Jeesus sydämeen - Jeppe anukseen

Syvälle sydämeen peräsuoleen sattuu..

En ole kovin perehtynyt lestadiolaisuuteen. Syynä on se, että heihin voi tutustua lähinnä kirjoista. Ja tämä tarjoaa vain jonkin de jure -tason, joka ei oikeasti kerro juuri mitään de facto -tasoa. Siitä minkälaista on elää lestadiolaisena tai miten lestadiolaisuus vaikuttaa elämääsi jos se pääsee lähelle vaikka et olisikaan lestadiolainen. Tai mitä yhteisö tekee jos olet entinen lestadiolainen.

Toinen syy on se, että he ovat keskustelullisesti lähes yhtä omituisia keskustelukumppaneita kuin skientologit.
1: Hikipedian puolella vuosien varrella vastaan tulleista "omaa pesää puolustavista raivoista" mieleeni nousee aina päällimmäisenä uusnatsien pahastumiset tietyistä kansallisista ikoneista ja niiden käsittelystä, Pekka-Eric Auvisen isä, ja lestadiolaiset. Tämä kokemus ei kerro paljon, mutta sen verran kuitenkin että lestadiolaisissa kuten uusnatseissakin on selkeästi jotain erityistä ryhmänä jossa on yllättävän suuri määrä "yksittäistapauksia joista ei saa yleistää".
2: Usein jos keskustelu ei olisi aiheeltaan repivä, sitä sävyttää vahva tunnelma siitä että en ole vielä riittävän tärkeä edes käännytettäväksi. Jää itse asiassa arvoitukseksi miksi he ylipäätään puhuvat uskostaan. On toki sinänsä piristävää törmätä uskovaiseen jonka primaarifunktio ei ole yrittää keksiä keinoa, mitä tahansa keinoa, jotta sinä kääntyisit hänen uskontoonsa. Erikoista on, että hierarkia ja pseudokohtelias kyykyttäminen ei romahda, kuten yleensä käy siinä vaiheessa kun käännyttämisinto puuttuu. Tältäkin osin lestadiolaisissa on jotain erikoista.
3: Tuntuu että koko keskustelun tarkoitus on epäselventää tilannetta ja hätätilanteessa lakaista ongelmia hyvinkin tiukalla vähättelyllä. Tästä erikoisesta pseudokohteliaasta tyylistä saa esimerkin vilkaisemalla miten reagoitiin tekstiin jossa ihmeteltiin miten juuri lapsen erinomaisuutta uskovan esimerkkinä kannattava taho tulee tunnetuksi lastensuojelullisista vaikeuksista.

Lastensuojelu tulee tietysti esiin paria kautta. Aiheesta on kirjoitettu tuoreesti pari kirjaa.
1: Pauliina Rauhalan romaaninomainen pamfletti "Taivaslaulu" keskittyy ehkäisyyn ja lapsiensaamisen lieveilmiöihin. Kun teologiassa jokainen lapsi on lahja, tosielämässä ehkäisykielto tarkoittaa sitä että ehkäisyä ei käytetä silloin kun sitä normaalisti halutaan käyttää. Eli jotta ei syntyisi lapsia. Ehkäisykielto itsessään johtaakin melko suoraan siihen että maailmaan syntyy eitoivottuja lapsia.
2: Toinen on sitten teemoiltaan vielä vakavampi ja otteeltaan tieteellisempi. Johanna Hurtigin "Taivaan taimet - uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta" (viivanalus ei ilmeisesti ole tarkoitettu redundantiksi toistorakenteeksi.) Teoksen tematiikka iskee eräänlaiseen yhteiskuntamme tabuun. (Joka on tabu lähinnä niille jotka eivät esimerkiksi ole lukeneet tätä blogia.) Elämme suvaitsevaisuuskeskeisessä kulttuurissa, jossa kulttuurirelativismi on asetettu hyveeksi. Tässä ilmapiirissä "oma uskonto" nähdään voiman ja tuen lähteenä. (mikä johtaa siihen että viivanalusta ei osata enää nähdä hyvin suurelta osin redundanttina.) Mukana on myös lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta. Lestadiolaisuus liittyy kuvioihin. Lestadiolaisuuteen on liittynyt uskottua enemmän pedofiliaa ja sitä on havaittu myös uskonnollisten puhujien, lestadiolaisen eliitin ja johtoryhmän, tekeminä.

Hurtigin näkökulma ei ole tilastollinen vaan rakenteellinen. Hän ei siksi esimerkiksi väitä että lestadiolaiset olisivat tilastollisesti useammin pedofiilejä kuin muutkaan. Sen sijaan rakenteellisesti pedofiilejä kohdellaan hyvin poikkeavalla tavalla. (Tämä taas ei tarkoita sitä että he tekisivät naisista lapsitehtaita jotta saisivat lisää nussittavaa. Ei sentään. Tämäkin olisi toki uskonnollista rakenteellista väkivaltaa, mutta kaikki rakenteellinen uskonnollinen väkivalta ei vastaa minun pimeän mieleni assosiaatiovarastoja.)

Tässä kohinassa on hyvin tärkeä yksityiskohtapari:
1: Ensinnäkin Hurtigia ei ole otettu vakavasti ennen kuin sitten kun siitä on tullut isosti vaikeuksia. Ongelmia ei siis oikeastaan ole haluttu ratkaista muuta kuin vasta sitten kun on ihan pakko. "Helsingin Sanomien" entinen päätoimittaja ja lestadiolaistaustainen Mikael Pentikäinen korostaa, että Hurtig olisi pitänyt ottaa heti vakavasti. Erikoista onkin, että lestadiolaisten ja insestin yhteys on tuonut kohinoita jo kymmeniä vuosia sitten ; Teuvo Peltoniemi nostatti mediakohun, mutta vasta haastattelu Pirkassa toi hänen näkemyksensä lestadiolaisten tietoon asti ; Kun ei katsota saatanan sontaluukuksi määrittynyttä televisiota tai lueta syntisiä suurimpia maallisia sanomalehtiä lehtiä, syntyy informaatiolta suojaamista. Kauppakeskus yritettiin laittaa boikottiin koska sen puolella asia oli tuotu esille. Samoin kun "Helsingin Sanomat" nosti "sarjaraiskausasiaa" esiin vuonna 2011, nousi hirveä kohina siitä miten media harrastaa uskontovainoa. Aivan tavalliset eilestadiolaiset kristitytkin kauhistelivat tässä kohussa sitä, miten uusateistit vainoavat ihmisiä. Helsingin Sanomien päätoimittaja painostettiin pyytämään anteeksi lestadiolaisilta. Tämän katsottiin olevan jotain jolla minun pitäisi kasvattaa luottamustani siihen että vain uskovaiset voivat olla hyviä ja eettisiä ihmisiä, ja että hengellisyys on paras, rakentavin sekä ehdottomasti yleisinhimillisin voimavara elämässä sitten ikinä.
2: Hurtig itse on tuntunut edustaneen hyvinkin varovaista lähestymistä. Katsotaan Hurtigin toimintaa vuonna 2011, jolloin hän saavutti ensimmäisen kerran oman "radarini". Hurtig on ollut aktiivi lastensuojelun puolella. Hän on kehottanut aktiiviseen puuttumiseen. Sitten hän on itse toiminut seuraavasti ; "Hurtig on kiltisti jutellut ensin lähinnä vain lestadiolaismiesten kanssa. Kun nämä johtajaherrat eivät tuntuneet välittävän pedofiliasta tuon taivaallista, on Hurtig turvautunut julkisuuteen. Se on tietysti ihan välttämätöntä. Mutta Hurtig tulee ihan avoimesti kertoneeksi, että hän ei ole käyttänyt sitä reittiä, jota lainsäätäjä edellyttää. Suomen laki vaatii, että lapsia uhkaavasta vaarasta on tehtävä lastensuojeluilmoitus. Sen voi tehdä kunnan sosiaalitoimeen tai poliisille." Tämä kertoo, että Hurtig ei ole lestadiolaisia suoraan tuhoamaan lähtenyt mellastelija joksi häntä tunnutaan kovasti leimattavan lestadiolaisten valituissa puolustuspuheissa. Hurtigin varovaisuus kertoo myös osaltaan lestadiolaisuuden ytimestä. Hän on itse lestadiolainen, joten varovaisuus voi päinvastoin vahvistaa sitä miten paha asia lestadiolaisten puolella on. Onkin hieman koomista kuulla selityksiä siitä, että lestadiolaiset olisivat liikkeenä olleet mallikelpoisia ja että ongelma on haluttu ratkaista ja on jopa jo ratkaistu niin että Hurtigin tiedot olisivat siksi "vanhentuneita".  Kun tosiasia on se, että lestadiolaisissa hierarkiassa ylempien suojelu on sen tasoitsa että Lestadiolainen liike ihan tiedetysti salasi lasten hyväksikäytön.

