Tom Cutlerin kirja "211 asiaa, jotka äijän tulee tietää" sisältää sivuilla 83-84 filosofian maailmaan soluttautumisen. Kirjan mukaan filosofia on tiedemaailmaa vähemmän lopullisen todistamisen ja kumoamisen tiellä, joten se on ylipäätään hedelmällinen soluttautumisen kohde. Siinä filosofia jaettiin kahtia: Niihin jotka käsittelevät lyhyesti ja yksiselitteisesti erilaisia asioita. Ja niitä jotka käsittelevät mutkikkaita sanoja käyttäen erilaisia liirumlaarumeja. Tässä taustalla oleva jako oli kirjan esimerkkien nojalla jako analyyttiseen filosofiaan ja mannermaiseen filosofiaan. Kirjan mukaan mannermainen filosofia oli juuri se kohde jonne kannattaa soluttautua, koska siellä pärjäämiseen riittää mutkikkaita sanoja sisältävä sanalista. Siinä kykenee helpommin ilman taitoa näyttämään mestarilta. Sokal olisi varmasti aivan samaa mieltä.
Toki tässä asiassa on paljon erimielisyyttä. Esimerkiksi Bergson on erottanut kahdenlaista tietoa:
1: Metafyysinen olemustieto, jossa ollaan melko lähellä sitä mitä postmodernistinen (mannermainen filosofi) sanoo kun hän puhuu näkemyksestä.
2: Struktuurinen tieteellinen tieto, joka taas on analyyttisen filosofian ja tieteellisen tutkimuksen aihepiirissä.
Bergsonista ensimmäinen oli verrattomasti paljon tärkeämpää. Hieman samoilla asioilla on ollut tietysti Kant, joka pyrki vetämään tieteellisen tiedon rajat, jotta uskolle jäisi tilaa. Myös Gould kannatti tämäntyyppistä ajattelua NoMa -periaatteessaan. Että tiede toimii tiedon ja usko etiikan alla, jolloin niiden alueet eivät kohtaa.
1: Toki tässä tulee mutkikkuutta peliin siinä vaiheessa kun uskonnoissa ruvetaan esittämään maailmansyntymyyttejä ja kannanottoja maailmanhistoriaan. Joku voi vakavissaan esittää Eedenin puutarhan olevan todellinen paikka - tai että kuun takana on ihan oikeita natseja. Ja kristinuskossa vähintään väitetään että vuonna 30 eräs puusepän poika teloitettiin Jerusalemissa. Tältä osin siihen liittyy tieteellisen maailman väitteitä.
___1.1: Toki näitä usein selitetään metaforiksi, joka on kaunis tapa vihjata että kyseessä ei ole väite siitä mitä maailmassa on tapahtunut. Moni toki pitää vihjettä siitä että "Jeesuksen kuolema on metafora, ei väite historiaan" likimain samana kuin että väittää että "Raamattu" on satukirja.
Ajattelin kuitenkin että struktuureiden kanssa on kiva pelehtiä. Sillä jos ne eivät ole tärkeitä, niin niiden kanssa pelaaminen on sentään "vähän vähemmän arvailun varassa kuin se toinen". Tämän ymmärtämisessä on ehkä helpointa palata määritelmiin. On hyvä aloittaa varhaisesta, sillä ne ovat usein arkijärjellä ymmärrettävimpiä. Aristoteleen mukaan määritelmässä on ainakin seuraavat asiat:
1: Genus proximum, ylempi käsite.
2: Differentia spesifica, joka on tarkennuskäsite.
Tätä kautta syntyy hierarkinen määritelmä. Tätä valaissee Platonin ihmisen määritelmä Animal bipes implume, kaksijalkainen höyhenetön eläin. Tässä ihminen on käsite, jossa on tarkennettu laajaa määritelmää eläin tarkennuksilla kaksijalkainen ja höyhenetön.
Aristoteleen mukaan määritelmä voi olla huono seuraavin ehdoin:
1: Se oli liian laaja. Tällöin määritelmä ei kykene riittävän tarkasti erottelemaan eri asioita. Tällöin kasvaa sekaannuksen riski, kun eri asioita kohdellaan samoina asioina.
2: Se on liian suppea, jolloin määritelmässä on liian tarkatsi yksityiskohtia, jolloin sen kautta ei synny järkevää yleiskuvaa, määritelmän rajaama alue jää käyttökelvottomaksi sirpaleeksi.
3: Määritelmä on epätosi, jolloin määritelmän tunnusmerkit eivät toteudu. Aristoteles uskoi että oikea määritelmä on sama kuin totuudellinen määritelmä, jotain joka on muutakin kuin esimerkiksi valittu perspektiivi.
Tieteellisessä ajattelussa näitä välineitä on ajan saatossa tietysti uudistettu. Sen käytössä on nominaalimääritelmiä, jotka katsotaan pelkiksi sopimuksiksi. Määritelmien hyödyllisyys ja epäkäytännöllisyys ovat ratkaisevan tärkeässä asemassa. Hyvä määritelmä on sellainen jonka parissa voidaan mahdollisimman helposti tehdä tutkimusta. Tämä on erikoinen ero Aristoteleen näkemykseen. Tavallaan totuusarvon sijasta on tullut se, kuinka kätevä työkalu se on. Tässä määritelmä on olennaisesti myös perspektiivikysymys.
Toki määritelmäasiat ovat muutenkin hieman muuntuneet. Eksplisiittiset määritelmät ovat sellaisia, joissa on kaksi osaa.
1: Definiendum, määriteltävä kohde.
2: Definiens, joka määrittelee edellisen.
Tälläinen määritelmä voi olla väärä seuraavilla tavoilla:
1: Se johtaa ristiriitaan, jolloin seuraa käytännössä se, että mikään ei sovi sen määritelmään.
2: Se on tautologia, jolloin sen kautta voidaan todistaa mitä tahansa, myös keskenään ristiriitaisia asioita.
3: Määritelmä on kehäinen, eli definiens sisältää definiendumin tai toisin päin.
Aristoteleen tapa määritellä on tässä tapauksessa yhdentyyppinen erikoistapaus.
Se, miten näitä määritelmiä pyritään käyttämään, on melko mielenkiintoinen. Perusideana on se, että aksioomista johdetaan teoreemoja. Tässä tavoitellaan sitä että aksioomat ovat tarkasti määriteltyjä ja vähälukuisia. Tämä on matematiikassa tuttua esimerkiksi siinä kohden, kun esimerkiksi pisteen ja suoran määritelmien kautta johdetaan erilaisia asioita geometriassa.
Aksiomaattisessa systeemissä on muutamia vahvoja etuja:
1: Jos aksioomat ovat tosia, tiedetään että lopputulos on tosi.
2: Jos teoreema osoittautuu vääräksi, tiedetään että aksioomissa on jokin virhe.
Mielenkiintoinen asia on tietysti se, että kun me tarkkailemme luontoa, tässä on aksioomia, ja kun käsittelemme niitä logiikalla, sisältää looginen järjestelmäkin aksioomia. Tätä kautta mukaan tulee mielenkiintoisia haasteita, esimerkiksi jos on virhe, on vaikeaa seurata systeemiä ja varmasti sanoa että mikä asia tai mitkä asiat ovat väärin.
Kuitenkin systeemi on edullinen verrattuna implisiittisiin määritelmiin, joissa määritelmät ovat epämääräiset, tuntemattomat. Näissä on usein "hiljaisia oletuksia", joita ei nosteta esille. Näiden totuusarvojen koettelu, eli itsekriittisyyden taso, on paljon pienempi.
Toki aksiomaattisissa systeemeissä on melko erikoisia vaikeuksia. Gödelin todistus osoitti että aksiomaattinen järjestelmää ei voida koskaan saada valmiiksi. Tämä tietysti sotki muun muassa matemaatikkojen haaveet siitä että matematiikka voitaisiin saada valmiiksi aksiomatisoimalla se perusteellisesti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste näkemys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste näkemys. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
tiistai 23. helmikuuta 2010
Varatut miehet.
Nihilistin päiväkirjassa oli New Scientististä löytynyt juttu. Siinä oli Melissa Burkleyn koe, jossa naiset oltiin pistetty valitsemaan miehiä. Havaittiin että sinkkunaiset havittelevat mieluummin varattuja miehiä kuin vapaita. Kuvat ihannemiehistä olivat samat, eikä viereen laitettu naista joka olisi voinut saada miehen näyttämään paremmalta. Miehen "parisuhdestatus" vain vaihtui, ja samalla reagoinnit.
Ilmiö itsessään on itselleni ollut "ns. ilmiselvyys". Tämä tarkoittaa likimain samaa kuin että se on ollut minulle oletus, joka oli perustunut "näkemykseen". Sen takana oli ennakkoluuloja ja elämänkokemusta.
Tuota tilannetta en sen sijaan olisi osannut odottaa. Sillä päälle liimaamani syyt olivat olennaisesti erilaisia. Oletin että takana on parisuhteessa olevien miesten asennoituminen maailmaan. He olisivat rennompia, ja vähemmän metsästämässä, jolloin he häiritsevät vähemmän, ja ovat tätä kautta miellyttävämpiä. Ja itseluottamuskin olisi paremmassa jamassa.
1: Jälkimmäisestä löytää hauskan esimerkin katsomalla "Kolmas kivi auringosta" -komediasarjaa. Siinä on yksi plastiikkakirurgiaa käsittelevä jakso, jossa Harry saa "komean" statuksen plastiikkakirurgilta. Hän pukeutuu ja ryhdistäytyy, ja onkin ihan kohtuullisen hyvän näköinen. Loppukaneetissa hän sanoo että ei halua enää olla kaunis koska häntä kohdellaan idioottina - toki häntä kohdellaan idioottina muutenkin. Kun häneltä kysytään että miten tuollaisen voi valita, niin vaatteita vaihtamatta ja naamaa leikkelemättä, ilmeily ja eleilytapaa mmmuuttamalla, parissa sekunnissa, näyttelijäsuoritus näyttää miten se onnistuu. Tämä on oikeasti melko vakuuttava pari sekuntia, joskin se täytyy nähdä jotta sen voi ymmärtää.
