Mies ja kitara -tyylin fragmentteja epäsymmetrisistä suhteista

Olen kompleksinen ja hankala tyyppi. Ja tästä seuraa helposti asioita. Tiedostin tämän kun tein netissä kiertävän "The Dunbar Edge Experimentin". Testissä taustalla on huomio siitä että ihmiset kykenevät pitämään melko maltillisen määrän ihmissuhteita samanaikaisesti. (Maksimissa 150) Ja että hyvät luottoystävät ovat vielä huomattavasti harvalukuisempia. (Jopa yhden käden sormilla laskettava määrä.) Dunbarin testissä kysellään ihmisistä. Niistä joille voi avautua ikävistäkin asioista, niihin jotka ovat valmiita valehtelemaan puolesta, niihin joilta saisi taloudellista tukea niihin joiden kanssa voisi pärjätä vuosia avaruudessa, niihin joiden kanssa voi suorittaa hankalia työtehtävän tyylisiä.(Testin joka itse asiassa tiivistyy tavallaan vanhaan "mistä tunnet sä ystävän" -lauluun.)

Minulle testi oli kauhean vaikea. Mutta syvän ja kohtuu riipivän analyysin jälkeen sain sellaisia tuloksia joita en viitsi edes julkistaa. Tuloksia kuvasi hyvin vahvasti se, että minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä. Joiden kohdalla on kuitenkin juuri niin, että suhde on epäsymmetrinen.
* On olemassa ihmisiä jotka ovat minulle huomattavasti tärkeämpiä kuin minä olen heille. En voi hyödyttää heitä samalla tasolla takaisin. Toisin sanoen olen heistä riippuvaisempi kuin mitä he ovat riippuvaisia minusta.(Luettelossa oli toki mukana ihan "yleisesti hyväksyttävissä olevia poliittisesti korrekteja" vastauksia.)
* Toisaalta kun mietin asian niin päin, että keiden puolesta olisin valmis tekemään asioita jos he olisivat avun tarpeessa tämä tilanne jotenkin vielä vahvistui. Listalleni päätyi sellaisia ihmisiä joille saatan olla kohtuullisen merkityksetön. Tai ainakin he kaipaavat minua vähemmän kuin minä heitä.

Laajemmin sanoen ; Suurin osa kaikista ihmissuhteistani on hyödyn ja auttamisvalmiuden kannalta epäsymmetrisiä. (Osassa on nähtävissä jopa valtasuhteita, tavoilla joissa joskus vallassa on avunantaja ja joskus avunottaja.) Tämä testi tavallaan demonstroi sitä "why I don't do people".

Kuinka epäsymmetria kertoo siitä että likaiset käytänteet sotkevat puhtaat ideaalit

Voidaan jopa sanoa että jos ajatellaan vaikka Aristoteleen määrittelemää ystävyyttä tai avioliittoa, niin niiden ihannetta kuvaa yleensä symmetrisyys. Jopa vahva symmetrisyys. Aristoteles veti asian jopa niin pitkälle, että samanarvoisuus on oleellisin osa ystävyyttä. Ja parisuhteessakin kaivataan nimenomaan samanarvoista kumppania. Kuitenkin käytännössä epäsymmetriat ovat kaikkialla. Erityisesti ystävyys- ja rakkaussuhteissa. Mikä on tavallaan se niiden perusongelma. Ihanteet ja konkretia ovat siitä hauskoja että moni tiedostaakin sen, miten haasteellisia tilanteet ovat. Ja selittävät "love hurts" -tyylisiä lauseita. Samalla Liam Neeson on kuitenkin oikeassa sanoessaan "Everyone says love hurts, but that is not true. Loneliness hurts. Rejection hurts. Losing someone hurts. Envy hurts. Everyone gets these things confused with love, but in reality love is the only thing in this world that covers up all pain & makes someone feel wonderful again. Love is the only thing in this world that does not hurt."

Teepussiaforismiryhmässä johon kuulun esitettiin mietelause "Never apologize for how much love you have to give. Just feel sorry for those who didn't want any of it." Tämä tarjoaa tietenkin mahtavasti tilaa keskustella sellaisista stalkerointiteemaisista aiheista kuin "Säälin sinua ja surullista "lähestymiskieltoasi"." Stalkerointi ei ole tervettä. Ei vaikka se onkin Tim Minchinin mukaan lähinnä "love without proof". Ja siihen suhtautuminen voi olla hyvin vaikeaa. Ja se on yleensä kaukana ihanteellisuudesta. Mutta käytännössä ero on silti hyvin pieni.

Mutta ehkä ei aina.

Erikoisena esimerkkinä tästä voi ottaa sen, että taannoin eräs blogini lukija otti minuun yhteyttä mm. facebookystäväkutsun nimissä. Kyseinen nainen oli ihastunut lukemansa pohjalta. Tämä on tietenkin jokseenkin omituinen tilanne. Mutta otan tilanteen esiin sitä kautta, että hän avoimesti selitti facebookystävilleen siitä miten hän (nimeäni mainitsematta) oli ihastunut johonkin joka on "täysin saavuttamaton ja siksi turvallinen".

Mielestäni tässä oli jotain. Hyvässä, pahassa ja rumassa. Minullakin on tullut oma määräni epäsymmetrisiä suhteita. Itse asiassa minulla on takanani sellaisia "merkityksellisiä epäonnistumisia" jonka kaltaisista syntyvät ne alkoholisoituneiden bourbon borderlinet joita kuljetaan kolmen aikaan aamuyöstä ja joiden aikana täytyy soittaa yösoittoja. Yösoittoja, jotka olisivat stalkerointia jos ne eivät olisi niin julkisia. Olen tosin välttänyt tarkoituksella tätä tietä. Olen kuitenkin menneisyydessäni elänyt elämänvaihetta jossa on herätty kolmen aikaan miettimään mitä helvettiä tehdä. Kun selvää on että mitään ei voi tehdä. En ole tuolloin kyennyt ajattelemaan että koen jotain ihanaa turvallista ihailua.

Itse asiassa ne ovat olleet sen verran viheliäisiä, että olen oppinut niissä lähinnä sitä että jotkut ihmiset ovat yhä tai varmuuden vuoksi sellaisia, että heidän kanssaan olemista on rajoitettava muutamaan kertaan vuodessa tai vastaavaa. Koska siten asiat pysyvät terveessä ystävyydessä ilman että ne lipuvat johonkin muuhun. Ihan sen vuoksi, että on yksinkertaisesti sietämätöntä herätä aamuyöstä siihen, että ei voi muuta kuin miettiä milloin näkee tämän ihmisen seuraavan kerran ja mitä helvettiä tekee. Kun mitään ei voi tehdä. Paitsi kävellä edestakaisin ja itkeä pari viikkoa kuin teini. Tällaiset kokemukset tosin voivat olla tarpeen jotta osaa kohdella netti-ihailijoita tahdikkaasti ja ihmisarvoaan kunnioittavasti. (No, on edellisestä tällaisestä kokemuksesta kyllä aikamoisen kauan aikaa. Uskoisin eläväni ihan symmetrisessä suhteessa joka on ollut kieltämättä ihmeellinen ja outo matka.)

Tosin ei tämä täysin pidä paikkkaansa. Itse asiassa tällaiseen liittyen pääsin joulupäivänä tavallaan puhdistamaan ilmaa yhdestä sellaisesta. Meillä kävi vierailulla ystävä hyvin pitkän ajan takaa, jonka kanssa on kuitenkin ollut useamman vuoden tauko. Satuin paljastamaan hänelle, että minulla oli ollut häneen kova crush ala-asteen lopun ja koko yläasteen ajan. Ja että nykyisin, kun olen päässyt hänestä turvallisesti yli, olen tavallaan ihan tyytyväinen siitä, että en koskaan paljastanut asiaa hänelle, koska nyt se on säilynyt jonain puhtaana jota en ole sössinyt. Suhde oli tässä mielessä epäsymmetrinen mutta sitä itse asiassa ei leimannut saavuttamattomuus. Asia oli tietenkin mukava kertoa koska tällä hetkellä suhteemme on symmetrinen. (Tosin tiedostan että monia huonoja puolia minussa on mutta minulla on aina ollut hyvä maku.)

Toki epäsymmetrisen tilanteen voi ottaa manipulatiivisestikin. Jolloin yritys on muuttaa epäsymmetria symmetriaksi. Valitettavasti tähänkin liittyy likaisia käytänteitä. Tästä esimerkkinä ; Minulla oli eräässä työpaikassa minua 12 vanhempi naishenkilö, joka käyttäytyi ystävällisesti ja kävimme baareissa ja vastaavaakin. Mutta tämän tarkoituksena oli ollut lähinnä saada minun mieleni ikään kuin vaivihkaisesti muutettua. Olin asiasta jopa huvittavan vihjeetön. (Jälkikäteen ajatellen.) Kieltämättä ajatus itseä varakkaamman puumanaisen kanssa olisi ollut teoriassa mahdollinen. Mutta kun asia selvisi, ensin pahastuin minä. Ja sitten tämä kyseinen nainen. ; Tavallaan tämänlainen manipulointi on huijaamista vain jos se ei onnistu. Se muttaa asioita tasapuoliseksi joka tapauksessa.

Kun Helvetti on toiset ihmiset (etenkin partikulaarit ihmisyksilöt joita on joka junaan vaikka heidän toivoisi jäävän asemalle...)

Kotimaassa oli Päivi Huuhtanen-Someron kirjoitus "Läsnä, missä?" Siinä tämä "Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja." tekee muutakin kuin muuttuu tekijästä ansioluettelokseen muutaman pisteen jälkeen.

Hän harjoittaa asennetta jota ei saa ymmärtää väärin kukkahattuiluksi. "Nuorten aikuisten vuosikymmenten yliopisto-opettajasta, ohjaajasta, vastaväittelijästä viran vuoksi ei tule millään ns. kukkahattutätiä! Enkä oikein usko, että kuulokkeet korvilla istuneet kännykän katsojat juuri opintosuorituksiaan olisivat ajatelleet! Paluumatkallani he olivat selvästi menossa kotiinpäin, melko ilmeisesti ns. vapaalla vaikka varattuina." Ihan siksi että nuorisotyöntekijät eivät jää ajastaan jälkeen tai eläkkeelle. Samaan tapaan kuin minun kouluaikana kavereideni tullessa kylään äitini soittama jive ei ollut jäänyt ajasta jälkeen siksi että hänkin oli joskus ollut nuori. Tämä asenne jota ei saa ymmärtää väärin on kiinnostava ja se vaatii asian läpikäymistä hyvin tarkasti.

"A37 matkustajaa pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä yhdessä bussissa samaan aikaan. Heistä 33 pitää kännykkää edessään, suurin osa myös kuulokkeita korvissaan. He ovat nuoria, teini-ikäisiä. Vanhukset katsovat ulos ikkunoista. Kun nuoren pysäkki osuu kohdalle, hän havahtuu viime tingassa kuin unissaolija. Säntää ylös, katselee edelleen kännykkänsä näyttöä ja horjuu ulos viimetingassa. Iäkkäämmät nousevat ajoissa painammaan pysäytysnappia ja ehtivät ulos kiireettä saati haittaamatta muiden poistumista samalla pysäkillä."

Julkiset liikennevälineet ovat tosiaan paikkoja joissa ihmisiä tungetaan yhteen. He ovat matkalla töihin tai kouluun. Usein molempiin. Tätä tehdään usein väsyneenä koska on esimerkiksi herätty töihin tai sitten ollaan tehty nykyajan tuotantovaatimusten mukaista opiskelua ja työntekoa. Jonka jälkeen ollaan väsyneitä. Tämä todellisuus on tuttu ja ilmiselvä jokaiselle niistä jotka viettävät esimerkiksi pari tuntia joka vitun päivä siinä matkustusvälineessä. Lue:ihmiset jotka eivät ole eläkkeellä vaan jotka tekevät töitä. Itsekin toki toivon että kykenen irtautumaan tästä eläköidyttyäni. Ja tässä mielessä on kannustavaa huomata että ihmisten ymmärtämiseen painottuneella alalla oleva "ammattimainen people person" kykenee erkaantumaan tästä todellisuudesta niin että ei enää tiedosta tätä.

Hyvien tapojen mukaisesti ihmiset eivät häiritse toisiaan. Sitä kutsutaan hyviksi tavoiksi. Ja niistä poikkeavaa katsotaan sivusta ja oudosti. Ei siksi että sosiaalisuutta halveksittaisiin, vaan sen takia että hyvien tapojen rikkojia katsotaan sivusta ja oudosti. Tämä toki unohtuu muutamalta ihmisryhmältä. Olen itse ihminen jolla on sellainen naama että ventovieraat tykkäävät käydä juttelemassa. Näitä puhujia on karkeasti kahta luokkaa ; On ihmisiä jotka ovat juovuksissa, mielenvikaisia, yksinäisiä tai muutoin syrjäytyneitä. (Usein listalla on kombunaatioita.) Toinen ihmisryhmä koostuu, pääasiassa vanhemmista, ihmisistä jotka teeskentelevät sosiaalista ymmärtämättä että äänessäolo ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Tai jotka itsetärkeilevästi jopa ääneen mainiten kertovat olevansa nuorekkaita ja sekoittavat tämän siihen että he keskustelevat nuorten kanssa väkisin asioista jotka korostavat lähinnä henkeä "mistä ihmeen maailmasta tuo tulee".

"Jäin seuraamaan "näytelmää" mennen tullen Vantaalta Helsingin keskustaan ja takaisin. Olin ehkä unohtanut todellisuuden, mutta nyt kuva tuoreutui. Ahdistuin. Missä maailmassa nuoremme ovat, kun he ovat fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti ties missä muualla. Ennen sanottiin, että "kaveri on ihan pihalla". Nyt tuskin se sopisi. He ovat virtuaalimaailmassaan. Se siitä. Tietotekniikan hallitsevia tekijöitä!"