Kohun ympärille onkin huomattu rakentuneen monia irrelevantteja keskusteluskeemoja. Valikoima on psykologisesti odotettavissa, se on tuttu minkä tahansa crankin kanssa pidempään keskustelleelle. Tekijää vastaan hyökkääminen hänen persoonansa tai motiivinsa halveeraten, tutkimuksen suora ohittaminen ulkopuolisten vääristyneeksi tiedoksi kun oma kokemus uskosta ei ole sisäpiiriläisenä yhtä raju, tutkimuksen väittäminen median tai uskonnonvastustajien salaliitoksi  ... Tämänlaisten lausuntojen syyksi olisi helppo nähdä pahuus. Pahuus jossa pedofiilikohua vähättelevä "lesta" olisi jokin aivopestu kulttilainen vailla moraalia valehtelemassa, manipuloimassa ja hämmentämässä keskustleukenttää ja tekemässä asioiden ratkaisemisen vaikeammiksi mitätöimällä jopa aiheesta tehdyn tutkimustiedon ja halveeraamalla kaikkia kriitikoita. Mutta todellinen syy lienee arkisempi, lähes jokapäiväinen. Kognitiivinen dissonanssi. "Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa puhui Hurtigin kirjan julkistamistilaisuudessa muun muassa siitä, miten yhteisölliseen väkivaltaan on vaikea puuttua silloin, kun oma turvallinen viiteryhmä (koti, uskonyhteisö) paljastuu sortajaksi ja rikolliseksi. Syntyy vahva moraalinen ja sosiaalinen ristiriita."

Loppukaneetti

Johanna Hurtigin "Taivaan taimet" käsittelee lestadiolaisten järjestelmää joka tuo mieleeni lähinnä katolisen vastaavan. Teema on lastensuojelullinen, ja ihmiset helposti leimaavat koko uskonnon jonkinlaiseksi pedofiliauskonnoksi. Kun taas nähdäkseni ongelmana ei ole se, että näissä olisi yliedustus pedofiilejä. Syynä on se, että järjestelmä suojaa rikosta ja kätkee rikollisen julkiselta virkavallalta. Se, että asiaa mitenkään vähätellään tai yritetään pestä omaa vastuuta oman yhteisön toiminnsta ei johda muuhun kuin hymähdykseen siitä, että kun menneisyyden aiheen parista olevat kohinat ja kätkennät muistetaan, se mitä ei haluta kuulla on sanapari "tiedettyä enemmän". Kun tausta on mitä on, ei tämänlainen kannusta mihinkään muuhun kuin järjestön vakavahenkiseen pesemiseen. Ja lestadiolaisella on aktiovalikoimissaan joko se, että hän siistii uskonyhteisöään  tai vähättelee asian vakavuutta ja ongelman hoitamisen tärkeyttä internetissä.

Tämä on priorisointikysymys, jossa käyty kommentointi itsessään kertoo kaiken oleellisen. ; Huono maine uskonnolle on tärkeämpi suojattava kuin ihminen. Tämän vuoksi nauran joka ikinen kerta kun lestadiolaiset selittävät että heitä väärintuomitaan. Niin kauan kuin uskonnossa järjestelmä kätkee tekijöitä vaikka rippiin vedoten, niin kauan joko olet järjestelmässä asiallisesti syytettynä tai sen ulkopuolella. Suojaaminen on teon hyväksymistä. Sivustakatsominen uskonnon ryhmäpaineen nimissä on sääliöimistä. End of discussion.

Toinen puoli onkin sitten (valtion)kirkollinen. ; Kirkon kannalta tilanne on siitä erikoinen, että (a) Lestadiolaisten oppi eroaa syvästi luterilaisesta teologiasta (b) Lestadiolaisuus kuitenkin on tiiviissä yhteydessä kirkkomme kanssa, eikä kirkon ulkopuolella. Kirkko on selvästi yrittänyt jäädä tässä kohussa ikään kuin ulkopuoliseksi. Joksikin jonka kannalta "ne toiset" saisivat "ratkaista omat ongelmansa". Kun yhteistyö on niinkin tiukkaa kuin on, nähdäkseni ei voida tehdä näin. Kirkollisverorahoista vuotaa varoja lestadiolaisille. Kirkkoon kuuluminen tarkoittaa sitä että tukea menee lestadiolaisuuden tukemiseen. On aivan oikeasti asiallista kysyä minkälaisia hyviä hedelmiä ja mitä ilmiöitä kannattavia rakenteita kirkollisvero tekee. Olisiko uusateistejen haukkumisen sijaan tehtävä jotain muutakin kuin nysvättävä siitä kirkon sisäisestä moniarvoisuudesta jossa kaikki, myös lestadiolaisuus lieveilmiöineen, nähdään mukaantulevaksi, arvokkaaksi panokseksi keskusteluun, sekä joksikin jolle on aivan asiallista vuotaa rahaa.

Kerro kerro kuvastin (ken on maassa kauhehin)

Nykysuomessa ollaan yleisesti melko avoimia. Asioista puhutaan. Kuitenkin on vielä olemassa aiheita, joita yleensä vältetään. Jos minun olisi valittava yksi yleinen ja tärkeä mutta vaiettu tabu, se olisi ehdottomasti kaverin puolisoon ihastuminen. Tämä on nimittäin jotain johtaa yleensä totaaliseen koko asiasta vaikenemiseen. Usein seurauksena on voimakkaita sisäisiä omantunnon kanssa painiskeluja joita ei voi jakaa muiden kanssa. Tämä tekee siitä raskaamman. ~ Yksin asiasta tuleekin paljon raskaampi kuin mitä asia olisi muutoin.

Tämä on tärkeä huomio esimerkiksi siltä kannalta, että monen mielestä homoseksuaaleihin tulisi suhtautua DADT (Don't Ask, Don't Tell) -strategialla. Eli että toisen homoudesta ei kysytä eikä siitä kerrota. Vaikenemispakko on kuitenkin hyvin voimakas ja julma asia. - Sitä voisi suoraan verrata siihen että uskonvakaumuksesta ääneen lausuminen kiellettäisiin totaalisti. (Nythän sitä rajoittavat ns. hyvä tavat mutta totaalikiellossa se ei ole.) Uskontojen kohdalla tämä on huomattu ja siksi uskonnonvapauteen kuuluu ihmisoikeusjulistuksenkin mukaan lupa tunnustaa uskontoa. Se ei siis ole vain jotain joka tapahtuu "kotona neljän seinän sisällä".

