Supersankarien yksinkertaisuudesta

Supersankarigenreä on kultturelleissa piireissä väheksytty. Tästä asenteesta hyvän esimerkin saa Tim Burtonista. Hän on kertonut, että hän ei ole lukenut ollenkaan supersankari sarjakuvia koska ne eivät kiinnosta häntä. Hän on myös henkilö joka ohjasi sellaisia elokuvia kuin "Batman - Paluu". Ja aineistoon tutustuminen sattuu ... selittämään koko lailla paljon ... tästä elokuvasta.

Yhtenä syynä on se, että supersankarigenreä pidetään kaikista pinnallisimpana sankaruuden luokkana. Efektit korostuvatkin hyvin helposti ja tämä itse asiassa on genren todellinen ongelma. Yliluonnollisuus ja luonnollisen arkitodellisuuden ylittävä ja "tilan antaminen muillekin vaihtoehdoille" ei tarkoita samaa kuin syvällisyys. Ja monet supersankarielokuvat ovatkin olleet varsin pinnallisia. Puhumattakaan sarjakuvista.

Kuitenkin toisaalta tämä väistämättä muistuttaa siitä mitä arvostetaan. Myyttejä. Mutta jos oikeasti katsomme vaikka antiikin heeroksien seikkailuista kertovia tarinoita, niin mitä ne itse asiassa ovat? Menneiden aikojen supersankareita. Niiden lukemista pidetään kuitenkin sivistyneenä. Niiden tunteminen on jopa jossain määrin yleissivistystä. (Se, että ei osaa Turtleseista mitään on sen sijaan jonkinlainen ylpeilynaihe.) Ja jos niiden heerokset ovat yksinkertaisia, on tähän keksitty suojaus. Hahmot eivät olekaan hahmoja joissa ei ole syvyyttä stereotypioiden alla. Ne ovat arkkityyppejä. (Mutta on tietysti hirvittävän naurettavaa luokitella ihmisiä sen mukaan ketä Turtlesia hän muistuttaa eniten.)

Esimerkki klassisesta heerostarinasta.

Mutta jos katsomme sitten vaikkapa tarinaa Bellerofonista (Βελλεροφῶν). Hän oli antiikin kreikan heeros. Hän on hahmo jonka seikkailut voidaan sitoa paikkaan Turkin läheisyyteen. Ja hän on samantyyppinen hirviöidenlyöjäsankari kuin Herakles. Tai Herkules (sama tyyppi, eri kulttuuri) tai Akilles (eri tyyppi, sama kulttuuri). Bellerofon on vain sankarihahmona ajaltaan varhaisempi kuin yksikään näistä mainituista.

Heeroksemme saikin kuninkaalta erilaisia mahdottomia tehtäviä joita hän sitten ratkaisi. (Vähän samalla tavalla kuin suuri osa roolipelihahmoista.) Ja asiat sujuivat seikkailullisesti hyvin kunnes kuningas syytti häntä tyttärensä (kuninkaan, ei Bellerofonin tyttären) raiskaamisesta. Kuningas sanoi että rikos voitaisiin antaa anteeksi jos Bellerofon tappaisi Kimeiran, suuren pedon. Ja niin Bellerofon otti Pegasoksen, siivekkään hevosensa. (Joka tässä vaiheessa ei ollut yleisnimi kaikille lentäville hevosille vaan se oli erisnimi tälle partikulaarille siivekkäälle hevoselle.) Ja sitten hän taivaalta ampui Kimeiraa nuolella, turvallisen etäisyyden päästä. (Tai sitten toisissa versioissa hän ei ottanut hevosta vaan laittoi keihääseensä ison kasan lyijyä ja tunki tämän Kimeiran kurkkuun ja kun lyijy suli Kimeiran hengityksen kuumuudessa, niin että peto tukehtui.

Ja sitten myöhemmin Bellerofon todisti että hän ei ollut alunperinkään yrittänyt raiskata ketään. Ja kostoksi hän istutti kuninkaan viihdyttävälle retkelle Pegasoksella. Ja sitten hän kuningas putosi mereen. Myöhemmin Bellerofonin maine kasvoi ja hän halusi ryhtyä Jumalaksi. Hän päätti lentää Olympokselle Pegasoksellaan mutta Zeus pisti paarman puremaan Pegasosta ja Bellerofon putosi mereen. (Kuten kuningas aikaisemmin.) Ja loppuelämänsä tämä heeros eli rampautuneena.

Onko moderni supersankaritarina samanlainen?

