Hyökkäyksen fysiikasta.

Tätä lukiessa on muistettava että miekkailu on kehitetty taistelukäyttöön. Se ei ole itsepuolustusta nykyiseen tapaan. Sen pohjimmainen tavoite on ollut voittaa vihollinen, ei niinkään saattaa tätä vaarattomaksi. (Toki eräissä keskiaikaisissa miekkailukoodekseissa on jopa tekniikoita siihen, kuinka "phesant" eli lantsari/maajussi tulisi ryöstää, jos herrasmiehellä sattuu olemaan pakottavaa rahan tarvetta. Mutta ei tästä enempää..)

Kun käytetään miekkaa, on olemassa kolme tapaa hyökätä. On iskeminen(engl. cutting), viiltäminen(engl. slashing) ja pistäminen(engl. thrusting). Niiden kaikkien tehot perustuvat ajatukseen siitä, että miekan ja lyöjän massa saavat voimaa liikkeen nopeudesta ja kun tämä jaetaan mahdollsimman pienelle alueelle, saadaan aikaan mahdollisimman suuri paine. Koska fysiikan energian säilymislain mukaan energian määrä säilyy (ellei sitten muutu aineeksi, mikä ei ole normaalioloissa [ironic] "kovin tavallista".) tuo paine tekee sitten vaikutuksia osumiskohdassa.

1: Iskut ovat miekan teräosalla tehtäviä lyöntejä. Niiden teho perustuu impaktiin, eli miekan liikevoimaan joka jakautuu terävyyden vuoksi pienelle alueelle aikaansaaden hajottavan vaikutuksen. Yleensä iskut tehdään melko kärkiosalla, koska siihen saadaan kovin nopeus. Iskemiseen saa paljon tehoja, ja kun kohdetta isketään sopivasti, tämä ei ns. "jatka toimintaansa häviön jälkeen."
2: Viillot ovat miekan teräosalla tehtyjä lyöntejä, joissa teho perustuu hankausvoimaan: Miekan terää vedetään tai työnnetään kohteessa kiinni, jolloin syntyy kuin sahaava vaikutus. Viiltojen ongelmana on usein se, että niihin ei saada yhtä paljoa voimaa kuin iskuihin. Haavoittunut vihollinen toki voisi kuolla tekniikan johdosta, mutta tekee tämän vasta vaikkapa minuuttien jälkeen. Tämä taas voisi "keskiaikaisissa olosuhteissa" olla "jonkinlainen ongelma".
3: Pistot ovat nopeita miekan kärjellä tehtäviä lyöntejä , joissa koko miekka iskeytyy kärjen suuntaisesti. Keskiaikainen miekkamestari Fillipo Vadi kehui niitä nopeimmiksi hyökkäyksiksi joita miekalla voi tehdä. Pistojen tekeminen ei vaadi paljoa voimaa, koska impakti jakautuu silloin minimialueelle. Pistoja on erityisen vaikea väistää, koska ne yleensä kohdistetaan keskilinjalle. Sen sijaan niiden pois siirtäminen erilaisilla torjumismekanismeilla ei vaadi kovin paljoa voimaa. Syynä tähän on se, että pistämisessä ei saada yhtä paljon heilautuksen tai massan avulla saatavaa voimaa kuin esimerkiksi iskuissa. (Viikatteen tai hakun kaltaisessa liikkeessä pistoon saataisiin lisätehoja lantiosta tehokkaammin. Miekalla tätä etua ei ole.) Pistojen kenties hienoin piirre on kuitenkin se, että ne saa erityisen helposti muutettua iskuiksi tai viilloiksi. Lisäksi pisto joka osuu luuhun helposti pysäyttää kohteen. Toisaalta pistoissa on se ikävä piirre, että niiden vetäminen pois voi olla ongelmallista: Kun terä on reiässä, sen pois vetämienen aikaansaa alipainetta joka ikään kuin vetää pois otettaessa terää takaisin. (Ja liha joustavana imeytyy tähän helposti) Tämä voisi periaatteessa johtaa juuttumisiin. Koska nykyään ei oikeita ihmisiä piestä, harjoituksissa tuskin tulee vaikeuksia tämän ilmiön vuoksi.

Lisäksi on tietysti erilaisia pommelilla tehtäviä iskuja, jotka perustuvat murskaamisvaikutukseen. Näissä ideana on yleensä se, että kohde herpaantuu jotta tätä päästään lyömään kunnolla. Jos puhutaan kypärää käyttävästä vastustajasta, muunlaiset iskut eivät toimi pään alueelle. Iskut kimmahtavat pois ja korkeintaan lastuavat metallihattua, viiltely naarmuttaa vain sen pintaa ja pistäminen ei vain oikein toimi vaan iskun suunta siirtyy syrjään. (Sen vuoksi keskiaikaisissa hilpareissakin on kolmenlaisia osia: Pistävä kärki ja viiltävä kirveenmuotoinen terä ovat käteviä, mutta kun puhtaan kypäröidyn vastustajan tainnuttamisesta, kannattaa kirveenterän toisella puolella olla vasaran mallinen osa.)

Kerron vielä hieman tarkemmin iskun ja viillon eroista:

Se, mitä käyttää missäkin tilanteessa on tärkeää. Tätä on helpohko kuvata halon hakkuulla:
Kun lyöt halkoa syiden suuntaan, sen saa halkaistua kirveellä. Tälläinen vertautuu iskemiseen: Vaikka puu on kova, se on tähän suuntaan hauras koska puun syyt joustavat sivusuuntaan, eivät pitkittäin. Sivusuunnassa syyt suojaavat puuta tehokkaasti, eikä sitä saada mitenkään rikki iskulla: Kirves rikkoo toki joitain puun syitä, mutta tämän jälkeen osa syistä taittuu ja loput vain taipuvat, eikä halko mene hajalle helposti. Tällöin on helpompaa tarttua sahaan, jonka edestakainen liike taas vertautuu viiltämiseen. Viiltämisen tehon ja sopivuustason voi katsoa vaikka tomaattia leikatessa : Kun tomaatti on pehmeä, sen iskeminen ei johda hyviin tuloksiin: Iskun tuottama paine kun jakautuu koko nestealalle. Siksi pieni viiltävä liike halkaisee tomaatin todella helposti ja tarkasti.

Tästä päästäänkin sellaiseen sääntöön, että jos
1: isketään, lyödään sellaisiin kehon alueisiin, jotka ovat kovia. Tämä tarkoittaa sitä että päähän ja yläruumiiseen kannattaa nimen omaan iskeä. Sen sijaan pehmeisiin osiin kannattaa iskeä vain, jos vihollisella on liikesuuntaa sitä vastaan.
2: viilletään joustaviin alueisiin. Esimerkiksi kallon viiltäminen tuottaa vain pintahaavoja. Ei kohde niistä tietenkään pitäisi, mutta ne eivät uhkaa tämän henkeä. Viillot suoritetaan yleensä alaruumiiseen tai kaulan alueelle tai raajojen nivelkohtiin.
3: pistetään sellaiseen kohtaan (1) mistä isku menee läpi. Tämä on toimivaa etenkin pitkillä aseilla painon ja liikevoiman vuoksi (2) missä on jokin heikko paikka kuten tärkeä elin, joka taas toimii paremmin lyhyemmillä aseilla painon vuoksi. Silloin kun kyseessä ovat haarniskoidut vastustajat, pistojen merkitys korostuu koska et voi esimerkiksi viiltää tai iskeä kainalokuoppaan tai muihin haarniskan reikiin. Käytännössä haarniskoimattomia vihollisia kannattaa pistää kaikkialle muualle paitsi kallon alueelle. (Yläruumiissa kylkiluut eivät tarjoa yhtenäistä suojaa, siinä on rakoja.)

Näiden päälle kannattaa aina muistaa huolellisuus suoritteessa: Kun isketään, isku ei saa yhtään väristä tai tulla vinossa. Syykin tähän on selvä: Vieressä olevaan kuvaan olen laittanut ensimmäiseksi tilanteen, jossa pintaa lyödään suoraan terällä. Tällöin se kiilautuu syvälle, koska isku jakautuu pienelle alalle. Kun taas isketään lappeella, isku on laakea, koska se jakautuu laajalle alueelle. Kun taas isketään huolimattomasti kuten alimmassa kohdassa, isku jakautuu silti melko suurelle alueelle. Usein puhutaankin miekan terävyydestä ja miekkailuun tottumattomia se tuntuu kovasti kiinnostavan. (Usein kuultu kysymys on että "onko se terävä" ja terää pitää kosketella käsin. Tämä viimeisin erikoisuus on kokemusteni mukaan etenkin miesten ongelma. Naiset ja miehet tuntuvat tarkastelevan miekkoja eri tavoilla. Sitä onko tämä ero kulttuurin vai synnynnäisen luonteen seurausta en osaa arvioida.) Terävyydellä on väliä kuitenkin vain yhdistettynä hyvään iskutekniikkaan. Tämä tarkoittaa sitä että iskujen - ja viiltojenkin on aina oltava suoria. Tämä tarkoittaa sitä, että miekkaa saadaan lyödä kaarevissakin iskuissa, kunhan "iskun kaaren muodostama levy" on yhtenevä terän suunnan kanssa. Jos isku on vinossa terään nähden, terävä miekka menettää tehoavuutensa. Siksi esimerkiksi tameshigirissä eli japanilaisessa miekkailuharjoittelussa, jossa pilkotaan rullalle käännettyjä ja kasteltuja bambumattoja (koska se kuuleman mukaan muistuttaa paljon ihmiskehon tapaa suhtautua iskuun) on tärkeää sekä hyvä miekka että hyvä tekniikka. Ilman toista ei kunnolla tule toimivaa tehoa. (Etenkin, jos vikaa on jälkimmäisessä. Tekniikka on näistä kahdesta tärkeämpi. Eurooppalainen miekka hyvällä tekniikalla on aivan riittävän terävä - vaikka ne ovatkin esimerkiksi moniin katanoihin verrattuna tylsiä. On tärkeää että iskee, eikä sen sijaan niinkään sivalla. Sivaltaminen lähtee enemmän ranteesta ja siihen ei saa silloin niin paljon omaa painoa taakse. Toki sivaltamisessa iskut ovat nopeampia kuin iskemisessä, mutta eivät tarpeeksi paljon. Kun isketään, lyödään sekä miekan massalla että omalla massalla ja kun sivalletaan käytetään ainoastaan miekan omaa painoa. Tämän ymmärtäminen on tärkeää.)

Miekkaa voi toki siirtää asennosta toiseen muutoinkin, eli terän ei aina tarvitse olla iskun suuntaan. Mutta silloin kun miekka kulkee kohteessa, se ei värise, ei muuta suuntaansa eikä osu vinossa - olipa kyseessä sitten minkä tyyppinen tahansa hyökkäys. Kun lisäksi käytetään oikeanlaisia tekniikoita oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin "kyllä se siitä".

Institutionalisoitu tiede.

Kun Cambridgen yliopiston rehtori marssii jossain konfrenssissa, hän ei ole yksityinen henkilö, vaan hän edustaa järjestöä jonka harteilla pidetään tieteen ammattilaisuutta. Yliopistossa opetetaan ihmisistä asiantuntijoita.

Sanana yliopisto tarkoittaisi sitä että henkilöt ovat oppineet paljon, jopa liikaa. Monissa muissa maissa yliopisto on "university" tai jotain hieman sinne päin. Tämä taas pohjaa yliopiston alkuperäiseen nimeen, universitas. Tämä taas viittaa kaikkeuteen ja kokonaisuuteen. Varhaisin tiedetty opetuslaitoksen kutsuminen nimellä universitas on vuoden 1229 Pariisista.

Alun perin yliopisto oli ammattikunta ja sen kisällilaitos hieman samaan tapaan missä jotkut käsityöläisammatitkin. Keskiaikainen opettajien ja opiskelijoiden kilta, universitas magistorum atque scholarium. Alun perin tästä koulusta saatu loppututkinto oli licentia. Se antoi lisenssin opettaa muissa yliopistoissa ja toisaalta se antoi myös luvan opiskella muissa tiedekunnissa. Näitä tiedekuntia oli aluksi kolme; juridiikka, lääketiede ja teologia. (Hieman myöhemmin tuli filosofia. Nykyisin tiedekuntia on lukuisia.) Jos licentian omistaja, lisensiaatti, opetti muissa yliopistoissa, hänestä tuli magister artium, maisteri. Lisäksi voitiin saada tohtorin arvo (Jossain noista kolmesta pääaineesta.) Opettajat valitsivat keskenään ja keskuudestaan erityisen dekaanin, rehtorin. Keskiajalla yliopisto -opinnot antoivat jo professorinpätevyyden, licentia ubique docendi.

Ja jo alusta lähtien sen on tarkoitus olla muutakin kuin ammattiliitto. Sen jalona periaatteena oli universitas sturiorum/studium generale pyrkimys inhimillisen tiedon viljelyyn sen kaikista mahdollisista näkökulmista. Tältä pohjalta yliopisto -opiskelun pohjalle rakentui facultas artium, vapaiden tieteiden kunta.Tauno Nurmelan "Pariisista Turkuun" mukaan Yliopistossa olikin kaksi tärkeää osa -aluetta, jonka varaan koko instituutio rakentui:
1: Pyrkimys laajuuteen, eli siihen että asioita käsiteltäisiin monelta kulmalta.
2: Tieteen universaalius, eli se että tiede on joka paikassa samanlaista.
3: Riippumattomuus julkisesta vallasta.
Takana on siis ajatus siitä, että kun erilaisia vaihtoehtoja käydään läpi ja karsitaan huonot pois, saavutetaan jonkinlainen totuus, joka on kaikille sama. Ja jotta oltaisiin oikein päteviä, tätä totuutta ei todistettu vallalla vaan argumentaatiolla.