Toki tämä koejärjestely ei kumoa sitä että näillä uskomillani asioilla ei olisi merkitystä. Se kuitenkin näyttää että niitä ei tarvita efektiin. Naiset pitävät jo itse avioliitossa olemisesta. Parhaat ovat varattuja, mutta eivät siksi kuin ihmiset luulevat. Sillä varaus muuttaa koko statuksen.
Tämä olkoon malliesimerkki siitä, miten ihminen, silloinkin kun on oikeassa, voi olla sitä vääristä syistä. Ja vaikka näihin liimaisi päälle perusteluja, ne eivät välttämättä tule todistetuksi samalla kun tuo taustateoria osoittautuu päteväksi.
Näkemys on toki tärkeää, mutta en laittaisi sen ja tiedon välille yhtäläisyysmerkkejä. Ja perustelujen miettiminen ja näiden perustelujen koettelukin ovat hieman eri askeleella perustelluuden tiellä.
Ilmiö itsessään on itselleni ollut "ns. ilmiselvyys". Tämä tarkoittaa likimain samaa kuin että se on ollut minulle oletus, joka oli perustunut "näkemykseen". Sen takana oli ennakkoluuloja ja elämänkokemusta.
Tuota tilannetta en sen sijaan olisi osannut odottaa. Sillä päälle liimaamani syyt olivat olennaisesti erilaisia. Oletin että takana on parisuhteessa olevien miesten asennoituminen maailmaan. He olisivat rennompia, ja vähemmän metsästämässä, jolloin he häiritsevät vähemmän, ja ovat tätä kautta miellyttävämpiä. Ja itseluottamuskin olisi paremmassa jamassa.
1: Jälkimmäisestä löytää hauskan esimerkin katsomalla "Kolmas kivi auringosta" -komediasarjaa. Siinä on yksi plastiikkakirurgiaa käsittelevä jakso, jossa Harry saa "komean" statuksen plastiikkakirurgilta. Hän pukeutuu ja ryhdistäytyy, ja onkin ihan kohtuullisen hyvän näköinen. Loppukaneetissa hän sanoo että ei halua enää olla kaunis koska häntä kohdellaan idioottina - toki häntä kohdellaan idioottina muutenkin. Kun häneltä kysytään että miten tuollaisen voi valita, niin vaatteita vaihtamatta ja naamaa leikkelemättä, ilmeily ja eleilytapaa mmmuuttamalla, parissa sekunnissa, näyttelijäsuoritus näyttää miten se onnistuu. Tämä on oikeasti melko vakuuttava pari sekuntia, joskin se täytyy nähdä jotta sen voi ymmärtää.
Toki tämä koejärjestely ei kumoa sitä että näillä uskomillani asioilla ei olisi merkitystä. Se kuitenkin näyttää että niitä ei tarvita efektiin. Naiset pitävät jo itse avioliitossa olemisesta. Parhaat ovat varattuja, mutta eivät siksi kuin ihmiset luulevat. Sillä varaus muuttaa koko statuksen.
Tämä olkoon malliesimerkki siitä, miten ihminen, silloinkin kun on oikeassa, voi olla sitä vääristä syistä. Ja vaikka näihin liimaisi päälle perusteluja, ne eivät välttämättä tule todistetuksi samalla kun tuo taustateoria osoittautuu päteväksi.
Näkemys on toki tärkeää, mutta en laittaisi sen ja tiedon välille yhtäläisyysmerkkejä. Ja perustelujen miettiminen ja näiden perustelujen koettelukin ovat hieman eri askeleella perustelluuden tiellä.
lauantai 19. joulukuuta 2009
Virheet ja oppiminen.
Ihmiset keskimäärin vihaavat virheitä. Tietämistä haluavat ihmiset luultavasti vihaavat virheitä vielä muita enemmän. Kuitenkin virheillä on selvä arvo. Daniel Dennett on kirjoittanut tähän liittyen jutun "How to Make Mistakes". Hänestä virheitä ei suinkaan tule pelätä.
Syynä on se, että ilman virheidentekoa ei voida oppia yhtään mitään.
1: Tätä kautta näkemys eroaa olennaisesti vanhahtavasta näkemyksestä, jossa saavuttaakseen tietoa, pitäisi jotain uhrata. Tätä näkemystä ovat edustaneet sellaiset tahot kuin viikingit, joiden jumala, Odin, sai tietoa uhraamalla itsensä itselleen, roikkuessaan maailmanpuussa hirtettynä. Ajatus on muutenkin suosittu. Esitetään esimerkiksi että vain luopumalla omasta näkemyksestä voi oppia toisen näkemyksen ja tätä kautta saat mistä luovut. Itselläni on tähän kohtaan samansuuntainen suhde, kuin mitä James Richardsonin aforismi sanoo "Ne, jotka vaativat hyvitystä uhrauksistaan, tekivät sijoituksen, eivät uhrauksia."
2: Toisaalta eroa on paljon myös "suorasta tiedonhausta", jossa totuudet saadaan suoraan ja kritiikki -immunisoituna esimerkiksi jostakin Pyhästä Kirjasta tai Mestarin suusta. Tässä tieto on jotain valmista, jotain jota ei etsitä ja löydetä, vaan joka vain omistetaan ja siirretään.
Sen sijaan Dennett lähtee siitä että jos me tiedämme jotain, voimme kopioida sitä mutta olemme tällöin vain "opetettuja". Jos haluamme löytää uutta, on otettava riski ja astuttava tuntemattomille korpimaille. Tällöin "opimme". Tämä näkemys sopii tietysti erinomaisesti tieteenfilosofiaan, koska tiede on ensisijassa tutkimisprosessi, uuden tiedon hakemiseen keskittyvä projekti, jonka sivutuotteena tulee tutkimuksia joita taas kutsutaan tiedoksi. (Objektiivinen tieteenteko ei itse asiassa tarkoita lopullista tietoa, tämä rinnastus tehdään valitettavan usein.)
Dennett arvostaa arvaamista osana prosessia. Hän ottaa esimerkiksi matematiikan, jossa tietoa voidaan saada sillä että tehdään arvaus jonka antamia tietoja käytetään avuksi toisessa arvaamisesssa. "At its simplest, this is a technique we learned in grade school. Recall how strange and forbidding long division seemed at first: you were confronted by two imponderably large numbers, and you had to figure out how to start. Does the divisor go into the dividend six or seven or eight times? Who knew? You didn't have to know; you just had to take a stab at it, whichever number you liked, and check the result. I remember being almost shocked when I was told I should start by just "making a guess". Wasn't this mathematics? You weren't supposed to play guessing games in such a serious business, were you? But eventually I came to appreciate the beauty of the tactic. If the chosen number turned out to be too small, you increased it and started over; if too large, you decreased it. The good thing about long division was that it always worked, even if you were maximally stupid in making your first choice, in which case it just took a little longer."
Ei tässä tietenkään halata tyhmyyttä. Takana on itse asiassa hyvin tuttu "kriittisen avomielisyyden" asenne. Dennett esittää asian seuraavasti "Of course people do not enjoy correcting the stupid mistakes of others. You have to have something bold and interesting to say, something original to be right or wrong about". Eli ihmiset eivät iloitse tyhmien virheiden käsittelystä. Arvauksessa olisi oltava jotain rohkeaa, mielenkiintoista ja originaalia sanottavaa, joatin joka on sellainen että sen suhteen voidaan olla väärässä tai oikeassa. Eli sanomalla on oltava sisältöä. Tiede ei ole edistynyt sillä että joku saa päähänsä samaa virhettä, joka on jo aikaisemmin tehty. Siksi flogistonteoria on ammuttu pois, eikä sen käsittelyssä ole mitään järkeä, vaikka sille ilmenisikin ideolgisia puolustajia jotka vaikkapa poliittisista syistä olisivat siitä innostuneita. Pelkkä erimielisyyden ilmaisu ei tarkoita että erimielisyys olisi järkevää.
Itse asiassa tieteen kehityksessä on koko ajan joko kokonaan kumottu tai vähintään uudelleeneditoitu teorioita. Tässä on nimen omaan korjattu virheitä. Dennett näkeekin esimerkiksi vertaisarvioinnin ja tutkimusten julkaisussa myös sen puolen, että siinä virheet näytetään kaikille. Jos niistä löytyy virhe, niistä tulee julkisia virheitä.
Dennettin mukaan virheissä on ensin opittava virheistä, eikä piiloteltava niitä muilta. On olemassa loogisia kikkoja joilla sanomaa voidaan epämääräistää. Tämä strategia, rationalisointi, ei toimi pitkässä juoksussa. Toinen, vaikeampi asia, taas liittyy siihen että yrittää vain unohtaa virheensä. Ihmisen normaali reaktio virheeseen on suuttumus ja häpeäkin. Näiden ohittaminen on vaikeaa. Sen sijaan on mietittävä mikä ajoi tähän virheeseen. Kun tämä on tehty, voi jättää virheessä märehtimisen ... "you can cheerfully forget them, and go on to the next big opportunity."
Tästä on oikeastaan helppo päästä siihen miksi tieteellistä skeptismiä on vaikeaa harjoittaa. Siihen liittyy virheentekoriski. On nimittäin olemassa toinen tapa, sellainen jonka piirissä on mahdollista olla myöntämättä virhettä. Se nimittäin nojaa intuitioon. Mystiikan ystävistä löytyy paljon sellaisia ihmisiä joiden mielestä asioita ei tarvitse testata, koska oikea tie ei ole kriittinen testi vaan intuitio. Intuition luonne taas on siitä erikoinen, että siihen vaikuttavat paitsi mystikkojen korostamat tiedot, taidot ja harjoittelu (ja väitetty suora linja kosmiseen tietoon). Se myös korostaa omia ennakkoluuloja. Mystisen mietinnän kautta syntyy helposti häikäistymisiä, jotka ovat ikään kuin tunnetiloja, jotka tulevat kun oivaltaa jotain tunteistaan. Tälläinen oivaltaminen voi kuitenkin olla vain sitä että näkemys sopii omiin ennakkoluuloihin, ja tätä kautta kokemus syventää niitä. Näin ihmisen ei koskaan tarvitse kohdata virhettä ja omaa erehtyväisyyttään. Hän saa kokemuksia oppimisesta, häikäistymisiä. Tätä tunnetta voidaan varsin hyvin kutsua ymmärrykseksi, koska se tuntuu siltä. Eli käy juuri kuten koko prosessissa : Emootio muuttuu totuudeksi.