On itse asiassa niin että sosiaalinen media ei ole mikään virtuaalitodellisuus. Se on ihan totta. Internetissä on oikeita ihmisiä. Osa ihmisistä debatoi filosofiaa työmatkoilla. (Minä vain mietin. Se näyttää passiiviselta. Mutta en pidä siitä että minua häiritään. Ja häiritään silti!) Se on sitä paitsi oikein aktivoiva vaihtoehto kun katsoo niitä vaihtoehtoja. Liikennevälineissä ei näytetä piirrettyjä elokuvia tai televisiota. Siellä ei ole edes radiota. Joka saaterin päivä vieteään aikaa siinä sillipurkissa. Tämä aika joko kärsitään tai keksitään jokin keino jolla se olisi edes vähän siedettävä. Itse asiassa julkisessa matkustaminen on kuin televisionkatselua. Passiivista, äärimmäisen passiivista. Ilman että olisi edes sitä huonosti käsikirjoitettua uusintaa jostain YLE:n suosittelemasta televisiosarjasta jonka käsikirjoitus on mallia "jahkale".

Ymmärrän että osa luulee että tapa aktivoida ihmisiä sosiaalisesti on häiriköidä muita. "Kohtaan" näitä ihmisiä miltei joka päivä. Ja he ovat yksi tärkeimmistä syistä miksi koen suurta tarvetta olla epäsosiaalinen tai jopa antisosiaalinen. Sillä näiden ihmisten intentiot ovat epäkiinnostavia ja turhia. Ja he yrittävät keskustella epäkiinnostavista yksinkertaisista asioista. Ja häiritsevät sitä että minä yritän tehdä jotain hieman kompleksisempaa. Arkhimedes sanoi tämänlaisille ihmisille että "Älkää sotkeko ympyröitäni!" Ja nämä muut ihmiset olivat armeliaita kun tappoivat hänet. Minä joudun tietoisena sitten kuuntelemaan. Pahinta on jos nämä ovat niitä optimistisia mukasosiaalikkoja. Koska pultsari ei teeskentele auttavansa minua. Heillä on rehellinen seuransaanti tai hyötyminen parin euron verran mielessä. Heitä on ilo kestää. Toki on myönnettävä että optimismihyypiöt tekevät minulle toistuvasti hyvää mieltä ; Oloni paranee aina monta kertaluokkaa kun he poistuvat paikalta.

Että kenties jos heistä tuntuu että minä olen aina niin negatiivinen, niin osasyy onkin kenties siinä vaikutuksessa jonka Heidän Persoonallisuutenne läsnäolonsa ja Kohtaamisensa aiheuttaa minussa. Kannattaisiko silloin kenties miettiä että onko syynä minä vai he. Se, että minä näytän mukavalta mieheltä on muiden väärinkäsitys. Ja kun sitä tapahtuu usein voidaan korostaa sitä että on olemassa herra nimeltä Dunbar. Ja hän on korostanut sitä että ihmisillä on neurologisesti tilaa vain hyvin rajalliselle määrälle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Moni työssäkäyvä voi esimerkiksi asiakaspalvelussa tai muussa vastaavassa saada aivan riittämiin niitä kohtaamisia jotka eläkeläisille ovat piristäviä. Samasta syystä maalla voidaan pitää ovia auki ja olla vieraanvaraisia paljon vähemmästä. Ihmisiä kun ei rummuteta naamaa päin koko helvetin ajan. Eläkeläisen kannattaisi kenties tajuta että voisi lopettaa oman itsen kautta projisoinnin.

Mutta tämä tietysti johtaisi siihen pikkuasiaan, että joutuisi tajuamaan että ehkä puhuminen ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Kenties meluisuus ei olekaan kiinnostavuutta vaan kiinnostavuuden korostamista. Ehkä nuori ei koe että olet nuorekas kun puhut hänelle, vaan ajattelee päin vastoin että kalkkis yrittää leikkiä nuorta puhumalla nuorille. Etenkin jos puhuu sellaisista asioista jotka ovat näille nuorille täysin toisesta maailmasta. Sitä voisi tajuta että se komeahattuinen ventovieras häiriintyy kun hänelle menee pölöttämään jostain saatanan pikkumaisesta vain siksi että ei ole älynnyt sitä tosiasia että on olemassa sellainen näppärä kikka jonka kautta pääsee pölöttämään luvan kanssa ventovieraille koko ajan. Nimittäin älypuhelimen jolla on yhteys sosiaaliseen mediaan. Osta vittu älypuhelin jos haluat puhua pehmeitä satunnaisille tyypeille.

"Oliko virtuaalitodellisuutta myös Herttoniemen hyppyrimäki tytölle, joka meni varoitustauluista huolimatta laskemaan sinne liukua nuorten juhlinnan joukosta ja menehtyi kaulaan osuneeseen esteeseen?"

Mitä helvettiä tämä on? Aihe siirtyy sosiaalsiesta mediasta ja bussimatkasta hyppyrimäkionnettomuuteen ja kuolemaan. Onnettomuuteen joka ei johtunut siitä että tekstataan ja ajetaan autoa samanaikaisesti. Tai mitään. Hyppyrimäki ei esimerkiksi ollut Pendolinossa. Huuhtanen-Somero ei ollut bussissa matkalla turmahyppyrimäelle tai mitään.

Itse asiassa tässä yhteydessä ei ole muutoinkaan mitään järkeä. Sillä jos halutaan luoda ajatus siitä että on olemassa jokin paha ja huono virtuaalitodellisuus, ja että pitäisi elää normaalissa elämässä, niin voin huomauttaa että molemmat ovat vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa.

Ja mitä minun nuoruudestani voi sanoa. No, sen että silloin ei vielä ollut kuin kännykät. Ei ollut älypuhelimia. Tämän vuoksi ihmiset menivät sosiaalisesti menemään eri paikkoihin. Tekemään hölmöyksiä. Tämä on se ei-sosiaalisen-median nuoruuselämä. Molemmat tappavat tylsyyttä.
1: Tylsyyden kokemusta pitääkin purkaa jos on turhautunut siitä että ensin tekee töitä ja sitten matkalla pitää kuluttaa aivan saatanasti mielenvoimia siihen että ei hauku tuntematonta ääliötä pataluhaksi päin naamaa vain siksi että tämä on häirikköääliö joka ei erota "hyvien tapojen kunnioittamista" ja "sosiaalisuutta halveksivaa epäsosiaalisuutta" asianmukaisesti.

"Nyt etsitään vaijeriin syyllistä julkisessa sanassa! Eikö syyllisyyttä enää uskalleta etsiä niistä, jotka itse menevät kielletylle alueelle, jättävät varoitukset huomiotta ja haluavat näyttäytyä ilonpitäjinä tai sankareina muille asiattomasti paikalla olijoille?"

Ajatus on toki kiehtova. Sillä kun katsotaan sitä ei-some -ajankulua ja seikkailua puissakiipeilystä lähtien niin niissä on todellakin huomattava nörttiyden hyödyt. Somettava nörtti tietää että ihmiskunta on panostanut sisätiloihin ja että tarve johtuu siitä että se ulkomaailma on monesti vaarallinen. Itsekin olen kerran meinannut pudota Suomenlinnassa. (Kuljin pääskysenpesän vierestä ja nämä poikaset rupesivat kerjäämään sellaisella sähähdysäänellä ja astuin väistöaskeleen kuin automaattisesti.) Puista putoaminenkin on vaarallista.

On selvää että kun menee vieraalle paikalle on syytä tiedostaa että on tekemässä kiellettyjä ja riskaabeleja asioita. On kuitenkin hyvä mittapuu sille että onko seuraus seuraamuseettisesti perusteltu. Vilpittömän mielen periaate on siitä jännittävä että siinä viitataan "tiesi tai olisi pitänyt tietää". Väärään paikkaan tunkeutumisesta voi tulla vaikeuksia poliisin kanssa. Sitä voi murtaa käden jos laskee liukua. Mutta vaijeri on jotain jota ei voi olettaa olevan läsnä.

Aivan oikeasti.
* Jos laittaa aidalla rajaamattoman alueen jonne pistää kieltokyltin ja sitten kylvää paikan täyteen karhunrautoja, niin ovatko irronneet jalat sitten todella vain ja ainoastaan tunkeutujan vastuulla? Nähdäkseni eivät. Huuhtanen-Someron perusteilla kyllä.
* Jos liukkaalla kelillä virittää kulkuväylän viereen tiukalle viritettyjä pianonlankoja niin että jos tiellä liukastuu niin silpoutuu mukavasti, niin onko tälläisten viritysten tekijä syyllinen vai pitäisikö kävelijän vain syyttää omaa varomattomuuttaan kun hän tiesi että tie oli liukas, siitä oli kyltti laitettu ja kaikkea?

Vaijerin laittaja taas on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää että jos sellaiseen laskee kovalla vauhdilla (siitä mäestä) niin voi kuolla. Ja täten hänellä voi olla vastuuta siihen että joku kuolee. Murtautuminen ja väärinteko on toki nuoren vika. Seuraus on kohtuuton. Nähdäkseni tässä vikana onkin hyvin pinnallinen ja typerä ajattelu jossa "syyllisyys on vain ja ainoastaan yhdestä teosta ja yhdelle ihmiselle". Tosiasiassa monesti seuraukset johtuvat monesta erilaisesta elementistä. Tämä vaijerinlaittajan vastuukysymys on vähintään tarkistettava. Voi olla että mukana on vapauttavia elementtejä. Mutta vaihtoehdon jättäminen tutkimatta "oma syy" -heitoilla olisi varsin omituinen.

Ja erikoinen on sellaisen ihmisen inhimillisyys ja sosiaalisuus jonka reaktio kuolleen nuoren vielä höyryävän raadon edessä on hylätä suru ja katastrofintunteet ja puhua pelkästään siitä miten tämä nuori ja vain hän voi olla syyllinen. Mutta toki kaikki on mahdollista maailmassa jossa ei oikein selitetä että mikä helvetti on se  sosiaalisen median osuus tässä kyseisessä onnettomuudessa. Täysin absurdi yhteys jota ei sido yhteen mikään filosofinen teema. Tai siis nyt kun tulin maininneeksi asian niin on syytä lukea seuraava lause ;

"Jos he osaavat lukea tietokoneen näyttöä sujuvasti, miksei kieltotaulu mene perille. Onko seikkailujen virtuaalimaailman sankaruus vienyt realiteettien tajun."

Siis tuo oli se teoria tästä yhteydestä. Argumentaation väkevyyttä osoittanee se että tavallisesti samanlaisia piirteitä etsitään analogian kautta. Mutta Huuhtanen-Somero korostaa pelkkää epäanalogisuutta. Hän korostaa että kieltotaulua ei osata lukea vaikka ihmiset sosiaalisessa mediassa koko ajan lukevat.

Muutenkin on toki mielenkiintoista tietää miten Huuhtanen-Somero tietää kyseisen nuoren sosiaalisen median käyttöasteen. Mitä lakeja hän onkaan rikkonut saadessaan tietää miten juuri tuo kyseinen nuori on ollut niitä somettajia. Sillä tiedän että kaikki nuoret eivät ole ahkeria somettajia. Huuhtanen-Somero on ammattilainen joka ei luo stereotypioita nuorista koska hän tuntee nuoret kuin omat taskunsa. Nuorekas ei loisi harhaisia ja loukkaavia lokeroita johon kaikki nuoret osuisivat ja heittäisi sitä jonkun nuoren päälle, etenkään kun asiaan liittyy se että joku nuori on jumalauta kuollut eikä vielä edes haudattu. Joten hänen täytyy tietää. Joten kysymykseni tietomurtoasioista on relevantti.

"Ajattelen edelleen bussimatkaajia, jotka osuivat seurakseni. Kukaan nuorista ei katsonut ulos ikkunoista syksyyn kääntyvää luontoa, joka oli tarjolla. Kukaan ei nähnyt nuorten joukosta toisia ihmisiä paitsi kenties aluksi sisänastuessaan rekisteröi silmissään toisen samanikäisen ja tyhjän istuimen."

Minä olen rehellisesti sanoen käynyt Helsingissä töissä jo roimasti yli 10 vuotta. Joka päivä sama matka edestakaisin. Työelämässä olevat, toisin kuin eläkkeellä silloin tällöin kulkevat, ovat nähneet saman maiseman tuhansia kertoja. Lisäksi junat kulkevat sen verran nopeasti että relevantteja luontohavaintoja ei ehdi tekemään.
1: Itse kykenin säilyttämään mielenkiintoni luontoon Korsossa jossa kävelin joka päivä metsäisen tienpätkän läpi asemalle. Molempiin suuntiin. Kävellessä ehtii nähdä ties mitä. Kyystä ja ketusta valkohäntäpeuran ja supikoiran kautta heinäsirkkojen panemiseen. Kaikki mielenkiintoisempia kuin jotkut tekonuorekkaat häirikköämmät julkisissa liikennevälineissä.

"Kaikki oli eleetöntä. Kuollutta ympäristölle."

Tai sitten sinä olet vihjeetön ja luulet että "virtuaali" on epätotta. Tosiasiassa noilla nuorilla on rikkaammat ja sivistävämmät työmatkat kuin minun kouluaikana. Olen saanut puolisoni lukemaan "Tieteen kuvalehteä" maksamalla hänelle latausjutun. Sillä että hän ehtii työmatkalla. Kun muuten ei ehtisi. Koska on opettajana paikassa jossa on paljon nuoria. (Ja matkalla ei enää jaksaisi hänkään. Häntä ei häiriköidä, sillä vaikka hän on ystävällinen hän ei välttämättä näytä sellaiselta. Toisin kuin minä jolla asiat ovat päinvastoin.)

