hypostasioijat

Syksy Räsänen kirjoitti "Helsingin Sanomiin" siitä miten "Todellisuus on outo". Hän edustaa tieteen edistymisestä kulmaa joka eroaa monien ns. skientistien vastaavasta. Hän toki näkee tieteen jonkinlaisena arkijärjen jatkeena. Mutta korostaa tieteen tulosten epäintuitiivisuutta. "Päättely, jossa jokainen askel on arkijärjellä ymmärrettävissä, on vienyt meidät sen tosiseikan äärelle, että todellisuus on perusteiltaan arkiajattelulle vieras. Fysiikan suurimpien saavutusten, kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian, mukaan arkiset käsityksemme jopa sellaisista perustavanlaatuisista asioista kuin ajasta, avaruudesta ja olemisesta ovat pohjimmiltaan virheellisiä." Tämä tietysti korostaa ihmisen nöyryyttä. Ihmisen käsityskyky on pienempi kuin hän itsekään uskoo.

Itse sanoisin asian niin, että ihminen ei ole järjen huippu vaan idiootti. Räsänen sanoo asian hieman koristeellisemmin "Maailmankaikkeutta ei ole rakennettu meidän säännöillämme, me olemme sattumalta syntyneet epäinhimilliseen todellisuuteen. Tämä on vapauttava totuus, jonka edessä sopii olla nöyrä. Olemassaolollamme ei ole kosmista tarkoitusta, teoillamme on vain se merkitys, minkä niille annamme, ja olemme vastuussa niistä vain toisillemme." Tämä teksti on ilmeisesti ärsyttänyt hyvin monia uskovaisia. Otan tästä nyt vain yhden karkean esimerkin alle;

Kommentti on hyvin klassista kristillistä eksistentialistissävyistä ajattelua. Eikä se ole saanut kovin suurta tukea. Lausunto onkin enemmänkin statement kuin argumentaatiota. ; Siinä henkenä on että ilman kosmista tarkoitusta ei ole mitään tarkoitusta. Ja tämä argumentaatio ei ole kovin laadukasta. Itse asiassa se on yleisyydestään huolimatta yllättävän asenteellista ja huonoa. (Eikä Syksy Räsänenkään aseta nihilismiä kosmisen merkityksen automaattiseksi seuraukseksi. Hänellä on humanistinen ihmislähtöinen merkitys.) Ja eettisesti ikävin asia siinä on se, että se vaatii ihmisen merkityksen itseisarvon hylkäämisen. Usein korostetaan että teismissä ihmisillä on absoluuttinen itseisarvo, mutta tosiasiassa jos Jumalan puute tuhoaa itseisarvon, on selvää että ihmisen arvo on alisteinen jollekin muulle, joten se on perimmiltäänn by definition välinearvoa. Ja onkin hyvin ihmeellistä olettaa että merkitys voi syntyä vasta jos Jumala sen antaa.
1: Se, että kysytään "kuka sen moraalin säätää" ei ole muuta kuin moraalin premissointia jossa väitetään että moraali on mahdollista vain auktoriteettiin vetoamisen kautta. Että ilman tätä kysymystä ja siihen vastauksen saamista ei ole moraalia. Ja jos tämän jälkeen väittää että johtopäätöksenä on että moraali voi tulla vain Jumalalta ollaan syvissä kehäpäätelmällisissä vesissä.

En kuitenkaan tartu tähän tämän enempää tällä kertaa. Sillä olen mielestäni käsitellyt tämän "Jumalan puute johtaa nihilismiin" -väitteen riittävän hyvin. Sen sijaan tartun Syksy Räsäsen tekstistä asiaan jota on itse asiassa hyvi vaikeaa demonstroida juuri minkään muun kautta.

Nimittäin usein ihmiset elävät maailmassa jossa "käsitettävä" ja "ymmärrettävä" ovat "samoja asioita". Tällöin "epätodennäköinen", "yllättävä" ja "outo" viittaavat hyvin samanlaisiin käsitteisiin. Eli jos jokin rikkoo arkijärkeä se on myös ihmeenomaista ja tieteelle vaikeaa. Syksy Räsänen kuitenkin demonstroi että tiede, joka selvittää mitkä asiat ovat todennäköisiä, on toistuvasti epäintuitiivinen. Eli yllättävä (counterintuitive/surprising) ja todennäköinen (impropability) eivät oikeastaan ole sama asia.
1: Kvanttifysiikka tunnetusti sopii heikosti ihmisten arkijärkeen. Se mikä on tieteen mukaan todennäköistä on silti arkikokemusmaailmassa yllättävää. Toisaalta kääntäen salaliittoteoreetikoista UFOjen ystäviin ja pseudotieteilijöihin sopii ylipäätään se, että heistä ilmiselvää ja arkijärjenmukaista on jokin joka on tieteen mukaan hyvinkin epätodennäköistä.

Kemppinen demonstroi asiaa mielestäni hauskasti tuoreessa blogauksessaan kun hän käsitteli hypostasian käsitettä.

"Ajatus oli kohdata erämaa erämaan ehdoilla, mutta ilman hypostasiointia. Pyydän anteeksi tuota teologian ja filosofian termiä. Se tarkoittaa, että pidetään olemassa olevana jotain sellaista, joka on vain ajatuksissa. Meidänkin aikamme hypostasioitu kohde on ”Luonto”. Mennään luontoon. Ihaillaan luontoa. Kirjoitetaan luonto isolla alkukirjaimella, koska se on joknkun nimi. Luonto kostaa. Luonto palkitsee. Luonto lääkitsee. Takaisin luontoon. Ei ”luontoa” ole olemassa. Tuo sana tarkoittaa sitä vähää, minkä käsitämme ympäristöstämme, ja romantiikan aikakaudella sille on kehittynyt sivumerkitys eli ilmiöt, jotka eivät ole ihan selvästi ihmisen tekoa. Järvi on luontoa, säännöstelyallas ei. Tuo ajatusvirhe aiheuttaa jatkuvasti hirvittäviä onnettomuuksia esimerkiksi asussa ”kansan tahto” tai ”historiallinen välttämättömyys” tai ”luonnonlaki”."

Kemppisen käsitettä mukaillen voidaankin sanoa että hyvin vahvasti intuitioidensa varassa elävä saattaa elää koko elämänsä hypostasiamaailmassa. Utopia, mielikuvat ja toivekuvitelmat sävyttävät maailman. Tässä maailmassa on hyvinkin helppoa vajota ajatukseen jossa omat ennakkokäsitykset voittavat tieteen totuudessa ja varmuudessa. Tässä maailmassa Jumalan olemassaolo muuttuu hyvin helposti joksikin asiaksi jonka on oltava tosi koska se on toivottavaa. Tämän seurauksena syntyy helposti antitieteellistä ajattelua jossa maailmankuvaa ei korjata tieteen tulosten mukana. Ja jossa tietoa saatetaan rakastaa, mutta ehdoin. Sillä kaivataan enemmänkin varmuutta.