1: En siis väitä että kaikki mystiikan harjoittajat ovat omassa egossaan lilliviä olentoja jotka ajautuvat erilaisiin hulluuksiin syventämällä omia ennakkoluulojaan, toiveitaan ja käsityksiään. Mutta riski tähän on olemassa, ja tästä riskistä ei koskaan kuulla niiltäkään jotka näyttävät järkevämmiltä kuin muut eivät.
En silti pidä intuitiota tai edes meditaatiota huonona välineenä. On kuitenkin hyvä muistaa intuition paikka. Intuitio on erinomainen keino löytää uusia teitä. Se tarjoaa arvauksia, emotion=hunch. Tunne tuo aavistuksia. Osa näistä on oikeita, osa näistä on vääriä. Osa näistä on uusia ja osa niistä on vanhoja. Ja ennen kaikkea osa niistä on akateemisia arvauksia ja toiset ennakkoluulojen kiteytymisiä. (Nämä voidaan erotettaa toisistaan vasta jälkikäteen, analysoimalla.) Epäkiinnostavat ja huonot "tulee tuhota".
Kun järjellä testaaminen otetaan mukaan kuvioon, saadan testi. Tässä vaiheessa mukana tulee erehtymisen ja virheen olemassaolon vaihtoehto mukaan kuvioihin. Tätä kautta samalta näyttävästä ennakkoluulosta ja näkemyksestä voidaan erottaa kumpi on kumpaa. Ihanteessani intuitio ehdottaa, järki valitsee. Tämä on kuitenkin emotionaaliesti erittäin raskas Tie.
Pahinta ja parasta on tietysti se, että Siinä Kulkiessa tehdään koko ajan virheitä.
Syynä on se, että ilman virheidentekoa ei voida oppia yhtään mitään.
1: Tätä kautta näkemys eroaa olennaisesti vanhahtavasta näkemyksestä, jossa saavuttaakseen tietoa, pitäisi jotain uhrata. Tätä näkemystä ovat edustaneet sellaiset tahot kuin viikingit, joiden jumala, Odin, sai tietoa uhraamalla itsensä itselleen, roikkuessaan maailmanpuussa hirtettynä. Ajatus on muutenkin suosittu. Esitetään esimerkiksi että vain luopumalla omasta näkemyksestä voi oppia toisen näkemyksen ja tätä kautta saat mistä luovut. Itselläni on tähän kohtaan samansuuntainen suhde, kuin mitä James Richardsonin aforismi sanoo "Ne, jotka vaativat hyvitystä uhrauksistaan, tekivät sijoituksen, eivät uhrauksia."
2: Toisaalta eroa on paljon myös "suorasta tiedonhausta", jossa totuudet saadaan suoraan ja kritiikki -immunisoituna esimerkiksi jostakin Pyhästä Kirjasta tai Mestarin suusta. Tässä tieto on jotain valmista, jotain jota ei etsitä ja löydetä, vaan joka vain omistetaan ja siirretään.
Sen sijaan Dennett lähtee siitä että jos me tiedämme jotain, voimme kopioida sitä mutta olemme tällöin vain "opetettuja". Jos haluamme löytää uutta, on otettava riski ja astuttava tuntemattomille korpimaille. Tällöin "opimme". Tämä näkemys sopii tietysti erinomaisesti tieteenfilosofiaan, koska tiede on ensisijassa tutkimisprosessi, uuden tiedon hakemiseen keskittyvä projekti, jonka sivutuotteena tulee tutkimuksia joita taas kutsutaan tiedoksi. (Objektiivinen tieteenteko ei itse asiassa tarkoita lopullista tietoa, tämä rinnastus tehdään valitettavan usein.)
Dennett arvostaa arvaamista osana prosessia. Hän ottaa esimerkiksi matematiikan, jossa tietoa voidaan saada sillä että tehdään arvaus jonka antamia tietoja käytetään avuksi toisessa arvaamisesssa. "At its simplest, this is a technique we learned in grade school. Recall how strange and forbidding long division seemed at first: you were confronted by two imponderably large numbers, and you had to figure out how to start. Does the divisor go into the dividend six or seven or eight times? Who knew? You didn't have to know; you just had to take a stab at it, whichever number you liked, and check the result. I remember being almost shocked when I was told I should start by just "making a guess". Wasn't this mathematics? You weren't supposed to play guessing games in such a serious business, were you? But eventually I came to appreciate the beauty of the tactic. If the chosen number turned out to be too small, you increased it and started over; if too large, you decreased it. The good thing about long division was that it always worked, even if you were maximally stupid in making your first choice, in which case it just took a little longer."
Ei tässä tietenkään halata tyhmyyttä. Takana on itse asiassa hyvin tuttu "kriittisen avomielisyyden" asenne. Dennett esittää asian seuraavasti "Of course people do not enjoy correcting the stupid mistakes of others. You have to have something bold and interesting to say, something original to be right or wrong about". Eli ihmiset eivät iloitse tyhmien virheiden käsittelystä. Arvauksessa olisi oltava jotain rohkeaa, mielenkiintoista ja originaalia sanottavaa, joatin joka on sellainen että sen suhteen voidaan olla väärässä tai oikeassa. Eli sanomalla on oltava sisältöä. Tiede ei ole edistynyt sillä että joku saa päähänsä samaa virhettä, joka on jo aikaisemmin tehty. Siksi flogistonteoria on ammuttu pois, eikä sen käsittelyssä ole mitään järkeä, vaikka sille ilmenisikin ideolgisia puolustajia jotka vaikkapa poliittisista syistä olisivat siitä innostuneita. Pelkkä erimielisyyden ilmaisu ei tarkoita että erimielisyys olisi järkevää.
Itse asiassa tieteen kehityksessä on koko ajan joko kokonaan kumottu tai vähintään uudelleeneditoitu teorioita. Tässä on nimen omaan korjattu virheitä. Dennett näkeekin esimerkiksi vertaisarvioinnin ja tutkimusten julkaisussa myös sen puolen, että siinä virheet näytetään kaikille. Jos niistä löytyy virhe, niistä tulee julkisia virheitä.
Dennettin mukaan virheissä on ensin opittava virheistä, eikä piiloteltava niitä muilta. On olemassa loogisia kikkoja joilla sanomaa voidaan epämääräistää. Tämä strategia, rationalisointi, ei toimi pitkässä juoksussa. Toinen, vaikeampi asia, taas liittyy siihen että yrittää vain unohtaa virheensä. Ihmisen normaali reaktio virheeseen on suuttumus ja häpeäkin. Näiden ohittaminen on vaikeaa. Sen sijaan on mietittävä mikä ajoi tähän virheeseen. Kun tämä on tehty, voi jättää virheessä märehtimisen ... "you can cheerfully forget them, and go on to the next big opportunity."
Tästä on oikeastaan helppo päästä siihen miksi tieteellistä skeptismiä on vaikeaa harjoittaa. Siihen liittyy virheentekoriski. On nimittäin olemassa toinen tapa, sellainen jonka piirissä on mahdollista olla myöntämättä virhettä. Se nimittäin nojaa intuitioon. Mystiikan ystävistä löytyy paljon sellaisia ihmisiä joiden mielestä asioita ei tarvitse testata, koska oikea tie ei ole kriittinen testi vaan intuitio. Intuition luonne taas on siitä erikoinen, että siihen vaikuttavat paitsi mystikkojen korostamat tiedot, taidot ja harjoittelu (ja väitetty suora linja kosmiseen tietoon). Se myös korostaa omia ennakkoluuloja. Mystisen mietinnän kautta syntyy helposti häikäistymisiä, jotka ovat ikään kuin tunnetiloja, jotka tulevat kun oivaltaa jotain tunteistaan. Tälläinen oivaltaminen voi kuitenkin olla vain sitä että näkemys sopii omiin ennakkoluuloihin, ja tätä kautta kokemus syventää niitä. Näin ihmisen ei koskaan tarvitse kohdata virhettä ja omaa erehtyväisyyttään. Hän saa kokemuksia oppimisesta, häikäistymisiä. Tätä tunnetta voidaan varsin hyvin kutsua ymmärrykseksi, koska se tuntuu siltä. Eli käy juuri kuten koko prosessissa : Emootio muuttuu totuudeksi.
1: En siis väitä että kaikki mystiikan harjoittajat ovat omassa egossaan lilliviä olentoja jotka ajautuvat erilaisiin hulluuksiin syventämällä omia ennakkoluulojaan, toiveitaan ja käsityksiään. Mutta riski tähän on olemassa, ja tästä riskistä ei koskaan kuulla niiltäkään jotka näyttävät järkevämmiltä kuin muut eivät.
En silti pidä intuitiota tai edes meditaatiota huonona välineenä. On kuitenkin hyvä muistaa intuition paikka. Intuitio on erinomainen keino löytää uusia teitä. Se tarjoaa arvauksia, emotion=hunch. Tunne tuo aavistuksia. Osa näistä on oikeita, osa näistä on vääriä. Osa näistä on uusia ja osa niistä on vanhoja. Ja ennen kaikkea osa niistä on akateemisia arvauksia ja toiset ennakkoluulojen kiteytymisiä. (Nämä voidaan erotettaa toisistaan vasta jälkikäteen, analysoimalla.) Epäkiinnostavat ja huonot "tulee tuhota".
Kun järjellä testaaminen otetaan mukaan kuvioon, saadan testi. Tässä vaiheessa mukana tulee erehtymisen ja virheen olemassaolon vaihtoehto mukaan kuvioihin. Tätä kautta samalta näyttävästä ennakkoluulosta ja näkemyksestä voidaan erottaa kumpi on kumpaa. Ihanteessani intuitio ehdottaa, järki valitsee. Tämä on kuitenkin emotionaaliesti erittäin raskas Tie.
Pahinta ja parasta on tietysti se, että Siinä Kulkiessa tehdään koko ajan virheitä.
torstai 14. toukokuuta 2009
Ihmisen liikuttava voima.