On huomattava, että keskiajalla vapaat tieteet eivät tietenkään olleet aivan yhtä vapaita, kuin mitä voisi kuvitella. Kirkolla oli oma näkemyksensä, joka vei tilaa koko yhteiskunnassa. Sen mukaan oli tietynlainen ajatustapa, jota ei saanut vastustaa: Oli oikea elämäntapa ja tieto ja muut olivat vääriä tapoja ja tietoja. (Siihen aikaan kaikki -taidekin- palveli uskontoa - ja tämän vuoksi kristinuskon piirissä on tehty paljon taidetta. Siksi tunnen jopa ihmisiä jotka eivät suostu menemään vanhoihin kirkkoihin, koska niiden taide on totalitarismin kautta tuotettua: Ihmekös se, jos sen nimissä on tehty hienoa taidetta ja arkkitehtuuria, kun se pakotti joko olemaan ilman taidetta tai tekemään sitä kirkon ehdoilla. Sanotaan näin että itse edustan lievempää kantaa.) Katoliselle kirkolle oltiin suotu pelastuksen tien vartiointi - tai ainakin valta yhteiskunnassa. Siksi katolisen kirkon etujen mukaista oli että sitä ajettaisiin myös tieteen saralla. Nurmelan mukaan kuitenkin aluksi tiede oli olosuhteisiin nähden melko vapaata: Katolinen kirkko ei manipuloinut sitä. Toki tiettyjä näkökantoja ei kannattanut esittää ääneen, mutta tutkimuksen aiheita ja tuloksia ei muutoin asetettu ylhäältä. Yliopistot olivat myös irrallaan maallisesta vallasta. Ja ne olivat ajan oloihin nähden myös yllättävän monikansallisia, esimerkiksi Pariisissa rehtorina toimi 1366 suomalainen Johannes Pietarinpoika. Yhteneväisyys onnistui kenties koska kaikilla oli katolinen uskonto ja toisaalta yhteinen kieli, latina.

Tämä yhteneväisyys sortui Nurmelan mukaan uskonpuhdistuksen myötä. Protestantit poistivat joko suoraan tai epäsuoraan yliopistolta sekä universaaliuden että itsenäisyyden ominaisuudet. Yliopistoista tuli -ainakin lähes- valtioon liitettyjä laitoksia. Katolinen kirkko teki vasta tässä vaiheessa vastareaktiona sen, että monista yliopistoista tuli kirkon laitoksia. Yliopistojen tieteen tuotanto romahti tässä vaiheessa vuosisadoiksi. Tosin samanaikaisesti tiede alkoi kehittymään: Auktoriteettiusko ja teoretisointi muuttui rationalismiksi ja empiriaksi. Tämän muutokseen on kiinnittänyt huomiota myös Päiviö Latvus kirjassaan "Ymmärryksen siivet". Nurmelan mukaan tässä vaiheessa erikoista oli, että yläluokka, kirkko, Englannissa aristokratia, Hollannissa kauppa ja merenkäynti, tai jokin muu taho toisaalta ilmoitti tukevansa ja kannattavansa tiedettä mutta toisaalta kontrolloivat samanaikaisesti sen tuloksia. Toisin sanoen tälle ajalle tyypillistä että Totuutta rakastettiin, mutta se tiedettiin jo ennalta. Ennalta tiedetylle haluttiin vain rationalisoida lopputulos. (Kenties takana on hieman samaa kuin miksi prosestantit olivat saman aikaisesti innolla opettamassa lukutaitoa: Lukutaidon tarkoitus ei ollut opiskella tieteentekoa, vaan opettaa Raamattua. Ensimmäiset kirjat eri kielillä olivat siksi Raamattuja. Karkeasti sanoen: Lukutaito levisi koska haluttiin kirjallinen julistuskampanja. Kirjat olivat muuttuneet kirjapainotaidon myötä mahdollisiksi ja niiden avulla ideat liikkuivat nopeammin ja kirjaa levittämällä aatetta sai laajemmalle kuin juoksemalla itse.)

Tieteen tuotanto alkoi nousta uusien menetelmien myötä kuitenkin vasta myöhemmin, kun tajuttiin tieteen vapauden arvo. Englannin kuningas Yrjö II saa Nurmelalta kehuja tässä yhteydessä.

Kuitenkin takapakkejakin on ollut. Aina välistä on ilmestynyt joku taho, joka on halunnut ajatuksensa tieteelliseksi enemmän kuin selvittää totuutta. (Totuuden rakastajia on vähän, oman aatteen antaman Totuuden rakastajia on sitten tätäkin enemmän. Näin on varmaan aina ollut ja tulee oleman.) Esimerkiksi kommunistinen venäjä masinoi vernalisaatio -opin, jossa esimerkiksi karaistiin kasveja pitämällä niiden siemeniä kylmässä. Tämän ajateltiin vahvistavan niitä ja niiden jälkeläisiä. (Takana oli siis jonkinlainen lamarkismi, hankittujen ominaisuuksien leviäminen.) Näille on aina käynyt huonosti: Kun tieto on valtaa, ja väärän tiedon omistajat ovat pienentäneet omaa valtaansa ja joutuneet ostamaan tietonsa muilta, he ovat hävinneet ja aiheuttaneet vain tieteen teon hidastumista.

Kansainvälistä yliopistolaitosta tarvitaan, koska ilman mitään kontrollia on vain mielipiteiden röykkiö, jota ei ole lajiteltu. Tämä johtaa siihen että ei ole tietoa. Ja ulkopuolisen vallan alla tuleva, tiettyä aatetta lobbaamaan tuotettu, tiede taas ei etene. Siksi siteeraankin Nurmelaa. Sillä hän esittää erillisen, ainoastaan keskenään ja sisäisesti kinaavan eli vapaan tai autonomisen tieteen puolesta seuraavan lausuman:

"Totean vain, että aina kun julkinen valta, kirkko, taloudelliset mahtitekijät ja muut alkuperäiselle universitas -ajatukselle vieraat voimat ovat pyrkineet alistamaan yliopiston suoranaisesti palvelemaan omia todellisia tai kuviteltuja päämääriään, ne ovat kääntyneet ihmistä, yhteiskuntaa, ihmiskuntaa ja loppujen lopuksi itseäänkin vastaan."

Sammakko skeittilaudalla.

Sammakko skeittilaudalla on ilmiö, jolla kutsun kaikkia sellaisia väitejoukkoja, jotka esittävät tietynluonteisia (1) positiivisia kannanottoja jonkun näkemyksen puolesta tai (2) kritiikkiä jollekin näkökulmalle.

Tietynluonteisuus tässä yhteydessä taas tarkoittaa virheellisyyttä, joka on syntynyt siten että oikeita sanoja laitetaan vääriin yhteyksiin. Tällöin pinnallisesti asia saattaa näyttää sopivan näkemykseen, mutta tosiasiassa se johtuu käytettyjen asioiden väärinymmärtämisestä. Lopputulos osaavissa silmissä näyttää siis samalta kuin sammakko joka on skeittilaudalla: Kyllä niitä näkee siinä yhteydessä, mutta ei se sammakko silti skeittaa, ja se ei skeittaa koska tällä ei ole käsitystä siitä miten skeittilautailu ylipäätään tapahtuu. Virallisesti tätä kontekstivirheellisyyttä kutsutaan Texas sharpshooter fallacyksi. Se on hyvin monipuolinen virheargumentaation muoto.

Yleisiä erilaisia väitteitä on:
1: Misquote, joka on väärään kontekstiin asennettu sitaatti. Kun sanat irrotetaan yhteydestään, siitä tulee jopa täysin päinvastainen tai muutoin vääristynyt kannanotto. Yhteyteen asetettuna voidaan kuitenkin huomata sen virheellisyys. Syynä voi olla ekvivokaatio eli monimerkityksellisyys, jossa jollain sanalla on esimerkiksi homonyymejä. Toinen yleinen tapa on valikoitu karsinta, jossa lauseen ympäriltä leikataan osat pois siten, että ymmärtämiselle olennainen konteksti poistuu ja merkitys vääristyy.
2: Olkiukko, eli straw man joka on toisen näkemyksestä esitetty karkeistus joka ei ole olennaisiltaan osiltaan osuva. Tällöin kyse ei siis ole väärästä lainauksesta vaan laajemmin väärin ymmärtämisestä. Tämä voi olla tahallista tai tahatonta. Tämän oikaiseminen on monimutkaisempaa kuin väärän kontekstin, koska asiat pitää usein selittää laajemmin. Enää ei riitä että selittää mitä henkilö on jossain asiassa sanonut, pitää myös ymmärtää mitä tämä on tarkoittanut. Yleisimmät keinot rakentaa olkiukko ovat (1) lörpöttely, toiselta nimeltään red herring, jossa luetellaan asiaan kuulumattomia sinänsä fakta -asioita, tai käytetään muutoin pitkällistä jaarittelua joka ei "argumentatiivisesti" johda mihinkään paitsi siihen, että kuulijan käsittelykapasiteetti, hrair raja (hrair limit) ylittyy (2) bifurkaatio, eli esittämällä vastakkain näkemyksiä jotka eivät ole ainuita vaihtoehtoja - tai edes toisilleen vastakkaisia. (3) Slippery slopella, eli viettävällä pinnalla, jossa argumenttiketju on näennäisesti pätevä, mutta tosiasiassa kasautuvuutta ei tapahdu. Lopputulos on tällöin liioiteltu. (4) Manipuloimalla tunteita esimerkiksi käyttämällä kielenkäyttöä joka muutoin vain ajaa ihmisen "common sense -intuition" virheelliseen päätelmään.
3: Cherry picking, eli kerman kuorinta joka taas on sitä että otetaan jokin näkemys ja etsitään kaikki mikä vain voisi tukea sitä. Tällöin itse asiat ovat aivan oikeita ja peräti aivan oikein ymmärrettyjä, mutta kokonaiskuva vääristyy. Jos esimerkiksi kerrotaan vain kun joku ennustaa tai arvaa oikein pari kertaa, ja unohdetaan kaikki kymmenet kerrat kun hän ei ole arvannut tai ennustanut oikein, näyttää helposti siltä että hän on hyvä arvaamaan tai ennustamaan. Cherry pickingin tunnistaminen vaatii suuresti työtä, koska asioiden kontekstin lisäksi on osattava katsoa kokonaisuutta, koska itse asiakin voidaan mainita oikeansuuntaisesti, mutta sitä käytetään tavalla, jonka seurauksena päätelmä vääristyy, tulee jonkinlainen non sequitur, eli "ei seuraa" -tilanne. Cherry pickingin huomaamisen tekee erittäin haastavaksi se, että mitä enemmän ja laajemmin sitä harjoittaa, sitä vaikeampi sen olemassaoloa on todistaa. Siksi, jos joku esimerkiksi viettää 20 vuotta aikaa kirjastossa todistaakseen jonkun väitteen ja kerää kaiken, joka vaan voi jollain lailla tukea hänen näkemystään, cherry pickingin osoittaminen vaatisi itse asiassa vähintään samanlaisen urakan.
4: Argumentum ad fictio, jossa ei enää loppujen lopuksi vääristellä toisen sanomisia vaan itse asiassa pistetään sanoja tämän suuhun. Ulkopuoliselle ja asiaa ymmärtävälle tästä jää käsiin pelkkä ällistys. Henkilön voidaan esimerkiksi väittää sanoneen jotain jota tämä ei ole lainkaan sanonut. Ja jos hänen väitetään esittäneen jonkin kannanoton, jota hän ei ole sanonut tai jossa hänen väitetään jättäneen huomiotta jotain jota hän on nimen omaan sanonut. Tässä kohdassa on syytä huomata, että on tunnettava koko kyseisen kirjoittajan tuotanto. Viattomimmillaan tämä on sitä, että henkilö on myöhemmin muuttanut mielipidettään, jolloin esitetään ainoastaan vanhentunut näkemys. Pahimmillaan kyseessä on täydellinen keksitty fiktio.

Tässä vaiheessa monesta varmasti tuntuu, että lähes kaikki virheet ovat jollain lailla tähän kategoriaan sopivia. Kuitenkaan perinteiset virhepäätelmät, kuten ristiriita tai kehäpäätelmä tai muuten vain virheellinen päättely, jonka henkilö tekee itse, eivät kuulu tähän versioon lainkaan. Olennaista on ymmärtää, että jonkun muun sanomisia käytetään tavalla, jota tämä ei ole sanonut tai ainakaan tarkoittanut.

Voittamattomuudesta.

Teeskentely.

"Nevermind the words that came / Out of my mouth when all that I could feel was pain / The difference in the two of us / Comes down to the way / You rise over things I just put down / That will bring you happiness / happiness / Is hard to come by I confess / Im bad at this thing / happiness / If you find it share it with the rest of us"
(Grant Lee Buffalo, "Happiness")

Hyviä tapoja pidetään tärkeinä, koska niiden katsotaan osoittavan huomaavaisuutta, eli sitä että ottaa kanssaihmisensä huomioon. Etiketti - silloin kun ei puhuta purkkien kansista - taas on sovittu sääntöjärjestelmä, joka on rakennettu sellaisten suurelta osin sosiaalisten sopimuksenvaraisten käsitysten kuin "hienostuneisuus", "kohteliaisuus", "ylevyys" varaan. Etiketti on siis eräänlaista sovittua käyttäytymistyyliä, jotta kanssakäyminen voitaisiin ymmärtää kauniiksi ja vähemmän makaaberiksi. Etiketti on systematisoitua käyttäytymistä. Etiketin suhde toisen huomioon ottamiseen on suunnilleen sama mikä yksittäisen maan lainsäädännöllä, eli byrokratian systematisoinnilla, on etiikkaan. Sillä pyritään siihen, ja monesti ensimmäinen johtaa jälkimmäiseen - ja lievemminkin: useissa tapauksissa eivät ole keskenään ristiriidassa. Mutta ne eivät silti ole aivan sama asia eivätkä täydellisesti toisiinsa sidoksissa.

