa korostaa iloisuutta yli ylpeyden. Ylpeys on enemmänkin ansa. Yli-ihmistä kuvaa toki häpeän poissaolo, mutta vaatii melko väkisinvääntämistä että tästä saadaan ylpeyttä.

Nyt olemme nousseet asiavirheiden tuolle puolen.

Toki tämän jälkeen voidaan ymmärtää mitä Haukka on todennäköisesti tarkoittanut. Se voi olla ansiokasta asiavirheistä huolimatta. Tämä mahdollisuus ei toki aktualisoidu tässä tietyssä kommentissa. Mutta asia tulee kuitenkin käsitellä tämän mainitun lisäksi.

Nimittäin se, että kristillisessä tematiikassa "ylpeys käy lankeemuksen edellä". Ja tässä ylpeys nähdään hyvin laajassa merkityksessä. Usein tämä laaja merkitys tarkoittaa sitä että kristityillä aatetovereilla on Jumalan tuoma varmuus sen sijaan että he olisivat egoistisia kaikkitietäviä jotka tunkisivat ylpeästi kertomaan näkemyksiään ja demonstroimaan erinomaisuuttaan. Se vain näyttää ihan samalta. Mutta se ei ole ylpeyttä koska he ovat kristittyjä. He vain "pelastavat heikoilta jäiltä" ja "tiedottavat" sellaisella asenteella joka kuuluu itsestään liikaa luulevien egopullistumasta kärsivien nenäkkäiden pikkupoikien asennevalikkoon.

Tosiasiassa syntiset, kuten homoseksuaalit, kohtaavat häpäisyä. Kristityt yrittävät herättää heissä häpeää. Sillä synnintuntoon kannustaminen on heidän filosofiassaan hyve. Ja uskonnonvapaus kehottaa heitä olemaan asiaansa julistavia pikkusosiopaatteja jotka egoillessaan ensin tallaavat ihmsiten päälle ja sitten vaativat näitä ihmisiä pyytämään anteeksi tästä tallaamisesta aiheutunutta vaivaa. Kristittyjen teemana on häpeänherättäminen. Se, että homo ei ymmärrä hävetä vihastuttaa monia. Siksi homojen vastustaminen onkin yllättävän ankaraa.

Pride -kulkueen nimen tausta onkin juuri se, että he sanovat että vaikka heitä yritetään häpäistä niin he eivät häpeä. Ja kuten Adorno vihjasi, ihmisiä ei eniten ärsytä se että joku tekee väärin, vaan se että ihmiset tekevät väärin ja ovat onnellisia tästä huolimatta. Onnellinen syntinen loukkaa kristittyä. Siksi kristityille ateisti kelpaa jos ja vain jos ateisti kunnioittaa uskontoa sillä tietyllä tavalla että sanoo että olisi mielellään uskovainen koska se tekisi onnelliseksi, mutta ei voi ja siksi elo on voi kyynel. Siksi homoseksuaali joka on kaapissa eikä mene avioliittoon tai muutenkaan korosta voivansa saavuttaa monien tärkeinä pitämiä asioita, on heille aivan OK. He itse sanovat tämän kutakuinkin niin että he eivät vihaa homoseksuaaleja. Ja ovat siinä puoliksi oikeassa. Tosiasiassa he vihaavat onnellisia homoseksuaaleja, ja määrittelevät uskontosaivarteluilla nämä raivostumistunteet - jotka näkyvät erilaisissa itkupotkuraivareissa joita he kyllä osaavat joka päivä tehdä, aikuiset ihmiset - joksikin muuksi kuin vihaksi. Kaikki muut onneksi näkevät mistä on kyse. (Jos huutaa naama punaisena ja pahastuu, ja vastustaa tiettyjen ihmisryhmien oikeuksia, on vihainen.)

Hattu. Päästä.

Minulla on hattu. Se on hyvin perusmallinen hattu. Josta voi pienellä muokkailulla tehdä toisenlaisia hattuja. (Tämä ei ole mitenkään tavatonta. Suuri osa hattumalleista on muutettavaksi toisille muutaman tikin purkamisella ja toisen ompelulla.) Sen peruspohjana on ollut fedora jota sitten olen modifioinut mielestäni melko raskaasti.

Kävin vähän aikaa sitten eräässä miitissä. Siellä minulle suositeltiin että kannattaa välttää tietynlaisten hattujen käyttämistä. "Fedorasta" kun on tullut suosittelijan mukaan symboli naisvihamielisyydelle. Hattua käyttävätkin hänestä vain ne jotka ovat naisvihamielisiä tai jotka eivät tiedä ilmiöstä. Hän siis suositteli minulle että minun ei pitäisi pukeutua jotenkin, kertoi sen olevan provokatiivista ja oletti ilmeisesti että ottaisin neuvon tosissaan. ; Kuten selvää on, hän ei tuntenut minua kovin hyvin.

Olisin unohtanut koko asian. Mutta sitten Vesa Linja-aho kirjoitti artikkelin antifeministeistä. Ja hän käytti tälläiseen antifeministin kuvaamiseen ilmeilyä valkoisessa fedora -hatussa. (Sittemmin kuva on poistunut, ilmeisesti koska sanoin asiasta hänelle.) Kyseessä on aika levinnyt muoti-ilmiö. Asiasta on puhuttu myös feministisessä ulkomaalaisessa blogissa. Kyseessä on tyylin ja ideologisen blogin risteymä "There appears to be a mostly-unspoken dichotomy regarding the recent trend of fedora-wearing: that of the men who wear and love them, and that of the women who avoid men who wear them. It’s not the most recent style of headwear for either men or women, nor is it by any means universally considered likable or stylish. Yet for the past few years, it’s been a persistently-worn article of clothing, and one that has taken severe beatings from feminists and other women fed up with the men who insist on wearing them–men who either deny the stigma or are unaware of it." ... "One needn’t even Google “fedoras and nice guys” to become aware of how intertwined the two are–all a woman has to do is sit at a bar and wait for the first fedora’d man who approaches her to attempt to engage her in some sad attempt at banter about how “there are so many jerks in this bar” and “you look like you could use a really good man in your life” (seriously, these are direct quotes)." ... "The stigma, popularized by blogs such as Fedoras of OKC and the now-defunct You Shouldn’t Wear That Fedora, is simple: the fedora has, for many, come to symbolize “Nice Guys”–men (often Reddit users and/or gamers and/or self-proclaimed “nerds”) who insist that they are “nice guys” for not overtly making their romantic or sexual intentions clear, while shaming women for not being interested in them." Otsikonkin mukaan vika ei ole fedorassa vaan miehissä jotka kantavat niitä.

Voisin tietysti huomauttaa, että minä olen niitä jotka kantavat hattuaan. Enkä koe olevani antifeministi. Mutta tämä ei toki ole ensimmäinen asia. Sillä tätä ennen olivat "fedora -ateistit". Silloin fedora liitettiin vihaisiin militantteihin Ayn Randia kannattaviin ateisteihin. Nykyään asia tuntuu unohtuneen monilta. On hieman erikoista miksi ateismi linkittyi fedoraan niinkin vahvasti. Siitä voi todella olla syytä kysyä jotain. Lisäksi näyttää että fedora on jotenkin lävähtämässä käsiin. "It's not just "angry atheists", though that is a big part of it; the fedora symbolizes basically the entire internet image board subculture and all the negative stereotypes it has picked up, like My Little Pony obsession, hentai, rabid misogyny, social cluelessness, narcissism, casual racism, immaturity, STEM circlejerking, Ayn-Rand libertarianism, and poor hygiene." Merkittävää on myös se, että tämä stereotyyppinen ulkonäköleimaaminen on iskenyt hyvin mielenkiintoisiin alakulttuureihin. Näyttää että postmodernin vasemmistolaisuuden kanssa erimieliset negatiiviset stereotypiat on ikään kuin nivottu tämän fedora-dissauksen kanssa. ; (Postmodernit vasemmistolaiset eivät ole pitäneet uusateismista koska se on skientististä. Ateistiviha näyttääkin yhdistävän postmodernit vasemmistolaiset feministit ja moralisoivat oikeistokonservatiiviset fundamentalistit.)

Kyseessä on kuitenkin stereotyyppi. Ja hyvin moni sortava järjestelmä ja syrjintä nojaa juuri siihen että tietyt ulkonäköpiirteet tulkitaan joksikin joita ei kannata julkisesti tehdä. Esimerkiksi siksi että "sellainen olisi homoa". Olenkin siksi kokenut moraaliseksi velvollisuudekseni ottaa käyttöön uuden keskusteluvälineen. Haukun päin naamaa jokaisen postmodernin vasemmistolaisen pukeutumista ja suosittelen heitä pukeutumaan konservatiivisemmin, koska muutoin pukeutuminen on tyylittömyydessään tuova ongelmia ja hankaluuksia heidän elämäänsä. Ja jos henkilö on feministi niin sitten täytyy muistaa haukkua vahvemmin. Sillähän se asia korjautuu. Paitsi että tietenkään en tee mitään tuollaista. Sehän olisi aivan idioottimaista. Mutat jos käyttäytyisin noita ihmisiä kohtaan kuten he kohtelevat muita ja käyttäisin strategioita ja kielipelejä joita he pitävät rationaalisina niin juuri siltä maailma näyttäisi.

Minun voi olla vaikeaa unohtaa koska sain kuulla asiasta fedora-ateisminkin aikana. (Siitä huolimatta että hattuni ei modifiointejen jälkeen edes teknisesti ottaen ole fedora! Tunnistakaa edes hatut joita vihaatte!) Enkä tuolloin identifioitunut ateistiksi sen enempää kuin identifioidun antifeministiksikään. Ja nähdäkseni tarvitaan melko asenteellista kikkailua jotta minusta saataisiin militanttiateisti tai sovinisti sanan täydessä mielessä. Olen pitänyt samanmallista hattua 1990 -luvulta, joten se on vanhempi kuin "fedora -ateismi" ja tämä tuoreempi antifeminismikytkös. I have this kind of hat before it was uncool!