"Vaik koko pelin sisältö on laimee ja vaisu / Se peitetään efekteillä / laitteil ja kaiul. / Mä luukutan nii pirusti et ilokeppiin sattuu. / Mä painan nii paljon et mun iho kesii handust / tää kaikki maistuu puulta niinku kilometrilaku. / Mut pakko juosta karkuun tai isoveli saa mut. / Tää on peli kyl sä huomaat jos keskityt. / Etsi nyt kai jossain tuolla on merkitys. / Mut ehei tää on luokaton viritelmä. / Pelkästään seksii ja ruoka on virikkeenä."
(Skandaali, "Elämä on peli")
Émile Durkheimin mukaan nimenomaan usko on ainoa inhimillisen toiminnan alkuunpaneva voima. Syy oli siinä että uskonto paitsi selittää tapahtumia myös olla spekuloinnin väline, eli ymmärtämisen lisäksi yritetään sekä luoda merkitys että etsiä uusia selityksiä. Tätä kautta hän oli sitä mieltä että ennen se mitä filosofia ja tiede tekevät nyt on alunperin ollut juuri uskontoa.
Tästä tieteen astumisesta uskonnon varpaille hyppimisestä olen samaa mieltä : Esimerkiksi ennen taudit selitettiin uskonnollisilla kertomuksilla demoneista ja kirouksista. Nykyään tiede on astunut sen selityskentälle. Toisaalta olen myös sitä mieltä että filosofiassa on tarjolla spekuloivaa voimaa, ja ilman sitä tiedekään ei etenisi. Selvää on kuitenkin että puhdas tiede ei sisällä spekulaatioiden lähdettä. Eli olen sitä samaa mieltä, mitä Paul Feyerabend sanoi hypoteesinmuodostuksesta. Sille ei ollut metodia ; Hypoteesien luomista ei saanut rajoittaa. Karkeasti sanoen likimain jokainen on sitä mieltä että onnistuneet testaukset ovat se keskeisin piirre luonnontieteissä. Itse idea testiin sitten voi tulla vaikka unessa tai huumeissa tai vaikkapa rukouksessa. Ttää kautta hypoteesit tulevat ihmisistä. Durkheimin näkemyksessä onkin mieelstäni tässä tiettyä viisautta. Ihminen motivoituu maailmankuvastaan, jossa on faktadatan lisäksi mukana myös maailmankatsomusosa.[]
Mutta siinä vaiheessa kun esitetään että mikä tahansa maailmankuva on essa, kun aletaan puhumaan siitä että ihminen saisi merkityksen vain uskonnon kautta, tilanne on mutkikkaampi. On ensin tiedettävä mitä usko tarkalleen ottaen on. Uskolla kun on muutamia keskenään kilpailevia määritelmiä, esimerkiksi :
1: Tietoon perustumaton käsitys jostakin, luulo. Tämä on siitä hankala, että kaikilla ihmisillä on luuloja. Siksi voidaan korkeintaan arvioida luulojen määriä ja katsoa onko sillä yhteyttä onnellisuuteen. Mutta entä jos se ei olekaan määrä vaan laatu? Kaikki erot voitaisiin selittää jotenkin tätä kautta: Kokeissa voisi korkeintaan löytyä muita paremmat luulot (eikä tässä silti olisi taetta siitä että se uskon kohde olisi myös totta). Aina, kun esiintyy näkemyksiä, joissa tilanne määritellään siten että lopulta ollaan "olemme oikeassa ja tutkimus vain tarkentaa sitä miten", se ei lisää sen arvoa asian ymmärtämisessä.
2: Luottamus jonkin asian olemassaoloon, toteutumiseen, arvoihin, moraaliin... Tämä rinnastuu kätevästi antiikin näkemyksiin: Heistä usko tarkoitti sitä että jos joku esitti argumentin ja toinen vakuuttui siitä, hän uskoi sen. Tässä luulo voitaisiin korvata myös hieman positiivisemmalla sanalla "näkemys". Tässä kohdassa sana "usko" on kuitenkin mielestäni vääriä assosiaatioita sisältävä sana: Se tuo mieleen nimenomaan jumaluskon, vaikka se ei ole välttämätöntä. Tämän vuoksi kannustaisin tässä kohdassa neutraali termi olisi maailmankatsomus. Siinä on mukana idea siitä että myös hengellinen näkemys maailmasta ja yliluonnollisien tietoisuuksien kannattaminen ovat mahdollisia. Mutta muitakin on.
3: Uskonnollinen vakaumus. Tässä kohdassa on muistettava että esimerkiksi James Swindalin mukaan uskoon liittyy joko julkilausuttu tai lausumaton näkemys ilmoituksesta ja sen transendenssista lähteestä. Tämä kohta ei tässä käsitellyssä kohdassa liene kovin uskottava, koska ateistit ja agnostikot eivät menetä toimeliaisuuttaan tietyistä asioista luopumisen ja pitäytymisen vuoksi. Tässähän korostetaan sitä että nimen omaan usko, ei sen kohde, on ihmisen alkuunpaneva voima. Tieteessä ja elämässä ateistit ja kantaaottamattomat agnostikot saavat ideoita, ja he toimivat yhteiskunnassakin. Heidän alkuunpaneva voimansa ei lopu.
Asiaa voidaan lähestyä tietysti myös etsimällä uskonnollisia sävyjä, yhteisiä piirteitä.
Analogioiden kautta tilanteen käsittely on mahdollista. Koska itse esimerkiksi elän ensisijaisesti miekan kautta. Se taas on toimintaa. Usein jopa tavoitteetonta toimintaa. Tässä vaiheessa uskonnollinen ihminen voi sanoa että kyseessä on rituaali. Tällöin kaikki toiminta, joka vaan on riittävän pysyvää ja jolla on muoto onkin eräänlaista uskonnollisuutta. Toki tämä ei tarkoita sitä, että tämä vaatisi Jumaluuden ottamista jotta luomis/toimintakyky säilyisi. Uskonto on tässä määritelty niin laveasti että se ei ole lainkaan välttämätöntä: Jos se olisi, pelkkä miekanheilutus ei riittäisi, minun täytyisi vähintään uskoa että se liittyisi enkeleihin, demoneihin tai kuolleisiin esi-isiin. Samoin kuin Skeptikko -lehdessä olleessa jutussa Ski-Fi -faniudesta kerrotaan uskonnollisuudesta sen verran, että siinä fanius sisältää uskonnollisia kokemuksia, vaikka harva tietysti uskoo genren kohteiden olevan todellisia ; Voit fanittaa sarjaa vaikka et pidä sitä totena. Samoin siinä tyypillistä on se, että siinä korostetaan ja tuetaan kriittisiä ja kyseenalaistavia diskursseja. Tätä kautta hegemonian ja yhteisen ideologiasisällön teemakin alkaa kadottaa merkitystään: Fanituskokemus syntyy vaikka tälläistä vastustetaan. Tieteisfantasian fanituksessa on kuitenkin mukana spekulointi. Se sisältää tätä kautta Durkheimin määritelmissä uskoa.
Minusta olennainen kysymys tässä kohden on kuitenkin sama, kuin kysymykseen tulevat kuvailut fanituskokemuksista. Niissä on paljon "uskonnollissävytteisiä sanoja". Kuitenkin "Uskonnollissävyttyneiden termien avulla kokemuksen kuvailu tapahtuu yhteisestä kulttuurikontekstista johtuen yleensä ilman sen kummempia selityksiä. Toisaalta fanit itse suhtautuvat hyvin kriittisesti ajatukseen, että uskonnollissävyiset ilmaisut olisivat samalla myös uskonnollisesti latautuneita. Päinvastoin, fanit, erityisesti sf-fanit, käyttävät uskonnollissävyisiä termejä tietoisen ironisesti, lainausmerkeissä, kertomaan asioista, joille ei ole olemassa kovinkaan hyviä ja täsmällisiä ilmaisuja." Tässä kohdassa ongelmana on se, että uskonnollisuudella on jotain ja samaa on muualla ei vielä tarkoita että se olisi myös uskonnollista. Toisaalta pelkkä asian kiisto ei tarkoita että se ei olisi sitä: Moni uskovainenhan pitää uskonsa kohdetta itse asiassa hyvinkin totena, eikä se silti lakkaa olemasta uskontoa.
On tärkeää muistaa että vaikka jollain sanalla olisi miten miljoona määritelmää, ei niitä voida vaihdella samassa keskustelussa ilman että mukaan tulee annos "eau de merde taureauta".
On hyvä kysyä, että jos kahdella on jotain yhteistä, ovatko ne todellakin sama. Tässä kohdassa mukana ovat analogioiden vahvuudet ja heikkoudet. Tässä kohdassa kyseessä on minusta Sorites -paradoksi (kreik. σωρός [sōros] ; kasa/pino) eli Eubulideen paradoksi on kielellinen paradoksi, joka syntyy siitä jos määritelmä on epämääräinen tai koostuu useista elementeistä : Silloin emme voi sanoa täsmällisesti missä vaiheessa jokin pienistä eroista kasautuva ominaisuus muuttuu toiseksi tai lakkaa olemasta. Tätä kuvataan usein sillä, että emme tarkasti sanoa monenko hiekanjyvän joukko tekee kasan ja missä vaiheessa se on vain yksittäisten hiekanjyvien joukko. Kun juttelin puolisoni kanssa faniudesta, hän esitti että uskonnollisuus riippuu kuka on fani. Yleensä fanit ei ole kovin aktiivisia, aktiivisimmat ovat taas kyllä hyvin uskonnollisilta vaikuttavia. Tosin sama koski myös uskontoja, mutta näissäkin kohdissa ongelma on se, että monien mielestä nämä eivät ole uskovaisia, vaan wannabeuskovaisia, tekouskovaisia, ei "kunnolla uskovaisia". Hankala kysymys.
Ehkä siksi on tasapuolisinta sanoa, että ihmisen liikellepaneva voima on jotain, joka on hänelle tärkeää, ja jonka kautta hän katsoo maailmaa ja on paitsi passiivinen vastaanottaja reagoiva ja kuluttava voima, on myös aktiivinen vaikuttaja, luova voima. Siinä ei ole uskonnollisia sävyjä. Se ei ole myöskään uskonnonvastainen. Kuitenkin minulle jää hieman samanlainen olo kuin mitä alla oleva sarjakuvasta lainattu tekstinpätkä kertoo:
"Jesus: Without religion atheists are missing out on an important part of life.