Tämänlaiset raskausseikat on osattu ottaa huomioon varmaan aina. Siksi esimerkiksi katolinen kirkko tarjoaakin rippiä, vastaamaan tähän tarpeeseen. Ja jos otetaan avuksi esimerkiksi Hallamaan eksistentialistinen lähestymistapa voidaan sanoa että uskonto tarjoaa mahdollisuuden itsereflektioon ilman yksinäisyydentunnetta. (Olipa Jumala sitten mukana tässä vai ei.) Tämä sopii mukavasti yhteen Pascal Boyerin näkemyksen mukaan jossa uskonto on luonteeltaan sosiaalinen ; Uskomus muuttuu uskonnoksi vasta kun mukaan tulee sosiaalinen elementti ; Palvonnan kohteeksi ja moraalinormien valvojaksi päästään vasta kun kohteelle annetaan pääsy strategiseen tietoon. Eli johonkin, jossa on kysymys "sosiaalisesti nolosta salaisuudesta", kuten vaikkapa ihastumisesta kaverin puolisoon.

Tällä taas on suora yhteys aikaisemmin kirjoittamaani. Kun kirjoitin uskonnon antropomorfisesta luonteesta tein sen vastareaktiona näkemykseen jonka mukaan kristinusko ei ole antropomorfistinen. Antropomorfismi nähtiin taikauskona josta kristinusko oli kaukana. Tässä perusteluna oli se, että kristinuskon viisaat ovat aina määritelleet Jumalaa esimerkiksi alkusyyn kaltaisin konseptein. Tämän vuoksi antropomorfistinen näkökanta uskontokritiikissä nähtiin epäoleelliseksi ja jopa vääräksi.

Kuitenkin kun katsotaan uskontoa, on selvä huomio että ylläoleva argumentti antoi teologian suurille ajattelijoille auktoriteetin Jumalan ja uskonnon määrittelyssä. Kuitenkin suhde uskontoon voidaan nähdä myös siten että uskovat uskovat jostain syistä ja teologien onnistuminen on sitä, että he onnistuvat ottamaan tästä oleelliset piirteet Jumalamäärittelyynsä. Kun Boyerin lähestymistapa perustuu nimenomaan siihen että tutkitaan uskovaisten psykologiaa, on selvä että sen sosiaalinen luonne kertookin varsin selvästi että klassisen teologian Jumalakäsitteiden ja uskovaisten todella kannattamien kohteiden välillä oleva ero on huikea. Tämä ero voidaan nähdä teologien tappioksi. Kun teologin JUmalamääritelmä eroaa uskon kohteesta, voidaan sanoa että teologi on tehnyt jotain väärin. Toinen vaihtoehto olisi syyttää uskovaisia harhaopista.

Harhaoppisuuskulma tuo asiaan huomiona uuden kulman. Nimittäin uskontohistorian viisaat ovat järestään katolisia. Katolisuuteen kuuluukin oikeaoppisuuden korostaminen. Luterilaiset taas korostavat uskoa, joka on luonteeltaan henkilökohtaisempi. Näin ollen Boyerin ha Hallamaan reagoinnit sopivat paremmin luterilaiseen asenneympäristöön.

Luterilaisessa kulttuurissakin toki vedotaan usein filosofian suurten teologien ajattelukonsepteihin. Mutta niillä on varsin eriskummallinen suhde siihen. On nimittäin niin että uskovaisilta ei tentata näitä argumentteja. Nämä argumentit kiinnostavat vain teologeja ja teologiasta kiinnostuneita jotka edustavat marginaalia uskovaisista. Kuitenkin teologiset määritelmät ovat esillä hyvin usein kun uskova on torppaamassa uskontokritiikkiä.

Jostain syystä henki on se, että uskovaisen usko ei ole uskontoa vaan uskoa. Tämä tarkoittaa sitä, että uskovaisen ei tarvitse opetella teologiaa. Riittää että uskoo, käyttäytyy oikein ja "osaa pari taktista oikeaa mielipidettä abortista ja homoista". Uskova voi olla uskova ja ylpeä älyllisyydestään koska on osa suurta älyllistä kulttuuria, vaikka ei sitä itse ole tentannutkaan. Kuitenkin kun joku on ateisti, uskonnossa ei olekaan kysymys vakaumuksesta, vaan jostain josta on argumentoitava. Ateisti ei voi olla "älyllisesti ylpeä ateisti" ennen kuin hän on torpannut suuren määrän teologista saivartelua. ~ Tämä asenteissa oleva kuilu näkyy erityisen vahvasti luterilaisessa ateismintorppaamisessa, mutta eritoten niissä fundamentalistisissa suuntauksissa joissa nähdään että oma vakaumus ei ole uskontoa vaan uskoa. Niissä kohden on selvää että kun vastaan noustaan, niin onkin yht'äkkiä käsiteltävä dogmeja joiden oikeus tarkistetaan "Raamatusta" omantunnon sijasta.

Katolisessa kulttuurissa dogma on tietysti tärkeä hierarkian ylläpitäjä ja se jäsentää katolisen uskonelämän. Ja tämän vuoksi valtaosa klassisen teologian Jumalamääritteistä onkin katolisten tekemiä. Luterilaisuudessa tässä määrittely-hierarkisoinnissa ei ole äljellä uskonelämän kannalta ratkaisevaa sisältöä.

Teologisella puheella onkin luterilaisessa kulttuurissa likimain vain yksi funktio. Uskontokritiikin häivyttäminen ; Uskonnollinen kieli on siansaksaa luterilaisuudessa vain siksi että voidaan saavuttaa niitä etuja joita Argumentum ad Technobabblella saadaan. Eli vaikeat sanat ja saivartelevat kielet
1: Antavat kuvan älykkyydestä ja uskonelämän totuusvoimasta vaikka umalatodistukset eivät olekaan ainakaan toistaiseksi onnistuneet olemaan tieteellisiä todisteita, sellaisia että ne olisi pakko ottaa tosissaan. Ne vain määrittelevät Jumalan olemassaolevaksi. Hienot sanat tuovat karismaa ja saivartelun vaikeus säikyttää ja hiljentää. Näin työtä ei ikään kuin ole helppo edes aloittaa.
2: Se sitoo kriitikon pitkäksi aikaa käsittelemään asiaa, kun argumentti on ensin opeteltava, sitten se on opeteltava niin hyvin että siinä olevat heikkoudet löytää ja sitten on vielä esilletuomisen krirjoittamistyö.
3: Ja ennen kaikkea teologiakikkailu on red herring -argumentti jolla voidaan siirtää oleellinen uskontokritiikki syrjään. Kun uskontokritiikki suututtaa, on kätevää jos keskustelunaiheen saa kaikesta uskonelämän kannalta oleellisesta syrjään. Uskontokritiikki joka "ohjataan sivuun" käsittelemään uskon kannalta irrelevantteja konsepteja ei enää keskustella siitä mikä on uskonnossa ja uskossa heikkoa ja huonoa, ja kun keskustelu on irrelevantissa ei haittaa vaikka teologisten käsitteiden kritiikki onnistuisikin. Murskaannuttuaankin argumentti ei haittaa, tulos ei vaikuttaisi normaalin uskovan ajattelutapaan mitenkään.