Eli kaiken kaikkiaan arkijärkensä varassa hyppivien päätelmissä syntyy helposti nimenomaan aluksi lainaamaani Syksy Räsäsen moittimista. Sellaista, jossa henkenä on se, että helposti vedotaan tieteen puutteellisuuteen, koska Jumala ylittää tieteen. Samanaikaisesti omalta maailmankuvalta ei sitten kuitenkaan odoteta nöyryyttä vaan siltä haetaan nimenomaan hybristä, sitä että syntyy varmuuden tunne. Että yksilö saa kokemusmaailmaansa ajatuksen ikuisuudesta ja erehtymättömyydestä, että heillä on Totuus Absoluuttinen.
1: Suhtaudun asiaan huvittuneisuudella. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen, ja nauran liian pömpööseille kysymyksille ja hybristä odottaville vaatimuksille. ; Suoraan sanoen tiedon puoliintumisaika kertoo asian varmistelusta, ja jos jokin perinne ei muuta faktojaan ripeästi, se on todennäköisesti ideologiaa. Jos rakastat tietoa, sinun on päinvastoin vihattava hybristä, jopa halveksittava sitä halaavia hupsuja olentoja joiden toiveet vääristävät havainnot ja saa heidät halaamaan epätotuutta vain koska intuitio ja lapset ovat luotettavimpia. Intuition kohdalla helpot asiat on jo toistuvasti keksitty ja ne ovat todennäköisesti jo koetellusti hedelmättömiä.

Jostain syystä se, että tiede on epäintuitiivinen eikä tarjoa lopullista varmuutta nähdään siten että tiede on epäonnistunut. Että se ei tarjoa ihmiselle merkitystä tai mitään muutakaan. Mutta sitten toisaalta jos joku selittää että todellisuus on mysteeri jossa pitää katsoa syvemmin ja syvemmin että saa vihjeitä jostain ikuisesta Platonin ideamaailmaan verrattavasta asiasta, se nähdään syvällisenä ja henkisenä. Kuitenkin "luonnonlaki" on myös nähtävinä ajatuksena tämänlaisesta Platonisesta ideasta.
1: Ajatuksen summan voi tiivistää hyvin avaruusolentoihin uskovien perusteluista. Kun he näkevät jotain mitä he eivät ymmärrä, he kutsuvat sitä UFO:ksi ja seuraavaksi he olettavat että sen täytyy viitata vahvasti avaruusolentoihin. Eli joksikin joka tunnettaisiin. Eli se, että ei tiedetä varmistaa että todellakin tiedetään. Teismin kohdalla vastaavaa roolia ajaa ns. aukkojen Jumala -argumenttivirhe. UFO:n ja Jumalan kohdalla yhteistä on se että "outo", "yllättävä" tai "mysteerinen" "ymmärretään" intuitiolla ja näin syntyy ristiriita. Siitä että ei tiedetä päätellään että tiedetään. Logiikkaa tästä on tietysti turhaa hakea ; Kontradiktio ei yksinkertaisesti ole argumentteja arvostavien tie.

Syynä on todennäköisesti juuri se, että tässä ollaan konservatiiviselle ajattelulle tyypillisellä "think less" -asenteella liikenteessä. Asioita ei mietitä vaan uskotaan intuitioihin, joten konsistenttiutta ei ikään kuin viitsitä tarkistaa kun asiat tuntuvat omaan mieleen järkeviltä ("make sense"). Kuitenkin perusnäkemys on sidottavissa hieman eri tavalla kuin voitaisiin ajatella. Itse kritisoisin Räsäsen ajatusta siten, että hän korostaa "Kosmoksen tarkoitusta" kun se mihin hän tosiasiassa viittaa on se, että kosmoksen lait eivät sovi kovin hyvin yhteen arkijärjen kanssa. Tässä kohden Syksy Räsänen sitoutuukin lähinnä sellaiseen teologiaan joka on Alvin Plantingalle tyypillistä ; Hänen mukaansa luonnontieteet ovat mahdollisia koska Jumala on antanut meille luotettavat aistit ja järjen joka sopii hyvin kosmoksen ymmärtämiseen. En itsekään toki luota Plantingan päättelyyn oikeastaan yhtään. Mutta Räsänen tekee sen virheen minkä moni muukin tekee. Eli pitää tätä warrantinkaltaisuutta kriteeriattribuuttina "kosmoksen tarkoitukselle". Tämänlainen ajattelu on samaa kuin jos sekoittaisi epistemologian ja ontologian täysin yhdeksi ja samaksi. Niissä kuitenkin on eroa. Kenties meillä on kosminen tarkoitus. Mutta kosmos ei selvästi sovi yhteen ymmärryksemme kanssa joten meille ei selvästi ole annettu järkeä joka sopisi hyvin maailman tieteelliseen selittämiseen. Jumala ei siis ole antanut meille luontaista tieteellistä ajattelua.
1: Toki Quinelaisena pidän tätä jaottelua epistemologian ja ontologian välillä harmaasävyisenä, en kannata tiukan dikotomista analyyttiseen ja synteettiseen jakamista mutta se on silti olemassa juuri harmaansävyisenä. "Vaalea ja tumma ovat jossain määrin arvioitavissa". Joten vaikka ne eivät tiukassa mielessä ole eri asioita, niin eivät ne tiukassa mielessä ole sama asiakaan.

Ajatko olemaan?

Haluatteko kuulla vitsin? NNNno.

Mitä teini-ikäinen Martin Heidegger sanoi ikätovereilleen?
"Voitko olla?"
Ylläoleva vitsi noudattaa hyvin tunnettua koululaisvitsien kaavaa. Sitä voidaan pitää "ekvivokaatiopohjaisen" sanaleikin varaan nojaavana puujalkavitsinä. Tämän tyyppisiä vitsejä käytetään paljon. Myös monet Pikku-Kalle -vitsit käyttävät tuota rakennetta.

Minusta tuo on jopa oikein hauska pieni vitsi. Siitä kuitenkaan tuskin tulee mitään suursuosiota. Syy on se, että oikein kukaan ei tunne Heideggeriä. Ja siksi vitsi latistuu sisäpiirivitsiksikin.

Selitys toki ontuu hieman, sillä ei kukaan teknisesti ottaen tunne Pikku-Kalleakaan. Pikku-Kalle on kuitenkin vähän samaa mitä toimintaelokuvien latteat sankaritkin ovat. Pikku-Kalle on epäeksakti symboli jonka sisään sovitetaan arkikokemusmaailma. Siksi Pikku-Kallessa on samastumispohjaa joka mahdollistaa immersion.

Tämä huomio jopa saattaisi murehduttaa Heideggeriä, sillä hänen In-der-Welt-Sein -näkemyksensä korostaa kokemuksellisuutta. Tämän perinteen ympärille rakennettu ns. elämismaailma (lebenswelt) jossa asioita eletään. Siinä korostetaan että analysointi ja tarkkailu muuttavat asioita. Huumorin kannalta voidaan sanoa että ero tarkoittaa sitä, että jos naurat spontaanisti, se on nauramista. Jos keskityt nauramiseesi, nauru loppuu. Siksi Pikku-Kallessa on kenties myös enemmän filosofiaa kuin Heideggerissä.

Heideggervitsin ongelmana onkin se, että se latistuu sisäpiirivitsiksi jonka ydin on ensin analysoitava. Ja kun sen tekee, niin vitsi "kuolee" prosessissa. Siksi minäkään en voi lopettaa leipätyötä ja siirtyä hauskuttamaan ihmisiä vitseillä joiden ydin on siinä että Sartre asioi valintatalossa.

