Uskonnollinen ohjelma on erikoista. Tavallisesti Suomessa nähtävä uskonnollinen ohjelma koostuu lähinnä siitä miten uutisoidaan jumalanpalveluksia joissa kuvataan kuorolaulajia. Ja monologiohjelmia.
Ulkomailla sitten on esimerkiksi dramatisoituja ihmetarinoita ja niistä käytyjä keskusteluja. Sellaisia joissa on 12 uskonnollista ihmistä ja parhaassa tapauksessa yksi periaateskeptikko. Ja nämä sitten puhuvat ja arvioivat sitä onko aito ihme. Ja joka menee helposti hyvin hämmentäväksi. Esimerkiksi siihen onko jokin anekdootti kohtaaminen viestiä välittävän enkelin, suojelusenkelin vai parantajaenkelin kanssa.
Näissä tarinoissa korostetaan joskus todisteita. Ja eräs näistä todisteista on toistuva. Enkelin läsnäolosta kertoo esimerkiksi suuri valkoinen sulka joka on nähty auton tuulilasilla tai oven edessä. Minun on vaikeaa ymmärtää miksi sulka nähdään viestinä enkelistä. Metafyysisillä olennoilla tuskin on fysikaalista sulkasatoa. Ja vaikka onkin niin sulkien DNA pitäisi vähintään analysoida luotettavassa paikassa. Sillä luultavasti sulka on lokista. Lisäksi sulan merkitys koetaan hyvin syvänä. Miksi sulka kertoo varjeluksesta. Kyllähän se voisi periaatteessa olla uhkaus lokkimafialtakin. (Jos mieli on oikeasti avoin kaikille poikkeaville vaihtoehdoille.)
Nämä sulkatarinat ovat tärkeä. Ne nimittäin kuvaavat eetosta joka on yllättävän epäterve.
Jos ajattelemme vertailukohdaksi joulua, on huomattava että joulupukki on hahmo johon uskotaan hyvin lyhyen aikaa. Silti leikkiä ei lopeteta. Pintapuolisesti skeptikko voi ihmetellä joulupukissa sitä miten lahjoja antava korvatunturisetä on sepitettä. Ja miten vanhemmat opettavat lapsia olemaan valehtelematta sillä että valehtelevat lapselle itse silmät ja korvat täyteen. Mutta joulupukki säilyy, sillä ei symbolien käyttäminen vaadi mitään uskoa. Siitä tulee hauskaa viihdettä.
Se korostaa lapsenmielisyyttä hieman samaan tapaan kuin ns. vapaapainissa. Jossa on näyteltyjä rooleja. Ja katsojat tietävät että kyseessä on kärsimyksen, tuskan, taistelun, koston, hyvyyden, oikeudenmukaisuuden ja muun vastaavan keinotekoisen spektaakkeli. Itse asiassa vapaapaini on menoltaan sen luonteista että siitä tuskin nautittaisiin jos tapahtumat olisivat ehdottoman tosia.
Tämänlainen sepittely on vielä tervettä. Toki niissä on mukana myös instituution makua. Tämä muistuttaa että tavallaan suuret uskonnolliset symbolit kuten "Suvivirsi" koululauluna eivät oikeasti ole mitään vakaumuksen tukemista sanan täydessä mielessä. Ne ovat institutionaalisia symboleita jotka viittaavat uskonvaltaan. Se että "on lupa laulaa tai olla laulamatta" ei ole päätarina. Päätarina on siinä että minkä uskontokuntien lauluja on valikoimassa ja keiden ei. Muiden uskontojen laulut eivät ole yhtä laajasti laulettavana vaikka niidenkin kohdalla jokainen voisi "laulaa mukana tai olla laulamatta".
Mutta ne sulkatarinat.
Modernissa fantasiasta pitävien nörttien, bronyjen ja hipsterien maailmassa on totuttu siihen että eräs C. S. Lewisin ajatus otetaan vakavasti. Hän selitti että jossain vaiheessa ihminen on riittävän vanha jotta hän voi alkaa uudestaan lukemaan lasten satuja. "Some day you will be old enough to start reading fairy tales again." Fantasiaksi ja epätodeksi tiedostettu voi olla aivan asiallinen osa elämää. Menneinä aikoina satuja, tietokonepelejä ja "My Little Ponyja" on pidetty lasten juttuina. Nykyään neotenia tämänlaisissa asioissa on vähintään ironisesti cool.
