Etnisesti luterilainen

Olemme olleet perinteisesti luterilainen maa. Tähän liittyvät muutokset tapahtuivat nopeasti. Kustaa Vaasa ratkaisi rahapulmiaan vaihtamalla maamme katolisesta luterilaiseksi. Luterilainen kirkko toisaalta hallitsi myös ihmisten lisääntymistä; Naimalupa saatiin rippikoulu käymällä. Sittemmin kirkko on yrittänyt irtautua tästä perinteestä korostamalla että luterilaisuus on maamme perinne. Ja se on tässä yhteydessä yrittänyt katkaista perinnettä itseensä selittämällä että tosiasiassa maassamme ei ole valtionkirkkoa tai valtakirkkoa vaan kansankirkko. Joka eroaa valtionkirkosta siten että valtionkirkossa kirkko saa rahaa valtiolta ja joutuu tottelemaan poliittista valtaa kun taas meidän autonominen kansankirkkomme ottaa rahat ja tekee vapaammin mitä lystää. Kansankirkkoon on sitten ikään kuin vain kuuluttu vapaaehtoisesti ja se on ollut suosittu. Tässä kansankirkkoretoriikassa kirkon jäsentilastot ja rippikoulutilastot olivat oleellisin työkalu.

Nyt tämä kansankirkkoretoriikka on ollut katoamassa. Osittain siksi että se ei ole toiminut. Kun kirkko on puhunut vapaaehtoisuudesta, on sen ollut vaikeaa saada kirkosta etääntyneitä esimerkiksi kastamaan lapsiaan. Kirkko taas on tarvinnut lapsia jotka kastetaan jäsenrekisterin yhteyteen. Tämä on monin paikoin ongelmallista kun paikoitellen selvästi alle puolet lapsista kastetaan kirkkoon. Tämä johtaa siihen että etenkin kouluissa oppilaita katsoen kirkon jäsenet ovat vähemmistössä. Tässä kulmassa on tietenkin vaikeaa oikeuttaa kirkon ”luontevaa läsnäoloa”. Onkin jo sinällään kuvaavaa että vaikka luterilaisen kirkon "läsnäolo" oikeutettiin kansankirkkoargumenteilla niin nyt kun sen argumentaation tausta on kadonnut, ei toimintaa haluta lopettaa vaan jatkaa. Aina kun jotain asiaa jatketaan sen taustalla olevien argumenttien muututtua tehottomiksi tiedetään että kyseessä on valtapelistä ja vain valtapelistä. Sellaisesta joka asettuu keskustelun ja argumentoinnin ulkopuolelle. Jossa argumentaation ainut tehtävä on nuijia valmiiksi päätetyt asiat läpi. Ja jos tässä ei onnustuta, vaihdetaan argumentaatiota eikä johtopäätöstä.

Tästä onkin tullut hankaluuksia kirkolle. Viime päivinä on esimerkiksi keskusteltu siitä miten koulutussäädökset ovat vaikeuttaneet ja rajoittaneet kirkollisten toimintaa. He ovat olleet pahastuneita siitä että kirkko ei ole saanut olla mukana sopimassa säännöistä ja päättämässä. Mikä kertoo että heille koulut eivät ole autonomisia paikkoja joiden ehdoilla toimitaan kun sinne mennään vierailemaan vaan enemmänkin jokin taho jonka kanssa väännetään asiat kuten valtakirkko haluaa.

Tässä kontekstissa on korostettu sitä että uskontoa ei tuputeta vaan annetaan tarjolle. Tätä kautta kansankirkkoretoriikasta on onnistuttu nappaamaan mukaan se käsite jota on ilmeisesti jostain syystä haluttu pitää mukana. Nimittäin se, että ihmisillä tulee olla käsitys omasta kulttuuristaan. Että täytyy ensin ymmärtää omaa kulttuuriaan jotta voi ymmärtää muita.

Tätä on sävytetty sillä että me elämme luterilaisessa maassa. Teemu Laajasalo, joka on tuoreesti valittu piispaksi, varmasti edustanee kirkon virallista kantaa tai mukailee kirkollisten näkemyksiä kertoen mitä kirkossa aika laajasti halutaan. Hän on korostanut että luterilaisuus näkyy siniristilipusta lähtien koko kulttuurissa. Ja tätä kautta myös maamme ateistit ovat etnisesti luterilaisia. Ateistimmekin ovat siis luterilaisia ateisteja.

Tässä kohden on haluttu pitää ajatuksesta jossa kirkosta asetetaan tarjolle tietoa. Tämä on hyvää retoriikkaa kunnes tiedostaa että kirkolliset ovat kaikista vahviten olleet vastustamassa muutosta jossa uskonnonopetus muutettaisiin uskontotiedoksi. Toisin sanoen uskonnosta tarjottaisiin neutraalia tietoa sellaisella tavalla, että erillistä opetusta ei tarvitsisi antaa. Tällöin he korostavat että neutraaliutta ei olekaan. Mikä on jännittävää koska kun he kertovat neutraalisti tarjoavansa tietoa jotta voi tehdä valinnan sitä myydään neutraalina tietona joka on päätöksen apuna ilman maailmankuvallista taakkaa. Kuulemme että tila on neutraali. Suvivirsi ei ole uskonnonharjoittamista. Uskonnonopetus ei ole vakaumuksellista ja niin edespäin. Tämä muistuttaa siitä että tieto ei olekaan se asia joka tosiasiassa on takana. Takana on kirkollisten tieto siitä että uskontoa ei voi neutraalisti asettaa tarjolle. Tätä ei vain ole miellyttävää tunnustaa julkisesti. ; Tätä korostaa se että uskontotiedon vastustamisen lisäksi suurimmat uskonnon näkyvyyttä koskevat valitukset eivät koske tiedottamista. Vaan esimerkiksi kirkossa vierailuja, jumalanpalveluksia ja uskonnollisia yhteislauluja. Toisin sanoen kirkon rituaalivaltaa sosiaalisessa kontekstissa. Ei tämä ole mitään tietoa. Tämä on sosiaalisen vallan näyttämistä ja miellyttävien kokemusten antamista jotta ihmisiä saataisiin suostuteltua omalle puolelle ei-tiedollisin syin. Tosin se miellyttävyys on toki monesti aika epäonnistunutta. Kohtaaminen uskovaisen kanssa on karkeasti ottaen joko haukotuttavan tylsä tai sitten uskovaisen asennevammailun vuoksi äärimmäisen epämiellyttävä. Monille onkin tullut uskonnonasioista koulussa pakotuskokemuksia. Ja tämä on tehnyt heistä kiukkuisia ateisteja.

Pintaa raaputtamalla paljastuukin että ajatellaan että yhteiskunnan jatkuvuus on sellainen että on hyvä että valtio tukee kansalaisten arvopohjan tietynlaistamista. Että uskontoa tarvitaan yhteiskunnan ja kulttuurin perustalle. Takan ei siis olekaan enää ajatus siitä että neutraalia tilaa ei olekaan vaan se että tosiasiassa vain luterilaisuudessa on kulttuurisisältöä ja jos ”etninen luterilainen” siivoaa elämästään luterilaiset asiat niin hänen maailmansa on kulttuurinkin tasolla sama kuin miksi fundamentalistit näkevät sen olevan moraalin tasolla. Vaihtoehtona ei olekaan ”jokin toinen ideologia” vaan ”arvotyhjiö” tai ”kulttuurityhjiö”.

Mielenkiintoista onkin miten he korostavat että uskonnon kouluopetus opettaa ymmärtämään luterilaisuutta ja että kaikki kulttuurissamme on luterilaisuutta. Kuitenkin samalla he selittävät että kirkosta eroavat eivät ymmärrä luterilaisuutta. Jota he kuitenkin sitten etnisesti ja filosofisesti kuulemma ovat. Kirkollisten retoriikka tässä ei ole ristiriidatonta. ; Surullista on että suurin osa on elänyt luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa ja läpikäyneet sitä luterilaista uskonnonopetusta joka kuulemma tarvitaan jotta voi ymmärtää kulttuuria jossa elää. Selvästi se ei ole tehokasta jos eroavat ateistien virrat eivät ole oppineet. Joten kirkollisten systeemi on sekava, sisäisesti ristiriitainen ja sen omien ehtojen mukaan sen keinot ovat koetellusti viallisia.