On selvää että supersankaritarinoita on helppo nähdä yksinkertaisina jos ne mukailevat samaa tarinankerronnan tapaa kuin Bellerofonissa. Niissä on varsin yksinkertainen "opetus" ; Esimerkiksi tässä tarinassa voidaan nähdä papiston ja hengenmiesten suosima ajatus siitä että Jumalat - ja tätä kautta uskonto - hallitsevat ihmisiä ja että ei pidä lähteä kikkailemaan. Ja tämä tietysti varoittaa myös ylpeydestä ylipäätään. (Ja syvällisimmillään se on kannanotto kompensaation filosofiaan. Jos sankariteko on rangaistus rikoksesta, niin onko sankariteko jokin joka ostaa kompensaatiota etukäteen niin että kosto on oikeutettu.)

Nähdäkseni juuri näin ei ole. Supersankaritarinat ovat nykyään järestään mutkikkaampia kuin vaikkapa Bellerofonin tarina. Itse asiassa jos käy katsomassa elokuviin suollettuja massaviihdesupersankarielokuvia, oppii varsin pian että supersankarielokuvat ovat äärimmäisen pluralistisia. Supersankarit riitautuvat keskenään ja synnyttävät lyhytaikaisia liittoutumia. Yleensä ottaen "korostetusti juuri hyvien" hahmojen välillä on eettisiä vääntöjä.
1: "Avengers" -elokuvat elävät sen varassa että hyvyydellä on hieman eri sävyjä  ; Samaan tilanteeseen reagoidaan erimielisyydellä siksi että oikea toimintatapa näyttää hieman erilaiselta riippuen siitä oletko Kapteeni Amerikka vai Thor.
2: Toisaalta myös tiedot asioista voivat vaikuttaa. "Spider man" -elokuvissa esimerkiksi tieto Green goblinin kuolintavasta muuttaa entiset viholliset ystäviksi ja saavat heidät yhdistämään voimansa. Kaikilla ei siis ole samaa informaatioita ja kaikki tulkitsevat tilanteita eri tavoin riippuen siitä mitä he tietävät. Ja tämä on usein jopa se pääero joka muuttaa pahan hahmon hyväksi tai toisin päin.

Itse asiassa on väärin luokitella supersankarit täysin samaksi kuin vanhat heerosmyytit. Sillä tosiasiassa se lajityyppi johon supersankarielokuvat tuppaavat nykyään lokeroitumaan ovat nimenomaan erilaisia juonitteluelokuvia. Niitä joita on tavattu kirjoittamaan esimerkiksi renessanssi-italian hovijuonitteluihin. Ei pidä antaa erikoisefektien ja ympäristön hämätä. Se, että ihmiset eivät pukeudu sukkahousuihin ja ympärillä ei ole hovia ja puutarhoja ei tarkoita että juonittelun kaavat eivät ole samoja.

Sinä saatanan kaunainen
korpikepulainen korkkiruuvijuntti
et vain tajua valtiomiestason
laatuproosan päälle
Ei ole tässä maassa mitään
uutta. Pian omia
itsetyytyväisyyspierujaan
haistelevat tekstikriitikkohipit
pystyttävät giljotiininsa
Senaatintorille keisarin patsaan
tilalle. Ja sitä pystyttäessä
tulee teilläkin, arvoisat kaunakot,
liekehtivä khimaira vastaan.

Supersankarigenressä ytimessä on nimenomaan se "kuka viekottelee kenet" ja "ketkä ovat tällä hetkellä tiimissä" ja miten "vastapuoli muuttaa tiimiytymisen dynamiikkaa tekemällä erilaisia tarjouksia" tai miten "yhteinen uhka yhdistää vastahakoiset niin että vihollisuudet unohdetaan hetkeksi". Kenties niitä ei pidäkään nähdä kiiltokuvamaisina yliyksinkertaistuksina joissa hahmoissa ei ole kompleksisuutta. Kenties tämä pitää sen sijaan liittää vanhoihin myytteihin. Tai niinin ranskalaisiin keskusteluelokuviin joissa kaksi ihmistä istuu, mitään ei tapahdu ja jossa ilmoille heitetään mietelauseenomaisia huomioita maailmasta tavalla jotka ovat varsin tuttuja erilaisista teepussiaforismeista.

Ja ei. Tämä ei tee supersankarigenrestä syvällistä. Ei kieroilu ja sosiaalinen peli takaa hienostuneisuutta. Jokainen pinnallisia pukudraamoja seurannut tietää ainakin tämän. Niiden pinnallisuuden tapa on kuitenkin hyvin erilainen kuin vaikkapa minä Tim Burton niitä pitää. Kenties tämän mielikuvan muuttamiseen tarvitseekin oikaestaan tehdä se yksi asia. Lukea yksi vihattu pinnallinen sarjakuva. Sen jälkeen osaa vähintään dissata aihepiiriä oikeista ja todellisista syistä.