Kenties tässä onkin niin että nuorten elinpiiri on muuttunut niin että vanhaan malliin tottuneet eivät ole oppineet mukaan. (Ajatus sopii niille jotka eivät ole sitoneet identiteettiä tekonuorekkuuteensa niin että voisivat edes joskus kyseenalaistaa tämän.) Ei voi muuta kuin viitata vanhaan maailmaan jossa meditoija näyttää passiiviselta ja kuolleelta mutta on sen antiteesi.

"Mitä nuorista tulee aikuistuttuaan. Uusi laji yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen, jos sellainen vuorovaikutus on edes mahdollista - muuta kuin twiittamalla tai tekstiviestein, fb:ssä jne?"

Ehkä sellaisia ihmisiä joilla on sellainen annos ihmisyyttä että eivät lähde tanssimaan vastakuolleiden nuorten ruumiiden ääressä. Jos vanhemman polven sosiaalisuu demonstroituu syvällisen hengellisen Huuhtanen-Someron asenneilmapiiriin niin tosiasiassa mikä tahansa - mukaan lukien nuorten muuttuminen zombieapokalypsiksi - on toivottava ja hyvä muutos. On yksinkertaisesti konua törmätä "mukahyvään" ihmiseen jonka asenteet rinnastuvat niihin jotka ovat haukkuneet kuollutta tyttöä tavalla jossa moite on lähetetty tämän vanhemmille.Jotka eivät ole btw. yksilöinä tunkeutuneet tuolle alueelle ja jotka mahdollisesti esimerkiksi "surevat" tätä nuorta. (Ymmärrän että tämä on sosiaalisille optimismihöpöille valheellinen tunne, toisin kuin kaikki riemu. Kuolema ja riemu noin yleensä eivät kuulu yhteen. Paitsi toki silloin kun joku Huuhtanen-Someron kaltainen kääpä heittää viimein veivinsä, kuten ilmiselvästi liian myöhäistä joka tapauksessa sille on ollut.)
1: Olen toki ennenkin törmännyt tilanteeseen jossa nuorekasmaineinen kirkon nuorisotyöntekijä on liitoksissa nuorten itsemurhaan tavalla joka on moraalisesti vähintään aivan helvetin epäeettinen. Ja jotka eivät ole menettäneet itsekunnioitustaan tai yöuniaan asian vuoksi sen jälkeen vaan iloitsevat kuin olisivat jotain hyviäkin nuorten kanssa olijoita.

Kenties tämä nuoriso oppii esimerkiksi sen, että ihmisiä ei pidä tunkea pakkomuottiin temperamenttityypistään riippumatta. Vielä minun nuoruudessani kun on panostettu "tunteellisuuteen ja aktiivisuuteen" josta poikkeaminen on nähty huonoutena ja sairautena. Kylmä, rationaalinen ja tunteiden hallinta ja eristyminen introverttiin asenteeseen. Moni luulee että yhdessäolo ja solidaarisuus voisi tuoda introvertille sen aidon onnellisuuden ja täyttymyksen. Niin että introvertti persoona määritellään jotenkin sairaaksi.
1: Tai oikeastaan vammaiseksi sillä tavalla mitä vammaiset eivät enää nykyään ole, tai ainakaan saa sanoa ääneen. Introverteista saa. Tunnevammaisuus on hyvä sana tähän. Ainakin sitä käytetään.

Itsenäisyys ja yksinään viihtyminen toki sotii sitä ryhmäpaine-yhdessäoloa vastaan jonka lisäämisen puoleen kirkko on aina panostanut. (Englanninkielinen sanoisi "mob mentality".) Yhdessäolo - peräti siten että sosiaalisuus yhdistetään aktiiviseen ja äänekkääseen muiden kanssa samassa tilassa olemiseen. Eikä vaikka siihen että ymmärretään että mikä on se hyvä puoli jonka vuoksi se sosiaalinen media kiinnostaa enemmän kuin ohimenevä iänikuinen maisema. Tässä kontekstissa individualismi, hiljaa oleminen - ja peruskohtelias ihmisyys joka muistaa hyvät tavat edes julkisilla paikoilla ruumiillaan jos ei sitten sitä osaakaan internetissä - näyttäytyvät tietenkin vikoina jotka pitää korjata.

Yleensä ongelmat alkavatkin siinä että joku kaaho mukasosiaalinen lähtee tohkeissaan, emootioissaan ja nuorekkuusfantasioissaan korjaamaan muita ihmisiä ilman että ensin pyytää muilta ihmisiltä lupaa tai tarkistaa onko korjaamiseen mitään tarvetta tai miettisi kontekstia niin että ymmärtäisi ilmiön niin että osaisi korjata sen oikein. Onkin hienoa että aktiiviset ihmiset muuttavat muita sellaisiksi kuin itse jo ovat. Heidän on toki helppoa vaatia muilta samanlaisia piirteitä kuin mitä he itse ovat ja arvostavat. Koska vastapuoli on se joka joutuu muuttumaan kun taas nämä ekstrovertit ihmiset voivat olla omia itsejään ilman että heidän tarvitsee muuttua. Koska introvertit viihtyvät yksin eivätkä korjaa puolta maailmaa itsensä klooneiksi ja kutsu tätä terapoinniksi tai hyvyydeksi. Introvertti tietääkin tässä enemmän ja paremmin. (Koska he miettivät. Tai koska he toimivat luonnostaan miettimättäkin kuten eettistä on.) He tiedostavat sen minkä Jukka Hankamäki tiivisti seuraavalla tavalla "Käsitykseni mukaan ihminen on onnellinen, kun hän on vapaa, ja vapaa ihminen on, kun hänet on ymmärretty oikein ja hän voi toteuttaa tärkeiksi kokemiaan asioita."

Huuhtanen-Somero ei selkeästi ymmärrä nuoria, moittii heitä ja ei nimenomaan anna heidän tehdä itse tärkeiksi kokemiaan asioita. Ja käyttää kuolemaan johtanutta onnettomuutta keppihevosenaan tässä introverttejenkiusaamisasiassaan. Ja toisaalta hän käyttää tätä sosiaalisen median hänestä introverttiuttavaa puolta jotta voisi osoittaa tuoreesti kuolleelle halveksuntaa ja syyttelyä. How cool is that!

Loppuhuuto

Jos joskus ihmettelette miksi joku, oikeastaan kukaan, on "epäsosiaalisuuden puolella" niin kannattaa muistaa että "kommunikoiva merkityksellinen yhteys" voi tapahtua sellaisten nuorten vielä hautaamattomien ruumiiden äärellä rienaavien tyyppien kanssa kuin Huuhtanen-Somero. Katso häntä. Ja ymmärrät että epäsosiaalisuus on joskus ainut eettisesti millään tasolla olevan ihmisen luonteva reaktio siihen että noita tulee vastaan koko ajan, lähes joka viikko. Ymmärrät pian että hänenlaisensa ihmiset eivät ansaitse yhtään ystävää. He ansaitsevat huomautuksia sydämettömyydestään kuolemaansa asti. Ja sen ylikin ansaitsisivat mutta ovat valitettavan tietoisuudettomia voidakseen nauttia tästä ansaistusta kohtelusta kuolemansa jälkeen joten realisti joutuu vain vetämään johonkin sen rajan.

Ampuuko "lihatehdas" -metafora eläinten oikeuksien puolustajien omaan nilkkaan? - Ja miksi tällä olisi yhteiskunnallinen merkitys?

Eläinten oikeuden puolustajissa on kasvissyöntikeskeinen aktivismiryhmä. He puhuvat mielellään "sikatehtaista". Joskus heidän kuvissaan näytetäänkin sikaloita nimenomaan tehdasmaisina. Suuria rivejä, kaavamaisuutta. Esteettisesti asian voi ymmärtää ; Tehdas ei ole ympäristönä pittoreski. Toisaalta minun on kuitenkin ollut vaikeaa uskoa tämän tehokkuuteen.

Esimerkiksi oma suhtautumien teurastusta kohtaan lieveni kun näin kuinka juuri tapettuja ja nyljettyjä lehmiä meni halki vannesahalla. Tehdasmaisuus ja kliinisyys ja tehokkuus loi vahvan mielikuvan. Samalla eetoksella Terry Pratchett korosti että hänen Kiekkomaailman Kuolema -hahmonsa on kaikkea muuta kuin julma. Ja tämän vuoksi hän käytti erittäin terävää viikatetta.

Itse asiassa voi olla että tehdasmaisuus on ongelma. YLE tiedeuutisoi siitä miten lihansyöjät helposti esineellistävät eläimiä. He myös pitivät lihansyöntiä luonnollisena, normaalina, tavallisena ja mukavana. "Tutkijat panivat merkille, että "neljän n:n" (natural, normal, necessary, nice) porukka esineellistää eläimiä kasvissyöjiä enemmän. Esineellistämisellä viitataan tässä yhteydessä taipumukseen vähätellä eläinten olemusta ajattelevina olentoina." Tämä esineellistämien onnistuu kun eläimiä ei kuvata yksilöinä vaan massana. Ja tällä on suuri vaikutus siihen mitä haluamme syödä ja mitä emme.

En malta olla huomauttamatta että tähän liittyvät asiat eivät ole mitenkään erikoista. Vastaava ilmiö tunnetaan myös ihmisten kanssa ; Jos meidän ystävämme kuolee auto-onnettomuudessa, itkemme. Mutta jos luemme auto-onnettomuustilastoja emme itke vaikka tämä meidän ystävämme olisi mukana tässä lukujoukossa. Josif Stalin käytti tätä jopa hyväkseen saadakseen teoilleen oikeutuksen ; "Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa on tilasto". Ihmisillä on valitettavasti tapana jaotella merkityksiä ex post/ex ante -jaottelun mukaan. Välitämme yksilöistä joilla on nimi, naama ja yksilötiedot. Nimetön massaan kuuluva ei eriytetty ei luo syviä tunteita. Ilmiö on siitä valitettava, että meillä on rajallinen kyky luoda merkityksellisiä suhteita yksilöihin. Dunbarin luku antaa rajoitukset jotka vaikuttavat esimerkiksi siihen miten maalaisien ja kaupunkilaisten sosiaalisuus toisiaan kohtaan on oleellisesti erilaista.

Siksi onkin oleellista luoda ilmiö joka roolitetaan ja liitetään johonkin yhteen esimerkkiin. Eläinaktivistin tavoitteiden kannalta on strategisesti kätevämpää kuvata eläinyksilöitä kärsimässä. Se iskee tehokkaammin kuin kliininen panoramakuva kettutarhasta. Vaikka kyseisen yksilökuvan kettu olisi detaljina tuossa kuvassa.

Koulutus-Kasvatuskysymys

Asia on siitä ajankohtainen että eläinten kohtelukysymykseen on nyt tartuttu kouluopetuksessa. Näkökulmavalinnat eivät siis koske enää pelkästään aktivismia ja siihen liittyvää kampanjointia. Kouluissa joissa ideologinen kasvatus on toki ollut Suomessa aina keskeisessä osassa (enkä puhu pelkästään uskonnonopetuksesta vaan muustakin tapakasvatuksesta) on ottanut eläinten hyvinvoinnin osaksi opetusta. "Eläinten hyvinvointi ja oikeudet mainitaan ensimmäistä kertaa peruskoulujen uudessa opetussuunnitelmassa. Eläinten hyvinvointia pohditaan vuodesta 2016 eteenpäin alakoulussa ympäristöopissa ja yläkoulussa biologian, uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunneilla. Käytännössä kouluissa selvitetään, millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan." Tavoitteena on kasvattaa lapsille luontosuhde. "Opetussuunnitelmaan eläinten hyvinvointi päätyi kun suunnitelmaluonnoksen palautteessa nousi esiin ihmisten huoli lasten suhteesta eläimiin ja luontoon." Tämä asennekasvatus on varmasti mahdollista. Ja kenties sillä voidaan vaikuttaa myös ei-ruokateemaiseen asiaan, eläinrääkkäykseen. Tai kesäkissoihin liittyvään eläinten heitteellejättöön (johon minulla on hämmästyttävän epäsuosittu kanta).

Internetkeskustelun puolella asiassa on nostettu esiin myös se että lapset oppivat eläinten kautta olemaan ystävällisiä toisille ihmisille. Tämä on jossain määrin uskottavaa. Eläimet ovat ensinnäkin mukavampia ja vähemmän paskiaisia kuin suuri osa ihmisistä. Lemmikkieläimiä on yleensä ottaen domestikoitu olemaan sosiaalisesti helppoja ja miellyttäviä. Yleinen mielikuva on myös se että esimerkiksi mies kohtelee naisia kuten mies kohtelee eläimiä. Ja toisaalta julmuus eläimiin nähdään varoitusmerkkinä, osana ns. Maconaldin triadia. (Ei sentään McDonald'sin triadia, joka markkinavoimien vastaisista kasvinsyöjistä tuntuisi olevan sopiva nimitys asialle...) Tunnettua on myös se, että etologian suuria haasteita on se että ihmiset antropomorfistavat eläimiä, eli tulkitsevat eläinten käytöstä ihmisten käytöksen kautta. Ja tämä voi johtaa sekaannuksiin esimerkiksi siinä että ihmiset mielellään halailevat koiria vaikka koirat eivät itse asiassa yleensä pidä halailusta. Tai ostavat koirilleen timanttikaulapantoja lahjaksi vaikka timantit kiinnostavat koiraa mitättömän vähän. Antropomorfismi tuntuu ilmiselvältä mutta siinä on filosofisia haasteita mutta jota voidaan kyllä myös lähestyä ihan kokeellisestikin.. Nämä toki astuvat myös siihen etiikan soveltamiseen arkielämässä.

