Hyvin usein kvanttimekaniikkaa ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja ilmiöiden tilastollista luonnetta lähestytään sen henkisillä ajatuksilla että silloin kun asioita ei tarkkailla niin asiat ovat olemassa ja havaitseminen romauttaa aaltofuntion ja muuttaa jotain tiedetyksi. ; "ScienceAlertissa" sen sijaan uutisoitiin näkökulmasta jossa "Reality doesn’t exist until we measure it, quantum experiment confirms". Eli todellisuus ei ole olemassa ennen kuin se havaitaan. Otan toki noin otsikoidut tiedeuutisoinnit aina "suolan kanssa". Mutta asiaa on syytä miettiä.
Tämä on siitä hauska ajatus että se voidaan liittää piispa Berkeleyn ajatusmalliin jossa todellisuus oli olemassa vain kun sitä tarkkailtiin. Hän tarvitsi Jumalaa siihen että asiat pysyisivät olemassaolevina. Esimerkiksi jääkaappi ei lakkaa olemasta kun kotona menee yöllä nukkumaan koska Jumala tarkkailee sitä. ; Kvanttimekaniikassa tunnettu vahditun kattilan paradoksi nimittäin johtaa siihen että Jumala joutuisi "vähintään räpyttelemään" jotta maailmassa voisi tapahtua mitään muutoksia.
On nähtävissä että on kaksi asiaa jota havainnoinnissa on syytä miettiä:
1: Teistinen kysymys siitä että Jumala on todellisuuden mittaaja on itse asiassa oletus. Onko Jumala todella havaitsija siinä mielessä mitä kvanttimekaniikka vaatii? Mittaako vai tietääkö Jumala? Laplacen demonin ei tarvinnut mitata tietääkseen, ja kenties kaikkitietävyys voidaan kvanttifysiikan ja olemassaolonkin kohdalla saada muuten kuin mittaamalla samalla tavalla kuin aineelliset fysikaalisen maailman joukossa toimivat ihmiset sen tekevät.
2: Toisaalta on hyvä miettiä vaatiiko havaitseminen tietoisuutta. (Havaitseminen kuljettaa sanana helposti mielikuvia intentiosta, mutta jos sen korvaa mittaamisella ei tieteen kannalta muutu mikään mutta mielikuvat tietoisuuden mukanaolosta muuttuvat oleellisen paljon.) Jos jossain on mittalaitteisto niin eikö tämä mittalaitteisto tee interaktion joka on mittaus. Eli mittaria ei tarvitsisi lukea ilman että se olisi kvanttimekaanisesti olemassa. Eli se voisi aikaansaada olemassaoloa. ; Itse pidän tätä "intuitiivisesti ilmiselvänä" premissinä ja tästä lähtökohdin olemassaolo voisi olla siitä erikoinen että hiukkasen A vuorovaikutus johtaa siihen että B on olemassa. B taas johtaisi C:n olemassaoloon. Ja C johtaisi A:n olemassaoloon. Tämä kehäisyys voisi tietysti olla vaikka kuinka älyttömän pitkä.
2.1: Tässä "havainnoivien alkeishiukkasten "itsetietoistumisesta"" voi sanoa sen että siinä on sivumakuna sellainen sikaärsyttävä piirre että se ajaa ajatuksia kohti panpsykismiä. (Toki tämä seuraus ei ole väistämätön, mausteena samaan tapaan kuin teismi on siinä että olemassaolo vaatii havainnointia.) Eli ajatusmallia jota olen joskus kannattanut itsekin. Ja jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on hevonpaskaa.