Itse.

"Know thyself." John once told me it's inscribed over the entrance to the temple of Apollo. The entire quote is "Know thyself and thou shall know all the mysteries of the gods and the universe." That's quite a mouthful. My version is this: "Know thyself because what else is there to know?" People hide secrets. Time is a lie. The material world can disappear in an instance. It has, and it will again. Our identities change. Our names, the way we look, how we act and speak. We're shapeshifters. There is no control, no constant, no shelter, but the love of family and the body God gave us. And we can only hope that will always be enough."
("Terminator, Sarah Connor Cronicles")

Itsensä tuntemista on aina pidetty tärkeänä. Esimerkiksi kreikkalainen ajatelma "γνῶθι σεαυτόν" ("tunne itsesi") oli tärkeä asia. Nykyisinkin itsetunnosta puhutaan hyvin paljon. Osittain tämä johtuu varmasti siitä että nykyisin eletään hyvin individualistisia ja egoistisia aikoja.

Jokaisella ihmisellä on itsetunto. Se heijastuu olennaisesti sekä persoonallisuuteen että identiteettiin. Näiden lisäksi se on kuitenkin ensisijaisesti ihmisen rooli itselleen. Henkilökohtainen näkemys omasta arvosta. Se ei ole pysyvä, vaan se voi muuttua ajan mittaan paljonkin.

Marika Burton on esittänyt että sanasta "itsevarmuus" tulee mieleen kovuus, ja korostaa sen sijasta sitä että ilmiötä kannattaa kutsua juuri itseluottamuksesta, joka voi olla pehmeälläkin ihmisellä vahva.

Ojasen mukaan itsetunto koostuu minätietoisuudesta, itsearvostuksesta, itseluottamuksesta ja itsetuntemuksesta. Eli jos ihmisellä on suuri itsetunto, hän näkee itsensä yksilönä ja arvokkaana, luottaa taitoihinsa ja on samalla myös realistinen kykyjensä ja rajoituksiensa suhteen. Itseensä luottava ihminen uskoo selviävänsä tehtävistä, joihin joutuu. Itseään arvostava taas voi selvitä vaikka epäonnistuisikin. Ja itsetunteva osaa arvata milloin epäonnistuminen ja onnistuminen käyvät.

Itsetunto liittyy siis kolmeen teemaan: relaaliminäkäsitykseen, joka on (1) kuva siitä joka ihmisellä on itsestään, (2) toiveet siitä mitä ihminen haluaisi olla sekä (3) käsitys siitä, millaisena muut häntä pitävät. Itsetunto liittyy näiden kolmen teeman kautta omiin ihanteisiin ja odotuksiin ja luuloihin muiden mielipiteistä.

Jos ihanneminä on kaukana siitä mitä ihminen on, on hänen tietysti vaikeampaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Tämä tarkoittaa sitä että ihmisen itsetunto on ainakin usein jotenkin sidoksissa myös ulkoisiin seikkoihin. Ja ulkoisia asioita tarkastellessa itsensä vertailu muihin ihmisiin tulee helposti mukaan. Tätä kautta kateuskin saadaan liitettyä ikään kuin mutkan kautta huonoon itsetuntoon

Kuitenkaan itsetunto ei riipu täysin ulkoisista mittareista. Toki pultsarin voi olla vaikeampaa hankkia hyvää itsetuntoa, mutta sekin on mahdollista. Lievemmissä versioissa hyvä itsetunto auttaa esimerkiksi kestämään itseen kohdistuvaa kritiikkiä, vaikka kritiikin kykenisi ottamaan vakavastikin.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu oikeastaan vasta sitten kun itsetunto on huono. Tässä vaiheessa voidaan huomata, miten hyvästä itsetunnosta on tehty ikään kuin sosiaalinen velvollisuus. Huono itsetunto sidotaan usein ihmiseen itseensä eikä hänen ulkopuolisiin olosuhteisiin, eli toisin sanoen huonosta itsetuntemuksesta syytetään ihmistä itseään. Ja ironista kyllä, tämä on tarjottimella tuotu epäonnistumiskokemus, jotka tuskin kohentavat itsetuntoa. Tässä ohden ajatellaan että itsetunto ei liity mitenkään tosiasioihin, eli se on ihmisen subjektiivinen tunne. Jos itsetunto on vain sisäinen tunne, on johdonmukaista tarjota positiivisia mielikuvia. (Sääli että se ei vähennä tuskaa niillä jotka sitä tarvitsevat.)

Kuitenkin toisaalla hyvä itsetunto on jotain, jonka tavoittelu sisältää tunnetut mekanismit. Ja tätä taitoa tietysti kurssitetaan. Tässä hyvä itsetunto uskotaan saavutettavaksi jollain säännönmukaisella tavalla.