Ajatus voi tuntua joillain muotoiluilla joltain poppauskolta ; Joku voisi esimerkiksi miettiä että onko eläinten kohdalla ajatus siitä että kasveilla ei ole sielua mutta eläimillä on. Ja tätä kautta kohtelu siirtyisi kaltevaa pintaa ihmisiin. ja tässäkin on jotain perää mutta samalla yhteyksiä on ylitulkittu. Eläimiin julmuutta harjottavilla lapsilla on monenlaisia motiiveita. Ja vain osa niistä on laajemmin huolestuttavia. "...most parents have been upset by some form of childhood cruelty to animals - whether it's pulling the legs off of a bug or sitting on top of a puppy. We struggle to understand why any child would mistreat an animal. And when should we worry? Where's the line between a budding serial killer like Jeffrey Dahmer and normal curiosity and experimentation?" Kun eläinnrääkkäys on liitetty em. Macdonaldin triadiin, syntyy turhankin vakava varoitusmerkki ; Eläinrääkkäys nähdään psykopatiana, ja varoitusmerkkinä kenties jopa sarjamurhaamiseen asti. Samalla eläinten kaltoinkohtelu on yllättävän yleistä, tarpeettoman yleistä ja häiritsevän yleistä. Ja samanaikaisesti sarjamurhaajia on kuitenkin tilastolliessa mielessä aika vähän.
1: Varoitusmerkki jota pelätään tarpeettomasti  muissakin yhteyksissä, koska ne nähdään turhankin determinoivana slippery slopena vakavaan rikollisuuteen. En vähättele tässä eläinrääkkäystä vaan sitä että eläinrääkkäys nähdään uhkana johonkin muuhun ja tämä muu on itse asiassa se pääsyy jonka vuoksi eläinrääkkäystä pelätään. Minusta eläinrääkkäys, eli eläinten kidutus, on huolestuttavaa itsessään.

Voidaan jopa nähdä että ajatus siitä että mitään yhteyttä eläinten ja ihmisten välillä ei ole on jotain joka taatusti vaikuttaa siihen miten suhtaudumme eläinrääkkäykseen ja miten näemme eläimet. Mieleeni tulee esimerkiksi William Lane Craigin näkemys siitä että eläimet eivät oikeasti kärsi. Tämänlainen "eläin on kellokoneisto" -ajatus on varmasti jotain joka asenteensa kautta voidaan liittää Descartesin vaimon koiraan, ja itse asiassa Craigin asenteessa on suoraan argumenttejensa kautta kytkös eri tavoilla vammaisten ihmisten kohteluun. Craig ei toki tee kuten Descartes eli mene argumenttejaan loppuun asti sielläkin missä niiden johtopäätökset ovat epämieluisia. Tämä argumenttien ja valikoinnin yhdistelmä tietenkin johtaa siihen miten Craig suhtautuu hyviin kansanmurhiin ja holokaustiin. Craig hyväksyy Jumalan komentamat kansanmurhat. Tämä suhtautuminen ihmisiin voi kertoa että hän välineellistää ihmiset jonkinlaisiksi Jumalan tehtaan rattaiksi. Ja kun hänen asenteensa eläimiin on sekin mikä on, ei voi olla miettimättä sitä että onko näiden kahden asenteen välillä jokin yhteys. Siihen ei ole helppoja vastauksia. Tai on, mutta ne ovat asenteellisia eivätkä perusteltuja.

Ihmisten roolittaminen

"Up in the air" -elokuvassa on kohtaus jossa suunnitellaan lentokoneeseen pääsemistä. Tämä tapahtuu luomalla stereotyyppejä. Ja se on käytännöllistä. Siitä huolimatta, että apulainen pitää tekoa rasistisena. Tämänlaista luokittelua vastustetaan usein fenomenologiassa siksi, että siinä ei kohdata ihmistä ihmisenä vaan luodaan lokero johon tämä ikään kuin vangitaan. Mutta samanaikaisesti se on hyvin käytännöllistä. Molemmat puolet ovat tosia.

Jos asiaa lähestytään klassisesti voidaan avata Platonin "Valtio". Siinä on ihmistyyppi jota kutsutaan vartijoiksi. Tämän ihmistyypin kohdalla Sokrates kuvaa viisauden rakastamista tiedon kautta. Esimerkiksi viisauden rakastajasta tulee koira. Koirahan pitää niistä jotka se tuntee ja on epäluuloinen vieraita kohtaan. Tutun ei tarvitse olla tehnyt koiralle palveluksia lähiaikoina, välttämättä koskaan. Ventovierasta epäillään vaikka tämä ei ole tehnyt mitään. Sokrates pitä ihailtavana sitä miten koira luokittelee ihmiset tiedon perusteella. Pidetty ja vihattu eroavat toisistaan vain sitä kautta mitä koira tietää siitä.

Ja vaikka "Valtiossa" vartijoiden erityislaatuisuutta korostetaan, esimerkiksi sitä miten heidän pitäisi olla lempeitä omille mutta uhka muille, eli vaativat keskenään ristiriitaisia ominaisuuksia, niin ainakin tämän luokittelutavan kohdalla yllättävän monet ihmiset onnistuvat olemaan hyvinkin "koiramaisia". Esimerkiksi itse tunnun olemaan tässä kohden jopa "valitettavan koiramainen". Sillä jos tarkastelemme mitä koira tekee, niin sillä on mielessään lokeroita. Tieto muuttaa tätä lokerointia. Vieraisiin kohdistetaan epäluuloa koska nämä ovat stereotyyppejä eivätkä yksilöitä. Tiedon puutetta kuvataan "riskien kielellä". Ja näin on saatu "ventovieraan" stereotyyppi.

Luultavasti tähän on syynä ns. Dunbarin luku. Tämä kuvaa rajoitetta joka ihmisillä on sosiaalisessa kanssakäymisessä : "Dunbar posits that there is a cognitive limit to the number of relations that any one primate can maintain. In his book, How Many Friends Does One Person Need, he argues that you can only keep friendships with about 150 people at any given time, because "this limit is a direct function of neocortex size, and ... this in turn limits group size where stable interpersonal relationships can be maintained."" Ja koiravertaukselleni merkittävää on huomata "Dunbar even goes as far as to say that anyone who claims to have more than 150 real friendships is "suspect," as the quality of those relationships must deteriorate as the social group expands."

Tämän voi tavallaan kuvata siten, että ihmisen kokemusmaailman kannalta maailmassa on korkeintaan 150 oikeaa ihmistä. Muut ovat enemmän tai vähemmän rooleja joita käsitellään stereotyyppeinä. Ihmiset luokittelevat muita lokeroihin ja antavat niille sitten rooleja. (Jos koiria käsitellään typistämällä niiltä häntä, ihmisiä stereotyypistetään.)
1: Huonoimmillaan ne ovat synonymisaatioklimppejä kuten "punavihervasemmistostalinistimädättäjä" tai "naturalistiateistidarwinisti". (Mitä useampi termi kuvaa samaa sitä loukkaavampaa ja epä-älyllisempää meno on).

Voi olla että emme pidä tästä, mutta tosiasia on silti se, että me kaikki käytämme jossain määrin näitä ihan koko ajan. Tässä blogauksessakin on luotu rakennetta sillä että näitä "stereotypistämisiä" on tehty montakin kappaletta. (Osa niistä on toki itsetarkoituksellisia ja alleviivattuja, demonstratiivisin syin.)

Itse asiassa myös manipuloimme toisten mielipiteitä hyväksikäyttäen tätä "ihmisten taipumusta olla rajallisia". Tätä kutsutaan identiteetiksi. Identiteetti ei ole se mitä me perimmiltään olemme, vaan se on mainos. Se on jotain jolla liitämme itseämme johonkin klusteriin. Siksi niin monille on tärkeää liittää itsensä johonkin ideologiaan. Ja irtautua jostain muusta ryhmästä.
1: Joka hassuimmilaan on sitä että "en ole uskovainen vaan uskossa". Koska tässä viitataan jaotteluun jolla ei ole merkitystä kuin tällä hyvin marginaalisessa ryhmässä eikä yhtään sen ulkopuolella. Tämänlainen lisäjaottelu on sitten vähän kuin vastapoolina sille synonymisaatiolle jossa erilaisia asioita kutsutaan samaksi koska tärkeämpää on luoda yhteinen vihollinen. Tällä tarkalla rajaamisella halutaan enemmänkin rajautua tiettyyn eliittiin joka jotenkin vapautuisi vaikka "uskovaiseksi" leimautumisen negatiivisista konnotaatioista ilman että tarvitsisi luopua vaikka niistä asenteista jotka johtavat siihen että muut alkavat näitä negatiivisia konnotaatioita näkemään.

Tämä kenties selittää osaltaan sitä miksi niin monet identiteettimerkit ovat myös sorron välineitä. Miksi on rotuylpeyttä korostavia ryhmiä että rotuun perustuvaa rasismia. Ja miksi on ideologiaan kuulumisen tärkeänä pitämistä samalla kun tarjotaan myös ideologista vainoa. Molempien takana on sama voima. Ihmisille annetaan rooleja.

Itse asiassa näitä rooleja on myös siellä missä korostetaan samanarvoisuutta ja vapautta. Jukka Hankamäki demonstroi tätä musiikkia ja fanittamista koskevassa blogauksessaan. Osansa saa sekä musiikin kuuntelijat, fanit yhteisönä että musiikin tekijä. "Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö fanita suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään kovin hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä." Dissonanssiteorian mukaan kun estetään konflikteja jos ei vihata muusikkoa josta kaverit pitävät. Ja toisaalta pitämällä jostain voi saada positiivista suhtautumista koko fanilaumalta. "Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon." fanius josta tulee kilpailua johtaa repivyyteen ja konfiktit kasvaisivat vaikka sitä tuossa edellä juuri haluttiin välttää. "Artisti itse puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden." Ja tämän kaiken jälkeen yhdelläkään fanilla ei ole mitään erityistä osaa. Hän on totaalisen vaipunut fanin stereotyyppiin.

Tai kääntäen : Artistin kannalta on olemassa korkeintaan 150 oikeaa musiikinystävää. Ja tätä suurempi kannattajajoukko johtaa siihen että on pakko antaa faneille pelkästään rooleja. Hänen ja koiran välinen ero on siinä että koira osaa varoa ventovierasta. Taiteilijan stereotyypissä ei tätä elementtiä ole. Tietyssä määrin fanin nimen kuuleminen ei muuta artistin kannata mitään. Joten tässä mielessä siinä missä Sokrates kehui koiraa ihailtavaksi viisauden rakastajaksi, artistille ei ole tässä mielessä osaa tästä viisaudesta. Joka tosin kyllä perimmiltään hieman uhkaa sitä Sokrateen koiran ihanteellisuutta.

Nykymaailmassa on väistämätöntä kohdata yli 150 ihmistä. Siksi on syytä suhtautua lähtökohtaisesti ennen tietoa (a priori) ystävällisesti ja kohdistaa epäilyä vasta tiedon jälkeen (a posteriori). Eli on aivan perusteltua olla enemmänkin käänteinen koira. Ja kaltaiseni ihmiset joille suurin osa ihmiskunnasta on ingoroitavia kohteita - kunnes jos ne tulevat juttelemaan niitä on epäiltävä että mitä ne haluavat kun ne niin omituisesti tekevät - tunnetaan ihmisryhmänä jolle on oma nimi. Kusipäät. Tämäkin on stereptyyppi. Mutta pirun kätevä sellainen. Sellainen on luultavasti toiminut kivikauden heimoyhteiskunnissa mainiosti. Mutta modernissa yhteiskunnassa on haasteellista toimia luolamiesmäisellä "kädestä suuhun - nuijasta päähän" -mallilla.

Aivon osa

Kun mietitään etiikan ja tieteen suhdetta, vastaan tulee hyvin usein se, miten aiheen "naturalistisoimista" pidetään lähtökohtaisesti kammottavana asiana. Kenties vahviten tämä näkyy evoluutiopsykologian kohdalla. Sitä rinnastetaan hyvin mielellään sosiaalidarwinismiin ja etenkin erilaisiin eugeniikkaprojekteihin. Ja kritiikissä tuntuu usein olevan kaksi tasoa tai oikeastaan vaihetta. Ensimmäisessä korostetaan humen giljotiinia ja selitetään että siitä miten asiat ovat ei voida päätellä sitä miten niiden pitäisi olla. Toisessa korostetaan että koska ihminen on syvällä vapaa ja hänen pitääkin olla vapaa niin evoluutiopsykologia ei edes voi olla totta. (Moni on tässä toki järkevä ja korostaa jompaa kumpaa puolta. Joko faktat ovat aina eettisiä tai eivät koskaan eettisiä.)

Kuitenkin jos katsomme mitä haasteita, evoluutio ei ole pahin tai pelottavin vihollinen. Pahin vihollinen löytyy pään sisältä. Tai ainakin neurologiasta. Jos aihetta lähestytään, törmätään väistämättä siihen miten tietyt muutokset johtavat muutoksiin siinä miten asioita koetaan. Ja vielä pahempaa. Tätä lisämutkistetaan sillä, että esiin kehitetään sellaisia oppialoja kuin neuroetiikka, joka miettii aivojen ja moraalin suhdetta.

Näin päädytään hyvin pian siihen miten esimerkiksi Dunbarin tutkimuksissa paljastuu ihmisen sosiaalisuuden luonnetta ja siihen liittyviä rajoitteita. ; Tosin sillä erolla että siinä missä evoluutiopsykologiassa on muistettava se, että genotyypin ja fenotyypin välillä on eroa. Ja että geeni ilmenee enemmän "tilastollisena konseptina". Aivojen kohdalla rakenne on valmiimpi ja joskus joustoja tapahtuu yllättävän vähän. Ja loppujen lopuksi ollaankin siinä että vaikka ihminen on kenties perimmiltään vapaa mutta tietty leesio aivoissa kahlitsee hänet anosognosiaan, konfabuloimaan ennustettavasti tilastaan, tiedostamatta rajoitteita (halvaus) jotka ovat ulkopuoliselle tarkastelijalle päivänselviä. Ihminen kokee olevansa vapaa mutta kaikkialla (tai ainakin helvetin usein) hän on kahleissa.