Voihan Piiska Perkeley sentään. Olen kyllä yleisesti sitä mieltä että jos filosofia ja kvanttifysiikka esitetään samassa lauseessa, kyseessä on todennäköisesti bullshit. Itse asiassa olen yhä tätä mieltä. Tämä blogaus on kuten ties keiden kvanttimystikoiden ja Deepak Choprien tyylinen vetäisy. Sellainen huomiohuoraavaa "katsokaa minua niin olen olemassa" -paistattelu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vahditun kattilan paradoksi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vahditun kattilan paradoksi. Näytä kaikki tekstit
maanantai 1. kesäkuuta 2015
torstai 8. joulukuuta 2011
Comptonin ongelma
Tietoisuuden käsittelyssä ollaan perinteisesti mietitty hyvin keskittyneesti mielen luonnetta. Eli minkälainen mekanismi tuottaa tietoisuuden kokemuksen. Tämä mieli-ruumis -ongelma, on ollut olennaista kun on mietitty sellaisia teemoja kuin sielun olemassaolo, kartesiolainen dualismi ja aivotoiminta. Näissä kaikissa haetaan jonkinlaista reduktiota, jossa jokin syy-seurausketju rakentaa tietoisuuden.Karl Popper otti tähän tematiikkaan mielenkiintoisen lisäyksen. Hänestä tietoisuudessa pitäisi miettiä muutakin kuin miten esimerkiksi fysikaaliset prosessit synnyttävät tietoisuuden. Sen sijaan pitäisi katsoa miten erilaisia tietoisuuden aspekteja voitaisiin käsitellä jonkinlaisessa yhdistävässä viitekehyksessä. Tätä tavoitetta - joka ollessaan auki on tietysti kysymys joka kysyy vastausta - hän kutsui Comptonin ongelmaksi.
Popper lähti miettimään vapaata tahtoa ja sen suhdetta determinismiin ja indeterminismiin. Tässä onkin taustalla kaksi vanhastaan tuttua ongelmaa;
1: Jos maailma on determinismin kyllästämää, voi tavallaan olla tahtoa mutta ei vapautta. Koska ei ole vaihtoehtoja, mieli ja tahto eivät vaikuta. Tässä kohtalo ratkaisee, eikä tahto voi kuin vikistä, jolloin se miten asiat halutaan eivät muuta mitään asiantilaa eikä tahdolla ole muutoskykyä. - Itse asiassa on jopa mahdollista että tahdon luonnekin on ennaltamääräytynyttä, jolloin tahto ei tässä mielessäkään ole vapaata vaan "kahdella tavalla kahleissa".
2: Jos maailma on täysin indeterministinen, voi olla vapautta mutta ei tahtoa; Seurauksilla ole järkeviä ennustettavia seurauksia, koska asiat eivät ole toisiinsa kahlittuja. Näin tahto ei kykene saavuttamaan mitään ennustettavaa. Se voisi tuottaa vain muutosta, mutta ei hallittua muutosta. Toisaalta jos maailmassa ei ole sääntöjä ja säännönmukaisuuksia, ei ole välttämättä mitään sellaista jota voitaisiin hahmottaa ja laittaa halun kohteeksi. Halun kohdehan on yleensä jonkinlainen hallittu näkökulma tai asia, johon liittyy monia asioita.
Popperin näkemyksessä vapaa tahto onkin mahdollista siten että maailmassa on tavallaan molempia ; Ihmisen rationaalinen ja järkevä käyttäytyminen sijoittuvat johonkin jossa on hieman molempia. Popperin mukaan fysikaalisen indeterminismin lisäksi täytyy olla taju tavoitteista. Näin luovuus ja vapaus eivät ole illuusiota. Popperin mukaan tämänlainen kehitys kuvaa ihmisten teorioitakin. Ihmiset luovat itse teorioita, jotka voivat olla hyvinkin mielivaltaisia. Mutta tietoisuus joka vertaa itseään todellisuuteen tuo esiin kontrollia, ja näin virheitä eliminoidaan. Näin ihmisen ei tarvitse pelkästään alistua teorioiden määräämän todellisuuden alaisiksi vaan voimme myös tuhota teorioita. Näin ollen tietoisuuden tilamme kontrolloivat näkemyksiämme, jolloin meillä on päätäntävoima. Olemme valitsijoita.
Popperin tapa ratkaista Comptonin ongelma olikin unohtaa kokonaan se, mitä mieli ja tietoisuus on ja miettiä sen roolia evoluutiossa. Evoluutiokin on, kuten tunnettua, jokin jossa on sattumaa ja kontrollia, joka kehittyy hyvinkin samalla tavalla kuin Popperin maailma.
Popperin maailmassa tietoisuuden todellisuus on pakosti avoin systeemi. Siinä aineen ja tietoisuuden välille on laitettu vuorovaikutussuhde. Peräti molempiin suuntiin. Eli maailman asioiden on vaikutettava tietoisuuteen ja toisaalta tietoisuuden on voitava vaikuttaa asioihin.