Itsestunnon kohdalla mielenkiintoiset kysymykset ovat tietysti siinä, voidaanko sitä edes lähestyä välineellisesti. Ja jos voidaan, niin pitääkö tilannetta korjata korjaamalla ulkoisia asioita, vai sitä tapaa jolla ihminen itse suhtautuu itseensä. Onhan selvää että jos ihminen parantaa harjoittelulla taitojaan, tämä voi vaikuttaa hänen onnistumiskokemuksiinsa ja tätä kautta muuttaa myös sisäistä tunnetta itsestään. Ainakin itselläni on aina silloin tällöin tuntemuksia, joissa huonon itsetunnon vierittäminen ihmiselle itselleen on eräällä tavalla hänen kokemuksiensa vähättelyä. Kuitenkin myös ajatus siitä että ihminen tuntee olonsa paremmaksi kun keksii suhtautumistavan, jossa pahassa näkee hyvää tuntuu uskottavalta.

Itse olen rakentanut tähän vastaukseksi sen että kaikkiin ongelmiin on ratkaisu, ja jos siihen ei ole ratkaisua se ei ole ongelma, vaan olotila. Eli ulkoisella ja sisäisellä suhtautumistavalla on molemmilla paikkansa. Kun tämän vielä osaisi soveltaa omassa elämässään.

Miekkamiehet maan rakoon ~ Miehen paikka on kuopassa?

"One new source of misinformation about historical European martial arts comes now from academics writing about matters of sword combat or historical fighting skills from well outside their area of special expertise, approaching the subject as neither martial artists nor military historians but from perspectives focused on post-modern deconstructionist social theories. This inevitably leads to cherry picking what elements of the subject they find useful for their personal theories of gender issues while ignoring the central nature of the subject (e.g., "the duel represents an attempt by the patriarchy to express its sense of masculine spatial identity through external body manifestation of homoerotic representation validating the conceptual sense of gender and class."). The desire to see any thing in the martial arts other than things actually having to do with either "martial" or "art", results in their missing the forest for the leaves. To paraphrase Freud, sometimes a "sword fight" really is just a "sword fight."!"
(J. Clements,"The "Politically Correct" Study of European Martial Arts?")

Keskiaikainen miekkailu ei ole yleisesti ollut kovin suosittu tutkimusaihe. Historiallisen lähestymisen sijasta aihetta on lähestytty - toki määrällisesti myös vähän - postmodernien konstruktioteorioiden kautta. Niissä on yleensä kahta pääluokkaa, ja niiden yhdistelmiä (mistä esimerkki otsikon lainauksessa.)
1: Feministipohjainen psykoanalyysillä maustettu näkemys, jossa korostetaan miekkailun miehisyyttä. Sen katsotaan tukevan patriarkaalisuutta. Siinä korostetaan omaa miehisyyttä. Lävistämishaluun yhdistetään usein psykoanalyyttinen "penetraation" ajatus, jossa "miekan työntyminen" olisi aina ideana sama kuin peniksen työntäminen ruumiinaukkoon.
2: Toinen, psykoanalyysipohjainen ja feministillä maustettu näkemys, jonka mukaan miekka on "fallos" tai "fallossymboli". Tätä kautta se tulkitaan penisten keskenään läiskyttelyksi, eli homoseksuaaliseksi toiminnaksi. Tällöin kyseessä olisi jopa jonkinlainen kaappihomouden ilmentymä. Tätä kautta miekkailija itse asiassa yrittää mukautua yhteiskunnan heteronormeihin.

Tätä kautta on tuotettu sellaisiakin kirjoitelmia, kuin Clementsin listaamat tutkimukset (1) "Gender-bias in Talhoffer’s Judicial Duels, or Why Isn’t The Woman In The Hole?". (2) "Ethnic Inequality and Racism of the Fechtschulen: The Significance of the Lone Negro in Talhoffer" (or..."Was Ringeck a Redneck?") (3) "The Long-Sword vs. Small-sword: Phallic Imagery Obsession of European Masters of Arms" (4) "Was Capo Ferro Gay? The Homo-Eroticism of Thrusting Nude Males in Renaissance Fencing Art"