Mo: They have no sense of the transcendent.
Jesus: And if you leave out the transcendent, you cannot really be considered fully human.
Barmaid: What do you mean by 'the Transcendent'? ... Are you talking about those momens when one feels transported by en inexpressible joy, which goes beyond the everyday, when the sense of self seems to dissolve in an ecstasy of awe?
Jesus: Yes
Mo: Like that, but with religion in it"
(Jesus and Mo, "Joy")
[] Tässä kohden itse olen John Locken linjoilla. Ihminen voi ymmärtää (tai ainakin saada totuusarvoltaan painotettuja arvauksia) maailmasta vain tieteen tarjoamien välineiden kautta. Muu on spekulointia. Locke, kuten minäkin, uskoi että ihmisillä tulisi olla uskonnonvapaus, koska uskontojen olennaisin kohde, Jumala ei ole ainakaan toistaiseksi asettunut tieteellisen tarkastelun kohteeksi.
(Skandaali, "Elämä on peli")
Émile Durkheimin mukaan nimenomaan usko on ainoa inhimillisen toiminnan alkuunpaneva voima. Syy oli siinä että uskonto paitsi selittää tapahtumia myös olla spekuloinnin väline, eli ymmärtämisen lisäksi yritetään sekä luoda merkitys että etsiä uusia selityksiä. Tätä kautta hän oli sitä mieltä että ennen se mitä filosofia ja tiede tekevät nyt on alunperin ollut juuri uskontoa.
Tästä tieteen astumisesta uskonnon varpaille hyppimisestä olen samaa mieltä : Esimerkiksi ennen taudit selitettiin uskonnollisilla kertomuksilla demoneista ja kirouksista. Nykyään tiede on astunut sen selityskentälle. Toisaalta olen myös sitä mieltä että filosofiassa on tarjolla spekuloivaa voimaa, ja ilman sitä tiedekään ei etenisi. Selvää on kuitenkin että puhdas tiede ei sisällä spekulaatioiden lähdettä. Eli olen sitä samaa mieltä, mitä Paul Feyerabend sanoi hypoteesinmuodostuksesta. Sille ei ollut metodia ; Hypoteesien luomista ei saanut rajoittaa. Karkeasti sanoen likimain jokainen on sitä mieltä että onnistuneet testaukset ovat se keskeisin piirre luonnontieteissä. Itse idea testiin sitten voi tulla vaikka unessa tai huumeissa tai vaikkapa rukouksessa. Ttää kautta hypoteesit tulevat ihmisistä. Durkheimin näkemyksessä onkin mieelstäni tässä tiettyä viisautta. Ihminen motivoituu maailmankuvastaan, jossa on faktadatan lisäksi mukana myös maailmankatsomusosa.[]
Mutta siinä vaiheessa kun esitetään että mikä tahansa maailmankuva on essa, kun aletaan puhumaan siitä että ihminen saisi merkityksen vain uskonnon kautta, tilanne on mutkikkaampi. On ensin tiedettävä mitä usko tarkalleen ottaen on. Uskolla kun on muutamia keskenään kilpailevia määritelmiä, esimerkiksi :
1: Tietoon perustumaton käsitys jostakin, luulo. Tämä on siitä hankala, että kaikilla ihmisillä on luuloja. Siksi voidaan korkeintaan arvioida luulojen määriä ja katsoa onko sillä yhteyttä onnellisuuteen. Mutta entä jos se ei olekaan määrä vaan laatu? Kaikki erot voitaisiin selittää jotenkin tätä kautta: Kokeissa voisi korkeintaan löytyä muita paremmat luulot (eikä tässä silti olisi taetta siitä että se uskon kohde olisi myös totta). Aina, kun esiintyy näkemyksiä, joissa tilanne määritellään siten että lopulta ollaan "olemme oikeassa ja tutkimus vain tarkentaa sitä miten", se ei lisää sen arvoa asian ymmärtämisessä.
2: Luottamus jonkin asian olemassaoloon, toteutumiseen, arvoihin, moraaliin... Tämä rinnastuu kätevästi antiikin näkemyksiin: Heistä usko tarkoitti sitä että jos joku esitti argumentin ja toinen vakuuttui siitä, hän uskoi sen. Tässä luulo voitaisiin korvata myös hieman positiivisemmalla sanalla "näkemys". Tässä kohdassa sana "usko" on kuitenkin mielestäni vääriä assosiaatioita sisältävä sana: Se tuo mieleen nimenomaan jumaluskon, vaikka se ei ole välttämätöntä. Tämän vuoksi kannustaisin tässä kohdassa neutraali termi olisi maailmankatsomus. Siinä on mukana idea siitä että myös hengellinen näkemys maailmasta ja yliluonnollisien tietoisuuksien kannattaminen ovat mahdollisia. Mutta muitakin on.
3: Uskonnollinen vakaumus. Tässä kohdassa on muistettava että esimerkiksi James Swindalin mukaan uskoon liittyy joko julkilausuttu tai lausumaton näkemys ilmoituksesta ja sen transendenssista lähteestä. Tämä kohta ei tässä käsitellyssä kohdassa liene kovin uskottava, koska ateistit ja agnostikot eivät menetä toimeliaisuuttaan tietyistä asioista luopumisen ja pitäytymisen vuoksi. Tässähän korostetaan sitä että nimen omaan usko, ei sen kohde, on ihmisen alkuunpaneva voima. Tieteessä ja elämässä ateistit ja kantaaottamattomat agnostikot saavat ideoita, ja he toimivat yhteiskunnassakin. Heidän alkuunpaneva voimansa ei lopu.
Asiaa voidaan lähestyä tietysti myös etsimällä uskonnollisia sävyjä, yhteisiä piirteitä.
Analogioiden kautta tilanteen käsittely on mahdollista. Koska itse esimerkiksi elän ensisijaisesti miekan kautta. Se taas on toimintaa. Usein jopa tavoitteetonta toimintaa. Tässä vaiheessa uskonnollinen ihminen voi sanoa että kyseessä on rituaali. Tällöin kaikki toiminta, joka vaan on riittävän pysyvää ja jolla on muoto onkin eräänlaista uskonnollisuutta. Toki tämä ei tarkoita sitä, että tämä vaatisi Jumaluuden ottamista jotta luomis/toimintakyky säilyisi. Uskonto on tässä määritelty niin laveasti että se ei ole lainkaan välttämätöntä: Jos se olisi, pelkkä miekanheilutus ei riittäisi, minun täytyisi vähintään uskoa että se liittyisi enkeleihin, demoneihin tai kuolleisiin esi-isiin. Samoin kuin Skeptikko -lehdessä olleessa jutussa Ski-Fi -faniudesta kerrotaan uskonnollisuudesta sen verran, että siinä fanius sisältää uskonnollisia kokemuksia, vaikka harva tietysti uskoo genren kohteiden olevan todellisia ; Voit fanittaa sarjaa vaikka et pidä sitä totena. Samoin siinä tyypillistä on se, että siinä korostetaan ja tuetaan kriittisiä ja kyseenalaistavia diskursseja. Tätä kautta hegemonian ja yhteisen ideologiasisällön teemakin alkaa kadottaa merkitystään: Fanituskokemus syntyy vaikka tälläistä vastustetaan. Tieteisfantasian fanituksessa on kuitenkin mukana spekulointi. Se sisältää tätä kautta Durkheimin määritelmissä uskoa.
Minusta olennainen kysymys tässä kohden on kuitenkin sama, kuin kysymykseen tulevat kuvailut fanituskokemuksista. Niissä on paljon "uskonnollissävytteisiä sanoja". Kuitenkin "Uskonnollissävyttyneiden termien avulla kokemuksen kuvailu tapahtuu yhteisestä kulttuurikontekstista johtuen yleensä ilman sen kummempia selityksiä. Toisaalta fanit itse suhtautuvat hyvin kriittisesti ajatukseen, että uskonnollissävyiset ilmaisut olisivat samalla myös uskonnollisesti latautuneita. Päinvastoin, fanit, erityisesti sf-fanit, käyttävät uskonnollissävyisiä termejä tietoisen ironisesti, lainausmerkeissä, kertomaan asioista, joille ei ole olemassa kovinkaan hyviä ja täsmällisiä ilmaisuja." Tässä kohdassa ongelmana on se, että uskonnollisuudella on jotain ja samaa on muualla ei vielä tarkoita että se olisi myös uskonnollista. Toisaalta pelkkä asian kiisto ei tarkoita että se ei olisi sitä: Moni uskovainenhan pitää uskonsa kohdetta itse asiassa hyvinkin totena, eikä se silti lakkaa olemasta uskontoa.
On tärkeää muistaa että vaikka jollain sanalla olisi miten miljoona määritelmää, ei niitä voida vaihdella samassa keskustelussa ilman että mukaan tulee annos "eau de merde taureauta".
On hyvä kysyä, että jos kahdella on jotain yhteistä, ovatko ne todellakin sama. Tässä kohdassa mukana ovat analogioiden vahvuudet ja heikkoudet. Tässä kohdassa kyseessä on minusta Sorites -paradoksi (kreik. σωρός [sōros] ; kasa/pino) eli Eubulideen paradoksi on kielellinen paradoksi, joka syntyy siitä jos määritelmä on epämääräinen tai koostuu useista elementeistä : Silloin emme voi sanoa täsmällisesti missä vaiheessa jokin pienistä eroista kasautuva ominaisuus muuttuu toiseksi tai lakkaa olemasta. Tätä kuvataan usein sillä, että emme tarkasti sanoa monenko hiekanjyvän joukko tekee kasan ja missä vaiheessa se on vain yksittäisten hiekanjyvien joukko. Kun juttelin puolisoni kanssa faniudesta, hän esitti että uskonnollisuus riippuu kuka on fani. Yleensä fanit ei ole kovin aktiivisia, aktiivisimmat ovat taas kyllä hyvin uskonnollisilta vaikuttavia. Tosin sama koski myös uskontoja, mutta näissäkin kohdissa ongelma on se, että monien mielestä nämä eivät ole uskovaisia, vaan wannabeuskovaisia, tekouskovaisia, ei "kunnolla uskovaisia". Hankala kysymys.