Nyt minun on kuitenkin tavallaan kannustavaa pitää hattua juuri sen vuoksi että se lietsoo valheellisia stereotypioita. Ja provosoi ihmisiä tämän vain heidän päässään olevan illuusion pohjalta. Ja tämänlaisesta minä nautin paljon. Tuollaisesta materiaalista minun erektioni syntyvät. Saan syvää mielihyvää ihmisten typeryyden moninaisesta ilmitulemisesta ja siitä miten he nolaavat itseään tajuamatta sitä itsekään. Etenkin jos tekevät sen tavalla jonka olen esiin kutsunut. Ja reagoivat siten, että näen sen.

Miten 3D -tulostimet haastavat yhteiskuntamme?

Perinteinen tuotantotapa nojaa niukkuuteen. Kysynnän ja tarjonnan laissa on periaatteessa kysymys siitä että maailmassa on rajallinen määrä esineitä ja kun ostat sen, niitä on yksi vähemmän. Esineiden valmistamiseen tarvitaan resursseja. Joita ovat esineen rakenteen keksiminen, sen vaatimat materiaalit ja valmistamiseen kuluva aika.

Usein esineen rakenteen keksiminen on haasteellista, mutta kun se on kerran tehty siitä tulee helposti kopioitavaa. Tässä innovointi on joskus vaikeaa saada kannattamaan. "Takkiraudan" kirjoitus siitä miten venäjälle on vaikeaa rakentaa tehdasta kuvaa ympäristöä jossa on vaikeaa muuttaa designiä tuotteeksi taloudellisesti kannattavalla tavalla. Tämän vastakohtana on James Watt joka keksi höyrykoneen ja sai patenttinsa avulla prosenttiosuuksia joka ikisestä höyrykoneesta. Sopimus takasi sen että keksimisen jälkeen hänen ei tarvinnut tehdä työtä ja rahaa virtasi.

Toisaalta on huomattava että hyvinvointivaltioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että siellä tehdään tuotteita joilla on mahdollista tienata hyvin paljon juuri tuolla Wattin asenteella. Joka johtaa siihen että on korkean riskin töitä joissa on pieni todennäköisyys tienata hirveästi ja suuri todennäköisyys työttömyyteen. Ja tämän vaihtoehtona sitten suuri todennäköisyys tehdä työtä jossa tahkotaan minimaalisen pieni palkka, mutta sen saaminen sentään tiedetään varmasti. Raaka-aine ja resurssit ovat niukkuuden ytimessä, mutta silti niiden kokoaminen on huono tapa tienata.Tätä kautta päädytään siihen nykyaikana vallitsevaan hämmästyttävään asiaan, että maat joilla on timanttikaivoksia ja luonnonvaroja ovat usein köyhiä. Tähän kaikkeen liittyy omituisuuksia, kuten kissavideoiden katsomisella elämistä ; Kannattavuus on tärkeämpi osa palkkatyössä kuin se työosa. Taito, osaaminen tai mikään muukaan ei liity tässä palkkioon muuta kuin epäsuorasti. (Mikä unohtuu helposti kaikenlaisilta Ayn Randin fantasioihin unohtuneilta.)

Oleellista on tiedostaa että maailmassa on ongelmana ns. yhteismaan tragedia. Tässä ytimessä on se, että yleisessä jaossa ihmiset vain ottavat asioita käyttöön ja sitten ne ovat muilta pois. Tämä korostuu erityisesti yleisomistuksessa ; Jos kaikki vain syöttävät nautoja yhteisellä laitumella, ei ole syytä olla hankkimatta lisänautoja, koska se että säästät lehmän ei tarkoita että joku muu ei kuitenkin söisi ruohoa. Ja seurauksena on liikalaidunnus. Sama kaikki vain koskee kaikkea muutakin kuin ruohoa ja lehmiä.

Tämä kaikki on vielä niukkuustaloutta. Mutta asiat ovat mutkistuneet. Musiikkibisnes on tässä kohden ollut valtavassa muutoksessa. Ja sen syynä on se että musiikin myynti on irtautunut täysin resurssien ja työhön nojaavasta taloudesta. Ja myös niukkuustaloudesta. ~ Esimerkin kautta ; Perinteistä resurssityötä tehnyt trubaduuri meni paikalle ja lauloi. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tämä takaa tuntipalkkion, mutta laiskotella ei voi. Muusikoista saattoi tulla sikarikkaita vasta kun musiikista voitiin tehdä designtyötä. Eli sitä että muusikko säveltää ja sitten tämä tuotos voidaan kopioida. Kun nauhoitteita myydään, on selvästi jokin varasto josta myydään levy ja levylaulaja saa tästä sitten prosenttiosuuden. Tämä nojasi niukkuustalouteen koska levyjä oli rajallinen määrä.

Tämä muuttui kun levyistä tuli kopioitavia. Jos minä nykyään ostan CD -levyn, pystyn varsin helposti tekemään sille niin että kopioin sen kaverille niin että en itse menetä kyseistä levyä. Hyvin moni on tehnyt näin ja musiikista on tullut bisneksenä hyvin kannattamatonta. Ongelmana tässä on oikeastaan se, että digitaalisessa maailmassa resurssit ovat hyvin minimaalinen rajoite. Ei ole mitään saastutusefektiä joka sammuttaisi musiikkipiratismin. Sillä yhden kappaleen jakaminen ei ole itseltä pois. Se voi vaikuttaa musiikkibisnekseen vain sitä kautta että se tekee designtaloudesta kannattamatonta.

Suurelta osin musiikkibisneksen probleema ja voima on siinä että raha onkin muuttunut maineeksi. Ja tämä tekee alasta hyvin kummallisen. Sillä yleensä ottaen niukkuus on kuvannut kaikkea kaupallista toimintaa ja olemme keksineet tähän kaikkia nerokkaita keinoja. On hyvin vaikeaa kehittää taloudellisia malleja jollekin joka on perimmiltään murtanut työn teon motiivit. Jos työstä ei saa palkkaa vaan mainetta, muusikon työ muuttuu joksikin sellaiseksi mitä jotkut valokuvaajat näyttävät tekevän. Eli he tekevät ilmaiskeikkoja ihmisten juhliin, ottavat siellä valokuvia jotta saisivat nimeä. Ja he saavatkin pyyntöjä tehdä töitä mutta eivät palkkaa. Sillä heillä on maine. Ilmeisesti maine tyyppinä joka sekä ottaa hyviä kuvia että on sellainen että kiertää ihmisten juhlissa ilmaiseksi pelkästään maineen vuoksi.

Cory Doctorowilla onkin erikoinen teos "Down and Out in  the Magic Kingdom" joka kuvaa talousmalleja jotka koskevat niukkuuden jälkeistä taloutta. (Post-Scarcity Economy.) Ja on hyvin hämmentävää että tässä maailmassa lähes kaikesta käsityöstä voi tulla jonkinlainen taideammatti jota tehdään koska työstä pidetään. Ja sitä tehdään helposti vain maineen takia. Kun design on työlästä mutta toisten tulosten kopioiminen megahelppoa syntyy epäsymmetria jossa vapaamatkustus on helppoa. Mutta tästä ei välttämättä seuraa muuta kuin teoreettinen ansionmenetys designerille. Ja tästä voi seurata se, että designiä voidaan joutua panttaamaan niin että sitä ei lainkaan kopioida tiedostoksi. Joka tarkoittaa sitä että tulevaisuuden musiikkiala saattaa todella olla sitä että muusikko tekee kiertueita. Musiikki joka jaetaan on vain mainontaa jolla mainostetaan tätä alkuperäistä arvokasta tuotetta.

En malta olla tässä yhteydessä ottamasta esille blogaustani joka on harvoja ylpeydenaiheitani tässä maallisessa epäonnistumistaipaleessani joka on kaiken kaikkiaan ollut pettymys kaikille osapuolille itsestäni vanhempiini, sivustakatsojiin ja mahdollisesti Jumalaan asti. Musiikkibisnes on joutunut tekemään kehää juuri sen vuoksi että käytännössä sen kohdalla on tapahtunut niukkuustalouden sortuminen. Ja näin niukkuustalouden ansaintamenetelmät ovat muuttuneet tehottomiksi ja absurdeiksi.

Ja 3D -tulostimet ovat tässä kohden ongelma nykyiselle talousjärjestelmälle joka rakentuu läpitunkevasti niukkuustalouteen. Sillä 3D -tulostomissa kaikki mihin on design voidaan tulostaa esineeksi kotona. Nykyään jo melko halvalla laitteistolla voidaan tuottaa pieniä esineitä. Ja design on dataa joka on kuin musiikkikappale musiikissa. Se on helppoa kopioida. Ihminen voi siksi suunnitella lusikan ja seuraavana päivänä se on miljoonissa taloissa ilman että suunnittelija saa siitä yhtään mitään. Tässä maailmassa ainut arvokas asia on muovi. Resurssitalouteen palaaminen on siitä yllättävää. 3D -tulostimien omituisin piirre saattaakin olla se, että se romuttaa kaiken minkä varaan nyky-yhteiskunta on rakennettu. Nykyiset tulostimet toki koskevat vain pieniä esineitä. Mutta jos tulevaisuudessa näiden teknologioiden koko kasvaa ja hinta alenee - kuten Mooren lain pohjalta voidaan jossain määrin olettaa - 3D teknologia paitsi mullistaa esineiden tuottamisen ja tekee käsityötaidoista irrelevantteja, myös uhkaa aivan kaiken tuotantoa hyvin jämerillä tavoilla. (Etenkin jos voit ladata koneelle designin ja tällä valmistaa uuden 3D -printterin entisellä 3D -printterilläsi jolloin edes tämä laite ei ole niukkuuden lähde.)

