sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Luonnollisen ihanat kulta -ajat.

"Doktriini sitovien ja kiinteiden tavoitteiden tärkeydestä ei ainoastaan siirrä huomiotamme pois toimintamme seuraamuksista ja sen päämäärien järkevästä asettamisesta, vaan se johtaa myös piittaamattomuuteen toiminnan olemassa olevien ehtojen tutkimisessa (...) Tavoite, joka ei perustu niiden vallitsevien ehtojen tutkimiseen, joita meidän tulisi käyttää sen saavuttamisen välineenä, sysää meidät yksinkertaisesti takaisin vanhoihin toimintatapoihimme. Niinpä emme lopulta teekään sitä mitä meidän oli tarkoitus tehdä, vaan sen mitä olemme tehneet ennenkin, taikka sitten huidomme ympärillemme sokeasti ja tehottomasti. Tuloksena on epäonnistuminen."
(Hannu Simolan käännös John Deweyn "Human nature and conduct":ista)


Science Based Medicine blogissa muistutetaan jännittävästä asiasta. Se vihjaa siihen miten paljon elämäntapamme ovat muuttuneet. Nykyisin ylipaino ja liikunnan vähyys ovat pahimpia terveysriskejä. Ennen oli asiat toisin. "There once was a time when all food was organic and no pesticides were used. Health problems were treated with folk wisdom and natural remedies. There was no obesity, and people got lots of exercise. And in that time gone by, the average life expectancy was ... 35!". Eli luonnonmukainen ruoka, terveyden hoitaminen kansanperinteellä, ylipainoisten vähyys ja runsas liikunta olivat läsnä, ei elämä ollut pitkä. Nykyisin elämäntapamme mahdollistaa modernin lääketieteen avulla pisimmän elinkaaren mitä todistetusti on. Vain tarinoissa on esiintynyt todistamattomia myyttisiä pitkäikäisiä metusalemeja.

Blogaus käsittelee toki pääasiassa sitä miten vaihtoehtohoitojen ystävillä on epärealistinen ja romantisoitu kuva menneistä ajoista. Se on olennaisesti nostalgiaa aikaa kohtaan jota ei ole koskaan tapahtunut ja jota ei ole koskaan elänyt. Kultakausien kaipaaminen on kaikkialla tunnettua. Jopa Suomen kansanperinne tuntee sen: "Ennen oli kyrvätkin kuin hanhilla kaulat, / nyt ne ovat kuivuneet kuin pärekattonaulat. / ennen oli vitutkin kuin pataässäkortit, / nyt ne ovat levinneet kuin jerusalemin portit."

Olennaista tässä on tietysti se, että liikalihavuuteen ja liikkumattomuuteen on syy. Se on se, että ei tarvitse raataa. Elinolosuhteet ovat paljon kevyemmät ja vähemmän vaativat. Tässä mielessä elämme nyt kulta -aikaa. Elintasosairaudet vaativat elintasoa.

Lannoitusmenettelyt toimivat niin että ei kuolla nälkään samaan tapaan kuin ennen. Ja lääketiede toimii niin hyvin että kulkutaudit eivät kaada hautaan. Nykyisin ei pidetä minään automaattisena luonnonlakina että puolet lapsista kuolee ennen täysi -ikäisyyttä. Aina ei ole ollut näin.

Itse asiassa ne toimivat niin paljon paremmin kuin kansanperinne, että nykyajan liikkumattomat ihmiset elintasosairauksineen elävät kauemmin kuin "kaivatun luonnollisen kulta -ajan ihmiset" elivat ilman elintasosairauksia ja kansanperinnehoitojen avulla. Tämä on melkoisen selkeä mittari siitä, mikä terveydenhoito toimii ja mikä ei, itse asiassa nykyinen systeemi toimii niin hyvin että se päihittää vanhan vaikka sen haasteena onkin elintasosairaudet.

Tältä kannalta vaihtoehtohoitojen ystävät torjuvat tosiasiat, tai ovat vähintään "science stoppereita"; He toki voivat sanoa että vaihtoehtojen kieltäminen on rajoittamista. Mutta pääongelma in siinä, että he tietävät asiat jo valmiiksi. Jos tiede on heitä vastaan, tiede on väärin. Jos tiede on oikein, se vain vahvistaa sen mitä jo tiedettiin.
1: Kun lopputulos tiedetään tällä tavalla, on tutkiminenkin - etenkin omasta näkemyksestä poikkeavien näkökulmien tutkiminen - tietysti ajanhukkaa. Tutkimus voi korkeintaan kerätä tukea sille mikä jo tiedettiin, jolloin se ei kehitä tietämystä. Tai sitten se on väärää ja huonoa joka tuottaa vääriä mielipiteitä. Tämä asenne toimii ideologioissa ja uskonnoissa.

Mutta se ei toimi tieteessä, eikä silloin kun kyseessä on välineellinen tavoite. Esimerkiksi kun tavoitteena on hoitaa sairauksia niin että potilas oikeasti myös paranee.

Toisaalta kun lääketiede toimii, on hyvä panostaa myös omaan toimintaan. Ajatus elintasosairauksien torjunnasta perinteisin menetelmin on tältä osin houkutteleva. Tosin tämä koskee liikuntaa ja ruokavaliota. Mutta moni tietysti ajattelee että on helpompaa ostaa kaupasta pilleri, joka lupaa luonnollisuutta ilman hikeä ja vaivaa. Tämä ratkaisu on helppo, mutta ei kovin toimiva. Siinä yhdistyy modernin ajan huonous liikunnan vähyyden ja menneen ajan nykyistä paikoin vähän ja paikon paljon kehnommat parantamismenetelmät. (Tai pahimmillaan 1800 -luvulla rakennetun spiritismin pohjalle joka ei ole perinteistä eikä toimi edes siinä mielessä missä kansanperinteen tuntema pajunkuori on pahanmakuista ja vaihtelevan tehoista että pienitehoisempaa aspiriinia. Mutta joka sentään toimii.)

Ihmi.

Ihmiset osaavat usein selittää mitä esimerkiksi latinankielinen ihminen tarkoittaa - että Homo sapiens tarkoittaa "Viisasta ihmistä". Oman kielen kanssa tämä alkuperä on tietysti salatumpi. Sanana ihminen on outo.

Kaisa Häkkisen "Nykysuomen etymologinen sanakirja" kertoo, että "ihminen" -sana on läsnä kaikissa suomen kielen lähisukukielissä. (Karjala imehnine, vepsä inehmoi, vatja inehmiin ja viro inimene). "ihminen" saattaa olla alun perin tullut mordvan sanasta inze, vieras. Toiset arvelut viittaavaat alkusanan olevan ilma-sanan ja ihme -sanan johdoksia.

Mutta jos tämä unohdetaan, saadaan aikaan hauskoja mietintöjä. Ne eivät ole kielitiedettä, tai oikein mitään tiedettä. Siinä toki käytetään kielitieteeltä kalskahtavia juttuja, mutta oikeasti mietintö on eräänlaista pseudotiedettä. Siitä voidaan kuitenkin oppia jotain, ja tämän varoituksen jälkeen se toiminee tässä apuna.

"nen" -pääte on suomen kielessä yleinen. Sillä on eräänlainen vähentävä merkitys. "Poika" -sanasta tehdään "poikanen", ja "oja" -sansta "ojanen", joka on paljon pienempi. Ehkä vahvimmillaan konnotaatiot ovat sellaisissa sanoissa kuin "nainen - naikkonen", jossa vähättelyssä on jopa alentavia sävyjä.

Mikä on siis se "ihmi", josta olemme vähempiä?

Toinen käyttötapa "nen" -päätteelle on sukunimissä. Esimerkiksi omassa sukunimessä "hämäläinen" viitataan paikkaan, Hämeeseen. Ollaan siis nimen kautta Hämeessä asuvia, vaikka kuinka uudellamaalla elettäisiinkin. Tämä tuo mieleen esimerkiksi saksassa käytössä olevan sukunimilisän "von". Toki vaikkapa "von Lichenstein" voi vaikuttaa ensisijassa aatelisuudesta, mutta se kuitenkin viittaa siihen mistä tämä aatelinen on peräisin. Saksan "ausbaimitnachzeitvonzu" -hokeman osaaja tunnistaa sijamuodon kun sen näkee. (Kun vaan vielä muistaisi mitä ne hokeman sanat tarkoittavat.)

Mikä on siis tämä "ihmi" josta olemme?

Ehkä apuja löytyykin sanan vääntelyllä. Naikkonen -sanassa on väännetty sanaa, perussana on nainen, ei naikko. Tätä kautta voidaan kysellä vaikkapa ihmen perään. Ja tämän keksinnön jälkeen voidaan leikkiä sanan "ihme" alkuperällä. "Nykysuomen etymologian sanakirja" valaisee tätä asiaa. "ihme" -sanallakin on vastineita. (Karjala imeh, vatja & viro ime.)

Pohjoissaamen vastinesana on amas, joka tarkoittaa "outo, vieras, hassu, kummallinen, omituinen". "Kielitoimiston sanakirja" kertoo että substantiivina ihme tarkoittaa yliluonnollista, selittämätöntä, jumalallista tunnustekoa ja hämmästyttävää asiaa tai tapahtumaa. Kaikenmoinen hämmästys, kummastus tai pula, kiipeli, ahdinko ... liittyvät sanan käyttöön.

Näistä me olemme tulleet ja näihin me vähän olemme tuleman.

Toki yllä oleva ei ole mikään "aito historia". Mutta ehkä sen pitäisi olla.

lauantai 27. helmikuuta 2010

Suvaitsevaisuus ja moraalisuus.

Otsikossa on kaksi sanaa, joita molempia pidetään samaan liitettävinä. Tai tarkemmin että suvaitsevaisuus on moraalisuutta.

Asia on tietysti mutkikkaampi kuin voisi ensialkuun luulla. Otan avukseni vanhan kunnon "Pahan ongelman" ja sen ratkaisemisen:

Tällä hyökätään Jumalan eettisyyttä vastaan. Tässä Jumalaa ei varsinaisesti kumota vaan pyritään tekemään tästä "kusipää joka ei ansaitse palvontaamme". Peruskeinona on sanoa että maailmassa tapahtuu niin paljon ikäviä asioita. Se, että Jumala sallii ne, on todiste Hänen pahuudestaan. (Tai sitten hän on vain inkompetentti.)

Tähän yksi keino on viitata vapaaseen tahtoon. Että vapaa tahto on niin hyvä asia että sen vuoksi paha ei ole turhaa. Tässä vapaa tahto on eräänlainen piilotettu suvaitsevaisuuskortti. Eli Jumala onkin itse asiassa hyvä koska suvaitsevaisuus on niin tärkeä asia, että ihmisille täytyy sallia huonojakin valintoja.

Jos et suvaitse huonoja valintoja, olet moralisti ja silloin vapaa tahto ei ole tärkeä, vaan oikeat ratkaisut.

Tässä oikeastaan onkin asian ydin. Moralisti on aina jollain tavalla tiukkapipoinen. Esimerkiksi minä olen varsin tiukkapipoinen ja suvaitsematon siinä asiassa että minulla on mielipide, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on ihmisarvo itsessään. Tämän kannan on tuonut esiin myös esimerkiksi suomalainen filosofi Ojanen kirjassa "Mitä Aristoteles on minulle opettanut". Tästä syntyy perustelupohja sille, että käytännössä moraalisuus, joka on suhteessa siihen että voidaan tehdä hyvää ja pahaa tai enemmän eettisiä ja vähemmän eettisiä asioita, on aina jollain tavalla suvaitsematonta. Jotain halutaan kieltää ja sensuroida. Ihmisarvo on tavallaan dogmi, eikä sitä muuta epädogmaattiseksi se että kaikki jakavat sen. Se voi tehdä siitä jopa enemmän dogmaattisen, sehän tekee siitä kyseenalaistamattoman hegemonian! Moraalisuus on tätä kautta sidottavissa suvaitsemattomuuteenkin.

Tätä kautta onkin jännittävää, miten fundamentalistit, jotka ovat innokkaasti pahan ongelman ratkaisemisen parissa, ovat tunnetusti moralisteja. Eli heillä on hyvinkin tiukat ja tarkat normit siitä miten pitää toimia ja miten ei. Ne ovat niin tiukat, että ne tuntuvat ulkopuolisesta helposti sellaisilta että ne eivät tule mieleen. tähän jännitteeseen tottuneelta on varmasti automaattista olettaa että ulkopuolinen ei voi varmasti tietää esimerkiksi sitä, onko Bach saatanallista musiikkia vai ei.

Tätä kautta viittaus vapaaseen tahtoon on hieman erikoinen. Sillä huonojen valintojen olemassaoloon kannustaminen on itse asiassa nimen omaan sitä "synnin rakastamista", ja se on täysin ristiriidassa esimerkiksi sen kanssa miten fundamentalistit ovat Suomessakin polvirukoilleet että maahan ei saataisi homoseksuaalisuutta sallivia lakeja. Heidänhän pitäisi päin vastoin korostaa miten homoutta rajoittavat lait estävät homousratkaisut, ja tätä kautta valinta puuttuu ja heteroudesta katoaa etiikka Että ei se Jumalakaan mitään aitoja ja esteitä laittanut hyvän ja pahan tiedon puuhun, koska vain jos puu on keskellä puistikkoa, siitä syömättä jääminen on konkreettinen valinta.

Kuitenkin argumentti esitetään ateisteille, jotka ovat hyvin usein liberaaleja humanisteja. Heille etiikka taas on ensisijassa valinnanvapauden kautta ilmenevää. Argumenttina "Pahan ongelma" on kuitenkin ensisijassa moralistinen. Siinähän tietyt asiat haluttaisiin sensuroida. Maanvieremät, tulvat, kulkutaudit, nälänhädät, murhat ja monet muut pahat asiat halutaan kieltää eikä niihin haluta kannustaa.

Tosiasiassa syynä taitaa olla se, että juuri kukaan ei elä niin mustavalkoisessa maailmassa, kuin mitä esittää. Tekstimuodossa ja mielipidekirjoituksissa on helpohkoa rakentaa eheän näköinen looginen järjestelmä jossa ratkaisut ovat yhtenäisiä. Kuitenkin tosielämässä me valitsemme erilaisia juttuja eri tilanteissa. Etiikka ei ilmene maailmassa mustavalkoisena hyvänä ja pahana, vaan harmaan sävyinä. Ei kristityillä, ei ateisteilla.

Vartijat, kaaos ja järjestys.