Etiketissä on sääntöjä hyvistä tavoista. Etiketin esittelijä voi siksi ilmoitettaa esimerkiksi että hymyily toiselle on kohteliaisuutta. Tämä johtunee siitä, että melko usein hymy liittyy siihen että meistä on mukavaa. (Etiketissä kaikille tavoille ei ole perustelua, ne vain on päätetty niin. Siellä sanotaan esimerkiksi että mies pukeutuu tietyllä tavalla ja nainen pukeutuu toisella tavalla.) Ja kun hymyilemme kanssakäymisessä, se tarkoittaa että nauttii kanssakäymisestä. Kuitenkin hymyä voidaan käyttää surullisenakin. Esimerkiksi japanissa oli sellainen tapa, että jos palvelijan perhettä kuoli, tämän tuli ilmoittaa asiasta hymyillen esimiehelle. Tämä oli osoitus siitä että palvelija ei halunnut häiritä ja murehduttaa esimiehen mieltä omilla asioillaan. Tätä ei japanissa pidetty osoituksena siitä että palvelija iloitsisi perheensä kuolemasta. Samoin mekin voimme hymyillä vaikkapa sen takia että siihen on määrätty tai etiketissä sitä odotetaan. Tai hymyllä voidaan piilottaa aitoja tunteita ja esittää näyteltyä tunteiden illuusiota, vaikkapa näytellessä elokuvissa tai silloin kun muusta syystä haluamme salata tunteita normaalissa kanssakäymisessä. Joskus teeskennelty hymy on helppo huomata, mutta ei aina. Monesti elokuvissa näyttelijän tunteet näyttävät niin aidoilta että niihin ei voi olla samaistumatta. Arkielämässä onnistutaan varmasti vielä paremmin.

Tästä päästään teeskentelyn luonteeseen: Yleensä ajattelemme että hymy on aito, jos siihen liittyy onnellisuuden ja ilon tunne, ja teeskennelty jos siihen ei liity tuota tunnetta. Tämä tunne on kuitenkin subjektiivinen: Ehkäpä aina kun elokuvissa on sellainen oikein toimiva kohta, henkilö todella kokee tuota tunnetta ; Esimerkiksi Jouko Turkkahan on käyttänyt tätä teatterissa : Hän kannanottonsa on. että näyttelijä ei vain imitoi eli tee jonkinlaista illuusiota tilanteesta, vaan sen sijaan hyvän näyttelijän näyttelemistilanne luo näyttelijälle itselleen juuri sen tunteen aitona. Toisaalta tunteet ovat subjektiivisia: Emme voi suoraan sanoa että joku itsemme ulkopuolinen henkilö todella tuntee iloa tai ei tunne. Voimme kysyä, mutta hän voi valehdella. Hymyyn liittyvät piirteet liittyvät toisiinsa, ja aidossa hymyssä ne ovat kaikki läsnä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että niitä ei voisi tuottaa kaikkia yhdessä: Se on vain vaikeampaa. Tässä on takana ajatus siitä, että tunteisiin harvoin liittyy intentio, tavoitteisiin ja päämääriin suuntautuminen. Niiden ajatellaan olevan "aitoja", sellaisia joita ei rakenneta ja joihin ei voi ohjata. Tämän näkemyksen mukaan emme siis voisi esimerkiksi rakastua kehen tahansa ja milloin tahansa haluamme. Emme yritä hymyillä kun olemme iloisia, vaan teemme tämän ikään kuin automaationa. Tämä erottelu on tärkeä, koska teeskentelyssä hymyyn liitetään intentio: Yritämme hymyillä, jolloin se on tavoitteelinen teko. Siksi vaikka esimerkiksi elokuvissa rakastuneen näytteleminen tai seksin näytteleminen voi vaatia pitkää koulutusta, normaalielämässä niitä ei näytellä, vaan ihmiset osaavat niitä jonkin verran jo luonnostaan. Jos niihin tarvittaisiin pitkä koulutus elokuvien tapaan, lajimme olisi jo kuollut sukupuuttoon.

Lisäksi tunnesymboli voi olla opittu merkki, kuten esimerkiksi keskisormen näyttäminen. Jokainen tietää mikä viesti ja tunnetila siihen tavallisesti liitetään, mutta tosiasiassa tämä "kansainvälinen käsimerkki" ja hikipedian uljas logo on tunnettu lähinnä Amerikan ja Euroopan alueilla, ja leviää eri kulttuureihin lähinnä elokuvien ja TV -sarjojen kautta. Muille pitää opettaa sen merkitys tai he ovat kuten Mr. Bean "äärimmäisessä katastrofielokuvassa": Hänhän luulee että se on amerikkalaisten harjoittama tervehdys ja näyttää sitä sitten innoissaan kaikille. Tämäkin liittyy lujasti etikettiin: Monet etiketissä olevat säännöt eivät ole mitään universaaleja, vaan keksittyjä satunnaisia sääntöjä esimerkiksi siitä saako käsiä pitää taskussa(ei) tai pitääkö hampurilainen leikata ensin veitsellä kahtia (pitää). Näihin ei enää liity "normikanssakäymisen siirtoa", ne ovat vain keksittyjä merkkejä jotka siksi tavallaan "näytellään aina". Tälläinen opittukaan ei aina ole teeskenneltyä: Esimerkiksi jos emme tiedä, usein kohotamme vain hartioitamme. Emme aina mieti tätä merkkiä, vaikka se onkin osoitettu kulttuurisidonnaiseksi. Kulttuurinenkin merkki voi siis muuttua automaatioksi. Lisäksi sovittukin merkki voi olla hyvin aito. Hymy voi olla aito tai teeskennelty. Samoin olankohtautus. Vaikka ensimmäinen on lajinmukainen ominaisuus ja jälkimmäinen kulttuurillinen. Kuitenkin hymy on näistä kahdesta luotettavampi, koska sitä on vaikeampi tuottaa keinotekoisesti. Luotettavuus "siihen että jokin tunnetta symbolisoiva merkki on aito" kun määräytyy kuitenkin kokonaisuutena siitä, miten paljon luotamme tuohon joka merkkiä näyttää. Henkilö voi olla kuinka luotettava tai epäluotettava tahansa, mutta vaikeustaso näistä kahdesta kuitenkin säilyy. Tietenkin kun käsittelemme ihmisiä yksilöinä, emmekä massoja, annamme näille ihmisille vielä jonkilaisen "kokemuspohjaisen luotettavuuskertoimen", joka riippuu siitä kuinka usein ja kuinka hyvin ja millä tavoin hän teeskentelee ylipäätään.

Moni onkin ollut sitä mieltä että "aidon hymyn" tai ilmeen tulee liittyä jotenkin aidosti niihin tunteisiin, eivätkä ole pelkkää näyttelyä. Ollakseen aidon ilon merkki, se ei voi olla "kun sun lysti on niin kädet yhteen lyö" -tyylinen sopimus, vaan sen tulee olla jotenkin spontaani. Näin ajatteli esimerkiksi Charles Darwin. Hän oli kiinnostunut myös muista kulttuureista ja niiden tutkimuksesta. Hänen "The Expression of Emotions in Man and Animals" esitti, että jos esimerkiksi hymy olisi hyvä tunteen ilmaisin, sen tulisi todella liittyä siihen mielentilaan jota ne ilmaisevat. Tässä hän vetosi ajatukseen että aito hymy pyrkisi nousemaan huulille aina kun olemme iloisia, ja tämä olisi eri kulttuureissa sama. Hän korosti että lapset ja mielenvikaiset näyttelevät vähemmän joten heidän tarkkailussaan saataisin lisätodisteita merkin aitoudesta. Samoin jos samat merkit löytyisivät apinoilta ja muilta eläimiltä, se vahvistaisi merkin aitoutta. Se ei enää olisi kulttuurisidonnaista. Siksi Darwin lähetti muun muassa lähetystyön tekijöille kyselyitä, joissa udeltiin sitä että kun Amerikan Musta Mies on iloinen, levittävätkö he suutaan ja nostavatko nämä kulmakarvojaan.

Nelson Goodmanin "languages of art" sisältää esityksen siitä, kuinka hymy on kulttuurinen: Hän perustelee sitä lainaamalla antropologi Ray Birdwhistleä, joka oli havainnut hymy ei ole kulttuurinen ilmiö, vaan se kuvastaa eri kulttuureissa eri asiaa: He korostivat kuinka joissain kulttureissa hymyä käytetään keventämään tunnelmaa. Heitä on kritisoitu siitä, että he eivät ota huomioon sitä, että kaikissa kulttuureissa hymyä käytetään monilla tavoilla ja nämä tavat ovat kuitenkin samoja. Toisissa kulttuureissa vain korostetaan eri hymyjen merkityksiä. Hymyjen luonteet eivät siksi ole kulttuurisia, vaan lajinmukaisia. Kulttuuri ainoastaan arvottaa eri hymyt useammin käytettäviksi kuin muut, painottaa mitä niistä käytetään eniten.

Kognitiotieteessä ja aivotutkimuksessa teeskentelyyn on liitetty kulttuurillisuuden lisäksi uusia elementtejä. Sellaisia joita ei voida näytellä. Nämä ovat aivojen aktivoituminen : Voimme sanoa että jos henkilö hymyilee ja tietyt aivotilat aktivoituvat samanaikaisesti, hän kokee aitoa iloa ja jos toiset, hän näyttelee. Ongelmana tässä on tietysti se, että voidaksemme tehdä tästä erotusdiagnoosin, joudumme jotenkin selvittämään että ketkä aivomitatut ovat teeskennelleet ja ketkä eivät. Tämä korostaa sitä että tulisi jotenkin jollain muulla tavoin tietää että koehenkilöt kokevat tiettyjä tunteita.

Voimme tietysti kysyä, mutta tässä kohden taustalla on ajatus että luotamme että he eivät valehtele. Tätä voidaan pienentää käyttämällä suurta koeaineistoa : Olisi erikoista jos tulos syntyisi ja kaikki valehtelisivat aina samaan suuntaan. Luulisi että valehtelu muulla tavoin ainoastaan heikentäisi korrelaatioita, joten jos korrelaatio löytyy, on luultavaa että se on aito. Lisäksi kokeentekijä itse voi ottaa selvää asiasta menemällä itse testiin ja katsomalla saako hän tähän sopivia tuloksia. (Mutta mistä eikokeen tekevät sitten varmistuvat tästä? Pitäisikö kaikki laittaa samaan testiin?) Lisäksi tunteen aitoutta ei voi täysin varmasti liittää tilanteeseen. Voidaan ajatella että huvitetaan ihmistä ja mitataan aivoja tai näytetään erilaisia tilanteita ja mitataan minkälaisia tunteita niihin liittyy. Tämä onnistuu koska esimerkiksi huvittuneisuudella on usein kohde, joka voi olla vaikka filmi, johon voidaan laittaa vaikka kipeä komedia tai sitten jotain kammottavaa horroria. (Mikä itse asiassa ei ole sama asia kuin "huvittava" vaan pikemminkin "minkä odotamme huvittavan". Tässä on kenties korrelaatio, mutta miten varmistamme tämän korrelaation aitouden ja suunnan? Kokemushan on subjektiivinen ja jos voisimme jotenkin selvittää sen, emme tarvitsisi koko aivokuvajuttua.)
Kuitenkin voimme -ja filmin katsojakin voi- miettiä myös hauskoja juttuja jotka tulevat muistista. Tämä on huvittumista mielikuvasta. Ja vaikka elokuva olisi surullinen, voisimme silti kokea huvittuneisuutta tätä mielikuvaa kohtaan jos emme vaikka keskity itse elokuvaan riittävästi: Se voi olla vaikka tylsä tai vain niin ahdistava että emme pysty katsomaan sitä. Ulkopuolisesta aivokuvaajasta saattaisi siksi näyttää siltä että iloitsemme aidosti vaikkapa toisten sadistisesta kidutuksesta. Tämä tarkoittaa sitä että kokeen tulos olisi sellainen että sen puolesta kannattaisi lyödä vetoa, mutta se ei olisi "aivan 100% luotettava". Ja syy on siinä, että aina törmätään siihen, että jossain vaiheessa pitäisi vedota aitoon subjektiiviseen tunteeseen eikä pelkästään sen merkkiin: Aivokuva on toki luotettavampi kuin huulien vetäminen taaksepäin, koska voimme siirtää huulia ja halita niiden lihaksistoa tahdonalaisesti, kun taas aivotoimintaa emme voi manipuloida läheskään yhtä suuresti. Mutta silti voisimme periaatteessa valehdella aivokuvan merkityksen: Sotkea sen yhteyden sisällön, joka aivotiloilla on subjektiivisiin kokemuksiin.

Kuitenkin tähän on olemassa eräänlaista kiertotietä. Kun valheenpaljastus on aivotutkimuksessa menossa eteenpäin, on mahdollista yhdistää lait valehteluun. Ja valehtelua voimme testata: Esimerkiksi jos laitamme henkilön eteen ristiseiskan ja hän kertoo sen olevan vaikka patakuningatar, kun tiedämme tilanteen, saamme selville mitkä aivojen osat aktivoituvat ja millä tavalla. Tästä voidaan yleistää tunteisiin, jos "valehteluosat" aktivoituvat kun henkilö kertoo olevansa iloinen, voimme hyvin uskoa että hän ei ole iloinen vaan teeskentelee. Tämä tietenkin nojaa induktiiviseen päättelyyn, joka olettaa että valehtelu pelikorttien kohdalla on samantapaista kuin tunteiden kohdalla.

Arkielämän tasolla meillä ei ole kognitiotiedettä eikä aivomittaria käytössämme. Meillä ei myöskään ole maagisia kykyjä lukea toisten tunteita - ainoastaan kyky ymmärtää toisten ilmeitä yllättävän tarkasti. Elämässä meidän on siis vain asetettava jonkinlaiset luotettavuuskertoimet ihmisille:
1: On joko luotettava siihen että ihmiset joko ovat yleensä hyväntahtoisia tai että näytteleminen on vaikeaa ja raskasta, josta seuraa se että he eivät yleensä vääntele naamaansa tarkoituksellisesti näytelläkseen tunteita jotta voisimme elää elämäämme käytännössä. Ja hyväksyä se, että aina välistä petymme - tai että ainakin meitä aina välistä huijataan vaikka valkoisin valhein siitä että seurassamme on kiva olla vaikka oikeasti olemmekin raivostuttavia.
2: On oltava varuillaan ja uskottava jokaisesta pahaa, jolloin joskus ajaudutaankin pessimismin paradoksiin, eli petytään koska ihmiset vastoin ennakko -odotuksia olivatkin hyviä. Tämä voisi muutoin olla pessimismin vastaista, mutta tässäkin olennaisena on se, että tämäkin asia voidaan tulkita pettymykseksi. Pessimisti siis tavallaan pettyy aina.