Tässä on kuitenkin takana melko paljon sitä samaa, mitä esimerkiksi Saara Lilja kirjoitti "Antiikkia ja Myyttejä" -kirjassaan. Hänen oli ollut vaikeaa tutkia antiikin ajan suhtautumisia homoseksuaalisuuteen, koska häneltä jatkuvasti kyseltiin sitä, että "onko hän itse". Tämä on yksi tapa tavoitella sensuuria. Kiinnostuksen tai tutkimuksen aihe yritetään kieltää. Siinä vaiheessa kun tutkimusta voidaan tehdä ja vastaan tulee kysymys "miksi sitä täytyisi tehdä", täytyisi kiellolla olla jotkut vahvan eettiset syyt. Näin ei kuitenkaan käytännössä valitettavasti ole. Leimaaminen aiheen pohjalta on suositumpaa. Postmodernisteille kommentaattoreille voitaisiin jopa suhtautua heidän itsensä soveltamalla strategialla, jossa viitataan projektioon, eli siihen että kun he itse ovat valinneet joko postmodernin tai feministisen suunnan, tähän valintaan on motiivi. Ja että motiivi ajaa heidät ajattelemaan että muillakin käy samoin, jolloin oma synti nähdään muissa. Ja kysellä sen jälkeen että kun kerran koet aiheen "miehiseksi" tai "normeja korostavaksi" ja olet valinnut tuollaisen oppialan, niin eikö tässä näkemyksessä puhu enemmänkin kommentoijan omat pelot ja luulot? Feministiselle tulkitsijalle voitaisiin lisäksi jatkaa kyselemällä että eikö asioiden leimaaminen miehille ja naisille kuuluviksi olekin kovasti tasa -arvoa vastaan?

Lisäksi on hyvä huomata, että aktiivinen tilanhaenta aka. "aggressiivinen kilpailuhenkisyys" joka miekkailuun myös usein liitetään pahana asiana, koskee lähes kaikkia urheilumuotoja. Nekin ovat perinteinen "miesten asia". Tulkinnat falloksesta johtavat erikoisiin kastraatiotulkintoihin pesäpallossa. Maila rinnastuu taatusti hyvin muotonsa puolesta fallokseen ja pallotkin miehillä muotonsa puolesta.

Tämän vuoksi ajattelinkin siirtää aiheen siihen, mitä historiallisen miekkailun tutkijat sen kokevat. He yrittävät rekonstruoida sen, miten keskiajalla puolustauduttiin. (Harrastaja taas haluaa huitoa miekalla.) Manuaalejen tulkinta ei ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla.

Miekkailu ja "ajan henki".

Tässä kohden on mielenkiintoista miettiä, että jos ajatellaan että historia vaikuttaa arvoihin, voidaan miettiä että Karl Marxin ja Michel Foucaultin ideoissa valtapeli ja dominointi ja luokkien välinen sota johtuisi siitä että he olivat eurooppalaisia: Amerikoissa on ollut vapautumissota ja sisällissota, mutta sillä ei ole koskaan ollut alaluokkaa. Amerikoissa alakuokan paikka kun oli mustilla orjilla. Tätä kautta rasismiteemat olisivat Amerikkalaisia ja luokkasodan teemat eurooppalaisia. Tätä kautta voidaan lähteä eteenpäin.

Keskiaikaista miekkailua tutkittaessa manuaalit ja koodeksit, päälähteet, ovat satoja vuosia vanhoja, on tehty tiettyä sosiaalista käyttötarkoitusta varten. Niitä tarkastellessa postmodernismi ontuu, koska sitä tulkitaan aina katsojan maailman kautta. "Ajan henki" on hieman erilainen kuin ennen. Tätä kautta siinä missä filosofiaa ja elokuvia arvostellessakin korostetaan miten tulkinnassa on otettava aika huomioon, on tässäkin kohdassa otettava aika huomioon.

Koodekseissa on yksinkertaisesti ollut systemaattinen lähestyminen yhteiskunnassa siihen aikaan tärkeään asiaan: Se on sisältänyt itsepuolustusta ja oikeusjärjestelmää varten valmistautumista - on hyvä muistaa että kaksintaisteluilla korvattiin jopa oikeuskäsittelyjä murhasta. Sillä on siis ollut käytännön tarve. (Niiden synnyn selitykseen ei tarvita homoseksuaalisuutta.) On hyvä muistaa että sitä harjoitti nimen omaan eliitti, ja sitä harjoiteltiin paljon vapaa -ajalla, joten se oli samanaikaisesti myös urheilua. Tätä kautta olisi järkevämpää esittää että koodeksien motiiveina oli enemmänkin
1: Hengissä selviäminen. Tämä on motiivina aliarvostetussa asemassa postmodernistien keskuudessa. Ehkä he eivät ole kovin tiiviisti kuolemanvaarassa?
2: Saavutetun valta -aseman (joko oman, tai oman kuninkaan tai muun vallanpitäjän) pitäminen taistelussa joka käytin nimen omaan toisia miehiä vastaan.
3: Niillä oli myös tärkeä arvostuskysymys, koska kaksintaistelussa oli katsojia, jotka arvoivat. Ja tulos määräsi aseman ja tätä kautta niissä enemmänkin testattiin sitä onko henkilö "arvostuksen arvoinen". Tämä korostuu sillä, että kaksintaistelun voittajan ajateltiin olevan se, jonka puolella Jumala oli. tätä kautta kyseessä oli myös sosiaalinen näytelmä. Tämä korostui sillä, että etenkin ranskassa kaksintaisteluja käytiin myös tylsytetyillä miekoilla ja erityisen epätarkoilla pistooleilla ja ne lopetettiin "ensimmäiseen haavaan" tai "antautumiseen". Tätä kautta hengenmenetyskin oli näissä pientä. Toki myös "kuolemaan asti" -kaksintaisteluja tapahtui, ja joskus joku kuoli "ihan vahingossakin". Saksassa sen sijaan oli käytössä vaaralliset pelit. Voidaan myös ajatella että miekkailu oli "popkulttuuria", jota on tulkittava ajan hengessä.
4: Tätä kautta estetiikka ja etiikkakysymykset nousevat esiin. Myös se, mitä tekniikoita pidettiin tyylikkäinä ja eettisinä.