"Imagine me in a crowded marketplace, with a dagger up my sleeve, saying to you, "Polus, I've just go myself some marvelous tyrannical power. So, if I see fit to have any one of these people you see here put to death right on the spot, to death he'll be put. And if I see fit to have one of them have his head bashed in, bashed in it will be, right away. If I see fit to have his coat ripped apart, ripped it will be. That's how great my power in this city is!" Suppose you didn't believe me and I showed you the dagger. On seeing it, you'd be likely to say, "But Socrates, everybody could have great power that way. For this way any house you see fit might be burned down, and so might the dockyards and triremes of the Athenians, and all their ships, both public and private." But then that's not what having great power is, doing what one sees fit."
(Platon, "Gorgias" -dialogy)


Yhteiskunnallisissa asioissa ollaan yleensä montaa mieltä. Periaatteessa linjat voidaan vetää karkeasti kahtia Karl Popperin ja Platonin kautta. Platon kannatti harmoniaa, jossa korostuu yhteiskunnan toimiminen kuin kone, yksimielisyydessä.

Popperin mielestä Platonin yhteiskunta oli kauhein mahdollinen diktaturia, koska siellä sensuroitiin erimielisyys. Ja tätä ylläpidettiin esimerkiksi propagandalla ja valehtelulla, jotka "Valtio" - teoksessa hyväksytään, harmonian nimissä. Popper kannatti sensuroimattomuutta, kriittisyyttä. Erimielisyys on etenemisen avain, koska virheenkorjaus olennainen tapa oppia virheistä. Ja ennen virheen korjaamista virhe täytyy voida myöntää.

Tähän väliin on tietysti hyvä jättää yhteiskunta kokonaisuutena ja ottaa esille pieni palanen. Vartijat. Aloitan Platonista.

Platonin dialogissa Sokrates esittää että hänellä on suuri mahti, koska hän voi repiä maahan kenen tahansa yksilön, ja jos hän päättää että jonkun vaatteet revitään tämän päältä, hän voi tehdä tämänkin. Syynä oli se, että hänellä oli tikari. Tällä hän kuvasi sitä miten näkemys tyranniasta on erilainen kuin voisi luulla. Se ei vaadi paljoa.

Tätä kautta esiin voidaan kaivaa yksi ongelma: Vartija joka pamputtaa omistaa "tikarin mahtia". Tämän vuoksi Platonin "Valtio" opettaa, että vartijoiden tulee olla erityislaatuisia ihmisiä. Siksi vartijoille opetetaan miltei samat asiat kuin johtajille - jotka ovat filosofeja, viisaita johtajia. Ainut ero oli siinä että vartijoille ei opeteta dialektiikkaa, joka huipentaa johtajakoulutuksen. Tätä kautta Platonista vartijaksi pääseminen edellytti että vartijoilla olisi älyllinen kyky omaksua teoreettista tietoa, että olla innokkaita, päättäväisiä, toiminnallisia ja rohkeita. Johtajien tarvitsi olla yksipuolisemmin mutta korostetummin järki -ihmisiä.

Tässä Platon, ehkä hieman yllättäen, korostaakin sitä että syntyperä ei määrää statusta, vaan se minkälainen ihminen on perusluonteeltaan. Tämä onkin ehkä se liberaalein osa Platonia.

Tämä Platonin ihanne on käytännössä melko kaukana siitä vartijuudesta, jota nyky -yhteiskunnassa tehdään. Vartijakurssit ovat melko lyhyitä. Vartijoita ei tämän vuoksi arvosteta, ja toisaalta sinne päätyy helposti monenlaista yrittäjää. Minäkin olen ollut. Klisee sanoo että vartija on armeijaurallaan epäonnistunut poliisikouludropout. Vartija vetää steroideja ja pamputtaa päähän. Väkivaltainen, joka haluaa piestä eikä muuten saa.

Tässä diskurssissa vartija esitetään kielenkäytössä omavaltaisena ja väkivaltaisena anarkistina, "tikarin mahdin" kautta.
1: Tosiasiassa esitetyt puheet pamputusintoisista vartijoista ovat monessa suhteessa hankalia. Luultavasti niitä esittävät sellaiset tyypit, jotka eivät ole koskaan olleet "mäiskintätilanteessa". Ihmisillä, syyttömillä, syyllisillä ja muilla, on tapana pistää vastaan tässä vaiheessa. Pamppu on toki voimankäyttöväline, mutta se ei ole mikään myytillien amuletti joka tekee kantajansa immuuneiksi kaikille tavallisille aseille. Vartijaa voi teloa muullakin kuin vihkiveteen kastetulla hopealla. Kun kenelle tahansa syyttäjälle annetaan pamppu käteen ja sanotaan että "pieksepä tuota spurgua, jonka tautihistoriaa et tunne, ja joka jo nyt ärisee vastaan, etkä tiedä onko sillä puukkoa ja puntaria", niin tuskin pitäsivät sitä kovin hauskana ajanvietteenä. Tässä kikkana on tietysti se, että he eivät olekaan hakeutuneet vartijaksi. Tämä on pohjimmiltaan ad hominem. Jos pieksentä olisi päätavoite, on muistettava että siviilinä pystyy pistämään henkilöitä raiveliin vähemmällä valvonnalla, kiinnijäämisriskillä ja tuomioilla.
___1.1: Kontulan pahoinpitelyssäkin -joka on julkisuutta saanut, harvinainen ja vuosia sitten tapahtunut - ongelmana oli se, että "raportteihin oli laitettu eri asioita kuin mitä maailmassa oli tapahtunut". Harvassa tapauksessa pahoinpitelystä on edes vääristeltyä raporttia. Väkivaltatapahtumisen kiistäminen, alibin, paikallaolon ja muun vastaavan kiistäminen on varmasti hyvinkin tavallista siviilipuolella. Ja kun muistetaan se määrä (1) digikameroita ja (2) vartijoita on maailmassa, on selvää että vartijat eivät elä pampunheilutuksella. Kiinnijääneitä olisi yksinkertaisesti pirusti enemmän.

Käytännön tasolla vartijoiden ongelma on kuitenkin aivan toinen. Kun puhutaan "järjestelmällisestä vartijoiden dissaamisesta", käytännön tasolla ongelma ei ole se että vartijat olisivat omavaltaisia. Tässä heitä katsotaan kieroon juuri sen vuoksi että he ns. "edustavat järjestelmää". Ja siinä missä poliisit omaavat mahtia, vartija on sellaisessa asemassa, että sitä on melko turvallista vastustaa ja häiriköidä. Eli monesti vartijaa ei dissata siksi että hän olisi individualisti, joka käyttää "tikarin mahtia". Sehän on juuri sitä, jota anarkisti tekee, esimerkiksi rikkoessaan ikkunoita (jotka edustavat talousjärjestelmää) tai maalatessaan spraypullolla seinään merkkejä (koska seinä edustaa järjestelmää, ja maalaus on kritiikki sitä kohtaan.) Olipa maalarien kanssa yksimielinen tai ei, on selvää että aiheen diskurssi sallii ainakin tietyssä määrin "tikarin mahdin".

Vartijaa vihataan koska heidän identiteettiinsä on leimattu "Platonin vartijuus". He ylläpitävät järjestelmää. Vartija onkin vastustettava. Mutta täysin päinvastaisista syistä, kuin mitä esimerkiksi lehtiin mielipidekirjoituksissa kirjoitetaan. Sillä näissä vartijoita moititaan siitä että vartija ei ole Platonistinen. Tässä vartija on syyllinen koska hän on Platonistinen. Tällöin kriitikko ottaan ikään kuin "Popperistisen kannan." Ongelmana on tietysti se, että tässä ristitulessa vartija on syyllinen jo valmiiksi. Tehtäväksi jää vain tuomion kirjoituksen tarkan sisällön valinta.

Tässä kannassa vartija on pohjimmiltaan varastelua, spreijailua ja väkivaltaa sensuroiva taho. Ja tämä tarkoittaa jonkin asteista totalitarismia.

Vartija kohtaa helposti, jos on aktiivisella alueella töissä, päivittäin ärhentelyä, jossa vartijaa oikein tarkoituksella ärsytetään. Vaikka tilannetta yrittäisi hoitaa kuinka asiallisesti ja rennosti, ja etenkin silloin. Koska silloin vartija edustaa eniten systeemiä.
1: Jos miestä pureva koira ei ole uutinen mutta koraa pureva mies on, se että vartija ylittää valtuutensa on uutinen. Toisin päin asia ei ole kovinkaan kummoinen. Jos vartija keskeyttää vaikkapa Kalliossa sisäisen kahinan, jossa vartijoita dissaavilla miehillä on kesken miiminen itsensä toteuttaminen jossa puretaan moraalista närkästystä alkoholista saaduilla kaloreilla. Se ei ole uutinen. Muuten lehdet olisivat liian täynnä.

Sillä tosiasiassa toisinajattelija -anarkistiksi itsensä usein leimaava ärhentelijä saa statusta jos saa vartijan pampusta. Se on sitä mitä hän haluaa. Erikoisinta on tietysti se, että mukana on myös lehdistöä. Olin huvittuneena jo sinä päivänä kun olin ensimmäistä päivää FPS:ällä töissä vartijan hommissa. Lehdistössä oli juttua siitä miten FPS:än vartijat ovat asiattomia. Todisteena oli muun muassa haastatteluja, joissa viitattiin tiettyihin vuosiin ja tiettyihin tapahtumiin ja paikkoihin. Ongelmana oli vain se, että firmaa ei oltu edes perustettu tällöin. Joten FPS:än vartijoilla oli pidempi väkivaltahistoria kuin mitä firmalla oli ikää. Journalisti ei ollut tarkistanut tietoja, jotka olisi löytynyt yksinkertaisella googlehaulla.

Samanaikaisesti uutiskynnystä ei ylittänyt esimerkiksi se, kun minä Pasilan LIDListä työvuoron päätteeksi lähtiessäni sain kohdata väkivaltaisuutta, työajan jälkeen, vain siksi että olen "kuratakki". En provosoinut väkivaltaa, ja olin varsin sovitteleva vielä kun tilanne oli päälläkin. Tämä ei luonnollisesti ollut este. Tämä on työn varjopuoli. Jos menisin journalistille - vaikka sille samalle journalistille, joka kirjoitti FPS:än vartijoiden julmuuksista ennen FPS:än perustamista - itkemään, sanoisi varmasti että "työn varjopuoli". Että "mitä läksit, nii." Samaa voisi käydä isälleni, joka on toiminut vartijana "pidemmän kaavan kautta". Kun häntä ihan tuoreesti potkaisi narkomaani, ei minkään valtakunnan uutiskynnys ylittynyt.
1: Ja tavallaan tässä lausumassa olisi vinha perä. Tilanteen ei pitäisi olla kenellekään täysjärkiselle mikään uutinen. Jos ilmoitat että haet poliisiksi, sotilaaksi tai vartijaksi, puoliso ja sukulaiset taatusti kommentoivat säännönmukaisesti sanaparin "vaarallinen työ".

Taustalla on jännä ajatus. Että virkavaltaa kohdatessa kohdataan kone, ei ihmistä. Tosiasiassa työidentiteetti ei ole ihminen, vaan tämän välineellisen identiteetin sidosvoima. Ja tätä voidaan olla monesta syystä. Jos samaa noudattaisi kaupassa tai siivoojia nähdessä, esittäisi että kassa on vain asiakaspalvelija. Toki osa ihmisistä kohteleekin kassoja täten, mutta vartijoita vastustavissa piireissä kassat ja siivoojat ovat "järjestelmän sortamia". Tässä on aistittavissa tiettyä jännitteisyyttä. Sama argumenttirakenne on toisaalla hyvä ja toisaalla huono.

Ehdottomasti vartijoiden väärinkäytöksiin on tartuttava.

On aina hyvä miettiä että kuka sitä "tikarin mahtia" pitääkään, ja onko "tikarin mahdin" vastustaminen noussut niin vahvaksi että se liikaa rajoittaa yksilön oikeuksia. Itse olen sitä mieltä että Platonin ongelmana on liiallisuus. Hänhän esimerkiksi halusi kieltää monikieliset soittimet, koska ne olisivat kasvatuksellisesti huonoja. Kielisoitinten tuli olla muutamakielisiä ja niillä piti soittaa harmonisia kappaleita. Kasvattaessa kaikkia lasten tunnekuohuja piti ehkäistä, eli kasvattavat tarinat ei saaneet olla vahvoja tunteita herättäviä. Toisessa päässä taas on Hobbeslainen helvetti jossa kaikilla on "tikarin mahti" ja kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa.

Tätä selvittelyä taatusti helpottaa se, että järjestelmän vastustaminen liitetään usein retoriikan tasolla individualismiin ja omavaltaisuuteen. Tässä positiossa kun tunnustetaan että tikarin mahti ei vaadi "järjestelmää", jotain suurta yhteiskunnallista joka murskaa. Vaan yksilökin voi harjoittaa sitä. Samaa retoriikkaa voidaan luonnollisesti soveltaa niihin jotka eivät tottele pyyntöjä, käskyjä ja kehoituksia. Asiaa helpottaa se, että vartijoiden väkivaltaa liitetään lakitekstiin. Tämä tarkoittaa että lakitekstillä voidaan rangaista myös näitä "anarkisteja".

perjantai 26. helmikuuta 2010

Self -Claimed "(Grand)Masters".

Swordfighting -blogi on ollut kiinnostava miekkailuaiheinen blogi, jonka ainut heikkous on ollut hidas päivittyminen. Sen pitäjä on kuitenkin vetänyt kirjoituksensa netistä, koska niitä on käytetty väärin. On ollut henkilöitä joilla ei ole ollut materiaalia jonka pohjalta opettaa, eikä näkemystä jolla tehdä sellaista itse. Niinpä he ovat kopioineet materiaalia ja ottaneet oppilaita. He ovat myöntäneet tasoja ja asteita oppilaille - vaikka heidän omia taitojaan ei ole koeteltu missään. Näin he ovat olleet oppilaita jotka ovat pitäneet oppilaita. Sensuuri iski, kun pitäjä ei halunnut tarjota heille ilmaista oppimateriaalia.

Mielestäni ratkaisu on eettinen ja oikea, joskin se silti ärsyttää. Hyvää materiaalia tuottavia ihmisiä on liian vähän. Mutta toisaalta osaamaton opettaja on helposti vastuuton, hän ei tunne riskejä joita harjoittelussa voi käydä ja treenaamisen turvallisuuskin voi tätä kautta kyseenalaistua. (Toimimisesta ei välttämättä muuten olisi niin väliä, ainakaan etiikan kannalta. Tulisi huonoilla ja toimimattomillakin liikkeillä kuitenkin liikuntaa joka edistää terveyttä.)