Skientismi "tekniikan perintönä" - tai tiedevastaisuus "uutena skientisminä"

Tiedolla on aina ollut rajoittava vaikutus. Tieto kun yleensä tarkoittaa sitä, että jokin menetelmä tai kuvaus osuu paremmin. Tällä on ollut vaikutusta myös elämiseen. ; Tieteellä ja teknologialla on tapana mekanisoida ajattelua, toimintaa ja tekemistä. Lisäksi tieteet muuttuvat epäintuitiivisiksi ja siksi vaikeasti opittaviksi. Syntyy sirpaloitumista, jossa oman alan ekspertit juttelevat keskenään, koska ulkopuolisilla ei ole riittävää taitoa. Tieteissä pelkkä taito ei tarkoita ymmärrystä vaan knoppitietotasoa, mutta ilman tätä tasoa ymmärtäminen ei ole edes mahdollista.

Tällä on tiettyjä negatiivisia lieveilmiöitä ; Mielipiteenvapaus, keskusteleminen ja julkisuus menettävät merkitystään tai ainakin ne eivät toteudu täydessä määrässään. Lisäksi tieteen käsittelemät kysymykset muuttuvat yhä metatasoisemmiksi. Enää vastauksia ei haeta elämässä syntyneisiin ongelmiin tai kysymyksiin, vaan vastauksia haetaan enemmänkin tieteen sisällä syntyneisiin kysymyksiin ja ongelmiin.
1: Toki läheskään kaikkia arkisessa elämässä tapahtuvia asioita ei ole tieteellisesti ratkaistu. ; Kathren Passigin ja Aleks Scholzin "Tietämättömyyden sanakirja" kuvaa moniakin tiedearvoituksia. Osa niistä on hyvinkin konkreettisia. Esimerkiksi kissan kehräykseen, ihmisten pituuteen, ja likinäköisyyteen liittyy ratkaisemattomia tiedeongelmia. Tiede on silti "metautunut".

Edmund Husserl nosti tämän esille jo 1930 -luvulla. Hän moitti tiedettä, ja hänen lähtökohtansa oli moraalinen. Hän oli huolissaan siitä, että tiede vaikutti elämään mutta oli sen verran elämästä etäytynyttä, että elämä ei kontrolloinut tieteellisen tutkimuksen maailmaa. Husserl halusi kääntää tässä kohden suuntaa. Ja tässä hän otti moitteeksi luonnontieteellisen metodin, jota hän kutsui naturalismiksi, objektivismiksi ja skientismiksi. Husserlin aikana monet uskoivat valistushenkisesti että ideologiat olivat vaarallisia, mutta tekniikka ei. Husserl näki että tiede oli amoraalista, ja että tämä johti vaikeuksiin. Hänestä luonnontiede kokosi "tekniikan perintöä", ja luonnontiede oli siksi jonkinlainen tekniikoiden museo ja tekniikoiden keksimislaitos. Ja että juuri tekniikka erottaa elämismaailman ja tieteen toisistaan. Ja että tämä on itsessään moraalitonta. ; Lopputuloksena syntyy omituisia konflikteja, kuten se että lääketieteessä lääkäri tekee leikkauksen jonka kuvaus on "leikkaus onnistui, mutta potilas kuoli".

Tästä on sittemmin tullut hyvin yleinen keskustelutapa. Kuitenkin tässä on siitä erikoinen piirre, että skientismin kritiikki pyrkii monin keinoin naturalisoimaan itseään. Karkeimmillaan tämä näkyy tiedevastaisessa huuhaassa ja anti-intellektuellissa pseudotieteissä.
1: Anti-intellektuellismi korostaa arkea elämismaailmana ja norsunluutornissa oleva tiedemaailma kohtaa syvää moitetta. Kuitenkin objektiivisuusvaatimus läpikattaa kaiken ; Väärä mielipide tulkitaan huonosti tehdyksi tieteeksi ja norsunluutornius näyttää erikoiselta kun kritiikki kohdistuu metodiin "naturalismiin", mutta kuitenkin pohjimmiltaan kyseessä on laadullisesta moitteesta jossa valitetaan siitä että työtä ei vain tehdä riittävän hyvin, joka ei kohdistu filosofiaan vaan tekemisen laatuun.
2: Anti-tieteellisyys taas korostaa pintatasollaan ja argumenteillaan tieteen historiallisuutta ja tieteen yleistä suhteellistamista. Skientismin historismille ollaan kriittisiä. Kuitenkin tilalle käytännössä aina tarjotaan ideologisoitua uutta historismia. Kysymys ei siis ole oikeastaan siitä, että jokin asia korjattaisiin, vaan se yritetään enemmänkin korvata toisella. Objektisointia tehdään soveltamalla elämismaailmallisiksi esitettyjä viitteitä. Esimerkiksi Kuhnin paradigmaoppia toistetaan tavalla, jossa lopputulos on hyvinkin skientistinen, ja tässä ratkaiseva pohja ei ole missään elämässä, vaan siinä että tiedemaailma kuvitellaan orgaaniseksi kohteeksi jolla on jonkinlainen elämä. Tieteen elämä on metafora joka rinnastetaan elämismaailmaan.

Toki erojakin on. Siinä missä klassinen lääketiede johtaa lauselmiin "leikkaus onnistui, mutta potilas kuoli", on huuhaapuolella ajatuksena enemmänkin se, että "teemme parannusta, mutta emme testaa paranemisprosentteja". Vaikka tosiasiassa se, mikä tässä on todellista elämää on se, että tajutaan että sairaus häiritsee oikeaa elämää, ja se, saako jokin ideologia suosiota vai ei, on merkityksellistä jos ja vain jos se parantaa ihmisten elämää ja korjaa niitä sairauksia joissa sen väitetään auttavan. Tilasto nähdään kylmänä teknologiana, ja tätä kautta pseudotiede etääntyy "energiasfääreihin" keskustelemaan värähtelytasoista ja kvanttimystiikasta sen sijaan että katsottaisiin sitä, että autetaanko ihmisiä oikeassa elämässä. Parantaminen keskittyy tässä enemmän asiakassuhteeksi, kuin auttamiseksi ja elämässä olevien ongelmien ratkaisemiseksi. Abstrakti parantaminen on tässäkin tärkeämpää. Parantamisanekdooteiksi kelpaavat vain onnistumiset, ja epäonnistumiset hylätään - aivan kuin pettymyskokemukset eivät olisi "oikeaa elämää" vaan johtuisivat "väärästä ideologiasta ja asenteesta". Näillä keinoilla moderni huuhaaparantajakin etäännyttää professionsa tavallisten ihmisten ja hädänalaisten kokemusmaailmasta.

Fenomenologinen puhe on yleistä, mutta suurimman osan ajasta se näyttää olevan jotain jolla kätketään vaihtoehtoista skientismiä, erilaisia tekniikoita (kuten homeopatian potensointi ja pruuvaus). Se, mistä näissä ensimmäisenä luovutaan on elämismaailmaan vaikuttaminen. Ei tarkisteta paraneeko potilas, koska hyvä ideologia oikeaoppisine tekniikoineen on kuitenkin onnistunut. Husserlin vaatima epokhe - eli ennakko-oletusten, maailmankuvallisten odotusten ja vastaavien karsiminen - jätetään ehdottomasti tekemättä. Se, mikä jää jäljelle on tekniikka jonka funktiota ei ole tarkistettu. Perinteinen skientismi sentään kaikessa amoraalisuudessaan sentään takaa sen, että jos tehdään jokin tekniikka, niin se vaikuttaa maailmaan niin että syntyy tietty lopputulos todennäköisemmin kuin jotain muuta. Fenomenologiaa, skientisminkritiikkiä, objektiivisuuden parissa kikkailua, ja vastaavia pseudotieteilijöiden, puoskareiden ja käärmeöljykauppiaiden soveltamia retorisia keinoja ... tarvitaan tekniikoiden peittelyyn lähinnä silloin kun tässä ei onnistuta. Tämä ei tietysti ole elämismaailman ehtojen tuomista tieteeseen, vaan elämismaailman ignoranssia jossa tieteen amoraalisusu korjataan hyvillä intentioilla oikeutetulla ideologisella vouhkaamisella - joka ilman tekojen vaikutusten miettimistasoa on aivan yhtä amoraalista ja arjesta vieraantunutta kuin teknologiaa teknologian vuoksi -skientismikin.

