Ehtaa Jeesustelua

Lars Husumin kirja "My friend Jesus Christ" on kirja joka kertoo siitä kuinka Jeesus astuu miehen elämään ja muuttaa sen kauttaaltaan. En ole itse lukenut sitä, mutta siitä kirjoitetut kirja-arviot kertovat siitä paljon olennaista.

Kirja kertoo fiktiivisen henkilön muutostarinan. Sen päähenkilö Niko on "paha poika", taloudellisesti turvattua elämää elänyt nuori mies jonka lapsuutta varjostavat esimerkiksi hänen vanhempiensa kuolema auto-onnettomuudessa. Traumatisoitunut onneton jolla on riittävästi varaa ilmentää tuskaansa erilaisiin toimintoihin. Hän on "an up-and-coming young psychopath". Hän ajaa lopulta jopa sisarensa itsemurhaan. Niko ajautuu pohjalle ja tässä vaiheessa Jeesus astuu mukaan kuvioihin. "It's at this point that Jesus Christ steps in. Actually, he breaks in. Niko wakes up early one morning to the sound of a prowler in his apartment. Niko sees a man who's "tough, long-haired, bearded and big and strong, and [who] oozes confidence" entering his bathroom. When the man comes out , Niko clocks him in the head with an ashtray. Niko meet Jesus, or at least someone who claims to be Jesus and there to make Niko "a better man."" Kirja ei kuitenkaan itse asiassa ole uskonnollinen. Kirjailija kuvaa tarinaa seuraavasti "'I wanted to write something that was wild, bizarre and unpredictable,' says Husum. 'I got the title before I had anything else, and I think the Jesus character represents all that, because you’re never told whether it's Niko's imagination, actually Jesus or just a biker calling himself Jesus. In Denmark, when we deal with religion it is often either very much pro or very much against. My novel is neither."

On hauskaa, että kirjan pääteemana on samanlainen elämänlaadun paraneminen mikä on kristillisessä julistustyössä ytimessä. Se kuitenkin samalla murtaa siihen liittyvät perusoletukset puolin ja toisin. Kyytiä tulee sekä ateistiselle ajattelulle että ajatukselle että elämänlaadun paraneminen kertoisi erinomaisesta ja suurenmoisesta faktuaalisuudesta. Elämän paraneminen ei ratkaise Jeesuksen olemusta. Mutta on kuitenkin tärkeää että Jeesus (tai jokin muu mahdollisesti maallinen asia) on elämässä, koska ihminen ei elä individualistis-aktuaalisesti itsellisenä kovinkaan kauaa, koska tämän seurauksena on yksinäisyys ja ahdistus.

Kirja vaikuttaa ihmisläheiseltä. Ja sen perusteema - jo aivan pintatasoltakin tarkastellessa - itse asiassa voidaan nähdä iskevän murskaksi C. S. Lewisin väitteen jonka mukaan Jeesusta ei voi ottaa muuta kuin tosissaan tai ei ollenkaan. Hän on tiivistänyt tämän Lewisin trilemmaan jossa vaihtoehtoina on että Jeesus on paha, hullu tai Jumalallinen. Ja vain viimeisin niistä on millään tavalla vakavasti otettava. Husumin kirjasta (tai ainakin sen arvosteluista) kumpuava ihmiskuva muistuttaa että Lewisin trilemmassa heikoin kohta onkin itse asiassa turhan ikävä suhtautuminen vammaisuuteen ja mielenterveyskysymyksiin. Kun ihmisen elämä muuttuu paremmaksi, on hyvä huomata että hulluissa voi olla viisautta.

Tämä kuitenkin unohtuu helposti, jos antautuu Lewisin perienglantilaiseen asenteeseen. Asenteeseen, jonka jäämiä voi löytää esimerkiksi Brontën englantilaisissa maastoissa tapahtuvassa "Kotiopettajattaren romaanissa" jossa hullu vaimo voidaan piilottaa ja kätkeä ullakolle, eikä se ole oleellisesti kammottavana tekona kuvattu. Päin vastoin ullakon nainen kuvataan pelottavana. Tämänlaisten asenteiden murskaamisessa Husumin kirja antaa hyvän pohjan ; ihmetekojen sijasta lähinnä karismaansa luottava murtautuja-Jeesus ja hänen elämää rikastuttava voimansa auttaa kyseenalaistamaan tämänlaisia piirteitä.