Voidaankin jopa sanoa että teologiapuheen tuominen uskonnottomien vastustamisessa esille on kinaan pakottamista. Tämä taas on sosiaalisen hankaluuden tuottamista. Tämä taas tarkoitaa sitä, että käytännössä uskonnottomuus ilmenee uskontokeskustelussa homojen DADT -asennoitumiseen tai kaverin puolisoon ihastumiseen verrattavissa olevina "noloina tilanteina". Tämän jälkeen jos uskovainen sanoo että uskonnottomien elämä on ikävää, se voi olla jopa mahdollista. Mutta vika ei ole uskonnottomuudessa vaan näissä kiusaajauskovaisissa.

Joku voi tietysti loukkaantua tästä kiusaajaksi kutsumisesta. Mutta kysymys on juuri siitä. Sillä vaikka uskovaiset usein itse määrittelevätkin kiusaamisensa asialliseksi kutsumalla sitä "keskusteluksi", on kohtaaminen yleensä luonteeltaan jollain tavoin yksisuuntaista. Eli uskovainen ei aseta itseään reilusti samaan asemaan kohteensa kanssa. Tämä oikeutus perustuu yleensä ainakin johonkin seuraavista (ellei useampaan):
1: Uskonnottomuus nähdään Jumalavihana. Tällöin on tietysti asiallista puhua uskonnosta. Usko Jumalaanhan on olemassa ja viha on vain liennytettävä. Näin rakennetaan rauhaa.
2: Uskonnottomuus nähdään uskontovihana. Tällöin yritetään manata esiin salaisuuksia. Tätä ei kutsuta nokan toisten asioihin tunkemisena tai sosiaalipornoiluna, vaan auttamisena. Tässä yritetään selittää miten viha kohdistuu vain (a) uskovaiseen joka on vääräoppinen tai (b) uskontoon, konsepteihin jotka eritetään eroon uskosta joka taas on se pääasia. (Kuten tästä blogauksesta lukien voi huomata tämä on hassua koska oikeaoppisuus on dogmaa ja tosiasiassa uskontokysymys on teologian ja muunkin kohdalla nimenomaan uskontoa.)
3: Ihminen nähdään homo religiosus -olentona josta uskonto on automaattisesti kiinnostava ja tärkeä aihe. Tällöin määritellään tilanne kuitenkin sellaiseksi että oletetaan että uskonnoton ei olisi etääntynyt uskosta juuri siksi että koko juttu ei kiinnosta niin pätkääkään. Kun uskonasiat ovat tärkeitä ja kiinnostavia niistä pitää tietysti puhua eikä erityislupia tarvita kun kaikki ovat kiinnostuneita.

Näissä kaikissa on se yksi perusvika, että ne ovat väärässä. Usea uskonnoton ei välitä uskonnosta. Sitä vain hierotaan heidän naamaansa pakosta. Toki moni uskonnoton on kiinnostunut uskonnosta ja teologiasta. He kuitenkin pyytävät ja tutustuvat itse. Ja sitten osa on sellaisia kuin minä. En pidä uskontoa kiinnostavana enkä teologiaa tärkeänä. Mutta kun kohtaan kiusaajan, en kohtaa häntä ainakaan kunnioituksella. Siksi uskonto muuttuu sosiaalisesti tärkeäksi. (Teologian esilletuominen on ensisijassa kinanrakentamista ja sosiaalisen esteen rakentamista, jonka seurauksena uskonnoton olisi helposti hiljaa. Eli siinä vihonviimeisen viheliäisessä tilassa.) Kun minua lyödään argumentilla, arvioin sen ja kritisoin sitä. Jos argumentit eivät ole tieteellisiä todisteita, pilkkaan niitä koska ne ovat minulle irrelevantteja. Ja koska argumentin esittäjä on pitänyt niitä relevantteina, pilkkaan heidän arviointikyvyttömyyttään. Tällä sosiaalisella rajoitteella on vain yksi funktio. Shut the fuck up! Ja tämä ei ole totaalikielto. Se ei kohtaa automaattisesti kaikkia jotka keskustelevat uskonnosta ja pitävät sitä tärkeänä. Se kothaa automaattisesti niitä jotka yrittävät hieroa sitä minun naamaani.

Havaitsevat havaitut

"Opettaja 1.6.2011" pitää sisällään Jaana Hallamaan näkemyksiä opettamisesta. Hallamaa on feministisen teologian tekijä, ja hän lähestyy luonnollisesti opetusaihettakin tästä tutuilla välineillä. Hän korostaa havaitsemisen ja havaituksi tulemisen roolia opetustyössä vertaamalla havaituksi tulemista Jumalakokemukseen. "Teologi Jaana Hallamaan mukaan ihminen tulee olemassa olevaksi sen kautta, että joku näkee hänet." ... "Kristinuskon mukaan kaikkinäkevä Jumala näkee jokaisen meistä. Jumalan huolta pitävä silmä tuo turvan ja pysyvyyden, vaikka ihminen itse olisi hukassa. Kun usko Jumalaan on harvinaistunut, kulttuurissamme ei ole enää yhteistä käsitystä katseen alla olemista." ... "Ikiaikainen tarve nähdyksi tulemisesta ei kuitenkaan häviä. Hallamaan mukaan se ilmenee juorulehtien ja tositeeveen tirkistelykulttuurissa. - Jos ei Jumalan, niin edes kameran näkemäksi!" ... "Katsoja eli tirkistelijä etsii elämätöntä elämäänsä toisten sijaiskokemusten kautta. Tirkistelijöiden edessä onnistuvaa odottaa hetkellinen sosiaalinen taivas ja totaalisesti mokanneita kadotus."

Tarkkailija seuraa moraalia, ei tunteile.

Se nimittäin todennäköisesti kuvaa uskovaisten uskomisen syitä varsin hyvin. Onhan jo esimerkiksi Pascal Boyer "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassaan kertonut että mielipide muuttuu uskonnoksi oikeastaan vasta kun mukana on konsepti jossa jollakulla on pääsytieto ns. "strategiseen tietoon", eli siihen mitä ihminen tekee ja ajattelee kun muuta eivät katso ja jossa on yleensä mukana salaisuuden ja yksityisyyden henki. Ennen tätä esimerkiksi henget tai avaruusolennot voivat olla maailmankuvasetissä, mutta niihin ei kohdisteta palvontamenoja ja sävyltään muutenkaan nimenomaan uskonnollista vakaumusta (niissä voi olla "auktoriteetteja ja staroja" mutta ei "profeettoja ja tietäjiä").  Jumala on siis joku joka "nuuskii yksityisasioitasi".

Tämä asennemuutos sopii hyvin muutenkin nimenomaan uskovaisten käyttäytymistutkimuksiin. On nimittäin havaittu että uskovaisten asenne moraalisia tekoja tehdessään on enemmän maineeseen perustuvaa kun taas uskonnottomat tekevät moraalisia tekoja emootioidensa kautta. Tämä herättää toki sujuvasti yhteyden siihen että uskovaiset usein vetoavat objektiiviseen moraaliin kun taas uskonnottomat korostavat inhimillistä hyvää ja lajityypillist emootiokoneistua. ; Itse toiminta on tietysti sama ja taustalla ovat lähinnä asenne-erot.