Kenties tulevaisuudessa palkkatyön sijasta onkin erilaisia mainetöitä. Tällöin olisi maita joissa keskitytään siihen että teknologia ylläpitää yhteiskuntarakenteet ja ihmiset hyvää hyvyyttään tekevät luovia asioita siksi että design on monista hauskaa. Etenkin jos siitä saa mainetta. Ja muut ovat sitten niitä jotka myyvät resursseja ja elävät rikkaina mutta niukkuustaloudessa. Ja kenties silloin tällöin kiristävät designmaita jotka sitten jakavat innovaatioitaan heille resurssejenjakoteknologiaa ja vastaavia vastaan. Tai kenties luddiitit olivat oikeassa. Tai sitten resurssitalous muuttuu abstraktioiden kautta niukaksi, jolloin puhutaan omistusoikeustaloudesta. Josta voi seurata omanlaisia vaikeuksia tai omituisuuksia. Tai jotain.

Riskit koskevat perustyötä. Mutta taiteen kohdalla voidaan kuitenkin vihjata että taide voi jopa hyötyä tästä muutoksesta, koska nykyinen järjestelmä tukee sitä että kaikessa on kysymys rahasta "about mother fucking money". Kun taas muuttuneessa tilanteessa taide voi olla enemmänkin niin että on tärkeämpää olla visionääri. Koska kysymys ei enää ole rahasta vaan taloudesta. Ongelma onkin se, että yhteiskunta pyörii tiettyjen asioiden varassa. Ja ansaintamenetelmä joka on kenties hyödyksi taiteelle on hyvin vaikea eristää niin että se ei vaikuttaisi aivan kaikessa. Selvää on kuitenkin että musiikkibisneksen ja elokuvabisneksen tulilinjallaolo on jotain jonka tarkkailusta varmasti saadaan hyötyjä. Kaikki tekijänoikeusrajoitteet ja kopiointiestotekniikat tulevat olemaan tulevaisuudessa tärkeitä. Eikä tähän voi sanoa kovin paljoa. Siihen asti, hyvää yötä.

Olivatko luddiitit (sittenkin) oikeassa?

Luddiitit vastustivat aikanaan teollistumista. He vastustivat tätä jo ennen teollista vallankumousta, he toimivat itse asiassa sen murrosvaiheessa. Taustalla oli ennen kaikkea Kehruu-Jennyn kaltaiset koneet, jotka korvasivat tehdastyöläisiä. Työ jota oli aikaisemmin teetetty nimenomaan köyhillä johti eräänlaiseen matteusvaikutukseen ; Niillä oli jo valmiiksi, annettiin lisää. Ja ne joilla ei ollut otettiin sekin vähä pois. Tässä mielessä luddiitit olivatkin muutakin kuin tyhjä protestiliike tai muutosvastarintaisten ääliöiden nurinaa.

Kuitenkin luddiittien näkemykset osoittautuivat pitkässä tähtäimessä tarpeettomiksi. Sillä tosiasiassa luddiittien perusongelmana on se, että koneet aikaansaavat työttömyyttä jos ja vain jos työttömiksi joutuneet eivät työllisty johonkin muuhun työhön. Ja teknologia on siitä omituinen, että se luo aivan uusia töitä. Ennen lentokoneita ei ole lentäjiä. Ilman tietotekniikkaa ei ole - itse asiassa hyvin suurta määrää modernin ajan yleisistä töistä. Sillä moni ala syntyy aivan suoraan vaikka korjaamaan tietokoneita tai ohjelmoimaan niillä. Ja välineenä tietokoneet mahdollistavat sitten myös monia muita töitä joita ei ilman niitä saataisi tehtyä. (Kaikki alat joissa tarvitaan hyvää laskentatehoa.)

Periaatteessa luddiitit olivat oikeassa siinä mielessä että tietyt työt ovat muuttuneet sellaisiksi että niissä ei vanhaan tapaan käytetä ihmisiä. Esimerkiksi ojankaivuun kohdalla on huomattava, että ennen ojia kaivoi suuri määrä ihmisiä. (Tosin heilläkin oli käytössään ns. lapiot, jotka ovat itse asiassa eräässä mielessä teknologinen innovaatio.) Nykyäänkin ihmiset kaivavat ojia. Mutta yleensä siinä on huomattavasti pienempimääräinen määrä ihmisiä ja he käyttävät traktoria tai vastaavia teknologisia koneita. (Modernina aikana vastustetaan moderneja hullutuksia mutta ei vihata traktoria vaikka se tekee täsmälleen samaa. Eli "tehostaa prosesseja" tavalla jossa "tavallisia työntekijöitä ei enää tarvita".) Karkeasti ottaen teknologia useimmiten vähentää työtarvetta, ei poista sitä täysin. Ja toisaalta se luo uusia, entistä abstraktimpia, aloja. Ja ammatit näyttävätkin muuttuvan abstraktimmiksi.

Luddiitit olivat vihaisia työstä joka nykyään liitettäisiin joksikin joka on niin orjuuttavaa että se ei oikeastaan olisi työn tekemisen arvoista. ; Tässä mielessä nykyään on helppoa vastustaa orjuutta kun ei tarvitse miettiä miten se puuvilla saadaan kerättyä. Karkeassa mielessä mennyt näyttää että teknologia on vähentänyt juuri esimerkiksi orjuutta. Mutta nykyään kuitenkin murehditaan sitä että pankkiautomaatit korvaavat asiakaspalvelijat. Sillä pelätään että koneet vievät työn ja lisäävät kurjuutta. Kuitenkin samanaikaisesti on olemassa jonkinlainen mahdollisuus siihen että yhä pienempi määrä olisi töissä. Jos teknologia todella vähentää tarvittavien työntekijöiden määrää, ei seurauksena olisi täystyöttömyys. Mutta silti, yhteiskunnallisella tasolla, se jos 10% ihmisistä olisi töissä olisi vakava ongelma. Yhteiskunta, ainakin nykyrakenteisena, kärsii vakavasti liiasta työttömyydestä vähintään yhtä paljon kuin siitä että se jää kehityksen kelkasta. (Joka sekin on katastrofi.)

Teknologia ei saisi olla aihe kun puhutaan teknologiasta.

Kun ihminen alkaa puhumaan aiheesta, hän ottaa helposti puolen. Tämän vuoksi on olemassa hyvin runsaslukuinen määrä ihmisistä jotka ovat päättäneet että he ovat joko teknologian puolella tai sitä vastaan. (a) Teknologian puolustajat ajattelevat että teknologia ei poista työttömyyttä ja että teknologia ratkaisee ne ongelmat joita kehittynyt teknologia tuo mukanaan. (b) Teknologian vastustajat taas ajattelevat että teknologia tuo mukanaan uusia, ennennäkemättömiä ongelmia, ja toisaalta poistaa tarpeen ihmistyöhön.

Nämä puolet vaikuttavat omiin silmiini klustereina hitusen ristiriitaisilta. Sillä jos tarkastelemme sitä kysymystä ovatko luddiitit oikeassa vai väärässä, joudumme huomaamaan että kysymys ei ole "viekö teknologia työpaikat" vaan se "työllistyvätkö ne jotka teknologia tekee työttömiksi". Jos ja vain jos he eivät työllisty, luddiiteilla on case. Ja vain siinä mielessä milloin ja missä määrin tämä uhka toteutuu. Toisaalta teknologiaa kannattavien väitteet ovat tosia vain siinä mielessä missä voidaan taata että nämä ihmiset joiden työpanos nollautuu, myös pääsevät muihin töihin.

Ja perimmiltään tässä ei ole kysymys siitä mitä teknologia voi tehdä. Vaan siitä mitä ihminen voi tehdä. Jos esimerkiksi mietitään lentokonetta, niin lentokone tuo kokonaisen toimialan jossa on muun muassa lentäjiä. Mutta autopilotti hyvällä tekoälyllä saattaisi teoriassa korvata lentäjän jolloin kaikki lentäjät jäävät työttömiksi. Lentäjä voi nyt mennä tekemään jotain muuta työtä. Paitsi jos kaikki muut vapaat työpaikat ovatkin koneiden kansoittamia.

Ja tässä kysymys tulee siihen että voidaanko kaikki ne asiat joita ihmiset tekevät todella kattaa roboteilla. Ja millä laajuudella. Teoriassa on mahdollista että ihminen olisi jotenkin niin ylivoimainen, että mikään kone ei voisi ylittää mitenkään tätä. Jolloin uhka koneiden työpaikkojen viemisestä olisi turha.
1: Teknologian vastustajien olisi tässä siksi konstistentimpaa korostaa että teknologia on nimenomaan ylivoimaista taidoissa ja teoissa ihmisiin verrattuna. Mutta tosiasiassa teknologian vastustajat nimenomaan mieltävät koneet sieluttomiksi masiinoiksi jotka korvaavat heidän rinnallaan ylivoimaisia ihmisiä. (Sillä on tärkeämpää vastustaa teknologiaa aina ja kaikkialla, vaikka mitä ristiriitaisimmin selityksin. Jos teknologiasta tulee aihe johon on kanta, näin käy helposti.)
2: Samoin teknologian kannattajien kannattaisi tässä tukea sitä että tosiasiassa ihmisillä ei ole hätää. Että tosiasiassa ojankaivaja ei ole niin tyhmä ja osaamaton että hän ei helpostikin työllistyisi jollekin sellaiselle alalle jota olisi mielekkäämpää tehdä ja jossa robotti ei voi häntä korvata, koska ihminen nyt vain on niin paljon hienompi kuin kone. Mutta hekin ovat mieluummin tekno-optimisteja.