Tämänlaiset piirteet ansaitsevat tulla murskatuksi koska ne eivät ole jääneet toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin. Tästä saa hyvän kuvan lukemalla uusinta "Voima" -lehteä (2/2012). Tässä haastatellaan Olavi Uusivirtaa jutussa "Kohtauksia Olavin kanssa". Uusivirta edustaa näkemystä jonka mukaan ihminen ilman uskoa tekee itsemurhan "Uskon, että ainoa joka estää mua tappamasta itseäni on usko siihen, että on mielekästä elää. Sitä ei voi perustella järkisyillä. Jos sä päädyt perustelemaan kaikkea järkisyillä, niin sä päädyt siihen, että on parempi vetää itsensä jojoon. "Ehkä mä olen uskonnollinen ihminen jollain tavalla. Järki loppujen lopuksi riittää vain kuolemaan. Elämä on menetysten sarja."" ... "Sun on pakko uskoa johonkin, Susanna, tajuutsä. Sä saarnaat humanismista ja demokratiasta. Mutta entä usko, toivo, rakkaus? Humanismi ei sisällä mitään näistä" Uusivirta korostaa tätä teemaa korostamalla yleistä maailman rumuutta. "Sussu saatana, kato nyt tonne ulos, siellä on likasta lunta, paskasia kinoksia, paskasia! Ainoo järkevä teko olis tappaa itsensä!"

Tämänlainen "Puoliksi Camusinsa lukenutta mutta ei siitä mitään ymmärtänyttä" asennetta on ylipäätään aika paljon uskonnollisessa piireissä. Heille voi toki vastata helposti, kuten "Voiman" haastattelija. (a) Vetoamalla kuolevaisuuden antamaan horisonttiin "Elämän ankaruuden tajuaminen ja kaiken väistämätön loppuminen tekee elämästä runollista. Se tekee meistä vitun paljon nöyrempiä ja lempeämpiä." (b) viittaamalla että uskonto on tuskan turruttamiseen tarkoitettua ooppiumia "Uskossa oleminen on raukkamaista! Jos sä pääset taivaaseen, niin miks vaivautua tosissaan muuttamaan mitään?" (c) tai jopa viittaamalla siihen että itsemurha on järkevä konteksti vain uskonnollisessa perspektiivissä "Sulla on varauloskäynti. Jos elämä käy liian ahdistavaks, kaikki ei olekaan tässä."

Tämänlaisia asenteita voi lisäksi ratkoa omilla vakiintuneilla vastaustavoillani joita ovat eri vastaksia kuin "Voiman" tarjoamat (a) Itsemurha on absurdi aktio, miten perustella itsemurha järkisyin? Elämän absurdius ei tee kuolemista rationaaliseksi jos kuolemakin on absurdi. (b) Evoluutio ei suosi itsemurhan tekemistä, siksi kaikilla ihmisillä on taipumus itsesäilytykseen. Tämä on nimenomaan järkevää, evoluution kannalta. Moni toki keksii ideologiapohjaisia rationalisointeja tälle mieltymykselle, mutta nämä ovat ohipuhuvia laastarinpaikkoja, joista tulee helposti dogmaattisia olkinuoria koska niiden tarjoaman vastauksen puute nähdään samana kuin itsemurhaan houkuttelevaksi. Kuitenkin jopa tämä pelko ja ahdistus kertoo siitä että itse kuolema on pelottava itsessään ; Ilman tätä pelotusvoimaa ihminen vain kääntyisi ja tappaisi itsensä, sen sijaan että valitsisi peloissaan ideologiassaan pysymisen. (c) Ole ystävällinen äläkä siirrä omia elämästänauttimisen vaikeuksiasi ja kyvyttömyysksiäsi rationalisoida elämääsi muuta kuin tietyssä rajatussa viitekehykseksi lajityypilliseksi muiden ongelmaksi. Tyhmyys on omaasi, sori vaan.