Tämä on hyvä huomata sinällään, että uskonnot ovat potentiaalisesti jotain joka muuttaa ihmisen käytöstä koska ihminen toimii tarkkailun alla muutoin kun mitä tekisi. Tämänlainen toiminta on sitä että jos ihmisen omatunto sanoo jotain joka on ristiriidassa uskonnon kanssa, hänen käsketään opiskella Pyhyyttä ja vaihtaa mielipidettään. Tällöin uskonto ohjaa ulkoista käyttäytymistä ja sisäistä mielipidettä ja tästä varmasti seuraa jonkinlaista tunnekylmyyttä tilanteita kohdatessa. Mutta oikeasti tämä riski ei ole niin suuri kuin uusateistit - ja toisaalta ne fundamentalistikristityt joista uskonto muuttaa ihmisen - katsovat. Oikeasti uskonnolla on mitään merkitystä jos ja vain jos tämänlainen ristiriita omantunnon ja dogman välillä on. Muutoinhan asenne vaikuttaa itse ulkoiseen toimintaan. Sisäinen asenne samassa teossa on tietysti sitten hyvinkin erilainen. Ja uskontojen kohdalla on sen verran runsaasti variaatiota, että tosiasiassa lienee helppoa seilata seurakunnasta toiseen ja ottaa se suuntaus joka sopii itselle parhaiten. Tällöin muutosta tarvitaan vähiten.

Onkin siksi mahdollista että uskonto muuttaa samasta teosta saatuja tunteita. Eli ulkoiset teot ovat samat, mutta niistä saadut vaikutukset onnellisuuteen ovat erilaiset. Asenne on sisäinen tila ja vaikuttaa siksi tunnemaailmaan luultavasti ainakin jotenkin.

Jumalan olemassaolosta riippumaton - väärinkäytettynä yritys Jumalan olemassaolotodistukseksi.

Hallamaan näkemyksessä on vahvasti eksistentiaalinen sävy. Tämän uskomistavan mukaan jumalakysymys ei koske kysymystä onko Jumala olemassa vai ei. Sen sijaan pääasia on se, että uskonnossakin uskova kokee tilanteen. "Eksistenssi on ennen essenssiä." ~ Kun ihminen kokee olevansa tarkkailtu se vaikuttaa hänen asenteisiinsa. Sillä ei ole väliä onko tämä tarkkailutila on kuvitteellinen, vai todellinen tarkkailu. Se kuitenkin vaikuttaa käyttäytymiseen ja ajatteluun samalla tavalla kuin jos se olisi autenttinen.

Itse asiassa eksistentialistisen kulman kanssa voidaan ottaa jopa ateismin kanssa yhteensopiva tulkinta. Tällöin voidaan ottaa jopa niin että ihminen on ensisijasisti sosiaalinen eläin ja että ihminen voi joskus harhautua muuntelemaan tätä perussosiaalisuuttaan. Tällöin ihminen paikkaa sosiaalisen elämänsä puutteita ja epäonnistumisia "aikuisten mielikuvitusystävällä". Tällöin uskon hypyn suorittava on kuin henkilö joka haluaa ponnahtaa spontaanin mielivaltaisesti "BB -taloon". Karkeasti tämän samanlaisuuden ja yhteneväisyyden voi esittää jopa pseudomatematiikalla. (Se ei ole oikeaa matematiikkaa, mutta se huijaa notaatiolla olevansa.) "tositeeveetähteily=havaintosuhde" & "havaintosuhde=Jumalasuhde" voidaan tästä päätellä että "tositeeveetähteilu=Jumalasuhde".

Kuitenkin toisaalta juuri tämänlaiset ovat niitä juttuja jotka tuntuvat vääristyvän maallikoiden käsissä kaikista eniten. Kun Jumalasuhde ja tarkkailuksi tulemisen tarve yhdistetään tositv -tilanteeseen, normaali ihminen laittaa tämän päässään yhteen siten, että Jumala on olemassa ja olisi peräti luonut ihmisen homo religiosus -olennoksi. Tällöin tositv -tähteilyä ei nähdä statuksen, maineen ja tarkkailuksi tulemisen kautta vaan se nähdään yrityksenä etsiä Jumalaa. Tässä konseptissa kaikki yhdistyy jopa helposti näkemykseen siitä että ihmiset yleisesti ottaen haluaisivat tositv:ksi tai julkkiksiksi "koska tämä on muotia".

Kuitenkin on hyvä muitsaa että ihminen on sosiaalinen eläin, ja Jumalasuhde voi olla myös vinoutunut sosiaalisuustunne. (Kun toisessa kaupungissa olevaa setää voidaan muistella, niin voi tämänlainen abstrakti ajattelu rakentaa suhteen vain mielikuvituksessa olevaan setään.) Lisäksi halu havaituksi tulemiseksi on yllättävän harvinaista ; Tositv -tähdet ovat yleisesti ottaen halveksittuja. Ihmiset tykkäävät katsella toisten strategista tietoa ja moittia heitä. Tositv-tä katsotaan moraalisen ylemmyyden vuoksi, ei siksi että päästäisiin katsotuksi.

 Ihmiset eivät yleensä hae tuijotetuksi tulemistilannetta vaan sitä että pääsevät tuijottamaan. Ja tähän tarpeeseen uskonto vastaa yllättävän huonosti, se tarjoaa sitä lähinnä niille julistajille jotka voivat katsoa ohikulkevia "tuomittuja" sääli-halveksinnalla jossa ylemmyydentunto saadaan siitä että "kyllä minä tuon kurjan pikku madon vielä ihmiseksi muutan."  - Ja kyllä. Tämä on jotain joka on vähintään yhtä sairasta kuin TosiTV:n seuraaminen. Tosin ihminen voi välttää TosiTV:seen menemiseltä, kun taas sääli-halveksintaa ei voi kiertää kun julistajilla on paljon kertomisenvapaustilaa julkisessa television ulkopuolisessa elämässä.

Liian vanha, liian huono.

Jaana Hallamaa esitti "Usko, Järki ja ihminen" -kirjoituksessaan erikoisen analogian uskonnosta ja musiikista. Lainaan sen tähän : "Monet ihmiset voivat kertoa, kuinka heidät on pienenä pakotettu soittotunneille. Siitä huolimatta, että harjoittelu ei maistunut eikä tunneilla käyminen miellyttänyt, kun kaverit samaan aikaan tekivät jotain hauskempaa, vuosi toisensa jälkeen kului musiikin parissa. Joidenkin haluttomuus muuttui vastenmielisyydeksi niin, että he jättivät musiikin opinnot. Toiset pääsivät kuivan kauden yli ja jatkoivat välillä halukkaammin toisinaan penseämmin opintojaan. Joistakuista sellaisista, jotka vanhemmat lapsen omaa tahtoa kyselemättä ovat pakottaneet soittamaan, on sittemmin tullut huomattavia muusikoita. En ole kuullut kenenkään vanhemman sanovan: "Emme ole tahtoneet panna lastamme soittotunneille, koska olemme halunneet antaa hänelle mahdollisuuden itse päättää, haluaako hän oppia soittamaan sitten, kun hän on tarpeeksi valmis tekemään tämän päätöksen." Kun lapsi on tarpeeksi vanha tekemään päätöksen siitä, haluaako hän oppia soittamaan, hänen on jo liian myöhäistä oppia soittamaan.

Uskonnollisen uskon mahdollisuuteen kasvamisessa on jotain samaa kuin soittamisen, musiikista nauttimiseen ja sen ymmärtämiseen oppimisessa. Niissä on tietysti myös paljon erojakin. Soittotunneille pakotetut eivät useinkaan ole myöhemmin katkeria vanhemmilleen, mutta ahtaassa uskonnollisessa ympäristössä kasvaneet voivat olla. He rinnastavat saamansa kasvatuksen henkiseen väkivaltaan. On kuitenkin paljon myös sellaisia, jotka ovat irtautuneet uskonnollisesta yhteisöstä mutta jotka pitävät silti kasvamistaan uskonnolliseen perinteeseen suuressa arvossa, luovuttamattomana osana itseään."