Mutta näissä sulkatarinoissa ja enkelihierarkioissa on hyvin toisenlainen henki. Niissä on liiallista ja pömpöösiä vakavuutta jossa enkeliasia ei ole fantasiaa. Eikä edes metafysiikkaa. Vaan joissa on kysymys jostain mikä tapahtuu kun minimaailnen todisteiden käsittäminen tai jopa suoranainen vääristely ja valehtelu kohtaavat äärimmäisen luisuotsaisen tosikkouden. Minun on vaikeaa nähdä miksi tämänlainen olisi kaunista tai kunnioitettavaa. Näitä siedetään samaan tapaan kuin siedetään törkysatiiria. Jos ei muuten niin siksi että on hyvä olla vähemmän pikkumainen ja kohteliaampi kuin paheksumansa kohteet.
Eihän tässä voi ihmetellä muuta kuin että mistä he tietävätkin että enkeleillä on juuri tämänlainen työnjako. Miksi ei keskustella siitä onko kohtaaminen hoitsuenkelin vai lääkärienkelin kanssa. Miksi ei keskustella putkimiesenkelin mahdollisuudesta. Miksi auto-onnettomuuden kohdalla ei mietitä onko kyseessä suojelusenkeli vai painonnostajaenkeli? Miksi ei keskustella siitä että onko tarina todiste siitä että on olemassa lottovoittoja jakava enkeli? Parkkipirkkoenkeleiden ja urheiluvalmentajaenkelien ammattikunnat ainakin ovat olemassa. Kun urheilijat kiittävät voitostaan Jumalaa jota ovat rukoilleet ennen voittoa. (Kuten suuri prosenttiosuus urheilijoista. Joka takaa että näitä kiittäjiä on näkyvissä säännöllisesti. Hävinneiden rukoukset on helppo unohtaa. Eihän Jumalakaan selvästi rakasta heitä. Kun muutenhan he olisivat voittaneet!) Ja tarinoissa melko usein enkeli antaa rukoilijoille viimeisen parkkipaikkan kun tämä on saanut viimeisen tai viimeisiä parkkiruutuja. (Kun on ensin unohtanut että ei hän tyhjässä parkkipaikka-aukeassa rukoile että olisipa jossain tilaa. Ja että hyvin harvoin parkkipaikka on aivan täysi, siellä täällä on yksittäisiä paikkoja jotka voivat näyttää vihoviimeiseltä ruudulta.)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hipsteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hipsteri. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 14. tammikuuta 2015
tiistai 7. lokakuuta 2014
Pielensämahoittajat
Sami Koponen on arvioinut "Mielensäpahoittaja" -elokuvaa. Hän kokee että se loukkaa vanhoja ihmisiä. Elokuvan pappa kun on sarjaepäonnistuja joka vaikeuttaa pärjäämistä nyky-yhteiskunnassa. Tarjoaa keinoja jotka ovat joko mennyttä aikaa, tai ovat olleet toimimattomia aina. Tästä Koponen päättelee, että "Kyse ei siis ole Huovisen salaviisaasta veijarimaisesta aikamiehestä, vaan menneisyyteen juuttuneesta tyhmästä vanhuksesta. Elokuvan mukaan vanhuksilla ei ole mitään annettavaa nyky-yhteiskunnalle, vaan tärkempää olisi saada heidät luopumaan harhaisista käsityksistään ja kuuntelemaan nuoria."
Itse näkisin juuri tässä lähtöasetelmassa hyvin relevanttia. Tarkalleen ottaen tämä koettelee konservatiivisuuden syvintä ongelmaa. Sitä, mikä on oikeastaan se tärkein kysymys johon kaltaiseni "periaatteessa konservatiivi" joutuu reagoimaan oikeuttaakseen mölinänsä tämänpuoleisessa. Tähän löytyy perustaa toiselta konservatiivilta - sellaiselta joka on tätä astetta enemmän kuin "periaatteessa" - nimittäin "Takkirauta" -blogista. Hän kirjoittaa siitä miten X -sukupolvea leimaa pettymys. "X-sukupolven määräävä kokemus on epäluottamus. Epäluottamus tulevaisuutta kohtaan, epäluottamus omaa taloutta kohtaan, epäluottamus uskontoa ja suuria ideologioita kohtaan, epäluottamus valtiota kohtaan, epäluottamus isänmaata kohtaan, epäluottamus instituutioita kohtaan, epäluottamus kapitalismia kohtaan ja epäluottamus työelämää kohtaan. Tähän ovat johtaneet kokemuksemme. Me olemme eläneet koko elämämme erittäin tietoisina siitä, että kaikki, mitä meillä on, voidaan kiskaista pois milloin tahansa." On hyvin vaikeaa ymmärtää miten voidaan olla konservatiivisia samalla kun selitetään siitä miten esimerkiksi edellisen sukupolven neuvot työnhaussa eivät toimi. Ne ovat toimineet aikanaan, mutta nykyajassa työhönoton kanssa pelataan aivan eri pelisäännöin : "Heistä kilpailtiin. Meitä on kilpailutettu." Konservatiivisuuden ydin on kuitenkin ajatus siitä että ennen kokeiltu ja koeteltu toimii.