Kannibaali akvaariossa

Sisareni kirjoitti blogissaan luonnon tarkkailusta, hyönteisistä ja kokemisesta. "Kaikki on selkeää kun vain puhtaasti katsoo ja havainnoi mitä silmien eteen avautuu. Toisinaan tämän tavoittaa kun maalaa jotain näkemäänsä. Silloin katseeni kohde ei ole enää vaatimusteni ja halujeni hämärryttävä, vaan omana itsenään ainutkertainen ja ihmeellinen. En minä arvostele ilmassa loputonta tanssiaan hyörivää sääskeä, en minä tuomitse onko se kaunis tai ruma, liian pitkäraajainen tai yksinkertainen, vaadi siltä hyödyllisyyden tai ahkeruuden hyvettä. Se on ihme omana itsenään, leijuen edestakaisin muiden surviaissääskien parvessa ilta-auringon oranssissa liemessä kuin kultainen pilkku. Minä pysähdyn ja katson ja näen." Vertaus tietysti täydentyy siihen että ihmiset ovat kokolailla samanlaisia kuin hyttyset.

Tämänlaista kokemusta korostava maailma on tietysti varsin kaukana empiristisesti kokemisesta. Jälkimmäinen pyrkii nimen omaan luokittelemaan, mittaamaan ja arvioimaan. Ja samaa sukua on tietysti myös etiikkapohjainen arvostelma, jossa havaittuja laitetaan toivottavuusjärjestykseen. Sen sijaan tämä kuvastaa luokitelmista vapaan havaitsemisen unelmaa.

Koska minä olen luokittelija, kutsun tätä fenomenologiaksi. Ja nostan esiin etenkin Husserlin. Huserlin mukaan todellisuus on sitä, joka on edessämme annettuna. Hänestä tämä ei ole sitä mitä tiede etsii kokeellisen mittaamisen, induktiivisten arvausten ja reduktionismin kautta. Husserlin mielestä virhe on jo siinä että yritetään selittää, koska tässä ihminen tavallaan muokkaa maailmaa järkensä kautta sen sijaan että antaisi maailman olla. Husserlille objektiivinen maailma on katoavaisuuden maailmaa - punahuulten hymy latistuu suun ympärillä oleviksi juonteiksi, ja punainen värikin on tuomittu haalistumaan ja hymyn hyytymään.

Husserlin mukaan ytimessä on lebenswelt on vain kokemista ilman luokitteluja. Hänestä Descartesin "ajattelen siis olen" -ajatus on subjektiivisuudelle tärkeä. Mutta aivan eri tavalla kuin miten objektiivisuutta kannattavat ajattelevat. Husserlin mukaan se näyttää että annettuus, tila jossa on minä, jolle "kaikki on siten kuin se näyttää olevan" on selvästi olemassa. Tämä on varmaa, toisin kuin objektiivisuuteen nojaavat asiat. Hänestä irtautuessaan luokittelusta tarkkailu keskittyykin uudestaan. Maailma koetaan eri tavalla ja tarkkailu yrittääkin tämän jälkeen tavoitella itse tietoisuutta. Näin kokemuksesta tulee intensiivisempi. Lebensweltissä eläminen on siis havaitsemisen aktiin heittäytymistä, tarkkailun tarkkailua.

Näin voidaan ajatella että ihminen on luonnollinen ilman keinotekoisuutta. Idea lienee tuttu jokaiselle meditaation ystävälle. Ja molemmat korostavat miten luonnollisena oleminen on niin pirun vaikeaa ; Keskittyminen herpaantuu, ja sitten olemme taas luokittelijoita - ja kutsumme "jotain jota ei voi kuvata" jollakin luokitelmalla. (Kutsuen sitä vaikka luokitelmalla "oranssi" tai rakentamalla analogisen vertauksen abstraktiin ihmisen keksimään merkkijärjestelmän yksikköön, "pilkku -välimerkkiin".)

Esimerkiksi minä en kykene vain olemaan ja katsoman akvaariotani. Minun on ihmeteltävä kalojen etologiaa. Selvitettävä kirjoahvenparkojeni käyttäytymisrutiinit. Näin olenkin esimerkiksi testanut ahventen poikastensuojeluvaistoa tarjoamalla niille ruokaa ja katsomalla hakevatko ne syömistä vai purevat kättä joka niitä ei sillä hetkellä ruoki ja joka on toisessa päässä akvaariota lähellä niiden poikasia. (Mikä riippuu tilanteesta, uusi liike aikaansaa hyökäämisen ja nopea liike aikaansaa voimakkaamman reaktion.) Testasin myös osaavatko kalat vuorotella, jolloin toinen hyökkää ja toinen syö (eivät, yhdessä toimivat).

Samoin en voi olla luokittelematta akvaariossa olevia kalanpoikasia. Sidon ne esimerkiksi näkymättömällä siteellä vanhempiinsa, jonkin hassun objektiivisen induktion pohjalta. Samoin olen ajatellut kalojen suojelurytmiikkaa, joka on omituinen sekoitelma K- ja r -strategioita ; Ne tuottavat paljon poikasia joihin sidotaan aika vähän energiaa. Kuitenkin näitä varten kaivetaan työläästi kuoppa jossa kalanpoikaset ovat yhdessä kasassa ja tätä kasaa suojellaan ja tässä sitoutetaan paljon molempien energiaa. Tätä kuitenkin näytetään sitouttavan vain sen aikaa kun kalanpoikasilla on ruskuaispussia jäljellä. Sen jälkeen kalanpoikaset levittäytyvät kuopasta ulos ja vanhemmat alkavat yksinkertaisesti syömään niitä poikasia jotka vielä pari päivää aikaisemmin olivat niille niin puolustuksen arvoisia. Ajatukseni vetävät toiseen abstraktioon, havaitsemattomissa olevaan tilaan jolle oletan ties minkälaisia rakenteita. Ja tämä saa minut uskomaan että luonnossa poikaset varmaan vaeltelisivat kauaskin, nyt ne ovat samassa pienessä tilassa, joten ne eivät pääse vanhemmistaan eroon.

Tässä rytmiikassa minä lienen se joka luokittelee, ja kalat toimivat impulssiensa pohjalta. Kenties niillä ei ole itsetietoisuutta, tietoisuutta omasta tietoisuutta, joten niiden elämä ei koskaan saavuta Husserlilaisen itsetarkkailun tilaa. Kuitenkin kalojen tekojen luonnollisuus-autenttisuus on selvää. Tämä muistuttaakin että lebensweltin vastakohtana onkin tiedostamisen korostaminen ; Siinä tiedostamaton ja piilotajunta nähdään jonain joka manipuloi meitä. Jos emme kiinnitä huomiota, seuraamme toisten manipulatiivisia ja valheellisia vihjeitä ja ajaudumme epäautenttisuuteen. Sen sijaan meidän olisi oltava tietoisia ja otettava kontrolli sisällämme olevista autenttisista riippuvuuksista ja mielihaluista, huomattava mitkä tavat ja mieltymykset ovatkin itse asiassa meille destruktiivisia ja tätä kautta potentiaalisesti koko luontomme tuhoavia. - Ja vedettävä näitä taipumuksia turpaan, vaikka ne tuntuvatkin kovin pakottavilta ja vastaansanomattomilta.