Tämä on mielestäni melko erikoinen tapa lähestyä uskontoa. Olen toki samaa mieltä siitä että uskonnoissa kasvaneet ateistitkin voivat katsoa elämää uskonnollisessa perheessä hyvänä. Esimerkiksi itse en ole erityisen katkera, vaikka olenkin vuosia ollut kirkkokuorossa. Itse asiassa jos osaisin laulaa, voisin vaikka mennäkin. Toki en ole ateisti, mutta vahvasti uskontojen ja etenkin järjestäytyneiden ulkopuolelle minut on selvästi asetettava. En ole niinkään "vastustaja" kuin "sivustaseuraaja".

Sen sijaan en ole koskaan ymmärtänyt miten uskonto voisi olla jokin musiikin soittamiseen liittyvä asia. Ainakaan minä en koskaan ole törmännyt siihen että kirkossa kiellettäisiin jonkun uuden jäsenen ottaminen vain siksi että hän on vaikkapa yli 75 vuotias. Että "liian vanha, et ehdi harjoitella riittävän hyvää ammattitaitoa". Tämänkaltainen ajatus herättää mielessäni hieman huvitusta.
1: Haluaisin nyt rinnastaa uskonnon miekkailuun. Se ehkä osoittaa miten järjetöntä olisi suosia uskonnonopetusta jotenkin erityisesti : Nimittäin jos lapsi haluaa aikuisena vaikkapa ammattilaismiekkailijaksi, on siinäkin taitoa kannattanut hankkia lapsena. Siinä on sama kuin musiikissakin : Taito vaatii harjoittelutunteja. Aikuisena vapaita tunteja on vaikeampi nyhtää. On työtä ja kotityötä ja puolisotöitä eri malliin kuin lapsella. Tämä ei tarkoita että vanhanakin ei voisi ahkerasti harjoitella vaikka ammattitasoiseksikin muusikoksi. Kuitenkin jos ajattelen että miekkailu ja musiikki ovat rinnastettavissa - ovathan ne, ne ovat taitoja joiden hankkiminen vaatii harjoitustunteja ja tarkkuutta, ja molemmissa kannattaa ehdottomasti olla opettaja. Tätä kautta olisi varmaan hyvä suositella että on hyvä opettaa lapsille miekkailua. Jos ne vaikka aikuisena haluavat.
___1.1: Sitten kun miekkailu on mukana kuvioissa, pitää miettiä mitä kaikkea lapsi voi aikuisena haluta. Tässä vaiheessa huomataan, että tässä pitäisi lapselle opettaa miljardi harrastusta vain "jos hän vaikka haluaa". Uskonto ja siihen liittyvä tunne, usko, asetetaan usein erikoisasemaan, mutta tähän ei ole mitään pakottavaa syytä. Valitettavasti vanhemmat eivät voi varmistaa että lapsi ei aikuisena pety. (Se tosin on tässä universumissa mahdotonta joka tapauksessa.) Kaikille vanhemmille pitäisikin muistaa että "Teidän armas lapsenne pettyy joskus. Sitä pilkataan nimillä ja se saa rukkaset treffeille. Siitä ei tulekaan rekkamiestä ja astronauttia, ainakaan molempia. Joskus kahvikin loppuu kaupasta, ja jos käy huono mäihä, niin iskee kuppa ja meteoriitti." Ja että "Tekin tulette pettymään. Jos ette siitä että siitä ei tulekaan koulutettua tai ahkeraa työntekijää, ja se vaikka polttelee dullaa. Tai jos ei muuten niin petytte siihen että se armas silmäterä pettyy."
_____1.1.1: Siksi asiaa pitää ajatella enemmänkin sitä kautta että vanhemmat joka tapauksessa aivopesevät lapsiaan jotenkin. Minäkin olen soittoharjoitteluja soittanut, joskus aivan pakotettunakin. Olihan harrastus erityisen kallis, varsinkin vanhempieni rahan vähyys huomioon ottaen.

Kuitenkin olen sitä mieltä että "liian myöhäistä" ei ole. Toki uskon että jos perheessä ei ole oltu uskonnollisia, uskonto näyttää ulospäin todella kummalliselta toiminnalta. Silloin ongelmana ei olekaan se että "jos lapsi haluaa, on liian myöhäistä". Se on pikemminkin se, että uskonnot siirtyvät perinteisesti indoktrinaationa vanhemilta lapsille. Jos vanhemmat eivät siirry, se ei siirry. Uskovaisen kannalta tämä on tietenkin "vakavampi asia". Kun opettamatta jättäminen tarkoittaa sitä että lapsi ei taatusti halua.

Tosin olen jonkin verran törmännyt siihen, miten uskovaiset vaativat isoja opiskelumääriä. Mutta nämä eivät ole uskovaisten vaatimuksia. Nämä vaatimukset asetetaan aina muille. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä että ihmisen pitäisi olla lukenut Raamattua alkuperäiskielellä voidakseen olla ateisti. Esimerkiksi T I M antakoon esimerkin tästä: "Olet siis vakuuttunut kristinuskon ei-totuudesta sen perusteella, että olet "lukenut Raamatun kerran läpi joskus teini-iässä". Anteeksi nyt, mutta minusta tuntuu että suurin syy, miksi et voi käsittää miksi jotkut ottavat Raamatun yliluonnolliset aspektit todesta on yksinkertaisesti se, ettet tunne Raamattua ja sen tutkimusta." Itse suhtaudun näihin haasteisiin siten, että otan esille ymmärtämisen määritelmän ja sen suhteen opetteluun. Jos asia täytyy ymmärtää ennen kuin siihen voi joko uskoa tai epäuskoa, molemmat vaativat saman määrän tietoa. Tätä kautta ihminen ei todellakaan voisi edes liittyä uskontoon ennen kuin osaa Raamatun ja sen tutkimuksen erityisen hyvin. Tätä vaatimusta ei koskaan esitetä näin päin, ja vaikuttaakin että ilman perustietoja saa olla uskova. Miksipä ei siis ateistikin.
1: Itse en tosin ymmärrä miksi minun tulisi lukea hindujen kirjoja alkukielellä ennen kuin voisin naureskella heidän oudoille tavoilleen. Kritiikki voi olla osuvaa, kunhan tiedot asiasta ovat oleellisia. Niitä ei tarvitse olla niin paljon, jos ne ovat argumentin kannalta juuri oikeita. En tietenkään vastusta asioista selvää ottamista ja tiedon kautta toimimista. En vain jaksa uskoa että usko olisi oikeasti "niin vaikea asia".

Mutta sain tästä hienon uuden argumentin, johon viitaten vetoan kaikkiin uskonnostaan kertoviin. Anteeksi, olen jo niin vanha että en kerkiä mitenkään oppimaan teidän uskontoanne. Sen jälkeen pitää tietenkin jatkaa että ei voi uskoa jumalaan koska on niin tyhmä, ettei paraskaan selitys missään voisi tehdä siitä tajuttua. Siitä vasta hupia syntyy. Jotenkin tuntuu että odotettavissa olisi "ei se ole vaikeaa, ydin on" ja kaksi kolme lausetta. Ja ironista kyllä, juuri tämä "kadullatoimijan käytännön järki", joka esittää ytimekkäästi muutaman lauseen, on tässä kohden itselle arvostetumpi. Tosin jos tilanne tulee tehtyä (mikä riippuu siitä saanko lappua kouraan vasten tahtoa milloin seuraavaksi ja mikä mielijohde silloin sattuu päähän) ja vastaus on odotettu, olen tietysti referoimassa että en ole keksinyt omasta päästäni. Ja kehun vuolaasti miten järkeviä kirjoittajia he ovat.