Tämän takana on tietysti ollut egon puleeraus. Sellainen jossa ei treenata vuosia ja tulla hyväksi, vaan sitä mallia johon ihmiset ovat herkkiä. Kyseessä on vilpillinen oikotie. Toki ymmärrän miksi oikotie viehättää. Taitojen hankkiminen on vaikeaa ja hidasta. Esimerkiksi minä en ole "kovin kummoinen". Eli olen "muutaman tempun poni", jolla on lähinnä jotain mahdollisesti ihmisiä kiinnostavia tietoja aiheesta, ja kärsivällisyyttä nakuttaa niitä ylös. Tämän olen tietysti nähnyt mainitsemisen arvoiseksi blogikuvauksissa asti. Olen amatööri, opiskelija jolla on opiskelijoita. Mutta tässä on sentään "jotain rehellisyyden makua". En pidä kursseja, vaikka kirjoitankin "jotain omaa materiaalia" siitä mitä matkan varrella on jäänyt mieleen.

Tämä liittyy mielestäni olennaisesti brassailuun. Tämän kohtaaminen on yllättävän yleistä. Tietyissä piireissä puheella saa helposti kovanaaman maineen. Kohtaamisissa mitataan tyypillisesti asennetta. Olen nähnyt kuinka rehentelijä on esitellyt lyömistaitojaan samalla kun toinen on väistänyt ja hakenut paikan ja jättänyt jatkamatta, sarjana. Rehentelijän reagointi tähän aikidokaan oli että tämän ei tarvitse pelätä. Aikidokan ei tarvinnut sanoa mitään. Tilanne oli täysin hänen hallinnassaan, toimiva vastatekniikka olisi onnistunut halutessa samalla vaivalla, se vain jätettiin tekemättä.

Laajemmin katsoen ilmiö on itsepuolustuksen kohdalla muutoinkin ongelmallista. Moni haluaa olla mestari, ja vain harva on. Ja liian harva osaa erottaa mestarin, vaikka siihen tunnistamiseen ei mestarita tarvitakaan. (Ei tarvitse olla lehmä tietääkseen että maito on hapanta.) Esimerkiksi esimerkkini aikidoka hallitsi tilaa taitavammin kuin minä, mutta osasin silti nähdä mitä siinä tapahtui vaikka en saisikaan omia kinttujani kävelemään yhtä tilanteeseen sopivasti.

Kuin naiset kuivalla maalla.

Melko usein tasa -arvosta esitetään de Beauvoirin tyyppistä mallia. Tässä tasa -arvo tarkoittaa sukupuolten identtisyyttä. Että naiset tekevät ja saavat tehdä ihan samoja asioita kuin miehetkin. Tässä epätasa -arvo osoitetaan siten että löydetään erilaisuuksia sukupuolten roolien väliltä. Jos naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia ja miehet ovat prosentuaalisesti useammin johtajia, on kyseessä epätasa -arvoinen tilanne. Toki arvotukset eivät ole yksiselitteisiä: Onhan miehillä pakotettu armeija, jota naisilla ei ole. Epätasa -arvon suunta, eli onko miehillä vai naisilla parempi on tässä helposti kiistan alla. On sama sanoa että naiset pakotetaan hellan ja nyrkin väliin hoitamaan kakaroita, kuin että miehet ajetaan väkipakolla suorittamaan työelämään.

Tämä tasa -arvonäkemys ei ole ainut. Toisen ymmärtäminen on tämän jutun "main point".

Esimerkiksi Luce Irigarayn mukaan nainen ja mies ovat perusluonteeltaan erilaisia. Tätä kautta epätasa -arvoisuus ei tarkoita identtisyyttä. Identtisessä tilanteessa voidaan olla hyvinkin epäreiluja, kun erilainen tapa kielletään ja pakotetaan elämään tietyllä tavalla. Nainen josta pakotetaan mies on sorrettu.

Otan esimerkiksi merenneidot ja seireenit. Käyttelen näitä taruolentoja melko huolettomasti, koska tarkoituksenani ei ole niinkään toimia mytologiaeläinten bestiaarina, kuin esittää taustalla oleva tasa -arvonäkemys.

Tässä tarinassa voidaan ottaa avuksi tulkinta Hans Christian Andersenin "Pienestä merenneidosta". Sadussa kuvataan merenalaista maailmaa, jossa merenneito on kotonaan. Maailma on eräänlainen toisinto maanpäällisestä maailmasta, ja merenneito elää siellä sujuvasti. Kun merenneito rakastuu prinssiin, tämä hankkii taikakeinoin itselleen kyvyn kävellä maan päällä. Kävely on tuskaisaa. Ja samalla merenneito menettää äänensä.

Tämä kuvastaa tilannetta, jossa naisen on nähty elävän patriarkaalisessa maailmassa. Nykyäänkin esimerkiksi jotkin tahot Suomessakin korostavat että naisen seksuaalisuus on vakava asia, jota täytyy hillitä jotta miehet eivät mene yli. Jostain syystä nämä tahot eivät halua rajoittaa ja kontrolloida miehien vapautta, vaan miehen toimintaa katsotaan ennaltaehkäistävän epäsuorasti naisen toimintaa rajoittamalla.

Näin nainen ikään kuin pakotetaan elämään miesten maailmassa miesten ehdoin, jossa nainen ei ole "kotonaan", vaan hänelle epäluonteenomaisten kahleiden alla. Jos mies sen sijaan uhkaa hukkua naisen merimaailmaan, sadun prinssin tavoin, naisen roolina on pelastaa mies miehen maailmaan. Ei siis ihme että "Pieni merenneito" muuttui maalla mykäksi, ja taikakeinoin saatu kävelykin tuntui tuskalliselta. Naisen ääni vaiennetaan, sen on oltava miehen ääni. Eikä systeemit tällöin tietenkään toimi.

Merenneitojen äänet ovat miehelle tietysti kovakin haaste. Odysseuksen Seireenien laulun kuuntelu oli vaarallista ja temppujen takana. Äänet pakottivat miehet ajamaan laivojaan karille äänten perässä, ja siksi Odysseus piti sitoa mastoon samalla kun kaikki muut tukkivat korvansa vahalla. Naisen ääni on siis pelottava ja haastava - ja tässä yhteydessä tarina kertoo jostain muustakin kuin syvän musiikkifaniuden riskeistä. Naisen kuuntelussa on riski, mies joutuukin elämään naisen maailmassa joka on hänelle yhtä vieras ja tuhoisa kuin Andesenin merenneidon elämä maan päällä - tämäkin tarina päättyy merenneidon kuolemaan.

Teema toistuu esimerkiksi Giuseppe di Lampedusan tarinassa "The Professor and the Siren". Tässä Professori esittää että sireenit eivät tuhoa miehiä. Että se on niin ihanaa että miehet eivät halua poistua, ja jos he yrittäisivät eivät sireenit aikaansaisi tuhoa. Professori kohtaa Lighea -merenneidon, ja viettää tämän kanssa aikaa. Ja aivan kuten DD -roolipelin korkean tason kokkaussuoritus johtaa siihen että muu ruoka sen jälkeen maistuu tuhkalta, käy tässäkin niin että professori ei enää kykene saamaan tavallisista naisista mitään. Tarina loppuu siihen että professori palaa Lighea luo ja hukkuu.

Tasa -arvon kannalta "miesmerenneidoksi" voidaan kaivaa "Naisen kanssa" -sarjakuva. Sehän sisältää paljon parisuhdetta käsitteleviä asioita, joita ei mies kehtaa lukea "naisen kanssa". Teema on yleinen, kun nainen astuu miehen elämään, miehen elämän on mukauduttava naisen järjestykseen, joka käsittelee pienetkin asiat, esimerkiksi kaapin paikan ja muun sisutuksen. Tätä kuvataan yhdessä stripissä siten, että kun parisuhde alkaa, joku voisi luulla että tilanne on siinä. Tämä on kuitenkin virhe, koska deittailu on vasta työhaastattelu. Nainen on työnantaja ja mies työnhakija. Siksi parisuhteen alettua nainen "vahtii kellokorttia". Nainen on deittailussa saavuttanut asemansa. Mies on ilmaissut että hän haluaa olla tässä työssä. Miehen on sopeuduttava siihen että hänelle haastattelu ei tarkoita kovinkaan paljoa - kaikki työthän on vielä tekemättä. Tätä kautta sarjakuvan maailmassa kodissa on järjestys, jota sekä mies että nainen ylläpitää. Järjestys on vain naisen järjestys. Ja siksi tiskaava mieskin voi olla seksikäs - hänhän ylläpitää naisen järjestystä. Naisesta tämä on suhteen syvenemistä, ja tämäkin järjestys tulee naiselta. Tätä kautta miehiin kohdistetaan sarjakuvassa samanlaiseksi muuntavaa epätasa -arvoa.

Tämänkaltainen tarinaperinne vihjaa siihen suuntaan että siinä missä naisia pakotetaan kävelemään kuivalla maalla, miehiä ollaan innolla opettamassa uimaan. Tässä vaiheessa on tietysti vaikeaa sanoa, mikä edustaa muuttavaa voimaa ja mikä on muutosvastarintaa. Tasa -arvo, feminismi ja sovinismi ovat kaikki melko yleisiä ilmiöitä, joten kenties se on irrelevanttiakin.
Merenneitoja on toki usein liitetty seksuaalisuuteen, ja yllä olevasta olevia poikkeavia näkemyksiä on esitetty. Esimerkiksi Alfred Bennetin mukaan merenneito kuvaa jotain jota miehet arvostavat, mutta jonka kanssa heillä ei ole seksuaalisia toimintoja. Magritten taiteesta voidaan hakea esiin "Collective Invention", jossa taas on esitetty moderni uudistus, jossa lihallisuus korostuu. Merenneito on kalan yläruumis ja naisen alaruumis. Ei puhu, mutta panee. Margaret Atwood taas on esittänyt että nainen haluaisi itse asiassa irtautua seireenin kuvasta. Tässä on teemana se, että pinnanpalvonta on ikään kuin naamioitu mystiseksi. Naisen ulkonäköön ja kauneuteen sekä seksuaaliseen viehätysvoimaan tuijottamalla arvot ovat pinnalliset, mutta mytologiahahmossa se on ikään kuin naamioitu myyttiseksi ja ihmeelliseksi. Todellinen naiseus jää ikään kuin tämän taakse.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Projektin epäonnistuminen.

Minun on ollut yleisesti hieman hankala suhtautua uskovaisiin ihmisiin. Koska tälläisissä tapauksissa käy helposti niin että ennakkoluuloista tulee toimintatapa, olen tämän asiantilan tiedostaen pyrkinyt rikkomaan omaa jäätäni. Ja lisäksi pyrkimyksenäni on muutenkin aikaansaada positiivista hämmennystä.

Tämän vuoksi olen yrittänyt ottaa kontakteja esimerkiksi Helsingissä lappuja jakaviin uskovaisiin. Koska uskonto on herkkä aihe, olen yrittänyt kommunikoida sen ulkopuolelta. Hyvänä groundbreakingina on ollut esimerkiksi se, minkälaiselta tuntuu tehdä tuollaista työtä, ja miten ohikulkijoiden ignoraatioon suhtautuu.

Tätä kautta on monesti tuntunut että sitä juttelee ihan ihmisten kanssa. Kaiken kaikkiaan kohtaamiset ovat olleet melko positiivisia. Toki uskontokin on vilahtanut, mutta vain osana toimijan omaa identiteettiä, ilman siirtopaineita. On ollut jopa ihan leppoisaa.

Tänään minulla oli turhaa luppoaikaa, piti odottaa junaa. Samanaikaisesti huomasin että esillä on ryhmä uskovaisia. Katselin touhua vähän aikaa.

Ryhmässä oli parrakas setä, joka rikkoi "hyviä tapoja", ja esimerkiksi juoksi ei sanoneen tyttösen perässä. Välillä hän hihitteli ja matka jatkui. Joku voisi sanoa tätä tunkeiluksi, mutta minusta tämä, sinänsä ylilyönti, menee kuitenkin innokkuuden piiriin ja on tätä kautta ihan OK.

Kannaltani olennaista oli, että heillä oli kitara, jota he eivät soittaneet tarkkailuni aikana. Toki olen aiemminkin harkinnut kitaran pyytämistä.

Ajattelin että olisi hyvä groundbreak iskeä soittamaan. Musiikin luulisi olevan universaali inhimillinen avain. Ajattelin soittaa Bachia, koska minulla oli siihen koskien muistissa kitaralle tehtyjä sovelluksia, jotka opettelin musiikkiopistossa ollessani. Olisi vaihtelua kolmen soinnun kappaleisiin, joita tiedän sillä soitetun. Ja samalla tulee tietysti virekin tarkistettua.

Kun kysyin voiko soittaa, oli reagointi melko erikoista. Saapumiseni oli "kiinnostavaa", ja minua kohdeltiin ystävällisin ilmein. Mutta heti kun asia selvisi, reagointi oli kitaran omistajan ignoraatio. En siis saanut kylmää kyytiä, en edes ollut olemassa.

Ryhmässä ollut turkki päällä ollut nainen sen sijaan pisti esiin mentaalista ruuvipuristinta. Vaikka hän ei edes ollut kitaran omistaja. Hänen elekielensä mm. turkkinsa päälle nosteluineen oli sävyltään melko aggressiivista, ja tietyt eleet vihjasivat ylenkatseeseen.

Toki ymmärrän että voi kieltäytyä. En minäkään anna ihmisten sorhata miten vaan. Mutta kieltäytymisen voisi tehdä kiellettävän ihmisyys huomioon ottaen. Kysymyksistä jäi jäljelle se fiilis että en voi tietää onko kappale jonka haluaisin soittaa saatanallista musiikkia, kun en ole uskossa.

Kun itse toin joka toisessa lauseessa jollain tavalla esiin sen, että kunnioitan heidän vakaumustaan, heitä kiinnosti vain se että olen ulkopuolinen ja että siksi minun asioilleni ei tarvita osoittaa kunnioitusta. Potentiaalinen käännynnäinen on tärkeä, kaikki muu on sivutuotetta.

Minulla oli arvoa vain potentiaalisena käännynnäisenä. Ja jotenkin jäi olo, että tyyppi olisi voinut lainata kitaraa, mutta minä olin vääräuskoinen ja siksi minusta voisi tarttua jotain saastaista demonista voimaa kitaroihin. Systeemi ei lähtenyt hyvin.