Siinä missä evoluutiopsykologia tyytyy sanomaan että ihmisen populaatio on luonnonvalinnan kautta painottunut olemaan sosiaalisia ja tekemään yhteistyötä, aivojen sorkkiminen viittaa siihen että muutoksia tapahtuu suoraan siinä mitä koemme. Tämä on hyvin mielenkiintoista koska se on liitoksissa siihen mitä etiikka on. Ja tässä vastassa on hyvin suuri vaikeus.
1: Voidaan nimittäin aivan täysin sanoa että subjektiivinen eksistenssikokemus ja emootio ei ole samaa kuin etiikka. Jolloin aivot ja niiden sorkkiminen eivät luonnollisesti kerro että jokin asia on oikein sen enempää kuin jonkun fundamentalistin kova vakaumus ja into ja moraalinen oikeutus tekee hänen teoistaan oikeutettuja. Tämä vaatii kuitenkin sen, että määritellään olemisen ja pitämisen välinen suhde tietynlaiseksi. Kannanotto siihen mikä on eettistä ja mikä ei, joka sidotaan havaintoaineistoon. Molemmat ovat väitelauseita mallia is-ought. (On hyvä huomata että negatiivinen "ei ole" -väitelause voidaan muotoilla "on" -väitelauseeksi. ; Ei ole väliä selitetäänko "on-pitäisi olla" vai "ei ole - pitäisi olla".)
2: Toisaalta voimme väittää että tosiasiassa moraali on vain kasautunutta emootiota, että mikään Jumala ei anna objektiivista moraalia joka killisi jossain Platonisessa maailmassa ihmiskunnan ja heidän eksistentiaalisten kokemustensa ja tunteidensa ulkopuolella. (Tai oikeastaan jo tässä väitettäisiin että koska moraali on platoninen idea niin tästä pitäisi voida päätellä miten asioiden pitäisi olla niiden ideoiden epätäsmällisissä representaatioissa maan päällä, ja että poikkeaminen on aina samaa kuin syntisyys tai pahuus tai vähintään hyvyyden puute. Ja esitetään myös että koska Jumala on, ja hänellä on tälläisiä lausuntoja niistä voisi sitten tietää miten asioiden pitäisi olla.) Eli korkeintaan jonkinlainen käsiääneskasautuma emootioista. Moraali olisikin heti jonkinlainen tilastollisesti katsottava piirre, ihmisen lajinmukaista käytöstä. Tämäkin luonnolliseti tekee vahvan "is-ought" -tulkinnan.

Kenties jonkinlaista laimennettua tietä asiaa on lähestytty abduktiivisen päättelyn avulla. Se johtaa etiikassa yleensä jonkinlaiseen tilannekohtaiseen etiikkaan. Tällöin myönnetään tilanteiden tietty tulkinnanvaraisuus, mutta yritetään kuitenkin hakea "parasta mahdollista selitysmallia" miettien aikaisempia tapahtumia ja niihin liittyviä erilaisia skenaarioita. Abduktiivinen päättely on jossain mielessä kätevää koska tieteenfilosofiassa sitä on pidetty yhtenä tapana vastata ärsyttävään haasteeseen. Nimittäin siihen että klassisesti tieteenfilosofiassa on viitattu tiukkoihin lainomaisuuksiin. Esimerkiksi deduktiivis-nomologisessa ajattelussa esitetään että laki on yleistys jossa argumenttien ja seurausten on oltava loogisesti päteviä, ja kuvauksissa on sisäänrakennettuna yleistäviä lausuntoja. Jolloin syntyy lauseita kuten "Kaikki X ovat Y".
1: Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" sitten pitääkin sisällään monia paradokseja joita halutaan välttää. Jos ei muuten niin sen takia mitä seurauksia niillä on sellaisille väitelauseille kuin "kaikki sisustussuunnittelijat ovat homoja" tai "kaikki uusateistit ovat autisteja ja fundamentalisteja". Joiden puolustaminen lienee monien ainut eksistentiaalisesti mielekäs elämäntehtävä.

Universaali propositio taas viittaa vahvasti joko platonismiin tai loogiseen positivismiin. Ja tähän liittyvät filosofiset ongelmat ovat tunnettuja. Abduktiivisessa päättelyssä sen sijaan ollaan hyvinkin lähellä tapaa jossa tämänlaisia ehdottomia lakeja ei ole. Haetaan lähinnä parasta tiedettyä selitystä tilannekohtaisesti monenlaisista vaihtoehdoista. Abduktiivisen päättelyn parissa tärkeää kehitystyötä tehnyt Peirce esittikin että maailmaa ja siinä olevia asioita koskevaa ymmärrystä voidaan oppia lähinnä siten että eri tilanteita tulkitaan "oleellisesti samanlaisiksi" jonkin muistetun asian kanssa. Näin ollen ajattelussa tunnistetaan havainnon kohteita analogian avulla samaan ryhmään kuuluviksi ja sitten niistä tehdään ennusteita. Peircen tapa korostaa sitä mitä joku havainnointia käsittelevä kognitiotieteilijä kutsuisi nimellä hahmontunnistus ("pattern recognition"). Jonka vaihtoehtona olisi sitten tiukan loogisen keskustelun täyttämä argumentointi ("discursive argumentation".) Peirce muun muassa kertoi miten joku voi intuitiivisesti ja automaattisesti tunnistaa jonkin ilmiön ilman että osaa argumentoida siististi miksi hän näin päättelee.

Moni näyttää itse asiassa kannattavan abduktiivista päättelyä sen vuoksi, että se sopii hyvin intuitiota käyttävien ihmisten ajattelutapaan. Arjessahan moni päättelee ja ennustaa maailmasta monia asioita, ilman että nostaa tietoisesti esiin mitään teknisiä luonnonlakeja. Kokemuksista tehdään arvauksia joiden pohjalta tehdään valintoja. Joku toinen tekee samoista havaintoaineksista sitten aivan toisenlaisia päätelmiä ja hekin osuvat kohtuu usein oikeaan.

Jossain mielessä kaikista pelottavinta on se, että Patricia Churchland on esittänyt että aivojen tapa tulkita maailmaa perustuu siihen että muistista ja muualta haetaan ennustuksia menneen kokemuksen perusteella. Tässä luonnonlaki ei ole se muoto jota aivot käyttävät. Hänen mukaansa
* Lääkärit oppivat tunnistamaan Parkinsonin taudin esioireita seuraamalla muita potilaita, mutta näistä ei muodostu tiedostettua luonnonlakimallia jonka voisi, ainakaan kovin helposti, vain siirtää paperille.
* Tieteen kehityskin on täynnä hypoteesinmuodostuksia jotka on tehty intuitiolla joiden perustalla on alkujaan ollut vain aavistus, mutta jonka relevanttius on sitten myöhemmin varmistunut kokeilemalla ja testaamalla. (a) Näin esimerkiksi Darwin oli intuitiollaan päätellyt että koirien jalostaminen on analogista sille mitä koirille tapahtuu luonnossa, vain ja ainoastaan ilman jalostajaa. Ja tämä toimi vaikka analogia olikin alkujaan varsin heikko ja muotoilematon. (b) Ja samoin Feynmann tiesi Challenger -luotaimen tuhoutumisessa että tietty O -rengas on tärkeä ja älysi siksi kokeilla niiden jääveteen laittamista. Ja näin syy tuhoon löydettiin kohtuullisen vähällä vaivalla.

Tämä näkemys on siitä mielenkiintoinen että se näyttää innostavan niitä jotka muutoin ovat kovin nuivia ajatukselle siitä että ihmisen tietoisuus ja mieli voitaisiin ymmärtää aivoja sorkkimalla. Niitä jotka muutoin selittävät että is-ought on ehdoton no-no. Tai joista aivojen rakenteisiin sidotut rajoitteet ovat vain yritys kahlehtia jonkinlaiseen ideologiaan. (Koska kaikki havainnot ovat vain tulkintoja, tai usein näyttää että lähinnä ne havainnot jotka eivät sovi omaan maailmankuvaan ovat.) Itse olen toki sitä mieltä että siitä miten aivot päättelvät maailmaa ei voida tietää miten maailma makaa. (En pidä warrant -logiikasta.)

Itse viittaan enemmänkin siihen, että Kahnemanin mukaan intuitio antaa usein nopeita kohtuullisia tuloksia. Alitajunta ei ole virheetöntä, mutta se on vaivatonta ja sitä on hyvä hyötykäyttää. Mutta jos keskitytään liikaa neromyyttiin ja ajatukseen siitä että luovuus on se kaikista tärkein asia mihin pitää keskittyä, niin pidän tätä vahvana eettisenä kannanottona. Tiede ainakaan ei varmistu analogisilla arvauksilla, eikä Nobelia saa vain siitä että sinulla on hieno hunch. (Ja miksi pitäisikään, kun luovuus on riskipeliä?) Perustutkimus ei ole hohdokasta, mutta jos kysymys on teorioiden hyvyyden testaamisesta, niin nimenomaan se on tärkeää. Moni ihminen vain korostaa idean keksimistä eikä siihen liittyvää ahkeruutta, työtä ja vaivannäköä. Mikä on kyllä sääli. (Ei ole mukavaa jos asiat sattuvat menemään laiskuuden vuoksi päin P:tä.)

Yksi(n)

"Language... has created the word 'loneliness' to express the pain of being alone. And it has created the word 'solitude' to express the glory of being alone."
(Paul Tillich)

Yhteiskuntamme suosii sosiaalisuutta. Facebookiin keräytyy valtavia määriä ystäviä. Blogeille ja muille kanaville tehdään materiaalia odottaen lukijoita ja kommentteja. Verkostoituminen on dynaamista ja siinä piilee menestyksen ydin.

Yksinäisyyttä sen sijaan pidetään hieman huonona asiana. Siihen liitetään sellaisia ajatuksia kuin "syrjäytyminen". Kenties siksi yksinasuvalle ei parisuhteessa olevalle ihmiselle on pitänyt luoda uusi käsite, sinkku. Se korostaa että ollaan yksin mutta ei yksinäisiä. Jaottelu on tarpeen, kuten Paul Tillich nostaa esiin. Vanhahtavassa kulttuurissa, tai siinä jota vielä itsekin noudatan, erotettiin vielä "erakot" "syrjäytyneistä". Sinkkuudessa on vielä jonkinlaista jäämää tämän tyyppisestä ajattelusta.

Yksinäisyydessä on myös rauhaa. Mutta se voi olla myös ongelma. Ja silloin päästään niihin teemoihin joita alustin aikanani kirjoittaessani japanilaisessa kulttuurissa kotiin eristäytyvistä hikikomoreista. Suomessa puhuttaisiin helposti "luusereista". Ja tämäntyylinen ajatus johtaa nörttiytymiseen, joka taas liitetään huonoon ja vähäiseen sosiaalisuuteen. Nörttistereotypia muuttuukin helposti syrjäytyneisyyden, luuseriuden ja antisosiaalisuuden kulminaatiopisteeksi. Paitsi tietysti silloin kun se kuvataan coolina. (Mitä tapahtuu usein.)

Itse asiassa voidaan nähdä että kaiken sosiaalisuuspuheen takana on kuitenkin jännittävä ilmiö. Ilmiö jonka ääripäässä hikikomori on. Faith Popcorn (se on hänen nimensä) kehittänyt käsitteen cocooning kuvaamaan elämäntapaa jossa vietetään yhä enemmän ja enemmän aikaa kotona. (Tätä ei pidä sekoittaa käsitteeseen cockooning, vaikka niitä voikin harrastaa samanaikaisesti.) Siinä jopa työ tehdään etätyönä kotoa ja kaupassakin asioidaan sähköisesti. Tämäntyylinen elämäntapa on nousussa.

Voisi kenties ajatella että kulttuurimme valehtelisi, kun se korostaa sosiaalisuutta mutta samalla yleistää kotona olemista. Ajatusta voi tukea sillä, että esimerkiksi "tutustuu" muutamaan ihmiseen. Tuntuu aivan järkevältä että yhdessäolo ainakaan kaikkien ihmisten ei ole välttämättä kovin mukava asia. Kenties sosiaalisuus verkottuvassa maailmassa onkin hyötymistä. (Ja facebookkavereitakin tarvitaan vain sen vuoksi että niissä peleissä niiden avulla saa lisää bittimuskeleita.)

Osa puhuu jopa ystävyyden inflaatiosta. (Tunnustan, minäkin puhun joskus tästä.) Että ennen ystävyys merkitsi sanana jotain, mutta nyt määrä korvaa laadun ja sanaa käytetään varsin joustavasti. Laadun ja määrän suhteen voi tiivistää siihen, mitä eräs pieni poika sanoi. Kun hänen käskettiin mennä ulos leikkimään ja etsimään uusia ystäviä, hän sanoi että häntä ei huvita, hänellä on jo riittävästi ystäviä. (Kolme.) Häneen on helppo samastua.

Kenties ne kuitenkin ruokkivat toisiaan. Dunbarin mukaan ihmisen aivoissa on rakenteellisia rajoitteita. Emme ole kaikkikykyisiä ja kaikkivoipia, ja siksi esimerkiksi on olemassa raja jonka jälkeen emme enää voi tuntea ihmisiä. Dunbarin luku on kaikkien arvioiden mukaan melko pieni, ja esimerkiksi pelkästään kerrostaloni raput pitävät sisällään enemmän asuntoja kuin mikä Dunbarin luvun suurin arvio on. Ja esimerkiksi facebookystävieni määrä on ylittänyt pienimmät arviot. Kyllä sitä siinä vaiheessa osaa arvostaa yksinäisyyttä.