1: Koska Popperin näkemys ei ota kantaa siihen onko tietoisuus aivotoiminnan vai vaikkapa sielullisen yliluonnollisen entiteetin välillä. Jos ihmisellä on henkisielu, sille on käytävä samoin. Ja toisaalta vastavuoroisuuden on sovittava aivotoimintaankin.
Tämä on mielenkiintoista, kun muistetaan että ihmisen aivoapparaatti on fysikaalinen kappale. Popperin ajatusta ja sen yhteensopivuutta "fysikaalisen maailmankuvan kanssa" on moitittu siitä, että "ontologisesti naturalistinen" universumi itsessään on fysikaalisesti suljettu systeemi joka ei vaihda ainetta eikä energiaa sen ulkopuolen kanssa.
1: Tämänlainen kritiikki ei ole kovin vakuuttavaa. Sillä aivan kuten termodynamiikassakin universumi itsessään on suljettu systeemi -tai ainakin vakavasti otettavasti se voidaan katsoa sellaiseksi. Tämä taas ei tietenkään estä sitä että sen sisällä ei voisi olla järjestyneempiä osakokonaisuuksia jotka ovat avoimia systeemeitä. Esimerkiksi maapallolle virtaa energiaa auringosta ja tätä kautta maapallo on hyvinkin voimakkaasti avoin systeemi.
___1.1: Samaan tapaan voidaan muistaa että ihminen, joka syö, juo ja ulostaa (ainakin kun viimeksi tarkistin) joten ihminenkin on avoin systeemi. Näin ihmisen tietoisuus voi toimia. Ja itse asiassa uskallan sanoa että juuri tämän mahdollisuuden vuoksi näin voikin tapahtua. Jos ihminen ei olisi avoin systeemi, tietoisuudella olisi mahdottomat oltavat.
_____1.1.1: Tämän asian tiedostaminen taas johtaa siihen että ajatus panteistisesta tietoisuudesta olisi "kummallinen", tai oikeastaan suoremmin sanoen "mahdoton". Universumi jossa on kaikki on suljettu systeemi, joka ei vaihda sisältöä, joten universumi itsessään on suljettu systeemi eikä sinällään voisi olla tietoinen. Fyysikot ovatkin usein hylänneet systeemin suljettuvuuden kautta dualismin, jossa henkinen materia vaikuttaisi ulkopuolelta. Mutta Popperin käsittelyssä sama rajoite nousee jo universumikokonaisuuden kohdalla.
_______1.1.1.1: Tämä oivallus on toki samalla tavalla kiusallinen kuin mitä kvanttifysiikan mielenkiintoinen ilmiö, vahditun kattilan paradoksi, on perinteiselle "ulkoapäin tarkkailevalle ulkopuoliselle Jumalalle" (olipa kyseessä sitten deismi, teismi tai vaikkapa kristinusko joilla on tämänlainen Jumaluus). Siinähän se, että universumissa ylipäätään tapahtuu mitään vaatii sitä että Jumala ei tarkkaile kaikkea koko ajan. Se voidaan kiertää ad hoc -oletuksilla kuten sillä että "Jumala räpyttelee" tai että Jumalan tapa havaita ei ole yhtään samanlaista kuin mittaaminen ja havaitseminen aistinelimillä ja reseptoreilla. Ilman tämänlaisia ad hoc -apuja näyttävätkin selviävän vain univesumin sisällä toimivat animistiset henkihahmot sekä Kreikan Jumalien kaltaiset selvästi universumin sisällä toimivat Jumalat - jotka taas ovat luonteeltaan selvästi sellaisia että niistä pitäisi voida saada empiriisiä havaintoja, joiden puute taas tekee ne käytännössä epäuskottaviksi.
Onkin hyvä huomata että Popperilainen ajattelu on hyvä esimerkki siitä miten fysikaalisesta maailmankuvasta ei tarvitse luopua jos haluaa käsitellä tietoisuuskysymyksiä. (Popperin näkemyksen kannalta tärkeitä huomioita onkin oikeastaan se, että jos kannatat tietyntyyppisiä Jumalamalleja et voi oikeastaan ollenkaan hyväksyä Popperin näkemystä. Ontologisen naturalismin kanssa se on sen sijaan hyvinkin yhteensopiva.) Tämä on hyvä muistutus niille monille tahoille joiden suhtautuminen tietoisuuden käsittelyyn on se, että sitä ei voi käsitellä fysikaalisella kielellä. Näissähän tietoisuus lähinnä väitetään olevan jotain joka on perusluonteeltaan luonnontieteen tarkastelun ulkopuolella. Tämänlainen määritelty suojaava mekanismi joka asettaa tietyt lähestymistavat kielletyiksi ja tabuja rikkoviksi, on varsin mielenkiintoinen.