Suunnitelmani ei toiminut. Jotenkin nyt tuntuu että ennakkoluulot ovat fakta. Selvää on, että kohtaaminen ei lähentänyt minua uskoon.

Käsittääkseni julistamistilanteeseen pitäisi valita ryhmää hyvin edustava joukko. Jopa ihanteellinen yksilö, harvinaisen hyvin ei keskiarvoa vaan ideaalia noudattava. Näin tehdään tavallisesti PR -toiminnassa. Nyt näytti siltä että ryhmän hihittelevä ja ryntäilevä mies oli ryhmässä ainut potentiaalisesti inhimillinen.

Toki uskonnoissa on tietysti tärkeää myös se itsensä toteuttaminen. Tämä on uskovaisten kohdalla siitä olennainen juttu, että jutteluissani muiden julistajien kanssa, niissä positiivisissa, on ollut selvää että yhteisö ei ole silmissä mutta mielessä. Ryhmän puolesta ja asiasta tehdään työtä. Toki tässä on myös ylpeyden siementä: Julistaja on oman ryhmänsä silmissä aulis, ahkera ja ihannoitava. Parempi ihminen. Sellaisille kaltaiseni "ulkopuolinen" voi tietysti näyttäytyä epäpyhänä saastaisena epäkosherina haramina. Kun en ole ryhmää johon tehdä vaikutus sulavalla käytöksellä, enkä potentiaalinen käännynnäinen, on käytös ikään kuin sallittua. Sehän on miltei kuin Saatanaa pilkkaisi!

Mutta jos ensisijalle laitetaan oma vakaumus, halu ja into, se tarkoittaa samalla sitä että toiminnan tehokkuus asetetaan alemmalle asemalle kuin uskovaisten omat fiilikset. Siksi ei ole ihme että epäonnistumisiakin tapahtuu. Kun käännytystyön tekeminen itsessään on tärkeää oman itsen toteuttamista, ei tuloksella - joka taatusti liittyy siihen miten ystävällisesti ihmisiä kohtelee - jää sivuseikaksi, ainakin joskus.

Yksi syy on varmasti se, että kyseessä oli isompi ryhmä. Aina kun olen jutellut yksinäisten toimijoiden kanssa, kohtaamiset ovat olleet erisävyisiä. Ryhmäpaine ryhmässä jossa on tiukka "puhdasoppisuus" on tunnetusti jännittävä ilmiö, joka ei saa ihmisissä heidän parastaan esiin.

Pakko myöntää, että vaikka olenkin kyyninen, niin yllätyin ja petyin.

Detaljeja.

Rauno Välimäki kertoi minulle kahdesta valokuvanäyttelystä, joissa hän oli käynyt.

Ensimmäinen niistä käsitteli arpia. Siinä kuvaaja oli ottanut kuvia ihmisten arvista ja niihin oli liitetty tarina niiden synnystä. Tätä kautta arvet toivat esiin elämänkokemuksia ja tarinoita. Tätä kautta voidaan jopa sanoa että arvet ovat yksilöllisiä elämisen merkkejä, ja niihin liittyen ihmiset ovat mielenkiintoisia. Vauvat syntyvät usein arvettomina, tai jos eivät, niin siihen liittyy erikoisia tarinoita.

Toinen taas oli kuvitusta, jossa oli kuvattu pieniä yksityiskohtia. Valokuvaaja oli kuvannut ne omasta kehostaan. Usein oli vaikeaa nähdä mistä kohtaa kuva oli otettu, ja usein oli epäselvää jopa suurennuskerroin, eli oliko kuvaa zoomattu vähän tai paljon. Ihmisistä nähdään kokonaisuus, eikä detaljeja.

Samanaikaisesti lehtien kannet ovat täynnä arvettomia ihmisiä. Heistä esitetään pieniä detaljeja, jolloin heistä saatu kokonaiskuva voisi olla hyvinkin erilainen.

Siitä puute mistä puhe

Hieman roisi sarjakuvakirja "Aarne Ankka (osa III)" sisältää tarinan, joka alkaa sanoilla "Olipa kerran aika, jolloin Aarne oli kuin muutkin lapset" ... "Hän varasteli kaupoista, söi matoja ja hakkasi rillipöllöjä, kuten muutkin räkänokat. Ihan vain että ei olisi tylsää..." Aarnen elämä mullistuu taidenäyttelyssä. Koulussa pakotettiin menemään. Käännekohta oli siinä, kun "sillä välin kun opettajatar luennoi Carl Larssonin tunkkaisesta pitsihuvilafasismista, livahti Aarne viereiseen, täksi päiväksi suljettuun saliin." ... "Kielto oli perusteltu, sillä esillä oli Peter Paul Rubensin, kuulun moraalinturmelijan, töitä". Aarne innostui taiteesta, pääsyy oli se, että "Aarne ei ollut vielä kypsä iloihin, joita naapurin tytöt olisivat voineet pyöräkellarissa tarjota. Kansallismuseo tarjosi kaivattua kutinaa..." Lopputuloksena syntyi se runoilija -Aarne, joka ryyppää taiteilijatukensa samalla kun yrittää iskeä naisia.

Yllä oleva sisältää tietysti sen, että pornografian rajat on vaikeaa tunnistaa. Usein korostetaan sitä oliko taiteilijalla intentiota esittää taidetta vai kiihottaa. Ja usein on näyttänytkin siltä että käy niin että ajan kriitikot voivat pitää jotain pornografisena, ja joku toinen aika sanookin että se on vain eroottista.

Minulla oli kuitenkin mielessä muu asia. Ajattelin puhua arvoista. Tapani mukaan otin vain esille aiheen, jossa arvo ei ole mitenkään helppo. (Se on yleensä hemmetin paljon hauskempaa näin. Ja onhan Aarne räväkkyydessään kiehtovampi kuin tomuinen ammoin kuollut filosofi menneestä selittämässä jotain jostain ihmeen negaatioista.)

Otan tässä avukseni arkielämässä käytetyn termin "olla puutteessa". Se ei viittaa samaan kuin esimerkiksi lause "Kylmä ja puute oli vieraanamme." Sillä jälkimmäinen viittaa enemmän syömiseen ja esimerkiksi vaatteisiin. Kun nykyään "ollaan puutteessa", ei olla kuolemassa nälkään, vaan ollaan yksinkertaisesti oltu ilman seksiä. (Toki muutkin osaavat kirjoittaa tästä aiheesta, mutta näkökulmani on kuitenkin toinen.)

Tässä seksi esitetään tarpeena.

Maslown tarvehierarkiassa seksin tarve on tuskin kovin alhaalla. Yllättävän usein ajatellaan että alhaalla olevat syömisen tarpeet ovat "eläimellisempiä" kuin esimerkiksi "turvallisuuden tarve", joka taas on vähemmän hienostunut kuin "itsensä toteuttamisen tarve". Tätä kautta voidaan sanoa että "seksin tarve" korostuu kun muut, perustavammat, asiat ovat kunnossa. Silloin jää tilaa korkeammille asioille. Seksillä alkaa olemaan merkitystä vasta jossain vaiheessa.

Oltiinpa seksintarpeesta mitä mieltä tahansa, tätä kautta voidaan palata suoraan arvon alkulähteille. Sehän on talousteoreettinen käsite. Tässä arvolla on toki välineen henkeä, joten se ei ehkä ole kovin kattava, itseisarvot jäävät ulkopuolelle. Mutta toisaalta ne usein "valitaan" mieltymyksillä. Asia tyydyttää ostajan jonkun tarpeen, ja mitä arvokkaampi asia, sitä enemmän siitä ollaan valmiita maksamaan. Ihminen haluaa jotain. (Tämä on tietysti usein subjektiivista. Kauppias haluaa eri asioita kuin ostaja - siksi koko arvottamistilanne, jossa vertailun välineenä toimii raha.)

Tästä seuraa hauskoja, jos pohjalle otetaan Nietzsche. Ideaali on jotain jota halutaan. Nietzsche jakoi ideaalit kahtia: Oli aktiivisia ja reaktiivisia ideaaleja.
1: Aktiivinen ideaali on jaloa, jossa ihminen toteuttaa itseään. Tässä hän sublimoi alhaisia tarpeita, ja toteuttaa niiden kautta itseään.
2: Reaktiivinen ideaali taas noudattaa ressentimenttiä, ja on siksi alhainen. Siinä syntyy epäaito purkaus, joita tehdään sen vuoksi että haluttuja asioita kielletään.

Tämä muuttuu ymmärrettäväksi jos sen avulla käsitellään
1: Uskovaisia, vaikkapa von Wrightin esityksen kautta : Hänestä uskonnollisuus on lempeää ja moraalinen taas vaatii ja tuomitsee. Kun tämän jälkeen otetaan esille La Rouchefoucauldin esimerkissä oleva tuomitseva puritaani, jonka vihaisuuden takana on se että hän itse näkee kovasti vaivaa oman toimintansa ohjailussa, ehkäisee viettejään, ja purkaa tästä syntyvän turhautumisensa tuomitsemalla muita. Jos itsensä aidosti toteuttava on uskonnollinen, syntyy kaunasta kiukkuinen moralisti.
2: Köhlerin eläinkokeessa oleva simpanssi, joka ei voinut hyökätä itseään kurittaneen vallassa olevan simpanssin kimppuun, ja siksi kurmootti pienempiään.
3: Eino Kaila piti sääliä hyvänä asiana, mutta sen ongelmana oli se, että sääli voi olla vahingoniloisen tai itsestään ylpeän ihmisen tapa naamioida vaikuttimensa. Tähän liittyen Nietzschellä olikin lausuma, jossa hän muokkaa Raamatusta tuttua lausetta : "Joka itsensä alentaa, tahtoo että hänet ylennetään."

Ero ylevän ja alhaisen välillä onkin oikeastaan ymmärrettävissä kompensaation luonteiden kautta: Demostheneellä oli ongelmana huono puhumisen laatu. Hän kompensoi sen aktiivisesti, ylevästi, treenillä. Hän puhui sepeliä suussaan, ja hänestä tuli hyvä puhuja. Toinen vaihtoehto olisi ollut että hän olisi kompensoinut sen reaktiivisesti, alhaisesti, jolloin hän olisi suhtautunut siihen "happamia sanoi kettu" -asenteella.
1: Oma näkemykseni asiasta ei ole yhtä tiukka kuin Nietzschellä. Pyrin jakamaan asiat "ongelmiin" ja "olotiloihin". Kaikkiin ongelmiin on olemassa ratkaisu, ja se on löydettävä aktiivisesti ja usein työläästi. Ja ongelmat joihin ei ole ratkaisua, eivät ole oikeasti ongelmia, ne ovat olotiloja. Niiden kanssa on vain elettävä, ilman mahahaavaa.

Kun tästä palataan takaisin eroottisesti kiihottaviin kuviin, onkin tärkeintä katsoa mitä ne ovat.
1: Niihin kohdistetaan kiukkua, joka voi varsin hyvin kertoa siitä että takana on "vihainen puritanisti", joka kohdistaa ressentimenttiä. Hänellä on mielihaluja joissa hän katsoo pornografiaa, mutta koska hän on kieltänyt sen itseltään, elää tätä kautta yhden tyyppisessä askeesissa, hän on kaunainen ja kohdistaa syntyvän energiansa ja tarmonsa asian kieltämiseen muilta. Toki luotan että on olemassa sellaisiakin ihmisiä jotka kieltäytyvät asiasta koska eivät pidä siitä. Tällöin he nauttivat kieltäymyksestään sellaisenaan.
2: Toisaalta seksi voi olla tarve, ehkä sen tarpeellisuuden kieltäminen liittyy Maslown tarvehierarkiaan. On hyvä muistaa että ruoka ei täytä elämää enää sen jälkeen kun ruokaa on riittävästi. Tätä kautta pornografia voi olla tarpeen purkautumisväylä. Tämä purkautumisväylä on kuitenkin luultavasti sivutuote, ja esimerkiksi syntyy puutteesta joka taas johtuu siitä että ei uskalla yrittää parisuhdetta vaikkapa hylätyksi tulemisen pelosta. Tällöin porno on vain välikanava, ja porno kasvattaa ressentimenttiä. Tätä ajatusta tukenee peräkammarinpoikien ja vankilakundien "Jallut".
___2.1: Tätä esimerkkiä kautta Aarnesta nappaamani lainaus pyöräkellareista oli hyvinkin olennainen. Ja viittaa siihen että kenties Nietzschen itsensä tekemät huomiot siitä miten seksuaalinen toteuttaminen haittaa taiteilijan työtä, onkin jotain muutakin. Ehkä sublimaatio onkin yksi tapa toteuttaa ressentimenttiä. Ehkä ne asiat joita itse pidämme miellyttävinä ja sallittuina ovat "seksuaalienergian kanavoimista itsensä tuottamiseen" ja ne joista emme pidä on "ressentimentin esiintuloa". Nietzshellä vallantahto oli jotain alhaista jota jalostettiin esimerkiksi taiteilijan hienoon taidenäyttelyyn, onkin enemmän "moraalinen-epämoraalinen" kuin mitä "hyvin vai huonosti" -luokittelun tärkeyttä korostava Nietzsche olisi halunnut itse uskoa. Arvotukset ovat vain piilotettuja.

Mutta entä jos otsikon takana on vielä astetta enemmän. Sillä tosiasiassahan meillä on perustarpeet ja tämä voi heijastua monella tavalla. Esimerkiksi nälkä on fysiologinen, mutta Saarioisen maksalaatikon vs. suklaassa keitettyjen sianaivojen väliltä valitseminen on kulttuurisidonnaista. Ja tässä kohden otan avukseni Girardin. Hänelle tarpeiden ilmeneminen on imitaatiota. Eli kun näemme vaikkapa julkkiksen, haluamme yrittää samanlaisilla keinoilla päästäksemme samaan asiaan. Sillä ihminen saa arvonsa vain yhteisön kautta ja rakentaa identiteetin suhteessa tähän. Toki tässä on takana esimerkiksi vallantahtoa, jota tavoitellaan tätä tahtoa sublimoimalla / taviksena olemisesta syntyneen kaunan voimalla.

Kun tämän jälkeen huomataan että kulttuurissa seksuaalisuutta on kaikessa mainoksista televisio -ohjelmiin, on selvää että haluamme toteuttaa seksuaalisuuttamme juuri tällä tavoin. Ehkä jossain toisessa kulttuurissa masturbaatio olisi seksuaalisuuden huipentuma. Nykyisin nuorilla - ja ollakseni rehellinen vähän meillä vanhemmillakin - on tiettyjä paineita siitä miten seksikkäitä me olemme. Miehen täytyy olla seksikäs ja tuottaa naiselle orgasmeja tai multiorgasmeja. Ja naisen taas täytyy olla ryntäikäs miehen silmää miellyttävä ihme, joka syntyy kun oikeat geenit kohtaavat taitavan plastiikkakirurgin ja elinolot joissa jumppalajitkin valitaan sitä kautta minkä muotoiset lihakset ne antavat.