Sekaisin saunasta

Sauna on hyvin suomalainen ilmiö. Se on jotain joka näyttää kenties ulkomaisille rivoudelta, kun alastomat ihmiset kokoontuvat yhteen. Se, että alastoamat miehet paljastavat alastomuutensa toisille saattaa kenties näyttää jopa homoseksuaalilta. Mutta Suomessa tästä ei välitetä. Voisi luulla että suomalaisten tavat joustavat eikä oikein mikään saunaan liittyvä järkyttäisi.

Sitten tuli Prometheus -leiri joka samanaikaisesti todisti että juuri näin on, ja että samalla juuri näin ei ole. Joillakin prometheusleireillä nimittäin saunotaan alasti sekasaunassa. Eli nuoret teinit yhteissaunovat. On toki selvää että tälläinen julkinen tilanne ei johda mihinkään pakanallisiin ryhmäseksisessioihin, mutta asia on silti huolestuttanut lastensuojelujärjestöjä. Etenkin kun vetäjät vahtivat normien noudattamista myös vapaalla ja osallistuvat saunomiseen. "Sekasaunominen on Prometheus-leireillä valinnaista. Prometheus-leirien tukijärjestön Protun työvaliokunnan puheenjohtaja Jaakko Tiinanen tähdentää, että kaikilla leireillä on aina mahdollista saunoa joko tyttö- tai poikaporukassa. Niiden lisäksi ylimääräisenä vuorona voidaan järjestää yhteissauna, jos siihen on tulijoita. "Koska leirit ovat pieniä, yleensä 14 leiriläistä, meillä voi joku ujompi saunoa jopa ihan yksin. Sauna on kuitenkin peseytymisen paikka", Tiinanen sanoo. Sekasaunomisen suosio vaihtelee leireittäin. Tiinasen mukaan osalla leireistä kukaan ei halua saunoa yhteissaunavuorolla ja toisilla leireillä se saattaa koota runsaastikin saunojia. Leirien vetäjillä on valvontavastuu, mutta osa kokee luontevaksi valvoa saunomisen sujuvuutta terassilla."

Saamieni tietojen mukaan moni prometheusleirin käynyt ei ole pitänyt tätä ongelmana. Esimerkiksi osa kokee yhteissaunan liberalisoivana kokemuksena, koska siinä seksuaali-identiteettiä ei määritellä ulkopuolisen voimin. Eli sekasaunan nähdään rikkovan heteronormatiivista alastomuuden yliseksualisoivaa kulttuuria jossa oletetaan että kaikki ovat heteroita ja siksi sekasaunominen on seksuaalinen ilmiö. ; Eihän miesten saunassakaan ole erityiskieltoja homoseksuaaleille. (Mikä tosin tuntuu ahdistavan aikas monia maskuliinisia tosimiehiä, koska he ilmeisesti eivät osaa päihittää raiskausfantasioissan hyppelehtiviä feminiinisiä stereotypiahomoja.) Muutenkin on ajateltu etä sekasaunan torjuminen on sievistelyä. Sitä samaa siveyspakotekulttuuria jota kristillinen kulttuuri muutenkin tekee. Eli kritiikki on ideologisoitu ja oikeutus on ideologisoitu.

Valitettavasti tässä tapahtuu kuitenkin usein muutoksia ; Psykologisesti ideologiaan sitominen on samaa kuin unohtaisi aiheen ja rupeaisi puhumaan ihmisistä joilla on aiheeseen jotain mielipiteitä. Argumentatiivisesti ei ole niin väliä kuka taho kyseisen asian tekisi. Esimerkiksi tälläistä voi välttää pienin ajatuskokein. Jos kuvittelisimme että rippileirillä olisi sekasauna jossa pappi olisi ollut mukana, olisi ainakin minun mielikuvissani välittömästi pedofiilian peikko. (Samalla tavalla kuin maskuliinisen tosimiehen fantasioissa kaikkialla on raiskarihomoja jotka jostain syystä pitävät juuri häntä erityisen attraktiivisena. Mikä kyllä arveluttaa kun keskivertoista maskuliinista tosimiestä katsoo...) Tämä mielikuvan muutos kertoo siitä että psyykeni harrastaa kaksoisstandardia. Mutta jos sen ottaa tälläisen prosessoinnin apuvälineeksi, se itse asiassa tehostaa asioita. Ennakkoluuloni nimittäin muuttavat ajatuksia niin paljon, että on helppoa huomata että en oikeasti puolusta mitään sekasaunaa vaan sekasaunaa harrastavan identiteettiä. Josta voidaan päätellä että argumentaatiokaan ei ole kovin osuvaa tahi relevanttia.

Itse asiassa olen melko varma että jos kirkollisessa rippikoulussa olisi vastaavaa, niin lehdet repisivät varsin mielenkiintoisia otsikoita. Ottaen huomioon, että rippikoulujen erivapausasiat esimerkiksi tupakoinnissa ovat nostaneet meteliä. Tupakkahan on laitonta rippikouluikäisenä, mutta minäkin sain rippikouluun allekirjoitettavksi lapun jossa yhdessä ruudussa oli mahdollisuus ruksilla sallia nuoren tupakointi rippikoulussa. Vanhemman rasti vain ruutuun ja se olisi ollut sillä selvä. ; Sekasauna voidaan nähdä myös erikoisoikeudeksi. Prometheusleirilläkin tätäkin kierretään tiedottamalla mahdollisuudesta vanhemmille ja järjestämällä saunavuoroja poikaporukoille jne. (Kuten lehtijutut kertoivatkin.)

Tietämäni Prometheus -leiritoiminnassa vaikuttava kertoo että ennen uutisointejakin sekasauna on otettu vakavasti. Asian vaikeus on tiedetty. Siksi korostetaan että sekasaunan mahdollisuus tarjotaan. Tällä myydään juuri sitä ajatusta että kahden sukupuolen välisessä alastomuudessa ei ole mitään rivoa ja vaarallista. Kun ei ole seksuaalista siinäkään että saunotaan samaa sukupuolta olevan kanssa. Saunoissa on valinnanvaraa, on poikien, tyttöjen, ja sekasaunavuoro. Yleensä jotkut valvovista jäsenistä "päättävät" julkisesti olla menemättä sekavuoroon, jotta korostuu että saa kieltäytyä eikä tässä ole mitään huonoa. Kuvaavaa lienee se, että sekasaunomista tarjotaan leirin alusta lähtien, mutta yleensä sekasaunaan intoudutaan vasta leirin viimeisinä päivinä. ; Ongelmia on selvästi mietitty ja niitä on ratkottu.Mutta silti ilmoilla on vähän epäilystä siitä miten varmasti saunavuorot ovat ongelmattomia niin että on oikeasti erikseen miesten ja naisten vuoro ja lopuksi sekavuoro likinäköisille.

Omakohtaisesti muistan siitä kun olin rippikouluikäinen ihan pari asiaa. Ensimmäinen oli se, että tosiasiassa rippikouluikäiset ovat jo seksuaalisia tai esiseksuaalisia ihmisiä. Eräs tyttö esimerkiksi oli rippikoulussa ihastunut minuun - joka oli silloin rasittavaa mutta myöhemmin herttaista, ja osoitti että siinä vaiheessa ei vielä ehkä ole kovin kehittynyt miesmakukaan hänellä. Tässä iässä fysiologiakin muuttuu. Ja mikä pahinta - se ei muutu kaikilla ollenkaan samaan tahtiin. Itse olin ns. late bloomer.  Joka on lähtökohtaisesti siinä iässä jotain joka ajaa tiettyjen tilanteiden välttelyyn. Muuttumiset ovat hieman ujostuttavia itsellekin. Ja mikä pahinta, se mitä muistan iästäni 15 -vuotiaana, ajattelin lähinnä yhtä asiaa : seksiä... *kröhöm* siis tietysti shakkia. Siis ihan oikeasti, kun aivan kaikesta tulee mieleen tissit kuningatargambiitti - jopa kukkasista ja auringonlaskuista. Niin miten sekasauna ei olisi sitä samaa erektiota nostavia aiheita paljastusshakkia tai kaksoisshakkia? Olisin todennäköisesti jäänyt saunasta pois. Tai en olisi, sillä esimerkiksi armeijasta muistan sen, miten helppo minut oli saada mukaan tupakkarinkeihin. En muuten polttanut, eikä kukaan teknisesti edes painostanut, mutta ryhmäpaine oli sen verran kova ja tupakka sosiaalinen tilanne, että vaihtoehtoja ei ollut. Ei ollut, vaikka kukaan ei teknisesti ottaen sanonut yhtään mitään. Olisin siis käynyt saunassa ja saanut erilaisia uusia pilkkanimiä. Poikien ja tyttöjen parissa olisi tullut varmasti eri pilkkanimet.

Eli pidän sekasaunaa vähintään haasteellisena toteutettavana. Mutta toisaalta kertoo kyllä jotain ajastamme - ja itsestäni - jos keskustelu alastomuudesta siirtyy välittömästi ahdisteluun, painostamiseen ja jopa seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Ei voi muuta sanoa kuin että tuleekohan sekasaunasta monellekin mieleen ryhmäseksi? Toki tiedän myös että jos mies juttelee lapsille, pedofilia -ajatus heilahtaa ideana useankin ihmisen päässä, varsin mitättömästi. Ja ihmiset tietävät että tämä on samalla jossain määrin oikeutettua varovaisuutta että liioiteltua leimaamista. ; Kenties oleellisin kysymys on ehkä se, että tapahtuuko näitä asioita Prometheus-leireillä ja onko sitä salailtu. Ja jos kyllä, niin rehellisesti sanoen en usko etä sitä tapahtuisi siksi, että siellä on mahdollisuus saunoa. Tietääkseni kristillisissökin rippikouluissa harrastetaan seksuaalisuushenkisiä kokeiluja nuorten itsensä parissa, kunhan valvovat silmät vain välttävät. Enkä pidä tätä kovin vakavana ongelmana. Hyvä puoli tässä on tietysti se, että saunassa erektioita on vaikeaa piilotella.

Tosin suomalaisessa kulttuurissa sekasauna on ollut historiallinen ilmiö. Jokin jota vanhoja hyviä aikoja haikaileva konservatiivi voisi innostua. Suomalainen saunahan ei ole ollut mikään epäilyttävä ja seksuaalinen paikka, vaikka saunassa on ollut yhdessä isäntäväkeä, piikoja, renkejä ja lapsia. Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata, että saunaan tuli kaikesta muustakin elämästä tuttu elinpiiri ; Ydinperhemalli on sotkenut ajatuksia siitä miten kyläyhteisön sosiaalisuus toimii eri tavalla kuin asukasluvultaan Dunbarin luvun ylittäneen kerrostalon. ; Jos Prometheusleiri olisi leiri jossa olisi perhekunta, isät ja äidit olisivat mukana saunassa vahtimassa lapsiaan. Niin sitten tilanne olisi oleellisella tavalla analoginen perinteisemmän mallin kanssa ja sitä voitaisiin pitää argumenttina. Prometheusleirillä ihmiset tuntevat toisensa hyvin lyhyen aikaa. Se on ventovieraiden sekasaunominen. Sauna taas on aina intiimi joskaan ei välttämättä seksuaalinen paikka.

---

Kirjoittaja uskaltautuisi sekosaunaan Juhan, Esan, Timon, Martin, Petterin ja Santerin kanssa. Vaikka olisi Sakarikin mukana.

Ihminen on pohjimmiltaan Kaspar Hauser

Helsingin Sanomien kolumnisti Jani Kaaro kirjoitti ihmisyydestä ja väkivaltaisuudesta. Hän nosti esille Zimbardon ns. Stanfordin vankilakokeen jossa satunnaiset koehenkilöt jaettoon mielivaltaisesti vartijoihin ja vankeihin. Vartijat alkoivat käyttäytymään väkivaltaisesti. Kaaro tiivisti tämän kokeen lopputuloksen seuraavasti "Vartijoiden ohjeistus oli pitää vankilassa kuria ja järjestystä. Tutkimus näytti osoittavan, että kun ihmiselle annetaan rajaton valta, hänen todellinen petomaisuutensa pääsee esiin. Siksi kaltaisemme laji tarvitsee järjestysvaltaa, mikä pitää petomaiset impulssimme kurissa." Tulkinta on sinänsä mielenkiintoinen koska sen katsotaan yleensä ottaen todistavan ns. ryhmäpaineen voimasta. Se siis tarkoittaisi enemmänkin sitä että yhteisö kannustaa meitä pahaan.

Kaaron tulkintakenttä on poliittinen ja vasemmistolainen. Tämä ei ole tietysti itsessään automaattisesti väärin, mutta se sävyttää kokeen varsin erikoiseen muotoon. Tulkinta on kuitenkin loppujen lopuksi persteltu. Tämän kulman korostamista tarvitaan jotta viesti olisi helpommin ymmärrettävissä ; Kaaron ideana on tuoda esiin se, että Zimbardon vankilakoe kertoi enemmän hakumenettelystä kuin ihmisyydestä. "Vuonna 2007 Western Kentuckyn yliopiston tutkijat keksivät kokeeseen uuden näkökulman. He laittoivat lehteen kaksi ilmoitusta, joissa haettiin vapaaehtoisia vankilakokeeseen. Ensimmäinen ilmoitus oli täsmälleen samanlainen, jolla oli haettu vapaaehtoisia alkuperäiseen Stanfordin vankilakokeeseen. Toinen ilmoitus oli muuten samanlainen, mutta siinä ei mainittu sanaa vankila. Tulokset olivat paljonpuhuvia. Vankilakokeeseen hakeneissa oli piirteitä, joita ei ollut toiseen kokeeseen ilmoittautuneissa. He olivat aggressiivisempia, autoritaarisempia, itsekkäämpiä, vallanhaluisempia, narsistisempia, sosiaalisesti dominoivampia ja vähemmän myötätuntoisia."