Itse en ole tekno-optimisti, mutta en kyllä ole mikään kovin tekniikkavanhoillinenkaan. Olen toki monessa paikoin "jäänyt pahasti kelkasta". Opettelin koodaamista ja tietokoneasioita 90 -luvulla ja ne taidot ovat nyt "ancient history". Niillä ei tee oikeastaan mitään. Minulla ei ole älypuhelinta ja vihaan ajatusta siitä että joudun sellaisen todennäköisesti joskus hankkimaan. Olen uuden teknologian haltuunotossa pahimmanlaatuinen jälkijunaseilaaja. Monet mummot omaksuvat uutta teknologiaa nopeammin kuin minä. (I still use swords, you know.) Mutta meillä pelataan esimerkiksi konsolipelejä ja olen periaatteessa suopea uusille innovaatioille, kuten 3D -tulostimille ja internetpornolle.

Teknotyöttömyyden etiikka.

Toki jos teknologinen työttömyys olisi todellinen uhka, olisi kysyttävä vielä eettinen kysymys. Kysymys siitä, onko työttömyys sitten ongelma vai jokin joka pitää hoitaa väkisin. Tässä nähdäkseni liian moni unohtaa yhteiskunnan parhaan ja ajattelee jotenkin että työ olisi jotenkin itsearvoista. Tämän vuoksi "vanhoina hyvinä aikoina" oli tötterötöitä joihin pistettiin ihmisiä tekemään ns. eituottavaa työtä josta heille annettiin palkkaa. Mielestäni tämä oli turhanpäiväistä. Saman tien olisi voinut jättää heidät kotiin ja maksaa sama palkka perseen levittämisestä. Sillä ei tämänlaisessa työssä mitään yhteiskuntaa rakenneta.

Tämä ei toki ole teknisesti ottaen teoriaa nykyaikanakaan jätetty pois. Kun puolisoni leikkauksen jälkeen oli muutaman kuukauden työttömänä - joskin hänellä oli tiedossa ennakoituna tuleva virka joka alkoikin juuri - hän joutui ansaitsemaan ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen osallistumalla tyhjänpäiväiseen KELA:n istuntoihin, joissa hän ei oppinut mitään. Toki osallistuminen oli vapaaehtoista, mutta sillä omituisella tavalla jossa poisjäämisestä ei tule sitten niitä rahojakaan. Eli käytännössä tästä turhuudesta - joka tapahtui aikana jolloin voisi olla kenties muutakin mietittävää - maksettiin palkkaa. Se oli tötterötyötä jota ei kutsuttu sellaiseksi. Toki tästä olisi kenties ollut jokin keino kiertää asia juuri em. asioihin vedoten, mutta tässä prosessissa kelan tuet olisi maksettu vasta jälkikäteen, eli prosessi olisi johtanut kuukausiin jolloin rahaa ei tätä kautta ole tulossa. Ja leikkaus iski kukkaroon tarpeettoman suuren loven muutoinkin. Joten tämänlaatuinen vaihtoehtokin olisi melko teoreettinen.

Tässä mielessä kysymys onkin siinä että jos teknologia vie kaikki työt, jääkö ihmisille todella eteen sen tyylinen teknoutopia jossa Mikki Hiiren kaverina "menneinä aikoina" tuttu Eka Vekara usein nosti esiin. Eli jossa ihmiset näivettyivät koska teknologia teki kaiken ja heidän osakseen jäi pelkkä viihtyminen. Teknologia siis ratkaisi myös abstraktimmat ongelmat ja asukkaille jäi jäljelle vain se, minkälaisessa aktiviteetissa saisi aikansa kulumaan. Tässä maailmassa työttömyys ei ole se joka on ongelma. Ongelma on yleensä se kaikki muu. Eka Vekara -sarjakuvissa henkenä on usein se, että vastustetaan laiskuuden ja tylsyyden läpitunkemaa maailmaa jota ei voi ymmärtää oikeastaan minään muuna kuin hyvin konkreettisena ajatuskokeena Nietzschen viimeisten aikojen ihmisistä, joiden elämässä ei ole muuta kuin pinnalliset kevyet huvitukset. Eka Vekaran tekno -utopioiden seurauksena on nihilismi, ja jonkinlainen eettinen dystopia. Tälläisessä maailmassa on vaikeaa nähdä minkäänlaista übermenchiä, ei Nietzscheläisessä eikä edes Randilaisessa mielessä.

Täydellisessä teknoutopiassa ei edes erinomainen ihminen voi päihittää konetta. Mutta tavallaan se olennaisin kysymys onkin siinä, onko tämänlainen teknoutopia ylipäätään mahdollinen. Monet teknologian vastustajat luottavat ainakin siihen että teknologia tuottaisi aina uusia ongelmia ja vaikeuksia. Joten tässä mielessä sitä voisi kannustuneesti ajatella että myös töitä tulisi jatkossa olemaan "ihan riittävän monelle" ihmiselle.

Miten feminismikään ei ole mitä voisi luulla.

Piirtelin ylläolevan kuvan aikani kuluksi. (Sitä kannattaa klikata suuremmaksi.) Siinä olen tiivistänyt sitä miten feminismi suhtautuu käsitteisiin jotka ovat sitä lähellä. Nykyisin muodissa oleva feminismi pitää niitä likimain samana asiana. Eli termit olisivat jotenkin oleellisesti synonyymisiä. Ja tästä on syntynyt sellaisia kysymyksiä kuin että miten voi edes ajaa tasa-arvoa jos ei ole feministi. Kuitenkin kun niistä tehdään venn-diagrammi voidaan sen avulla luokitella erilaisia alaosastoja. Joihin livahtaa aivan selvästi erilaisia näkemyksiä.

Jos esimerkiksi otetaan feminismi, on selvää että siellä todellakin on Rosa Meriläisen edustama feminismin luokka. Siinä feminismi ajaa tasa-arvoa ja on sukupuolineutraali. Se ei vain ole ainut tapa olla feministi joten yhtäläisyysmerkkejä voidaan vetää. Meriläinen kuitenkin opettaa meille että feminismi, sukupuolineutraalius ja tasa-arvo eivät ole keskenään ristiriidassa.

Sen sijaan on paljonkin sellaista feminismiä joka ei aja tasa-arvoa. Tämän voi tehdä kahtakin kautta.
1: Joko edustamalla ns. telaketjufeminismiä jossa vastustetaan miehiä. Venn-diagrammiin esiin kaivamani näytteet kertovat että tätä suoranaista miesvihaa on aivan nimekkäissäkin feministeissä.
2: Toinen, edellistä yleisempi, tapa on ajaa feminismiä siten että se on naisliike. Tämä voi jopa kieltää ajatuksen siitä että mies voisi olla feministi. Ja tätä varten on luotu erityinen profeminismin käsite. Suosittu ajatus siitä että mies ei voi olla feministi vaan ainoastaan profeministi kertoo siitä että asenteet eivät ole sukupuolineutraaleja. Jos liike on naisasialiike, se ei hae tasa-arvoa vaan naisten oikeuksia. Ja vaikka tätä sanotaan "historian havinaksi" se ei sitä nimenomaan ole.
     2.1: Toki tämä näkemys saadaan sovitettua lähelle tasa-arvonkin hakemista. Jos miesten ongelmat kielletään ja korostetaan että tehtävänä on miesten etuoikeuksien purkamisesta ja naisten oikeuksien lisäämisestä. Ja tämä nähdään samaksi kuin tasa-arvo.

Samoin kaikki feminismi ei olekaan sitä että naisten tulisi tehdä samoja asioita kuin miesten. Toki esimerkiksi Simone de Beauvoir ajoi sitä että sukupuolten erot ovat kulttuurisia ja siksi nainen voi tehdä sen minkä mieskin. Mutta sitten sellaiset nimekkäät feministit kuin Luce Irigaray taas korostaa että on oltava feministi ja hakea tasa-arvoa. Mutta että miehet ja naiset ovat keskenään hyvin erilaisia ja siksi naisten ei tarvitse toimia miesten maailmassa miesten ehdoin vaan nimenomaan hankkia tasa-arvoisuutta erilaisuuden kautta.

Sukupuolineutraaliudenkin kohdalla on syytä muistaa sellaisia naisia kuin Ayn Rand. Hän on sukupuolineutraali. Hänen "Atlas Shrugged" tarinoi eräänalaisesta superihmisestä. Ja tässä sukupuoli ei ole tärkeä. Hän ei aja tasa-arvoa eikä feminismiä vaikka ajaakin sitä että naiset voivat tehdä sen minkä miehetkin. Kunhan vaan ovat kyvykkäitä eivätkä surkeaa epäonnistunutta massaa. Randin nimi ei tule toki usein mieleen feminismiaiheessa koska hän käsitteelee yhteiskuntaa ja taloutta. Mutta kun tiedostaa että hän on sukupuolineutraali mutta hierarkinen eikä feministi, niin se juuri vahvistaa sen pointin. Että nämä asiat ovatkin irrallisia vaikka niitä käytetään kuin ne olisivatkin synonyymejä.

Oma näkemykseni taas on sukupuolineutraali ja tasa-arvoa ajava siinä mielessä että en välitä feminismistä. (Kyllä. Kun olen ottanut listalle tärkeitä filosofeja, on selvää että myös minä, kaikkien aikojen tärkein filosofi, olen siellä.) Osaaminen ei ole sukupuoleen sidottua ja kaikille on annettava tilaa toimia. En ole kuitenkaan tässä kohden hierarkinen, kuten Randt. Järkevän neron yli-ihmismyyttiä on turhaa hakea minun ihmiskyynisessä maailmassani jossa ei yksilöiden kognition ylivoimaisuudelle anneta tilaa.