Näkemystä ja määritelmää

Tom Cutlerin kirja "211 asiaa, jotka äijän tulee tietää" sisältää sivuilla 83-84 filosofian maailmaan soluttautumisen. Kirjan mukaan filosofia on tiedemaailmaa vähemmän lopullisen todistamisen ja kumoamisen tiellä, joten se on ylipäätään hedelmällinen soluttautumisen kohde. Siinä filosofia jaettiin kahtia: Niihin jotka käsittelevät lyhyesti ja yksiselitteisesti erilaisia asioita. Ja niitä jotka käsittelevät mutkikkaita sanoja käyttäen erilaisia liirumlaarumeja. Tässä taustalla oleva jako oli kirjan esimerkkien nojalla jako analyyttiseen filosofiaan ja mannermaiseen filosofiaan. Kirjan mukaan mannermainen filosofia oli juuri se kohde jonne kannattaa soluttautua, koska siellä pärjäämiseen riittää mutkikkaita sanoja sisältävä sanalista. Siinä kykenee helpommin ilman taitoa näyttämään mestarilta. Sokal olisi varmasti aivan samaa mieltä.

Toki tässä asiassa on paljon erimielisyyttä. Esimerkiksi Bergson on erottanut kahdenlaista tietoa:
1: Metafyysinen olemustieto, jossa ollaan melko lähellä sitä mitä postmodernistinen (mannermainen filosofi) sanoo kun hän puhuu näkemyksestä.
2: Struktuurinen tieteellinen tieto, joka taas on analyyttisen filosofian ja tieteellisen tutkimuksen aihepiirissä.

Bergsonista ensimmäinen oli verrattomasti paljon tärkeämpää. Hieman samoilla asioilla on ollut tietysti Kant, joka pyrki vetämään tieteellisen tiedon rajat, jotta uskolle jäisi tilaa. Myös Gould kannatti tämäntyyppistä ajattelua NoMa -periaatteessaan. Että tiede toimii tiedon ja usko etiikan alla, jolloin niiden alueet eivät kohtaa.
1: Toki tässä tulee mutkikkuutta peliin siinä vaiheessa kun uskonnoissa ruvetaan esittämään maailmansyntymyyttejä ja kannanottoja maailmanhistoriaan. Joku voi vakavissaan esittää Eedenin puutarhan olevan todellinen paikka - tai että kuun takana on ihan oikeita natseja. Ja kristinuskossa vähintään väitetään että vuonna 30 eräs puusepän poika teloitettiin Jerusalemissa. Tältä osin siihen liittyy tieteellisen maailman väitteitä.
___1.1: Toki näitä usein selitetään metaforiksi, joka on kaunis tapa vihjata että kyseessä ei ole väite siitä mitä maailmassa on tapahtunut. Moni toki pitää vihjettä siitä että "Jeesuksen kuolema on metafora, ei väite historiaan" likimain samana kuin että väittää että "Raamattu" on satukirja.

Ajattelin kuitenkin että struktuureiden kanssa on kiva pelehtiä. Sillä jos ne eivät ole tärkeitä, niin niiden kanssa pelaaminen on sentään "vähän vähemmän arvailun varassa kuin se toinen". Tämän ymmärtämisessä on ehkä helpointa palata määritelmiin. On hyvä aloittaa varhaisesta, sillä ne ovat usein arkijärjellä ymmärrettävimpiä. Aristoteleen mukaan määritelmässä on ainakin seuraavat asiat:
1: Genus proximum, ylempi käsite.
2: Differentia spesifica, joka on tarkennuskäsite.

Tätä kautta syntyy hierarkinen määritelmä. Tätä valaissee Platonin ihmisen määritelmä Animal bipes implume, kaksijalkainen höyhenetön eläin. Tässä ihminen on käsite, jossa on tarkennettu laajaa määritelmää eläin tarkennuksilla kaksijalkainen ja höyhenetön.

Aristoteleen mukaan määritelmä voi olla huono seuraavin ehdoin:
1: Se oli liian laaja. Tällöin määritelmä ei kykene riittävän tarkasti erottelemaan eri asioita. Tällöin kasvaa sekaannuksen riski, kun eri asioita kohdellaan samoina asioina.
2: Se on liian suppea, jolloin määritelmässä on liian tarkatsi yksityiskohtia, jolloin sen kautta ei synny järkevää yleiskuvaa, määritelmän rajaama alue jää käyttökelvottomaksi sirpaleeksi.
3: Määritelmä on epätosi, jolloin määritelmän tunnusmerkit eivät toteudu. Aristoteles uskoi että oikea määritelmä on sama kuin totuudellinen määritelmä, jotain joka on muutakin kuin esimerkiksi valittu perspektiivi.

Tieteellisessä ajattelussa näitä välineitä on ajan saatossa tietysti uudistettu. Sen käytössä on nominaalimääritelmiä, jotka katsotaan pelkiksi sopimuksiksi. Määritelmien hyödyllisyys ja epäkäytännöllisyys ovat ratkaisevan tärkeässä asemassa. Hyvä määritelmä on sellainen jonka parissa voidaan mahdollisimman helposti tehdä tutkimusta. Tämä on erikoinen ero Aristoteleen näkemykseen. Tavallaan totuusarvon sijasta on tullut se, kuinka kätevä työkalu se on. Tässä määritelmä on olennaisesti myös perspektiivikysymys.

Toki määritelmäasiat ovat muutenkin hieman muuntuneet. Eksplisiittiset määritelmät ovat sellaisia, joissa on kaksi osaa.
1: Definiendum, määriteltävä kohde.
2: Definiens, joka määrittelee edellisen.

Tälläinen määritelmä voi olla väärä seuraavilla tavoilla:
1: Se johtaa ristiriitaan, jolloin seuraa käytännössä se, että mikään ei sovi sen määritelmään.
2: Se on tautologia, jolloin sen kautta voidaan todistaa mitä tahansa, myös keskenään ristiriitaisia asioita.
3: Määritelmä on kehäinen, eli definiens sisältää definiendumin tai toisin päin.

Aristoteleen tapa määritellä on tässä tapauksessa yhdentyyppinen erikoistapaus.

Se, miten näitä määritelmiä pyritään käyttämään, on melko mielenkiintoinen. Perusideana on se, että aksioomista johdetaan teoreemoja. Tässä tavoitellaan sitä että aksioomat ovat tarkasti määriteltyjä ja vähälukuisia. Tämä on matematiikassa tuttua esimerkiksi siinä kohden, kun esimerkiksi pisteen ja suoran määritelmien kautta johdetaan erilaisia asioita geometriassa.

Aksiomaattisessa systeemissä on muutamia vahvoja etuja:
1: Jos aksioomat ovat tosia, tiedetään että lopputulos on tosi.
2: Jos teoreema osoittautuu vääräksi, tiedetään että aksioomissa on jokin virhe.

Mielenkiintoinen asia on tietysti se, että kun me tarkkailemme luontoa, tässä on aksioomia, ja kun käsittelemme niitä logiikalla, sisältää looginen järjestelmäkin aksioomia. Tätä kautta mukaan tulee mielenkiintoisia haasteita, esimerkiksi jos on virhe, on vaikeaa seurata systeemiä ja varmasti sanoa että mikä asia tai mitkä asiat ovat väärin.

Kuitenkin systeemi on edullinen verrattuna implisiittisiin määritelmiin, joissa määritelmät ovat epämääräiset, tuntemattomat. Näissä on usein "hiljaisia oletuksia", joita ei nosteta esille. Näiden totuusarvojen koettelu, eli itsekriittisyyden taso, on paljon pienempi.

Toki aksiomaattisissa systeemeissä on melko erikoisia vaikeuksia. Gödelin todistus osoitti että aksiomaattinen järjestelmää ei voida koskaan saada valmiiksi. Tämä tietysti sotki muun muassa matemaatikkojen haaveet siitä että matematiikka voitaisiin saada valmiiksi aksiomatisoimalla se perusteellisesti.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Varatut miehet.

Nihilistin päiväkirjassa oli New Scientististä löytynyt juttu. Siinä oli Melissa Burkleyn koe, jossa naiset oltiin pistetty valitsemaan miehiä. Havaittiin että sinkkunaiset havittelevat mieluummin varattuja miehiä kuin vapaita. Kuvat ihannemiehistä olivat samat, eikä viereen laitettu naista joka olisi voinut saada miehen näyttämään paremmalta. Miehen "parisuhdestatus" vain vaihtui, ja samalla reagoinnit.

Ilmiö itsessään on itselleni ollut "ns. ilmiselvyys". Tämä tarkoittaa likimain samaa kuin että se on ollut minulle oletus, joka oli perustunut "näkemykseen". Sen takana oli ennakkoluuloja ja elämänkokemusta.

Tuota tilannetta en sen sijaan olisi osannut odottaa. Sillä päälle liimaamani syyt olivat olennaisesti erilaisia. Oletin että takana on parisuhteessa olevien miesten asennoituminen maailmaan. He olisivat rennompia, ja vähemmän metsästämässä, jolloin he häiritsevät vähemmän, ja ovat tätä kautta miellyttävämpiä. Ja itseluottamuskin olisi paremmassa jamassa.
1: Jälkimmäisestä löytää hauskan esimerkin katsomalla "Kolmas kivi auringosta" -komediasarjaa. Siinä on yksi plastiikkakirurgiaa käsittelevä jakso, jossa Harry saa "komean" statuksen plastiikkakirurgilta. Hän pukeutuu ja ryhdistäytyy, ja onkin ihan kohtuullisen hyvän näköinen. Loppukaneetissa hän sanoo että ei halua enää olla kaunis koska häntä kohdellaan idioottina - toki häntä kohdellaan idioottina muutenkin. Kun häneltä kysytään että miten tuollaisen voi valita, niin vaatteita vaihtamatta ja naamaa leikkelemättä, ilmeily ja eleilytapaa mmmuuttamalla, parissa sekunnissa, näyttelijäsuoritus näyttää miten se onnistuu. Tämä on oikeasti melko vakuuttava pari sekuntia, joskin se täytyy nähdä jotta sen voi ymmärtää.

Toki tämä koejärjestely ei kumoa sitä että näillä uskomillani asioilla ei olisi merkitystä. Se kuitenkin näyttää että niitä ei tarvita efektiin. Naiset pitävät jo itse avioliitossa olemisesta. Parhaat ovat varattuja, mutta eivät siksi kuin ihmiset luulevat. Sillä varaus muuttaa koko statuksen.

Tämä olkoon malliesimerkki siitä, miten ihminen, silloinkin kun on oikeassa, voi olla sitä vääristä syistä. Ja vaikka näihin liimaisi päälle perusteluja, ne eivät välttämättä tule todistetuksi samalla kun tuo taustateoria osoittautuu päteväksi.

Näkemys on toki tärkeää, mutta en laittaisi sen ja tiedon välille yhtäläisyysmerkkejä. Ja perustelujen miettiminen ja näiden perustelujen koettelukin ovat hieman eri askeleella perustelluuden tiellä.

Sulaa kilpikonnanvahaa

Modernismin tärkein muutos oli Milan Kunderan mukaan siinä, että moderni maailma on sietämättömän kevyttä - kun taas esimoderni elämä oli "raskasta", kun ihmiset oli kahlehdittu osaansa ja ulkopuoliseen vastuuseensa. Samalla esimoderni maailma oli tietysti täynnä "merkitystä", sillä roolin täyttämisen vaatimus ja sen vahvuus liittyy helposti siihen että ihminen kokee olemassaolonsa tärkeäksi. Tätä kautta esimerkiksi tuttuni Tuija Aalto esitti lapsen saatuaan että hänen ei enää tarvinnut miettiä tärkeyttään. Tärkeydestä tuli ilmiselvää, äidin roolin kautta.
1: Tämä on tavallaan esimodernin ytimessä, ja muistuttaa että modernismin hyväksi tuomitseminen on samaa kuin väittäisi että uusi olisi aina hyvää, ja että muutos uudenlaiseen on aina kehitystä parempaan.

Esimoderni sankari on valittu.

Sartren eksistentiaalinen tuska, angst, tuo tähän keveyteen uusia puolia. Se on yksilöllisyyttä. Hänestä ihminen syntyy vapaana mutta hän on kaikkialla kahleissa. Jokainen valintatilanne sitoo henkilön vastuuseen. Siksi Sartren mukaan modernikin elämä on raskasta. Sartren mukaan tässäkin on mukana vahva annos merkitystä. Hänestä jokainen valinta on tehtävä siten että uskaltaa sitoutua siihen. Tavallaan päätös liittyä vaikka kommunistiseen puolueeseen on kannanotto siitä että kyseisen henkilön mielestä joka ikisen ihmisen olisi liityttävä kommunistiseen puolueeseen. Päätös olisi tehtävä yhtä vahvasti. Ja valitsematta jättäminenkin on valinta.

Moderni sankari on valitsija.

Eräänlainen, itseäni kovastikin miellyttävä, näkemys aihepiirin sisällä liittyy humanismiin. Humanismiin liittyy ihmisen arvo itsessään. tällöin tärkeää on se, että ihmisen tulee tulla siksi mitä on. Tässä ihmisen potentiaaliset kyvyt, mieltymykset ja monet muut asiat ohjaavat sitä, mitä ihminen on ja miksi hänen pitäisi tulla. Eero Ojasen mukaan onnistuminen itseksi tulemisessa ei kuitenkaan ole automaattista, koska muuten mikä tahansa toiminta olisi onnistumista ja tätä kautta katoaisi merkitys. Hän sitoo tämän ihmisen luontoon. Ojasen mukaan kaikissa kulttuureissa arvoistetaan oikeudenmukaisuutta, itsensä kunnioittamista ja myötätuntoa. Ja että näissä on kulttuurisidonnaisia erimielisyyksiä, mutta vain yksityiskohdissa ja priorisointijärjestyksissä. On kuitenkin ihanne jota yritetään tavoitella idean lisäksi todellisuudessa, yksilötasolla.