On selvää että kirkollisten retoriikka ei ole sisäisesti koherenttia. Ja syynä on se että he haluavat oikeuttaa valtaansa vaikuttamatta tungettelevilta.

Tässä he tietenkin puhuvat usein rakkaudesta. Mutta se on hyvin tietynlaista rakkautta. En pidä psykoanalyysiä minään oikeana tieteenä mutta sen parissa on kuitenkin kuvailtu aika hyvin erilaisten ”rakkauksien” jaottelua. Narsistinen rakkaus on rakkautta jossa ihminen rakastaa toisissa itsensäkaltaisuutta. Tähän usein liittyy ehtoja. Tähän usein liittyy myös ajattelu suojelusta jolla ehdot oikeutetaan. Tätä kautta syntyy esimerkiksi ajatus siitä että oikeistokonservatiivi rakastaa naisiaan lapsiaan ja perhettään ja tämä tarkoittaa sitä että hän suojelee heitä esimerkiksi maahanmuuttajia tai jotain muuta kulttuurimädättäjiä vastaan. Mutta samalla naisen ja lapsen pitää olla kiitollinen. Ja tämä tarkoittaa sitä että he eivät esimerkiksi saa olla feministejä tai suvakkeja vaan heillä on oma erillinen roolinsa joka heidän on täytettävä. Aito rakkaus taas olisi sitä että osattaisiin asettaa rakkauden kohde vapaaksi vaikka se tarkoittaisi sitä että on päästettävä irti.

Uskonnon ”rakkaus” on aina juuri tätä. Halutaan ”pelastaa” ja ”varmistaa että kulttuurimme ei tuhoudu”.

Ja tässä itse asiassa oletetaan hyvin omituisia asioita. Kun me katsomme miten Laajasalo sanoo ateistejamme kulttuurisesti luterilaisiksi, hän varmasti ajattelee että he elävät luterilaisuuden läpitunkemassa maailmassa. Tämä on ajatus joka ei ole kulttuuria katsellen itse asiassa juuri ollenkaan uskottavaa.

Tässä takana on esimerkiksi Laajasalon ajatus siitä että siniristilipun takana on kristillinen tausta. Tässä ongelmana on se, että harvalle se enää edustaa mitään kristillisyyden ehdotonta normia. Rehellisesti sanoen jos se olisi velvollisuus olla kristitty, se edustaisi valtiollista teokratiaa ja jos siniristilipulla alettaisiin sellaista oikeuttamaan olisi kenties syytä vaihtaa koko lippu. Kansallisia symoleja on vaihdettu monissa maissa jos sen symbolit alkavat ajamaan jotain hyvin vastenmielisiksi nähtyjä asioita. Ja demokratiassa maan symbolit ovat juttuja toisten joukossa. Dogmaattisuus ja muuttumattomuus näissä asioissa on sidottu ehdottomuuteen jotka ovat länsimaiselle demokratialle syvästi sen perusnäkemysten vastaisia.

Tässä mielessä voidaan sanoa että ristille on tosiasiassa käynyt se, että se on lipussa lähinnä sillä oikeudella että se on kulttuurinen kuriositeetti joka ei paina elämässä arjessa ja kulttuurissa elämisessä välttämättä mitenkään. Näin ollen se muistuttaa vihkisormusta. Moni muistaa kuulleensa siitä miten vihkisormuksen nimettömyys perustellaan 1500 -lukulaisella uskomuksella jossa nimettömästä on suora yhteys sydämeen. Tapa on kuitenkin peräisin jo rooman valtakunnasta. Esimerkiksi ei-kristillinen Plinius on maininnut vihkisormusten käytöstä. Tähän liittyi ei-kristillisiä pakanallisia uskomuksia. Nämä eivät tosiasiassa lataa mitään pakanallista merkitystä vihkisormusten käyttöön tai tee vihkisormuksen pitäjää mitenkään relevantisti roomalaiseksi. Toki on selvää että kaukainen yhteys historiassa on. Mutta tämä ei oikeasti merkitse kulttuurissa elämistä eikä tämän tiedon tietämättömyys tosiasiassa kuihduta kulttuurielämää.

Tämä on hyvin tärkeää muistaa sillä suurin osa kristillisestä ”kulttuurin ymmärtämisestä” on sitä että opetetaan esimerkiksi mitkä toistetut sanonnat ovat peräisin Raamatusta. Merkittävintä on että kaikki osaavat käyttää näitä sanontoja ilman tätä tietoakin. Kristityt tässä tosiasiassa yrittävät sitoa ihmisten identiteettiä heidän oman elämänsä ja elämänpiirinsä sijasta muihin ihmisiin. Esimerkiksi vanhempiinsa. Tämä ”tausta ja vanhemmat ovat oleellinen identiteetille” ei ole mikään tieteellinen tosiasia vaan mielipide johon uskotaan kun sitä riittävästi hoetaan. Tämä paistaa esimerkiksi niissä kertomuksissa joissa adoptoitu on kärsinyt ”geneettisestä isättömyydestä” vaikka olisi ollut adoptoituna heteroperheeseen. (Joita löytyy vaikka Puolimatka ei sellaisia mainitsekaan koska hän vastustaa vain homoperheisiin adoptoimista.) Kun ihmiselle syötetään legendaa siitä että biologinen yhteys on jotenkin ehdoton ja relevantti hän tietenkin saattaa kokea onttoutta jos kuulee että on adoptoitu. ”Sinä et ole minun oikea isä” on tätä kautta heitto jossa on ilmaistu että kulttuurinen dogma on nielty koukkuineen.

Tilanne muistuttaa tältä osin vähän samaa mikä on ongelmallista Kinseyn lapsien seksuaalisuuden kohdalla. Kinsey viittasi että monilla lapsilla olisi tarve orgasmisuuntautuneeseen seksuaalisuuteen. Kuitenkin tässä tietoja on kartoitettu paljolti esimerkiksi sellaisista taustoista kuin pedofiilien haastattelemisesta. Aivan samoin voidaan sanoa että kristityt korostavat että lapsilla on luonteva tarve Jumalasuhteeseen. Ja että kulttuurinen tausta ja biologiset vanhemmat ovat tärkein liitos omaan identiteettiin. Väite on se, että voisi sanoa mikä on ymmärrettävä mistä on tullut. Se on mielipide ja dogma. Ei tieteellinen kulttuuririippumaton tosiasia. Siitä tulee toki monille totta jos sitä kulttuurin sisällä hoetaan. Mutta tämä pysyvyys ei takaa sitä että se olisi jokin väistämätön asia.

Huomattavaa onkin se, että aina kun näitä ”Kulttuuritaustoja” nostetaan esiin, korostetaan miten esimerkiksi Monty Pythonia tai Juice Leskistä ei voi ymmärtää ilman että on tutustunut omaan luterilaiseen taustaan. Tämä on ensinnä siitä kiinnostava, että Monty Pythonin ”Life of Brian” on varmasti ymmärrettävissä vain jos tuntee kristillisen ja juutalaisen kulttuurin melkoisen hyvin. Kuitenkin toisaalta jos lähdet tulkitsemaan kuolleen sinisen papukaijan eläinkauppasketsiä Jeesuksen ylösnousemuksen ja pelastuksen näkökulmasta, tulkintaskemtaiikka on melkoisen vääristynyt.