Luultavasti jokainen valitsee kuitenkin jotain näiden kahden ääripään väliltä, ja valikoi tämän lisäksi hieman seuraansa.

kopioitua huumoria

Nykyisin sähköposteissa kiertää mitä erilaisempia huumorisävytteisiä ketjukirjeitä. Niitä kulkee ihmiseltä toiseen. Ennen sähköpostin yleistymistä sähköpostihuumorin kaltaista oli xerolore tai xero -huumori. (Nimi viittaa nimeltä mainitsemattoman kopiokonefirma Xeroxiin.) Tämä tarkoitti erilaisia huumorisävytteisiä monisteita, joita työntekijät monistivat ja joilla koristeltiin esimerkiksi omaa työpistettä tai muuten vain kuljetettiin henkilöltä toiselle.

Ilmiötä on tutkittu jonkin verran. Palmfelt, Preston ja suomessa Lea Virtanen ovat tutkineet ilmiötä. Tutkimuksissa sitä on kohdeltu folkloren, eli kansanperinteen kanssa samantapaisena asiana. Tärkein erottava elementti on kuitenkin se, että perinteinen folklore on yleensä tarkoitettu kerrottavaksi, mutta xerolore taas on ääneen luettavaa vain harvoin. Ensimmäiset maininnat valokopioidusta toimistohuumoriperinteestä löytyvät jo vuodelta 1974, eikä tapa ole vielä täysin katkennut. Tosin se on sulautunut enemmän kohti jo mainittua sähköpostissa leviävää huumorikantaa, ja niissä kiertää aika lailla samoja juttuja.

Tyypillisesti xeroloren alkuperäinen lähde jää kadoksiin, koska tutkimuksessa voidaan seurata kopion lähdettä vain askel kerrallaan: Joku on kopioinut jutun toiselle, joka on kopioinut sitä mahdollisesti useille. Tämä tarkoittaa sitä että huumorin tekijä jää usein anonyymiksi. Tämän on katsottu yhdistävän sitä perinteiseen folkloreen, jossa tarinan sepittäjä myös on usein unohtunut.

Toinen vanhemmalle xerolorelle tyypillinen ilmiö oli se, että kuvat muuttuivat hieman: Ensinnäkin kopioinnissa tuli pieniä virheitä, joka johti siihen että kuva ei säilynyt aivan samanlaisena. Näitä sitten korjailtiin esimerkiksi kynällä, jolloin kynällä korjaillusta kuvasta tulleet kopiot olivat hitusen erilaisia, joskin aina melko järkeviä. Kopioihin liitettiin myös joskus välikommentteja tai niistä tehtiin omaan firmaan sopivia esimerkiksi lisäämällä oman yrityksen logo sopivaan paikkaan.

Xerolorella on myös omia piirteitään. Vaikka ensiajattelemalta vaikuttaisi että miltei mikä vitsi tahansa voisi käydä, niiden huumori on usein jollain lailla ympäröivään kulttuuriin ja työpaikkaan sopivaa. Siksi aihepiirinä on esimerkiksi toimistotyö, tai tasa-arvokysymykset. Toinen, missä xeroloren tietynlaisuus korostuu, on muoto. Kopioiduissa A4 -vitseissä on useimmiten tuttu muoto, jota sisältö rikkoo : Tekstin sisältö voi olla makaaberia, ulosteilla, väkivallalla tai sitten jollain muulla kuvioita rikkova, tai stereotypioita jopa syrjivällä tasolla ylikorostava. Seksuaalisuus, anaalisuus, alkoholi, väkivalta, sovinismi-feminismi ja kuolema ovat yleisimmät aiheet. Amerikoissa on näiden lisäksi poliittisempiakin kannanottoja. Tämä sisältö sitten esitetään muodossa joka on tuttu virallisista yhteyksistä. Se voi olla esimerkiksi hakemus, raportti, organisaatiomalli, hakemus, taulukko.

Teho on usein siinä että absurdi sisältö on byrokraattisessa muodossa. Työstä tuttu muoto on uudessa kontekstissa.

Esimerkkinä tälläisestä voisi olla esimerkiksi virallisen oloisen ilmoituksen, joka näyttää ulkoisesti viralliselta tiedonannolta leimoineen ja ilmaisumuotoineen. Siinä vain sitten kerrotaan että kohde on todettu yhteiskunnalle tuottamattomaksi ja turhaksi, ja tämän vuoksi valtio on päättänyt mitä vakavammin ryhtyä toimenpiteisiin ja on ratkaissut tilanteen polttohautauksella elävältä. Henkilön kehotetaan järjestävän asiansa kuntoon, koska muutoin polttohautaukseen liitetään rangaistustoimenpiteenä se, että se tehdään säästöliekillä. Ilmoituksen on vielä allekirjoittanut joku jonka titteli on esimerkiksi vastaava roviosihteeri ja dipl. käristäjä Aadolf Poltinahjo.

Xeroloren on katsottu kertovan yhteenkuuluvuudesta. Toisaalta niiden on katsottu olevan myös yhteisön varaventtiili ja sitä kautta jopa oire hankalista työolosuhteista: jos työ koetaan sisällyksettömäksi tai toivottomaksi esimerkiksi työolojen suhteen, huumori auttaa selviämään. Etenkin silloin jos koetaan että työoloja ei voida muuttaa ja parantaa. Osa myös mielellään jakaa ja vaihtaa xerolorea keskenään ja kokevat olevansa jotenkin erityisen humoristisia. Näiden tapauksessa kyseessä on siis enemmän hauskanpito ja jopa viihtyminen työpaikalla kuin se, että työpaikalla olisi jotain stressitekijöitä, joille ei voi tehdä mitään. Viestejen rankkuuden katsotaan olevan irtiottoa työnteosta, niillä rikotaan yhteiskunnan konventioita ja työpaikan rutiineja, mikä helpottaa esimerkiksi tauolle asettumista.

Asennoitumisen merkitys.

Empiristien keksityt kuolemansynnit.

"Science works because individuals don't get to just "make shit up". If I have what I think is a crazy but great new idea, I have to test it, but even more important, others have to test it too and verify my findings. There is no "maverick" science, as ultimately, ideas must be tested in the wider community to be legitimized. Mavericks have made interesting discoveries, but never in a vacuum. The Galileos of history worked in context, and they were not brilliant because of their "maverick-ness", but because they were right."
(Peter A. Lipson, "Medical Hypotheses - "just make shit up; we'll publish it")

Kun filosofisessa keskustelussa ottaa kannanottoja jotka luottavat luonnontieteisiin tai jos harrastaa analyyttistä lähestymistapaa, kohtaa usein aika rankkoja syytteitä ja kritiikkiä. Osa siitä on täysin aiheetonta, ja suorastaan sisäisesti ristiriitaista - ei millään tavalla hyväksyttävää. Käsittelen niitä tässä:

1: Syyte skientismistä, tiedeuskosta. Tämä tarkoittaa sitä että (1) henkilö uskoo ontologiseen reduktioon, eli että kaikki olisi jotenkin lopulta selitettävissä fysiikalla ja alkuaineilla ja että yliluonnollista ei olisi. Tosiasiassa empiristi ainoastaan luottaa että empirialla voidaan saada jotain tietoa. (2) Tähän yhdistyy myös syytös kaikkitietävyydestä, kuinka skientistit väittävät tietävänsä kaiken tuonpuoleisesta ja henkisestä. Kuitenkin hieman yllättäen analyyttinen filosofia tai empiria ei tee tätä kannanottoa, se on yliluonnollisten asioiden suhteen agnostinen(kuten minä Jumalan suhteen) Ja sen sijaan taas yleensä -kokemuksieni mukaan poikkeuksetta- skientismistä syyttävät tahot ovat jonkinlaisia spiritualisteja, jotka itse asiassa astuvat "tietämysuskonsa" tiellä juuri tälle kritisoimalleen alueelle. Heillä on kannanottoja enkeleihin, eli itse asiassa juuri he ovat niitä henkilöitä jotka väittävät tietävänsä tuonpuoleisesta asioita. Esittämänsä kritikikin valossa tämä tuottaa minulle huvittuneita hetkiä.

2: Syyte tukahduttamisesta: Tämä tarkoittaa sitä että skientismi jotenkin rajoittaa uusien ajatuksien syntymistä kieltämällä esimerkisi tunteiden käytön. Kritiikki on kuulemma väärin koska se estää uusien ajatusten keksimisen. Tosiasiassa kritiikki voi kuitenkin kohdistua vain jo keksittyihin ajatuksiin: Hypoteesinmuodostamiseen ei ole metodia -kuten Paul Feyerabend onkin huomauttanut- ainoastaan tarkistamiseen on. Samoin jos saat jonkin ajatuksen, saat ajatuksen. Filosofiassa ja empiriassa näistä vain kiinnostutaan ja niiden pätevyys käydään lävitse. Tosiasiassa sekä tiede että filosofiakin tekevät tämän vieläpä sillä tavoin jännästi, että tämä takaa ainoastaan sen onko väite "tieteellinen" tai "analyyttisesti pätevä, looginen, rationaalinen". Analyyttiset filosofit eivät polta epäpäteviä argumentteja sisältäviä kirjoja tai muuta, he eivät vain päästä analyyttisen filosofian kerhokirjastoonsa sellaisia. Tuntuukin siis ainoastaan siltä että henkilöt joiden näkemykset jotka eivät ole tieteellisiä tai rationaalisia ovat kiukkuisia tästä asiasta itsestään. Joka taas on viite siitä kuinka hyvin näiden suorittama menetelmä on toiminut ja tuonut niille vaikutusvaltaa kulttuurissamme : Kriittisyys ei siis selvästi ole mitenkään estänyt niitä, pikemminkin näyttää siltä kuin niiden voimana olisi Scullyperiaate. Tämä on oma coinaukseni, jolla tarkoitan sitä millä perustein Agentti Mulder aina toistuvasti kertoo haluavansa parikseen nimen omaan skeptisen Scullyn: Joku muu voisi päästää läpi puolivillaisiakin ideoita, mutta Scully pistää Mulderin tekemään töitä ja tarkistaa että tulokset ovat päteviä muuallakin kuin Mulderin päässä. Lisäksi on muistettava että tukahduttamiseen liittyy ajatus siitä kuinka analyysi ja empiria rajoittavat näkemyksiä, joka on järkevä kritiikki vain jos todella on jotain jota ne kieltävät. Tämän esityksen mainitseminen on kritiikkiä : Toisin sanoen kritiikkiä käyttää tällöin pakotetusti sellainen henkilö, joka itse kieltää kritiikin käytön tukahduttavana. Luulisi että hän menisi ja perustaisi oman kerhon ja kun siellä ei olisi tukahduttamista, tämä tekisi sitten valtavasti tuloksia. (Tosin yleensä kun kysellään että mitä tutkimuksia nyt on rajoitettu, eli minkä sisältöistä tavaraa joku tiedelehti tai analyysilaitos nyt on torjunut, vastausmittarit näyttävät nollaa tai sitten ne viittaavat siihen kuinka empiriaa tai "naturalismia" ei saa kritisoida. Tällöin kyseessä ei siis enää olekaan se, että tiede tukahduttaisi muiden ajatuksia vaan siitä että muut yrittävät tukahduttaa tiedettä.)

3: Syyte toisten kunnioittamisen puutteesta. Tosiasiassa voidaan päin vastoin sanoa että kritiikki sinällään on osoitus siitä että keskustelunaihe on kiinnostava. Sillä analyyttinen filosofia ja empiria jättävät käsittelemättä jonkun kysymyksen jos (1) Ratkaisu on todistettu mahdottomaksi. (2) Ratkaisua ei voida tehdä, jolloin kyseessä on vain mielipide, jolloin jonkun henkilön innokas kannanotto tarkoittaa sitä että voi vain sanoa "olen erimielinen" ja nauraa päälle. Jokainen voi olla mitä mieltä vain haluaa. (3) Ratkaisun hakeminen on merkityksetöntä, turhaa. Ei siis ole yhtään väärin sanoa että jos joku vetoaa siihen että joku näkemys on vain mielipide, hän tarkoittaa että siitä ei voi kuin kinastella tai että se ei ole järkevän keskustelun ja selvittämisen arvoista. Siksi kun esimerkiksi minä vastaan pitkästi, tällä päin vastoin osoitan että olen nähnyt toisen näkemyksen vaivan arvoiseksi. Jos esimerkiksi puheen alla ovat lasten rokotukset tai rokottamatta jättämiset, kommentointini kertovat siitä että asialla on väliä. Kun taas mielipiteensä vapauteen vetoava vain ainoastaan julistaa omaa mielipidettään (heillä jostain syystä on aina sellainen vaikka he puhuvatkin aina avomielisyyden puolesta.) ja että itse asia, se annetaanko lapselle rokotus vai ei, on mielipide ja maailmankuvakysymys, jonka teon merkitys ei lainkaan riipu siitä tosiasiasta toimivatko rokotteet ja aiheuttavatko ne autismia aidosti vai eivät.

4: Syyte tunteen ja luovuuden vastustamisesta. Tosiasiassa tuskin mikään asia voi olla tätä enemmän väärin. Kun otetaan esimerkiksi Richard Feynman, huomataan että tämä fysiikan saralla suuresti vaikuttanut nero oli sangen omalaatuinen ja luova. Ja ennen kaikkea teki silti -tai juuri siksi- priimaa tiedettä. Itse asiassa "paatunut empiristi" Edward Wilson on esittänyt vakavissaan että hyvä tieteen tekeminen vaatii intohimoa, kiinnostusta aiheesta. Wilson tosin käytti sanaa "pakkomielle" ja kuvasi sitten pidemmin kiinnostuksen syvyyttä. Intohimo on tärkeää, sillä muutoin ei ensinnäkään jaksa lukea läpi yksityiskohtia aiheesta, etkä jaksaisi miettiä siihen liittyviä asioita ja koejärjestelyjä. (Jos siis tympäännyit jonkun juttuni yksityiskohtiin, sinulla on vasta harmaa kalpea aavistus...) Tämäkin filosofia on syntynyt lähinnä innostuksestani aiheeseen. (Miten kovasta pakkomielteestä on kyse: Ota kirjoittamani tekstimäärä ja mieti miten kauan sinulta menisi jos kirjoittaisit yhtä monesta eri aiheesta yhtä paljon lähdeviitteitä käyttäen yhtä laajat ja yhtä pitkät jutut. Jos olet maisteri tai tohtori jossain, muista että et valitse tästä aiheesta vaan otat jonkun muun aiheen. Koska. Minä. Olen. Amatööri.)