Tässä ytimessä on, että ihmisellä on tietty rooli, jossa hän on luonnollinen. Tässä on vain muistettava että takana on oletus siitä että ihmisen luonto on samaa kuin miksi ihmisen pitää tulla. Tämä on ideologinen sitoumus, johon kaikkien pakottaminen on vaikea tilanne. Sartrelaisittain se kuitenkin tulisi valita asenteella jossa haluaisi kaikkien sitoutuvan siihen. Ojasen mukaan humanismissa ei ole kysymysperinteisesti ajatellusta ideologiasta, se kun ei sisällä normeja ja dogmia samaan tapaan kuin perinteiset ideologiat. Sen sijaan se on asenne, jossa ollaan samanaikaisesti avomielisiä muita kohtaan että ylpeitä omasta itsestä. Se ei siis ulkopuolelta komenna, mitä ihmisyyden kehittäminen tarkoittaa, mutta se kertoo minkälainen asenne siihen liittyy.

Ojanen kannustaa että esimerkiksi kansainvälisyysajattelussa meidän tulisi olla enemmän kansallisesti ylpeitä. Hänestä kansainvälistymisen paineita oli niihinkin aikoihin kuin suomikuvaa hiottiin ja kehityttiin. Taustalla on vahva ajatus vastavuoroisuudesta: Kun ulkomailta saadaan tarjolle jotain arvokasta ja omintakeista, on hyvä että olisi jotain omintakeista ja arvokasta jota tarjota tilalle. Tätä kautta humanismin suvaitsevaisuus ei tarkoita nöyristelyä muiden edessä, ja sitä että ottaa vastaan kaiken mitä tarjotaan. Se ei tarkoita relativismia, jossa kaikki kelpaa. Se ei tarkoita myöskään monissa dogmaattisissa ideologioissa harrastettua sietämistä, jossa "väärää mieltä olevia" kestetäään säälillä, samalla kun ollaan ylpeitä omasta ideologisesta oikeassaoloylemmyydestä.

Jos minun olisi tiivistettävä moderni humanismi, lainaisin kuuluisien filosofien sijasta Markus Kajoa. Sillä hän ei tarjoa korulauseita ja pehmeää idealismia ja termipuuroa, vaan jotain varsin ymmärrettävää ja konkreettista: Hän kirjoittaa "Kettusen paluu:Ihmisen käsikirjassa" seuraavasti:

"Jokainen ihmisyksilö on maailmankaikkeudessa ainoalaatuinen, mistä seuraa, että jokainen ihmisyksilö on kaikki elämänsä päivät loppujen lopuksi yksin; samanlaista kaveria ei löydy mistään. Yksinäisin ihminen on aamuyöllä.
Tämän ihmisyyteen kuuluvan yksinäisyyden hyväksyy kun tajuaa, että jokaisella ihmisellä on tukenaan sisin, ydin, joka on loppujen lopuksi ainakin itseä kohtaan kiltti ja hyvää tarkoittava. Kun yksinäisyytensä, ytimensä on kohdannut, turha elämän tarkoituksen etsiminen loppuu.
Näin syntyy aiempaa mutkattomampi suhde olemiseen ja kaikkeuteen ja aikaa jää muuhunkin, esim. pyörälä ajeluun tai siihen, että sanoo pimeässä makuuhuoneessa äkkiä, ilman mitään syytä tai asiayhteyttä, sängyssä jo melkein nukahtaneelle puolisolleen reippaasti: Turtle-wax!"

maanantai 22. helmikuuta 2010

Koulun alku, sanojen taustoja.

Koulutus on laaja ilmiö. Sen historiakin on melkoisen pitkä. Tätä kautta siihen saadaan etymologian kautta mielenkiintoisia pikku näkökulmia.

Suomen "koulu" -sanan tulee ruotsin skola -sanasta. Tämä on jotain, jota pakkoruotsin vastustajat eivät varmasti arvosta. Ehkä mielenkiintoisempaa on kuitenkin se, että ruotsiin sana tulee latinasta, sanasta schola. Tämä taas on, kunnon perinteiseen Roomalaiseen tapaan, lainasana kreikasta. Kähvelletty skhole -alkusana tarkoittaa lepoa ja joutilaisuutta ; Aikaa jona ei oltu töissä ja jota voitiin käyttää itsen kehittämiseen. Itsen kehittäminen ja sivistäminen liittyy siis vahvasti vapaa -aikaan. Tämä tuskin tulee mieleen koululaisille. Itsekin muistan että vaikka olin parhaani laiska, ja menin läpi mistä aita oli mukavin, eli missä saan helposti kohtuulliset numerot, jouduin silti tekemään töitä.

Suomen vanhahtava "Kimnaasi" -sana taas on peräisin kreikan urheilupaikkaa tarkoittavasta paikasta "gymnasion". Se oli urheilupaikka, jossa oltiin alasti, ja siksi pohjasana ei olekaan liikunnassa vaan nakupelleilyn maailmasa: Kreikan gymnos tarkoittaa alastomuutta.

"Stipendin" pohjasana stipendum taas ei tarkoitta, eikä apurahaa tai muuta vastaavaa. Se on yksinkertaisesti sotilaan päiväpalkka. Stipendit jaetaan vuosittain, eikä stipendin saamiseen liittyvät toimetkaan ole erityisen sotaisia - vaikka tiettyä kilpailuhenkeä niiden hankintaankin voi saada.

Tiedemiesten pitämät "symposiumit" taas tarkoittivat kreikassa alun perin syömisen jälkeisiä juominkeja. Sanokaa mitä sanotte, mutta mikäli ihmisluontoa yhtään tunnen, tämän sanan taustalla on totuuden siemen. Tosin uskon että tiedemaailman symposiumeissa ei kännissä örveltäen onnistutakaan, kun taas niissä kunnon symposiumeissa kännissä örveltäminen oli korkeimman onnistumisen huipentuma.

"Seminaari" taas tulee seminarium -sanasta, joka tarkoittaa taimitarhaa. Ehkä tämä voisi symbolisesti sopia "ihmistaimiin". Mutta paikkana seminaarit ovat kokemuksieni pohjalta aika tavalla sisätiloissa. Kasveja ei juuri näe. (Ellei sitten katso puhujaa).

Errore humanoidus est.

Jonathan Haidtin mukaan valtaosa moraalisista arvioista toteutetaan jotenkin aivan muutoin, kuin järkeilyllä. Moraaliset päätökset tehdäänkin sen sijaan tunteella ja päättely tehdään "after the fact". Näin järkeily on tavallaan harjoitelma jossa rationalisoidaan se päätös, joka on jo tehty. "Haluan toimia näin, jos tämä on totta, millä keinoin voin tukeä näkemystäni niin että se kuulostaa eettiseltä?"

Tämä on tietysti vain tosiasiatila. Se kertoo miten ihmiset toimivat. Tämä ei ole yllätys. Edes me nörtit kaikkine Star -Trek -kielten opetteluinemme emme usko muuta.

Moraalia filosofisesti lähestyttäessä on kuitenkin ongelma, ei voida sanoa että jos monet päätökset joita ihmiset käytännässä tekevät, johtuvat emootioista, että moraali on tunteista. Että tämän myös pitää olla näin. Ehkä ihmiset vain ovat luonnostaan moraalittomia, ja oikea etiikka on kuiten hyvä järkeily: Kaikki tekevät sitä luonnostaan jonkin verran, mutta sen tekeminen hyvin on haastavaa.

Se, että käytännössä lähes kaikki moraaliset päätökset rakentuvat tunteille ja tätä kautta myös toiveajattelulle, inholle ja ennakkoluuloille, on fakta. Mutta se, mitä tästä sanotaan, on vaikeampi kysymys. Etiikassa kysymys on kuitenkin tavallaan "parhaasta mahdollisesta ja toimivasta tavasta toimia hyvin", samaan tapaan kuin tieteessäkään ei haeta totuusabsoluuttia vaan niitä "hyvin perusteltuja uskomuksia".

Tavallisuus ja normaali toiminta, etenkin jos sitä kutsutaan aivotoiminnaksi, voi tuntua vakuuttavalta, etenkin jos tulos on tieteellisesti varma ja hyvä. Tällä tavalla saadaan kuitenkin ensisijassa tietoa siitä miten aivot toimivat. Tästä saadaan normaali, lajinmukainen, toimintatapa.

Michel de Montaigne taas esitti tähän liittyen, mielestäni hyvin osuvasti, että tavallisuus ja normaalius usein mielletään hyväksi, joskus jopa "luonnolliseksi eli hyväksi". Normaalista tulee normi. Kuitenkaan mitään syytä tähän ei ole. Ne voivat olla vain hassuja mieltymyksiä ja tapoja.
1: Tätä kautta voidaan kysyä että onko etiikka hieman kuten hyvät tavat. Kankaista nenäliinaa on pidetty etiketin mukaan hyvänä tapana. Joku voisi kuitenkin sanoa että on irvokasta kutoa hieno kangas, pyyhkiä siihen limaa ja tallettaa ja kantaa tätä limaa tämän jälkeen taskussa.

Tämä on oikeastaan aika mielenkiintoinen pointti. Sillä tällä on myös eräänlainen jatkoseuraus. Jos joku sanoo vaikkapa että evoluutioteoria on sitä miten "luonto kynsin verisin" tuhoaa, ja esittää että evoluutikosta ihmisten tulisi käyttäytyä tällä tavalla. Tässä tehdään sama virhe. Se on itse asiassa hyvin helppo tehdä.

Ehkä kulttuurin päin vastoin tulisi ottaa evoluutio huomioon suojellessaan sen jäseniä. Sillä luonto on hieman kuten luonnonvoimat. Jos tuulee hyvin, kannattaa tehdä tuulimylly. Mutta jos tuuli onkin tuhoisaa, kannattaa sitä vastaan suojautua rakentamalla myrskynkestäviä taloja. Myrskyn vääräksi tuomitseminen ei sen sijaan toimi.

Jos tämän jälkeen palataan järki vastaan tunteet -asetteluun, voidaan jopa kysyä että jos tunteet ovat hallinnassa, pitääkö niitä erikseen pyrkiä kontrolloida tätä ikään kuin se olisi virhe tai ratkaistava ongelma?

Tieteenfilosofisesti tämänkaltainen toiminta toimii siinä kohden, että kenties paras tapa ei olekaan olettaa olevansa virheetön ajattelija ja luottaa että jokin mystinen absoluuttisen luotettava toiminta takaa tuloksemme. Ehkä sen sijaan kannattaakin pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tapaan, ja yrittää ottaa selvää ja kontrolloida ajattelumme rajoituksia. Itse asiassa tämä mielen virheellisyyden tunnustaminen on ollut tärkeää. Esimerkiksi Descartes oli puhtaasti rationaalikko. Hän ajatteli että järki riittää. Tätä kautta hänellä oli monia luonnonilmiöitä koskevia teorioita. Hän ei kuitenkaan testannut niitä, ja tiede on sittemmin osoittanut ne vääriksi. Siksi Descartes muistetaan logiikastaan ei luonnontieteellisestä näkemyksestä. Empiriassa taas ajatellaan että ihmismieli on väärässä ja se helposti kääntyilee ties mihin. Tämän vuoksi havaintoja käytetään luonnontieteissä.
1: Sillä koe antaa vaatimuksia joita rationalistilla ei ole. Toki voi olla että havaintommekin ovat virheellisiä ja vääristyneitä, ja tätä kautta virheen tarkistaminen toisella virheellä ei ole välttämättä absoluuttisen hyvä. Mutta tässä sentään tulee vastaan se, että havaintojen ja ajattelun tulee olla yhteensopivasti vääristyneitä. Jos molemmat näyttävät eri tavalla väärin, voi käydä niin että vertailu ei natsaa yhteen. Tämä ei ole ehkä täydellinen varmistus. Mutta se on jotain. Kun tätä verrataan siihen että luotetaan että osaamme, ja annamme tunteiden päättää, tälläistä kontrollia ei ole. Itse asiassa koko ajatus ajatusten luotettavuudesta rakentaa tilanteen jossa mitään tälläistä kontrollia ei tarvita.

Tätä kautta päästään siihenkin että itse asiassa luonnontieteet eivät kiellä transsendenttejä tunteita itsessään. Niissä ei kiistetä tunteiden olemassaoloa. Ihminen kokee kauneutta. Ne vain eivät sellaisenaan ole todisteita siitä miten maailma toimii. Voi tietysti olla että käytän tämän kirjoittamiseen tunneaivojani, joiden emotionaaliset ennakkoluulot sumentavat järkeni ja tietoni.
Kuva on Erkki Hämäläisen ottama. Olen selvästi erehtynyt ennenkin.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Erittäin hyödyllisiä asioita.

Keskiaikaisessa miekkailussa on jonkin verran aseetonta kamppailua, ja painia. Tässä yleistä on, että tekniikat päättyvät maahan. Tämä on selvää, kun ajatellaan että usein tekniikoiden tarkoitus on saada toinen maahan, johon tämä on sitten lopetettu esimerkiksi tikarilla. Näin kamppailua ei ole tarvinnut jatkaa maassa.
Kuitenkin maassa tapahtuvaa painiakin tapahtuu. Ja tästä löytyy melkomoisia klassikoita: "Codex Wallersteinissä" on kuva jossa kuvataan kuinka yksi mies voi sitoa maahan useita eri ihmisiä erilaisiin lukkoihin. Kaikki raajat ovat käytössä. Linkittämässäni blogissa lainataan hyvää englanniksi tehtyä käännöstä : "You can hold three captured men ... and it is very painful whether one wants to cause pain to someone, as it is depicted here. Such a necessity happens often." Kyseisen kirjan maailma on tosin muutoinkin harvinaisen julma.

Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri.

