"Tunne itsesi ja tunne vihollisesi; Et häviä sadassakaan taistelussa Jos et tunne vihollista mutta tunnet itsesi, sinulla on yhtä suuret mahdollisuudet voittaa ja hävitä. Jos et tunne vihollistasi etkä itseäsi, olet tuomittu häviämään."
(Sun Tzu)
Ajoittaminen ja rytmi sekä toiminnan yleinen henki on keskeistä miekkailussa ja kaikessa muussakin itsepuolustuksessa. Ott Jud sanoi Warusseppäin suomentamana seuraavasti:
"Kaikessa painissa tulee olla kolme asiaa / ensimmäinen on taito / toinen on nopeus / kolmas on voiman oikea käyttö / Näistä huomaa että paras on / nopeus joka ei salli toisen tehdä vastatekniikkaa / seuraavaksi huomaa / että jokaisen heikomman kanssa tulee painia ajoituksella 'ensin' (vor) / samanvoimaisen kanssa tulee painia 'kanssa/samanaikaan' (indes) / ja jokaisen vahvemman kanssa tulee painia 'jälkeen' (nach) / ja kaikessa 'ensin'-painissa toimii parhaiten nopeus / ja kaikenssa 'kanssa'-painissa toimii vaaka (tasapaino) / ja kaikessa 'jälkeen'-painissa toimii polven taittaminen"
Tässä korostetaan vihollisen voimakkuuden tuntemista ja siihen reagoimista järkevimmällä mahdollisella tavalla. Karatessa taas kamppailijalla on kaksi ajoitusvaihtoehtoa.
1: sen no sen, aloitteen ottaminen ennen vastustajan hyökkäystä.
2: go no sen, aloitteen ottaminen vastustajan hyökkäyksen jälkeen. Tämä voi olla taktinen ratkaisu, joka voi tulla kyseeseen myös muulloin kuin silloin, kun on jouduttu hyökkäyksen kohteeksi.
Ulkopuolisen voi olla vaikea sanoa, kumpaa versiota jokin toiminta on, koska taitavat karatekat tekevät suoritteet aikomuksien mukaan. Kun puolustaudutaan vihollisen suunnittelemalta hyökkäykseltä, kyseessä on go no sen, mutta jos se tehdään oikein, vastahyökkäys on saatu loppuun jo ennen kuin vihollinen on saanut oman iskunsa suoritettua, jolloin se näyttää ulkopuolisesta samalta kuin sen no sen.
Funakoshin mukaan "Karate ni sente nashi" , eli likimain että "karatessa ei ole ensimmäistä hyökkäystä". Tämä voidaan tulkita siten, että karaten henki olisi kuin aikidon henki, jossa korostetaan puolustuksellista luonnetta. Tässä näkemyksessä tavoite on itsepuolustusta ylevämpi. Jos kumpikaan ei hyökkää ensin, kamppailua ei edes tapahdu. Toisen tulkinnan mukaan on kohtalokasta odottaa että toinen suorittaa hyökkäyksensä ennen puolustukseen asettautumista. Tässä tulkinnassa karateka ei koskaan aloita kamppailua, mutta puolustautuu heti kun toinen on sen henkisesti aloittanut. Tällöin karateka vain aloittaa puolustautumisen jo ennen kuin tämä tavoite on ulkopuolisen silmiin realisoitunut.
Jälkimmäinen ajattelutapa on lähellä samuraikäsitteitä. ~ Katsujinken tarkoitti "elämää säilyttävää miekkaa" ja setsuninken "elämän riistävää miekkaa". Taito joka keskittyy itsepuolustukseen, tähtää pohjimmiltaan elämän säilyttämiseen. Taito joka perustuu hyökkäämiseen perustuu pohjimmiltaan elämän tuhoamiseen.
Strategiassa, johon kuuluu myös se, minkälainen aloite otetaan, on otettava huomioon myös kolme eri tyyliä jota painottaa. Kaikissa on huonot puolensa. Ja niiden ymmärtäminen on tärkeää. Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" -kirjassa korostetaan näkemystä, jonka mukaan vastustaja voitetaan nimenomaan estämällä tämän vahvat alueet. Edut voidaan tiivistää kolmeen pääkohtaan:
1: Nopeus. Suorituksen kokonaisnopeus riippuu monista tekijöistä. Tärkeimmät ovat jo aikaisemmin käsittelemäni reagoinnin aloittamisen lisäksi ajattelunopeus, reaktionopeus ja tekniikoiden suoritusnopeudesta. Reaktio ja suoritusnopeus ovat siitä erikoisia, että niiden kohdalla taitava kamppailija voi antaa vapaaehtoisesti viholliselle aloitteen, koska hän voi saada vastahyökkäyksen loppuun ennen kuin toinen saa oman hyökkäyksensä suoritettua. Nopeita vastustajia vastaan kannattaa yleensä turvautua häiritsemiseen koko ajan niin, että hän ei voi suorittaa hyökkäyksiään. Yksinkertaisimmat konstit tähän ovat kokoaikainen ahdistaminen ja liikkuminen, koska liikkuvaan kohteeseen on vaikeaa kohdistaa hyökkäyksiä. Myös voiman käyttö toimii, koska osumien saaminen hidastaa huomattavasti. On myös tärkeää huomata, että nopeus vaatii paljon energiaa, väsytysstreategia tulee siksi kysymykseen.