Toinen asia on se, että jo nämä toistuvat esimerkit – Juice Leskinen ja Monty Python jostain syystä kuuluvat tässä viralliseen kaanoniin – ovat tosiasiassa menneen maailman asioita. Ei nykynuoret edes välttämättä ole kuulleet tai ole kiinnostuneet heistä. Esimerkit eivät jostain syystä koske nykykulttuuria. Itse asiassa ajatus kulttuurimme luterilaisuudesta onkin peräisin ajalta jolloin oli rajallinen määrä televisiokanavia ja ihmisillä oli tätä kautta yhteiset tietolähteet. Nykyään kaikki on sirpaleisesti netissä ja Netflixissä. Ja tämä kulttuuri hyvin useimmiten nimenomaan ei ole luterilaista.

Merkittäväähän on että esimerkiksi Laajasalo puhuu etnisestä luterilaisuudesta jonka siivoaminen tekee kulttuurielämästä hyvin köyhää. Itse kuitenkin seuraan kulttuuria paljon. Minulla on esimerkiksi kulttuuriosio youtubessa jossa tulkitsen asioita ties mistä näkökulmista. Näissä luterilaisuus ei yleensä ole kovin tärkeä. Sillä luterilaiset maat ovat pieni pisara meressä ja niiden tuottama viihde on pienimääräistä ja isoin osa siitä ei ole kiinnostavaa. Etenkin luterilaisesta viitekehyksestä tehdyt eivät ole kiinnostavia.

Televisiokulttuuriin jymähtäneet edustavat kansamme sedimenttikerroksia. Ne ovat harhautuneita kuin Ruotsila jonka fundamentalismikirjassa on ajatus siitä että suomi on luterilainen ja esim USA on vahvemmin kalvinistinen ja että nämä erot ovat oleellisia muistaa. Näillä on kuitekin lähinnä maantieteellis-historiallinen tausta joka ei elä kulttuurissamme nykyään. Sillä data kiertää valon nopeudella ympäri maailman. Suomalaiset fundamentalistit copy-pasteavat julistusmateriaalia ilman kovin minkääntasoista filosofista silmää ja tosiasiassa heidän puheensa on hyvin monin paikoin kalvinismin läpitunkemaa. Edes fundamentalistimme eivät ole etnisesti kansankirkkomme jäseniä. Eipä ihme että he siitä niin massalla eroavat.

Kun katsotaan nykykulttuuria suurin osa tulee amerikoista. Ja sieltä kaikki ei ole kristillisyyden läpitunkemaa. Jos esimerkiksi analysoi ”BoJack Horsemania” ei edes kristillinen ajattelu ole tärkeä. Paitsi jouluspesiaalin ymmärtämisessä. Tosin siinäkin sävy on pilkallinen mutta pilkan ymmärtäminen vaatii sen että on perustiedot kristinuskosta. Toisaalta jouluepisodin jumalanpilkalta vivahtaminen vihjaa että kenties perinteen arvostaminen ja perinteen tunteminen ovat eri asia. Ja että luterilaisen kansankirkon luulo siitä että kulttuurin tunteminen ja kulttuurin arvostaminen ovat yksi ja sama on tätä kautta toiveajattelua. Ja silloin kun viihde vaatii teologiaa se on useammin katolista tai kalvinistista kuin protestanttista viitekehystä. Tämä alleviivaa sitä että vaikka kulttuurimme olisikin kristillinen tai kristillisyydellä paikoin koristeltu, niin luterilainen kansankirkko ei ole sen avaamiseen se oleellisin teologinen lähde.

Tässä mielessä esimerkiksi katolinen perinne on kannaltani oleellinen koska ilman historiatajua ei saa yhtä paljon irti siitä kun ”Assassin’s Creedissä” puukottaa temppeliherraa. Tai kun HEMA -miekkailussa luen jotain historiallisesti vanhaa ja autenttista ”Codex Wallersteiniä” jossa kristillisen kulttuuriperinteen sisällä opetetaan eettisiä asioita kuten maajussien kurkun leikkaamista ja sitä miten ihmisiä voi puukottaa kiveksille. Tässä kontekstissa on kenties hyötyä kristillisyystiedosta. Mutta tieto ei vaadi mitään lämmintä pörröistä tunnetta tai sosiaalista kokemusta tai muuta vastaavaa. Luterilaisuudella tai sanontojen historialla tässä yhteydessä ei tee paljoa mitään. Eli koulussa ei edes opeteta ”oikeita asioita” niiden suhteen.

Toisaalta kun katsotaan maailmaa niin aika monet seuraavat animea ja muuta vastaavaa japanista tullutta materiaalia. Näiden tulkinnassa kristillinen viitekehys ei yleensä edes toimi. Merkittävää on että Laajasalo ka kumppanit eivät ole kertomassa miten aktiivinen kulttuurielämä avautuu luterilaisella teologialla näiden kohdalla.

Toki tässä alleviivautuu suurin ongelma. Ihmiset eivät yleensä edes vihaa kirkkoa vaan he ovat etääntyneet siitä. Kirkko teeskentelee yhteisöllisyyttä. Tässä käy se mikä yleensä käy. Kun yhteisöllisyyden käsitteeseen turvaudutaan yhteisön suojelemiseksi, on kaikki käsitteen takana olevat myönteiset merkitykset käytännössä menetetty jo aikaa sitten. Yhteisöllisyyteen vetoaminen on tyypillistä esimerkiksi tilanteessa, jossa niin moni yhteisön jäsen kokee vieraantuneensa yhteisön yhteisistä normeista, laeista, säännöistä ja asenneilmapiiristä (sekä useimmiten myös siinä olevista ihmisistä yksilöinä), että se uhkaa yhteisöstä maksimaalisesti hyötyvän (usein yhteisön elättämän) ryhmän etuja. Tällöin yhteisöstä erkanevat jäsenet ovat hyökkäyksen kohde ja vaarantavat yhteisöllisyyden ja antautuvat väistämättä äärimmäiselle itsekeskeisyydelle.

Laajasalon ja muiden ongelmana onkin se, että he tulevat määrittelemään esimerkiksi minun identiteettiäni ulkoapäin. He sanelevat minun identiteettini ja etnisyyteni. Asiasta ei keskustella vaan se on dogma jota he toistavat. He korostavat oman ideologiansa keskeisyyttä ja erinomaisuutta ja sitä miten kulttuuriamme ei muka voisi lainkaan ymmärtää ilman sitä. Kuitenkin he tosiasiassa tarjoavat läsnäolollaan sosiaalista rituaalivaltaa jonka harjoittamisen innossa unohdetaan selittää se kulttuuriympäristö jossa ihmiset elävät.

Ainakin minun kohdallani näyttää hoopolta että kirkko ei tule minulle minun ehdoin selittämään miten sen heidän oppinsa tarjoaminen rikastaa minun elämääni, tekee siitä paremman ja tekee kuluttamastani viihteestä ymmärrettävämpää. Kirkolliset väittävät että näin vain on. Tämä on hyvin erikoista. Koska luulin että minä tiedän oman elämäni ja koen mikä sitä rikastaa ja ei-rikasta. Teemu Laajasalo taas ei sen sijaan edes tiedä mitä kulttuuria kulutan ja missä määrin. (Siinä määrin kulutan ja analysoin että jos sanoo että se on köyhää niin harvassapa ovat ne luterilaiset joiden kulttuurielämä rikasta on.) Ja tosiasiassa jos hän tietäisi niin hänellä olisi varmasti vaikeaa selittää miten luterilainen – tai usein edes kristillinen -viitekehys on tulkinnanrikastamisessa ja ymmärtämisessä oleellista. Ja toisaalta jos hänellä olisi se tieto niin kysyisin että miten hän on sen hankkinut. Se kun vaatisi jotain tietoliikennerikoksen tyylisiä asioita jotta hän voisi vakoilla kulutustottumuksiani. Mikä alleviivaa sitä että hän ei tiedä eikä saisikaan tietää minun kulttuurielämästäni. Ja tämän tietäminen on minimivaatimus sille että hän voi ottaa kantaa siihen miten etnisesti luterilainen olen. (Tulkitkoot miten raivohulluuteen taipuvaisen musteenviskelijän teologia selittää Hatake Kakashin silmän. Ihan yksinään.)