5: Väite siitä että se tarkoittaa suurta uskoa ja luottamusta ihmisen rationaalisuuteen. Tämäkään ei ole välttämätöntä. Itse asiassa voidaan ajatella että koska ihminen on sangen erehtyväinen, objektiivista tutkimusta tarvitaan enemmän. Olemme tyhmiä, joten meidän täytyy tutkia kauemmin. Se on hidaste, ei este. Niin, itse en luota että kukaan ihminen on niin järkevä ja rationaalinen kuin itselleen kehuu.

6: Näkemykset ovat vain väärässä, koska jos rationaalisuus toimisi kaikki tiedettäisiin jo. Oikeastaan mikään ei voisi olla enempää väärässä. Tämän voi kumota helposti ottamalla esiin vaikka uusimman tieteen peer rewiew lehden : Aiheen voi ottaa vaikka mistä tieteenalasta. Sitä huomaa, että tuokin tieto on ollut ihmiskunnan tietämättömissä aina viime aikoihin saakka. Kriitikoiden mukaan seuraavaa Naturen numeroa ei siis ilmeisesti enää tule koska kaikki mikä voidaan tietää tiedetään jo? Enpä löisi vetoa sen puolesta. Toinen näkemys taas tulee aivan suoraa empirian periaatteesta. Aina voi löytyä uusia confounding factoreja, jotka muuttavat näkemyksiä. Lisäksi sanon saman minkä Ilkka Niiniluoto on huomauttanut: Tiede ei voi koskaan levätä laakereillaan, koska siinä on itsekritiikin periaate. Huomenna joku voikin vaikka falsifioida eli kumota jonkun teorian ja keksiä paremman tilalle. Itse data pysyisi samana, niiden selitys ja ymmärtämisemme vain avartuisi.

Hieman perää esitetyssä kritiikissäkin tietenkin on: Eräiltä näkökulmilta empiria ja analyyttinen filosofia eivät suinkaan ole mitään kunnioituspesäkkeitä. Kun mietitään esimerkiksi luonnontieteiden kehitystä, huomataan, että ennen sairauksia selitettiin kirouksilla, nykyisin taidinaiheuttajilla. Taatusti tämä tutkimus rikkoi uskonnollisia käsityksiä. Käytetyimpiä esimerkkejä ovat tietenkin aurinkokeskisyyden tutkimus: Se oli monista kova ja ikävä asia ja rikkoi monien uskonnollisia käsityksiä vastaan. Tiede ei kuitenkaan ole koskaan pitkällä tähtäimellä - lyhyellä tähtäimellä politiikalla on ollut vaikutuksia monissa asioissa - välittänyt kahdesta kiellosta: (1) Ette voi. (2) Ette saa.

Ja sen takia Naturestakin tulee taas uusi numero. Ja sen takia tiede on kehittynyt. Jos se olisi "kunnioittanut" niitä jotka ovat halunneet vaientaa tieteen tai analyysin, emme olisi keksineet yhtään mitään. Toisin sanoen hieman perää on siinäkin että tiede vaientaa. Se nimittäin on vaientanut joitain vääriä käsityksiä - tosin vain sitä kautta että se on osoittanut ne epätieteellisiksi ja tieteen oma teho on näyttänyt sen toimivaksi systeemiksi.

Mielestäni ainoat joiden tulee millään lailla pelätä empiriaa tai loogista analyysiä ovat ne, joiden käsitykset eivät ole tieteellisiä, mutta jotka yrittävät väittää olevansa sellaisia. Se, että pelkoa osoittaa taas kertoo minulle mistä niitä todennäköisesti löytyy...

Mulholland Drive.

Olen David Lynchin elokuvien ystävä. Niistä yksi parhaista on nimeltään Mulholland Drive. Elokuva on monimutkainen, sekava ja siitä ei ensimmäisillä katsomiskerroilla tahdo ottaa oikein mitään selvää. (Tämä taas on Lynchin elokuville tyypillistä.) Elokuvassa kaksi naista kohtaa Hollywoodin liepeillä. Mielestäni elokuva kritisoi Hollywoodia: Jo nimi "Mulholland Drive" viittaa tiehen, jolta näkee Hollywoodiin mutta joka ei kuitenkaan ole Hollywoodia. Elokuvassa, tulkintani mukaan, "lumikki kohtaa tuhkimon". "Rita" on lumikki, prinsessa, joka yritetään tappaa ja ajetaan ulos rikkauksista ja Naomi Wattsin esittämä tanssikilpailun voittanut tyttö taas on tuhkimo joka nousee ryysyistä rikkauksiin. Molemmat kohtaavat prosessin puolivälissä, ei kenenkään maalla. Sinne tietenkin menee myös Justin Therouxin näyttelemä elokuvaohjaaja, tosin vain käväisemään. Elokuva on mielestäni nimen omaan kriittinen Hollywoodille: Siinä elokuvateollisuuden raadollisuutta korostavat etikettiä vaativa rahamies, joka haluaa hyvää kahvia mutta joka pettyessään sylkee kahvin epäkohteliaasti suustaan. Samoin pintaliitoa mielestäni symbolisoi kohtaus, jossa elokuvaohjaaja tulee kotiinsa ja tiputtaa kiukuspäissään timantit vaaleanpunaiseen maaliin. "Rita" nappaa nimensä julisteesta - samoin kuin Hollywoodissa olleillekin käy, todellinen ihminen katoaa ja tilalle astuu "The Nimi Julisteesta" ja tämän imago. Elokuvassa leikitään jatkuvasti pandoran lippaaseen vertaamisella; Tehokkain vastenmielisyyksien lähde on siinäkin toivo, joka ajaa ihmiset ikään kuin ansaan. Lopussa unikohtauksessa voidaan tulkita että hahmot joko vaihtuvat ristiin tai sitten eivät vaihdu. Tämä korostaa "väliinputoajien" epämääräistä kohtaloa. Lopun Wattsin alussa "elävinä nähdyt" naureskelevat isovanhemmat esiintyvät pelottavina joskin naureskelevina hahmoina. He ovat niitä omaisia, joiden odotukset elokuvamaailmassa epäonnistunut joutuu kohtaamaan.

Tämä olkoon alustuksena filosofisille tavoille käsitellä elokuvia. Elokuva sopii hyvänä esimerkkinä kaikkea taiteiden kehitystä: Niissä usein keskitytään tunne-järki -kahtiajaon piiriin. Elokuvissa katsotaan yleisesti siten, että modernit elokuvat vetoavat älyllisyyteen ja "puhki analysointiin" kun taas monet muut elokuvat vetoavat tunteisiin. (Siinä missä maalaustaiteessa esimerkiksi ekspressionismin katsotaan viittaavan tunteisiin ja abstraktin taiteen taas älyllisyyteen.)

Voidaan sanoa että älyn ja tunteen vastakkainasettelu on tärkeässä keskiössä. Elokuvien kannalta tämä on tärkeää, koska perinteisesti on ajateltu että kuvat vetoavat tunteisiin ja kieli järkeen. (Tällä jaottelullakin on ollut tärkeä asema kulttuurintutkimuksessa : indoeurooppalaiset olivat monijumalaisia ja kuviin keskittyviä kun taas seemiläiset taas olivat yksijumalaisia joiden tärkein kanava oli kieli. Tätä on vedetty jopa niin pitkälle että kuvattomuus olisi osoitus kulttuurin kyvystä riittävään abstraktioon.) Elokuvat taas ovat kuvallista ilmaisua, joten niiden on ajateltu olevan suoraan enemmän tunteisiin vetoavia, "lihallisia". Tämä tunteisiin vetoaminen onkin ollut selvää: Varhaisimmat elokuvat kiinnostivat, vaikka ne kuvasivat yksinkertaisia asioita. Tosin ensimmäinen elokuvanäytös, "junan saapuminen asemalle", sai aikaan tunteita kun ihmiset panikoivat kauhistuttuaan kohti tulevan junan "elävää kuvaa".

Lisäksi näkeminen koetaan jollain lailla varmuudeksi. Veijo Hietalan "Elämää suuremmat tunteet?" -esseen mukaan sepite -elokuva päästää ihmisen lähelle katsomaan tapahtumia ikään kuin salaa. Tästä seuraa se, että elokuva saa meidät kiinnostumaan ja kokemaan tunteita. Tähän Hietala liittää kuvapelon, ikonofobian. Tällä hän tarkoittaa sitä että nyky -yhteiskunta korostaa tunteiden hallintaa, ja että elokuvissa voi tuntea menettävänsä tämän kontrollin. Elokuvista on siis hänen mukaansa menetetty kathrarsis: Aristoteleen mukaanhan väkivaltainen näytelmä oli suosittua koska se päästi ihmiset purkamaan paineita sallitusti ja näin he koettiin puhdistuminen. (Elokuva voidaan nähdä jatkumona näille väkivaltaisille näytöksille. Ja samaan sarjaa kuin rooman colosseumin esitykset. Ainoat erot ovat siinä että nyt ne tuodaan kotiin. En siis usko että ihmisluonne on erityisesti muuttunut aikojen saatossa. Ainoastaan tekniikka on kehittynyt.)

Kaikki eivät kuitenkaan ole tätä mieltä: Osa on sitä mieltä että elokuvat ja muu kuvallinen viihde nimen omaan alkaa korostamaan tunteita ja sallii siksi keinoja katharsisten tarjoamiseen. Tosin kaikki eivät pidä tätä hyvänä asiana ; esimerkiksi Baudrillard, joka edustaa postmodernistista ajattelua, on sitä mieltä että elokuvat ovat pinnallistumassa. Elokuvien rooli on hänestä yhä enemmän se, että ne tarjoaivat vain suuria tunteita helposti. Tunteenomaisuus on hänelle siis suoraan epä -älyllisyyttä, pinnallisuutta ja rappiota. Tätä vastaan ovat kuitenkin esimerkiksi Roland Barthesin näkemykset: Hänestä tunne ja mielihyvä ovat tuoreita näkemyksiä joilla tehdään "destruktiivinen radikaali vastarinta" modernissa yhteiskunnassa muuten tärkeänä pidettyä -hänestä ylikorostettua- järkeilyä vastaan. Hänelle tunteiden mukaan ottaminen on hienoa ja pohjamutia penkovaa ja tärkeää jotta saataisiin uusia näkökulmia ja lähestymistapoja asioihin. Sitten on tietysti niitä Sergei Eisensteinin kaltaisia ihmisiä, joille elokuvien tulee yhdistää tunne ja äly: Nämä eivät siis ole vastakohtia tai eri asioita, vaan voidaan liittää yhteen.

Itse ihmettelen, että miten postmodernismissa voidaan todella ajatella että tunteisiin vetoava systeemi olisi jotenkin olennaisesti huonompi: Miksi ei voitaisi vain sanoa, että se on erilainen. Uskoisin että tunteisiin hyvin tarttuvan ja mukaansatempaavan elokuvan tekeminen on systeemi joka vaatii taitoa ja sisällyttämistä. Se on vain systeemiltään erilaista kuin sellainen "älyllisyyttä vaativa" elokuva. Kun tätä erilaisten mahdollisten systeemien olemassaoloa muutoin korostetaan postmodernismissa - ainakin aina silloin kun luonnontieteet ovat kritiikin kohteena - niin miksi ihmeessä siellä missä postmodernististen edustajien tulkinnat ovat yhteneväisiä, näitä erilaisia näkemystapoja ei tahdota ottaa huomioon.

Sillä ainakin itselle elokuviin suhtautuminen on päiväkohtaista. Joskus katson hienostoelokuvia, joskus taas kutsun kavereita kotiin katsomaan "riittävän halpoja ja huonoja" elokuvia. Ja kun katson elokuvaa, suhde niihinkin on päiväkohtaista. Joskus esimerkiksi Dead Meatin kaltainen "halpa zombiemässäilyelokuva" saa miettimään sitä minkälaisia pelkoja se heijastaa. Ja joskus Mulholland Drivessa kiinnostavat eniten ne lesboseksikohtaukset. Mielestäni elokuvien tulkinnan olisi siksi otettava myös nämä erot huomioon eikä suoraan luokitella tunnetta roskaksi tai hienostoelokuvaa aina pelkäksi älylliseksi kokemukseksi.

Miksi miekka?

Miekkoja on käytetty käytännössä kaikissa kulttuureissa : Jopa atsteekeilla, joilla ei ollut metalleja oli miekan tapainen lyömäase, mācuahuitl, jossa oltiin asetettu teräviä obsidiansiruja suoraan linjaan pitkälle varrelle. Koska ihmiset eivät ole olleet typeriä, miekoissa täytyy olla jotain erityistä. Miekkojen hyvyys onkin erikoislaatuista: Sen lyöntivoima on hyvä, mutta ei paras. Esimerkiksi kirveellä saa suuremman massan ja liikevoiman pienemmälle alueelle. Sillä on paljon eri tekniikoita, mutta toisaalta ei erinomaisen paljon: Sauvalla on paljon enemmän tekniikoita. Se on kohtuullinen avoimessa maastossa, mutta siellä keihäs on enemmän edukseen: Jos miekkamiesjoukkio kohtaa rivistön keihäitä, lopputulos on melko selvä ja miekkamiehen kannalta ikävä.