En tiedä, onko näin. Mutta nautin pirusti akvaariostani. En ole kuitenkaan kokenut sen parissa luultavasti ainuttakaan meditatiivista tuokiota.

Ehkä toiset ovat spontaaneita taiteilijatyyppejä ja toiset yksityiskohtiin nyhääviä skientistejä. Ja että tämä - sen sijaan että katsottaisiin vain toisen metodi ja elämistapa inhimilliseksi - voisi olla se oikea pohjimmainen luonto.

Filosofi digisovittimella.

"Kotiaine: Antiikin Kreikka
Antiikin Kreikka oli edellä aikaansa ja edellä meidän aikaamme. Siellä ei ollut tv:tä, mutta siellä oli paljon filosofeja. Minä puolestani en haluaisi istua kaiken iltaa katselemassa filosofia."
("Varo koiraa, Jaska Jokunen")

Filosofiaa mietitään usein ryppyotsaisena ja vakavana asiana. Muun väittäminen on hieman kuin väittäisi löytävänsä huvitusta matematiikan kaavoista tai viihdearvoa fysiikan yhtälöistä. Mielestäni ylläolevat vertaukset ovat osuvia, koska yleisesti ottaen niistä selvästi saadaan irti iloa. Aiheita pidetään, paitsi tärkeinä sillä puuduttavalla tavalla, myös kiinnostavina sinä innostavalla tavalla.

Kuitenkin filosofia alkaa Sokrateesta, joka oli varsin räväkkä hahmo. Hän lähestyi ihmisiä elävästi kaduilla. Ja ilmeisesti hän oli, paitsi kiusankappale, myös huvittelun kohde. Ei ole vaikeaa kuvitella että moni on pitänyt Sokratesta eräänlaisena kylähulluna. Tosin Sokrateella on joka tapauksessa viihdearvoa, vaikka hänet otettaisiin sellaisenaankin.

Ajatus tuntuu olevan nykyään hieman vieras. Tästä esimerkki löytyy uudesta "Opettajat" -lehdestä (nro 33, 11.8.2011) Siellä kuvataan miten kieli on nykyään ongelma ; "Kun kielet kohtaavat ja lainaavat toisiltaan, ne - muiden elävien asioiden tavoin - hedelmöittävät ja rikastavat toisiaan. Huolta pitäisikin kantaa byrokraattien kapulakielestä ja tieteellisestä jargonista. Nämä kielet ovat vieraantuneet ja etääntyneet elävästä elämästä ja niitä ymmärtää vain pieni eliitti." ... "kapulakieltä saatetaan suosia aivan tietoisesti, koska tiedon lisäksi myös kieli on valtaa. Byrokraattisella kielellä pystytään pitämään yllä hierarkista suhdetta tavalliseen kansaan, joka usein syyttää omaa tyhmyyttään siitä, ettei pysty saamaan selkoa kapulaisen kielen koukeroista ja monimutkaisuuksista."

Filosofiaa on nykyään vaikeaa käsitellä ilman termejä. Sitä haluaa vain mietiskellä ja yht'äkkiä joku hieroo naamaasi käsitteen lebenswelt. Jota sitten pitää käsitellä oikeassa yhteydessä ja siten että sillä on tietty, eksakti, sisältö. Ja tässä vaiheessa sitä voi olla varma, että se itsen kokema luokittelematon ällistys on lähempänä termin ihannetta, kuin mitä se termin lausuja on voinut mitenkään ilmentää. Kapulakieli, argumentum ad technobabble on toki vaivannut kauan. Michel Montaignekin murehdutti mieltään sillä että ihmiset opettelivat ulkoa asioita ymmärtämisen sijaan. Tällöin sivistys ja filosofisuus näyttäytyi byrokraattisuuden huipentumana. "Kuka sanoi, ja käyttikö hän kieliopillisesti eksaktia latinaa". Hän muistutti myös siitä että hän jättää kirjan kesken, jos ei sitä ymmärrä. Joko kirjan kirjoittajalla oli kommunikaatio -ongelma, tai sitten hän ei oppinut asiasta kun ei sitä ymmärtänyt.

Ajatus on mitä mainioin, koska filosofia on liian tärkeää että se voitaisiin jättää filosofeille. Se on vähän kuin jättäisi hyveellisyyden pastoreille, elämisen lääkäreille ja yhteiskunnallisen toimimisen poliitikoille. Se olisi helppoa ja laiskanpulskeaa.

Kuitenkin uskoisin että tämä vanha "en ymmärrä = olen tyhmä" ei itse asiassa enää pidä paikkaansa. Syynä tässä on koulutus, joka kannustaa itseluottamukseen. Tämän seurauksena asiat ovat kääntyneet ennemminkin päälaelleen. Tätä käännöstä voisi kutsua "norsunluutornidiskurssiksi". Tässä "en ymmärrä = kirjoittaja on tyhmä".

Se perustaa ajatuksen siihen että kaikki vaikeat asiat ovat vaivannäköä. Filosofiassa on pakosti hetkiä joina asioista on vaikeaa edetä. Vaaditaan ymmärtämistä. Tämä taas ei tipahda ilmaiseksi kenellekään, vaaditaan jonkinlaista mietintää. (Yleensä enemmän kuin lopullisesta tekstistä voisi ulkopuolinen olettaa.) Moni ei ole tähän valmis, ja vaikeat asiat koetaankin tylsiksi. Siksi ei ole vaikeaa löytää esimerkiksi taiteista kiinnostunutta ihmistä, joka selittää miten matematiikka ja luonnontieteet ovat tylsiä ja turhia koska niissä maailmaa vain kahlitaan ja estetään suora ja autenttinen kokeminen.
1: Valitettavasti heille vastaaminen voi olla vaikeaa, koska jos mitätöit suoran kokemisen merkityksen, pilkkaat toisen alaa ja ammatinvalintaa ja halveksut tätä sekä huonosta uravalinnasta että ihmisenä. Sillä vain luonnontieteilijän intoa ja näkökantaa saa pilkata. Kaavojen sisältämää matematiikkaa pidetään vaikeana, tympäisevänä ja muuna, vaikka samalla tunnustetaan että niitä ei tunneta. On vaikeaa sanoa mitään kun ainut asia joka kritiikin kohteesta tunnetaan on se, että se on rumaa ja vielä tylsistyttävän ikävääkin.

Tosiasia on, että esimerkiksi tieteessä ja filosofiassa tarvitaan tarkkuutta ja tätä on vaikeaa luoda muutoin kuin rakentamalla käsitteitä, ja niihin liittyviä laitteistoja. Kenties ratkaisu löytyykin juuri kanssakäymisestä ja työnteosta. Jos tieteentekijät opettelevat ammattitermit ja käyttävät niitä, heistä todellakin tulee tiedon yksinvaltiaita. Ja tämä itse asiassa tekee heistä helposti yhteiskunnan valtaatekeviä. Vaihtoehtona ei ole se, että tieteentekijät ja filosofit hylkäävät käsitteet tyystin ja tuottavat vain aineistoa joka on helppo tajuta ilman omaa prosessointia. Se kun estäisi koko filosofian ja tieteentekemisen etsimisprosessin.