Comptonin ongelman esiintuominen on tärkeää jo siksi että se tavallaan havahduttaa siihen miten esimerkiksi Spinozan sinänsä elegantti panpsykistinen näkemys hakee lähinnä vastausta perinteiseen mielen ongelmaan. Itse asiassa perinteinen ontologiakeskeinen tietoisuudenkäsittely näyttää olevan hyvin ahkerasti käytetty ja sen tuloksena on syntynyt vain valtavia loogisia rakennelmia joita ei ole voitu koetella ja testata. Tämä viittaa siihen että tämä lähestymistapa ei ole kovinkaan hedelmällinen - on uskottavaa väittää tämä tarkastelunäkökulma kohtaa rajoitteensa eikä se siksi kykene ollenkaan ratkaisemaan ihmismielen ja luonnon välistä suhdetta. Siksi lähestymistavan vaihtaminen onkin hyvin perusteltua. Comptonin ongelma voi vaihtoehtoisuutensa vuoksi olla varteenotettava työkalu. Ja siinä voi olla sellainenkin kaunis puoli, että sen tuomia vastauksia voidaan kenties hyödyntää niin että siihen perinteiseenkin kysymykseen voidaan joskus palata. Ehkä.
sunnuntai 6. heinäkuuta 2008
Esse est percipi ~ oleminen on havaituksi tulemista
"Tämä blogiviesti on olemassa vain kun joku lukee sitä."
On melko yleistä, että ei uskota, ennen kuin nähdään. Oleminen ja havaitseminen on tässä tavallaan liitetty yhteen siten että vain asioita, joita voidaan havaita ovat olemassa. Havaittavat asiat ovat perusteltuja ja muu on huuhaata.
Äärimmilleen tämän vei George Berkeley. Hän edusti subjektiivista idealismia, jossa olemassaolo on nimen omaan havaitsemista ; Olemassaolo oli havaitsemista, ei materiaalisuutta. Hänestä havaitsemamme maailman olemassaolo vaatii sen, että se tulee havaituksi, eikä suinkaan niin että havaintomme vaatisivat materiaalisen maailman olemassaoloa. Berkeley ei luottanut rationalisointeihin, voidaan sanoa että siinä missä valkoiset valheet ovat valheita, joita kerromme muille jotta näille tulisi hyvä mieli, rationalisoinnit ovat valheita joita kerromme itsellemme jotta meille tulisi hyvä mieli. Hän viittasi havaintomaailman ristiriitoihin ja vetosi että kun havaitseminen on objektiivista, ajatuksenkuluissamme on pakko olla vikaa: Jos todellisuus, olemassaolo, ja ihmisen rationalisointi ovat ristiriidassa, vika ei ole todellisuudessa vaan ihmisen mielessä.
Berkeley huomasi kuitenkin havaitsemisen olevan erikoislaatuista: Havainnot ovat joskus epäkoherentteja : Jos joku potkaisee kiveä, se voikin olla juuri. Samoin joku voi aluksi havaita juuren kivenä, ja joku toinen huomauttaa että se on juuri, ja molemmat huomaavat että kohde on juuri. Toisin sanoen ihmisen havainto ei ole aina objektiivista, mutta kuitenkin monesti ne ovat järkyttävän samanlaisia. Berkeleyn mukaan tiedämme että asia on kaikille olemassa samalla tavalla, koska voimme puhua asioista muiden kanssa. Tästä tiedämme että vaikka ihmisten havaitseminen ei ole ajallisesti jatkuvaa, esimerkiksi puu on silti joka päivä samassa paikassa. Jos havaintomaailma olisi tosi, olisi kuviteltavissa eräänlainen olemassaolon kehä jokaisen havaitsijan ympärille, ja niiden kehien ulkopuolella ei olisi mitään. Tälläisestä voisi olla seurauksena kaikenlaisia hassuja tapahtumia: Asiat lakkaisivat olemasta aina välillä, kun niitä ei katsottaisi. Tämä on hieman kuten se, että jos mies nukahtaisi autiolla saarella, eikä lintukaan häntä katsoisi, saaren palmut lakkaisivat ehkä olemasta. Todellisuus toimisi kuten ylirakennettu puisto, jossa on niin paljon suihkulähteitä, että vesivarat ei riittäisi pyörittämään niitä kaikkia samanaikaisesti, jolloin suihkulähteitä laitettaisiin päälle ja pois sitä mukaa kun puiston tilaaja kulkisi, palvelusväki monimutkaisilla koneilla huolehtisi että vesi suihkuaisi juuri siellä, minne tämä henkilö katsoo. Berkeleystä tämä tarkoitti sitä että kaikkea tarkkaillaan koko ajan. Berkeleystä tämä tarkoitti sitä että asiaa tarkkailee koko ajan Jumala. Puu ja muu maailma pysyy, koska Jumala tarkkailee sitä koko ajan.