Näiden rinnalla kovin keskeinen selityksen syy ei ole "homoseksuaalisuus". Ei, vaikka itsepuolustusta voidaan käsitellä myös homoseksuaaliin samastuen : Sacha Baron Cohen lähestyy tätä teemaa elokuvassaan "Brüno", jonka traileriin asti on päätynyt tämä homomiehen kysymys "How Do You Defend Yourself Against a Man With Two Dildos". Tämä on ehkä nykyään olennaisempaa kuin ennen, johtuen "muuttuneesta ajan hengestä", eri asioita painotetaan.

Kovin sujuvaa motiivien etsiminen ei ole edes kristinuskon tai arvojen puolustus muita ideologioita vastaan, koska ne joita vastaan kisattiin kuuluivat usein samaan ideologiseen luokkaan. (Kaksintaisteluja ei käyty "saraseenejä" vastaan. Ja koodekseja on ajoilta jolloin ristiretkiä ei käyty.) Ne toki rakentuivat niiden antamien reunaehtojen ympärille. Se oli enemmän konventionaalisia arvoja vahvistavaa, kuin muita arvoja tuhoavaa.

Tutkimuksissa on hyvä huomioida myös oppihistoria: Koska miekkailu toimii fyysisessä maailmassa, niiden selityksiä lähestyttiin sen ajan tiedekuvauksen kautta. Tämä on tärkeää, koska manuaaleissa käytetään geometriaan ja Aristoteleen näkemyksiin sidottuja esityksiä esimerkiksi liikkeen luonteesta. Tätä kautta manuaalit myös kertovat miekkailun ja yläluokan suhtautumisesta tieteelliseen edistymiseen. (Sellaisten kysymysten, kuten "olivatko jälkijunassa vai eturintamassa vai keskellä"? ja "onko tiede vain paikkaamassa, eli tekniikka on pääasia ja tiede on vain tekosyy", joka sekin kertoo asennoitumisesta tieteeseen: Se on manipulointikeino, uskottavuuden tuoja.)

Kaiken kaikkiaan on hyvä huomata, että miekkailu on ollut tavoitteiltaan konventioita tukevaa. Sillä on puolustettu maata. Ja silloinkin kun kyseessä on ollut kaksintaistelu, siinä noudatetaan ajallista konventiota, "kunniaa", ja kamppailut on käyty sosiaalisen konvention ja sääntöjen mukaan, pilkuntarkasti. Kaksintaistelun rakenne itsessään ei sisällä mitään luovaa. Ainoastaan kamppailut itsessään toteutuivat eri tavalla, ja se on se, missä miekkailun luovuus ja yksilöllisyys ilmenee.

Miekkailukoodeksien suhde tieteeseen kuvaa hyvin aikaa. Esimerkiksi tämä näkyy siinä, miten manuaalit usein käyttivät tekniikan "oikeuttamiseen" perusteluja. Tyypillinen on geometristen ja symmetristen muotojen käyttö. Tässä on takana ajatus siitä että hyvän miekkailun idea olisi jossain, ja sitä ei oikeuteta empiirisellä kokeilulla, vaan järkeilyllä. Siksi miekkailun älylliseen oikeuttamiseen tarvittiin nimen omaan matematiikkaa. Tämä on konventioiden seuraamista. Karkeasti voidaankin sanoa että miekkailuoppaat seurasivat hyvin ajan normeja. Se ei edistynyt tieteen ja kehityksen mukana, vaan selitykset muuttuivat tieteen mukana. Syynä on ehkä se, että miekkailu on kuitenkin hiottu myös käytännön taisteluilla. Tätä kautta jo se, että kirjoittaja oli elossa kirjoittamassa kirjojaan kertoi siitä että hänellä oli jotain, joka myös toimii. Kun lähestymistapa on "hypoteettis-deduktiivinen" eli ensin on mietitty miten toinen on päihitetty, ja on muistettu miten on voitettu, ja häviötilanteessa tekniikka on joko hävinnyt tai vähintään muistetaan että sillä on hävitty ja miten on hävitty. Näin syntyy lopputuloksena toimiva tekniikka. Kun tekniikka kuvaillaan vaikka piirroksin, on ajanhengen mukainen looginen notaatio tämän päälle on vain ajankuvan mukainen kuvauksen perustelu. Selitys on liimattu päälle jälkeenpäin.