Ehkä siksi on tasapuolisinta sanoa, että ihmisen liikellepaneva voima on jotain, joka on hänelle tärkeää, ja jonka kautta hän katsoo maailmaa ja on paitsi passiivinen vastaanottaja reagoiva ja kuluttava voima, on myös aktiivinen vaikuttaja, luova voima. Siinä ei ole uskonnollisia sävyjä. Se ei ole myöskään uskonnonvastainen. Kuitenkin minulle jää hieman samanlainen olo kuin mitä alla oleva sarjakuvasta lainattu tekstinpätkä kertoo:
"Jesus: Without religion atheists are missing out on an important part of life.
Mo: They have no sense of the transcendent.
Jesus: And if you leave out the transcendent, you cannot really be considered fully human.
Barmaid: What do you mean by 'the Transcendent'? ... Are you talking about those momens when one feels transported by en inexpressible joy, which goes beyond the everyday, when the sense of self seems to dissolve in an ecstasy of awe?
Jesus: Yes
Mo: Like that, but with religion in it"
(Jesus and Mo, "Joy")
[] Tässä kohden itse olen John Locken linjoilla. Ihminen voi ymmärtää (tai ainakin saada totuusarvoltaan painotettuja arvauksia) maailmasta vain tieteen tarjoamien välineiden kautta. Muu on spekulointia. Locke, kuten minäkin, uskoi että ihmisillä tulisi olla uskonnonvapaus, koska uskontojen olennaisin kohde, Jumala ei ole ainakaan toistaiseksi asettunut tieteellisen tarkastelun kohteeksi.
tiistai 7. lokakuuta 2008
Ovi lukemattomiin maailmoihin.
"Jo kirjakaupan ikkunasta olet löytänyt kannen jossa on etsimäsi nimi. Tätä visuaalista väylää seuraten olet raivannut tien tiheän padon lävitse, jonka muodostavat Kirjat Joita Et Ole Lukenut ja jotka pöydiltä ja hyllyiltä katsovat sinua tuimasti yrittäen pelotella sinua. Mutta sinä tiedät että et saa antaa periksi pelolle, että niiden joukossa levittäytyvät hehtaarikaupalla Kirjat Jotka Voit Jättää Lukematta, Kirjat Jotka On Tehty Muuhun Käyttöön Kuin Lukemiseen, Kirjat Jotka On Luettu Jo Eikä Niitä Tarvitse Edes Avata Koska Ne Kuuluvat Luokkaan Luettu Jo Ennen Kuin Ne On Kirjoitettukaan."
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies")
Luin Pierre Bayardin teoksen "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut". Kirjoittaja on kirjallisuuden professori, joka lataa pöytään huumorin varjolla paljon asiaa. On tosiasia, että valtaosa kirjallisuudesta on sellaista että emme ehdi lukea sitä. Hän jakaakin lukemattomuuden moneen luokkaan.
1: Kirjat joita ei tunne. Tässä luokassa on valtavasti kirjoja. Vaikka ihminen lukisi pelkkiä kirjojen nimiä, hän joutuisi opettelemaan niitä kauan. Tosiasiassa valtaosa tuotannosta jäisi silti piiloon. Bayard korostaa näiden kohdalla sitä, että yleiskäsitys on helpohko saada. Hän käyttää esimerkkinään kirjastonhoitajaa, joka suunnistaa kirjastossa jonka ainuttakaan teosta hän ei ole lukenut. Hän kykenee silti löytämään aihepiirin, genren ja muut vastaavan tasoiset näkemykset, joista hän voi sitten täsmentää hakua tiettyyn teokseen.
2: Kirjat joita on selaillut. Näistä kirjoista henkilöllä on hieman tarkempi kuva. Ja sopivalla näkemyksellä kokonaisuudesta hän pystyy itse asiassa keskustelemaan niistä jopa yllättävän hyvin.
3: Kirjat joista on kuullut puhuttavan. Tässä kohdassa Bayard ottaa esimerkin Umberto Econ "Ruusun nimestä". Sen sankari tietää lopussa hakemansa kirjan sisällön melkoisen hyvin lukematta sitä. Hän tuntee sen, koska hän on lukenut kirjan lukeneiden kommentaareja siitä. Hän on saanut kirjan käsiinsä, koska hän lähti alun perin väärille jäljille, ja pääpaha, Jorge, halusi käyttää tätä välineenä jolla piilottaa murhien taustamotiivi. Tämä Jorgen hairahdus johti siihen että vääristä lähtökohdista lähteneet arvailut olivat lopuksi osuvia. Kun lukee riittävän paljon kommentaareja jostain kirjallisuuden lajista ja tekijästä ja kirjasta, ei tarvitse koskaan lukea sitä ja silti tietää siitä yllättävän paljon.
4: Kirjat jotka on unohtanut. Tässä kirjailija nosti esiin de Montaignen. Hänhän kirjoitti siitä, että hän suuresti unohti lukemansa kirjat. Itse asiassa Montaigne unohti jopa kirjoittamiaan kirjoja siten että hän valitteli kuinka toiset siteerasivat hänelle aina välistä häntä itseään ilman että hän tajusi sitä. Samoin kun hän teki kommentaareja kirjoistaan, hän laittoi niihin päivämäärän, koska hän ei aina osannut yhdistää omaa kommentointiaan kirjaan myöhemmin. Montaigne pelkäsikin, että hän toistaa itseään koska ei muista ajatelleensa jotain juttua jo satoja kertoja. (Vaikka hän korosti laiskuuttaan, ja huonomuistisuuttaan, on kuitenkin selvää että hän oli lukenut ja sivistynyt mies. "Mitä enemmän luen, sitä enemmän unohdan" päti ainakin hänen kohdallaan hyvin.)
Kirjoittaja muistuttaa Oscar Wildestä, (eli "Amerikan hikipedian CMX" ~ jota lainataan aina") joka kertoi että "En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; Siitä on niin kovin helposti haittaa." Wildehän esitti jopa sellaisia kannanottoja, että siinä missä yleensä tehdään "pitää lukea" -listoja, joissa suositellaan kirjoja, yliopiston vielä tärkeämpi rooli olisi siinä että luettelisi kirjoja joihin tarttuminen ei ole suotavaa. Tässä ei tietenkään tavoiteltu boikottia, vaan sitä, että "huono kirja on huono kirja." Top 100 "not to read" olisi vaikea teettää senkin takia, että ihmisten ego on suuntautunut siihen että he mielellään korostavat lukemista, eivät lukematta jättämistä. (Vaikka jälkimmäinen on pakosti yleisempää.) Samoin henkilöt eivät halua kehua lukeneensa "niin ja niin paljon roskaa". (Vaikka erehdyksiä sattuukin, jos lukee enemmän. Lukijakaan ei opi kuin virheistä - ja kuten kaikessa muussakin, suurin osa virheistä joista opitaan on nimen omaan niitä omia.)
Syynä on se, että itse asiassa kaikki kirjat ovat jossain määrin lukemattomaksi jääneitä. Emme siteeraa niitä, emme muista ulkoa. Niistä on muutaman lauseen fragmentteja. Joistain kirjoista tiedetään muuten vaan. Kun kriitikko kommentoi kirjaa, hän puhuu muistikuvistaan ja tulkinnoistaan käsin. Kritiikki on jo oma taideteoksensa. Ja jo pelkän kirjan genren tuntien voi tehdä aivan samantasoisia kritisointeja, joten kirjavalioiden tapaisista paikoista on todella apua. Pienellä selailulla voi tarkistaa, mitä aiheita ja mitä tarkastelukulmia se käyttää. (Itse asiassa jos kirjasta tekee tietokoneanalyysin jossa se vain listaa yleisimmät käytetyt sanat, tietää kirjasta ja jopa sen tasosta yllättävän paljon.) Kirjan sisällysluettelot ja kannet auttavat, jos ne on käsillä. Takakannesta saa ylimalkaisen yleiskäsityksen kuvan kirjan sisällöstä. Ja jos tapaat kirjailijan, tämä riittää jos vain riittävän ympäripyöreästi kerrot pitäneesi teoksesta. Hän ei odota sinuta juonireferaattia.
Tämä kirja on kätevä sen takia, että se:
1: Antaa helpotusta siitä että ei olekaan lukenut Runebergin "Vänrikki Stålin tarinoita" (kuten minä) tai joka on jättänyt Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" kesken (kuin myös, en pitänyt).
2: Muistuttaa siitä, että huonon kirjan voi jättää hyvin kesken. Olen kahlannut Austenin kaamean "ylpeyden ja ennakkoluulon" väkisin lävitse. Tosin syynä oli se, että jätin Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ensimmäisen kerran kesken, kun tarinassa oli vain tylsät bileet ja tapahtumien sekaan ängettiin juonenkehityksen kannalta irrelevantti "randomencounter" haltioiden kanssa. (Joka myös jäi sellaiseksi. Jos olet lukenut kirjan, tiedät mitä randomencounteria tarkoitan) Kun luin kirjaa tästä eteenpäin myöhemmin, se oli paljon parempi. Sen alun alku kuuluu silti mielestäni yhä fantasiakirjallisuuden huonoimpiin. Jos en olisi ottanut kirjaa uudelleen käsittelyyn, en kuitenkaan olisi pettynyt. Aika harvoin kirja paljastuu joksikin muuksi kuin mitä se vaikuttaa.
3: Kertoo että jos tietää lajityypin tai kirjailijasta jotain, voi jo arvailla ja osallistua sitä koskevaan keskusteluun. Tosin minä rakastan Zane Greyn roskaviihdekirjoja, joita moni ei laske edes kirjallisuuteen kuuluvaksi, mutta tärkeää onkin se, että jos en olisi lukenut niitä, voisin hyvin haukkua niitä ja kokea hyvää mieltä tästä. Ja moni pitäisi kannanottojani järkevinä ja perusteltuina.
4: Lohduttaa sillä, että jos käsitys "Rikoksesta ja rangaistuksesta" tiivistyy pariin lauseeseen, vaikka sen on lukenut (kuin itsellä) sama koskee valtaosaa muitakin sen lukeneista.
