Myyttinen Sokrates vs. Myyttien Jeesus

Sokrates pyytää lisää viinaa,
vaikka hänen päihtymystilansa
ja sormenheristelynsä nolottavatkin
kaikkia hänen kavereitaan...

Sokrates on siitä mielenkiintoinen hahmo, että hän voi aivan hyvin olla sepitettä, kuvitteellinen hahmo. Platonin opettaja saattaakin olla pelkästään Platonin sepite. Hän ei kirjoittanut itse mitään, vaan kaikki Sokrateen sanomisista tiedetään sitä kautta mitä muut ovat sanoneet hänen sanoneen. Tämä johtaa siihen että on väistämätöntä että Sokrateen sanomisia on idealisoitu ja stilisoitu ja hän esiintyy Platonin teoksissa filosofi-ihanteena tavalla jossa valikointi on taatusti tehty tätä asiaa mielessäpitäen. Voidaan jopa sanoa että Platon on käytännössä varmasti pistänyt Sokrateen esiintymään kun hän on halunnut korostaa omia mielipiteitään ja näkemyksiään. Ja tehdä niistä arvovaltaisempia.

Mutta onko hän kuitenkin historiallinen hahmo? Jotkin asiat ainakin puhuvat sen puolesta että se olisi hyvin mahdollista:
* Sokrates ei tehnyt mitään yliluonnollisia ihmeitä. Hän ei lentänyt, nostanut henkiin kuolleita ja vastaavaa.
* Häntä ei kuvata täysin idealisoituna. Häntä kuvataan rumana, pummimaisena, renttuna ja muutenkin ärsyttävänä. Hänen ja hänen vaimonsa suhdetta kuvataan ongelmallisena. Ja niin edes päin. Hän ei puhunut eläimille ja laannuttanut myrskyjä. Hän osasi lähinnä muuttaa ihmeenomaisesti viinin kuseksi.
* Hänet kuvataan muidenkin lähteissä. Ksenofon mainitsee olleensa Sokrateen oppilas. Ja Platonin ja Platonin oppilaiden ja filosofien piirin ulkopuolisissa lähteissäkin elinaikanaan. Näytelmäkirjailija Aristofanes pilkkasi Sokratesta "Pilvet" -komediassa joka kirjoitettiin Sokrateen elossaoloaikana. Itse asiassa Platon kuvaa kirjoittamassaan Sokrateen puolustuksessa sitä että hänestä ilkeät komediakirjoittajat ovat pahempia ilmapiirin myrkyttäjiä kuin Sokratesta suoraan syyttäneet.

Jeesukseen samanmoinen

Sokrates on siitä kiinnostava hahmo, että hänestä on aivan asiallista luoda teorioita joissa hän on kuitenkin pelkkä sepitteellinen hahmo. Sillä historia ei ole niin eksaktia tämänlaisten tapausten kohdalla. Ja tästä kukaan ei närkästy. Kuitenkin samanaikaisesti ihmiset pitävät Jeesuksen historiallisuuden epäilyä kauhistuttavana. Siitä huolimatta että Jeesuksesta on itse asiassa vähemmän itsenäistä todistavaa materiaalia kuin Sokrateesta.

Jeesuksen kohdalla tilanne on mielenkiintoinen, juuri tämän Sokrates -tyylisen jännitteen kautta on selvää että aika iso osa Jeesuksen historiallisuuden "ilmiselvyydestä" onkin itse asiassa maailmankuvallista. Agnostisismi voikin olla viisas - ja kenties jopa perustelluin suhtautumistapa vastuuntuntoiselle historian tutkijalle ; Robert M. Price on sanonut että on rehellistä tunnustaa että emme tiedä varmuudella, onko Jeesus ollut olemassa, emmekä tiedä, että hän ei ole koskaan elänyt. Onkin kiinnostavaa, että akateemisessa maailmassa itse asiassa onkin otettu Jeesuksen historiallisuuteen - ei siis vain jumalisuuteen - kriittistä kantaa ottavia henkilöitä. Sellaisia kuten Funk ja Carrier.

Usein näihin Jeesuksen historiallisuuden kiistäjiin suhtaudutaan kuten Robert Van Voorst on tehnyt ; Hän vetoaa konsensukseen mutta ei kerro todisteita ja pitää Jeesuksen olemassaolon kiistäjiä maailmankuvallisiksi. Hän ei viittaa Jeesuksen historiallisuuden todisteisiin vaan kuluttaa enemmän ajan moittimiseen. Parhaimmillaan selitykset ovat selityksiä siitä miksi Jeesuksesta ei ole todisteita. Jotka valitettavasti ovat siitä ikäviä että aivan yhtä hyvin voitaisiin sanoa että todisteiden puute sopii hyvin siihen malliin että Jeesusta ei ole ollut.