Liikuttamaton liikuttaja.

"Näkymätön ja olematon näyttävät yllättävän paljon samanlaisilta" ... "Minulla on monta näkymätöntä asiaa kotonani. En vain löydä niitä."
(Juha Leinivaara, facebook, 23. syyskuuta 2009)

Sami Pihlström on esitellyt näkemyksiä jossa Wittgensteiniä tulkitaan transsendentiaalisen kautta. Pihlströmhän ei "missään tapauksessa" tarkoita tulkintaansa "historialliseksi tulkinnaksi Wittgensteinin ajattelusta." Kyseessä ei siis ole niinkään kannanotto siitä että Wittgenstein olisi transsendentiaalinen, kuin siitä että hänen filosofiastaan löytyy sellaisia sävyjä, joita voidaan sovittaa transsendentiaaliseen ajatteluun.

Kiinnostuneet osannevat lukea Pihlströmin tuotantoa, ja Wittgenstein -kommentaarin sijasta otan sitä kautta nostettuja asioita. Tärkeintä on ymmärtää se, että Wittgensteinistä tärkeää on, että ymmärtää että kieli käsittelee järkevästi propositionaalisia väitelauseita, jotka vastaavat joihinkin maailmaa koskeviin kysymyksiin. Niiden ulkopuoliset asiat eivät toimi kielen käsittelyssä. Jos jokin on transsendentti, sillä ei sen sijaan ole propositionaalisia ominaisuuksia. Eli transsendentti olemassaolo vain joko on tai ilmenee, sitä ei käsitellä kielellä tai aistihavainnoilla.
1: Pihlström jopa esittää tämän hetken uusimmassa "Niin&Näin" -lehdessä että Wittgensteiniläisittäin ajatellen olisi ristiriitaista väittää että mystisen kokemuksen perusteella voisi esittää tosiasiaväitteitä Jumalasta ja tämän olemassaolosta. Sekin kun olisi propositionaalista tietoa. Jaana Hallamaata lainaten "Pihlström osoittaa elegantilla ja eleettömällä tavalla, kuinka uskonnollinen usko on filosofisessa mielessä erittäin ongelmallinen asia, (lähes?) täydellinen mahdottomuus. Jos omaksumme tieteellisen realismin mukaisen näkemyksen maailmasta, uskonnolliselle uskolle ei näytä jäävän tilaa, eikä sellaiselle tunnu olevan tarvettakaan. Maailman selittämisen ja ilmiöiden ennustamisen näkökulmasta Jumala on ollut tarpeeton hypoteesi jo keskiajalta lähtien, eikä Jumalaa tarvita oikeuttamaan moraalia sen paremmin kuin antamaan elämään mielekkyyttäkään. Yritykset sijoittaa Jumala luonnollisen maailman ilmiöihin on tuomittu epäonnistumaan. Yhtä turhaa on etsiä Jumalaa elämän tarkoituksen pohtimisesta. Jumalatodistukset on aikaa sitten osoitettu antikvaarisiksi siitä huolimatta, että vieläkin on niitä, jotka sinnikkäästi muotoilevat sellaisia. Institutionaalisen uskonnon, esimerkiksi kristinuskon jähmettynyt dogmaattisuus on paitsi älyllisesti kestämätöntä myös vastenmielistä. Tämä ja vähempikin riittää monille osoittamaan, että uskonto on toivoton suunta."

Mutta hänen kirjoituksensa ovat vaikuttaneet siihen, mitä seuraavaksi kirjoittelen. Vaikka osa keskittyykin sellaiseen Jumalanäkemykseen joka ei ole transsendenttiä. Otan käsittelyyn uskonnossa nimen omaan julistavassa toiminnassa esiintyvät kahdenlaiset Jumalakäsitteet. Molempia kannatetaan nimen omaan kristinuskon piirissä.
1: Aktiivinen vaikuttajajumala. Tämänkaltainen Jumala ei ole yliluonnollinen vaan paranormaali : Toisin sanoen Jumala vaikuttaa ja tämän vaikutus on selväluonteista. Tälläisestä Jumalasta saadaan propositionaalista tietoa samaan tapaan kuin vaikkapa karhuista. Tälläinen Jumala vaikuttaa ja tätä kautta siitä voidaan saada todisteita. Malliesimerkki tästä on rukousparannuksiin vaikuttava Jumala tai menestysteologian Jumala, joilla on selvä luonne. Näillä Jumalilla on tiedettyjä ominaisuuksia.
2: Transsendentti piilottelijajumala. Tälläistä ei voida lähestyä kuin korkeintaan negatiivisin kuvauksin, sen kautta "mitä se ei ole". Jos niidenkään kautta. Se ei sisällä kielellistä tietoa, eikä sen vaikutuksia voida säännönmukaistaa ja kaavoittaa. Tämä on melko hyvin ymmärrettävissä kun ottaa esille Eckhart von Hochheimin (eli Mestari Eckhartin) käsitystä Jumalanpilkasta : Hänestä jokainen ihmisen sanalla esittämä Jumala on pakosti vain jonkinlainen puutteellinen Jumalan irvikuva. Tätä kautta jumalanpilkka on jopa hyveellistä toimintaa, koska ne nostavat esiin ihmisten jumalasta vääntämien tekemien keksintöjen, näkemysten, ominaisuuksien ja kuvitelmien verkosta naurettavan. Tämä korostaa itse sanojen ulkopuolella olevan Jumalan mahtavuutta ja arvoa.
___2.1: Mestari Eckhartin kannanotto on itse asiassa heijastunut suureen osaan teologista ylenkatsetta : Esimerkiksi Paulo Coelho vetoaa transsendenttiin Jumalaan ja moittii että toisenlainen Jumala on "väärin ymmärretty". Hän sanoo sen toki kohteliaasti muotoon "Jumala ei ole sellainen kuin se yleensä käsitetään". Tässä moititaan tietysti fundamentalistejen näkemyksiä vääräksi, niissähän etsitään aktiivista ja elävää Jumalaa oman sydämen ulkopuolelta. Toisaalta kritiikki kohdistuu tietysti ateisteihin, jotka näyttävät lähinnä reagoivan fundamentalistien käännytysyrityksiin sillä reaktiolla joka ihmisille on luonteva: Vastustamalla sitä ja keksimällä kohdattuja argumentteja kohtaan vasta -argumentteja. Lopputulos onkin selviö.

Samoin uskovaisia voidaan moittia siitä että nämä tavoittelevat aktiivista Jumalaa. Tässähän asettaudutaan auktoriteetiksi jolla on omasta systeemistä lupa katsoa toisten puolesta että mikä on "oikea tapa uskoa" ja "väärä tapa uskoa". Toki ymmärrän miksi mystikko voi pitää transsendenttiä Jumalaa parempana. Mutta toisaalta ihmeidentekijäJumalan tavoittelu on sekin ainakin periaatteessa ihan mahdollista. Moni on kuullut esimerkiksi Punaista Merta juutalaisten edestä hakovasta Jumalasta, eikä tätä välttämättä pidetä suoraan naurettavana käsitteenä.