Miekan etuna on ollutkin juuri se, että se ei ole huono missään. Keihästä ei voi käyttää sisätiloissa koska niiden käyttämiseen ei ole tilaa. Ulkona miekka on parempi kuin veitsi koska sillä on kuitenkin hyvä ulottuvuus. Miekka onkin tyypillisesti juuri sen kokoinen että sitä voi kantaa vyöllä mukana sisällä ja ulkona. Toinen etu mikä miekalla on, on se että se on helppo käsitellä: Tässä vaiheessa tietenkin moni muistaa että taitavan miekkailun oppiminen on vaikeaa, mutta on myös hyvä huomata että jokainen miekan kanssa varustautunut on vaarallinen. Miekan käsiteltävyys johtuu kahdesta elementistä: Tasapainosta, joka mahdollistaa sen että miekka on kokoonsa nähden nopea. Kirves taas on epätasapainoinen, sen massa on keskittynyt kärkeen. Toinen elementti on se että miekka on ikään kuin "käden jatke": Esimerkiksi aamutähti on ketjun päässä ja siksi sitä on vaikeaa käyttää ja sillä lyö itseään helpommin kuin miekalla. Toinen hyvä esimerkki on viikate: Vaikka viikate on osaavissa käsissä todella tehokas ase, jonka taittunut muoto sallii sen käyttämisen melko ahtaissakin tiloissa, ja jonka pistoihin saa valtavan voiman lantionheilautuksen kautta, sen erikoinen muoto tekee siitä hankalan hallita tehokkaasti.

Kun (keskiaikaista) miekkailua ajatellaan lajina, sillä on selvästi neljä keskeistä teemaa:
1: Se on käytännöllinen kamppailumetodi. Tätä on vaikea kaunistella, sillä pohjimmiltaan kyseessä on se, että sen tekniikat toimisivat käytännössä. Eurooppalaisen miekkailun synty ei ole ollut itsepuolustuskäytössä, joten ei ole väärin sanoa että sen kohdalla ollaan lähellä "art of killing in purest form".
___1.1: Jos haluat vain hallita toimivan kamppailusysteemin, suosittelen sitä että liityt ammattimaisesti armeijaan tai opettelet jotakin muuta lajia, koska miekkailussa olennaisin asia on se, että laki kieltää teräaseiden julkisen ja avoimen kantamisen. Toisin sanoen, et tule käyttämään käytännössä taitoasi tässä muodossa. Lisäksi on huomattava, että juuri miekkailutekniikoiden letaalius johtaa nykyään siihen, että laji vaatii vähemmän aggressiivisen luonteen ja enemmän tilanteen kontrollia ja harkintaa kuin monet muut lajit. Esimerkiksi karatessa pääsee "freeplayaamaan" paljon enemmän.
2: Henkisen kasvun väline. Miekkailu vaatii monien elementtien samanaikaista hallintaa ja erot voittavan ja häviävän aseman välillä ovat pieniä. Jokaiseen tekniikaan on vastatekniikka, joten on tärkeää ajatella yhtä askelta pidemmälle kuin toinen ja keskittyä muutenkin.
___2.1: Jos taas haluat pelkkää henkistä kasvua, suosittelen pikemminkin joogaamisen aloittamista. Voit myös käydä kirkossa tai humanistien kokouksissa tai tehdä muuta maailmanparannustyötä.
3: Urheilu ja kunnon kasvatus. Miekkailu on urheilua siinä missä jokin pallopelikin. Jotkut pitävät liikkumisesta ja kaikki eivät pidä kaikesta.
___3.1: Miekkailussa on harvinaisen vähän kilpailua. Siinä ei ole juurikaan joukkuepelipuolta. Jos voittaminen on tärkeää, suosittelen jotain juoksulajia. Kuntoa saa monilla muillakin tavoilla
4: Näyttävyys. Miekkailussa on jotain sellaista glamouria, jota esimerkiksi ristipistotöissä tai sauvakävelyssä ei ole.
___4.1: Jos haluat vain ihailua, suosittelen näyttelijäksi tai akrobaatiksi ryhtymistä. Jos haluat kamppailulajin, liity ninjutsuun, siinä tekniikat ovat hyvin näyttäviä.

Toisin sanoen miekkailussa takana on se, että täytyy olla kiinnostunut joko itse miekkailusta, tai sitten näistä kaikista elementeistä.

Lisäksi on syytä muistaa että miekka on aina ollut kallis, yläluokkainen. Keskiajalla keihäs oli sitä yleisempi ase. Tämä tarkoittaa sitä että miekkaan on sitoutunyt yläluokkaisuutta ja tätä kautta luultavasti myös kulttuuria. Sillä Maslown tarvehierarkian mukaan kultturiarvoja mietitään vasta sitten kun syömisasiat ja muut vastaavat perusasiat ovat kunnossa. Siksi miekoissa on aina kulttuurista riippumatta jonkinlainen ylevä henki. Samurait ja ritarit tulevat kuvioihin tätä kautta.

Ja onhan miekka sinällään kaunis. Etenkin eurooppalainen, joka on symmetrisempi kuin japanilainen katana. (Tosin monet pitävät katanoiden kaarevasta muodosta enemmän.)

Harjoitusvideo.

Memento mori.

"Hic locus est ubi mors gaudet succurrere vitae" (Tämä on paikka, jossa kuolema iloitsee voidessaan palvella elämää)

Siinä missä René Descartes päätteli että ainut varma asia on se, että kun hän ajattelee, hän on myös olemassa. Vanhan suomalaisen sanonnan mukaan taas vain kaksi varmaa asiaa: Kuolema ja verot. Olemassaolo ja kuolema liittyvät erikoisesti toisiinsa. Kuolemaa ei ole ilman elämää, eikä elämää ole ilman olemassaoloa.

Kuolema

Kuolema ajatellaan tyypillisesti kahdella tavalla:
1: Kuolema on luonnollinen osa elämää. Tässä ajatuksessa kuolema on välivaihe, jonka jälkeen alkaa joko uusi elämä sielunvaelluksessa tai sitten alkaa jonkinlainen tuonpuoleinen elämä.
2: Kuolema on elämän normaali loppu, jolloin elämä päättyy kuolemassa. Tällöin kuolema ei enää ole osa elämää.

Kuoleman määritelmä on monimutkainen. Se liitetään tyypilliseti elimistön toimintaan, mutta on hieman vaikeaa rajata sitä: Toisten mielestä aivokuollut on kuollut, koska hän on menettänyt tietoisuutensa. Toisten mielestä kuolema on ruumiintoimintojen kaikkinainen päättyminen, jolloin kuolema jatkuu vielä sydämen pysähtymisen jälkeenkin. Yleensä kuoleminen rajataan kuitenkin nimen omaan havaittaviin asioihin. Tällöin näkemykset tuonpuoleisen olemassaolosta eivät tuota määritelmällisiä vaikeuksia.

Tyypillisesti kuolema jaetaan kolmeen osaan:
1: Ante mortem, eli ennen kuolemaa ollut tila, joka on yleensä aikaansaanut kuoleman.
2: Peri mortem, eli kuolinkamppailun aikana tapahtuneet asiat.
3: Post mortem, eli kuoleman jälkeen tapahtuneet asiat. Yleensä tässä tarkkaillaan pelkkää jälkeen jäänyttä ruumista. Tähän liittyy muun muassa ruumiin jäykistyminen, kuolinkankeus.

Kuitenkaan yksiselitteistä ja kansainvälistä luokitusta näiden välillä ei ole, vaan määritelmissä on liukuvarajaisuutta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että emme voisi varmasti tietää että jotkut kohdat olisivat nimen omaan mallia "post mortem" tai "ante mortem": Vaikka päivä liukuukin hämärän kautta yöksi, voimme yksiselitteisesti - tai ainakin ilman kiistelyä toisten kanssa - sanoa että jossain vaiheessa on päivä ja jossain yö ja jossain tietyssä vaiheessa ilta.

Kuolemaa, kuolemista ja kuollutta sekä näiden välisiä eroja tutkii kaksi oppialaa: Tanatologia ja patologia. Näiden keskeinen tiedonhankinta ja tutkimusväline on autopsy eli ruumiinavauksilla. Solupatologiassa taas tutkitaan soluissa tapahtuvia kemiallisia muutoksia.

Kuolema kielenkäytössä

Tyypillisesti kuolemasta puhutaan symbolisesti. Tällöin niihin liitetään erilaisia antropomorfistisia eli ihmisenkaltaistettuja määritteitä, jotka ovat jollain tavalla teleologisia eli päämääräsuuntautuneita ja personifikoituja eli niistä on tehty henkilöitä. Siksi puhutaan tyypillisesti esimerkiksi "viikatemiehestä" tai "noutajasta joka tulee" Ja mahdollisesti jopa "niittää elon kallista viljaa". Kuolemaan liitetään myös ajatus ikiunesta. Tämä ajatus onkin vanha, jopa kreikkalaisessa mytologioissa (personifioitu) uni oli (personifioidun) kuoleman serkku.

Muutoinkin kuolemaan liitetään symboliikaa, kuten "veivin heittäminen" (joka viittaa siihen että autoissa oli ennen käynnistyskampi. Tämä viittaa ihmisen toiminnan loppumiseen) ja "autuaammat metsästysmaat". Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa ihmisten oikeisiin uskomuksiin: Vaikka intiaanit toki ottivat "autuaammat metsästysmaat" tosissaan, esimerkiksi Suomalaisilla syntyi talvi ja jatkosodassa käytössä ollut ilmaisu "koivuristin ritari", joka ei suinkaan viitannut siihen että henkilöt todella uskoivat että kuolleille olisi jonkinlainen palkinto luvassa. Vielä korostetummalta tämä tilanne näyttää kun puhtaan toisista sotaslangin kiertoilmaisusita kuolemalle ; "Liittyi ilmavoimiin" ja lausumat joissa olivat mukana elementit "Sai litteran kotiin ikuiselle lomalle KEKin[Kaatuneiden evakuointikeskus] kautta" Armeijaslangin ulkopuolella kuolemaan liittyvä lausuma "siirtyi mullan purentaan" (joka armeijaslangissa tarkoittaa "tetsaamista" eli ryömintäharjoituksia ja muita vastaavia) ei viittaa uskoon siitä että kuolleet söisivät maata oikeasti.

Kuolemasta käytetään paljon jopa aika rankkoja ilmaisuja, kuten sanotaan että "potkaisi tyhjää" (joka on alkujaan ollut kiertoilmaus kuolinkouristuksille.) Hirttäytyneet "menevät narun jatkoksi" tai "köysikiikkuun". Kuolleet taas menevät "oikosääristen valtakuntaan" (joka taas on tullut teurastamoista, joissa kuolleet eläimet laitetaan jaloista roikkumaan.) Tämä voi viitata siihen että raskaita asioita käsitellään paljon huumorin kautta: Relief theoryn mukaan huumorissa on kyse siitä että helpotetaan vaikeita asioita, ja kauhun purkautuminen tuottaa vapauttavaa naurua. Koska huumori kuihtuu nopeasti toistoissa, eli "vitseistä tulee vanhoja", myös nämä ilmaisut menettävät tehoaan nopeammin kuin kuolleiden "perseet alkavat pukkaamaan koiranputkea." Siksi ei ole ihmeellistä että itse Kierkegaard sanoi että "Humoristeista suurin on kuolema".

Kuoleman vaikutus elämän arvoon.

Kuoleman olemassaoloon taas suhtaudutaan muutamalla tavalla. Tämä taas liittyy olennaisesti uskontoon. Uskovaiset ajattelevat että tuonpuoleinen antaa elämälle arvon. Ja että jos elämä on lyhyt, se olisi jollain tavalla arvoton. Toinen taas on selvästi ateistisempi, ja siinä korostetaan eräällä tavalla rarity issueta : Tässä näkemyksessä kuolema antaa elämälle rajat, ja lyhyys antaa arvolle painon. Tässä viitataan elämän uniikkiarvoon. Jos jokin asia on ainutkertainen ja harvinaislaatuinen, siihen tupataan änkeä lisäarvoa. Rankimmillaan tässä kohden voidaan viitata talousteoriaan. Tosin tämäkään ei ole niin raadollinen "elämän rahallistaminen", kuin voisi kuvitella, koska muutoinkin asian arvoon liittyy myös eettisiä arvoja: Tyypillisesti asiakkaat ovat valmiita maksamaan enemmän asiasta joka on eettinen kuin sellaisesta joka on epäeettinen. Näin "talousteoreettisessa raha yhdistettynä utiliteettiin" -ajattelussa laskuissa on mukana myös yksilöiden ja massojen näkemykset etiikasta: Heidän arvonsa. Ja vieläpä juuri sen verran kuin nämä ovat valmiita siihen satsaamaan rahaa. Rarity issueen viittaava ateistissävytteinen filosofia esittää että arkkipiispan ajatus siitä että "ilman taivasosuutta minulla ei olisi mitään" on todellista elämän väheksymistä, ja että tämän lausujan pitäisi esimerkiksi mennä oman äitinsä tai puolisonsa luo kertomaan kuinka tämä on turha ja arvoton asia: Kuinka arvoa tässä elämässä on vain Jeesuksessa ja tämän armoon uskomisessa. Toisaalta taas uskovaiset puolustautuvat vastaavalla argumentilla esittämällä että kuolinvuoteilla pitäisi kuolevalle kertoa että "No niin, kohta lakkaat täysin olemasta, ei sinulla mitään toivoa elämän jatkumisesta ole. Että pian tulee Game Over sinun kohdallesi."

Kuoleman väistämättömyyteen ja arvottomuuteen viittaaminen oli keskiössä vanitas -taidetta. Sen nimi viittasi "turhuuteen". Siinä korostettiin sitä, kuinka elämä on rajallista. Siihen liitettiin symboleja. Kuuluisimmat ovat tietysti luurankotanssijat, pääkallot, kuihtuneet kukat ja muut vastaavat ilmiöt. Kuitenkin kenties kaunein vanitas -symboli oli saippuakupla, joka paitsi kestää lyhyen aikaa, on koko olemassaolonsa ajan kaunis.

Kuoleminen

Lääketieteelliseti kuoleminen on erikoisesti määritelty: Toisaalta kuolema ajatellaan luonnolliseksi, toisaalta kuolemaan tulee aina olla syy. Syyajattelu taas pohjaa sellaiseen ajatukseen, että kuolemaa voisi sysätä aian kauemmaksi korjaamalla jonkun vian. Tämä taas ei ole kovin kaukana ajatuksesta "ikuisesti jatketusta elämästä".