Mutta tämä ei ole edes kaikki

Filosofiassa on sellainen jännittävä puoli, että Sokrateen opetukset perustuvat hänen asenteisiinsa, esityksiinsä ja "sokraattiseen metodiinsa". Nämä ovat asioita joita filosofit voisivat tutkia aivan nykymalliin riippumatta siitä onko Sokrates Platonin sepite vai ei. Syynä on se, että filosofisten mallien ja metodien kuvaus on siinä mielessä enemmän matematiikan ja tieteen kaltaista että niissä ei pelata auktoriteeteilla vaan "löydöillä ja inventioilla". (Newton ei keksinyt gravitaatiota, hän kuvasi sen luonteen ja perusteli miksi se olisi juuri tuollainen eikä jotain muuta.)

Matematiikka ei muutu hyväksi sillä että sen tekijä on kuuluisa matemaatikko, vaan sillä että tuotoksella on tietyt ominaisuudet jotka eivät riipu keksijän auktoriteetista. Siksi jos Sokrates paljastuisikin jonkin uuden löydön kautta sepitteeksi, niin siitä huolimatta filosofit käyttäisivät sokraattista metodia referenssinä aivan kuten tähänkin asti.

Mutta Jeesus on aivan toinen juttu. Kun katsotaan Jeesuksen argumentointia, on selvää että hän käyttää vertauksia. Ja hän käyttää niitä hyvin tietyllä tavalla. Hän ei perustele vaan kuvaa. Vertausten ideana on olla jotain jonka kautta on helppoa ymmärtää mitä hän tarkoittaa ja haluaa. Hän ei niiden avulla todista väitteitään vaan kuvaa niitä. Jeesus onkin merkittävä lähinnä sitä kautta että hänen statementtinsa tulevat suoraan Jumalalta. Ilman tätä yhteyttä hän vain puhuu pehmoisia.

Tätä näkökulmaa ei voi pitää antiteistisenä. Se voidaan sitoa aivan kristillisiin lähtökohtiin. Jos otamme C. S. Lewisin ns. lewisin trilemman voidaan huomata että ateisteja asenteellisesti dissaava ja kristinuskon erinomaisuudesta täysin - jopa asennevammaisuuteen asti -  vakuuttunut kristitty voi pitää Jeesuksen jumalisuutta keskeisenä. Jonain jossa Jeesus joko on ilkeämielinen valehtelija, mielipuoli tai Jumalinen. Ja mitään kompromissia ei tässä sallita.

Toki monet nykyään korostavat että Jumalan ja Jeesuksen olemassaoloa ei pidä miettiä niin tiukasti vaan lähestyä asiaa eksistentiaalisesti ja metaforina. Tällöin Jeesus muuttuu kirjaimellisesti jonkinlaiseksi taidekokemukseksi.

Ja jossain määrin tätä voi ymmärtää. Sillä jonan esimerkiksi William Shakespeare siitä kiinnostava hahmo että moni epäilee että hän ei olisi kirjoittanut omia näytelmiään. Ja esimerkiksi hänen kirjoittamassaan "Julius Caesarissa" luodaan mielikuva siitä että Caesarin viimeiset sanat olisivat olleet "Sinäkin, Brutukseni" (Jotka ne todennäköisesti nimenomaan eivät olleet, vaikka yleinen luulo toisin onkin.) Näyttelijän työssä tuskin on väliä onko teoksen kirjoittaja sitten joku muu. Tai se että mitä Caesar todella sanoi tai ei sanonut kuollessaan.

Kuitenkin jos Jeesus latistuu taidekokemukseksi ei voida sanoa muuta kuin että hänen merkityksensä vähenee huomattavasti. Tässä näkökulmassa ei voida sanoa muuta kuin että syy miksi Jeesusta pitää opetella "kulttuurin ja perinteiden nimissä" on käsiäänestyskysymys. Eli se, että riittävän moni on nykyään kristitty. Ja että tätä kristillisyyttä on harrastettu niin pitkän aikaa. Käsiäänestykseksi muuttaminen taas nostaa esiin sen että Jeesuksen tärkeys onkin itse asiassa vain tärkeilyä. Sitä että vallalla ostetaan lisää valtaa ja näkyvyydellä lisää näkyvyyttä.

Ja tässä mielessä vaikka Lewisin trilemma onkin varsin heikkoa argumentointia, niin Lewisillä on kuitenkin jonkinlainen relevantti pointti asiassa. Jeesuksen statementeja ja pehmeiden puhumisia kuvannut tyyli ei todista vaan vetoaa. Ja statementien uskottavuus nojaa pelkästään siinä että hän olisi jotain essentiaalisesti kaduntallaajaa enemmän. Jeesuksen pitäisi itse asiassa olla historiallista hahmoa enemmän jotta hän olisi mielekäs ja merkityksellinen. Hänen täytyisi olla olemassa ja tämän päälle jumalinen.