Uskonkin että nykyään norsunluudiskurssi on yleisesti ottaen olennaisempi kuin "apua, olen tyhmä". Tosin tässä lienee valtavia yksilötason eroja. Mukavuudenhalu tekee filosofiasta jotain jossa on lähinnä "ympäripyöreyksiä in a memorable quotes form". Ja näissä aforismeissa ja mietelauseissa tuppaa olemaan se kummallinen juttu, että vaikka ne ovat sisällöltään latteita ja arki -ihmisen tajuttavissa, ne eivät suinkaan hae taakseen tukea Sokrates -henkisestä loogisen päättelyketjun etenemisenä. Sen sijaan ne esiintyvät juuri siinä Montaignen esittämässä muodossa jossa on jokin lainaus ja sen esittäjä, jota pidetään auktoriteettina. Eli ajattelun sijasta opetellaan väitteitä, eikä ymmärretä miten nämä väitteet ovat hyvin perusteltuja ja muut huonommin. Tässä mielessä aforistiikka onkin monesti hyvin viheliäistä.

Kuitenkin itseisarvoinen kapulakieli ei saisi olla tavoite. Tätäkin tapahtuu. Sillä ainakin minua itseäni ja Halla-ahoa näyttää vaivaavan se, että joudumme toistuvasti selittämään miten kaikki ymmärtävät heidät väärin. Meillä molemmilla lienee taustalla - paitsi älykkyys ja harjaannus filosofiseen kiemurointiin ja sen mukanaan tuoma kapulakielisyyskyky, myös - ihan puhdas ja rehellinen kommunikointikyvyttömyys. Minun puolutukseni on se, että en ole hakenut viestintäkeskeiseen ammattiin, jossa yritetään saada selitettyä kansan syville riveille erilaisia asioita ja saada heidät ymmärtämään asia ja vakuuttumaan asiasta ; kuten politiikkaan. Halla -aho taas puolustautuu luultavasti sillä että minä ymmärrän hänet väärin tässä jutussa ja leimaan hänet ihan perusteetta.

Filosofian viihdyttävyysarvon hakemisessa kannattaa hakea jonkinlainen välimuoto. Sellainen kuin Camus esitti. Kun Camus oli kirjoittanut tekstinsä nimellä "Kapinoiva ihminen", Sartre loukkaantui ja syytti Camusta epälojaaliudesta. Camus vastasi eräässä haastattelussa uteluihin riidan jatkamisesta suunnilleen seuraavalla tavalla "Mitä minun pitäisi tehdä? - Vetää häntä kuonoon? Kaveri on liian pieni." Verevä voi olla, ja epälojaaliuttakin voi tapahtua. Unohtaa ei tarvitse, eikä anteeksiantokaan ole velvollisuus. Mutta turpasaunalla asiaa ei silti tarvitse hoitaa. Sillä kysymys ei ole ensisijaisesti showbisneksestä vaan jostain ihan muusta.

Lebensweltistä Lebensraumiin.

"Sinua ei ole talutettu kohti koroketta vaan korokkeelta pois. / Tahdoit laulaa vielä yhden kappaleen jossa haaveissani kuljen, silmät tyhjyydeltä suljen."
(Absoluuttinen nollapiste, "Jos sanoo että tekee")

Husserl on tärkeä fenomenologian kehittämiseen osallistunut filosofi. Hän oli ottanut perustakseen Descartesin ajatuksen siitä että ajattelu on ainut varma asia, joka voidaan tietää. Ja Humelta hän oli lainannut ajatuksen siitä että induktiopohjaiset tulkinnat ja teoriat ulkomaailmasta voivat aina pettää.

Husserl otti varovaisen lähtökohdan, hän halusi varmuutta. Yllä olevin syin se mitä kutsumme "perusteluksi" muuttuu tässä "tietyksi käsittelyksi". Tämä taas ei välttämättä kosketa itse asian totuusarvoa vaan sitä miten mielemme käsittelee ja miten hyväksymme eri asiat ; Empiirisen käsittelyn jälkeen saadaan empiirisen menetelmän hyväksymät lopputulokset esiin muista. Mutta tieteellinen ja tosi voivat olla eri asia.

Tämän vuoksi Husserl oli varma siitä että ainut asia josta voimme ristiriidattomasti puhua oli lebenswelt, maailma sellaisena kuin me sen koemme. Hän ajatteli että aina kun olemme tietoisia, olemme tietoisia jostakin. Tätä sitten vain järjestellään ja luokitellaan intentionaalisesti. Näin ollen Sokrateesta lähtien tuleva perinteinen filosofinen asennetapa, jossa logiikka ratkaisee arkikokemuksen sijaan, tavallaan heitettiin pois.

Mielenkiintoiseksi tilanne muuttuu kun tajuaa mitä Heidegger, kuuluisa fenomenologi, teki. Hän teki fenomenologisia tutkimuksia jossa mukana oli luokitelmia. Hänestä menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus määrittävät olennaisesti olemistamme. Toisin sanoen tässäkin mukana prosessointitapa. Tämä on siten yhtä tosi kuin rationaalinen tai empiirinenkin.

Populismin osoittaminen natsivertauksen (anteeksi) avulla: "Heidegger oli natsi".

Richard Wolin on esittänyt että juuri Heideggerin elämäntulkinnat olivat sellaisia että ne altistivat hänet valitsemaan natsismin kun sellainen vain ensin laitettiin tarjolle. Toisin sanoen Heideggerin oma filosofia teki hänen natsiudestaan todennäköistä nissä kulttuurioloissa joissa hän eli. Kysymys ei siis ollut todellisuuden kadottamisena - tai jos oli, se johtui Heideggerin fenomenologisen ajattelutavan "todellisuuden puutteesta".

Fenomenologinen ajattelutapa on arkikokemuksen kautta erittäin helposti sidottu "yleiseen näkemykseen. Fenomenologisessa analyysissä on aina jotain luokitelmia. Ja kertoja joko on niistä tietoinen tai ei ole niistä tietoinen. Ne ovat kuitenkin aina läsnä. Jos tämä liitetään hegemonioihin, muistetaan että ne ovat yleisesti itsestäänselvyyksinä pidettyjä. Se, mitä pidetään itsestäänselvyytenä on ajallisesti vaihtuvaa. Ja olemme usein sokeita niille. Tätä kautta avautuu tie jossa tiede, totuus, oikeus ja kohtuus määräytyvät puhtaasti käsiäänestyksellä.