Häntä saattaisi esimerkiksi kiinnostaa se, että vaikka vanhempani ovat minut aikanaan luterilaiseen kirkkoon kastaneet niin kuitenkin samalla molempien vanhemmissa oltiin Karjalasta paettuja. Toisin sanoen; Siellä oltiin ortodokseja. Luterilaisuus on suvussamme ollut melko juureton päätös. Tämä ei tietenkään tee luterilaisuuden valinnasta köyhää. Se vaan alleviivaa sitä että tosiasiassa geneettinen yhteys jonkun alakulttuurin harjoittamiseen ei ole niin syvä ja relevantti asia kuin kansankirkkolaisemme haluavat teeskennellä. Samasta syystä kun kirkko arvosti vanhempieni luterilaista ratkaisua sen pitäisi arvostaa sitä että en ole jotenkin identiteetti-luterilainen jonka oman kulttuurin ymmärtäminen on nollassa ilman että kuuntelee jotain juttuja jostain muusta kuin Kustaa Vaasan rahapulasta.

Portinvartijat ja portinkolkuttelijat

Hyvin usea feministi esittää että sekä miesten että naisten seksuaalisuus olisi samanlaista. Tällöin sukupuolella ei olisi vaikutusta aktiivisuuteen ja mieltymyksiin. Usein on vaikeaa ymmärtää, millä tämä asiantila perustellaan. Tuntuukin usein, että se on lähinnä kikka jolla oikeutetaan omat arvailut ja joista tehdään samastumiskokemuksia jotka laajennetaan koskemaan miehiä. Eli jolla saadaan oikeus mennä miesten päähän ja sanoa mitä he todella ajattelevat ja kokevat seksuaalisuuden ja tätä kautta saada leimattua miehet tietynlaiseksi vallankäyttäjäryhmäksi.

Koska kukaan nainen ei ole ollut mies ja hakenut samastumiskokemuksia joita verrata naisten seksuaalisuuteen, voidaankin tämänlainen ottaa arvailuksi. Asioita voidaan kuitenkin lähestyä tilastollisesti. Ja tätä kautta opitaan siitä kokevatko miehet ja naiset seksuaalisuuden todellakin samalla tavalla. Sosiologiset tilastot eivät näytä että sukupuolten osuus olisi yhtään samanlainen. Näin päästään tilanteeseen jossa käytäntö ei toteudu yhtään samalla tavalla, joten käytännön tasolla seksuaalisuuden toteuttamistilaa ei voida käsitellä minään identtisenä tapahtumatilana, vaikka olettaisikin että erot tilastoissa johtuisivat vain yhteiskunnan ja kasvatuksen vaikutuksesta, on selvää että kun erot ovat, ne on otettava huomioon aihetta käsiteltäessä.

"Naisten seksuaalinen valta" on kirja, jossa kerrotaan sosiologisista tutkimuksista (josta löytyy hieman internettiinkin laitettuna jutussa jossa naiset kuvataan miehen seksuaalisen niukkuuden maailman portinvartiojoina). Sen mukaan miehet elävät seksuaalisen niukkuuden maailmassa, jossa on suuri erä halutun määrän ja saadun seksin välillä. Naisilla ero on pienempi. Tutkimuksista on selvinnyt myös se, että naisen ei tarvitse olla kovin attraktiivinen saadakseen seksiä halutessaan. Miehillä hakemista taas on enemmän. Miesten seksuaalisuutta kuvaa myös vahvemmin Coolidge effect, eli he nauttisivat naisia useammin uusista seksuaalisista kontakteista. Miehille seksi on enemmän hauskanpitoa ja naiset taas haluavat sitoutua vahvemmin. Naisia ei myöskään haittaa jos heidän orgasminsa ovat epätasaisesti jakautuneita. Miehet taas eivät pidä epätasaisuudesta tällä rintamalla ja turvautuvat siksi helpommin esimerkiksi masturbointiin.
1: Tämä ei tietysti yllätä kun muistaa että sukupuolielinten ja seksuaalielimistön rakenne on erilainen. Jo se että miehet eivät tule raskaaksi toisin kun naiset taas kyllä, on syy siihen että naisella on isommat riskit. Jälkiseurauksien suuruus yksinään taatusti vaikuttaa. (Mistä saadaan hyvä muistutus siihen että tasa-arvokysymykset eivät voi olla sellaisia että ero naisen ja miehen välillä olisi yhtä irrelevanttia kuin sini- ja ruskeasilmäisten välinen ero.) Naisella on riski siihen että hän joutuu synnyttämään lapsen tai vähintään hankkimaan abortin. Miehellä tätä riskiä ei ole. Hän luopuu vain muutamasta millilitrasta nestettä jonka hän muutenkin ruiskisi mielellään itsestään ulos, tarpeen vaatiessa vaikka sukkaan.
2: Ja tietysti evoluutioteoriastakin saadaan muistutus siitä että panostuksen määrä vaikuttaa ; Se joka panostaa jälkeläiseen enemmän on yleensä valikoivampi. Jos panostus jälkeläiseen on hyvin pieni, ollaan hyvinkin helposti myöntyviä. Nainen panostaa raskauden raskauden vuoksi jälkeläiseen miestä enemmän joten ei ole ihme että hän myös on valikoivampi.

Toisaalta portinvartijakysymystä ei voida jättää tähän. Kinseyn tutkimuksista asti on havaittu että naisien kohdalla ongelmana on seksiaktien lyhyys. Miehet laukeavat keskimäärin liian nopeasti. Tästä seuraa se, että seksissä mies saa helpommin orgasmin ja nainen jää ilman. Näin ollen mieskin toimii "portinvartijana" naisen seksuaalisessa hyvinvoinnissa. Mutta hyvin eritavalla kuin nainen. Siinä missä miehen primaarisena ongelmana on naisten tarjoaman seksin määrä, naisien ongelmana on useammin miehen tarjoaman seksin laatu. Tässäkin asiassa tilastot puhuvat varsin rumaa kieltä.

Tästä päästäänkin sitten päivän epistolaan. Eli tantraseksiin.

Tantraseksi on etenkin naisten suosima seksuaalisen harjoittamisen muoto. Tantraseksi näkyy julkisuudessa esimerkiksi Laura Voutilaisen - tai jonkun muun naisen kehuttua sitä. Näyttääkin siltä että tantraseksiä kehuvat lähinnä jos on tantraseksiä opettava tai nainen tai molempia.

Filosofiana tantraseksi määrittelee seksin hyvin eri tavalla kuin mitä se on käsitetty länsimaissa. Useinhan länsimaissa seksuaalisuus on määritetty joko funktionaalisesti tai päämääräsuuntautuneesti.
1: Funktionaalista mallia edustaa perinteinen katolisen kirkon malli jossa seksin funktio on jälkeläistuotanto. Nautinto on vain koristelua. Kenties mukavaa sellaista, mutta kuitenkin vain koristelua. Näin seksi jonka tavoitteena ei ole lapsensaaminen on syntiä.
2: Päämääräsuuntautunutta näkemystä edustaa taas muodikas asentokikkailu ja orgasmikeskeisyys, jossa seksiä ajatellaan mekaanisena suoritteena jossa on erilaisia temppuja joita voidaan opetella tai jossa yritetään tavoitella orgasmia. Moni nainen on äärimmäisen päämääräsuuntautuneen seksin ystävä, he kun tavoittelevat multiorgasmeja saavutuksena ja tavoitteena. Yleisenä murheena näyttää olevan myös vaginaorgasmien haku, klitorisorgasmeihin ei olle tyytyväisiä. Miehien kohdalla päämääräsuuntautuneisuus näkyy tietysti jo sukuelinten kokoon liittyvissä puheissa.