2: Teknisyys. Tekninen etuvoima ajetaan alas voimalla. Kun voimakas henkilö ajaa ja ahdistaa teknisesti taitavaa paineella, tämän yli vain jyrätään. Tämä on tärkeää, koska tekniset hienoudet vaativat usein aikaa ja ajattelua. Kun henkilöllä ei ole aikaa keksiä ovelia vastaliikkeitä, eikä aikaa toteuttaa niitä, ei taidoista ole hirveästi hyötyä.
3: Voima. Vahvempaa vastustajaa vastaan kamppaillaan ennen kaikkea välttämällä lähietäisyyttä. Voimakkaasti jyräävä on myös herkempi tasapainoon kohdistuville hyökkäyksille. (Hänessä on paljon inertiaa.) Kun omat hyökkäykset asetetaan nimenomaan vahvemman vihollisen aloitteisiin, ja vältetään hyökkäysten alle jäämistä (nopeudella), saadaan vahvaan kohteeseen paljon vahinkoa. On tärkeää huomata, että voiman käyttö tyypillisesti hidastaa henkilöä, hänhän joutuu siirtämään suurempaa määrää massastaan ja kohdistaa suurempia voimia eri suuntiin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että nopea hyökkäyslinjan siirtely ei ole mahdollista. (Mikä taas antaa taktiselle toimillalle aikaa ja mahdollisuuksia.) On myös huomattava, että voiman käyttäminen väsyttää.
Yleisesti ottaen voidaan ajatella että idea tiivistyy Jalamon kirjassaan esittämään Yiniin(陰) ja Yangiin(陽) perustuvaan ajatteluun. Tässä on korostettu sitä, kuinka on toimittava toisin kuin vastustaja, jos tämä hyökkää suoraviivaisesti, on väisteltävä ja torjuttava pyöreästi. Jos toinen sortuu monimutkaisuuteen, on käytettävä suoraviivaista taktiikkaa. Jos toinen vetää, on työnnettävä. Tai kuten Liechtenauerin miekkailustrategioissa opetettiin "käytä voimaa heikkoa kohtaa kohden ja myötää voiman alta".
Voidaan siis sanoa, että ei ole voittamatonta strategiaa. Jokaisessa asiassa on heikkoutensa ja etunsa. Oma toiminta on suhteutettava toisen toimintaan, aloittipa vai reagoiko. Kamppailu on siksi ikään kuin kivi-paperi-sakset -peliä. Tosin sillä erotuksella, että kivi-paperi-saksissa toisen valitsemaa strategiaa on joskus vaikeampi arvata. (Tosin moni valitsee kiven. Siksi ovela aloittaakin paperilla. Ja jos tietää toisen ovelaksi, kannattaakin pelata sakset. Voitat joko tuurilla tai sillä että olet askeleen toisen edellä.) Ja tietenkin sillä erotuksella, että kivi-paperi-saksissa vaihtoehdot ovat periaatteessa yhtä hyvin saavutettavissa kun taas kamppailussa joissain asioissa vain on parempi. Ja kivi-paperi-saksista poiketen kamppailussa osa näistä asioista näkyvät jo ulospäinkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Funakoshi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Funakoshi. Näytä kaikki tekstit
lauantai 12. huhtikuuta 2008
keskiviikko 9. huhtikuuta 2008
0-4-7 vs. 1-1
Kamppailulajeissa on otettava huomioon erilaisia etäisyyksiä. Kamppaillajeissa etäisyydet tavataan jakaa kolmeen osaan:
1: Kaukoetäisyys, jossa nopea hyökkäys on mahdotonta. Tässä etäisyydessä on mahdollista arvioida vastustajaa, suunnitella taktiikkaa ja vaikuttaa psykologisesti.