Tämän huomion merkitys oli minulle itselleni musertava. Sillä olin (minusta ihan oikein) aina liittänyt fenomenologian ensi sijassa mystiikan perinteen päälle, elementiksi joka jatkuu eksistentialismissa ja joka tavallaan "kävellään loppuun" absurdissa ajattelussa, jossa eksistentialismi ja mystikko yrittävät pitää "logiikatonta" jonain joka sisältää viisautta, ja tätä kautta yrittävät hallita sitä jotenkin sen sijaan että hyväksyisivät sen absurdiuden. Kyseessä on tällöin aina tavallaan transsendentin uudelleennimentä. Tämä huomio kuitenkin liittää fenomenologian toiseenkin asiaan; Elämänhavaintojen ja kokemusten kautta saadaan (ainakin joskus) takaovesta livautettua sisään populismia.
1: Musertavaa oli myös se, että jotenkin erityisen pahasti järkytyin tästä populismiin liimaamisesta. Ilmeisesti minulla on ollut vielä jäänteenä jotain erityistä kunnioitusta mystikkoja kohtaan. Sinänsä en ihmettele kuitenkaan "mystisen tai sen kaltaisesti määritellyn" tehoa populismissa; Trenssendentti on Suojassa, mikään looginen tai empiirinen peruste ei voi kritisoida siihen sidottua - transsendenttihan on by definition tälläisten käsittelyjen ulkopuolella, jolloin kriitikkoa voidaan aina syyttää virheestä. Tai sitten voidaan hymyillä mystistä hymyä joka riisuu aseista.
___1.1: Tosin tässä on pakko korostaa sitä, että ihanteenahan arkikokemuskin on fenomenologian mukaan reflektoitu tulkinta, ja siksi "yhtä vastustettava" kuin mikä muukin tapa. Sen yhdistää "MuTu -tuntumaan" itsekritiikitön suhde joka kumpuaa ensisijassa kokijan omista emootioista. Tästä syntyy vaikutelma, tulkinta, jota voidaan myydä aitona peruskokemuksena, koska sen hankinta muistuttaa sitä paljon - ellei ole peräti ihan identtinen sen kanssa. Kun tämä "myydään transsendentin makuisena", mystiikan luonne estää "ketunhäntä kainalossa kulkevien" tarkistamisen käytännön tasolla. Ja näin tätä voidaan myydä massoille, jotka ottavat sen vastaan jos se tukee omia "MuTu -tuntemuksia". Näin kaunis ihanne ja hyvä ja taitavasti mietitty järjestelmä sisältävät takaportin niille jotka eivät ole niin ihanteellisia ja hyviä, mutta jotka ovat kenties niin taitavia että osaavat huijata itseäänkin.

Tässä vaiheessa on hyvä vaihtaa käsiteltävää asiaa.

Heideggerin kohtalo nimittäin toi vahvasti mieleeni sen mitä postmodernismi ja dekonstruktio ovat tehneet. Derridan ajatuksessa asiat voidaan jäsentää monella eri tulkinnalla. Tähän liittyy monenlaista, yhtenä esimerkkinä se miten havainto ihmissusista tai avaruusolennoista on hankala. Oletko hullu vai kumoutuiko nykytieteen teoria? Oman hallusinaation tunnistaminenhan perustuu siihen että tapahtuu jotain arkijärjen vastaista, jotain jota pidetään likimain mahdottomana.

Dekonstruktion pääteema on että tulkinnoista ei voi päästä eroon. Moni käyttää tätä totuusrelativismin puolustamiseen, jossa kaikki näkemykset ovat tulkintoja ja siksi yhtä hyviä. Moni kuitenkin korostaa että ne ovat enemmänkin "yhtä huonoja".

Postmodernistiseen kielenkäyttöön liittyy joskus puheet valtapeleistä ja niiden paljastamisesta. Tällöin tilanne alkaa näyttämään erikoiselta. Strategia, jota esimerkiksi Intelligent Designin kannattajat käyttävät, on "toimintakaavaltaan" seuraava : Dekonstruktio kohdistetaan viholliseen ja tätä kautta näytetään mitä oletuksia ja tulkintatapoja tämän takana on. Tämä taas sidotaan valtapeliin tarinankerrontaan; Esimerkiksi tieteen valtavirran teoria näyttäytyy tämän jälkeen väistämättä yhteisöllisenä voimannäytteenä, jota puolustetaan aivan samaan tapaan kuin uskonnoissa olevia syntykertomuksia on aikanaan tehty.

Matkan varrella tässä nimittäin helposti unohtuu se, että omakin näkemys on valtapeliä, ja heidän ona toiminta tulkinnantekoineen voidaan nähdä suosionhakupyrintönä - käyttäen juuri samaa postmodernia ajattelutapaa mitä he ovat soveltaneet. Siksi esimerkiksi puheet siitä miten dekonstruktiota vastustajiinsa tehnyt on uusi nouseva paradigma näkyy melko huvittavassa valossa. Dekonstruktio on tavallaan jotain joka ymmärrettynä pikemminkin taluttaa korokkeelta pois, mutta sitä kuitenkin käytetään erityisen usein niin että sillä saataisiin lisää taluttajia saattamaan korokkeelle päin.

Ongelmana on se, että tällä tulkintatavalla muuta kuin valtapeliä ei olekaan. Emme saa tietoja vaan teemme tulkintoja, joten jäljelle jää vain valtapelien ulottuvuus. Kuitenkin käy mielessä että jos asiassa on takana "muitakin juttuja". Valtapeli on ehkä yksi olennainen ulottuvuus, mutta eri kanteilta katsoen sama ilmiö voisi näyttäytyä vaikkapa tutkittavuutena ja sovellettavuutena, kenties osatotuutenakin. Jos sittenkin eri tulkinnat olisivat perusteluiltaan huonompia kuin toiset.

On kuitenkin hyvä muistuttaa itseään siitä miten tälläinen valtapelien näyttäminenkin on valtapeliä ; Tilanteesta tulee näin kuin taktisessa "Diplomacy" -pelissä. Nimenä on diplomatia, mutta takana on vain mutkikasta peliä, jossa tarkoituksena on taata itsekäs voitto. Siinäkin vihollisen suunnitelman paljastaminen on keino oman suunnitelman läpisaamiseksi.

Miks oon mä suruinen : Sanatonta mystiikkaa.

"Hiljaisuutta kieleksi luulin, kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin. / Etsin suuntaa suunnatonta, ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin."
(CMX, "Minne paha haudattiin")

Usein filosofit luottavat sanoihin. Niiden avulla saadaan selkeyttä maailmaan. On kuitenkin olemassa toinenkin tapa lähestyä viisautta. Tämä perinne korostaa sanojen mielettömyyttä.

Mystiikassa sanattomaksi esitettyä on tavoiteltu meditaatiossa. Usein tähän on liittynyt rauhoittuminen sekä askeesi, jonkin asteinen kieltäytyminen. (Buddhalaisuudessakin toki kannatetaan yleensä kohtuullisuutta, eikä tiukkaa nälkäkuuria, mutta hillittömyyttä siinäkään ei kannateta.)

Tämä yhdistää länsimaisen ja itämaisen meditaation. Esimerkiksi buddhalaisilla oli näkemys, jossa samsara on koettu maailma, jossa on aistittavia kappaleita, mutta tämän takana on shunyata, joka on kaiken ytimessä oleva jakamaton, ikuinen, muuttumaton, todellisuus.

Kaltaiseni euroopassa asuva, ja vahvasti eurooppalaisittain ajatteleva, hakee saman tietysti Kantilta, joka mukaan aistinelimet ottavat vastaan asioita, ja tämä on ilmiömaailma, fenomenon. Kant korosti että tämän takana asiat ovat siten kuin ne ovat (Ding an sich), eli on noumenaalinen maailma. Kantista tahto korostaa arkista maailmaa, ja tahdosta vapautuen voidaan ehkä joskus harvoin saada transsendenttia tietoa.

Kantin perinnettä jatkoi vanha murjottaja Schopenhauer. Hän korosti ihmisen egoa vangitsevana. Hänestä(kin) egosta vapautuminen vaati asketismia, kieltäytymistä. Hänestä taide kykeni tarjoamaan aitoja elämyksiä - tosin hän oli täsä kohden samalla huolissaan esimerkiksi siitä että hedelmistä tehdyt maalaukset voisivat kirvoittaa maallista tahtoa nälän kautta. Schopenhauerille estetiikka oli vapautumisen ytimessä.