Sokrateen perinnölle ei käy näin. Ei vaikka hän olisikin Platonin fiktio. Ja tämä vihjaa siihen että Jeesuksen historiallisuuden ilmiselvyytenä ottaminen ja hänen kulttuurisen ja perinteisen merkityksensä ilmiselvyytenä pitäminen ovat hyvin hataralla pohjalla.
1: Itse toki olen "agnostinen" siinä mielessä että pidän Jeesuksen olemassaoloa mahdollisena. Sika huonosti hänen historiallinen olemassaolonsa on perusteltu. Saati jumalisuutensa, joka ei todellakaan seuraa siitä että hän on todella ollut olemassa. Sillä eihän Chuck Norriskaan paranna syöpää kyynelillään, vaikka onkin historiallinen hahmo. Eikä pelkästään siksi että Chuck Norris ei itke. Ei edes laskusuuntaiselle Total Gymin mainostamisen värittämälle uralleen.

Mahdoton elämä (Kuinka kimalainen ei lennä perseelleen vaan lentää sittenkin!)

"When we did not know how the bumble-bee flew, was that an adequate ground for positing god as the answer, or was it instead cause for further scientific investigation aimed at finding out the natural explanation?"
(Richard Carrier, "Are the Odds Against the Origin of Life Too Great to Accept?")

On hyvin tavallista että kreationistit viittaavat tilastotieteeltä haiskahtaviin termeihin kun he yrittävät osoittaa että elämän syntymisen mahdollisuudet ovat niin pienet, että se olisi mahdotonta. Tällä asialla ovat olleet perinteiset YEC -kreationisti Henry Morris termodynamiikka -argumentaatioissaan, jolloin asiaa on perusteltu fysiikalla. Myöhemmin sellaiset kuin William Dembski, joka käsitteli asiaa abstraktina, matemaattisella kielellä lähestyttynä CSI -informaationa.

Olennainen osa tätä argumentaatiota on se, että tästä epätiedosta tehdään omituinen epälogiikka jossa tämä johtaisi Jumalan olemassaoloon. Että vaadittaisiin Luoja koska esimerkiksi termodynamiikka ei onnistu. Tämä on tietysti jo itsessään aukkojen Jumala -argumentaatiovirhe, eikä sitä siksi tarvitse ottaa vakavasti ollenkaan. Se, että emme tiedä miten jokin voisi syntyä jotain ei tarkoita että tietäisimme sen syntytavan.
1: Asiasta esiintyy jopa agnostisena esiintyviä versioita. Siinä esitetään että ei väitetä että Jumala on todistettu tällä tietämättömyydellä. Sen sijaan argumentti esittää vain että aukko on tosi ja ateismi on siksi mahdotonta. Et voi uskoa pelkkiin luonnonlakeihin vaan on otettava lisäksi muuta. Tässä on kuitenkin takana selvästi sellainen asenne, että lähtökohtaoa on, että Jumala on tai ei ole (olemassaolo on kaksijakoinen "kyllä tai ei"). Ja ateisti ei saa olla. Ja tästä saa vetää omat johtopäätökset ja se että asiaa ei sanota ääneen on agnostismia. Noin yleisesti ottaen tämänlainen vituttaa agnostikkoja joista uskonto ja ateismi ovat molemmat suunnilleen yhtä huonosti perusteltuja. (Asian lähestyminen negatiivisesti on kiva tapa. Kääntäkööt optimistiseksi ne joiden mielentilaan se sopii.) Syyksi kelpaa esimerkiksi se, että epätodennäköinen ja mahdoton sekoittuvat ; Tosiasiassa naturalistista selitystä ei kumota. Joten ratkaisussa tehtävä tiedollinen argumentti vaatii sen, että vertaillaan kahta selitystä. Ja se, jonka selitys on todennäköisempi -oli se sitten miten epätodennäköinen tahansa- on tosi. Tässäkin naturalistikriitikko itse asiassa pelaa piilokorttipeliä. On yksinkertaisesti tiedettävä millä todennäköisyydellä Jumala on olemassa JA millä todennäköisyydellä Jumala on sellainen että se SEKÄ voi ETTÄ haluaa tehdä elämää. Vasta tätä kautta voidaan arvioida todennäköisyystaso, se kumpi selityksistä on parempi (mikä mahdollisesti hyvinkin epätodennäköisistä vaihtoehdoista on todennäköisempi, eli tiedollisesti perustellumpi, paremmin perusteltu uskomus).

Näkemys ei ole aina ollut huono. Esimerkiksi virtausfysiikassa merkittäviä tuloksia tehnyt Pierre Lecompte du Nouy laski "human destiny" -kirjassaan vuonna 1947, että elämän synnyn todennäköisyys on 1:10²⁴³. Hän laski kuinka todennäköisesti keskimääräinen molekyyli syntyisi sattumalta.