On kaksi tapaa ajaa tasa-arvoa olematta feministi.
1: Ensimmäinen on maskulinismi. Siinä tasa-arvoa tavoitellaan miesnäkökulmasta. Silloin ei välttämättä edes lähdetä mestaroimaan naisten aiheissa. Eli ei heittäydytä niiden mestareiksi.
2: Toisesta tavasta minun on pakko nostaa esille Päiviö Latvus. Hänen maailmassaan naisia ylistetään. Mutta hän on kristitty sellaisella fundamentalistisella tavalla että feministit pitävät hänenlaisiaan jonain jota vastaan feministit taistelevat. Sillä hänen maailmassaan sukupuolierot ovat hyvinkin lukkoonlyötyjä. Tässä on toki samantapaisia sävyjä kuin Luce Irigarayllä, eli tasa-arvoisuutta haetaan sukupuolierot kunnioittaen. Mutta asenne ei kuitenkaan ole feministinen. Latvus korostaa että tasa-arvo ei välttämättä tarkoita sukupuolineutraaliutta eikä feminismiä. Hyvin moni "perinteisten perhearvojen" kannattaja ei vihaa tasa-arvoa tässä mielessä. He vain eivät pidä feminismistä eivätkä sukupuolineutraaliudesta.

Voidaankin sanoa että vaikka kolmea käsitettä (1) feminismiä, (2) tasa-arvoa ja (3) sukupuolineutraaliuden käsitteitä pidetään samana, ne eivät sitä ole. Siksi jos joku kysyy miten voi ajaa tasa-arvoa jos ei suostu olemaan feministi tunnustaa lähinnä sen että ei ole tutustunut kovin syvästi feminismin erilaisiin suuntauksiin. Tässä tapauksessa kannattaa luonnollisesti olla varautunut ennen kuin heittää itselleen jotain feministin identiteettileimaakaan. Tiedä mihin hyppäät!

Osaamiskäyrä (eli saavatko rahamiehet liikaa palkkaa?)

Miekkailuopetuksesessamme on tavattu tavoitella ideaalia jossa vältetään kahta tilaa ; Tylsyys ("boring") ja turhautuminen ("frustrating"). Ideana on se, että jos materiaali on tylsää, se on liian helppoa. Jos se on turhauttavaa se on liian vaikeaa. Paras taidon kehitys tapahtuu näiden kahden tilanteen poissaollessa. (Tietyssä mielessä tämä ideaali on hyvin keskeinen myös omassa filosofian kanssa kikkailussani. Kenties siksi olisi jopa väärin olla näyttämättä asiaan liittyviä emootioita. Kaikessa on kuitenkin kysymys harjoittelusta.)

On itse asiassa mielenkiintoista, että tämäntapainen kaarimainen rakenne koskee yllättävän paljon taitoja. Etologiasta kiinnostuneet ovat jo kauan tienneet siitä miten hiiret oppivat. Yerkes ja Dodson tekivät hiirikokeita joissa mitattiin sitä miten hiiret oppivat rangaistuksilla. He oppivat sen, että sähköshokkien voimakkuudella oli vaikutusta siihen miten tehokkaasti hiiret oppivat välttämään virheitä. Rough love -opilla oli taatusti pohjaa, sillä hyvin kevyet sähköiskut eivät juuri hetkauttaneet hiiriä eivätkä ne motivoituneet. Hiiret elivät oppimatta, kuin pahimmat vapaan kasvatuksen hedelmät. Kuitenkin toisessa päässä oli yllätys. Jos rangaistus oli hyvin kova, hiiret järkyttyivät niin kovasti että ne toistivat virheitä enemmän kuin jos rangaistukset olisivat olleet maltillisia.

Tämä ei tietysti olisi sinänsä kiinnostavaa, ellei tämä täsmälleen sama toimisi myös ihmisillä. Dan Arielyn uusin kirja "the upside of irrationality" kertoo että ihmisten oppimiskäyrissä on havaittu samanlaista herkkyyttä rangaistuksille. Mutta mikä yllättävintä, täsmälleen sama kaarirakenne löytyy myös insentiiveistä. Eli palkkioista.

Ja näin pääsemme miekkailun oppimiskäyrästä suoraan varsinaiseen aiheeseen. Siihen saavatko pankkiirit liikaa palkkaa.

Otan alkuun pari kohtuu yleistä ajattelutapaa.
1: Perinteinen taloustiede on usein ajatellut että suoritus paranee kun palkkakin kasvaa. Insentiivi kannustaa ja motivoi yrittämään enemmän. Osa näkee tässä lineaarisen kasvun. Useampi näkee että olisi ikään kuin oma potentiaali josta insentiivin lisääminen tuo aina lisää tulosta mutta aina vähenevissä määrin kunnes vastaan tulee raja jolloin palkanlisä ei maksa itseään takaisin. (Palkanlisä kasvattaa aina työntulosta, mutta asymptoottisesti. Ja jossain vaiheessa työn tuloslisä ei kasva niin paljon kuin sen tehostamiseen käytetty resurssi tuo.)
2: Olen itse aina pitänyt tätä hirvittävän epäoikeutettuna. Perustelu muistuttaa enemmän ad hoc -selitystä jolla oikeutetaan sen hetkistä suurta palkkaa. ; Itse olen ajatellut insentiiviä enemmän Maslown tarvehierarkian kautta. Silloin palkkioissa on jokin raja jonka jälkeen palkanlisä ei lisää turvallisuudentunnetta (tai mitä varten palkkaa sitten halutaankin) ja palkan tuoma kannustuslisä katoaa. Eli jossain on raja jonka jälkeen tulos lakkaa kasvamasta, kaari ei siis lähesty asymptoottisesti omaa taitopotentiaalia.

Ariely oli tutkinut asiaa ja havainnot ovat olleet hyvin erikoisia. Palkan kohdalla nimittäin käy juuri kuten rangaistustenkin. Eli jossain kohdassa palkanlisä todellakin heikentää ihmisen työn tulosta. Eli jos vain saa riittävästi palkkaa, sitä heittäytyy turvallisuuteensa eikä oikein viitsi vaivautua. Erikoista on, että näin tapahtuu jopa silloin kun saatu palkkio sidotaan suoritukseen ; Ariely arvelee että tämä johtuu siitä että kun potentiaalinen saatu palkkio tuntuu suurelta, ihmiset hermoilevat koska palkkio on iso ja tärkeä asia. Ja näin virheet lisääntyvät. Toisin sanoen sekä klassisen talousteorian että minun suosimani perusmallin näkemys insentiiveistä on väärä. Voit maksaa enemmän jotta saat huonomman tuloksen.

Dan Ariely oli sitten esitellyt näitä tuloksia erilaisille rahamiehille. Tyypillinen reaktiotapa oli näyttänyt olevan se, että tulokset hyväksyttiin. Mutta vain kun ne koskivat alaisia. Kun kysymys tuli heihin itseensä, he kiistivät että sama voisi koskea heidän palkkojaan. Ayn Randin "Atlas Shruggedin" hengessä he ajattelivat että rahvaan normit ja rajoitteet eivät koske heitä. Tavalliset ihmiset eivät kestä stressiä tai rahan tuomaa turvaa. (Olkaamme huolestuneita ruokakupongeista jotka saadaan ilman vastetta.) Mutta he itse olivat erikoisihmisiä. He kestivät stressiä ja insentiivit kantoivat hedelmää.

Argumentti ei ole kovin induktiivinen tai empiirinen. Mutta siinä on pieni pointti. Se on pikemminkin venkoilu-pelastus joka ei perustu siihen mitä tiedetään vaan siihen mitä kenties voi olla siinä mitä ei tiedetä. Eli tässä tapauksessa että Arielyn tutkimusotos sopii yleiseen kontekstiin mutta ei suurmenestyjiin jotka ovat poikkeuksellisia. Ariely ei tietysti voinut myöskään tutkia näitä rahamiehiä, koska motivoivat palkkiot tutkimuksiin olisivat olleet varsin vaikeita saada. Siksi hän tutkikin hyvinpalkattuja urheilijoita urheilutilastojen kautta. Niissäkin palkan kasvu, palkan suuruus ja muut vastaavat voidaan nostaa esiin. Hän otti erityistarkasteluun pesäpallossa olevat pelaajat joita laitettiin pelaamaan erityisen stressaavissa tilanteissa. Ariely huomasi että heilläkin tämä sama ilmiö näytti toimivan. Heissä kuitenkin oli kuitenkin myös jotain erikoista koska ilmiö oli heikompi kuin muissa. Tämä vihjaa siihen suuntaan että tämä todennäköisesti koskee rahamiehiäkin.

Pankkiireiden kanta asiaan sitten tietysti klassisen talousteorioiden mukainen. (Ja suoraan sanoen se on myös peruspsykologian mukainen. Kognitiivinen dissonanssi ja siihen reagoiminen on sovitettavissa heihin tavalla joka ei ole mitenkään anomaalinen.) Selitys on se, että ylipalkkaus olisi todellakin mahdollinen, mutta koska markkinat tasapainottavat itse itsensä automaattisesti, tämä ylipalkkaus on teoreettinen ongelma joka ei kosketa tosielämää. Näkymätön käsi peittäisi ongelmat. Selitys on mahdollinen.
1: Mutta itseäni äimistyttää se, että jos talous todella hoitaa itsensä, miksi ihmeessä talousajatteluun tarvitaan koulutettuja kalliistipalkattuja ihmisiä jotka miettivät sitä miten rahoja tulisi käyttää jotta vauraus pysyisi? Eivätkö markkinat tasaisi itseään? Jos virheiden mahdollisuus ja niiden välttäminen ovat tärkeitä, eikö myös tämä palkkakysymys olisi vakava ja tärkeä asia?

Tämän ulkopuolella on tosin vielä yksi vaihtoehto.