Tantrisessa seksissä itse seksi on laitettu keskiöön. Sen tavoitteena ei siis ole lapsen saaminen tai edes orgasmi. Ne ovat vain siihen mahdollisesti liittyviä krumeluureja (mahdollisesti kivoja sellaisia mutta irrelevantteja kuitenkin.) Se korostaa että seksin alkuosa on lämmintä ja loppu on kylmää. Tässä olevassa mielikuvassa miehen energiaa on sitoutunut spermaan, joten ejakuloidessaan mies tämän määrittelyn mukaan menettää energiaa. Energian säilyttäminen koetaan siksi hyvänä ja itsetarkoituksellisena. Miehen orgasmi on siis huono asia, ja se erotetaan määritelmällisesti "oikeasta orgasmista joka on ihan eri asia".

Näin tantraseksistä kerrotaan esimerkiksi että "Siemensyöksyn rajoittamisen ajatus on länsimaiselle miehelle usein aivan vieras. Meidät on opetettu siihen, että miehen orgasmi ja ejakulaatio ovat sama asia. Naisessakin herättää usein hämmennystä, ellei mies rakastelun aikana saa siemensyöksyä. Useita tunteja kestävä rakastelu on kuitenkin mahdotonta ilman siemensyöksyn kontrolloimista." Näin ollen tantraseksin maailmassa siemensyöksyä kuvataan usein etäännyttävillä ja halventavilla nimityksillä, kuten esimerkiksi pelkäksi kouristukseksi. Sen yhteys nautintoon vähennetään ja kiistetään tämänlaisella nimityksellä. Siksi esimerkiksi "Aikuisen naisen päiväkirja" osaa kertoa miesten kokemusmaailmasta ihan itse kokematta että "lihaskouristushan vain vapauttaa ja päättää kiihotuksen, eli kouristus tarvitaan siemensyöksyyn, mutta sillä ei ole mitään tekemistä orgasmin kanssa, vaikka miehet virheellisesti näin luulevatkin." Asiantilaa kuvataan toisaalla seuraavasti ; "Useimmat länsimaiset miehet eivät usko, että miehen olisi mahdollista saada orgasmi ilman siemensyöksyä. Monet myös säikähtävät ensimmäistä kuivaa orgasmiaan. Harjoittamalla itsehillintää ja tantrisen rakkauden periaatteita voivat sekä mies että nainen saada full body -orgasmin, joka leviää muuallekin kehoon kuin sukuelinalueelle."

Käytännössä tantraseksissä pidennetään seksin kestoa, jolloin naisen Kinseyn ajoista tuttu ongelma helpottuu. On selvää että tämä parantaa naisten seksuaalielämää. On kuitenkin hyvä mainita asiaan liittyvät muut puolet. Karkea länsimainenkin kulttuuri nimittäin tuntee miehen orgasmin lähellä lillimisen periaatteen. Sadomasokismin piirissä on "Tease&Denial" -alakulttuuri jossa tämäntapaista toimintaa kutsutaan edgingiksi. Siinä on selvä asetelma jossa nainen hallitsee tilannetta. Hän ottaa miehen seksuaalisen halun välineeksi, jolla toinen asetetaan hallintaan.

Aiheesta on kirjoitettu esimerkiksi teos "Extended Massive Orgasm", jossa vaikutuksia kuvataan toki hyvin samantapaisiksi kuin tantraseksissäkin. Miehen seksuaalielämä muuttuu ja orgasmien kokemus muuttuu intensiivisemmäksi. Samalla alakulttuuri kuitenkin tunnustaa että se on miehelle henkisesti raskasta - se harjoittaa miehessä ensi sijassa kestokykyä. Vaikka naiset kuvaavat tantrista seksiä hyvinkin rauhoittavana ja rentouttavana, on kyseessä miehelle enemmänkin haaste. Lähellä laukeamista olemista pitkiä aikoja kuvataan miehelle ensi sijassa turhauttavaksi. Lisäksi tähän yhteyteen muistetaan usein liittää mahdollisuus tilanteeseen nimeltä epididymal hypertension, joka on käytännössä kivulias laukeaminen.

Tantraseksi voidaankin nähdä modernille naiselle hyväksytyksi tavaksi hallita seksuaalisuutta. Ja valitettavasti ei vain omaansa, vaan myös miehen. Se on keino jossa lopputulemana on se, että nainen saavuttaa useammin puutteellisen laadun seksiin, jolloin sekä määrä että laatu sopii naiselle paremmin. Kun tässä mieheltä poistetaan laatua, on riskinä se että miehen seksuaalisuuteen ei jää hirveästi mitään jossa onnistua. Huvittavinta tässä on se, että tämä tehdään uskonnollisväritteisellä argumentaatiolla jossa seksuaalisuus ja orgasmi määritellään tietynlaiseksi.
1: Tämä tarkoittaa sitä että tässä määrittelyssä on fyysinen toisen seksuaalisuuteen puuttuminen jossa "hyvä orgasmi" ja "huono orgasmi" on määritelty kysymättä miehiltä asiasta juuri mitään. Pettymys "väärän orgasmin saamattomuudesta" ja pelästyminen "oikean orgasmin saamisesta" ovat vain "tottumattomuutta ja väärää asennetta, puutteellista hengellisyyttä".
2: Ja samalla mukana on tietysti taso, joka liippaa myös aihetta nimeltä "uskonnonvapaus". Määrittely nojaa uskontoon, ja sen perustaa ei ole mitenkään empiirisesti todistettu. Asiantila ei siis ole faktuaalinen tila vaan enemmänkin uskonnollissävyinen arvolataus ja väite todellisuudesta. Ja mikään vuosituhansien takaiseen peritneeseen vetoaminen ei muuta tätä. Päin vastoin, koska asiantila ei vastaa kovin hyvin todellisuutta, sen pahempi perinteelle. - : Tämä vajaus näkyy tietysti jo siinä että tantraseksin kehujat ovat tyypillisesti naisia, jotka tietysti saavuttavat tässä jotain. Ja opettajat joilla on taloudellisia intressejä. Jos tantraseksi olisi niin paljon parempaa, se olisi taatusti jokaisen pornolehden vakiovarustusta ja sitä kehuvia miehiä löytyisi isoissa määrin.
+: Lisäksi tantraseksin keinotekoisuutta lisää voimakas kansinaismoralismin vivahdus. Vaikka eksplisiittisesti kuinka innolla selitetään suorastaan fenomenologialta maistuvasti että irtaudutaan seksin ja seksuaalisuuden määritelmistä ja tehdään tutkimusretki ilman tavoitteita, niin kuitenkin perusteluista paistaa vahvasti implisiittinen taso, jossa tantraseksi oikeutetaan hyvinkin erilaisten päämäärien kautta. Se oikeutetaan ensisijassa varsin pinnallisesti paremmilla superorgasmeilla. Sen tavoitteeksi voidaan laittaa myös parisuhteen parantaminen. Ja tällä matkalla seksuaalisuus määritellään, esimerkiksi "oikeat" ja "väärät" orgasmit ovat olennainen osa koko juttua, joten on selvää että mistään määritelmistä ei vapauduta ja koko toimitus tiivistyy rituaalinomaisiin harjoitetoimintojen suorittamiseen joka ei itse asiassa kovinkaan suuresti eroa siitä, miten jotkut haluavat kokeilla mitä ihmeellisempiä seksiasentoja.

Toki tantraseksin kohdalla en sano että vastustaisin sitä hirveän vahvasti - sadomasokismi ei tarkoita samaa kuin kauheus tai kiellettävyys. Se on kuitenkin jotain joka ei sovi kaikille. Tai edes keskiverrolle.

---

Kirjoittajalle ei voi sanoa että "ei saa moittia mitään mitä ei ole kokeillut". Tietäisitte vaan mitä kaikkea shamanismin parissa toimiminen voi tarkoittaa käytännössä.. No, nyt tiedätte. Anteeksi liiasta informaatiosta.