Berkeleystä aistimaailma on liian epämääräinen ja muuttuvainen ollakseen oikeasti olemassa. Havainnoilla ei siis ollut kohdetta. Berkeleyn mukaan oli olemassa vain Jumala ja olentojen sielut.
Berkeleyn näkemys ei koskaan saanut suurta suosiota, ja vain harva pitää sitä yhtään järkevänä kokonaisuutena, mutta siinä on kuitenkin muutamia tärkeitä ja hyviä huomioita: Berkeleyn ajatteluhan oli empirismiä äärimmilleen vietynä - niin äärimmilleen vietynä että se muuttui subjektiiviseksi ja idealismiksi. Moni ajattelee nykyäänkin, että havaitseminen on olemassaolevien asioiden ominaisuus ja havaitsemattomat asiat ovat perusteettomia. Berkeley vain sovelsi tätä näkemystä aivan kaikkeen. Samoin Berkeley huomasi, että rationalisointi puhtaassa muodossaan ei välttämättä kerro mitään todellisuudesta. Berkeley toisaalta osoitti myös sen, että havaintojen tulkinta ja tätä mukaa myös subjektiivisuus ovat pakosti mukana kuvioissa. Toki hänen filosofiansa oli eriskummallista, mutta myöhemmin David Hume kehitteli Berkeleyn näkökantaa eteen päin syy-seuraussuhteen kritiikkiin, ja lopputulos oli sangen vakuuttava.
"Empiirisen skeptikon vastaus Berkeleyn haasteeseen" - jos asian niin voi ilmaista - on evidentialismi. Evidentialismin mukaan tieto voidaan hyväksyä perustelluksi vain todisteiden kautta. Tällöin havaitsemisvaatimus ei ole olemassaoloa käsittelevä kysymys, vaan näkemyksen todistamiseen liittyvä kysymys. Näkemys ei siis ole enää muotoa "sitä ei voi havaita joten sitä ei ole" vaan "sitä ei voi havaita, joten siitä ei saada tietoa, jolloin siihen luottaminen ei ole perusteltua." Perustelluus ja oikeus taas ovat hieman eri asia ; Sosiaalisissa tilanteissa tilannetta voidaan verrata esimerkiksi siihen että taatusti monissa oikeudenkäynneissä syytetty on ollut syyllinen mutta on silti vapautettu, koska syyllisyyttä ei ole voitu osoittaa. Samoin joskus syytön on joutunut vankilaan koska todisteet näyttivät joltain aivan muulta.
Siksi onkin hyvä muistaa, että vaikka arkinäkemykset tieteestä - ja tietenkin myös syrjäytetty looginen positivismi - kannattavat tieteen puhdistamista eihavaittavasta, näin ei ole laita. Siinä missä vaatimus verifioinnista rajaa metafysiikan kokonaan järkevän tarkastelun ulkopuolelle, koska se ei ole havaittavissa, esimerkiksi fallibilismi vaatii loppupeleissä ainoastaan kykyä testattavuuteen ja kykyä itsekriittisyyteen. Jos nämä ehdot täyttyvät, suora havaitseminen ei ole lainkaan välttämätöntä.