On mahdollista että rahamiehet ovat ylipalkattuja mutta silti hyödyllisiä palkkojensa vuoksi. Tällöin ei mitata taitoa tai suoritusta vaan kateutta. Jos ylipalkkaus kannustaa montaa köyhää ponnistelemaan jotta heistäkin tulisi sairaasti ylipalkattuja, heidän tuloksensa, ahkeruutensa ja ponnistelunsa on se joka voi oikeuttaa sen että ihmisille maksetaan liikaa palkkaa. Arielyn mukaan tätäkin ehdotusta kuulee vaihtoehtona.
1: Tässä ajatuksessa itseäni viehättää se, että tätä selitystä tuskin kuulee kenenkään porhon itsensä suusta. Siinä kun joutuisi tunnustamaan että ei olekaan mitenkään erityisen supertaitava tai viisas. Että kenties palkka onkin niiden kauheiden rahvaiden duunareiden ponnistelujen lisäämiseksi, eikä siksi että itse omalla taidolla ja ymmärryksellä oikeasti aikaansaisi välttämättä yhtään mitään produktiivista.
2: Asiassa tosin ei viehätä se, että käytännössä miljardööriys periytyy useammin kuin luodaan tyhjästä. Ja hyväpalkkaisiin töihin mennään tiettyjen tutkintojen kautta enemmänkin kuin siten että tehtäisiin ahkeasti perustason töitä ja noustaisiin hierarkiassa, kunnes juoksupojasta tulee johtaja. Tämänlaiset tapahtumat ovat mahdollisia mutta suuria tilastopoikkeuksia. Harvinaisuus on jotain joka tarkoittaa sitä että hyvä palkka luo taatusti kateutta ja kaunaisuutta, mutta ei liitä siihen ponnistelua. Jolloin tällekään selitykselle en antaisi hirveän suurta pohjaa.

Entä jos verotus olisikin vähemmän eettinen konsepti?

Nokikanat hakemassa joutsenen pesän reuna-alueilta höyheniä.
Onko kyseessä varkaus vai lähinnä ylimääräisen hyödyntäminen?
Ja miksi tällä ei tavallaan tulisi olla niin isosti väliä...

Kun seuraa verotusta koskevaa keskustelua, sitä tuntuu vaivaavan se, että ihmiset puhuvat pääasiassa arvoista ja melko vähän valtiontaloudesta. Toisin sanoen verotuksesta puhuminen latistuu arvokeskusteluksi jossa ajetaan niitä ideologioita joita muutoinkin puolustetaan kaikessa muussakin arvokeskustelussa.

Tämän keskustelun ytimen voisi tiivistää siihen että verotus nähdään ikään kuin rangaistuksena:
1: Oikeistolainen näkemys voidaan kuvata ääripäällä jossa on Ayn Randin "Atlas Shrugged" -teoksen ajatus. Ajatellaan että köyhät loisivat ansiottomasti ja tähän epäreiluuteen vedoten rakennetaan ajatus siitä että jokainen ansaitsee sen minkä saa haltuunsa. Onkin tavallaan huvittavaa että teos on "tavallaan hyvin nihilistinen", mutta kuitenkin se lietsoo uhriutumispuheen ja marttyyrikompleksin kautta ajatusta siitä mikä on reilua ja mikä ei.
2: Kommunistisen näkemyksen voisi laittaa toiseen ääripäähän. Tässä verotus on hyvä asia koska siinä rangaistaan moraalisesti epäkäytännöllisiä näkemyksiä. Proletaaria suojellaan porvarien riistolta.

Itse ajattelen, että kenties verotusta ei ollenkaan pitäisi ajatella jonain jota yhteiskunta tekee rangaistakseen. Vaan sen tehtävänä on yksinkertaisesti kerätä varoja jotta se voi tehdä näillä rahoilla jotain muuta. Verotuksista puhuttaessa on aina helppoa puhua erilaisista "syöttöporsaista". Mutta näissä unohtuu se, että nämä tahot hyötyvät verorahoista. Ja hyöty on tässä kohden hyvä asia ; Jos vanki saa ilmaisen pelikonsolin, se on tietysti hyvä asia, paitsi jos on jotenkin kateellinen. Tämän tiedostamien jälkeen voidaan huomata että verotuskessa tulisikin puhua "loisimisen" sijasta prioriteeteista. Eli siitä voitaisiinko sama raha käyttää muuten. Hyötyisikö yhteisö enemmän siitä että tuettaisiin Hurstin leipäjonoa vai siitä että annetaan vangeille ilmainen pelikonsoli. Priorisointikysymyksessä henkenä on se, mitä hyötyjä verorahoista tehdään. Ja tämä ei ole argumentti veroja vastaan vaan enemmänkin sen hyödyntämisen tavoista.

Ja selvästi verotusta tarvitaan joihinkin asioihin.

Taloustieteessä on vanhastaan ollut ongelmana asia jota joskus kutsutaan epävirallisessti nimellä "lighthouse problem". Sen henkenä on se, miksi meillä on majakoita. Jos otamme lähtötilaksi sen, että meillä on paikka jossa laivat ajavat karille. Tämä voitaisiin estää rakentamalla majakka. Paikalliset ihmiset tuskin haluavat maksaa majakasta joka pelastaa muiden ihmisten henkiä kuin heidän omia henkiään. Lisäksi hajoavat majakat tarjovat paikallisille toivottavaa lisätuloa kun he voivat ryöstää haaksirikkoutuneita aluksia ja mahdollisesti ottaa maksua pelastuneiden ruokkimisesta. (Tai jos ei, niin tappaa miehistön, kerätä heidän maallisen omaisuutensa talteen ja laittaa kuolemat haaksirikon piikkiin). Laivayhtiöt tietysti kannattaisivat majakan rakentamista, mutta majakka on kallis investointi joka hyödyttäisi myös niitä jotka eivät osallistu majakan rakentamiseen. Näin ollen laivayhtiöiden kannattaisi kärvistellä ja kärsivällisesti odottaa että joku muu tekee majakan. Ratkaisu ongelmaan on se, että yhteiskunta rakentaa infrastruktuuria. Ja tekee tämän keräämällä kaikilta rahaa. Lopputuloksena talouselämä pyörii paremmin, ihmisiä kuolee vähemmän ja rötöstelykin vähenee.

Toisaalta verotus mahdollistaa samat edut mitkä ovat takana kaikissa tukkuostoksissa. Jos nimittäin mietimme kysynnän ja tarjonnan lakia, on muistettava ns. Pareton periaate hyvänä nyrkkisääntönä. ; Kaikki asiakkaat eivät ole rahallisesti katsoen samanarvoisia koska 20% asiakkaista tuo 80% tuloista. Kun valtio kerää rahat yhteen, se voi kilpailuttaa älyttömän tehokkaasti. Sillä se keskittää kysynnän, joka kannustaa palveluntarjoajia pistämään mahdollisimman halvan hinnan. Tätä kautta kaikki hyötyvät. Tästä on hyvä ottaa esimerkiksi suomen terveydenhuolto ja verrata sitä USA:n vastaavaan. USA on vapaata kilpailua kun taas suomessa on etatistinen julkinen terveydenhoito, jota voi täydentää halutessaan yksityisillä palveluilla. "Takkiraudassa" on tässä muistutus siitä miten USA:ssa terveydenhoito on niin kallista, että käytännössä kaikilla on sairausvakuutus. Ja USA:n systeemiin tottunut turisti voi esimerkiksi taistella lääkäriinmenoa vastaan suomessa koska heillä ei ole maan sairasvakuutusta ja palvelut ajatellaan kalliiksi.

Vapaassa kilpailussa hinnat nousevat ja jos mietimme mikä ero on verotuksella ja sairasvakuutuksen maksamisella, on ero hyvin pieni. Molemmissa maksetaan rahaa sairaanhoidosta tavalla jossa ei välttämättä koskaan hyödynnetä rahaa. Vaihtoehtoon ei vain ole varaa, koska jos sairaus osuisi kohdalle sitä ei olisi varaa hoitaa. Vakuutukset toimivat aina siten, että maksetaan hieman enemmän kuin keskimäärin. Eli keskimäärin olisi kannattavaa maksaa vain saamastaan hoidosta. Mutta koska sairaanhoidon hinta on kallis, ihminen laskee sen varaan että hän ei halua olla se epäonninen joka sairastuu. (Vaihtoehtona ei siis ole kallis hoito ja vakuutusmaksu, vaan hoitamatta jääminen taloudellisin syin ja vakuutusmaksu. Mikä muuttaa ansaintalogiikan aivan erilaiseksi.) Yksittäinen ihminen ei voi kilpailuttaa yhtä tehokkaasti ja keskitetysti kuin valtio. Ja jos voisikin, tämä onnistuisi lähinnä käyttämällä jonkinlaista konsulttia, joka sekin toimisi jonkinlaisena "verotuksenkaltaisena elementtinä".

Ja kolmas asia on julkinen tieto. Liike-elämässä kannattaa olla liikesalaisuuksia. Kuitenkin paras yleinen taso syntyy siitä että osataan yhdistää mahdollisimman vapaasti kaikenlaista erilaista olemassaolevaa tietoa. Näin ollen parhaiten menestyisi sellainen yritys joka saisi käyttää muiden tietoja mutta joka saisi pitää omat tietonsa salaisuutena. Ja toisaalta yhteiskunta hyötyisi eniten siitä että kaikki tieto olisi vapaata. Itse asiassa myös yritykset hyötyisivät kaikesta tiedosta, mutta he eivät lähtisi purkamaan tätä järjestelmää ensimmäisenä koska he antaisivat muille firmoille ilmaista etua laittamalla omat liikesalaisuutensa julkiseksi yleisesti käytettäväksi tiedoksi. Näin ollen valtion kannattaa tukea yliopistoja ja tieteellistä tutkimusta, ja yritykset yrittävät sitten parantaa omia kantojaan omilla liikesalaisuuksillaan.