Kaaro todistaakin sen suuntaan että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä ja että kaikki pahuus pitää opettaa. Tämä on tietysti yhteensopiva sekä Zimbardon vankilakokeen ryhmäpainepuolen että sen uudemman version kanssa. Hän koristaa tätä kulttuureilla joissa korostetaan lempeyttä. "On tietysti luonnollista, että me länsimaiset ihmiset tulkitsemme kaikenlaisten pahuuden ilmentymien nousevan suoraan ihmisen universaalista pahuudesta. Mutta voisiko tämä tulkinta olla näköharhaa, joka johtuu oman väkivaltaisen ja hierarkkisen kulttuurimme päähänpinttymistä? Inuitien, eli eskimoiden, käsitys ihmisyyden perusolemuksesta on kovin toisenlainen kuin meillä. Heillä kaksi ihmisyyttä kuvaavaa peruskäsitettä ovat ihuma ja naklik. Ihuma tarkoittaa ihmisyyttä: henkilö, jolla on ihumaa, on riittävän kypsä, ettei hän tunnemyrskyssäkään käyttäydy aggressiivisesti, vaan osoittaa toisia ihmisiä kohtaan hyvää tahtoa. Naklik puolestaan tarkoittaa ihmisessä olevaa hyvää: halua suojella lähimmäistä kylmältä, nälältä ja vaaroilta. Eskimoiden näkemyksessä hyvyys liittyy läheisesti ihmisyyteen, sillä naklik on ihuman mitta. Mitä enemmän ihminen osoittaa toiminnassaan hyvyyttä, sitä kypsempi ihminen hän on." Tämä on mielenkiintoista koska myös meidän oma kulttuurimme korostaa auttamisen hyviä puolia. Kypsä ihminen on meidänkin kulttuurissamme yllä kuvatun kaltainen. Eivätkä inuiitit ole mitenkään erityisen asiallisia. Kansan perinnetapoihin on historiallisina aikoina kuulunut se, että jos joku ei ole valmis jakamaan vaikkapa tupakoistaan, tämä voidaan tappaa. Kaaro ei tietysti mainitse tätä puolta. Hän unohtaa katsoa kulttuurin toimintaa ja miettiä minkä verran siinä on julmuuden käytänteitä toisia ihmisiä, lapsia, eläimiä ja vastaavia kohtaan. Kulttuuri on aina muuta kuin opetetut ihanteensa.

Itse asiassa olen itse tätä kuvaava. Minut opetettiin oikeasti suorastaan pasifistisessa hengessä. Vesipyssykiellot ja Turtles -sensuuri olivat osa, kentis ymmärrettävä ja kuvaava osa, kuviota. Tämä arvokasvatus opetti minulle tasan tarkkaan hyvästä ja pahasta normeja. Ongelmana oli vain se, että kun perheessä esiintyi perheväkivaltaa ja sitä elää kulttuurissa jota kuvaa koulukiusaaminen, ei tästä opettamisesta ollut oikein mitään hyötyä. Arvopohja synnyttää korkeintaan käsityksen siitä mihin ei yllä ja joka näyttää jopa naurettavalta siksi että sitä ei voi soveltaa nykymaailmassa ilman että se tuottaa vakavia ongelmia. (Tosin olen kaikesta huolimatta - kuten miekkailukoulun varainhoitaja asian kuvasi - kohtuullisen sisäsiisti, joten kai se kasvatus johonkin kantoi.)

Kaaro kysyy onko ihminen pohjimmiltaan paha vai hyvä. Tässä kohden hän nostaa esiin kasvatuksen tärkeyden. "HS:n nettikeskustelussa joku kirjoitti, että jos lasta ei kasvateta, hänestä tulee peto. Se oli voimakas kannanotto ihmisen sisäisen pahuuden puolesta ja kasvatuksen kyvystä hillitä tuota pahuutta." Tämä onkin nähdäkseni se ongelma. Nähdäkseni Kaaroa ja muutakin asiaan liittyvää keskustelua värittää liikaa fiksoituminen ns. petoihin. Nähdään että kasvatus on "petoutumisen estämistä" ja että hyvyys on väkivallattomuutta. Ja juuri näinhän ei ole. Itse asiassa tilanne on siitä mutkikas että oikeudenmukaisuus ja väkivalta ovat itse asiassa toisiinsa kytkettyinä. Sillä oikeudenmukaisuus jolla on mitään väliä on sitä että menee estämään pahuutta aktiivisesti. Tämä on aina sosiaalisesti ylemmän statusaseman ottamista tai sellaiseen pyrkimistä. (Jos on minun tavoin "maailman huonoin supersankari" yrittää ihminen silloin mennä puuttumaan ja tunkemaan nenäänsä muiden asioihin mutta ei vain onnistu prosessissa.) Passiivisuus ei kuitenkaan tarkoita oikeudenmukaisuutta vaan passiivisuutta.

Aaron Jamesin kusipäisyysnäkemys iskee kiilaansa juuri tähän väliin ; Kusipää toimii aggressiivisesti koska kokee että hänellä on moraalinen oikeutus. Zimbardon vankilakokeen tulkinnassa väkivalta sekoittuu helposti siihen että motiivienkin pitäisi olla likaisia. Tämänlainen essentialismi on kuitenkin näköharha. Ihminen harrastaa paljon sublimointia ja ressentimentiä. Osa voi muuttaa likaiset motiivinsa joksikin hyväksi. (Pätemisentarve ja egoilu johtaa ahkeruuteen ja vaikkapa hyvän filosofian tekemiseen. Tai ainakin välttävää blogia.) Samoin hyvillä motiiveilla voidaan tehdä pahaa. (Rakkauden uskonnon pyhän kirjan Raamatun käskyt motivoivat kiusaamaan homoperheisiin adoptoituja lapsia koulussa.) Kuitenkin jo termi vankila tarjoaa viitekehyksen jossa roolissa on moraalinen taso. Vanki on tehnyt jotain pahaa joten joku voi motivoitua moraalisella närkästyksellä. Ulkopuolisesta jotkug  Abu Ghraibin vankien julmat ja nöyryyttävät kokemukset ovat käsittämättömiä ja julmia ja voivat johtua vain pahuudesta. Mutta oikeasti siinä ollaan tietysti vihaisia ja surullisia 9/11 -terrori-iskusta joa koetaan kohteet syyllisiksi ja pahoiksi ja siksi rankaisukin on "luvallista". (Abu Ggraibin touhut ovat tosin sitä rankkuusluokkaa että niitä tuskin tapahtuu edes melko HC -tasoisten sadomasokistien parissa. Tosin tässähän HC:ilijoilla ei kyllä näytä olevan mitään ylärajaa jota joku yksilö ei voisi ylittää.)

 Kun Kaaro vertailee kulttuureja hänellä on selvästi väkivalta-pahuus-hirviö -skeema. Hän käyttää vertailussa väkivallatonta kulttuuria
 1: "Piaroat kasvattavat lapsiaan tavalla, jota antropologit kutsuvat joskus ei-kasvatukseksi. Toisin sanoen, lapsia ei kielletä eikä rangaista, ja jos he joskus tekevät jotakin, mitä vanhemmat eivät hyväksy, vanhemmat osoittavat sen lähinnä mulkaisemalla lasta tyytymättömästi. Piaroa-lasten elämä on siis lähellä sitä, mikä on omankin poikani unelma: voi kun saisi olla vaan."
2: "Shavantet sen sijaan eristävät poikalapset vanhemmistaan vähintään viideksi vuodeksi. Tuona aikana vanhemmat miehet simputtavat heitä kuin armeijassa ikään, ja heidät pakotetaan kestävyystesteihin, tappelemaan ja valvomaan yöt läpeensä. Jos shavantepoika vastustaa äitiään tai lyö häntä, vanhemmat miehet kehuvat ja kannustavat häntä."

On itse asiassa huvittavaa että Kaaron jalo villi -teemaista näkökulmaa ovat kritisoineet esimerkiksi Jaques Derrida, joka on tietysti vasemmistolainen intellektuelli. Hänhän ihmetteli miten heimojen tutkijoilla on ajatus siitä että väkivalta ja pahuus tulevat ryhmään ulkoa ja toimet tulkitaan tässä valossa. Kun heimossa tehdään jotain, se tulkitaan hyvän jap ositiivisen kautta. Esimerkiksi jo Kaaron esimerkeistä voi nostaa esiin teeman jossa ihannoidaan vanhempaa joka korkeintaan mulkaisee lastaan. Koulukiusattuna olemisen ajoilta olen jossain määrin tietoinen tästä vanhempana olemisen tyylistä. Nämä aikuiset ovat sääliöitä, jotka antavat väkivallan tapahtua ja mahdollistavat ja ylläpitävät ilmapiiriä jossa väkivaltaa voi tehdä ilman mitään seuraamuksia. Derridan ajatuskeikausten tapaan voin kysyä että miksi se, että oma lapsi hakkaa ja lyö toista lasta ja vanhempi "epäkasvattaa" lastaan korkeintaan mulkaisemalla on mitään hyvyyttä tai väkivallattomuutta. Päähänsilittelijävanhemmat noudattavat teemaa "ei meidän poika" ja "kyllä meidän poika osaa hyvän ja pahan välisen eron" ja lopulta "kyllä me nyt paheksumme tuota tekoa hyihyi". Ja tämä ei muuta käytöstä yhtään. Kun ihminen on jo oppinut väkivaltakielipelin, ja huomannut sen tehokkaaksi tempuksi ei mikään päänsilittely auta. (Kenties ennsen sitä tilanne on toinen.)
1: Ja itseäni ärsyttää sekin miten apua haetaan heimoista. Sosiaalisen yhteisön koko on ratkaisevan tärkeä. Se, onko yhteisö ns. Dunbarin lukua pienempi vai suurempi on niin ratkaiseva että keino joka toimii tätä pienemmissä systeemeissä ei todellakaan mitenkään uskottavasti toimi tätä suuremmassa. Oleellisesti epäanalogisten yhteisöjen vertaileminen kuin ne olisivat analogisia on lähtökohtaisesti virheellistä - ja kenties pahuutta.

Toki oikeistolaisessa oikeuskäsityksessä on ongelmia. Useinhan tässä korostetaan sitä että rangaistusten olisi oltava kovia. Koston ja oikeudenmukaisuuden yhteennivoutuminen on oikeistolaisessa maailmassa kaikenkattavaa. Onkin hupaisaa että kuolemantuomiota myydään usein pelotevaikutuksen kautta. Mutta tosiasiassa kuolemantuomion olemassaolo ei laske rikosten tekoa paitsi vähän aikaa lain säätämisen jälkeen. Sen jälkeen tehot menevät pois. Ihmiset eivät tee rikoksia olettaen että he jäävät siitä kiinni. Jos he uskoisivat jäävänsä kiinni, he eivät tekisi rikoksia. Ja muutenkin on tietysti paradoksaalista etä kuolemanrangaistus on perustaltaan julma ja väkivaltainen. Ja ihmiset joille on "opetettu asiaankuuluvasti - mielellään vitsalla - moraalia ja joiden kristillisen elämäntavan läpitunkee synnin ja taivaspaikan ajattelu" aivan oikeasti kannattavat toisen ihmisen tappamista. Jos oikeudentunto todella karsisi väkivallan, se olisi varmasti karsiutunut näistä ihmisistä. Mutta kuten edellä mainittu, väkivaltaa ei saa katsoa petokannanotosta. (Psykopaatit ovat marginaalinen vähemmistö, vaikka jokaisen pomona sellainen tuntuukin olevan - ainakin kun juttuja kuuntelee.)

Minä kysyn kysymyksen siitä että tuleeko ihmisestä hyvää mitenkään. Nähdäkseni ei ole väkivallatonta kulttuuria. Eli kulttuuria joissa ei koskaan tapahtuisi pahoinpitelyitä, murhia, raiskauksia tai ryöstöjä. Samoin ei ole eisosiaalista kulttuuria. Ja tämä on nähdäkseni se tärkein aukko Kaaron ajattelussa. Hän nimittäin ajattelee että kulttuureissa joissa lasta ei iskosteta väkivaltaisuuteen heille ei tehdä mitään. Eli kun "eikasvatetaan" niin silloin ei tehtäisi mitään ja ihmisyyden perusessenssi nousisi esiin ja paljastaisi meissä kaikissa olevan hyvyyden. Mutta juuri näin ei ole.

Olen monesti sanonut että koulun tärkein tunti on välitunti. Minun kasvatuksessani tätä pidettiin marginaalisena ja koulun jälkeen kavereille menemistä pidettiin jopa ajanhaaskauksena koska ei ne kaverit kuitenkaan ole ollenkaan kavereita enää aikuisena. Tämä on toki validi mahdollisuus ja kuvannee useimpien elämää. Mutta sosiaaliset taidot kuitenkin siirtyvät. Ja niitä oppii vain yhdellä tavalla. Tekemällä. ; Omat ihmisyystaitoni ovat hyvin rajalliset. Ja rajallisuuteni vuoksi tiedän, että kyseessä on taito; Ne jotka ovat iskostuneet ja harjaantuneet kokevat että he vain tekevät eivätkä mieti. Vähän samalla tavalla kun minäkin ajattelen suomen kielellä ja kun kohtaan ulkomaalaisen, jotenkin mielessä on että hekin pohjimmiltaan ajattelisivat suomeksi. Ja siksi epäonnistunut kommunikaatio vaihdetaan siihen että puhutaan suomea hitaasti ja kovaan ääneen että toisen aivojen perusasetus tulisi päälle. (Tai oikeasti näin ei tapahdu, mutta jos näin tapahtuisi se olisi juuri sitä miten sosiaalisuus nähdään vain olevana perusihmisyytenä eikä taitona jota pitäisi opiskella.)
1: On toki kyseenalaista onko minulla kavereita tai ystäviä sanan vahvimmassa mielessä ollenkaan - en ole harjaantunut ja aikuisten maailmassa valtaosa ihmisistä on niin harjaantuneita että olen kuin uimakoululainen uimamaisterien kisoissa ja liian moni uimamaisteri ei ajattele uimista ollenkaan taitona edes ja ihmettelee mitä se jätkä siinä hidastelee - mutta joka tapauksessa minulla on ala-astelta asti seurannut sellaisia ihmisiä jotka kestävät varsin vaikeaa persoonaani määrissä joka ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä itseäni. Tai jotka ovat aikuisiällä olleet läsnä merkittävissä määrin lähimenneisyydessä. Tekisi mieleni sanoa Juhanille ja Annalle että kaiken tietämäni mukaan heitä ei ole olemassa. Mutta se saattaisi olla korsi joka katkaisee kamelin selän.