Mutta tämäkin jättää tarinan hieman auki. Sillä ytimessä on kuitenkin Pahan ongelma. On olemassa paljon kristittyjä jotka korosvat Uusivirran kaltaista "elämä on paskaa" -lähestymistapaa. Tämä on tunnustus siitä että maailma ei ole hyvä paikka. Tunnustus siitä että pahan ongelma on totta. Tämä Pahan ongelma taas on asia jota kristityt hyvin usein yrittävät peittää ja ratkaista jotenkin ; Swinburnen kaltaiset teologit ovat saaneet valtavasti tilaa ja julkisuutta juuri siksi että he peittävät Pahan ongelman kuriositeetiksi. Jos nämä pahan ongelman poistamiskeinot olisivat toimivia, Uusivirran näkemys elämän paskuudesta olisi kumottu. Naurettava ja epärationaalinen tapa. ~ Kuitenkin kristityt tiedostavat että asiaa ei ratkaista. Sen verran usein ateistisen elämän tyhjyys tulee esiin. Pääosa kristityistä puhuukin siitä miten "tämä maallinen taivallus ei riitä". Tämä on elämänhalveksintaa joka on suorassa ristiriidassa Pahan ongelman ratkaisemisen kanssa. Tästä jääkin jäljelle vain se tapa lähestyä Pahan ongelmaa jossa selitetään että kristinusko on kärsimysuskonto jossa maailman pahuus on tunnustettu tosiasia. Joka kertoo siitä että Jumala ei ole joko kaikkivaltias tai rakastava. Pahan ongelma kierretään tällöin hylkäämällä tämä Jumalankuva. Jumalankuva jota Swinburne taas yrittää kaikin keinoin puolustaa.

Tämä kahtiajako onkin kristinuskon syvintä ydintä. Ja tähän paradoksaaliseen tilanteeseen saa mielekkään vastauksen Husumin kirjasta (tai ainakin siitä tehdyistä arvioinneista) kumpuaa. Paras Jeesus on sellainen joka ei lupaa tuonpuoleista vaan tämänpuoleista. Sellainen joka hyväksyy että maailmassa on pahaa ja jonka avulla näistä vaikeuksista tulee helpommin kannettavia. Pahan ongelman vakavuuden tunnustamisen jälkeen toimitaan kuin ideaalitilanne olisi se, että Pahan ongelma olisi irrelevantti.

Tässä on ratkaisu joka unohtuu siksi että uskonnoissa kehotetaan liiankin kanssa kohdistamaan katsetta siihen tuonpuoleispalkintoon. Tällöin oikeastaan ainut mitä voi saada on elämänhalveksunta ; Tämänpuolinen nähdään roskana ja paskana jonka ainut funktio on olla taisteluhauta ja testi jonka avulla ansaitaan tuonpuoleinen maailma jossa Pahan ongelma ei vihdoin ole relevantti. Konkreettisen elämän ongelmat nähdään tällöin lannistavana ja kauheana, ja tältä lohduttaudutaan ajatuksella abstraktista tuonpuoleiselämästä jolle on asetettu sellaisia odotuksia että siihen kontrastoituna mikä tahansa tämän maailman puolella tapahtuva asia tuntuu pettymykseltä. ~ Odotusten kautta Taivas on tämän jälkeen vaatimus, ja kaikki siitä poikkeava on maallista pinnallista roskaa. Ja tätä kautta tämänpuolisesta elämästä ei tule lahjaa ja itsemurhasta tulee kristitylle relevantti ratkaisu.

Tätä voisi kutsua kristilliseksi elämäntaidottomuudeksi joka ahdistaa ihmisiä niin paljon että he ajautuvat evoluution tarjoamasta homeostaasia tavoittelevasta ihmisestä. (Tai oikeastaan ei erota. Ihminen tavoittelee kristittynäkin homeostaasia mutta hänen näkemyksensä maailmasta ja odotuksista muuttavat rationaalista toimintatapaa siten että kuolema muuttuu elämäksi. Tämä lienee omituinen ekologinen loukku joka johtunee ihmisen ennakoimiskyvystä joka on monin paikoin luonteeltaan abstrakti ja jota voi siksi huijata abstrakteilla konsepteilla.)Tämänlaiset "vaadin-petyn-odotan -malliset" tämänpuoleista elämää halveksivat kristityt tarvitsevat ehdottomia itsemurhakieltoja. Koska muutoin se paratiisi tuntuisi liian houkuttelevalta ja sinne haluttaisiin heti. Ja tähän on tunnettu ratkaisu, itsemurha. Tässä mallissa kristinusko ajaakin omituiseen tilanteeseen, jossa se pyrkii ahdistamaan ihmisiä ja estää heitä sitten tekemästä itsemurhaa ja ahdistamalla heitä tätä kautta lisää. Tämänpuolinen maailma rakennetaan siksi väkisin pessimisminsävyttämäksi kärsimykseksi josta ei ole pakotietä ja jossa optimismi tulee siitä että jos taistelee ja tottelee niin sitten kärsimys loppuu ja ilo alkaa kuoleman jälkeen.