Sanana kuoleminen on vanha. Se kuuluu kaikkien suomen sukulaiskielten sanavarastoon. Yhtä vanhoja sanoja suomen kielessä ovat Maija Länsimäen mukaan vain elää, seisoa, pelätä, nähdä, kuulla, tuntea, imeä, juoda, syödä, purra, niellä, nuolla ja puhua. Virossa kuolemasta puhutaan tutunkuuloisesti: vainaja on surnud, kuoleva surija, ja kuolinilmoitus surmakuulutus. Sureminen liittyy suomen kielessä murehtimiseen ja surma kuolemaan, joka on aktiivisesti ja tarkoituksellisesti toisen aiheuttama, eli tappo, murha tai muu vastaava "surmaaminen". Kuolemasta käytetään asiallisia sanoja kuten "saada surmansa" tai "menettää henkensä." Kun näitä käytetään, samalla välittyy viestejä myös kuolemisen mekaniikasta (kuten surmaaminenkin): Terrorismi ja onnettomuudet vaativat kuolonuhreja. (Ei sanota että "sai surmansa syövän takia"). Toisaalta kielenkäyttö sisältää muitakin vihjeitä. Vaikka sinällään sana "menehtyä" on neutraali yleistermi, "pitkäaikaiseen sairauteen menehtyminen" vihjaa vahvasti syövän suuntaan.

Kuolemiseen liitetään erilaisia määritteitä. Mekanistisesti voidaan ajatella, että yksinkertainen kuolinsyy, kallonmurtuma, voi saada eri sanan, kun asiaa käsitellään. Syy voi olla tapaturma, jolloin se on syntynyt vahingossa, itsemurha jolloin se on itseaiheutettua, tai henkirikos, jolloin joku ulkopuolinen on tarkoituksellisesti aiheuttanut sen. Tässä kohden analyysissä käytetään havaintojamme ja tietojamme ihmisistä yksilöinä: Terminologia voi vaihtua esimerkiksi maasta toiseen. Tästä esimerkkinä ovat Amerikoissa toimivat käärmeiden pitelijät, jotka ovat lukeneet Raamattua ja uskovat että pyhä henki antaa todella kyvyn pitää eläviä myrkkykäärmeitä käsissä. Kun tälläiseen rituaaliin kuolee, määritelmä voi vaihdella tapaturmasta itsemurhaan, riippuen siitä miten kussakin paikassa itsemurha määritetään. (Onko käärmeen pitäminen niin tyhmää että pitäjä "on tiennut tai hänen olisi pitänyt tietää" seuraus teosta.)

Kuolemanpelko

Kuolemaan suhtaudutaan tyypillisesti muutamalla tavalla:
1: Kuolema mystifioidaan, jolloin kuolema kiistetään. Tähän tunnettuja keinoja ovat uskonnolliset ajatukset tuonpuoleisuudesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä tai sitten ihan vain muut arkiset keinot joilla kuoleman ajattelu siirretään syrjään.
2: Kuolema sysätään syrjään, se myönnetään mutta sitä ei ajatella. Kuolemaa karttava ihminen voi lievimmillään olla kuten Woody Allen joka ilmaisi että hän ei pelkää kuolemaa, mutta ei kuitenkaan halua olla paikalla kun se tapahtuu. Monien filosofien mukaan ajatus "hyvästä kuolemasta" ylipäätään on tälläinen. Heistä kuolema on aina yksinäinen ja ilman kunniaa: Tätä ajatusta seuraten lainaan televisiosarjaa House. "Our bodies break down, sometimes when we're ninety, sometimes before we're even born, but it always happens and there's never any dignity in it. I don't care if you can walk, see, wipe your own ass. It's always ugly. Always. You can live with dignity, we can't die with it."

Tyypillisesti näihin turvaudutaan ihan sen takia että kuolema pelottaa. Vaikka he uskoisivat ihanaan tuonpuoleiseen, he haluavat elää ikävässä tämänpuoleisessa. Kuolemanpelko taas kumpuaa vaistoistamme, joiden aikaansaamat pelot voidaan jakaa karkeasti kolmeen luokkaan.
1: Pelot siitä mitä tapahtuu kuolemassa. Tässä pelon aiheena on oman olemassaolon loppuminen, joka on erityisen vaikeaa egosentriselle ihmiselle, joka elää todellakin sellaisessa maailmassa jolla on sisältöä vain itsen, oman kokemisen ja näkemisen kautta. - Siis ihmisille, joille Descartesin tapaan "varmaa on vain oma olemassaolo". Tai joille tämä on ainakin tärkeintä. Luultavasti valtaosa ihmisistä jollain tavalla naksahtaa tähän kategoriaan iästä, sukupuolesta ja uskonlaadusta tai ihonväristä riippumatta.
2: Pelot siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Tämä tarkoittaa ajatusta esimerkiksi Helvetistä, jonne voi joutua kun on tehnyt pahoja tekoja. Samoin ajatukset huonosta karmasta jonka seurauksena tulee ikävä seuraava elämä voivat ahdistaa. (Uskonto on siis paitsi emotionaalinen lohtu, myös yhden pelkotyypin luoja. On vaikeaa sanoa kumpi antaa voiton, eli voidaanko uskontojen tuomaan elämänlohtua käyttää argumenttina uskontojen puolesta. Luulen että tämä on yksilökohtaista: Osalle tuonpuoleinen on lohtu, toiselle kammo ja kolmannelle se muuttaa tämänpuoleisen elämän itseisarvosta välinearvoksi: Testiksi, jolla on merkitystä vain sen kautta että se ratkaisee mitä tapahtuu ikuisuudessa.)
3: Pelot siitä mitä tapahtuu kun olemassaolo lakkaa. Tässä taas keskitytään esimerkiksi omaisiin jotka jäävät maan päälle. Jos on keskeinen työntekijä työpaikallasi, saattaa ihmiselle tulla paineita myös siitä miten työyhteisölle käy. Tämän vuoksi monet itsemurhaajatkin pyrkivät hoitamaan omat asiansa tiptop -kuntoon ennen kuolemaansa. (Osalla tätä pelkotyyppiä ei ole, joten heillä tilanne sortuu pikemminkin "hälläväliäksi". Eli he voivat esimerkiksi ottaa ison velan ja tuhlata sen juuri ennen kuolemaansa.)

Stoalaiset vihasivat kuolemanpelkoa ja vetosivat että silloin kun elät, siellä ei ole kuolemaa. Ja siellä missä on kuolema, siellä ei ole elämää. Kun olet kuollut, et ole paikalla. Ja lisäksi kuolema tekee lopun kuolemanpelostakin. Kuolemassa ihminen on kuin ennen syntymäänsä. Tässä kohden on muistettava että stoalaisten argumentti voidaan kiertää sillä että se pistetään koskemaan itse kuolemistapahtumaa: Suomalaisethan ovat perinteisesti toivoneet nopeaa kuolemaa sen sijaan että kuolisivat hitaasti kituen. Kuolemaa edeltävä sairaus joka piinaa, vie toimintakyvyn, ajattelukyvyn ja muita vastaavia ominaisuuksia, on ajatuksena ikävä. Samoin kuin tuskat joita kokee ennen kuin kuolee.

Luultavasti tämän pelon vuoksi nykyään kuolevat eristetään: Sairaat laitetaan laitoksiin tai Terhokodin kaltaisiin paikkoihin, joissa potilas valmistautuu kuolemaan. Osasta tämä eristää kuolevia yhteiskunnasta ja ylläpitää illuusiota siitä että kuolema on ehkäistävissä, eikä osu omalle kohdalle. Toisista taas on hyvä että kuolevat saavat ammattitaitoista apua ja tukea joka on lähellä: Ilman laitostoimintaa tämä vaatisi todella paljon työvoimaa ja tulisi niin kalliiksi että sitä ei voitaisi käytännössä toteuttaa. Monista tämä tarkoittaa säästämistä ihmisarvon sijasta, toisista taas sitä että vaihtoehdot ovat vain pakosti huonompia ja olisi tyydyttävä "parhaaseen mahdolliseen", eikä toivoa mahdottomia. Samoin ajatukset eutanasiasta liittyvät tähän tunteeseen kuolemanpelosta. Joidenkin mielestä tämä ajaa kuoleman ajattelun pois ja piilottaa tämän luonnollisen asian ja mystifioi sen, ja karsii tätä kautta ihmisarvoa kuolevilta. Toisten mielestä taas eutanasia on eettinen ratkaisu, joka on verrattavissa eläinten lopetukseen : Jos eläintä ei lopeteta saattaa rasahtaa eläinrääkkäyssyyte. Ihmisten kanssa syyte kuolemantuottamuksesta tai jopa murhasta taas rasahtaa toiseen suuntaan.

Jännittävästi kuoleman julkistamisessa on eräänlainen ristiriita: Toisaalta kuoleman institutionalisoituminen ja poisto yhteiskunnasta on vastustettava asia. Mutta toisaalta kuoleman esittäminen saa aikaan suurta kritiikkiä. Ja minusta näyttää että molemmat kritisoinnit lähtevät samoista tahoista: Otan esimerkin televisiossa esitetyistä kuolemista, jotka ovat juuri popularisoitua kuolemaa, kuolemaa massoille. Se tuntuu olevan suoraa jatkumoa roomalaisten areenoille, joissa gladiaattorit kävivät taisteluja keskenään ja petojen kanssa kuolemaan asti. Tyypillisesti elokuvien väkivalta on kaunisteltua, seikkailuhenkistä. Tämä vie kuoleman pahat asiat kauas ja viihteellistää ilmiön. Kuitenkin eniten vastustusta saa juuri se väkivalta, joka minustaei raaista. Siis se, jossa väkivalta näytetään juuri sellaisena kuin se on. Näitä esitettäessä kuulee kritisointia siitä, kuinka kammottavaa tämä väkivalta on: Onhan selvää että tuskainen ja sotkuinen väkivalta tuottaa enemmän epämukavia tunteita kuin joku seikkailuhenkinen räime, jossa on lähinnä vauhtia.

Kuolleet:

Usein kuolleisiin käytetään erilaisia termejä. Monet kielet erottelevat elävän ja kuolleen ruumiit toisistaan. Virossa on keha (elävä ruumis) ja laip (kuollut ruumis), ruotsissa kropp(elävä) ja lik(kuollut), englannissa body (elävä) ja corpse (kuollut). Suomen sana ruumis kuitenkin viittaa molempiin. Keho -sana kuitenkin liitetään tyypillisesti pelkästään elävään ruumiiseen. Tosin sana on ilmaisuna melko uusi: Elias Lönnrot ehdotti sitä ja sitä alettiin käyttämään lääketieteessä. Sana on sittemmin levinnyt myös arkikäyttöön. Toisaalta suomessa kehitettiin vuonna 1948 lautamiesten tarpeiden vuoksi käyttöön sana kalmo, joka viittaa aina kuolleeseen ruumiiseen. Tämä sana ei ole saanut yhtä suurta suosiota. Se kuulostaa ainakin minun korvaani -tuoreudesta/nuoruudesta huolimatta vanhahtavalta ja jotenkin "historiasta jälkeen jääneeltä". Toisin kuin vanhempi sana vainaja - joka taas tuntuu erittäin luontevalta käyttää. Sana raato taas viittaa aina kuolleeseen ruumiiseen, mutta tätä sanaa käytetään lähinnä eläinten ruumiiden yhteydessä.

Kuolema ja evoluutio

Evolutiivisesti ajatellen kuolema ei ole mikään adaptaatio: Pikemminkin se on suora, väistämätön ja mahdollisesti epämiellyttävä seuraus siitä että elollisuudella on tietyt rajat : Kuten kello voi mennä rikki ja kukaan ei ihmettele että miksi kellot eivät koskaan toimi ikuisesti, samoin solut kuolevat koska niiden toiminnallisuus voi särkyä. (Ikuisesti toimivaa kelloa ei tietojemme mukaan voi tehdä.) Yksisoluisilla ei kuitenkaan ole mitään maksimaalista jakautumismäärää. Sen sijaan monisoluisten eliöiden kohtalo on selvä: Soluissa oleva telomeeri lyhenee jakautumisten yhteydessä. Ne ovat kuin kengännauhojen päässä olevat muovisuojat jotka kuluvat ja tämän jälkeen itse kengännauhat alkavat rispautumaan. Matt Ridleyn "origin of virtue" -kirjassa esitetään että kuolema ei ole niinkään adaptaatio, kuin suora seuraus siitä millä tavalla monisoluisuus on rakentunut toiminnallisesti: Tärkeintä on saada solut kontrolliin, tekemään yhteistyötä. Kuitenkin jokainen solu elää ja jakautuu, ja jos kontrolli pettää, niistä muodostuu syöpäsoluja. Tätä pitää hallita ja ehkäistä. Siksi soluissa onkin monia syövän ehkäisyasioita, kuten mutaatioiden korjaamista. Siksi telomeerien tuhoutumisen estäminen tekeekin yleensä sen, että solut muuttuvat syöpäsoluiksi. Teoriassahan tämä tarkoittaa kyseisten solujen muuttuneen eräällä tavalla kuolemattomiksi. Vaikka kuolema onkin näin ollen "sivutuote", eikä mikään sopeutuma, kuolemaan kuitenkin voidaan liittää adaptatiivisia ominaisuuksia:
1: Solujen ohjelmoitu kuolema eli apoptoosi on tärkeä. Ihmisen sikiönkehityksessä apoptoosi tappaa kädestä soluja tietyllä tavalla. Lopputuloksena ovat sormet. Sama toimii lintujen varpaissa. Sormet ovat kuitenkin selvästi adaptaatio, eli sormilla tekee enemmän kuin pallomaisella käpälällä jossa ei ole sormia.
2: Kuoleman ajankohta on tärkeää: Kun eliö on lisääntynyt lisääntymisensä, se on enimmäkseen jälkeläisiensä tiellä, kun ekosysteemi voi kantaa vain tietyn määrän yksilöitä, lisääntymisensä lopettanut estää jälkeläisiään lisääntymästä viemällä pesäpaikkoja, ravintoa, tilaa ja monia muita vastaavia asioita. Evoluutio taas pyörii lísääntymisen ympärillä. Siksi onkin tyypillistä että eliöt kuolevat lisääntymiskautensa loputtua. Esimerkiksi hämähäkeillä tähän on kehittynyt romanttisia periaatteita, jossa naaras syö koiraan joka tällä tavalla varmistaa sen että jälkeläiset myös syntyvät. Poikkeuksen tähän tekevät lajit, joilla vanhemmat tukevat jälkeläisiään oppimillaan asioilla. Siksi norsut ja ihmiset elävät vielä menetettyään lisääntymisominaisuutensa. Kyseessä ei ole lamarcismi eli hankittujen ominaisuuksien säilyminen, koska ensinnäkin "emo -ominaisuudet" eivät ole täysin perimästä riippumattomia pelkästään kulttuurin ja kasvatuksen tuloksia. Ja toisekseen, vaikka ne olisivatkin, ne tarjoavat sääntönä ollessaan ympäristön, johon sopeuttava geneettinen elinikää säätävä muutos on.
3: Kipuaistimukset ennaltaehkäisevät kuolemaa, joten siihen liittyvät ilmiöt liittyvät kuolema ajankohdan hakemiseen. Siksi vaikka kipu aikaansaakin tuskaa, se on sangen hyödyllinen. Voidaanhan kuvitella että elettäisiin maailmassa jossa et tuntisi kipua. Niinpä voisit esimerkiksi hakata sormeasi vasaralla ja jatkaa toimintaa ja täten lisätä tuhoa. Näin kuolemanpelkokaan ei ole täysin hyödytöntä: Se voi vaikuttaa esimerkiksi reittivalintoihimme, jotka taas näkyvät konkreettisesti elämän pituuden lisääntymisenä.