Ihminen ei ole "pohjimmiltaan" yhtään mitään ja kaikkea. Ihmisellä on temperamenttityyppi joka on synnynnäinen. Ihmisellä on kasvatus joka opettaa hänelle jotain ja kulttuuri joka opettaa hänelle mahdollisesti jotain muuta. Ja perheessä ja yhteisössä tapahtuvat asiat jotka käytännössä paitsi tukevat niin myös kyseenalaistavat kaikki nämä opetetut ihanteet. Ilman tätä kaikkea ihminen on tynnyrissä kasvatetu Kaspar Hauser. Tosin sillä erolla että jopa Kaspar Hauser osasi sanoa "minä olen Kaspar Hauser" ja "Haluan olla ratsastaja kuten isäni." Ja hän osasi leikkiä kirkasvärisillä nauhoilla.

Onkin vittumaista kun kasvatus muuttuu kasvatuksesta oman poliittisen näkemyksen mukaisten teorioiden rakenteluksi. Se kun jo itsessään rakentaa koko tämän peto-väkivaltaskeeman jossa on absoluuttinen hyvästä kumpuava hyvä ja pahasta kumpuava paha. En tiedä kasvattaako oikeistolainen tahi vasemmistolainen perustelukulttuuri ihmisissä hyvää. Ainakin minussa ne kuitenkin synnyttävät vittuuntuneisuutta, vihaa ja aggressiivisuutta. Lapsi välineellistetään poliittisen ideologian sätkynukeksi. Ja hinnan maksavat lapset, esimerkiksi koulukiusatut sellaiset. (Kyllä minä niin mieleni pahoitin.)

---

Kirjoittaja ei usko että jo väkivallan kielipelin joko synnynnäiseltä temperamentiltään oppineita lapsia voitaisiin kasvattaa väkivallattomiksi lempeydellä, koska he ymmärtävät pääasiassa sen miten kätevä keino ja tehokas kielipeli väkivalta on. Ja miten pienen pelotteen etusormi tarjoaa nyrkkiin ja selkäsaunaan verrattuna. Hän uskoo että isommalla väkivallalla tämä voidaan saada kuriin, mutta tämä ei muuta väkivaltaan oppinutta ihmistä. Häntä lohduttaa vain sellainen ajatus että vaikka väkivaltaisia ei voi opettaa hyviksi, heidät voi kuitenkin aina kitkeä geenipoolista.

Kun koolla on väliä - eksistenssi mittakaavakysymyksenä

"Kun muistosi ei enää satuta ketään / Silloin särkyy sydämeni / Kun muistosi ei enää satuta ketään / Sydämeni kulkee yli rauhattoman maan / Minun sydämeni hajoaa / Tuulen kanssa kulkemaan."
(CMX, "Minun sydämeni on särkynyt")

Katolisilla on erityinen ajatus kuolleista. Heillä on erityinen konsepti ihmisille jotka ovat kuolleita ja unohdettuja. Heillä on erityisiä rukoustilaisuuksia joissa muistetaan ihmisiä jotka on unohdettu. Tämä on ajatuksena mielenkiintoinen ja kaunis. Sillä monesti kuolleiden muistamisen katsotaan olevan tärkeää. Ihminen ikään kuin jatkaa olemassaoloaan jälkeenjäävien muistoissa. Siksi hautausmaiden hoitamattomat haudat kertovat tavanomaista hautaa surullisemman tarinan. Surullisempia hautoja emme enää edes huomaa. Sillä unohduksen seuraavalla tasolla vastaan tulee se, että tosiasiassa kaikkia hautoja ei edes pidetä "säilyttämisen arvoisina" ja niiden kivet poistetaan ja hautapaikka uudelleenkäytetään. Uusi kivi piilottaa sen, että paikalla on joskus ollut toinenkin hauta.

Hautausmaihin liitetään paljon merkityksiä. Hautausmaat ovat siitä erikoisia paikkoja, että niissä Dunbarin luku taatusti ylittyy ; Haudattuja on niin monta, että kukaan - ei edes kaikista pitkäikäisin ja ihmisrakkain pastori - ei voi pitää mielessään merkityksellistä kuvaa kaikista. Tästä seuraa se, että yksittäisen haudan merkitys tavallaan latistuu. Hautausmaalla on aina joitain spesiaaleja ja tärkeitä hautoja ja muut ovat arvostettuja enemmänkin ideaaleina. Että kuolleita pitää kunnioittaa, mutta heihin ei kohdisteta erityisiä surun tunteita. ; Avainteemana on se, että hautausmaa tavallaan muuttaa mittakaavaa. Yksityisen ihmisen arvoa korostetaan kulttuurissamme. Jokaisen ihmisen kerrotaan olevan erityinen ja arvokas. Tämä toimii kuitenkin lähinnä "pienemmässä mittakaavassa". Kun hautoja kasataan yhteen, joko henkilökohtainen tahi yhteiskunnallinen taso muuttaa tapaa jolla tarkastelemme ympäristöämme. Ja niin esimerkiksi lähisukulaisen - tahi Suomenlinnan vara-amiraali Cronstedtin krypta - muuttuvat jotenkin tärkeämmäksi ja oleellisemmaksi kuin muut. Ihmisen arvo tietysti pysyy samana, ja kaiken takana on vain mittakaava. ; Emme me muista vanhoja historiallisia hautoja henkilökohtaisen ihmissuhteen kautta, vaan sen sosiaalisten liitoksien kautta.

Tämä vastaava toimii kaikessa. Kenties suurin niistä koskee maailman kokoa, ihmisen pienuutta ja universumin kokoa.

Ihmiset ovat pieniä jo lentokoneperspektiivistä.
Saati sitten universumin mittakaavassa.

Guy Kahane on tehnyt tähän liittyen artikkelin joka käsittää juuri mittakaavan ja ihmisen kosmisen merkityksettömyyden välistä suhdetta. Hän lainaa esimerkiksi Russellia joka selitti että "Brief and powerless is Man's life; on him and all his race the slow, sure doom falls pitiless and dark. Blind to good and evil, reckless of destruction, omnipotent matter rolls on its relentless way." Kahane ottaa tämänlaiset lausumat lähtökohdakseen. Ja että mittakaavan lisäksi myös aika on usein nähty vastaavalla tavalla ; Thomas Nagel on ajan kohdalla selittänyt että "reflection on our minuteness and brevity appears to be intimately connected with the sense that life is meaningless".

Kahanella on pointtia ; Kun katsotaan historiaa, voimme huomata että avaruuskäsityksemme on mullistunut. En puhu pelkästä maakeskisyydestä luopumisesta ja aurinkokeskisen maailmankuvan vyörytyksestä, kuten tavallista on. Vaan kun asiaa katsotaan aivan suoraan, niin käsitystemme mukainen universumi on paisunut. Universumi on aina paljastunut suuremmaksi kuin mitä olemme uskoneet. ; Tällä on ollut valtava merkitys ; Ennen universumin rakenteen katsottiin heijastavan ja tukevan ihmiskunnan tärkeyttä. Maakeskisyys korosti että olemme universumin ytimessä ja siksi jotenkin erityisen tärkeitä. Aurinkokeskisyyden nähtiin loukkaavan ihmistä ja Jumalaa. Se oli paitsi tosiasiaväite, myös eksistentiaalisen kriisin paikka. ; Universumin kasvaessa, tilanne on mennyt yhä enemmän ja enemmän siihen suuntaan että ihmisen tulisi kokea pienuutta ja nöyryyttä valtavan avaruuden alla. Kasvanut mittakava kertoo monista siitä että ihmisten arvo jotekin kutistuisi.

Kun avaruus on suuri, ihminen on pikkuriikkinen pölyhiukkanen. ; Kun avaruutta mitataan valovuosissa ja vuosimiljardeissa ei sata vuotta ja vajaa kaksi metriä voi olla kovin mittava pala kokonaisuutta. Astrobiologia, jota usein käytetään apologeettojen jumalapuheissa perustelemaan sitä miten "privilidged planet" maa on, helposti ampuu itseään jalkaan. Sillä se korostaa miten absurdi sattumus ihminen on. Kun universumi on läpeensä elämälle viheliäinen paikka, ja vaaditaan erityisolosuhteita että ihminen voi olla, korostuu enemmänkin se että olemme sattuma emmekä jokin Jumalan olennainen suunnitelma jonka olemassaolon ja elämisen vuoksi hän on rakentanut koko muun universumin. Nöyryys omasta pienuudesta toki lisääntyy mutta Jumalisuus voi tuntua jopa epätodennäköisemmältä.

Kuitenkin voidaan nähdä että aivan kuten hautausmaat eivät halveksu yksilöitä, vaan keskitymme tiettyihin paikkoihin mittakaavan vuoksi, voisimme huomata että kyseessä on "mittakaavakysymys". Arvo ei itse asiassa katoa mihinkään. Cronstedtin haudalla kävijä ei halua loukata samalla hautausmaalla olevia muita ihmisiä, eikä oikein kukaan näe tässä vierailussa "sellaista viestiä".

Jos ajattelemme että merkitys on kohteen arvo jaettuna tarkastelumittakaavan koolla, voimme huomata että tosiasiassa halveksuta arvoa ollenkaan. "Tekorationaalisena" matematiikkavertauksena (ei siis ehtana matematiikkana vaan metaforana jossa on matemaattista notaatiota jotta idea toisi asian selville. Filosofit tekevät tätä usein ja se on häiritsevää. Ja minäkin teen sen nyt, pahoitteluni.)

Merkitys = Arvo / Mittakaavalla

Kohde ja sen arvo pysyvät samana. Ainut mikä prosessissa muuttuu on perspektiivi. Merkitys voi pienentyä mittakaavan kasvaessa mutta tämä ei halveksu arvoa - tai oikeastaan käsittele tätä mitenkään. Arvo ja Merkitys esiintyvät puheissa vain usein ikään kuin synonyymeinä vaikka ne ovat vain toisiinsa liitoksissa.

Ja tämä erotteleva on maantieteellistä eksistentialismia samaan tapaan kuin Heidegger käsitteli ihmisen ajallista rajallisuutta aikaa käsittelevässä eksistentialismissaan. Ja hän päätyi aivan päinvastaisseen tulokseen kuin Nagel ; Hänestä kuoleman ja rajallisuuden tiedostaminen on se joka ylipäätään antaa asioille ja valinnoille niiden arvon. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa että pienuus luo merkitystä yksityiskohdille. Näin ollen jos joku ahdistuu tähtitaivaasta ja menee katsomaan televisioviihdettä, hän ei välttämättä toimikaan typerästi ja pinnallisesti vaan päin vastoin, osaa ymmärtää rajallisuutensa ja ottaa arvon siitä mistä voi.

Kahane itse  asiassa valaisee tätä ajatusta mukavasti käyttäen vertauskuvana kirjaa. Siinä tutkimuskohde antaa mittakaavan. Jos teet kirjaa perheestäsi, pienen urheilukilpailun voitto voi olla merkittävä. Mutta jos katsotaan koko kylää, niin jos painaa yhden tälläisen pitäisi jotenkin painaa muitakin vastaavia voittoja joita on älyttömästi. On käytännöllistä laittaa mitali mukaan jos voitto on osa pidempää voittoputkea tai voitto liittyy paikallisesti suurikokoiseen ja merkittävään urheilujärjestötoimintaan. Globaalilla tasolla urheilijoita tutkiessa huomio voi keskittyä olympiavoittajiin ja tällä voitolla ei ole siellä sijaa. Silti voitto ja mitali on joka kerta täsmälleen sama. (Jopa yhteiskunnalliselta ja muilta ns. konstruoiduilta arvoltaan sama.)

Yksilön kuolema joka tapahtuu yhdessä huoneessa jota tarkastelemme on merkittävä. Uutisissa yksilöiden kuolemat tiivistyvät tilastoihin joissa voidaan puhua isoistakin numeroista. Jokainen kuolema on pienessä mittakaavassa yhtä merkittävä. Suuressa mittakaavassa muutkin asiat vaikuttavat siihen mitä "kannattaa nostaa esiin". Ja tässä ratkaisu on yleensä yhteiskunnallis-pragmaattinen eikä suoraan eettinen. Tässä mielessä hoitamaton, unohdettu - kenties jopa purettu - hauta on saman arvoinen kuin se, jolla on kivi ja hoidettu alusta. Vain tarkastelumittakaava muuttuu. Arvossa kysymys ei ole enää edes muistamisesta, siitä että sukuperspektiivi katoaa tuhoaa yhden tarkastelukulman soveltamisen elämässä, mutta tämä koskettaa mittakaavatasoa, ei sitä että tämän kyseisen ihmisen elämä olisi unohtamisen hetkestä lähtien mitätöitynyt. Perspektiivin katoaminen on mittakaavamuutos joka perimmiltään ei koske arvoa, vaan heijastuu vain merkitystasolla.