Yksin ja piilossa.

"Arvon B14, ikävä kyllä olette erehtynyt. Tyräel väitti kaikkia käyttäjiä paitsi itseään hikisiksi runkkareiksi, ei suinkaan pelkiksi runkkareiksi. Mutta älä ota erhettäsi vakavasti. Sitä sattuu!"
(Peelo, Hikipedian käyttäjä)

Kinseyn tutkimukset olivat aikanaan järkytys ihmisille. Yksi syy oli se, että havaittiin että hyvin hyvin monet ihmiset masturboivat. Tämä yleinen ilmiö oli itse asiassa hyvin suuri tabu. Kaikki tunsivat itsensä, mutta eivät tietenkään tienneet muista. Ilmiötä oltiin salailtu.

Historiallisesti salailu tuntuu olevan pysyvä. Selitykset ovat sen sijaan vaihtuneet mielenkiintoisesti ajasta toiseen.
1: Esimerkiksi Katolisen kirkon kanta on sama kuin kaikessa muussakin seksuaalisuudessa : Se tähtää vain lisääntymiseen. Tätä kautta masturbointi on sukupuolielinten eiluonnollista käyttämistä, synti. Tämä kanta on hyvin vanha. Protestantit ovat suhtautuneet asiaan lievemmin, joskin esimerkiksi Kirkko on asiaan varovaisen kielteinen.
2: Renessanssiajan jälkeen esiin nousi toinen teema ; Synnin lisäksi se oli epänormaalia mielen ja ruumiin sairauksia aiheuttavaa toimintaa, jota voitiin pitää mielisairauden merkkinä. Masturbointia on pidetty vaarallisena. Esimerkiksi aiheesta kirjoitetussa "Onania" -kirjassa vaarallisuudesta valistettiin ; Sen mukaan tapa on sekä vaarallinen että vaikea huomata. Tässä on tietysti taustalla hieman ongelmallinen ilmiö: Jos jokin on selvästi ja kovasti vaarallista, sen peittely olisi itse asiassa hyvin vaikeaa.
3: Freud taas piti masturbointia epäkypsänä toimintana. Hänestä se oli normaali kehityksen vaihe, josta ihminen kypsyi pois. Kyseessä ei siis ollut suoranainen mielenterveydellinen vika. Siihen jämähtäminen sen sijaan kertoi vaikeuksista.
4: Nykyisin masturbointiin ei yleisesti suhtauduta kovin pahasti. Sitä voidaan kutsua jopa "henkilökohtaisena itsensä löytämiseksi". Kuitenkin kulttuurissa on vallalla penetraatiokeskeinen seksuaalisuuskuva, jonka mukaan masturbointi tarkoittaa sitä että ei saa oikeaa kunnon seksiä. Tätä kautta runkkari -sana implikoikin johonkin joka on (A) niin epäattraktiivinen että ei saa (A1) pysyvää puolisoa & (A2) yhden illan suhteita tai (B) on parisuhteessaan niin heikolla tolalla että ei saa puolisoaan innostumaan. Tätä kautta siinä on yhä hyvin salaileva sävy.

"Ei pidä vajota niin syvälle itseensä ettei löydä sieltä enää takaisin."
(Peelo, Hikipedian käyttäjä)

Tästä ilmiön pysyvästä salailusta tulee jopa mieleen Matt Ridleyn ihmisen seksuaalisuutta koskevat mietinnöt. Hän on kirjoissaan kirjoittanut ihmisten tyypillisestä piirteestä, jossa syödään julkisesti ja seurassa, mutta seksuaalisuutta toteutetaan yksityisesti. Ihmisellä voi siksi olla enemmänkin lajinmukainen halu piilotella seksuaalielämäänsä, ja tämä ilmenee eri kulttuureissa eri selityksen kautta. Salailu on ikään kuin lajinmukainen impulssi, joka hakee selittelyt kulttuurin hyväksymistä keinoista.

Yksityisyys on sinänsä mielenkiintoinen seikka nostaa esiin, koska hyvin usein masturboinnin on ajateltu yleistyvän yksityisyyden kasvaessa. Yhteisöllisyys olisi masturbointia vähentävä voima. Jos yhteisöllisyyden liittää siihen liittyvällä julkisuudella, voi asiassa itse asiassa ollakin jotain perää. Internetporno taas on yksi keino tuoda seksuaalisuutta yksityiseksi.
1: Internetpornon ongelmana on tietysti se, että se tuntuu olevan tarkoitettu mielikuvituksettomille. Se tarjoaa konventioita ja paljstavia kuvia niille joilla ei ole mielikuvitusta. "Pornoon jymähtäneen runkkausmielikuvan" kanssa ei ihmetytä jos joku pitää seurallisempaa seksiaktia vaihtoehtona masturboinnille. Niitä voidaan kuitenkin pitää vaihtoehtoisuuden sijasta toisiaan täydentävinä vaihtoehtoina. Käsi ei käy romanttisilla illallisilla tai tee esileikkiä ja tee muita vastaavia asioita.

"En minä ainakaan ole hikinen runkkari, kävin juuri suihkussa"
(Pesunöyhtä, Hikipedian käyttäjä)

Masturbointi on sukupuolitautien kannalta turvallista. Lisäksi se liitetään oman ruumiillisuuden hallitsemiseen ja ymmärtämiseen laajemminkin. Tähän liittyen olin huvittunut kun "neitsytkultti" -dokumentissa, jossa käsiteltiin neitsyenä naimisiin teemaa ajavaa "Silver Ring" -liikkeen toimintaa, se veti valistuskierroksia koulussa. Eräs ilmiselvästi liberaali opiskelija kysyi masturboinnista, olivat ihmiset vaikeana. Koska heidän täytyi kertoa että siitä ei saa sukupuolitauteja eivätkä kädetkään muutu karvaisiksi. Syynä oli se, että heidän täytyi noudattaa tiettyjä lakeja jotta he voisivat näitä kiertueitaan pitää.

Vaikka liikkeen kanta lähes kaikkeen muuhun seksuaalisuudelta vivahtavaankin tuli selväksi -viattomammatkin asiat olivat tulella leikittelyä joka johtaa riskikäytökseen- jäi liikkeen suhde masturbointiin aika avoimeksi. Olisi hauskaa tietää (a) menevätkö paatuneet hikiset runkkarit neitsyenä naimisiin ja (b) onko masturbointi purkautumiskeino jolla voidaan hallita toimia niin että ei ajauduta syntiin vai onko se juurikin tätä synnille antautumista.

Tietysti ensi sijassa siksi, että tämä on tärkeä filosofinen kysymys, eikä pelkästään sen takia että tietyt tahot tulevat näistä kysymyksistä punastuneiksi julkisissa tilaisuuksissa.

---

Kirjoittaja on hikipedian käyttäjä, eikä Tyräel Haara-Pallila(Hän, jonka sydämen paikalla on ankeriaan pyörittämä dynamo).

Luokittelujen etiikka.

"Get your facts first, and then you can distort them as much as you please."
(Mark Twain)

Luokittelut ovat keskeisessä asemassa, kun asioita ymmärretään. Niihin kuitenkin liitetään usein eettisiä loikkauksia, jotka kumpuavat jostain muusta kuin luokitusten olemassaolosta itsestään.