Miksi tämä "valtionahneuskanta" on kenties tarpeen?

Moni korostaa että tässä antamassani mallissakin on kysymys etiikasta. Ja se johtuu tietysti siitä että kaikki asiat voidaan tulkita erilaisin eettisin näkökulmin. Ja he ovat oikeassa. En väitä että tämä "pragmaattinen lähestymistapa" olisi jotenkin etiikatonta ja pelkkää tervettä ja puhdasta järkeä. Sen sijaan korostan, että jos ajatellaan että valtion tehtävänä ei ole rangaista verotuksella vaan kerätä varoja erilaiseen toimintoihin, toiminta muuttuu.

Ainakin huomio keskittyy siihen, että valtion tulee verotulojen maksimoinnissaan miettiä Lafferin käyrän ratkaisemista. Tässä on toki kyseessä pienoinen mysteeri, sillä se mitä tiedämme Lafferin käyrästä on se, että jossain on verotuksen taso jossa verojen laskeminen johtaa verotulojen pienenemiseen. Kun taas toisaalla liika verotus johtaa siihen että töihin ja yrittämään ei ole kannustavaa lähteä. Valitettavasti emme vielä toistaiseksi tiedä missä tämä raja "aliverotuksen ja liikaverotuksen välillä" tarkalleen ottaen menee. (Se kuitenkin tuskin on sama kaikilla tulotasoilla.)

Selvää on, että valtion tulee noudattaa jonkinlaista kohtuutta verotuksessa, mutta toisaalta progressiivisella verotuksella on jonkinlaisia perusteita.
1: Ihan sen takia että jos asiaa mietitään "Robin Hood" -metaforalla, Prinssi John toimii typerästi koska hän verottaa köyhiä ja tämä johtaa kurjuuteen ja infrastruktuurin romahtamiseen ja rikollisuuden kasvuun. Robin Hood, joka edustaa tätä romahtaneen kulttuurin negatiivista lieveilmiötä, taas on fiksu varastaessaan rikkailta koska heillä on ylipäätään jotain ryöstettävää. (Ja samalla korostan että tottakai työttömyysraha laiskistaa. Sitä käytetään osittain juuri sen passivoivan vaikutuksen vuoksi, rikollisuus kun vaatii ahkeraa yritteliäisyyttä johon kurjuus on vahva insentiivi. Ei pidä sekoittaa "ilmaiseksi saamista" "epäreiluun hyödyttömyyteen" liian kärkevästi.)
2: Köyhille rahan siirtyminen on hyvä, koska ihan terveen kapitalistisen ajattelunkin mukaan rahan kiertäminen tuo lisäarvoa. Köyhillä varat menevät käytännössä kulutukseen. Rikkaat ovat tietysti kehitelleet kaikenlaisia tihkumisteorioita joiden mukaan rikkaat syytävät varoja ympärilleen. Mutta näissä teorioissa on aina se aukko että rikkaat näyttävät keräävän myös säästöjä. Kaikkea rahaa ei heitetä investointeihin ja sijoituksiin, vaan miljoonat näyttävät kertyvän tileille.
3: Toisaalta ei pidä antaa hämmentää sellaisten ajatusten edessä kuin "rikkaat maksavat älyttömästi veroja". Sillä tosiasiassa todella rikkaat käyttävät verosuunnittelua ja veroparatiiseja. Ei ole mitään syytä ajatella että jos rahan siirto veroparatiisiin vaatii määrän X työtä ja maksaa työn ja muun vuoksi määrän Y rahaa, että jos verot nousevat älyttömästi he eivät älyäisi laskea yhteen ja huomata että siirto on kannattavaa. (Kysymys ei ole toimeentulosta, vaan numeroista. Mutta tämä on irrelevanttia. Toiminta on tärkeää.) "Kommunistisesti ajattelevan" on helppo ajatella että rikkaita tulisi rangaista ja laittaa siksi isot veroprosentit. Kuitenkin joskus on syytä miettiä sitäkin halutaanko "iso prosentti ei mistään" (eli vaikka 55% rahoista jotka menevätkin sitten veroparatiisiin) vai "pieni prosentti isosta summasta" (eli vaikka 30% rahoista joita ei siirretä veroparatiisiin.)

Toki on selvää että tämä ei ratkaise sitä mihin verorahat on käytettävä. Mutta tässä olikin kysymys siitä että vero ei ole rangaistus, vaan vero on jotain jolla tuodaan hyödykkeitä. Verotus on eettisesti jotain jota kerätään siksi että näitä hyötyjä saadaan. "Syöttöporsas" -argumentin sijaan olisi kannattavaa puhua siitä onko veron sijoittaminen eettistä. Ja se on aivan eri kysymys kuin se, mistä puhutaan kun puhutaan riisto vs. loisiminen -väännöstä. Luokkasodan aika ei mielestäni ole todellakaan ohi. Mutta kenties sen pitäisi olla!

Teknologinen jatke ; Tony Starkin kyborgiusasteesta

"Iron man" -elokuvan ytimessä on Tony Stark. Hän luopuu aseiden valmistamisesta ja taistelee mm. aseteollisuutta vastaan rakentamallaan robottihaarniskallaan. Elokuva käsittelee luonnollisesti jossain määrin katumusta ja tekee tämän jossain määrin paradoksaalisesti kun aseita vastustetaan jollain joka voidaan laskea aseiksi. "Iron man 2" elokuvassa Tony Stark on sitten oikeudessa. Hän vetoaa siihen että puku ei ole ase, vaan proteesiin verrattavissa oleva asia, osa häntä itseään.

Tämä on tietyllä tavalla vaikea kysymys. Sillä Tony Stark selkeästi pukeutuu haarniskaan. Haarniska ei korjaa mitään vammaa jolla palautetaan normaali toiminta. (Ellei normaaliksi toiminnaksi lasketa kykyä ampua "propulsiosäteitä" käsistä ja kykyä lentää.) Se ei ole kiinteä osa Tony Starkia. On itse asiassa helppoa nähdä miten Tony Stark on haastettu oikeuteen ja vaikeaa nähdä miksi hän voittaa. (Paitsi sillä että nörttiyleisön on joskus vaikeaa erottaa näsäviisastelua juridisesti validista argumentaatiosta - ja koska elokuvalla on Ayn Randin sanoma.)

Toisaalta Tony Starkilla on teknologinen sydän, jota tarvitaan koska ensimmäisen elokuvan alussa terroristit tuhoavat Starkin elimistöä. (Ja näin elokuvaan saatiin oleellista alleviivaavaa metaforistoa sille onko Tony Starkilla sydän vai ei.) Tässä mielessä Tony Starkin elimistö on suoraan koneeseen liitetty ja hän on näin ollen kyborgi. Tässä mielessä armeija joka pyytää kaariteknologiaa voi olla suuremmissa vaikeuksissa kuin muun haarniskan kanssa. Sillä sydän on osa Tony Starkia tavalla joka on oleellisesti proteesi. (Elossapitämistä pidettäneen riittävänä "normaalin toiminnan palauttamisen kannalta".) Kaarireaktori on tosin siitä erikoinen, että se on kenties tärkein osa myös teknohaarniskasta. Se on teknologiaa jota kaikki havittelevat, ja joka toimii puvun energialähteenä. Armeija voisi kuitenkin saada Starkin haarniskan propulsioaseet ja käyttää niitä ilman kaarireaktoriakin, kysymyshän on vain voimanlähteestä.

Kaikista abstraktein ongelma koskee kuitenkin Jarvista. Jarvis on algoritmi, haarniskan käyttöliittymä. Se vaikuttaa olevan interaktiivinen käyttöjärjestelmä. Tony Stark hoitaa asiansa keskustelemalla tämän, ilmiselvästi tekoälyn, kanssa. Tässä kohdassa on huomattavaa että Tony Stark on selvästi koko ajan yhteydessä Jarvikseen. Kun hän putoaa vaarallisesti "Iron man 2" -elokuvassa hän kutsuu Jarviksen lähettämään haarniskan joka kokoontuu hänen päälleen lennosta. Algoritmi on selvästi lähempänä. Se on myös teknologiaa. Mutta algoritmi ei ole samalla tavalla konkreettinen kappale kuin haarniska tai keinosydän.

Asiaa mutkistaa jopa se, että on hieman vaikeaa sanoa onko Jarvis ollenkaan käyttöliittymä. Se toki vaikuttaa monesti pelkältä varoitusohjelmalta joka tiedottaa kuinka monta prosenttia energiaa on jäljellä. Ja Tony Stark on se joka päättää toimitaanko siitä huolimatta. Jarvis tiedottaa ja Stark päättää. Suhde on selvästi jossain määrin alisteinen ja tällöin kysymys on käyttöliittymästä. Saman puolesta puhuu sekin, että "Iron man 2" robottihaarniskoiden käyttöön ei vaadita käyttäjäspesifisyyttä, Starkin oma haarniska anastetaan armeijalle kopioitavaksi. Haarniskoiden käyttöliittymä ei siis tyystin estä anastamista.

Jarvis kuitenkin selvästi toisinaan selviää Turingin testistä. Se keskustelee kuin tietoinen olento. Ja tietyssä määrin voidaan kysyä onko Jarvis persoona. "Iron man 3" näyttää vihjaavan tähän suuntaan. Kun Stark rojahtaa maahan, tekoäly tiedottaa että "I really think I should sleep now, sir" ja sitten se sammuttaa itsensä. On toki ymmärrettävää että puku menettää energiansa. Mutta tämä viittaa jonkinlaiseen mahdollisuuteen siitä että tekoäly väsyy. Joka taas ei ole kovin helposti algoritmien ominaisuus.