Husum muistuttaa että tässä kohden vika ei oikeastaan ole Jeesuksessa, eikä tätä kautta itse asiassa kristinuskossakaan. ~ Jeesustelu ei itsessään ole ongelma. Ongelma on muualla. Oikeasti.

Elokuvien virheet.

"Wash: "This sounds like something from Science Fiction."
Zoë: "Honey, we live in a spaceship."
Wash: "So?"
("Firefly", "Objects in space")

Yllä oleva dialogi on loistavasta televisiosarjasta "Firefly". Tässä kohdassa sarjan katsoja asetettiin miettimään sitä, mikä on ns. "realistista" kyseisessä sarjassa. Aiheena oli kysymys siitä, oliko Riverillä ajatustenlukukykyjä. Kyseinen sarja oli tähän asti kovin tavallista, ihmisillä ei ollut erikoiskykyjä, ja elämä oli karjapaimenten kaltaista karua ja arkista. Monissa muissa sarjoissahan on hienoa teknologiaa, ajatuksenlukua, näkymättömyyttä ja magiikkaa. Mikä Fireflystä muka tekisi sellaisen että se olisi mahdotonta? Se oli tähän asti ollut sarjasta harvinaista, joten tämä oli selvästi jotain johon Hume olisi sanonut "extraordinary". Toki Humellakin todisteet voisivat muuttaa arviointeja, ja tästä voisi tulla ihan mahdollista. Jaksossa oltiin episteemisessä epätietoisuudessa.

Moni muukin elokuva tietysti käyttää elokuvan realismin rakentamista hämmentämiseen. Esimerkiksi "Last Action Hero" -elokuvassa ideana on se, että toimintasankari ja elokuvapahis päätyvät "oikeaan maailmaan". Tätä kautta saadaan synnytettyä koomisia elementtejä. Tosin loppuratkaisu on varsin elokuvamainen.

Tämä aloitustapani liittyy vahvasti siihen, mitä elokuvien, televisiosarjojen ja muiden vastaavien asioiden tarkkailija pitää virheenä. Tästä saa esimakua hyppäämällä kriitikoiden kelkkaan.
1: Elokuvien virheitä etsitään esimerkiksi "moviemistakes" -sivustolla. Virheet ovat yleensä "jatkuvuusvirheitä". Esimerkiksi kohtaus voi alkaa siten että päällä on punainen paita ja toisella puolella pensasta se onkin vihreä. Kellokin voi olla ties missä kädessä. Toy Storyn kynät ovat väärissä paikoissa ja niin edes päin.
2: Myös monet skeptikot etsivät mielellään elokuvista virheitä. Esimerkiksi fysiikka toimii väärin, ja esimerkiksi avaruuden tyhjiössä sirahtelevat lasertykit ovat tieteiselokuvissa vakiotavaraa, jota nörtit muistavat kritisoida. Äänihän vaatii väliaineen jotta sitä voisi kuulla. Luoteihin sovelletaan samaa kritiikkitapaa, mitä Jouni Vilkka teki "Deadliest Warrior" -sarjasta.
3: Tai sitten kritiikki on Leinivaaran tapaista. Poliisi saa oikeasti huonoa palkkaa, mutta ajaa silti hienoilla autoilla. (Amerikassa poliiseihin liitetään yllättävän usein glamouria ja rikkautta. Brittiläiset ja Suomalaiset poliisit taas köyhäilevät.)
4: Ja minulle monen elokuvan miekkailu aikaansaa nenäverenvuotoja.
5: Harvemmin skeptikot kuitenkaan puhuvat tarinan epäloogisuuksista. Siitä miten romanssi ei "etene uskottavasti". Toki minua on siunattu ihmisillä, jotka moittivat tästäkin. He muistuttavat että suhteen kehittyminen tuolla tavalla ei ole normaalia, ja on epäuskottavaa. (Ei liene tarpeen muistuttaa että he eivät ole skeptikoita, joita kiinnostaa systemointi. Näitä kun kiinnostaa vahvasti empatiointi.) Ehkä hauskin esimerkki tästä on Charlotte Brontën "Kotiopettajattaren romaani", jossa Jane murehtii sitä että hänen rakastamansa mies on naimisissa, eikä sitä että tämä naimissisa oleva nainen on käytännössä vangittuna ullakolla ja juuri hänen rakastamansa miehen toimesta. (Tästä ullakon hullusta naisesta Jean Rhys kirjoitti ihan toisen kirjankin.) Oikeasti tälläisen voisi luulla vaikuttavan hieman eri tavalla. Hahmo esiintyy siis ihantellisena ja emotionaalisena - vahvana naisena joka muodikkaasti murtaa sen ajan kahleita, mutta ei liikaa, eli juuri sen verran kuin kirjoitusajankohtana kuuluikin ollakseen muodikas - mutta on kuitenkin toisaalla selvästi tunnekylmä.