Miekkailun rekonstruointi.

Tietenkin miekkailua on tutkittu myös toisenlaiselta kannalta: Alfred Hutton ja Sir Richard Burton tekivät tutkimusta pragmaattisesta suunnasta. Tätä kautta heitä kiinnosti miekkailun rekonstruoiminen: Burton keskittyi siihen miten miekkojen muoto oli muuttunut aikojen saatossa. Hutton taas yritti toisintaa itse tekniikoita, eli hän teki taisteluperinteen liikeratojen ennallistamista. Tämä vaatii myös kovaa fyysistä työtä ja kokeilua. Heidän kirjoituksensa perustui kuitenkin ajatukseen siitä miten ihmiskunta suuntautuu kohti täydellisyyttä kaikessa. Tämä tarkoittaa sitä että (1) varhainen miekkailu nähtiin huonona verrattuna nuorempaan (2) vanhat miekkamallit nähtiin huonompina. (3) Kaikkea rinnastettiin siihen hetkeen, ja ideana oli se että miekkailu edusti "pimeää ja pahaa keskiaikaa". Moderni aika oli tuonut lisää valoa ja moraalia, älyä ja teknologiaa. Siksi miekkailun etiikka ja taito nähtiin tiivistyneen moderniin vapaa -ajan urheiluun. Se oli huipentuma eettisesti kuin kulttuurillisesti. Ja tekniikatkin oli hioutuneet täydellisyyteen.

Tässä korostui myös nationalistisia piirteitä: He jättivät italialaisen koulukunnan pois käsittelystään erityisen vähällä määrällä. Pohja -ajatuksena oli että italialaiset olivat primitiivisiä - olihan heillä vanhimmat miekkailuteoksetkin- tällä saralla, eikä ajatusta että tyyli olisi hioutunut omassa luokassaan erityisen hienostuneeksi, ollut vaihtoehto: Tämän vuoksi korostettiin miten paino viittaa vain siihen että systeemi pohjasi raakaan voimaan ja kevyt ase taas vaatisi maksimaalista hallintaa. Ranskalaiset olivat pistomiekkamiehiä, ja se siitä. Syynä oli kuitenkin niinkin makaaberejä seikkoja, kuin se, että vaikka herrasmiehen "kuuluikin muodikkaasti kantaa miekkaa", oli kunnon esivalistusmies ellainen, että tähän kantamiseen tuli kuulua niin vähän hikeä kuin mahdollista. Haarniskojen käyttö taas painotti painavampien miekkojen käyttöön. Teknisyys ja hallinta eivät olleetkaan primaariset syyt. Ylipäätään mitä hienostuneisuuteen tulee, voidaan aivan hyvin tehdä rinnastus. Kun Hutton esitti että "change of pattern in the sword necessitated a change in the method of using it." ja korosti tämän sanoessaan sitä, miten paljon hienostuneempaa miekkailu on kehittyessään voidaan tehdä vertaus: Spraymaaliruiskut ovat hienoa tekniikkaa, ja niillä maalaaminen on kehittynyt niiden mukana, joten graffitit ovat tietenkin paljon hienostuneempia kuin alankomaalaisten renessanssimaalareiden öljymaalaukset tai akvarellit. Eikö oikea asia olisi myöntää että värkki ja tekniikka nivoutuvat yhteen, ja että asiat olisivat enemmänkin vain erilaisia, kuin automaattisesti parempia?

Siksi kun tutkittiin historiallisia esityksiä eri mestareiden välisistä kamppailuista, onkin mielenkiintoisempaa huomata, että miekkailumestarien kohdatessa molemmilla puolilla tietysti voitettiin, mutta italialaisiset voittivat useammin. Tämä oltiin huomattu jo "aikanaan". Ranskalainen Victor Maurel kommentoi että "purpose of fencing to the Italian fencers is combat; their aim is to hit and not be hit. We, instead, admire, above all, aesthetic bouts. Here is the habitual expression, and we hear this heresy daily: 'One beautiful hit equals ten bad ones.' With this attitude, one can obtain only a conventional art that is no longer combat" Eli ranskalaiset painottivat siihen että jutun täytyi näyttää kivalta, ja tämä johti kikkailuun ja pidempiin kamppailuihin. Kun taas itse mittelössä viivyttely on huono asia.