Tämä kaikkien perinteisten tarinoiden romahdus on itse asiassa merkittävä. Mutta en suinkaan esitä että X -sukupolvi olisi ensimmäinen postmoderni sukupolvi. Sillä itse asiassa näkisin että postmodernismi, jos jokin, jäi ja kuoli 1980 -luvulle. 1980 -luku oli yksilöllisyyden ja optimismin läpitunkemaa. Tässä kulttuursissa luotettiin hyvin vahvasti siihen että erilaisuus on rikkaus ja että yrittämällä onnistuu. 1980 -luvun tsemppihenkisyys oli ikään kuin postmodernismia kauneimmillaan ja idealistisimmillaan. Paha Neuvostoliitto romahti ja kylmä sota päättyi. Berliinin muurit ja muut vastaavat purettiin. Odotukset olivat kauniita kuin "My Little Ponyissä".
Nykyisin epäilevyys esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä ovat vahvemmin esillä. Ja ainut syy ei ole maahanmuuton lisääntyminen. Osasyy on nimenomaan siinä että ihanteet ovat romahtaneet. Nähdäkseni aika moni on kyynistynyt Takkiraudan tapaan. Itselleni, ja aika monelle muullekin, tämän tilalle on kuitenkin tullut jotain muuta. Ironisuus. Kenties jopa uusmoderni ironisuus. Jos mietitään minun ikäpolveni ihmisiä, hipsteriys on melko yleistä. Neoteeniset harrastukset ovat suosittuja. On olemassa brony -alakulttuuri, siis puhutaan aivan oikeasti aikuisista miehistä jotka fanittavat kitchin läpitunkemaa "My Little Ponya". Toki sillai ironisesti.
Moni näkee bronyt jne. kidulteina, todisteena siitä että X -sukupolvi on saanut kaiken liian helpolla. Mutta nähdäkseni tämä liittyy enemmän juuri siihen että X -sukupolvi on elänyt aikaa jolloin kaikki suuret ideat - mukaanlukien ajatus siitä että yhteiskuntarakenteet olisivat niin pysyviä ja muuttumattomia että konservatiivilla asenteella olisi hyvät keinot selvitä tulevaisuuden haasteista - ovat romahtaneet. Kaikki suuret tarinat ovat muuttuneet kitchiksi. Mutta postmoderni maailmankuvallisuus ja oman todellisuuden luominenkaan eivät onnistu. Sillä luova taiteellinen kupla onnistuu vasta riittävässä turvallisuudessa. Turvan puute johtaa siihen että on hyväksyttävä rajat ja realiteetit. Tällöin hyveet tunnustetaan, mutta sillai ironisesti. Ironia johtaa siihen että kaikki otetaan varovaisuudella, with a pinch of salt (which cause heart problems).
Kitchkin tavallaan kuuluu tässä kuvioihin. Eikä tätä pidä hämmästellä. Sillä jos katsomme aatteen miesten taidetta kautta aikojen, voidaan huomata että se on joko kitchiä tai jotain josta tulee kitchiä. Propaganda on aina kitchiä. Kaikki DDR:än ideologiakoneiston tuottama oli kitchiä. Natsien uniformut ovat puhdasta kitchiä. Kirkkotaide on kitchiä (siitä huolimatta että pidän siitä, toisin kuin edellämainitsemistani. Bronyismi on silmissäni sairaus.) Jos ajan henki ja sen aatteet pitää kartoittaa, itse aloittaisin aina sieltä missä on kitchkeskittymä. Ja nykyajan kitchin keskellä on hipsteri kertomassa olevansa sillai ironinen. Sillä hän tietää että kakku on valetta. (Ja companion cube on täynnä ruumiita .. jos hyvin käy.)
Itse en oikein kykene ymmärtämään sitä leppoisaa ja ihmisiinluottavaa järjestelmää joka liittyy nykyajan suvaitsevaisuuskeskusteluun. Henkenä tuntuu olevan se, että liberaalit ja libertaarit ajavat vapautta. Ja vaikka näiden argumenteissa on eroja, on asenteessa nähdäkseni samoja ongelmia. Molemmat lähestyvät asiaa jonkinlaisen hyödyn kautta.