Toki tätä voidaan kiertää. Se voi olla kiertoilmaus energian loppumiselle. Tekoäly joka on sovitettu Turingin testiin taatusti käyttää ihmiskommunikaatiolle tyypillisiä eufemismeja. Kyseessä on siis mahdollisesti analogia, ei todellinen tilankuvaus.

Väsymisen kohdalla toinen vaikeus on siinä että Jarvis on "softaa" joka on selvästi Stark Towerissa. Sillä on oma, Starkista riippumaton, energialähteensä. Siksi on vaikeaa nähdä miten puvun energiavarannot olisi sidottu tekoälyyn kovin tiiviisti. Tähän selityksenä voi olla se, että Jarvis on ilmeisesti hajautettu ; Selvästi toisinaan Jarvis on keskustietokoneella ja voi olla interaktiossa monenlaisten laitteiden kanssa. Mutta toisaalta kun Stark testasi Mark II -versiotaan hän aivan suoraan käski Jarvista lataamaan itsensä haarniskaan, ja parin sekunnin viiveen jälkeen tämä ilmoitti suorittaneensa aktion. Sammuminen voidaan selittää siis sillä, että haarniskan energia loppui ja Stark oli itse asiassa melko kaukana keskustornista, jolloin informaation siirto keskustornin ja haarniskan välillä oli jotenkin kyseenaalistunut. ; Ei ole vaikeaa ajatella tätä, wifi -järjestelmien ja kannettavien tietokoneiden tunnettujen rajoitusten maailmassa jossa tiedonsiirtokapasiteetti ja energia tiedonsiirtoon ovat joskus hyvinkin konkreettisia ongelmia.

Tosin on hyvin vaikeaa ymmärtää miten energia ylipäätään loppuu, koska Starkin sydämen paikkaa hoitava kaarireaktori toimii energianlähteenä sekä puvulle että Tony Starkille. Kenties tässä Jarviksen sammumisessa on kyseessä jokin erikoisjärjestelmä jossa energiansäästötila estää robottia käyttämästä Starkin elintoimintojen vaatimaa energiaa. Muutoinkin sammumiseen voi liittyä ajatus Jarviksen vapauden hyvinkin tiukasta kontrollista. On mahdollista että Jarvista on rajoitettu siten, että siitä ei voi olla kovin montaa kopiota päällä samanaikaisesti. Sillä ilman kontrollia Jarvishan saattaisi  ottaa vallan mallia Terminator ... tai Ultron.

Tässä kohden Tony Starkin hankalin ihmisen ja koneen välinen suhde on siinä onko Jarvis hänen tietoisuutensa jatke, osa kognitiivista extended phenotypeä. Vai onko Jarvis irrallinen algoritmi, joka toimii robottihaarniskassa ja muissa Starkin koneissa käyttöliittymänä. Tämä saattaa olla merkittävää jopa sen kannalta voidaanko rautamiespukua todella pitää Tony Starkin jatkeena vai ei.
1: Jos Jarvis on "vain algoritmi" johon Starkilla on kokoaikainen pääsy häneen itseensä liitetyn proteesiksi laskettavan teknologian kautta, päädytään ajatukseen siitä että haarniska voisi todella olla hänen ruumiinsa jatke. Haarniskan riisuminen olisi tätä kautta analoginen vaikka sen kanssa että amputuoitu riisuu proteesinsa joksikin aikaa - ja voisi tehdä näin jopa silloin kun kyseessä on niitä erikoisvalmisteisia proteeseja joiden avulla voi juosta nopeasti, niin nopeasti että minä en jalallisena kykene samanlaiseen pintelyyn.
2: Mutta tilaa on myös sille ajatukselle että Jarvis on itsellinen älyllinen olento, jonka vapautta Tony Stark kontrolloi ja rajoittaa, itse asiassa äärimmäisen radikaalisti. Jos kyseessä on teknologia, armeijan pitäisi ottaa kantaa siihen onko tarpeeksi korkea tietoisuus jotain jonka kautta tulee oikeuksia.

Uusliberalismin antinietzscheläiset piirteet

Kun mietitään "rautarouva" Thatcheriä tai Ayn Randia, on selvää että heitä kuvataan "nietzscheläisin käsittein". Tämä on ymmärrettävää, koska yli-ihminen tulkitaan usein kaikille objektiivisesti näkyvän menestyksen kautta.

Ja tässä kulmassa yli-ihminen näyttääkin sopivan heihin ; Katsotaan vapaata markkinataloutta kannattavia ja huomataan, että heidän ajattelun ytimessään on se, että (a) ihmisen pitää kehittää itseään yrittämällä ja oppimalla ja kokemalla uutta niin että (b) hän kasvaa henkisesti suuremmaksi uuden oppimisen ja kokemusten kautta ja että tätä pitää tehdä (c) yrittämiseen liittyvistä vastoinkäymisistä huolimatta. ; Yli-ihmisen suuruus todellakin vaatii Nietzschenkin mukaan harjoittelua, verta, hikeä ja kyyneleitä. Ja yli-ihmiselle tulisi antaa kunnioitusta koska he nousevat asiassaan massojen yläpuolelle.

Ongelmana onkin sitten se, että Nietzschen ajattelussa ja postmodernismissa on jaettu ja yhteinen ydin. Uusliberalismi on siitä erikoinen käsite, että siinä missä uuskonservatiivit ovat konservatiiveja, myös uusliberaalit ovat yleensä konservatiiveja, rikkaita konservatiiveja. Toki pahimmat uusliberalismin kriitikot ovat konservatiiveja, joka johtuu siitä että vaikka uusliberaalius onkin (kalvinistista oikeisto)konservatiivisuutta, ei kaikki konservativismi ole uusliberalismia (eikä sen puoleen uukonservatiiviutta tai oikeistolaistakaan.)

Tämä ero on muutakin kuin poliittinen jakolinja. Voidaan sanoa että poliittinen jakolinja tässä kohden enemmänkin viittaa siihen filosofiseen jakolinjaan joka erottaa Ayn Randin Nietzscheläisestä yli-ihmisyydestä. Karkeasti sanoen ero johtuu siitä että Nietzschen yli-ihminen ei ole koneinsinööri tai nörtti, vaan taiteilija. Tämä tulee erityisen vahvasti esiin Nietzschen jaottelussa apolloniseen ja dionyysiseen. Nietzsche esitti että maailma on jokin jota emme tiedä ja hallitse. "Epäjumalan hämärä" pitää sisällään suoran kannanoton luonnontieteisiin "Tahto systematisoida on rehellisyyden puutetta." Toisaalta hän vahvistaa tätä myös "Inhimillistä, aivan liian inhimillistä" teoksessa statementissaan jossa mikä tahansa malli luonnosta on "Maailma mielikuvana, siis erehdyksenä." Nietzchelle maailma on moninaisuus. Ihminen on kaikkea. Ja tätä kautta elämän ytimessä on syvä ristiriitaisuus, jota ei voida koskaan sovittaa.

Talousajattelussa ei kenties onnistuta olemaan objektiivisia - raha ja mittaaminen on ärjyimpien talousteoriakriitikkojen mukaan pseudotiedettä jossa yhteiskuntatieteet teko-objektisoidaan - mutta joka tapauksessa se on vahvasti apolloninen projekti jossa maailma systematisoidaan ja siitä tehdään mielikuva. (Siis erehdys, kuten postmodernisti voisi jatkoksi mukailla.) Nietzsche olisi siis moittinut esimerkiksi Randia siitä että tämä on liian apolloninen. Klassisen talousteorian näkemykset joissa ihminen on rationaalinen ja laskelmoiva ostopäätösten tekijä jota ohjaa kysynnän ja tarjonnan laki ja vastaavat objektiivisuudet olisi saanut Nietzschen hyvin vihaiseksi. Siinähän on apolloninen maailma jonka ytimeen on laitettu apolloninen ihminen.

Nietzsche näkisi tämän hyvin sairaana. Hänen ihmisensä olisi itse asiassa nimenomaan vapaa taiteilija joka kykenee olemaan iloinen vaikeuksista huolimatta. - Tämä tulee selvästi esiin hänen ihanneihmisistään. Nietzsche on sinänsä poikkeuksellinen yli-ihmisyydestä puhuja, että hän ei ikään kuin ota itseään esimerkiksi tai edes vihjaa tästä. Sen sijaan hän ottaa esille esimerkiksi Michel Montaignen. Minun mielestäni tämä valinta kertoo jo yksinään riittävästi.

Tässä mielessä voidaan sanoa että talousmaailman ihmiskuva on itse asiassa sujuvampaa jatkoa valistusajan ihanteelle, nimittäin uomo universalikselle, renessanssi-ihmiselle. - Joka on minun ihanteeni, jonka kriteerejä en täytä ja siksi olen Tuomo vaan. Ilman kirjoitusvirhettä ja universuminkattavuutta. Toki uomo univesalis on generalisti siinä missä vapaata markkinataloutta kannattavat ovat useammin spesialisoitumista korostavia. Ne ovat jossain määrin lähellä yli-ihmisyyttä mutta ne ovat silti hyvinkin eri asia. Sillä molemmissa on objektiivinen maailma ja jopa objektiivinen ihmisyys.

Moni tuntuukin sekoittavan tältä osin - etenkin Randin ottamat - vaikutteet Nietzschestä siihen mitä Nietzsche on sanonut. Tulkinnasta ja vaikutuksista syntyy mukaelma. Ja tämä ei todellakaan ole samaa kuin oikeaoppinen kirjaimellinen seuraaminen tai edes pyrkimys oikeaoppiseen tulkintaan. Siksi Nietzsche on minusta hullu mutta vaaraton raivopää kun taas Ayn Rand on sosiopaattinen ihmishirviö jonka vaarattomuus on sitten "jotain ihan muuta".