Silmäluomesi tuntuvat raskailta.

Uni ja lepo ovat tärkeitä perustarpeita. Laura Hännisen eläinlääkäri 1/2007 -lehden artikkelin "pikkuvasikan uni ja lepo" mukaan kaikki eläimet torakasta norsuun nukkuvat: Unen määrä ja nukkumisajan pituus taas riippuvat lajista: Tyypillisesti saaliseläimet nukkuvat lyhyitä rupeamia kun taas saalistajat nukkuvat pitempiä jaksoja. Kasvavat yksilöt nukkuvat enemmän kuin täysikasvuiset.

Ihmisten unille on annettu lisämerkityksiä : Unia on kautta historian pidetty osana mystiikkaa. Niitä on arvostettu viestien välittäjänä. Tästä esimerkkeinä on Carlos Castanedan shamanismia käsittelevät kirjat arvostavat unia, etenkin "unennäön taito" ja "Don Juanin opetukset: Yaqui-tietäjän tie" -kirjoissa nukkumiseen keskitytään paljon. Samantapaisia asioita on myös muissa shamanistisissa opeissa ympäri maailman. Ja kun otetaan huomioon se, että lisäksi näissä käytetään huumeita, joiden toiminta johtaa siihen että aivojen toiminnat sekoittuvat niin että unitilat eivät rajoitu nukkumiseen, vaan syntyy unenomaisia hallusinaatioita. Myös Raamatussa unien viestejä käytetään hyväksi: Etenkin tarina Joosefista(siitä Jaakobin pojasta) on selvästi unennäkijän tarina: Hänhän näki lapsena unia jotka symbolisoivat sitä kuinka hänen veljensä kumartavat hänelle. Ja faaraon lihaviin ja laihoihin lehmiin liittyvien unien tuoma tieto tulevien vuosien sadonkehityksestä mahdollisti tämän. Matkan varrella tietenkin selitettiin myös faaraon juomanlaskijan ja leipurin kohtalo unesta. Uudessa Testamentissa edellisen kaima, Joosef (Marian puoliso, Jeesuksen ottoisä) miettii Matteuksen evankeliumissa sitä, miten hänen tulisi suhtautua Marian raskauteen. Herran enkeli ilmoittaa että lapsi on Pyhästä Hengestä syntynyt. (Ilmeisesti lapsi on jotenkin vähemmän äpärä, jos hänen isänsä on Jumala tai muu ylhäinen henkiolento.) 1700 -luvulla Emanuel Swedenborg uskoi että unissa on jumalallisia salaisuuksia. Sigmund Freudin psykoanalyysiin taas liittyi unien tulkinta, ja siihen liittyen etenkin Carl Jungin työssä unien tulkinta korostuu: Heidän mukaansa unet ovat osa aivojen irrationaalista prosessointia, ja toimi siksi porttina tiedostamattomaan, ei ihmisen hallitsemiin asioihin mielessä. Unet olivat portti tiedostamattomaan ja etenkin torjuttuihin asioihin. Siksipä psykoanalyysissä ilmapallot ovat naisten rintoja ja tikapuut peniksiä. (Minun kantani psykoanalyysiin on se, että vaikka Freud ei kenties selvittänyt mitä ihmisten mielessä kulkee, meillä muilla lienee kuitenkin sangen hyvä arvio siitä mitä hänen mielessään liikkui.) Koska muistamme vain pienen osan unistamme - jonka vuoksi osa luulee virheellisesti että he eivät lainkaan näe unia - unien muistamiseen on erilaisia tekniikoita. Esimerkiksi surrealisti Salvador Dalí kannatteli kädessään esineitä jotka putosivat ja pitivät äänen joka herätti hänet. Näin hän sai napattua muistiinsa uniaan joita sitten käytti taiteessaan.

Ja nykyäänkin unien tulkintoihin myydään erilaisia kirjasia, jotka lähestyvät unia mystiikan, ennustamisen, uskonnon ja psykoanalyysin näkökulmista. Löytyypä aiheesta nettisivujakin, esimerkiksi "unien tulkinta".

Shamanismin ja unien selittämisen voisi tietenkin leimata pelkäksi typeryydeksi. Mutta tosiasiassa ne viittaavat kuitenkin ihmisen aktuaalisiin ja tärkeisiin kognitiivisiin ominaisuuksiin.

Unista onkin tehty myös muunlaisia lähestymistapoja. Esimerkiksi aktivaatio-synteesimallissa asiaa lähestytään biologisesta lähtökohdasta. Esimerkiksi Alan Hobson harjoittaa tutkimusta, jossa keskitytään siihen minkälaisia molekyylitason ja solutason muutoksia aivoissa tapahtuu unen aikana. Unethan ovat ulkoisesti eräänlaista tajunnantilan muutosta, johon liittyy eräänlainen hulluus, eli olemattomien asioiden näkeminen ja kokeminen. Aktivaatio-synteesimallin mukaan todennäköisesti tämä liittyy muistivarantojen uudelleenjärjestelyyn ja käsittelyyn: Unen aikana useimmat aistisyötöt katkeavat ja aivojen tietoiset osat aktivoituvat sisältäpäin aivorungosta tulevien virikkeiden vaikutuksesta. Tämän vaikutuksesta aivot vain tekevät sitä, mitä ne muutenkin tekevät: Ne tulkitsevat saamansa ärsykkeet. Nyt erona vain on se, että data ei olekaan tullut aistielimien välittämänä ulkomaailmasta, vaan on sen sijaan aivoista peräisin : Syntyy fantasia, jossa yhteys todellisuuteen on ainakin osittain katkennut. (Esimerkiksi kuuloaistimuksia käsitellään unessa ja ne vaikuttavat unien sisältöön.) Tämä tarkoittaa sitä että unet ovat prosessoinnin sivutuote, eivätkä niinkään varsinainen adaptaatio, joka sinällään edistäisi lisääntymistä. Toiset tosin ovat sitä mieltä, että unennäkö vahvistaa vasteita, jotka ovat hengissä selviämiselle ja seksuaaliselle toiminnalle tärkeitä. Naudoilla nukkumiseen liittyy selviä hyötyjä, kuten se, että tutkimusten mukaan lehmien tiineen kohdunsarven verenkierto tehostuu unen aikana ja naudat myös varaavat lämpöä tehokkaammin makuultaan. Mutta tämä ei poista itse unien sivutuoteluonnetta: Vasteiden vahvistaminen ilman aistittuja fantasioita toimisi yhtä hyvin.

Kuitenkin tämä on vain karkea versio, yleistys. Tämän osoittavat kaksi poikkeuksellista ilmiötä:
1: Unia pystytään myös hallitsemaan tietoisesti, lucid dreaming on taito, jossa olennaista on se että ensin täytyy tiedostaa nukkuvansa - helpoiten tämä onnistuu huomaamalla ristiriitaisuuksia ja irrationaalisuutta - ja tämän jälkeen olla heräämättä. Tämän jälkeen unia voidaan ohjata tahdonalaisesti. Itse olen tässä aika hyvä.
2: Joskus taas lihakset kuitenkin saavat viestejä, jolloin unen aikana ei halvaannutakaan. Tällöin seurauksena on unissakävelyä tai unissa puhumista. Minun vanhempi sisareni oli ainakin lapsena kova unissakävelijä.

Aivot nukahtavat, kun noradrenaliini, serotoniinin kaltaiset amiinit ja muiden vastaavien välittäjäaineiden pitoisuuksissa tapahtuu muutosta. (Mainittujen kohdalla laskua.) Asetyylikoliinin määrä nousee. Serotoniinin kaltaiset amiinit itse asiassa aktivoivat aivoja ja välittävät viestejä tahdonalaisille lihaksille. Asetyylikoliini sen sijaan pysäyttää näiden elinten aktivoitumisen, sekä estää aivojen tietoisten alueiden toimintaa. (Unihalvauksessahan tapahtuu sellaista, että henkilö herää mutta ei voi hallita lihaksiaan. Hän on tietoinen tilastaan mutta voi myös samanaikaisesti nähdä unia. Itselläni on ollut tälläinen kerran ja se on melko pelotava kokemus.) Nukkuessa lämmönsäätely heikkenee: Tämä ei ole kovin yllättävää, kun muistaa että Nobelin fysiologian palkinto vuodelta 1922 meni Archibald Hillille siitä että hän keksi että kehon lämmöntuotanto liittyy lihastoimintaan. Tällä on merkitystä esimerkiksi eläinten hyvinvoinnin kannalta. Hännisen mukaan naudat nukkuvat epämukavissakin oloissa - Edward Wilson taas vihjaa "konsilienssi" -kirjassaan että ihmiset nukahtavat hypotermiassa, lämpötilan laskussa, lähes pakotetusti koska se saa aivot luulemaan että keho on nukahtamassa.

Uni ei ole mikään yksi tila, vaan siinä on useita eri vaiheita. Nukkumisessa vaihtelevat syvän unen vaiheet(NREM -uni eli Non REM -uni) joissa ei nähdä unia ja REM -univaiheet, joissa unia nähdään. (Nimi REM tulee sanoista Rapid Eye Movement, koska silmät liikkuvat tämän unen aikana nopeasti.)
1: REM -unen aikana aivojen tietoiset osat toimivat mutta ovat eristyksissä ulkomaailmasta. Tämä käynnistyy kun asetyylikoliinia erittyy tiuhaan tahtiin. Tämä muodostaa mitattavan ns. PGO -aallon. (Nimi tulee siitä että P=Pons, aivosilta, josta se siirtyy G=Genikulaattitumakkeeseen, josta se kulkee O=Occipitaliin eli takaraivolohkoon.) Aivosilta on tämän aikana hereillä ja ilmoittavat aivoille että keho liikkuu vaikka keho onkin samnaikaisesti halvaantunut. Koska asetyylikoliini sulkee erityisen tehokkaasti haju ja makuaistimien kanavat, on todennäköistä että unissa ei voida maistaa tai haistaa asioita. Kuitenkin REM -uneen voi liittyä tahattomia lihasten liikkeitä. Pikkuvasikat voivat imeä unissaan. Mutta naudoilla REM -unen tunnusomainen piirre on nopeat korvien liikkeet. (Voidaan vitsailla että niillä REM tuleekin sanoista Rapid Ear Movement, nopeat korvien liikkeet.) Naudat eivät märehdi REM -unessa koska sen aikana asetyylikoliini rauhoittaa myös pötsin lihaksiston. Sen sijaan NREM -unessa ne voivat märehtiä ilman ongelmia. Pikkuvasikat tarvitsevat sekä määrällisesti että laadullisesti enemmän REM unta verrattuna aikuisiin nautoihin. REM -unien määrä näyttää olevan erityisen keskeinen tietoisuudelle ja kehittymiselle ja oppimiselle; Vasikoiden REM -unen määrä voi aluksi olla 40% unesta ja ne voivat vaipua siihen suoraan valvetilasta. Myöhemmin uni sekä alkaa NREM -unella, että sen prosenttiosuus on pienempi.
2: NREM -unet taas jaetaan syvyytensä mukaan useisiin eri vaiheisiin, joita ihmisillä on tunnistettu neljää erilaista. Tyypillisesti uni alkaa NREM -unella ja vaihtuu myöhemmin REM -uneksi. Nämä kuitenkin vuorottelevat tämän jälkeen, joten ei pidä luulla että REM -uni vain käynnistyisi NREM -in aikana ja jatkuisi REM -unena heräämiseen asti. NREM -unelle tyypillinen on SWS -aalto, eli hidasaaltouni.

Heikkolaatuinen uni heikentää ihmisillä ja eläimillä elimistön toimintaa ja valvominen onkin siksi vaarallita: Väsyneenä rattiin meneminen on melko lailla sama asia kuin humalassa autoon meneminen. Eläinkokeissa naudoilla aggressiivisuus lisääntyy ja stressinsieto heikkenee valvottamisen aikana. Nukkumisen laatua heikentävät eläimillä ja ihmisillä myös poikkeukselliset tilat, kuten sairaudet, kivut ja vieras ympäristö. Nukkumisen syvyyttä ja siihen liittyviä asioita voidaan tutkia aivosähkökäyrää lukemalla. Tähän käytetään eläimillä ja ihmisillä esimerkiksi elektroenkefalogrammia - itse asiassa keskussotilassairaalan (ent. Tilkka) elektrodeja on käytetty nautojen unen tutkimisessa. Tosin lukukelpoinen aines oli 75% eli ihmistä pienempi. Eläinlääkäri 1/2007 mukaan syynä tähän olivat etenkin vasikoiden puskuleikit, joita "Tilkan kuorsaajat" olivat harjoittaneet nelijalkaisia ystäviämme vähemmän.