Voidaan sanoa että luontosuhde on yksi olennainen osa ihmiskuvaa. Luonto on tavallaan niin tärkeä että se on ikään kuin väkisin jollain tavalla otettava huomioon. Tämä vain on tehtävissä monella tavalla. Siksi ei ole ihme että kansanperinteet sisältävät tarinoita luontosuhteesta.
1: "Raamatussa" mainitaan "Eedenin puutarha", jossa ihminen saavutti tietonsa hyvästä ja pahasta. Hän sai sen luonnosta, puulta. Saatana viekoitteli käärmeen muodossa haukkaa-haukkaamaan hedelmää, joka oli jotain muutakin kuin omenaa ja päärynää. Eli kiellettyä hedelmää hyvän ja pahan tiedon puusta. Paikka ei siis ollut metsä, luonnollinen manipuloimaton joukko puuta, vaan puutarha, johon aina liittyy masteroinnin, manipuloinnin ja älyllisen hoivaamisen fiilis. Puutarha oli ensin, koska ihminen sai sieltä häädön heti opittuaan asiat. Puutarhuri on tässä tietysti Jumala. Maan muokkaaminen on siis tavallaan Jumalan imitoimista, joka on opittu Saatanan viekottelun syystä/ansiosta. Uskonnollisen historian sivistyskäsityksessä on korostettu bildningiä. Tämän takana on saksan kuvaa tarkoittava sana bildung. Ihanteena tässä pyritään toteuttamaan sitä että ihminen olisi se Jumalan kuva, joksi Jumala hänet "Raamatun" mukaan muovasi maasta.
2: Ihmis-luontosuhteessa mietinnässä auttaa myös toinen tarinakirja. "Kalevalassa" on iso tammi, joka kasvaa suureksi, peittäen auringon ja kuun. Niin tulee pimeä. Tätä vastaan hyökkää vaskeen pukeutunut kääpiö, joka kasvaa koko ajan kulkiessaan puuta kohden, ja hänestä tulee jättiläinen joka tuhoaa puun. Näin maailmassa voitiin elellä ja tehdä kaikenlaisia asioita. Kaikkea luontoa ei kuitenkaan tuhottu. Näin oli jotain jossa voitiin tehdä kaikenlaisia asioita

Tätä kautta voidaan huomata että luontoon nähdään helposti hallintasuhdetta. Luonnolla on voimia jotka voivat tuhota ihmisen, mutta ihminen voi manipuloida ja päihittää luonnon.
1: Raamatussa ihmisen katsotaan komentavan eläimiä ja taivaan lintuja. Maanviljelykulttuureissa ihmisen hallinta -alue karsi villin ihmisen kontrolloimattoman luonnon kauemmas. Tätä teemaa ovat kannattaneet myös esimerkiksi renessanssiajan ihmiset. Aurinkokuninkaan hovi halusi puutarhansakin geometrisen tarkasti - käsityksenä oli että järki hallitsee luontoa äärimmilleen ja tämä järki on äärimmäisen kaunista. Tässä on taustalla toki hieman sitä henkeä, että luonto on "mahtava vihollinen", jonka päihittämisestä ja muovaamisesta on luvassa kunniaa koska se on haaste. Äärimmillään tämä näkyi teollisen ajan ihmisistä, joille luonto tiivistyi resurssinhakusuhteeksi.
2: Toisaalta tälle on vastavoimaakin. Suomen kansanperinteessä luonto oli jopa pelottava, sitä lepyteltiin. Luonnon nähtiin hallitsevan - pelosta ei tosin valitettavasti ole pitkä matka vihaan. Ja Romantiikan aikana oli muodikasta että pihaan annettiin syntyä villejä pensaita.
3: Nykyisessä urbaanissa maailmassa ihmisen rooliksi voidaan nähdä jopa luonnon suojelu. Tässä luontoa masteroidaan yrittämällä voimistaa sitä. Tässä ihmiskuvassa luonto on suurilta osiltaan heikko ja ihmisen välineellistämisen alla, ja siksi luonto vaatii ihmisen suojelua, se ei omillaan tule toimeen.
4: Näiden lisäksi, jos pitää tasapainosta ja harmoniasta, taas voi hakea vaikka japanilaisesta puutarhataiteesta. Jos puutarhassa on bonsaipuu, on se harmonisesti sekä luontoa että ihmistä. Puu vaatii tarkkaa manipulaatiota, tietynlaista hoitoa - esimerkiksi yksi tuttavani sai häälahjaksi bonsaipuun ja tämä onnistui jokapäiväisellä työllä ja vaivalla muuttamaan tämän parissa kuukaudessa kuolleeksi tikuksi. Japanilaiset voivat pitää puutarhoissaan luonnollisia kiviä, joita ympäröi ja haravalla haravoitu hiekka.

Ylläolevaan olennaisesti liittyykin seuraava:

Kulttuuri -sanan etymologia on latinan sanassa colere, viljellä, sekä siitä edelleen johdetusta substantiivista cultura, joka tarkoittaa viljelystä. Esimerkiksi Cicero puhui anima culturasta, hengen viljelystä. Tätä kautta kulttuuri liittyy maanviljelyyn. Sen sijaan toinen tuttu sana, sivistys ja sivilisaatio juontuvat latinan sanaan civilis, kaupunkilainen. Tätä kautta sana sydämen sivistys saa uutta merkitystä.
1: Tietenkin etymologiassa on haettu sanaa joka heijastaa määritelmäaikansa maailmankuvaa tai jotain muuta asiaa. Se ei siis ole mikään "absoluuttisen luotettava määritelmäpumppu". Onhan esimerkiksi sähkön etymologia kreikan sanassa elektron, höyhen. Syy on se, että Thales onnistui meripihkaan hierotulla staattisella sähköllä saamaan höyheniin liikettä. Elias Lönnroot taas ehdotti sähkölle nimeä lieke. Sähkö ei ole kuitenkaan tulta, happeen yhtymistä. Eikä se liity lintuihinkaan - vaikka kuinka Kokko ilmanlinnuista ja ukkoslinnuista onkin legendoja.
___1.1: Mutta tässä kohden etymologia kuitenkin tuo esiin jotain joka on "määritelmällisesti relevanttia". Unohdan tässä kuitenkin sen että "kulttuuri" esittää määritelmänä että metsästäjä-keräilijöillä ei olisi kulttuuria. Joka tiivistyy vielä "sivistyksessä" sitä että landekaan ei voi olla kunnolla sivistynyt. En ole juuri mistään enemmän erimielinen.

Tätä kautta ihmiskunnan ihmeelliset toimet voidaan yhdistää maanviljelyyn ja kaupunkilaisuuteen. Sävyeroina voidaan sanoa että yleisen "ihminen-luonto" -kahtiajaon mukaan maamies elää maasta, kun taas kaupunkilainen, citizen, elää omassa maailmassan, enemmän luonnosta erossa. Nykyisin maalaiset elävät luonnosta, kun taas kaupunkilaiset vieraantuvat luonnosta. Esimerkiksi tuotemerkkejä osataan paremmin kuin esimerkiksi eläinlajeja.
1: Minulla on tavallaan jalka kummassakin laarissa, kun olen kaupungista peräisin oleva agrologi. Sääli vain, että suhdetta molempiin luonnehtii eräänlainen irrallisuus ja ulkopuolisuus. Että se siitä monisivistyneisyydestä sitten.

Toisaalta voidaan nähdä että ero näiden määritelmien välillä on vain aste -ero. Että maalainen muokkaa ympäristöään vähän, ja kaupunkilainen elää hyvin suurelta osin tekemässään maailmassa, jossa luonto on ajettu teknologialla syrjään.

Tämä on tietysti vain yksi luonnon määritelmä. Sellainen jossa ihmisen kulttuuri olisi jotenkin olennaisesti luonnosta poikkeavaa. Mutta jos ihminen onkin aina maasta elävä - eli kaupunkilainen vain delegoi ravinnonhankintansa maanviljelijöille ja rakentelee korvaukseksi maalaisille internetliittymiä. Tällöin sekä maalainen muokkaa maata, että kaupunkilainen rakentelee maasta - esimerkiksi piistä ja muusta aineksesta - uusia asioita. Tätä kautta saadaan rikottua dikotomian välttämättömyys. Ei ole syytä erottaa ihmisen aikaanssaamaa ja luontoa toisistaan. Jos ihminen on eläin, on hän tavallaan osa luontoa siinä missä jokin puukin. On toki hyvä että ei sekoita myyrien ja ihmisten tai taivaan pilvien toimia toisiinsa, mutta tämä tarkoittaa vain sitä että luonnossa on keskenään hyvinkin erilaisia ilmiöitä.

Tässä määritelmässä maalainen ja kaupunkilainen elää tavallaan aivan yhtä paljon luonnossa kuin metsästäjä -keräilijä neandertalilainen luolamies. Voidaankin sanoa että ihmisellä voi olla muukin kuin välineellinen suhde luontoon. Ihminen voi olla paitsi suhteessa luontoon, myös osa luontoa.

Yksi tapa on tietysti ajatella että ihmisen suhde vaikka puihin on sama kuin lepakon suhde yökkösiin. Toinen vaihtoehto onkin sitten esittää että ihmisen suhde luontoon on hieman kuten ihmisen suhde itseensä, ja ihminen joka kaataa puun, ikään kuin esittää että ihmisenkin voi kaataa. Jostain syystä tämä tuntuu olevan historiallisesti jollain tasolla toimiva yleistys. Esimerkiksi aikana, jolloin luontoa käsiteltiin resurssina, jota voi vaan ottaa ja hakea välineeksi, myös työväkeä pidettiin halpana resurssina. Minä, kaikkea haluavan minäminä -sukupolven kasvatti haluan kaikkea enemmän. En haluaisi luopua nettiyhteydestä vaikka internet muuttaakin valtavasti luonnonvaroja "ihmisen koskemaksi". Silti haluaisin samanaikaisesti että sitä "ihmisen koskematonta" luontoakin olisi enemmän.
Kuva on isäni, Erkki Hämäläisen, minusta ottama. Siinä katsotaan ilmeisesti muurahaisia, jotka nekin muokkaavat maata. Ovat tältä osin pieniä ihmisen kuvia.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Vanhennus.

Syntymäpäivä on usein korostettu jollakin tavalla merkittäväksi. Suurmiesten syntymään on siksi usein liitetty kuvitteellisiakin tarinoita syntymän aikaan tapahtuvista ihmeellisistä asioista. Ja Dalai Lama valitaaan syntymäajankohtansa mukaan - sielunvaellukseen liitetyn ajatuksen vuoksi haetaan ikään kuin "samaa tyyppiä samaan virkaan" kun entinen virkasuhde on päättynyt. Erityinen syntymä on myös esimerkiksi Jeesuksen syntymään. On tähtiä, taivaallisia sotajoukkoja, lahjoja antavia viisaita ja paimenia jotka tulevat erikseen katsomaan. Tallissa on ollut kuhina ja tähän liittyy muitakin ennusmerkkejä.

Minun syntyessäni, olen kuullut, satoi lunta. Muuta erikoista ei tapahtunut. Maineeni vuoksi voisi odottaa, että naapurikylässä koira olisi synyttänyt kyykäärmeitä, tai vähintään että jossain olisi syntynyt kaksipäinen vasikka. Mutta edes wikipedia ei liitä syntymäpäivääni mitään merkittävää. Onneksi muina vuosina samana päivänä on tapahtunut edes jotain. Täytyy toivoa että gonzo -journalismin kehittäjä -Thompsonin itsemurha ei liity minuun muuten kuin tämän helmikuun päivämäärän kautta.

Valitettavasti en voi tehdä muisteluketjua unkurin tapaan. Sillä tosiasiassa käsitykseni esimerkiksi viime kuukauden tapahtumista ovat varsin hämäriä. Tosiasiassa olen hanuillut suuremman osan elämästäni läpi sellaisessa utopistis-haikailevassa sumussa, että olen unohtanut siitä paljon. Ja kun katsoo elinoloja, näyttää siltä että mitä mukavammin minulla menee, sitä enemmän harhailen, ja sitä vähemmän jää kirjattavia muistoja. Joku voisi väittää että olen niin negatiivinen että torjun kaikki positiiviset asiat, enkä negatiivisia kuten monet muut.

Tänä vuonna en sentään vajonnut viime vuoden nolouteen. Sillä kaukaa viisaana viritin ajastimen kertomaan päivästäni. Toivottavasti sama kikka auttaa muidenkin kohdalla. Sillä tosiasiassa en muista juuri ikinä juuri mitään päiviä. Tiedän vain, mikä viikonpäivä on. Jopa kuukausia joutuu joskus hakemaan. Onneksi on taivas ja luonto jotka tarjoavat käteviä vinkkejä tähän! Nimittäin, kuten Markus Kajo on opettanut, jos laittaa peilin ikkunan taakse, voi sängystä nousematta katsoa peilistä että onko ulkona kesä vai talvi, ja yö vai päivä! Ei vikkelä viisasta voita!

Minulla on mennyt viime aikoina siis liiankin hyvin! (Asiaa ei auta se, että pian alkaa uusi keskiaikaisen miekkailun kurssi itsensä Windsorin ohjauksessa, harhaillen siis lisää.)

Hinnat ilmassa.

Lukiossa minulla oli vähän aikaa yhteiskuntaopin opettaja, joka oli armoitettu kiroilija. Häneltä opin seuraavan tarinan kautta erilaisia asioita taloudesta:

Kari "Perkeleen" saaga kioskista.

Kuvitellaan että joku haluaa perustaa kioskin. Hän tekee siihen investoinnin. Hän saa mukaansa 10 henkilöä, joista kioski voisi tuottaa voittoa. Niinpä jokainen heistä maksaa saman verran, 10% investoinnista. Kioski maksaa investointinsa takaisin 5 vuodessa. Se siis tuottaa rahaa ja tätä kioskia kannattaa pitää. Kuvitellaan että kioski tuottaa tasaisesti rahaa.

Nyt omistajat haluavatkin myydä osuuksia ja pistävät osuutensa myyntiin. Joku haluaakin maksaa osuuksista enemmän. Nyt kaikkien omistajien omaisuus voidaan myydä halukkaille. Koska kioskin omistuksen papereiden arvon määrää kysynnän ja tarjonnan laki, voidaan sanoa että kioskin omistajien osuudella voi olla isompi arvo myytynä, kuin mikä on kioskiin investoidun rahan määrä. Tätä kautta voi syntyä tilanne jossa kioskin ympärillä on "kupla". Sen omistusta halutaan ostaa hyvinkin kalliilla. Tämän omistussuhteen hintaa ei määrittele välttämättä kovinkaan paljoa kioskin tuotto. Ja omistussuhteen hinta ei välttämättä muutu kioskin tuoton heilahdellessa ja omistussuhteen hinnan heilahtelu ei tarkoita kioskin tuoton muutosta. Tätä kautta joku perustajista voi lopulta olla kioskissa vastaavana hoitajana, joka ei omista yhtään tuosta kioskista. Ja kioskin hinta kiertelee omistajilla jotka eivät välttämättä ole edes nähkeet koko kioskia. Nämä maailmat voivat olla erillisiä.

Jossain vaiheessa joku voi huomata että kioskin omistussuhdetta myydään paljon kalliimmalla kuin mitä koko kioskin arvo kaikkine voittoineen on. Tällöin hän voi huomauttaa asiasta ja kioskin omistamiseen panostaneet menettävät rahaa. Mahdollisesti jopa sellaisia summia jotka ovat moninkertaisia kioskin liikevaihto ja myyntiin nähden.