Tämän argumentin on sittemmin kumonnut esimerkiksi Prigoginen nobeltulokset termodynamiikassa ; Ne muuttivat tiedettä jonka avulla tulokset oli lasketut, näin laskelmasta tuli tieteellisesti vanhentunut. Sekä tietysti se, että kukaan ei väitä että molekyyli syntyisi itsestään - niissä on takana evoluutiota. Siksi luonnonvoimien unohtaminen ja asian lähestyminen pelkästään sattuman kautta on ison luokan virhe.

Laskelmissa on tyypillisesti tehty se virhe, että siinä ignoroidaan todellisuuden kontingentti luonne. Eli ei lasketa mahdollisista tilanteista, vaan tuijotetaan pelkästään toteutunutta tilaa. Tästä virheestä kenties arkijärjellä käsitettävimmässä - pseudokohtelias muoto kuvauksesta "virheen karkeimmassa muodossa" - on tehnyt luultavasti Dean Overman kirjassaan "A Case Against Accident and Self-Organization". Hän vertasi
biogeneesin todennäköisyyttä Shakespearen sonetteihin. Hänen käyttämällään laskutavalla hän sai tuloksen jossa Shakespearen sonetin syntymahdollisuus oli 1:10⁵³⁶ Valitettavasti hän käytti laskelmassa yhtä tiettyä sonettia ja laski kuinka todennäköisesti juuri tämä tietty sonetti syntyi. Kuitenkin hänen tulisi laskelma tehdäkseen voida laskea kaikki mahdolliset sonetit. Niiden määrä on tietysti moninkertainen. Ilman että kaikki vaihtoehdot on otettu lukuun, ei saada oikeaa arviota. Sama ongelma tulee vastaan hänen elämän epätodennäköisyydenkin kanssa. Hän olettaa juuri tietyn ja yhdenlaisen elämän.
1: Logiikkavirhe voi tuntua abstraktilta. Mutta lottokansana suomalainen osaa kuitenkin tietää tämän argumentin onttouden. Lottorivin mahdollisuus on hirvittävän epätodennäköinen. Koska lottorivi voi syntyä monellakin eri tavalla. Jos lottoarvonnan jälkeen katsotaan toteutunutta riviä ja saadaan epätodennäköinen tulos, rivi jonka syntyminen olisi sattumalta todella epätodennäköistä, ja tästä pääteltäisiin että lottorivi on virallisen valvojan manipuloima, ei arvioijaa otettaisi kovin vakavasti.

Tuloksia lasketaan joko olettamalla ensimmäinen eliö jonkinlaiseksi (lasketaan vaikka 100 merkin mittainen proteiini). Tai sitten lasketaan tapahtuma jostain olemassaolevasta. Näissä kohdataan usein "bakteeriongelma" ; Me kenties pidämme bakteereita yksinkertaisina, mutta niidenkin takana on valtava evoluutiohistoria. Se peittää alleen sen, mitä eliöt ovat olleet aluksi, kun ne ovat syntyneet. Ne voivat olla nyt hyvinkin erilaisia.

Usein näitä yhdistetään ja laskelmassa on todellinen proteiinikoneisto, jolle oletetaan syntytapa (otetaan vain yksi, ei kaikkia syntytapoja) joilla juuri tämä (eikä muita) saadaan syntymään täysin sattumalta. Yhdistettynä siihen että todennäköisyys lasketaan pelkän sattumaltamuotoutumisen kanssa on tulos tietysti sellainen että sitä ei voi ottaa ollenkaan vakavasti. Tämä muistuttaa siitä että pelkkä lukujen laskeminen ja eksponenttinumeroiden saaminen ei ole tiedettä. Ei vaikka abstraktiota kutsuisi paperilla "proteiiniksi". Jos aito syntytapavaihtoehtoisto ei osukaan kohdalle, laskelma on arvoton. Laskelmien on oltava todellisia.

Voisin jatkaa aiheesta pidempäänkin, mutta en viitsi. Sillä asiasta on jauhettu internetissä paljon ja argumentteja ei ole vaikeaa löytää. Esimerkiksi Richard Carrier kirjoittaa (viitteistetysti) aiheesta otsikolla "Are the Odds Against the Origin of Life Too Great to Accept?" Sen lukemisen pitäisi riittää enemmistölle - tai hän ainakin selittää jutut mielekkäämmin kuin itse osaisin sepustaa.