Husserl ajatteli samoilla linjoilla. Hänestä emme voineet ilman ristiriitojen pelkoa keskustella kuin lebensweltistä, elämismaailmasta. Sillä tietoisuutemme ottaa, luokittelee ja jakaa asioita. Intentionaalisuus muokkaa todellisuutta. Toisia asioita pidetään tärkeinä, ja luodaan rajoja tämän intention ehdoilla. Todellisuuden ehdot voisivat olla ihan toisenlaisia. Tätä tietä jatkoi Heidegger, joka oli fenomenologian tärkeimpiä kehittäjiä. Hänellä keskiössä on dasein, täälläolo, joka viittasi yksilöllisyyteen jonka syntymä määrää ja valintamme muovaa, ja jossa raamit saadaan koska mukana on odotuksia ja muita vastaavia rajoitteita. Heidegger oli myös eräänlainen mystikko. Ei siis ihme, että esimerkiksi "Oljwnkorressa" hyvin kerrottua Merleau-Ponty on kehittänyt fenomenologiaa mystisten kokemusten tulkkina ja teologian apuvälineenä. Tämän jutun kannalta olennainen ydin mahtuu lainaukseen "Fenomenologinen asenne on kuitenkin vieras arkikokemukselle yhtä hyvin kuin tieteellisellekin kokemukselle, sillä nämä kokemusalueet ovat reflektoimattomia luonnollisen asenteen alueita. Fenomenologian tavoite onkin päästä eroon kaikesta sellaisesta kokemusta värittävästä aineksesta, joka on siihen myöhemmin tuotu. Tällaisia ovat esimerkiksi tieteelliset teoriat." Sanat hämmentävät. Kokemus olemisesta on se, joka on, ja arkikäsitys että teoretisointi ovat tavallaan vääristäviä valheita joita kerromme itsellemme niiden pohjalta.

Ehkä erikoisin, jopa hupaisin, asia on se, mitä tapahtuu kun fenomenologia muuntui eksistentialismiksi. Sillä eksistentialismi on vahvassa velassa fenomenologiselle perinteelle. Sen kannattajat ovat ainakin nykyään suorastaan yllättävän usein ateisteja - vaikka sen ensimmäisiä nimiä oli Kierkegaard, joka oli aktiivinen kristitty ja teki systeemin antaakseen itselleen luvan uskolleen. Ja jossa uskon hyppy tuntemattomaan oli oma valinta, ja lähenteli mystistä kokemusta. Eksistentialistejen perinteessä vapautumisen tunteen on kuitenkin korvannut angst. Ja ideologisen tietämisen, oikeassaolon, on korvannut vapaus.

Tämä eksistentialistien vapauden korostaminen oli itse asiassa jotain olennaisesti uutta, koska perinteisestisti mystikot ovat edustaneet usein tietäjää, jolla on jotain "enemmän", hän on "nähnyt syvemmin" ja on ollut "muita viisaampi". Jotain johon liittyy opetuslapsia joita vihitään opastuksessa itse tekemään samat löydöt. Tässä on ollut usein mukana sävyjä "kritiikki -immuniteetista" -moite ja kritiikki ovat vain maallisia sanoja, jolloin ideologiat vääristävät niiden sisältöä asian "suoran näkemisen" sijaan. Eksistentialisti sen sijaan on valinnoissaan itse. Hän saa vapauden, mutta hän voisi jakaa muille vain kahleita. Eikä hänellä ole takeita että hän on oikeassa. ("Vapaus" ei ole "oikeassa olemisen" synonyymi, ehkä siksi meillä on molemmille eri merkkijonot ja kaikki.)

Esimerkiksi oman tulkintani mukaan tämä on ymmärrettävä kuuntelemalla musiikkia. Evanescencen "Open Door" -levy käsittelee kannesta kanteen eksistentiaalisen angstin kohtaamista, laulujen aiheina on tietysti pintatasolla esimerkiksi parisuhde, sen päättyminen, syyllisyys ja mielisairaus. Ihminen on tyhjyyteen heitetty, ja tästä hän on kovin suruinen. Esimerkiksi "The Only One" kuvaa ideologian ja johtajan ja luokittelijan ja seurattavan kaipuuta, koska ilman tätä olemme "lost and bleeding". Ja "Your Star" on tulkintani mukaan eksistentiaalista yksinäisyyttä, jossa toista ei saada kohdattua. Toisaalta ymmärretään että luokitus ei auta, "Can't see your star / The mechanical lights of Lisbon frightened it away". Mutta toisaalta tulos on yksinäisyys jossa voi vain ihmetellä "How can the darkness feel so wrong?" En kuluta populaarimusiikin sanojen pyörittelyyn enemmän aikaa, vaan esitän karkeasti ja lyhyesti, että en ihmettele että eksistentialismia on käytetty näin.

Sillä ilman oikeassa olemisen antamaa mahtia "kielen kieltävän" aina käyttämä itseen syventyminen / käpertyminen voi olla kokemuksena hyvinkin ahdistavaa. Avainsanana ei ole ideologioiden tavoittelema harmonia ja perimmäisyyden kokemus, vaan äärimmäisestä individualismista syntyvä yksinäisyys, jossa maailma on kuitenkin "ihan yhtä ontto ja vähemmän perustava" kuin mystikoillakin. Omat yritemäni eri uskontokuntien teemoilla aikaansaavat joko huonon mielen tai nukahtamisen. Olipa kyse kristillisestä rukousperinteestä tai meditaatiosta. Tai shamanistisesta yritelmästä. Moni muu tosin näyttää saavan näistä jotain positiivista ja iloa ja energisyyttä lisäävää.

Uskon että he saavat varmuutta elämäänsä, oikeassaolon tunne taas on tässä keskeisessä sijassa. Kokemus antaa heille jotain, jota he näyttävät myös innolla puolustavan muita vastaan. Ja he usein kannustavat muita samanlaiseen toimintaan. Joka viittaa siihen että heidän kokemuksensa ovat olennaisesti aidompia, merkityksellisempiä ja todempia kuin muiden.

Itse olenkin kovasti "niitä jotka yrittää ymmärtää tai lähestyä asioita kielellä ja tieteellä". Analyyttinen kuiva kalkkuna. Kuitenkin luotan yhteen asiaan: Kun miekkailussa tehdään esimerkiksi Zornhau täytyy tehdä sellaisella asenteella, jossa ei ole mukana epäröintiä. Tämä onnistuu vain emotionaalisessa tilassa jota voi verrata lähinnä siihen että kun hyppäät vapaaehtoisesti ja pelottomasti lentokoneesta, on sinun luotettava laskuvarjosi toimivuuteen. Ei perustelujen kautta, vaan uskon hyppynä. En siis ole mikään täydellinen "antimystikko". Toki siinä missä moni referoi kokemustensa taakse Jumalaa tai ikuista todellisuutta, minä en sellaisiin viittaa. Kuhan huidon. Huvittavinta on tietysti se, että läheskään aina en edes voita.

---

Kirjoittaja on itsereflektionsa mukaan idealisti vain siinä määrin missä on kyyninen, eli kovasti. Ja fenomenologi ja mystikko siinä missä on ahdistunut, eli ei juurikaan. Taiteilija siellä missä on peloissaan, eli vaihtelevasti. Ja analyytikko siellä missä on hämmentynyt, eli lähes joka paikassa.