Näiden ero on tietenkin häilyvä. Itse asiassa voin helposti nostaa esiin kaksi tapaa:
1: Kritiikki -immunisoinnissa ominaisuuksia ja kriittisiä testejä selitetään irrelevanteiksi yksi toisensa jälkeen. Lopputulos on tietenkin se, ettäjatkumo puutarhanhoitajasta näkymättömän miehen kautta yliluonnolliseen on olemassa.
2: Toisen yhdistävän jatkumon saa rakennettua tietenkin Alvin Plantingan kautta. Hänen Jumalansahan on sellainen, että tästä saadaan propositionaalista tietoa. Toisin sanoen Jumalasta saadaan havaintoa sensus divinitatiksen kautta. Tämän vuoksi hän voi esittää että Jumala on juuri kristinuskon Jumala. Tämähän vastaa moniin tosiasiaa koskeviin kysymyksiin. Plantingan Jumala -aistia ei kuitenkaan ole kaikilla, ja jos ateisti kokee että Jumalaa ei ole, tämä voi olla ikään kuin sokea. Tätä kautta toisten henkilökohtaiset kokemukset nostetaan arvokkaiksi ja toisen merkityksettömiksi. Sattumalta tämä tehdään juuri siten että Plantingan ja hänen kannattajiensa kokemukset nostetaan arvokkaiksi ja erimieliset ovat vain erehtyneet. (Omien määritelmien kautta tehdystä ylenkatseestahan tässä on selvästi kysymys. Toisten kokemukset ovat arvokkaampia. Ja seuratun ideologian kautta saadaan se, mitkä.)

Silti olennainen ero on, että "olematon näyttää kovasti näkymättömältä" ja toisinpäin. Niin ei näytä lasilevy lentävän linnun silmiin. Ja niin näyttää kuviteltu pähkinähallusinaatio toiveikkaan mutta hullun oravan mieleen.

Oma suhtautumiseni on se, että suhtaudun erilaisiin Jumalamalleihin eri tavalla.
1: Jos joku esittää ihmeidentekijäJumalaa, pyydän tätä kyseistä Jumalaa tekemään ihmeen tai tulemaan itse selvittelemään asiansa minun kanssani. Tässä kohden vaaditaan siis evidenssiä olennosta. Tämä on järkevää, koska jos väitetään että luonnossa on jokin voima, tätä voidaan tietenkin testata. Jos Jumala on aktuaalisesti vaikuttava, näitä voidaan havaita, ja jos Jumala on erityisen mahtava, sitä helpommaksi tämän havainnoinnin pitäisi olla.
___1.1: Tässä kohden olen siis vahvasti empiristi. Mielestäni Jumalaa ei voimanlähteenä voi falsifioida, joskin uskon että se ennen on ollut testattavammissa mutta ajan mittaan kaikille syille on keksitty, kuten Lakatoksen mukaan kaikki epäonnistuneet tutkimusohjelmat, "protective beltin", joka on kritiikki -immunisoinut sen. Tässä kohden vahvojen todisteiden saaminen muuttuu ensiarvoisen tärkeäksi. Etenkin kun todistustaakka on tunnetusti olemassaolevaksi väittävällä. Sitä ennen on turhaa vaivautua. Tässä Jumala on monessa testissä epäonnistunut, mutta paljon korjailtu näkemys, joka on sen verran epämääräinen että se on tällä hetkellä melko empiirisesti epäkiinnostava kohde. Se voi toki muuttua tulevaisuudessa, mutta aivan kuten isojalkojenkin kohdalla: "I'm not holding my breath." Ja kuten isojalankin kohdalla käy: os olento löytyy, en kuitenkaan kuole löydön edessä. Se ei täydellisesti murra näkemyksiäni siitä mikä on mahdollista tai mahdotonta.
2: Jos kyseessä on transsendentti Jumala, sanon että "Et sinä voi minulle mitään siitä sanallisesti opettaa, vaikka kuinka yritätkin aiheesta kirjoja kirjoittaa ja/tai lukea, ja keskustella. Menen lukemaan jotain muuta." Sillä transsendentin Jumalan palvelu muuttuu wittgenstein -hengessä melko kummalliseksi toiminnaksi. Kun se ei sisällä propositionaalisia väitteitä, sen "järkevästi hyväksyttävä muoto" olisi pelkästään sitä että yritettäisiin jollain perusmekanismeilla saada pää sekaisin. (Nämä ovat meditaatio, mantran tai muun fyysisen toiminnan, runsas valvominen, kieltäytyminen, itselle kivun aiheutus, huumausaineet, unenhallintamenetelmät, liikkumattomuus. Sekä tietenkin vastakohtapari "rauhoittuminen tai riekkuminen".) Se, joka kommentoi että "tämä kokemus tarkoittaa yhteyttä maailman kanssa" lyötäisiin sauvalla päähän, koska veli on syyllistynyt syntiin ja esittänyt propositionaalisen lauseen transsendentista.
___2.1: Tässä kohden olen siis "vahvasti agnostikko". Voisi sanoa jopa "agnostic fundamentalist". Minä en tiedä tälläisellä tavalla määritellyistä asioista. Ja mikäli logiikan lait pitävät ollenkaan, et muuten sinäkään. Ja jokainen joka on erimielinen kanssani, on väärässä. Lisäksi jo itse transsendentti on luokituksena siitä outo, että siinä viitataan johonkin jonka ominaisuuksista ei edes periaatteessa voida tietää mitään. Sen olemassaolokin on propositionaalinen kannanotto, joten mielenkiintoista onkin, miksi tälläinen somethingelseism edes täytyisi ottaa huomioon vakavasti otettavana luokituksena. Ja vaikka se olisi olemassakin, niin luokitus jonka sisällä ei ole mitään jota voitaisiin käsitellä ja josta voitaisiin puhua tai ymmärtää. Sellainen luokitus olisi enemmän kuin väärä. Se olisi käyttökelvoton, sovelluskelvoton, turha.

Ehkä tämän vuoksi olen agnostikko. Kontekstista riippuen kiinnostavaa onkin korkeintaan se, miten paljon, ja millä ehdoin.

---

Ehkä minulle voisi esittää ongelmana sen tavan jolla Pihlström asiaa lähestyy. Hänhän ottaa sen enemmän elämäntapana, sitoutumisena. Karkeasti "Eikö toivo - vaatimattomuudessaan - olisi varmana omaksuttua uskoa inhimillisempi asenne kokemuksen ulottumattomissa olevaan maailmaa? Ja eikö myös toivon varaan voisi perustaa kokonaisen praksiksen, kokonaisen elämän?" Tässähän syynä on se, että "Uskonnollisen uskon perinteessä se, onko Jumala jotain yliluonnollista vai "inhimillinen konstruktio" ei käsittääkseni kuitenkaan viime kädessä ole kovin merkityksellinen asia." Riippuu keneltä kysytään. Ateisteja käännyttävät fundamentalistikristityt ovat erimielisiä. Minusta itsestäni tuo ero on juuri se oleellinen ero. Praksiksen kun saa rakennettua vaikka masturbaation ympärille. Sille voi omistaa elämän, ja kivaa on. Se, joka tekee siitä muutakin kuin kivaa trivialiteettia. Ymmärrän toki, että tuo "uskonnollisen uskon lähestymistapa" on se, joka yhdistää useita uskovaisia. Kuitenkaan henkilökohtaisuuksilla ei ole kovin isoa järkeä tai vaikutusvaltaa erimielisiin. Miksi siis argumentoida lainkaan? Eikä argumentti ole perustelun ja vakuuttamisen väline. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen jollain tavalla samaan ryhmään kuuluvien selkääntaputtelu? Tosin mielenkiintoista on, missä määrin tästä käsin voidaan puhua koko ilmiöstä. Puhtaasti subjektiivisuuden varaan järjestetty seurakunta olisi "Järjestelmä ilman Muotoa".