2: Keskipitkä etäisyys, jossa kamppailijat ovat niin lähellä toisiaan, että hyökkäys voidaan tehdä lyhyt askel ottaen. Tällä etäisyydellä vastustajan puolustuksesta etsitään aukkoja ja häntä hämätään.
3: Lähietäisyys, jossa kamppailijat ovat suoraan toistensa vaikutuspiirissä. Tällä etäisyydellä kamppailun lopputulos ratkeaa.
Normaalissa tilanteessa tilanne on hieman monimutkaisempi. Sillä kehässä ollaan valmiina, jolloin iskuja ja torjuntoja voidaan tehdä melko nopeasti. Olet valmiina. Elävässä elämässä etäisyydet ja niiden vaikutukset muuttuvat, koska mukana tulee se, että ylipäätään huomaat tilanteen alkavan, ja että ehdit aloittaareagoinnin siihen.
Vartijakurssilla minulle opetettiin tärkeä etäisyys, 4 metriä. Se on etäisyys, jonka päästä toinen ehtii käytännössä juosta päin ja lyödä ennen kuin ehdit reagoida, jos et ole valmistautuneena. Toinen vastaava etäisyys on 7 metriä. Tältä etäisyydeltä toinen ehtii juosta sinua päin ennen kuin ehdit reagoida ja ottaa varusteet esiin vyöltä. Tietenkin valppaus pienentää näitä etäisyyksiä. Mutta keskeistä on huomata, että etäisyys on todella pitkä. Veitsellä heittämisen etäisyys kilpailuissa on noin 4 metriä ja heittoaseita on perinteisesti katsottu voitavan käyttää jotakuinkin 7 metrin päästä. (Tosin osuminen näiltä etäisyyksiltä vaatii paljon harjoittelua.)
Siksi voidaan sanoa että 4 ja 7 metriä ovat monellakin tavalla tärkeitä etäisyyksiä.
Siksi voidaan sanoa, että veitsellä hyökkääjän etu suhteessa pistoolilla puolustautujaan on jotakuinkin tuo sama 7 metriä. Tietenkin tätäkin etäisyyttä voi pienentää. Esimerkiksi iaido (居合道)perustuu pelkästään taitoon reagoida ja vetää miekka nopeasti esiin siten, että jo huotrasta veto on ensimmäinen hyökkäys ja/tai puolustus. Harjoittelulla reagointitapaa ja reagoinnista toimintaan siirtymisaikaa saa pienennettyä runsaasti.
Valppauden opettelukin on tässä erittäin merkittävässä asemassa. Siksi itämaisissa lajeissa on erityisiä zanshin (残心) -harjoitteita. Rento mutta tarkkaavainen mielentila auttaa kaikissa tilanteissa. Se lyhentää reaktioaikoja myös silloin, kun kamppailutilanne on jo päällä. Sillä tarkkaavuuden herpaantuminen johtaa aukon syntymiseen. Reagoimiseen menee pidempi aika tai toiminta -aika hidastuu. Syynä tälläiseen zanshinin rikkoutumiseen voivat olla monet asiat, kuten hengitysrytmin muutos, ylimielisyys, epäröinti, ja jopa silmien räpäytys.
Kuitenkin selvästi valmistautuminen painaa paljon. Ja käytännössä koska emme arkielämässämme ole ainakaan ihan koko ajan valppaina, etäisyydet hyökäystilanteessa johtavat siihen että ollaan todella lähellä. Tai niin lähellä kuin hyökkääjä haluaa.
Tämä on otettu huomioon muun muassa Krav Magassa. Sen perustekniikoissa on paljon erittäin lähellä tehtäviä. Tällä etäisyydellä normaalit taistelulajien harjoittamiset eivät toimi, koska vain murto -osaa niiden tekniikoista voidaa soveltaa. Ne kun soveltuvat hieman pidemmille etäisyyksille. Karatessa kuten miekkailussakin on tärkeää tietää ulottuvuutensa ja lyödä mahdollisimman pian. Näin niissä valtaosa kamppailuistakin on potku ja lyöntietäisyydeltä suoritettavia. Siinä ei sylikkäin juurikaan olla. Krav Magaa harrastanut on siksi hienoisessa etulyöntiasemassa. Toisaalta karateka taas on voitolla kehässä. Sillä kehässä näet vastustajasi, ja tiedät että hän on tulossa päin. Tälläisessä tilanteessa voidaan unohtaa 4 ja 7 metrin säännöt sujuvasti.