Kaikissa näissä on takana oletus siitä, että taiteen tehtävänä olisi jotenkin imitoida todellisuutta. Että hyvä taide kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on. Kuitenkin tarinankerronnassa on monia muitakin asioita. Ehkä tarinan juoni ja teema on etusijalla. Siksi voidaan joustaa siinä lentääkö luodin voimasta taaksepäin vai ei. Tai menevätkö sankari ja sankaritar elokuvan pakolliseen seksikohtaukseen ihan sillä tavalla mikä olisi ihmisen psykologialle uskottavaa.

Esimerkiksi roolipelaajien käymä kina siitä miten velhon loitsima tulipallo damagetaulukoineen on "epärealistinen" herättää minussa pientä huvittuneisuutta. Sillä tavallaan elokuvien, kirjallisuuden ja muun taiteen ei katsota esittävän maailmaa sellaisena kuin se on. Niissä keskitytään synnyttämään tunteita, elämyksiä ja kokemuksia. Ja ne käsittelevät näitä asioita teemoinakin. Monen elokuvan tekijä on lisäksi tarkoituksella sadunomainen. Tämän ovat ymmärtäneet "Harry Potter" -kriitikot, jotka eivät moittineet elokuvia siitä että se levittää taikauskoa, vaan siitä että kirjojen lämpö oltiin vaihdettu viuhtomiseen, vauhtiin, huutamiseen ja efektikikkailuun. Alkupuolen elokuvat saivat faneilta syytteen "jästiydestä", ja ohjaajaa vaihdettiin.

Pelkona tässä kohden on myös se, että massaviihde standardisoi kokemuksen. Tätä kautta massoja puristetaan tiettyyn muottiin. Monista tämä on pakosti eräänlaista henkistä väkivaltaa. Kuitenkin tässäkin on hyvä miettiä, että onko olemassa jokin yleinen ihmismieli, jota voidaan lähestyä ja ymmärtää vaikkapa sympatiantunnon kautta. Jos tälläinen on, viihde voi todella lähestyä jotain yhteistä. Ja toisaalta manipuloida ihmisiä. Mutta jos tälläistä ei ole, ei ole pelättävää, koska hallintaa ja kontrollia ei ole. Tasapäistämistä pelkäävät esimerkiksi monet postmodernistit, jotka näkevät kaiken viihteen, myös korkeakulttuurin, mahdollisena vallankäytön välineenä. Mutta ajatus on suosittu myös fundamentalistikristityillä joista elokuvat sisältävät huonoja vaikutteita. Ajatus tasapäistämisestä löytyy myös esimerkiksi Adornolta ja marxilaisilta tulkitsijoilta.

En silti sanoisi että elokuvien väärä fysiikka olisi "ihan turha asia". Se voi olla mielenkiintoista ja tärkeääkin. Todellisuuskäsityksemme nimittäin muokkaantuu viihteen kautta. Moni Amerikkalainen esimerkiksi pelkää onnettomuuksissa auton räjähtämistä niin paljon että eivät pidä turvavöitä jotta pääsisivät tarpeeksi nopeasti pois autosta onnettomuuden sattuessa. Sillä elokuvissa autot räjähtävät. Samoin elokuvien ihanteellinen rakkauskäsitys voi antaa ihmisille ihanteellisen kuvan - ainakin helposta romanssista - joka taas tuo vaikeuksia oikeissa ihmissuhteissa oikeassa elämässä.

Elokuvat ovat sekä pakoa maailmasta, ne tarjoavat fantasiaa jonka kaikki tietävät fantasiaksi. Mutta se on samalla maailmankuvan esittäjä ja vaikuttaja, joka muokkaa ihmisen käsitystä elämästä ja maailmasta ja muista ihmisistä.

Ja ihmisen maailmankuva näkyy siitä mitä hän kritisoi - siinä kohden hän uskoo toisin - että siihen mitä hän kehuu tai jättää huomaamatta - ne mukailevat hänen maailmankuvaa tai ne eivät kiinnosta. Tätä kautta taiteen tulkinta ja kritisointi on samalla usein myös tulkitsijansa psykologinen profiili. Se, mitä ihminen pelkää ja pitää tärkeänä paljastuvat tulkinnassa.