Tästä yksi esimerkki on Alfred Kinseyn tutkimukset. Hänhän tutki ihmisten seksuaalisuutta. Ne aikaansaivat jättimäisiä poliittisia asioita USA:ssa 1940 ja 1950 -luvuilla. Kinsey nimittäin huomasi, että naisen ja miehen seksuaalisuus olivat ihan erilaisia kuin minkälaisina ne ihanteissa esitettiin. Homoseksuaalisuutta oli paljon. Hän ei paljastanut haastateltujaan jotka olivat harjoittaneet pedofiliaa, koska hän halusi saada heidät avautumaan näistä tabuasioistakin. Havainnoista tehtiin ikään kuin oikeutus. Kun niin ja niin moni harjoitti erilaisia seksuaalisia asioita joita pidettiin perversioina, oli tämä ikään kuin moraalinen oikeutus niille. Luokan olemassaolo ja yleisyys ikään kuin antoi sille luvan.
1: Demokratiassa tämä voi tietysti olla olennaista, mutta jos asiaa tarkastellaan puhtaasti eettisesti, ei yleisyys tarkoita samaa kuin eettisyys. Onhan itsekkyyskin erittäin yleistä - minäkin syyllistyn siihen joka päivä jonki verran, ja itseään kriittisesti tarkasteleva lukijakin luultavasti huomaa tekevänsä näin aika usein. Demokratiassa ei tietenkään kannata kieltää itsekkyyttä lailla.
___1.1: Kinseyllä oli itsellään oli nuorempana seksielämässään vaikeuksia erilaisten kasvatuskesta johtuvien seksin "likaisuuden" ja "synnillisuuden" vuoksi, joten ei ole ihme että hän itsekin ajatteli että seksuaalinen poikkeavuus oli ikään kuin puolustettava ilmiö. Hänelle ilmiöiden yleisyys näytti siltä että yhteiskunta sorti sen jäseniä.
1: Mielenkiintoinen kombinaatio tästä syntyy kun katsotaan eläinkunnan hierarkiaa. Linnén luokituksista syntyy hierarkia, jota käytettiin todistamaan sitä että ihminen oli luomakunnan kruunu, Jumalan kuva. Tätä samaa hierarkiaa on yritetty yhdistää evoluutioon ja tällöin sitä syytetään rasistiseksi, eriarvoistavaksi ja sortavaksi. Tosin nykyevoluution mukaan kyse on enemmänkin sukulaisuussuhteiden läheisyydestä kuin mistään "kehittyneisyydestä". Yksisoluinen bakteerilla on aivan yhtä pitkä evoluutiohistoria kuin ihmisellä. Ei ole mitään portaita, jossa bakteeri on "huono ja alkeellinen". Esimerkiksi Gould kritisoi tätä harhaluuloa kovalla kädellä.

Otin evoluution esiin lähinnä että tätä kautta saadaan esiin vertaus, joka on kenties ymmärrettävä. Luokittelussa on kyse erilaisuuden tunnustamisesta. Eläinkunnassa bakteeri on erilainen kuin ihminen. Ja eri lajit ovat geneettisesti ja rakenteellisesti jossain kohden erilaisia ja toisissa kohden samanlaisia toisten eliöiden kanssa. Tätä kautta voidaan rakentaa taksonomiaa ja hierarkioita. Tämä on eri asia kuin sanoa että jokin on oikein tai väärin.

Molemmissa tapauksissa "ajatus siitä miten pitää olla" liimataan päälle jostain muualta. Tosiasia ei ole perustelu, vaan lopputulos saadaan valikoimalla retoriset keinot, joita jonkun toiminnan perustelussa käytetään.
1: Jos Kinsey olisi rotututkija, hän luultavasti näkisi että luokitus antaa luvan, jolloin vaadittaisiin monisuvaitsevaisuutta. Mutta natsin käsissä sama argumentti tarkoittaa tarvetta tuhota. Samalla tavalla seksuaalisuuden kohdalla fundamentalistiset tahot kokivat tutkimuksen joko "vääränä" tai sitten todisteena uhasta, USA:n moralaisesta rappiosta. Heille Kinsey toi esiin ongelman joka pitäisi ratkaista. Faktat ovat samat, mutta eettiset lopputulokset päinvastaiset. Koska lopputulos oli itse asiassa joka tapauksessa "päätetty jo ennalta".

Tätä kautta syntyy mielenkiintoinen yhteys esimerkiksi rasismiin. Rotuoppi, eli ajatus eri ihmisrotujen olemassaolosta ei ole samaa kuin rotusorto. Sillä jos joku esittää että ihmisiä voidaan jotenkin olennaisesti luokitella vaikkapa ihonvärin kautta, ei tarkoita sitä että nämä ihmiset olisivat eriarvoisia. Kuitenkin rotukysymysten esiinnostaminen itsessään ei tee sitä mitä Kinsey katsoi tutkimustensa tekevän, vaan enemmän sitä mitä eugeniikassa tapahtui.

Olen itse sitä mieltä että erilaisuuden tunnustaminen on tärkeää. Siksi erimielisyyskin on tärkeää. Se, että ollaan aidosti monikulttuurisia ei siksi tarkoittaisi sitä että erilaisuudesta tulisi vaieta, erilaisuus kieltää. Kun minä olin lapsi oli muodissa "kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" -slogan. Jotenkin toivon että tälläinen ajattelu lisääntyisi. Ihminen, minäkin, kuitenkin tuntuu helposti luokittelevan ihmisiä "meihin ja muihin" siten että mukana on erilaisia sortavia kannanottoja, luokittelussa on usein ajatus jostain "kulttuurisesta puhtaudesta" jota tavoitella.

Usein etiikka tuntuu ihmisistä helpolta. Ehkä syynä on se, että heillä on lopputulos jo valmiiksi päätettynä. Mitä enemmän etiikkaan tutustuu, ainakin minusta alkaa tuntumaan siltä että on yhä vaikeampaa sanoa onko eettinen vai ei.

Strangenstein - postmodern prometheus

"Is e=mc² a sexed equation? ... Perhaps it is. Let us make the hypothesis that it is insofar as it privileges the speed of light over other speeds that are vitally necessary to us. What seems to me to indicate the possible sexed nature of the equation is not directly its uses by nuclear weapons, rather it is having privileged what goes the fastest."
(Luce Irigaray)

Monet postmodernismin kannattajat erittelevät erilaisia tulkintoja asioista. Osa on korvaamatonta fiktiivisten hahmojen psykoanalyysiä, joiden yhteydessä voidaan miettiä onko hahmo (1) tekijästään irrallinen keksintö, jolloin analyysi on vain hahmosta, (2) onko se tekijän luomus ja kuvaa hänen psyykensä tilaa relevantisti (3) onko teos tehty yleisölle, ei välttämättä itsereflektion kautta vaan rahan vuoksi, jolloin se kertoo ostajista, jotka massana taas kertovat yhteiskunnan tilasta ja sen kätketyistä arvoista (4) vai kaikista näistä.

Nämä voivat olla ihan mielenkiintoisia.

Välillä tämä tulkinta kuitenkin saa aikaan erikoisia tulkintoja. Mielestäni näin käy koska tulkintametodia käytetään väärässä paikassa. Tällöin tilanne muuttuu erikoiseksi.