Berkeleyn kannattaman kokoaikaisen tarkkailijan kannalta olisi ongelmallista se, että kvanttimekaniikan tutkimuksissa on havaittu ilmiö, jota kutsutaan vahditun kattilan paradoksiksi; On havaittu että jos atomia tarkkaillaan, muutos estyy, vaikka sen muutoin pitäisi tapahtua. Tämä tarkoittaa sitä että Berkeleyn esittämä tarkkailu johtaisi siihen, että universumissa ei tapahtuisi ainuttakaan muutosta, kaikki olisi pysyvästi samaa. Moni voi tietysti ehdotta, että tarkkailija räpyttää silmiään, mutta juuri sillä hetkellä hän lakkaisi uskollisesti tuijottamasta sitä pihan puuta, jolloin havaitsemattomiksi jääneet kohteet lakkaisivat olemasta. Toki joku voi esittää että kaikkivaltias tarkkailee jotenkin erityisellä tavalla, mutta lähtökohtana Berkeleyllä oli kuitenkin se, että ihmisen havaitseminen on oleellisesti samalaista kuin Jumalankin suorittama havaitseminen. Toki Berkeleyn aikana ei tunnettu kvanttifysiikkaa, joten vika ei ole niinkään miehessä kuin siinä että tiedon määrä lisääntyy.
On melko yleistä, että ei uskota, ennen kuin nähdään. Oleminen ja havaitseminen on tässä tavallaan liitetty yhteen siten että vain asioita, joita voidaan havaita ovat olemassa. Havaittavat asiat ovat perusteltuja ja muu on huuhaata.
Äärimmilleen tämän vei George Berkeley. Hän edusti subjektiivista idealismia, jossa olemassaolo on nimen omaan havaitsemista ; Olemassaolo oli havaitsemista, ei materiaalisuutta. Hänestä havaitsemamme maailman olemassaolo vaatii sen, että se tulee havaituksi, eikä suinkaan niin että havaintomme vaatisivat materiaalisen maailman olemassaoloa. Berkeley ei luottanut rationalisointeihin, voidaan sanoa että siinä missä valkoiset valheet ovat valheita, joita kerromme muille jotta näille tulisi hyvä mieli, rationalisoinnit ovat valheita joita kerromme itsellemme jotta meille tulisi hyvä mieli. Hän viittasi havaintomaailman ristiriitoihin ja vetosi että kun havaitseminen on objektiivista, ajatuksenkuluissamme on pakko olla vikaa: Jos todellisuus, olemassaolo, ja ihmisen rationalisointi ovat ristiriidassa, vika ei ole todellisuudessa vaan ihmisen mielessä.
Berkeley huomasi kuitenkin havaitsemisen olevan erikoislaatuista: Havainnot ovat joskus epäkoherentteja : Jos joku potkaisee kiveä, se voikin olla juuri. Samoin joku voi aluksi havaita juuren kivenä, ja joku toinen huomauttaa että se on juuri, ja molemmat huomaavat että kohde on juuri. Toisin sanoen ihmisen havainto ei ole aina objektiivista, mutta kuitenkin monesti ne ovat järkyttävän samanlaisia. Berkeleyn mukaan tiedämme että asia on kaikille olemassa samalla tavalla, koska voimme puhua asioista muiden kanssa. Tästä tiedämme että vaikka ihmisten havaitseminen ei ole ajallisesti jatkuvaa, esimerkiksi puu on silti joka päivä samassa paikassa. Jos havaintomaailma olisi tosi, olisi kuviteltavissa eräänlainen olemassaolon kehä jokaisen havaitsijan ympärille, ja niiden kehien ulkopuolella ei olisi mitään. Tälläisestä voisi olla seurauksena kaikenlaisia hassuja tapahtumia: Asiat lakkaisivat olemasta aina välillä, kun niitä ei katsottaisi. Tämä on hieman kuten se, että jos mies nukahtaisi autiolla saarella, eikä lintukaan häntä katsoisi, saaren palmut lakkaisivat ehkä olemasta. Todellisuus toimisi kuten ylirakennettu puisto, jossa on niin paljon suihkulähteitä, että vesivarat ei riittäisi pyörittämään niitä kaikkia samanaikaisesti, jolloin suihkulähteitä laitettaisiin päälle ja pois sitä mukaa kun puiston tilaaja kulkisi, palvelusväki monimutkaisilla koneilla huolehtisi että vesi suihkuaisi juuri siellä, minne tämä henkilö katsoo. Berkeleystä tämä tarkoitti sitä että kaikkea tarkkaillaan koko ajan. Berkeleystä tämä tarkoitti sitä että asiaa tarkkailee koko ajan Jumala. Puu ja muu maailma pysyy, koska Jumala tarkkailee sitä koko ajan.