Hänen juttunsa loppupuolelta löytyy kuitenkin mielenkiintoinen argumentti, jonka julkeasti käännän. Hän esittää että elämän epätodennäköisyyden kohdalla on aina sama ongelma ; Sen tekemiseksi täytyy tietää minkälainen ensimmäinen elävä olento oli. Joku voi yrittää laskea nykytiedon mukaan, mutta tämä kertoo enemmän nykyteorioiden vaiheesta. Kun lopullista ratkaisua ei ole, on nykytiedon mukaan valittu yksinkertaisinkin eliö vain arvaus. Laskelmassa kun ei lasketa yksinkertaisimman eliön syntyä, vaan yksinkertaisimman ihmisen tällä hetkellä olevan eliön synty. - Tässä tiede kehittyy ja arviot tietysti yksinkertaistuvat. Hyvä esimerkki tästä onkin du Nouyn argumentaation jääminen vakavasti otettavasta laskelmasta tieteenhistorian kuriositeetiksi.

Tästä päädytäänkin siihen että elämän syntyä ajavat tutkimukset ovat samalla tutkimuksia siitä miten yksinkertaista ja todennäköistä elämä voi olla. Tosiasiassa teoria jolla elämän synty selitetään tuleekin siksi olemaan se teoria, joka generoi eliöitä suhteellisen helposti. Teoria joka saa pienimmän epätodennäköisyyden elämän synnyttämiseen, on paras selitys. Tällä hetkellä naturalistinen elämän synnyn tutkimus tekee työtä ja selvittää asiaa.

Kreationistit taas tekevät laskelmia jotka parhaimmillaankin selittävät sitä, miten tällä hetkellä elämän synnyn parhaat selitykset ovat kesken. Tämä ei liene yllätys kenellekään asiaa tutkivalle naturalistille, koska heillä on tutkimusohjelmia joilla he haluavat selvittää em. asiaa. Jos asia olisi jo ratkaistu, ei sen työläs ja monisyinen etsiminen nykymalliin olisi järkevää ; Sen sijaan olisi jonkinlainen paradigmamallinen yksi selitys jateoria, jonka yksityiskohtien tarkistamista tutkimus lähinnä olisi. Nykytilan puutteellisuus on jotain josta kaikki ovat yksimielisiä. Se, onko tämä samaa kuin luonnontieteellisen selityksen mahdottomuus, onkin sitten aivan toinen asia.
1: Ongelmana on tavallaan "vielä keksimättömien hypoteesien käsittely" joka vaaditaan sille että luonnontieteellinen selitys voidaan eliminoida mahdottomaksi. Tämä liittyy olennaisesti Dembskin CSI -informaatioon. Näkemystä kun on puolustettu siten, että CSI -konsepti olisi falsifioitavissa ja kumottavissa siten että näyttää että jokin luonnollinen prosessi synnyttää CSI -informaatiota. Kuitenkin tämä johtaa siihen että jos CSI:tä havaitaan biologisen suunnittelun alueella, niin mietintä siirtyisikin siihen että onko tämä luonnon Suunnitelmallisuutta vai kertooko se siitä että käytetty mittaristo on väärä. Koska CSI -informaatiossa olennaisessa osassa on eliminatiifinen filtteri, jossa sattuman lisäksi kaikki mahdolliset (myös vielä keksimättömät) hypoteesit eliminoidaan, eikä tätä voida tehdä, analyysi jää aina kesken. Tämä johtaa kummalliseen tilanteeseen, jossa CSI -filtterin antama tulos on analysoitava. Ja analyysiin tarvitaan juuri se tieto, jonka CSI -filtterin pitäisi ratkaista. Tämä osoittaakin että järjestelmä on enemmänkin sitä, että jokin asia oletetaan Suunnitelluksi ja sitten tätä oletusta pidetään johtopäätöksenä. Syntyy koherentti tulkinta joka on valitettavasti kehäpäätelmä (Ja kaikki kehäpäättelyt ovat koherentteja.)

Kreationistit ovat tässä pelissä heikoilla koska he eivät etsi parempia selityksiä. Sen sijaan he heittävät hanskat tiskiin, sanovat pelkästään "mahdotonta ja mysteeri". Ja siihen loppuu se tutkimus. Tätä kautta kreationismi on tutkimuksenkieltoa, elämän synnyn selvittämisen estämistä. Se on sitä että asiaan ei edes haluta ratkaisua. Tätä kautta kreationisteilla ei olekaan tutkimusohjelmaa aiheesta. He vain kiistävät koko tutkimusohjelmien mielekkyyden "koska Jumala".

---

Kirjoittajasta elämän synty naturalistisesti on nykytiedon pohjalta mahdollinen. Kreationistit ovat sen sijaan yleisesti ottaen aivan mahdottomia.

Naturalismi & Metafysiikan varjo ... And Now for Something Completely Different!

Naturalismi on käsite, joka on hyvin vallitseva. Vain hyvin harva filosofi tai muukaan ihminen tunnustautuu "einaturalistiseksi". Yleisesti ottaen sitä käytetään erottelemaan "supernaturaali" eli yliluonnollinen pois joko tutkimuksesta tai tietämisestä.