Lähestyn asiaa esimerkkien kautta:

Esimerkiksi Luce Irigaray on sitä mieltä että fysiikka on sukupuolistettu ala. Yhtälöt on tehty miesnäkökulmasta. Irigaray on esimerkiksi sitä mieltä että kappaleiden tutkimus on fysiikassa niin hyvällä tolalla, koska se rinnastuu miesten sukupuolielimeen, joka on kova. Ja sen sijaan esimerkiksi turbulenssin tutkimus on vaikeuksissa, koska se on nestemäistä kuten naisen sukupuolielimet. Hänen mukaansa turbulenssin tutkimuksen vaikeus on siinä, että naista ja naiseutta ei ole määritelty oikein. Tämänlainen näkemys on monella tavalla outo:
1: Se perustuu lähes pelkkään analogiaan, vieläpä muutaman piirteen, joiden relevanttiudesta ei anneta mitään takeita. On todella vaikeaa sanoa miksi pelkkä samanlainen piirre olisi merkittävä, koska lähes kaikkien kahden asian välille voidaan saada yhteys. Analogian kautta tulkiseminen on vaikeaa, koska jos turbulenssin ja nestefysiikan tutkiminen olisi hyvällä tolalla, Irigaray voisi sanoa että se johtuu miesten innosta formalisoida nainen, eli tehdä naisesta kaava. Tämä taas kertoisi hallinnan halusta. Toisaalta tätä voisi selittää myös fiksaatiolla omiin sukupuolielimiin. Nestefysiikka vertautuisi tällöin "spermaleikkeihin".
2: Siinä siirrytään puhumaan muusta kuin asiasta. Kun fyysikko tekee kaavan, hän yrittää kartoittaa todellisuutta. Kun Irigaray ja muut postmodernistit juttelevat samasta kaavasta he eivät enää lainkaan puhu fysikaalisesta todellisuudesta, vaan kommentoivat lähinnä sitä onko kaavan tekijä syrjivä, falloskeskeinen, naisia sortava vai ei. Tosin kuten edellinen kohta näyttää: On melko vaikeaa saada esiin se kannanotto että "ei". Eli pohjimmiltaan kyse on siitä millä tavalla kaavan tekijä on naisia sortava falloskeskeinen epätasa -arvoerojen rakentaja ja korostaja, jos tämä ei näy tekijästä päällepäin, se johtuu tietysti siitä että nämä hänen näkemyksensä ovat piilotajuisia. Perinteisesti on ajateltu, että argumentti on yhtä hyvä riippumatta siitä sanooko sen mies vai nainen. Tässä tilanteessa tämä poistetaan määrittelemällä koko logiikka ja tieteellinen metodi miehiseksi.
3: Toisaalta tässä esimerkissä on selvästi jätetty pois tärkeitä asioita. Esimerkiksi nestefysiikka on vaikeaa, koska se on kompleksisempaa. Siinä missä kovassa kappaleessa atomejen välillä on lujia sidoksia, seuraukset ovat yksiselitteisempiä ja yksinkertaisempia. Tätä voi verrata siihen että jos minulla on pakka pattereita ja ensin laitan ne sukkahousun lahkeeseen ja sidon lahkeen suun kiinni ja heitän, on selvää että ne pysyvät sukkahousuissa. Jos sen sijaan jätän sukkahousun pois ja heitän erinäisen kasan pattereita, on lopputulos vaikeammin arvattavissa. Ero nestefysiikan ja kappaleiden tutkimisen välillä on suunnilleen sama - paitsi että näiden välinen ero on useita kertoja suurempi. Samoin Einsteinin kaavassa valon nopeus tyhjiössä on valittu myös sen erityisominaisuuksien kautta ~ Koska se on vakio, joka voidaan arvioida. Toisin kuin esimerkiksi äänen nopeus jota ei voida tyhjiöimällä vakioida, vaan asia jouduttaisiin tekemään mutkikkaammin sitomalla se lämpötilaan ja väliaineeseen.
4: Toisaalta tässä syyllistytään siihen pahimpaan syntiin, joka postmodernisteilla on. Hehän vastustavat syrjintää. Kaikille pitäisi saada yhtä reilut oikeudet. Kun esimerkiksi sortava yhteiskunta tekee cultural biasin eli tekevät tai esittävät jonkun vääräksi vain sillä että hän edustaa jotain ryhmää, tässä kohden jotain kulttuuria. Kun normaalisti tulkitaan että on syrjivää määritellä vaikkapa mustat tai naiset väärässäoleviksi, on kuitenkin ilmiselvästi OK vain määritellä analogiaan perustuvalla huteralla tarinalla että fysiikan kaavat ovat sovinistisia. Tämä on erikoista, koska yleisesti ottaen syrjintää ei osoiteta määrittelemällä joku syrjiväksi ja väärässä olevaksi: Tämähän on juuri sitä, mihin postmodernistit ovat yrittämässä tuoda parannusta, ja on siksi erikoista että he sallivat sen omissa tulkinnoissaan. Rasismi ei katoa sillä, jos valkoisten sorto mustia kohtaan vaihdettaisiin mustien sorroksi valkoisia kohtaan.

Tätä kautta voinkin vetää pienen tarinan tietokoneista. Se on tehty postmodernistisen tulkinnan mukaan ja olen sävyttänyt sitä psykoanalyyttisillä symboleilla. Tosin ne sitovat vain analogian kautta.
1: Tietokoneet toimivat bittisysteemillä. Bitit on kuvattu kahdella merkillä. On 1 ja 0. Periaatteessa symbolien tulkinta olisi voitu valita miten vain, mutta nämä ovat käytössä. Nämä kaksi symbolia ovat selvästi erilaisia: Merkki "1" kuvaa ensimmäistä, joka on kuvattu yhteiskunnassamme "voittajaksi". Se on pystysuora ja kuvaa kovaa fallosta. 1 on miehen unelmatila, täysin ja täydellisen pystyssä oleva viivasuora penis. Sen sijaan merkki "0" kuvaa häviäjää, luuseria. Kun on "nolla" ei ole mitään. Sen symboli on pyöreä, ontto, tila, joka siis selvästi kuvaa naisen sukupuolielimiä. Tätä kautta symbolit on tehty seksistisiksi ja naista sortaviksi. Tällä määrittelyllä saadaan ihmiset alitajuisesti uskomaan että naisen paikka on huonompi. Ja se syntyy siitä että bittien matematiikan määritelleet ihmiset alitajuisesti uskovat näin. Näin perinne jatkuu, ellei jokin sitä katkaise.
2: Molempia, sekä 1 että 0:aa tarvitaan saman verran, ja niiden pyörittely peräkkäin vertautuukin siihen kuinka 0 ja 1 menevät sekaisin ja lomittain. Toisin sanoen tietokoneen synty on perustunut seksin ymmärtämiseen. Tietokone toimii vain koska seksuaalisuuden merkitys on jossain suhteessa ymmärretty. Molempia tarvitaan. Toisaalta tämä kuitenkin kuvaa miehistä tapaa nähdä seksi, koska 1 ja 0 ovat mekaanisesti sukupuolielimien kohtaamista vaikka oikeassa seksuaalisuudessa on myös muitankin vivahteita. Toisaalta olisi asiallista kysyä myös sitä, miten esimerkiksi Alfred Kinseyn osoittama ihmisten häilyvä ja harmaasävyinen homoseksuaalisuuden ja lesboseksuaalisuuden sekä biseksuaalisuuden mukaantulo ja näiden suhde heteroseksuaalisuuteen voisi tehdä tietokoneesta monitahoisemman ja tätä kautta paremin toimivan kokonaisuuden. Tietokoneiden valmistajien tulisi siksi miettiä vakavasti esimerkiksi esileikin mukaantuontia tietokoneisiin. Nythän ne vain alkavat suoraan asiaan, ja minunkin koneeni jatkuvasti saa bugeja, hidasteita ja muita vaikeuksia, jotka ovat seksielämässäkin tuttuja ongelmia liian nopeasti kiitäville. Seksuaalisuuden ja seksin parempi määrittely voisi olla paikallaan tietokoneiden toiminnan parantamisessa. Toisaalta olisi kenties hyödyllistä poistaa koko seksifiksaatio ja lähestyä asiaa miettimällä asiaa kommunikaation eikä pelkän penetraation kautta.

Minä en tietenkään tätä tietokoneen kehittämistä tee itse ja tätä kautta osoita miten paremmin toimiva se on, sillä minä en rakenna tietokoneita vaan teen postmodernisteja keskusteluanalyysejä aiheesta, koska se on minun erikoisosaamiseni ala, ja tätä kautta minä voin rakentaa tietokoneita yhtä paljon kuin tietokoneiden valmistajat voivat kritisoida tätä artikkelia.

Haluan apurahaa! Lupaan käyttää sitä eriarvoisuutta vastaan taisteluun jota teen kaikkia niitä eriarvoistaviksi eli huonommiksi määrittelemiäni tahoja kohtaan!