Tästä löytyy esimerkki:
Ilpo Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" kirjassa käsitellään karaten historiaa. Merkittävänä huomiona on se, että aluksi siinäkin kamppailtiin erittäin lyhyissä etäisyyksissä. Sivulla 34 kerrotaan, kuinka karaten esimuodossa, toudissa, opetettiin pääosin kataa, ja sen tekniikat olivat pääosin läheltä tehtäviä. Mutta kun 1920 -luvulla siirryttiin myös ottelemisen puolelle, etäisyydet kasvoivat. Vapaaotteluiden myötä aggressiivisuus tuli mukaan kuvioihin. Kun aikaisemmin toudi oli keskittynyt puolustautumiseen, hyökkäämisestä tuli tätä keskeisempää. Eräs toudin mestareista, Gichin Funakoshi, olikin sitä mieltä, että otteleminen pilasi toudin luonteen. Hänen mukaansa se ei ollut urheilua, eikä kilpailua. Kyseessä piti hänestä olla budo, itsensä kehittäminen, jota käytettiin itsepuolustukseenkin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan toinen toadin mestari, Choki Motobu, joka oli käytännönläheisempi, taasen kannatti ottelemista.
Joka tapauksessa taistelu salilla ja kehässä eroaa jonkin verran oikeasta puolustautumisesta, jota varten toudi kuitenkin oli kehitetty. Kehässä ottelu toikin siksi tiettyjä muutoksia. Seuraava taulukko on sovellettu Jalamon kirjan sivulta 46 kerätystä taulukosta. Asiat ovat samat, luokittelumme asiaan ovat hieman erilaiset.
Suurin osa eroista johtuu nimen omaan siitä, että itse kamppailuolosuhteet ovat erilaiset. Kehässä taistelet tutulla tyylillä kamppailevan henkilön kanssa. Molemmat olette valmistautuneet, lämmitelleet itsenne vireeseen, olette kumpikin valppaimmillanne ja parhaimmillanne. Ja tiedätte että kehässä ollaan vain voitto mielessä. Oikeassa elämässä joku tuntematon päättää tehdä sinulle jotain pahaa ja tekee tämän yllättäen. Hyökkääjä voi tässä tapauksessa olla huumeissa, sinä taas voit olla töistä väsyneenä. Tälläisiä tilanteita ja niihin liittyvää pelkoa on lähes mahdotonta tuottaa keinotekoisesti millään salilla.
1: Kaukoetäisyys, jossa nopea hyökkäys on mahdotonta. Tässä etäisyydessä on mahdollista arvioida vastustajaa, suunnitella taktiikkaa ja vaikuttaa psykologisesti.
2: Keskipitkä etäisyys, jossa kamppailijat ovat niin lähellä toisiaan, että hyökkäys voidaan tehdä lyhyt askel ottaen. Tällä etäisyydellä vastustajan puolustuksesta etsitään aukkoja ja häntä hämätään.
3: Lähietäisyys, jossa kamppailijat ovat suoraan toistensa vaikutuspiirissä. Tällä etäisyydellä kamppailun lopputulos ratkeaa.
Normaalissa tilanteessa tilanne on hieman monimutkaisempi. Sillä kehässä ollaan valmiina, jolloin iskuja ja torjuntoja voidaan tehdä melko nopeasti. Olet valmiina. Elävässä elämässä etäisyydet ja niiden vaikutukset muuttuvat, koska mukana tulee se, että ylipäätään huomaat tilanteen alkavan, ja että ehdit aloittaareagoinnin siihen.
Vartijakurssilla minulle opetettiin tärkeä etäisyys, 4 metriä. Se on etäisyys, jonka päästä toinen ehtii käytännössä juosta päin ja lyödä ennen kuin ehdit reagoida, jos et ole valmistautuneena. Toinen vastaava etäisyys on 7 metriä. Tältä etäisyydeltä toinen ehtii juosta sinua päin ennen kuin ehdit reagoida ja ottaa varusteet esiin vyöltä. Tietenkin valppaus pienentää näitä etäisyyksiä. Mutta keskeistä on huomata, että etäisyys on todella pitkä. Veitsellä heittämisen etäisyys kilpailuissa on noin 4 metriä ja heittoaseita on perinteisesti katsottu voitavan käyttää jotakuinkin 7 metrin päästä. (Tosin osuminen näiltä etäisyyksiltä vaatii paljon harjoittelua.)
Siksi voidaan sanoa että 4 ja 7 metriä ovat monellakin tavalla tärkeitä etäisyyksiä.
Siksi voidaan sanoa, että veitsellä hyökkääjän etu suhteessa pistoolilla puolustautujaan on jotakuinkin tuo sama 7 metriä. Tietenkin tätäkin etäisyyttä voi pienentää. Esimerkiksi iaido (居合道)perustuu pelkästään taitoon reagoida ja vetää miekka nopeasti esiin siten, että jo huotrasta veto on ensimmäinen hyökkäys ja/tai puolustus. Harjoittelulla reagointitapaa ja reagoinnista toimintaan siirtymisaikaa saa pienennettyä runsaasti.