Yleisesti ottaen naturalismi onkin käsitteenä hyvin hankala. Siitä tiedetään sen verran että naturalismi liittyy fysikaaliseen maailmaan. Naturalistit luottavat siihen että asioita lähestytään syyseuraussuhteen kautta, ja että on jotain joka tapahtuu havaittavassa maailmassa jollain toistuntatiheys ja tapahtuman voimakkuudella. Ja että asioiden välille syntyy korrelaatioita jotka ovat vahvimmillaan deterministisiä luonnonlakeja ja "heikoimmillaan" vapausasteita joita lähestytään sattuman matemaattisen mallinnuksen kautta, jolloin frekvenssit, keskiarvot ja keskihajonnat astuvat mukaan kuvioihin.

Kuitenkin yliluonnollinen määritellään usein sen verran oudosti, että naturalismin määritelmät "näyttävät puutteellisilta". Yliluonnollinen kun on usein "jämäluokka" jota ei ole määritelty kunnolla. Yliluonnollisten asioiden kannattajat eivät esitäkään yliluonnolliselle mitään mallia tai tapaa jolla sitä voitaisiin ymmärtää. Tälle sanotaan vain määritelmäksi tyhjä somethingelseism, yliluonnollinen on vain "jotain muuta."

Alkuun "Metafysiikan kieltona".

Yllättävän moni tuntuu ajattelevan että naturalismi tarkoittaa samaa kuin metafysiikan kielto. Tällöin mukana maistuu perinteinen jako jossa ontologia ja epistemologia erotetaan vahvasti toisistaan. Tässä kohden on kuitenkin hyvä muistaa että "looginen positivismi on kuollut". Siinä ajateltiin että asioita voidaan lähestyä ilman metafyysistä taakkaa.

Tässä mukaan tuli kuitenkin Popper, jonka mielestä esimerkiksi induktiossa oli metafyysistä taakkaa. Hän vaihtoi verifioinnin, suoran havaitsemisen, falsifiointiin joka tunnusti että teoria on metafyysistä taakkaa sisältävä arvaus - ja siksi todistamisen sijasta piti keskittyä kumoamisiin, virheiden poistoon ja poistettavuuteen.

Kuitenkin naturalismi on yksi mahdollinen metafyysinen suuntaus. Se esittää metafyysisen kannanoton maailman luonteesta. Se sisältää arvauksia, mutta tosiasiassa tämä ei ole syy hylätä sitä - sillä kaikissa muissakin näkemyksissä on metafyysistä taakkaa. Loogisen positivismin antama tärkein opetus onkin oikeasti siinä, että tätä metafyysistä taakkaa on kaikilla. Jos naturalismin kieltää tämän vuoksi, kieltää yhden mahdollisen todellisuutta koskevan vaihtoehdon a priori, ja pelaa itse välttämättä kaksoisstandardeilla koska ei itsekään selviä säännöstä joita toisilta vaatii.
1: Metafysiikka on arvailua, oletuksia. Ne ovat eri metafyysisissä järjestelmissä luonteeltaan olennaisesti erilaisia. Näitä oletuksia ei perustella, ne "otetaan valmiina". Eri metafyysisten systeemien keskustelut yleensä vetoavat, eivät perustele. Siksi esimerkiksi joku solipsisti voi uskoa että on olemassa vain hänen tietoisuutensa - joka on kenties sirpaleinen eikä esimerkiksi Kari -sirpale tiedä mitä Maija -sirpale ajattelee, vaikka molemmat ovatkin "maailmanmielen yksi osa" -tälläistähän voi tapahtua esimerkiksi unenkaltaisessa tilassa. Eikä tälle solipsistille olisi mitään tämän kaiken ulkopuolella, "on vain itsensä kanssa leikittelevä mieli". Kun taas joku toinen voi uskoa että on olemassa kaikille ihmisille yhteinen fyysinen todellisuus jonka he jakavat. Solipsistin näkemystä ei voi kumota. Mutta ei fysikaalisen todellisuudenkaan kieltoa voi tehdä. Jokin voi tuntua järkevämmältä. Ja tätä ihminen usein sitten kannattaa.

Itse henkilökohtaisesti ajattelen että ne skientisti-ateistit jotka uskovat että heidän näkemyksensä ei sisällä ontologiaa, ovat idiootteja. Sen sijaan ne joiden mielestä naturalismi pakosti tarkoittaisi metafysiikan kieltoa ja jotka yrittävät loogisen positivismin vasta -argumenteilla kieltää "ateistiskientistit". He ovat olkiukottajia, jotka (1) arvostavat perustelua mutta jotka ovat typerinä kritisoimassa asioita joita eivät ymmärrä ja tajua tai (2) jotka maailmankuvansa sumentamana käyvät sotaa erimielisiä vastaan välittämättä perustelujen laadusta ensisijassakaan tai (3) molempia. (Joka tapauksessa he ovat pseudofilosofisia, pseudojärkeviä, tekoviisaita, tekovalistavia...)