Nykyisin taas ajatellaan että miekkailu on toki muuttunut, ja tekniikka, esimerkiksi ampuma -aseet ovat vaikuttaneet jopa miekkojen hylkäämiseen normaalina taisteluvälineenä. Mutta kunkin ajan systeemiä osataan arvostaa, eikä suinkaan pyritä rakentamaan jotain kehityskertomusta siitä miten surkea ja huono ja tyhmä ihmiskunta on jalostunut siinä määrin että se on huipentunut nykyihmiseen, joka töistä tultuaan käy jääkaapilla hakemassa oluen ja rojahtaa katsomaan "Salattuja Elämiä".

Takaisin sosiaaliseen luontoon.

Erikoisinta on kuitenkin huomata se, että vaikka valistusta korostetaan, tosiasiassa alun perin rekonstruktion historia aloitettiin (kansallis) romanttisella lähestymisellä. Miekkailun kuului olla hienostunut taito, taide ja sen tulkintaa väritti kansallistunne. Tässä vastaan tulee se, mitä romantismi oli. Siihen liittyi kansallistunnetta, kuten muidenkin tunteiden korostamista. Ja erikoista kyllä, se voidaan määritellä parhaiten sitä kautta, mitä se vastusti. Valistusta ja modernismia. Romanttisuus nojaa siihen että tekniikka toimii, mutta ei ole kaunista ja siksi sitä kaivataan utopiaan joka on joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Täällä kaunis ja onnellisuus todentuvat, mielikuvissa jos ei todellisuudessa.

Siksi ei ole ihme että Alexandre Dumas oli romantiikan edustaja ja kirjoitti "Kolme muskettisoturia", jotka kaksintaistelivat romanttisesti ja olivat muutenkin "kunnon rehdissä elämässä". Aika nähtiin siinä esteettisempänä, jossa brutaalius on vaihtunut jännitykseen ja seikkailuun vastineeksi tekniseen ja rauhalliseen tylsyyteen. (Suomessa on ihan tyhmää. Täällä ei ole edes sisällissotaa. -hengessä.) "Jumala, kunnia ja seikkailu" eikä vaan "Työ, hauska ja tienestit".

Miksi miekkailun rekonstruktio voi olla historiallisesti tarkkaa?

Kun on teksti ja tulkinta, on selvää että meitä ympäröivät tietyt fysiikan lait. Jos miekkailu nähdään toiminnan kuvauksena, siitä saadaan irti tarkastikin tietoa, koska esimerkiksi parry on sellainen, joka toistuu kaikissa taisteluissa ja manuaaleissa ja sen fysikaalinen luonne on tietty. Harva uskoo että miekaniskun liikerata sinällään olisi kovinkaan "tulkinnanvarainen". Vaikka itse miekkailutaito olisi miten sosiaalinen konstruktio. Mitä taas arvomaailmaan tulee, se ei mitenkään eroa muusta historiantutkimuksesta.
1: Tärkein huomio on siinä, että ajatuksena on sama, mikä antropologiassa pidetään tärkeänä : "hyväntahtoisuuden periaate". Tulkinnassa yritetään olettaa että mestarit osasivat edes jotain, että systeemit ovat edes järkevän suuntaisia. Näistä kokeilemalla voidaan saavuttaa tuloksia.
2: Toinen, käytännön kokemuksista ja kokeiluista noussut taktisen ajattelun idea on myös keskittynyt; Eri aseiden käyttö ei ole vain mikään sosiaalisen valinnan sattuma, vaan ne riippuvat myös aseistuksesta ja haarniskoiden käytöstä ja muusta. Hengissä selviäminen tapahtuu fysiikan lakien alaisuudessa. Ja ne voidaan peräti testata vertailulla siihen mitä arkeologit kaivelevat esiin eri paikoista ja ajoista.
3: Mitä taas tulee niihin liittyviin moraalipäätelmiin, postmodernistitkin tekevät mielellään tutkimuksia jotka esittävät kannanottoja menneisyyteen, yrittävät esimerkiksi vastata kysymykseen "Oliko Capo Ferro Homo?". Tätä ei pidetä kiellettynä, joten miksi sallia toisaalla ja kieltää toisaalla?

---

Kuva on Hans Talhofferin "Fechtbuchista".