Opetus on se, että kioskin omistusoikeutta ostavia ei oikeastaan kiinnostakaan itse kioski, vaan se mihin hintaan hän voi odottaa voivansa myydä kioskin omistusoikeuden. Jos kioskin omistuksen hinnan trendi on ylöspäin, se kannattaa ostaa, ja jos kioskin omistusoikeuden hinnan trendi on alaspäin, sen ostaminen ei kannata.

Aku Ankan myytillinen kertomus säästöporsaista.

Tästä tarinasta on hyvä hypätä sarjakuviin. Eräässä Aku Ankan taskukirjassa on tarina kolmesta porsaasta. He eivät pakene sutta, vaan heillä on suunnitelma. He perustavat hyvin korkeakorkoisen pankin. Eli jos panostat rahaa pankkiin, saat seuraavana päivänä rahan kaksinkertaisena takaisin. Niinpä Aku ja monet muut panostavat ensin vähän rahaa, ja kun näkevät setelit kädessään, miettivät että "entä jos panostan nämä kaikki voittonikin?" Tämä sallitaan. Näin kukaan ei nosta rahoja pankista, kun luvut pyörivät isommaksi ja isommaksi koko ajan. Taustalla on investointitoiminta, jossa porsaista yksi on ensin ostanut purukumiautomaatin. Hän on myynyt sen tuhatkertaisella hinnalla toiselle porsaalle, joka on taas pistänyt siihen tuhatkertaista hintaa ja myynyt kolmannelle ... Tämä on maksettu tietysti pankkiin tehdyillä investoinneilla. Lopulta tämä kupla tietysti puhkeaa, koska ostot vaativat oikeaa rahaa, jota on pankissa vain rajallinen määrä. Tätä kautta tapahtuu romahdus. Sijoittajat menettävät rahansa. Porsaiden oveluus onkin siinä, että maailma on onnellinen paikka sille joka yrittää parhaansa ja maksaa oman palkkansa: Pankin tuottaessa he ovat palkinneet itseään isoilla palkoilla ja optioilla. Näin vain PANKKI menee konkurssiin, SIJOITTAJAT menettävät rahansa, kun taas PORSAAT olivat sikarikkaita.
1: Koska Aku Ankoissa on yleensä eettinen lopetus, myöhemmin porsailta saatiin omaisuus takaisin koska he varastoivat fyysisest rahansa sinne missä ne olivat, eivätkä huomanneet allekirjoittaa maksumääräystä tästä varastoinnista ja varastoitu omaisuus kerättiin takaisin. Tämä jäi huomaamatta, koska kaikki sijoittajat lähtivät yhdessä voimin kirjoittamaan henkilökohtaisia valituksia ja kirjeitä porsaille. Näin porsaat eivät lukeneet kirjeitään - siis myöskään laskuaan varastomaksujen eräytymisestä.

Tragedia pörssiromahduksesta joka lopetti kultaiset ajat.

Kupla on toteutunut tietysti usein oikeassakin maailmassa. Esimerkiksi ennen kuuluisaa pörssiromahdusta, edettiin törsäilyn aikaa. Näitä kutsuttiin "kultaisiksi vuosiksi". Niiden aikana pörssiosakkeet tuottivat paljon voittoa. Itse asiassa voiton vuoksi pankeista kannatti ottaa lainaa, jolla osakkeita ostettiin. Näin lainarahalla ylläpidettiin kysyntää osakkeilla, ja niiden hinta nousi.

Kupla puhkesi, eli tästä ylikuumenemisesta seurasi lama. Sijoittajat menettivät omaisuutensa ja tämä heijastui koko talouselämään. Seurasi "great depression". Suurelle osalle myös nimessä oleva mielenterveys meni rahojen ohella. Wall Streetin meklareiden itsemurhiakin tapahtui.

Yhteenveto (tosi)tarinoinnista.

Voisin esittää tästä jotain yhteiskuntakriittistä. Mutta en vittuile politiikasta ja taloudestani rikkaimmilleni, siinä olisi jotain melko arroganttia. Otin tarinat esiin kosna tästä päästään kahteen yleiseen käsitykseen, ja niiden dekonstruktioon.
1: Talouselämä ei suinkaan ole pelkästään kylmää ja mekaanista. Toki talous on ensisijassa väline, eli sellaisenaan nihilistinen asia. Mutta kuitenkin talouselämässä tapahtuu jotain, jolla on vaikutusta yhteiskunnassa. Siksi siihen on käytännössä aina liitettävissä etiikka. Sillä siinä missä miekka itsessään on vain väline, on merkitystä sillä lyökö sillä ihmisen hengiltä, vai harjoitteleeko sen kanssa, vai käyttääkö sitä koriste -esineenä, vai käyttääkö sitä peräti tutkaimena jolla testaa maan laatua tökkäämällä sen maahan ja painamalla sen väistimellä alas. Kaikissa tapahtuu jotain, ja niihin kaikkiin voidaan liittää ajatus siitä onko teko yhteiskunnallisesti sallittua, hyvää, kaunista ja käytännöllistä. Eli onko se perusteltu vai ei.
2: Toinen asia on se, että ennakkoluulottomuutta ja arvojen kulttuurisidonnaisuutta korostetaan usein liikaa. Tosiasiassahan suomessa kasinotaloutta 1980 -luvulla perusteltiin juuri ennakkoluulottomuudelle. Kasinotalouden ongelma oli se, että siinä tartuttiin lyhytjännitteisesti kaikenlaisiin tilaisuuksiin. Lopputulos tästä ostomyyntikohelluksesta oli "se kuuluisa Suomen lama". Minä vielä muistan ajat jolloin oli markat, jotka uivat.

Tämä ei ole vaikea asia. Ennakkoluulottomuus ilman ajattelua ei ole kovin viisasta. Silloin kun joku UFO -salaliittolainen tekee niin, se on harmitonta. Ja niistä voi jutella ja niille voi naureskella. Koska ne ovat kuitenkin lähinnä harmittomalla tavalla typeriä. Talousasioissa vastaava liioiteltu ennakkoluulottomuus ei ole seuraustensa vuoksi yhtä hauska.

Ongelmana on tietysti se, että talousteoriassa ajatellaan melko usein että kaikessa kaupassa, siis myös jokaisessa pörssiosakkeen ostossa, suoritteen ajatellaan olevan "hyvin informoidun". Takana on myös luottamusta loputtomaan kasvuun. Tätä kautta ongelmia ei tule niinkään siksi että talousteoria olisi mekaaninen ja kylmä. Vaan sen takia että sen takana oleva ihmisten toimintaa kuvaava näkemys ja tulevaisuutta koskeva utopia on liioittelevan positiivinen: Ihmiset nähdään älykkäämpinä ja rationaalisempina kuin he ovat. Ja tulevaisuus nähdään liian valoisana. Minusta yksi suurimmista myyteistä on syyttää pörssiromahduksista talouselämän kovuutta. Tästä tulisi syyttää sen pehmeyttä.

Konkreettinen työelämä - kuten elämä siinä kioskissa - voi toki olla sellaista että kova talous ajaa ihmiset piippuun. Sillä kun korostetaan kilpailukykyä, muistutetaan kilvasta. Ja kilpailuissa on usein myös häviäjiä.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Karkea katsaus miltei kaikkeen.

Tämä on 1100 blogijuttuni. Rituaalinani on aina ollut leikitellä blogailuun liittyvillä teemoilla. Nytkään en ajatellut tehdä poikkeusta. Tällä kertaa ajattelin nostaa esiin taustamotivaatioideni luonne. Tämä ei ole kovin vaikeasti arvattava. Taustalla pyörii ajatus "renessanssimiehestä".

Tätä kautta tämä blogi on eräänlainen kooste, jonka tavoitteena olisi ikään kuin täyttää Douglas Adamsin otsikko "Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki." Näin kysymykset käsittelisivät sitä, mitä maailmassa on, miten se toimii, ja miten asiat ovat olleet, miten ne tulevat ja miten ne menevät.1 Ja missä kaikessa ihmiset ovat onnistuneet mokailemaan, sekoilemaan, häröilemään ja oppimaan matkan varrella.2 Kuinka maailma on täynnä suuria kysymyksiä, joihin on tarjolla useiden viisaiden tuottamia vääriä tai puutteellisia vastauksia. Ja kuinka kaikki tämä on sitten muka jotenkin ollut sen arvoista. Matkalla hihaan tarttuu tietysti kaikkea erittäin hyödyllistä, kun selvät faktat yhdistyvät toisiinsa ja niiden tuloksena on vaikutus, jonka impakti ihmisten elämään on valtaisan mullistava.3

Toki historia tuntee renessanssimiehiä. Ensimmäinen niistä oli Aristoteles. Hän aloitti ties kuinka monta erilaista tieteenalaa. Hänestä on kuitenkin mahdotonta tehdä tiivistelmää. Sillä siinä missä esimerkiksi Platon käyttää yhtä systeemiä, ideamaailmaa, kun hän lähestyy mitä tahansa asiaa etiikasta kivien putoamiseen, Aristoteleellä selitystasoja ja selitystapoja on monenlaisia. Aristoteles oli siis renessanssimies ennen renessanssia, hän oli aikaansa edellä. Leonardo da Vinci taas oli renessanssimies renessanssiaikaan, hän oli aikansa hermolla. Nykyisin jos yrität olla renessanssimies, olet tietysti jälkeenjäänyt. Syynä on tiedon lisääntyminen ja tiedon sirpaloituminen. Se, mitä Platonin oppilas Aristoteles aloitti, sirpaloittaminen, on jatkunut nykyisin siihen asti että jos yrittää tarttua kaikkeen, ruokkii vain omaa multidiletantismiaan. Asiantuntematon harrastelija tunkee nokkaansa kaikkeen, osaa vähän kaikkea mutta ei mitään kunnolla.

Olisi siksi typerää luulla että en olisi sisäistänyt ylläolevaa.4 Blogini sisältö on "Large amount of uncountable factions, which all are extremely unlike to be of use to anyone." Mutta diletantismin kautta se pääsee kuitenkin kurkistamaan kahteen minulle keskeiseen asiaan: (1) Asioista on voitava ottaa selvää ja pähkäillä. Onnistumisen mahdollisuus tai vaikeus ei tarkoita samaa kuin matkanteon lopettaminen. Silti voidaan yrittää ihan täysillä ja naama irvessä. Ja (2) ihmisen täytyy saada leikitelläkin, jotta elämä ei ole aina turhantotista vääntämistä.

Tätä kaikkea kuvaa tietysti erittäin hyvin termi swashbuckling. Se yhdistetään elokuvagenreen joka käsittelee renessanssimiekkailijoita. On muskettisotureita ja/tai piraatteja. Kuitenkin minulle se on keskiaikainen juttu, jotain joka ei siis ihan vielä ole kypsynyt renessanssiaikaiseksi. En siis ihan onnistu. Mutta se ei haittaa. Koska asenne on kuitenkin suoraa niistä elokuvista - ja tämä taas ei kovin hyvin sovi keskiaikaiseen näkemykseen siitä mitä ihmisen tulisi olla ja tehdä. Tätä taustaa vasten on ihan luontevaa ja täysin ilmiselvää tehdä nimen omaan ja juuri taistelulaji-filosofiablogia.
1 Kun syö paljon parsakaalia, virtsa voi muuttua vihreäksi. Näin kävi Tiberiuksen pojalle, joka piti parsakaalista niin paljon että söi vain sitä. Ja lopetti vasta kun virtsan värimuutokset tulivat mukaan kuvioihin.
2 Periytyvien ominaisuuksien merkityksestä opittiin alkaptonuria -nimistä taudista, jota Garrod esitti periytyväksi. Tauti on varsin tylsä, se aikaansaa muun muassa korvavahan kummallista väriä. Tauti oli niin tylsä, että löytö ei noussut esiin. Geenitutkimus olisi voinut harpata kymmeniä vuosia eteenpäin, jos Garrod olisi tutkinut jotain tautia joka olisi rakenteeltaan mielenkiintoisempi.
3 Tiesitkö että rooman keisari Caligula (Oik, nimi Gaius Caesar Augustus Germanicus) sai lempinimensä - josta hänet tunnetaan paremmin kuin oikeasta nimestään - koska hänet vietiin lapsena sotakentille katsomaan paikkoja. Hän oli sotilaille eräänlainen maskotti, joka oli puettu pikkuisiin sotilaan varusteisiin, aina sotilassaappaita myöten. Nimi "Caligula" tarkoittaa "pikku kenkää". Suomenkielinen sana, joka kuvaa tätä sanaparia on "Lipponen". Nyt siis voimme arvailla mitä "Paavo" on latinaksi. "Gaius" oli aika yleinen nimi, joten se on tuskin hirveän huono.
4 Päin vastoin, tämän vaatimattoman huomion ole sisäistänyt itsereflektion kautta perustuen korkeimman omakohtaisiin elämänkokemuksiini. Ensin ajattelin kirjoittaa aivan kaiken, mutta kun olin kirjoittanut luomakunnan historiasta ensimmäiset tuhat vuotta ja tekstiä oli miljardeja sivuja tiivistä luonnontiedettä ja kvanttimystiikkaa, päätin että yhteiskunnan tarjoama rahallinen tuki ei riitä projektini rahoittamiseen - vaikka projektia olisikin tekemässä kaltaiseni erityislaatuisen nerokas olento, joka ei tietenkään tee mitään rahan vuoksi vaan sen vuoksi että pääsisi näyttämään sivistystään ja pätemällä tukea kaikkien muiden kehitystä kohti parempaa. Prosessissa jossa ihmiskunta hienostuisi blogin kirjoittajan kaltaiseksi. Koska olen muiden hyveideni ohella pitkämielinen, en päättänyt heittää hanskoja tiskiin vaan päätin ainoastaan karsia asioita. Lähtötuomion saivat kaikki turhat asiat. Muun muassa Latvialaiset kansantanssit, siivoaminen, reseptit ja onnellisuus. Samoin kuin julmalla kädellä karsin kaiken joka oli typerää, liian epäkoherenttia, ja tietenkin kaikki josta olin erimielinen, josta en pitänyt ja joiden kirjoittajiin olen kokenut tunteenomaista raivontunnetta. Näin jäljelle on jäänyt vain olennaisimmat viisauden hedelmät. Muuhun ei ole jäänyt aikaa. Toki kaiken tämän muunkin ehdottoman varmasti tiedän todeksi.
* Kuva on manipulaatiolla tehty yhdistelmäkuva, jossa on Leonardo da Vincin kuuluisa "Vitruviuksen mies" yhdistettynä Fiore dei Liberin kuvaan jossa kuvataan miekkailun hyökkäyslinjoja.