Yksi lähestymistapa naturalismin tietämiseen.

Toki yliluonnollistakin lähestytään useasta eri kulmasta. Esimerkiksi voisi ottaa "Eksaktin elämän utopiassa" esiin nostetun Carrierin. Hän määrittelee naturalismin syy-seurausketjun alkuun asti mennen: Naturalismissa "kaikki mentaalinen on kausaalisesti redusoitavissa ei-mentaaliseen (viime kädessä fysiikkaan)." Tätä kautta yliluonnollista voidaan tutkia. Carrierista tieteessä ei ole mitään rajaa tutkia yliluonnollisia asioita, koska niissä mentaaliselle vain annetaan eifysiikkaan redusoituva muoto. Näin esimerkiksi jedivoimat tai Harry Potterin loitsut olisivat yliluonnollisia mutta tieteen tutkittavissa olevia. Carrierin mukaan tiedeyhteisö ei näin mitenkään rajoitakaan tieteen tutkimusalueita. Aivan normaali tieteen kriteeristö pystyy tutkimaan korrelaatiota "karkotaseet" -sanan lausumisen ja toisen taikasauvan kädestä lentämisen välille. Näin rajoituspuhe on tavallaan harhaa.
1: Tavallaan tämän yliluonnollisen ulosrajaamisen tekevät ne "vainokorttia heiluttavat" joiden mielestä heille pitäisi antaa jotkut ihmeelliset uudet kriteerit. Heistä heidän tutkimuksensa on tieteen kriteerejen ulkopuolella. Mutta tieteen kriteerit itsessään eivät rajaa yliluonnollista.

Carrierin mielestä tiede ei ole rajannut yliluonnollista lainkaan a priori tutkimuksen ulkopuolelle. Pragmaattisesti on vain huomattu että yliluonnollinen on tutkimusohjelmallisesti hedelmätön. Yliluonnolliset ilmiöt eivät tuota tutkimuksia. Mistään ei vain löydetä sitä velhoa joka saisi "karkotaseet" -sanan toimimaan. Näin ollen yliluonnollinen on osoittautunut typeräksi a posteriori; Kokemuksen kautta yliluonnollinen on havaittu tutkimusohjelman ytimessä toimimattomaksi, yrityksistä on tullut erehdyksiä kautta. Tämä selittää tavallaan senkin että Newtonin aikana oli ihan normaalia tutkia myös vaikkapa okkultismia, mutta tämä on ajan kanssa muuttunut "naurettavaksi".

Toinen lähestymistapa naturalismin tietämiseen.

Yllä oleva on kuitenkin ontologista naturalismia ja siihen liittyvää asiaa. Kun asia viedään metodologisen naturalismin puolelle, päädytään siihen miten se on "yhden järjestelmän" tiedonhankintamenetelmä (joka on erilaista kuin vaikkapa mystikon tiedonhankintamenetelmä.) Jos asia on "tutkittu oikein" se tuottaa tietoa.

Tällöin voidaankin ajatella että luonto ("nature") naturalismissa voikin määrittyä muullakin tavalla. Aiemmin mainitsemani Carrierin tapa on se, että tiedetään mitä luonto on ja sitten naturalisti on se, joka tutkii tätä. Mutta voikin olla mahdollista että luonnoksi määritetään luonto niin että se on se, joka on luonnontieteiden tutkimukselle mahdollinen kohde. Tällöin luonnontiede on tietysti naturalistista: Luonnontieteen tutkimattomissa oleva luonnontieteen avulla tutkittava asia olisi varsin ristiriitaisesti määrittynyt asia tai outoa toimintaa.

Tällöin naturalismin ala laajenee. Esimerkiksi keskiajalla nykyinen hiukkaskiihdytintason toiminta oli mahdotonta, ja siksi siihen liittyvät asiat olisivat olleet "arvailua", kun taas nyt ne ovat "tutkittavia asioita". Tässä kohden emme voi automaattisesti sanoa mikä on naturalistista ja mikä ei. Se, mikä on nyt rajoittunutta, ei ole sitä välttämättä jatkossa.

Kenties ensi viikolla löytyykin velho, joka muuttaa nyt yliluonnollisena pidetyn tulipallonheiton luonnolliseksi ilmiöksi, jota voidaan tutkia vaikkapa "sana-tapahtuma" korrelaatioiden kautta (joita verrataan verrokkitilanteeseen jossa loitsua ei heitetä).