Valppauden opettelukin on tässä erittäin merkittävässä asemassa. Siksi itämaisissa lajeissa on erityisiä zanshin (残心) -harjoitteita. Rento mutta tarkkaavainen mielentila auttaa kaikissa tilanteissa. Se lyhentää reaktioaikoja myös silloin, kun kamppailutilanne on jo päällä. Sillä tarkkaavuuden herpaantuminen johtaa aukon syntymiseen. Reagoimiseen menee pidempi aika tai toiminta -aika hidastuu. Syynä tälläiseen zanshinin rikkoutumiseen voivat olla monet asiat, kuten hengitysrytmin muutos, ylimielisyys, epäröinti, ja jopa silmien räpäytys.
Kuitenkin selvästi valmistautuminen painaa paljon. Ja käytännössä koska emme arkielämässämme ole ainakaan ihan koko ajan valppaina, etäisyydet hyökäystilanteessa johtavat siihen että ollaan todella lähellä. Tai niin lähellä kuin hyökkääjä haluaa.
Tämä on otettu huomioon muun muassa Krav Magassa. Sen perustekniikoissa on paljon erittäin lähellä tehtäviä. Tällä etäisyydellä normaalit taistelulajien harjoittamiset eivät toimi, koska vain murto -osaa niiden tekniikoista voidaa soveltaa. Ne kun soveltuvat hieman pidemmille etäisyyksille. Karatessa kuten miekkailussakin on tärkeää tietää ulottuvuutensa ja lyödä mahdollisimman pian. Näin niissä valtaosa kamppailuistakin on potku ja lyöntietäisyydeltä suoritettavia. Siinä ei sylikkäin juurikaan olla. Krav Magaa harrastanut on siksi hienoisessa etulyöntiasemassa. Toisaalta karateka taas on voitolla kehässä. Sillä kehässä näet vastustajasi, ja tiedät että hän on tulossa päin. Tälläisessä tilanteessa voidaan unohtaa 4 ja 7 metrin säännöt sujuvasti.
Tästä löytyy esimerkki:
Ilpo Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" kirjassa käsitellään karaten historiaa. Merkittävänä huomiona on se, että aluksi siinäkin kamppailtiin erittäin lyhyissä etäisyyksissä. Sivulla 34 kerrotaan, kuinka karaten esimuodossa, toudissa, opetettiin pääosin kataa, ja sen tekniikat olivat pääosin läheltä tehtäviä. Mutta kun 1920 -luvulla siirryttiin myös ottelemisen puolelle, etäisyydet kasvoivat. Vapaaotteluiden myötä aggressiivisuus tuli mukaan kuvioihin. Kun aikaisemmin toudi oli keskittynyt puolustautumiseen, hyökkäämisestä tuli tätä keskeisempää. Eräs toudin mestareista, Gichin Funakoshi, olikin sitä mieltä, että otteleminen pilasi toudin luonteen. Hänen mukaansa se ei ollut urheilua, eikä kilpailua. Kyseessä piti hänestä olla budo, itsensä kehittäminen, jota käytettiin itsepuolustukseenkin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan toinen toadin mestari, Choki Motobu, joka oli käytännönläheisempi, taasen kannatti ottelemista.
Joka tapauksessa taistelu salilla ja kehässä eroaa jonkin verran oikeasta puolustautumisesta, jota varten toudi kuitenkin oli kehitetty. Kehässä ottelu toikin siksi tiettyjä muutoksia. Seuraava taulukko on sovellettu Jalamon kirjan sivulta 46 kerätystä taulukosta. Asiat ovat samat, luokittelumme asiaan ovat hieman erilaiset.
Suurin osa eroista johtuu nimen omaan siitä, että itse kamppailuolosuhteet ovat erilaiset. Kehässä taistelet tutulla tyylillä kamppailevan henkilön kanssa. Molemmat olette valmistautuneet, lämmitelleet itsenne vireeseen, olette kumpikin valppaimmillanne ja parhaimmillanne. Ja tiedätte että kehässä ollaan vain voitto mielessä. Oikeassa elämässä joku tuntematon päättää tehdä sinulle jotain pahaa ja tekee tämän yllättäen. Hyökkääjä voi tässä tapauksessa olla huumeissa, sinä taas voit olla töistä väsyneenä. Tälläisiä tilanteita ja niihin liittyvää pelkoa on lähes mahdotonta tuottaa keinotekoisesti millään salilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)