5: Kirjan lukematta jättämisen ja kirjan lukemisen välillä on vain aste -ero. Jos muistaa pari kohtaa, voi olla jopa aivan samassa asemassa kuin kirjailija, joka on kirjansa kirjoitettuaan etääntynyt siitä ja mahdollisesti kirjoittanut lukuisia muita kirjoja. Ja jos on tutustunut kirja -arvioihin, pystyy mahdollisesti jopa hämmentämään kirjailijaa "de Montaignen malliin" osoittamalla tuntemusta joka ylittää kirjailijan oman muistin omaan teokseensa. Olen melko varma että David Eddings ei erota omia kirjojaan toisistaan. Ainakin minusta tuntuu että ne koostuvat suurimmaksi osaksi randomencountereista ja muilta osin kirjat ovat melkoisen samanlaisia. Tosin ne ovat juuri tämän tyhjyyden ja redundanssin vuoksi niin kivoja lukea. Ja että jos Raamattu on jäänyt lukematta (mikä yllätykseksi on minulla kyllä kahlattuna, Uusi Testamentti peräti kahdesti) se on niin kommentoitu, että "parhaat palat on jo trailerissa" (mikä kyllä pitää paikkaansa.)
Kokonaisuutena kirja korostaakin sitä, miten amatöörit sortuvat nippeliin ja ulkolukuun, ja oikea asiantuntemus ei voi olla pelkällä lukemisen volyymillä "montaa promillea isompi siivu kokonaisuudesta". Kirjallisuuden professorit eivät yksinkertaisesti ole lukeneet niin isoa osaa kirjallisuudesta enemmän että tämä toisi heille etuaseman. He ovat hyviä koska heillä on heuristiikka ja yleisnäkemys aiheesta. He toimivat kuten televisiosarjan House, joka suorittaa sarjan vääriä diagnooseja päästäkseen lopulta juuri täsmälleen oikeaan diagnoosiin; Hän ei suinkaan lääkitse matkan varrella kaikkia mahdollisia sairauksia vaan joka välissä karsii ison joukon mahdollisia tauteja, ja siksi hän melko pian löytää juuri oikean diagnoosin, vaikka tauteja on maailmassa valtava määrä ja hänelle tulevat esimerkitkin usein eksoottisia ja harvinaisia, kun ne eivät ole niin selviä että joku muu olisi sen ennen häntä tajunnut. (Mikä jo sinänsä rajaa mahdollisia diagnooseja erittäin runsaasti.) Toisin sanoen, he ovat hemmetin hyviä puhumaan siitä mitä eivät ole lukeneet tai minkä ovat unohtaneet.
Toisaalta me taviksetkin tulemme tekemisiin saman ilmiön kanssa päivittäin. Kun kuuntelemme musiikkia, emme etsi sitä käymällä läpi kaikkea musiikkia. Itse asiassa kuuntelemme yleensä muutaman kappaleen jostain genrestä ja sitten joko viskaamme kaiken siihen liittyvän pois tai tarkennamme siihen. Samoin käy korostetusti yksittäisille artisteille ja bändeille. Emmekä me valikoi näitäkään satunnaisesti. On olemassa trendejä. Musiikkia ei valita demokraattisesti läpikäymällä kaikkia vaihtoehtoja (kuten emme anna ääntä vaaleissa käymällä kaikki ehdokkaat läpi. Tosin tässä kohden meillä on etunamme vaalikone, jota musiikkiin ei ole ainakaan toistaiseksi tehty tai ainakaan onnistuttu hyvin.)
Tosin olen huomannut, että eri ihmiset kulkevat eri osissa tätä trendiä. Kuten missä tahansa ideologioiden virrassa, myös kirjojen ja musiikin kohdalla, jotkut ovat pioneereja, ja toiset muutosvastarintaisia. Esimerkiksi minun vanhemmalla pienellä sisarellani on ollut suorastaan hätkähdyttävä taito "haistaa trendejä" etukäteen. Kun Rowlingin "Harry Potter" tuli suomeen aluksi, se oli marginaalinen. Siitä tuli muotia vasta yllättävän pitkästi sen jälkeen, kun hän oli sen lukenut ja siitä puhunut. Sama on koskenut muutamaa muutakin ilmiötä. Toki kaikki mihin hän on koskenut ei ole muuttunut kullaksi, mutta kun tilannetta vertaa itseeni - olen sentään kuluttanut lukemiseen valtavasti aikaa - en ole koskaan "ennalta haistanut" yhtään tuollaista ilmiötä, ja hänellä näitä on useita. Päin vastoin, näyttää siltä että ensin jokin ilmiö pyyhkäisee, sitten siihen liittyvä hype laantuu ja vasta sen jälkeen ylipäätään ryhdyn miettimään, kannattaako siihen tarttua vai ei. Toisin sanoen, en ole pioneereja, jotka ovat aallon eturintamassa. Tähän osaan liittyy toki usein myös haihattelu ja marginaali -ilmiöt ja riskit. Mutta toisaalta myös se eturintama on siinä. Kun olen antanut trendin valua ohi, olen saanut käsityksen ilmiöstä jo ennen kuin alan tutustumaan siihen, joten tavallaan luen kirjoja jotka ovat Italo Calvinoa lainaten "Kirjat Jotka Kaikki Ovat Lukeneet Niin Että On Kuin Sinäkin Olisit Lukenut Ne." Tyyliini kuuluu siis varmistelu. Toki tähän liittyy se, että kun ylipäätään tartun johonkin, se on todennäköisesti sen arvoinen. Tai ainakin se on ollut sitä pari vuotta aikaisemmin. Kenties tämä on se syy, jonka vuoksi en ymmärrä politiikkaa tai pysty kommentoimaan terävästi tuoreita tapahtumia. Toisaalta, sitä on ollut silti kädet täynnä työtä : "Must Read Someday" -lukulistallani on tällä hetkellä noin sata teosta, ripeälläkin tahdilla siihen menisi reilun vuoden verran.
Valitettavasti tällä hetkellä olen vaikutusvaltani huipulla. Uuden trendin ja ihmiskohtaloiden haltija. Ei, syynä ei ole se, että sfääreilyni olisi vaikuttanut muihin - kuten jotkut ovat esittäneet - vaan sen takia että minulla on kova influenssa. Jossain pitää olla ensimmäinen, trendinvirittäjä. "Mr Influenze/Influenza". Ja kuten kirjallisuudessakin, sinun ei tarvitse kokea juuri tätä tautia. Riittää, kun kerron että genrenä on "pneomonia".
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies")
Luin Pierre Bayardin teoksen "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut". Kirjoittaja on kirjallisuuden professori, joka lataa pöytään huumorin varjolla paljon asiaa. On tosiasia, että valtaosa kirjallisuudesta on sellaista että emme ehdi lukea sitä. Hän jakaakin lukemattomuuden moneen luokkaan.
1: Kirjat joita ei tunne. Tässä luokassa on valtavasti kirjoja. Vaikka ihminen lukisi pelkkiä kirjojen nimiä, hän joutuisi opettelemaan niitä kauan. Tosiasiassa valtaosa tuotannosta jäisi silti piiloon. Bayard korostaa näiden kohdalla sitä, että yleiskäsitys on helpohko saada. Hän käyttää esimerkkinään kirjastonhoitajaa, joka suunnistaa kirjastossa jonka ainuttakaan teosta hän ei ole lukenut. Hän kykenee silti löytämään aihepiirin, genren ja muut vastaavan tasoiset näkemykset, joista hän voi sitten täsmentää hakua tiettyyn teokseen.
2: Kirjat joita on selaillut. Näistä kirjoista henkilöllä on hieman tarkempi kuva. Ja sopivalla näkemyksellä kokonaisuudesta hän pystyy itse asiassa keskustelemaan niistä jopa yllättävän hyvin.
3: Kirjat joista on kuullut puhuttavan. Tässä kohdassa Bayard ottaa esimerkin Umberto Econ "Ruusun nimestä". Sen sankari tietää lopussa hakemansa kirjan sisällön melkoisen hyvin lukematta sitä. Hän tuntee sen, koska hän on lukenut kirjan lukeneiden kommentaareja siitä. Hän on saanut kirjan käsiinsä, koska hän lähti alun perin väärille jäljille, ja pääpaha, Jorge, halusi käyttää tätä välineenä jolla piilottaa murhien taustamotiivi. Tämä Jorgen hairahdus johti siihen että vääristä lähtökohdista lähteneet arvailut olivat lopuksi osuvia. Kun lukee riittävän paljon kommentaareja jostain kirjallisuuden lajista ja tekijästä ja kirjasta, ei tarvitse koskaan lukea sitä ja silti tietää siitä yllättävän paljon.
4: Kirjat jotka on unohtanut. Tässä kirjailija nosti esiin de Montaignen. Hänhän kirjoitti siitä, että hän suuresti unohti lukemansa kirjat. Itse asiassa Montaigne unohti jopa kirjoittamiaan kirjoja siten että hän valitteli kuinka toiset siteerasivat hänelle aina välistä häntä itseään ilman että hän tajusi sitä. Samoin kun hän teki kommentaareja kirjoistaan, hän laittoi niihin päivämäärän, koska hän ei aina osannut yhdistää omaa kommentointiaan kirjaan myöhemmin. Montaigne pelkäsikin, että hän toistaa itseään koska ei muista ajatelleensa jotain juttua jo satoja kertoja. (Vaikka hän korosti laiskuuttaan, ja huonomuistisuuttaan, on kuitenkin selvää että hän oli lukenut ja sivistynyt mies. "Mitä enemmän luen, sitä enemmän unohdan" päti ainakin hänen kohdallaan hyvin.)
Kirjoittaja muistuttaa Oscar Wildestä, (eli "Amerikan hikipedian CMX" ~ jota lainataan aina") joka kertoi että "En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; Siitä on niin kovin helposti haittaa." Wildehän esitti jopa sellaisia kannanottoja, että siinä missä yleensä tehdään "pitää lukea" -listoja, joissa suositellaan kirjoja, yliopiston vielä tärkeämpi rooli olisi siinä että luettelisi kirjoja joihin tarttuminen ei ole suotavaa. Tässä ei tietenkään tavoiteltu boikottia, vaan sitä, että "huono kirja on huono kirja." Top 100 "not to read" olisi vaikea teettää senkin takia, että ihmisten ego on suuntautunut siihen että he mielellään korostavat lukemista, eivät lukematta jättämistä. (Vaikka jälkimmäinen on pakosti yleisempää.) Samoin henkilöt eivät halua kehua lukeneensa "niin ja niin paljon roskaa". (Vaikka erehdyksiä sattuukin, jos lukee enemmän. Lukijakaan ei opi kuin virheistä - ja kuten kaikessa muussakin, suurin osa virheistä joista opitaan on nimen omaan niitä omia.)