Ynnäys noista kahdesta (and Something Completely Different):

Filosofisesti ero on suuri, mutta käytännässä sillä ei ole juurikaan merkitystä kummin asian määrittää: Luonnonlait, korrelaatiot, sattuma ja tapahtumien jakautumiset ovat siltikin se, joka määrittää naturalistin totuusnäkemykset. Naturalisti on joka tapauksessa empiristi. Ja vaikka esimerkiksi Harry Potterin loitsut olisi "Carrierin maailmassa" yliluonnollinen ja "tutkittavuuden maailmassa" luonnollinen, käytännön tasolla tutkimukset eivät ole löytäneet velhoilijaa joten kummassakaan tapausessa sellaiseen uskominen ei ole järkevää.

Metodologisessa naturalismissa on vielä sekin mielenkiintoinen asia, että se ei välttämättä edes kiellä yliluonnollisen olemassaoloa tai välttämättä edes muita selitystapoja.
1: Ontologinen naturalisti toki kieltää yliluonnollisen olemassaolon (Carriermallin tietää mikä on yliluonnollista ja monissa tapauksissa ei tiedä) ja he hyvinkin turvautuvat metodologiseen naturalismiin, se on heille ainut tiedonhankintatapa.
2: Toisaalta joku voi sanoa että vain metodologinen naturalismi on hyvää tutkimusta ja silloin kysymys on tietämisen rajoista. Esimerkiksi itse kannatan sitä että maailmassa voi olla ties mitä yliluonnollista, mutta sitä ei voi tutkia. Tällöin se on ihmisen ymmärryksen ulkopuolella. Tämmöisistä asioista puhuminen on aina "haastamista suulla suuremmalla", enkä siksi pidä tätä perusteluna tai tietona. Se on "kenties mahdollista, mutta joka tapauksessa vain tyhjää arvailua."
3: Pluralisti taas voi ajatella että luonnontiede on yksi tietämisen tapa. Hänestä mystikko voikin tutkia eri metodilla erilaista maailmaa. Jos fysiikka tottelee "matemaattisesti mallinnettavia tai estimoitavia juttuja" voi mystiikka tutkia tietoa joka ei ole propositionaalista, eli jota sanat ja matematiikka ei voi tavoittaa. Hänkin voi käyttää metodologista naturalismia huoletta eikä tämä sodi hänen maailmankuvansa kanssa.
___3.1: Eipropositionaalinen tieto sinällään on minusta varsin ontto määritelmä: Mutta mitä voi osoittaa asiasta jota ei voi lähestyä sanoin. Eihän sellaista voikaan määritellä. En ymmärrä miten jotkut pitävät tärkeänä sitä että kirjoitetaan kirjahyllymetrejä vaikkapa "Jumalasta jota ei sanoilla voi lähestyä". Se on somethingelseism, se on määritelty "joksikin muuksi".

Eli kaiken kaikkiaan naturalismia käytetään hyvin usein kuin sen sisältö tunnettaisiin. Mutta kuitenkin määritelmillä kikkaillaan hyvin paljon. Lähes kaikki ovat naturalisteja, mutta he eivät aina ole selvillä mitä se "nature" on. Ja ne jotka sotivat heitä vastaan ovat vielä enemmän hakoteillä, koska hekin sitovat itsensä näihin varsin sekalaisesti sidottuihin määritelmiin välittämättä niiden ristiriitaisuuksista ja selittävät innolla olevansa vain "jotain ihan muuta".

Jos minun kuitenkin käskettäisiin nyt lennosta tiivistämään naturalismin luonteen mahdollisimman kattavasti ja tiiviisti, sanoisin ehkä jotain sellaista että "Naturalismi on sitä että fysikalismi ja/tai empirismi ovat järkeviä tietämistapoja. Ja sitä että olemassaolo on tapahtumista." Onhan se vähän pliisu, mutta on siinä kuitenkin jotain melko samanlaista.

---

"And Now For Something Completelly Different" on Monty Pythonien Flying Circusista lainattu hokema jolla pilkattiin skandaalinhakuista lähestymistapaa jossa yleisöä kosiskellaan kaikella erikoisella ja järjettömällä. Tämä "sirkustoiminta" on "kiinnostavaa" ja "mystistä" toisin kuin tiedetty ja tunnettu maailma. Fysiikassa taas tavallinen kiinnotsaa aika paljon: Siellähän esimerkiksi vahva voima ja gravitaatio oletetaan tapahtuvan sekä olohuoneeni lattialla että kaukana ulkoavaruudessa. Ne ovat sitä tavallista johon mystinen on sitä täysin erilaista. Aivan samaan tapaan kuin "supernaturalistit" kertovat olevansa jotain muuta kuin luonnontieteet ja sen kautta saatu tieto. Ja hekin liittävät tähän "erilaiseensa" aina joko suoraan tai riviel välistä tarinoita ja myyttejä. Ja kyllä. Tämä rinnastus on vittuilua.