Berkeleystä aistimaailma on liian epämääräinen ja muuttuvainen ollakseen oikeasti olemassa. Havainnoilla ei siis ollut kohdetta. Berkeleyn mukaan oli olemassa vain Jumala ja olentojen sielut.
Berkeleyn näkemys ei koskaan saanut suurta suosiota, ja vain harva pitää sitä yhtään järkevänä kokonaisuutena, mutta siinä on kuitenkin muutamia tärkeitä ja hyviä huomioita: Berkeleyn ajatteluhan oli empirismiä äärimmilleen vietynä - niin äärimmilleen vietynä että se muuttui subjektiiviseksi ja idealismiksi. Moni ajattelee nykyäänkin, että havaitseminen on olemassaolevien asioiden ominaisuus ja havaitsemattomat asiat ovat perusteettomia. Berkeley vain sovelsi tätä näkemystä aivan kaikkeen. Samoin Berkeley huomasi, että rationalisointi puhtaassa muodossaan ei välttämättä kerro mitään todellisuudesta. Berkeley toisaalta osoitti myös sen, että havaintojen tulkinta ja tätä mukaa myös subjektiivisuus ovat pakosti mukana kuvioissa. Toki hänen filosofiansa oli eriskummallista, mutta myöhemmin David Hume kehitteli Berkeleyn näkökantaa eteen päin syy-seuraussuhteen kritiikkiin, ja lopputulos oli sangen vakuuttava.
"Empiirisen skeptikon vastaus Berkeleyn haasteeseen" - jos asian niin voi ilmaista - on evidentialismi. Evidentialismin mukaan tieto voidaan hyväksyä perustelluksi vain todisteiden kautta. Tällöin havaitsemisvaatimus ei ole olemassaoloa käsittelevä kysymys, vaan näkemyksen todistamiseen liittyvä kysymys. Näkemys ei siis ole enää muotoa "sitä ei voi havaita joten sitä ei ole" vaan "sitä ei voi havaita, joten siitä ei saada tietoa, jolloin siihen luottaminen ei ole perusteltua." Perustelluus ja oikeus taas ovat hieman eri asia ; Sosiaalisissa tilanteissa tilannetta voidaan verrata esimerkiksi siihen että taatusti monissa oikeudenkäynneissä syytetty on ollut syyllinen mutta on silti vapautettu, koska syyllisyyttä ei ole voitu osoittaa. Samoin joskus syytön on joutunut vankilaan koska todisteet näyttivät joltain aivan muulta.
Siksi onkin hyvä muistaa, että vaikka arkinäkemykset tieteestä - ja tietenkin myös syrjäytetty looginen positivismi - kannattavat tieteen puhdistamista eihavaittavasta, näin ei ole laita. Siinä missä vaatimus verifioinnista rajaa metafysiikan kokonaan järkevän tarkastelun ulkopuolelle, koska se ei ole havaittavissa, esimerkiksi fallibilismi vaatii loppupeleissä ainoastaan kykyä testattavuuteen ja kykyä itsekriittisyyteen. Jos nämä ehdot täyttyvät, suora havaitseminen ei ole lainkaan välttämätöntä.
Berkeleyn kannattaman kokoaikaisen tarkkailijan kannalta olisi ongelmallista se, että kvanttimekaniikan tutkimuksissa on havaittu ilmiö, jota kutsutaan vahditun kattilan paradoksiksi; On havaittu että jos atomia tarkkaillaan, muutos estyy, vaikka sen muutoin pitäisi tapahtua. Tämä tarkoittaa sitä että Berkeleyn esittämä tarkkailu johtaisi siihen, että universumissa ei tapahtuisi ainuttakaan muutosta, kaikki olisi pysyvästi samaa. Moni voi tietysti ehdotta, että tarkkailija räpyttää silmiään, mutta juuri sillä hetkellä hän lakkaisi uskollisesti tuijottamasta sitä pihan puuta, jolloin havaitsemattomiksi jääneet kohteet lakkaisivat olemasta. Toki joku voi esittää että kaikkivaltias tarkkailee jotenkin erityisellä tavalla, mutta lähtökohtana Berkeleyllä oli kuitenkin se, että ihmisen havaitseminen on oleellisesti samalaista kuin Jumalankin suorittama havaitseminen. Toki Berkeleyn aikana ei tunnettu kvanttifysiikkaa, joten vika ei ole niinkään miehessä kuin siinä että tiedon määrä lisääntyy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)