Syynä on se, että itse asiassa kaikki kirjat ovat jossain määrin lukemattomaksi jääneitä. Emme siteeraa niitä, emme muista ulkoa. Niistä on muutaman lauseen fragmentteja. Joistain kirjoista tiedetään muuten vaan. Kun kriitikko kommentoi kirjaa, hän puhuu muistikuvistaan ja tulkinnoistaan käsin. Kritiikki on jo oma taideteoksensa. Ja jo pelkän kirjan genren tuntien voi tehdä aivan samantasoisia kritisointeja, joten kirjavalioiden tapaisista paikoista on todella apua. Pienellä selailulla voi tarkistaa, mitä aiheita ja mitä tarkastelukulmia se käyttää. (Itse asiassa jos kirjasta tekee tietokoneanalyysin jossa se vain listaa yleisimmät käytetyt sanat, tietää kirjasta ja jopa sen tasosta yllättävän paljon.) Kirjan sisällysluettelot ja kannet auttavat, jos ne on käsillä. Takakannesta saa ylimalkaisen yleiskäsityksen kuvan kirjan sisällöstä. Ja jos tapaat kirjailijan, tämä riittää jos vain riittävän ympäripyöreästi kerrot pitäneesi teoksesta. Hän ei odota sinuta juonireferaattia.
Tämä kirja on kätevä sen takia, että se:
1: Antaa helpotusta siitä että ei olekaan lukenut Runebergin "Vänrikki Stålin tarinoita" (kuten minä) tai joka on jättänyt Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" kesken (kuin myös, en pitänyt).
2: Muistuttaa siitä, että huonon kirjan voi jättää hyvin kesken. Olen kahlannut Austenin kaamean "ylpeyden ja ennakkoluulon" väkisin lävitse. Tosin syynä oli se, että jätin Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ensimmäisen kerran kesken, kun tarinassa oli vain tylsät bileet ja tapahtumien sekaan ängettiin juonenkehityksen kannalta irrelevantti "randomencounter" haltioiden kanssa. (Joka myös jäi sellaiseksi. Jos olet lukenut kirjan, tiedät mitä randomencounteria tarkoitan) Kun luin kirjaa tästä eteenpäin myöhemmin, se oli paljon parempi. Sen alun alku kuuluu silti mielestäni yhä fantasiakirjallisuuden huonoimpiin. Jos en olisi ottanut kirjaa uudelleen käsittelyyn, en kuitenkaan olisi pettynyt. Aika harvoin kirja paljastuu joksikin muuksi kuin mitä se vaikuttaa.
3: Kertoo että jos tietää lajityypin tai kirjailijasta jotain, voi jo arvailla ja osallistua sitä koskevaan keskusteluun. Tosin minä rakastan Zane Greyn roskaviihdekirjoja, joita moni ei laske edes kirjallisuuteen kuuluvaksi, mutta tärkeää onkin se, että jos en olisi lukenut niitä, voisin hyvin haukkua niitä ja kokea hyvää mieltä tästä. Ja moni pitäisi kannanottojani järkevinä ja perusteltuina.
4: Lohduttaa sillä, että jos käsitys "Rikoksesta ja rangaistuksesta" tiivistyy pariin lauseeseen, vaikka sen on lukenut (kuin itsellä) sama koskee valtaosaa muitakin sen lukeneista.
5: Kirjan lukematta jättämisen ja kirjan lukemisen välillä on vain aste -ero. Jos muistaa pari kohtaa, voi olla jopa aivan samassa asemassa kuin kirjailija, joka on kirjansa kirjoitettuaan etääntynyt siitä ja mahdollisesti kirjoittanut lukuisia muita kirjoja. Ja jos on tutustunut kirja -arvioihin, pystyy mahdollisesti jopa hämmentämään kirjailijaa "de Montaignen malliin" osoittamalla tuntemusta joka ylittää kirjailijan oman muistin omaan teokseensa. Olen melko varma että David Eddings ei erota omia kirjojaan toisistaan. Ainakin minusta tuntuu että ne koostuvat suurimmaksi osaksi randomencountereista ja muilta osin kirjat ovat melkoisen samanlaisia. Tosin ne ovat juuri tämän tyhjyyden ja redundanssin vuoksi niin kivoja lukea. Ja että jos Raamattu on jäänyt lukematta (mikä yllätykseksi on minulla kyllä kahlattuna, Uusi Testamentti peräti kahdesti) se on niin kommentoitu, että "parhaat palat on jo trailerissa" (mikä kyllä pitää paikkaansa.)
Kokonaisuutena kirja korostaakin sitä, miten amatöörit sortuvat nippeliin ja ulkolukuun, ja oikea asiantuntemus ei voi olla pelkällä lukemisen volyymillä "montaa promillea isompi siivu kokonaisuudesta". Kirjallisuuden professorit eivät yksinkertaisesti ole lukeneet niin isoa osaa kirjallisuudesta enemmän että tämä toisi heille etuaseman. He ovat hyviä koska heillä on heuristiikka ja yleisnäkemys aiheesta. He toimivat kuten televisiosarjan House, joka suorittaa sarjan vääriä diagnooseja päästäkseen lopulta juuri täsmälleen oikeaan diagnoosiin; Hän ei suinkaan lääkitse matkan varrella kaikkia mahdollisia sairauksia vaan joka välissä karsii ison joukon mahdollisia tauteja, ja siksi hän melko pian löytää juuri oikean diagnoosin, vaikka tauteja on maailmassa valtava määrä ja hänelle tulevat esimerkitkin usein eksoottisia ja harvinaisia, kun ne eivät ole niin selviä että joku muu olisi sen ennen häntä tajunnut. (Mikä jo sinänsä rajaa mahdollisia diagnooseja erittäin runsaasti.) Toisin sanoen, he ovat hemmetin hyviä puhumaan siitä mitä eivät ole lukeneet tai minkä ovat unohtaneet.
Toisaalta me taviksetkin tulemme tekemisiin saman ilmiön kanssa päivittäin. Kun kuuntelemme musiikkia, emme etsi sitä käymällä läpi kaikkea musiikkia. Itse asiassa kuuntelemme yleensä muutaman kappaleen jostain genrestä ja sitten joko viskaamme kaiken siihen liittyvän pois tai tarkennamme siihen. Samoin käy korostetusti yksittäisille artisteille ja bändeille. Emmekä me valikoi näitäkään satunnaisesti. On olemassa trendejä. Musiikkia ei valita demokraattisesti läpikäymällä kaikkia vaihtoehtoja (kuten emme anna ääntä vaaleissa käymällä kaikki ehdokkaat läpi. Tosin tässä kohden meillä on etunamme vaalikone, jota musiikkiin ei ole ainakaan toistaiseksi tehty tai ainakaan onnistuttu hyvin.)
Tosin olen huomannut, että eri ihmiset kulkevat eri osissa tätä trendiä. Kuten missä tahansa ideologioiden virrassa, myös kirjojen ja musiikin kohdalla, jotkut ovat pioneereja, ja toiset muutosvastarintaisia. Esimerkiksi minun vanhemmalla pienellä sisarellani on ollut suorastaan hätkähdyttävä taito "haistaa trendejä" etukäteen. Kun Rowlingin "Harry Potter" tuli suomeen aluksi, se oli marginaalinen. Siitä tuli muotia vasta yllättävän pitkästi sen jälkeen, kun hän oli sen lukenut ja siitä puhunut. Sama on koskenut muutamaa muutakin ilmiötä. Toki kaikki mihin hän on koskenut ei ole muuttunut kullaksi, mutta kun tilannetta vertaa itseeni - olen sentään kuluttanut lukemiseen valtavasti aikaa - en ole koskaan "ennalta haistanut" yhtään tuollaista ilmiötä, ja hänellä näitä on useita. Päin vastoin, näyttää siltä että ensin jokin ilmiö pyyhkäisee, sitten siihen liittyvä hype laantuu ja vasta sen jälkeen ylipäätään ryhdyn miettimään, kannattaako siihen tarttua vai ei. Toisin sanoen, en ole pioneereja, jotka ovat aallon eturintamassa. Tähän osaan liittyy toki usein myös haihattelu ja marginaali -ilmiöt ja riskit. Mutta toisaalta myös se eturintama on siinä. Kun olen antanut trendin valua ohi, olen saanut käsityksen ilmiöstä jo ennen kuin alan tutustumaan siihen, joten tavallaan luen kirjoja jotka ovat Italo Calvinoa lainaten "Kirjat Jotka Kaikki Ovat Lukeneet Niin Että On Kuin Sinäkin Olisit Lukenut Ne." Tyyliini kuuluu siis varmistelu. Toki tähän liittyy se, että kun ylipäätään tartun johonkin, se on todennäköisesti sen arvoinen. Tai ainakin se on ollut sitä pari vuotta aikaisemmin. Kenties tämä on se syy, jonka vuoksi en ymmärrä politiikkaa tai pysty kommentoimaan terävästi tuoreita tapahtumia. Toisaalta, sitä on ollut silti kädet täynnä työtä : "Must Read Someday" -lukulistallani on tällä hetkellä noin sata teosta, ripeälläkin tahdilla siihen menisi reilun vuoden verran.
Valitettavasti tällä hetkellä olen vaikutusvaltani huipulla. Uuden trendin ja ihmiskohtaloiden haltija. Ei, syynä ei ole se, että sfääreilyni olisi vaikuttanut muihin - kuten jotkut ovat esittäneet - vaan sen takia että minulla on kova influenssa. Jossain pitää olla ensimmäinen, trendinvirittäjä. "Mr Influenze/Influenza". Ja kuten kirjallisuudessakin, sinun ei tarvitse kokea juuri tätä tautia. Riittää, kun kerron että genrenä on "pneomonia".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)