1: Hyvin monet libertaarit ajavat vapaata markkinataloutta koska he luottavat näkymättömään käteen. Tämä heidän mielestään taloudellinen realiteetti on se olemassaoleva (is) joka määrittää sen miten asioiden pitää olla (ought). Toki jotkut selittävät että nämä ovat eri asia. Että taloustiede on yksi ja ihanteet toinen. Mutta hyvin usein vapaus on itseisarvo joka oikeutetaan kuin se olisi välinearvo. Taloudellisen hyvinvoinnin nimessä.
2: Monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta taas myydään usein lempeytenä, konfliktittomuutena ja muuna vastaavana pehmoisena. Tässä hyöty on eettinen. Suvaitsevaisuus ja ajattelun vapaus eivät siis ole vain itseisarvoja, vaan niitä oikeutetaan muilla hyveillä.
+: Minun on hyvin vaikeaa nähdä asiaa näin. Kaikki se mitä tiedän vapaasta markkinataloudesta vihjaa että siinä tuloerot kasvavat ja kapea jetset pyörittää ihmismassojen enemmistöä. Enemmistöä jolla ei ole juuri mitään ja jotka ovat melkolailla orjan vastineita. Ja monikulttuurisuus taas tietää aina joko konfliktia tai sitten jotain sekulaaria poliittista korrektiutta jossa kaikki ideologinen piilotetaan maan alle ärsyttämästä ihmisiä. Tämän vuoksi en voi kannattaa vapauksia hyödyn vuoksi, en siksi että ne ovat helppoja. Vaan niitä on kannatettava juuri siksi että ne ovat vaikeita. Tämä tarkoittaa sitä että ihanteetkin ovat ironisoituneet. Kyse ei enää ole mistään "oman maailman luomisesta", vaan siitä että jos maailmankuvaansa rakastaa, niin sitä myös kurittaa. (Puhumattakaan muista. Konflikti kuuluu kauppaan.)
Ihanteet ovat muuttaneet joka tapauksessa luonnettaan. Ja tässä kulmassa mielensäpahoittaja saattaa olla ihan positiivinen hahmo. Hän epäonnistuu, sarjaepäonnistuu. Ja tämä tavoitteiden ja toiminnan jatkaminen tarkoittaa situational ironya. Ja se, että tätä tekee sarjaepäonnistumisena kertoo siitä että ei lannistu vaan on rohkea ja yrittää uudelleen. Ironikko tietää että onnistuminen ja seurausetiikka voisivat kieltää tämän. Mutta silti tässä on jotain kaunista. Mielensäpahoittaja ei nimenomaan hauku vanhaa polvea, vaan kehuu tätä hyvin omituisella tavalla. Katsoo epäonnistumista sillai ironisesti. Ja tämän katseen kautta minä ja Takkiraudan kirjoittaja voivat olla olemassa. Ja katsoa itseään peilistä aamuisin ja pitää itseään edes minimaalisesti koherentteina olentoina.
Joko näin tai sitten olen tullut vanhaksi. Usein tunnen itseni vanhaksi.
Esimerkiksi : Niveliäni särkee, lihaksiani pakottaa ja sarviani vihloo.
Itse näkisin juuri tässä lähtöasetelmassa hyvin relevanttia. Tarkalleen ottaen tämä koettelee konservatiivisuuden syvintä ongelmaa. Sitä, mikä on oikeastaan se tärkein kysymys johon kaltaiseni "periaatteessa konservatiivi" joutuu reagoimaan oikeuttaakseen mölinänsä tämänpuoleisessa. Tähän löytyy perustaa toiselta konservatiivilta - sellaiselta joka on tätä astetta enemmän kuin "periaatteessa" - nimittäin "Takkirauta" -blogista. Hän kirjoittaa siitä miten X -sukupolvea leimaa pettymys. "X-sukupolven määräävä kokemus on epäluottamus. Epäluottamus tulevaisuutta kohtaan, epäluottamus omaa taloutta kohtaan, epäluottamus uskontoa ja suuria ideologioita kohtaan, epäluottamus valtiota kohtaan, epäluottamus isänmaata kohtaan, epäluottamus instituutioita kohtaan, epäluottamus kapitalismia kohtaan ja epäluottamus työelämää kohtaan. Tähän ovat johtaneet kokemuksemme. Me olemme eläneet koko elämämme erittäin tietoisina siitä, että kaikki, mitä meillä on, voidaan kiskaista pois milloin tahansa." On hyvin vaikeaa ymmärtää miten voidaan olla konservatiivisia samalla kun selitetään siitä miten esimerkiksi edellisen sukupolven neuvot työnhaussa eivät toimi. Ne ovat toimineet aikanaan, mutta nykyajassa työhönoton kanssa pelataan aivan eri pelisäännöin : "Heistä kilpailtiin. Meitä on kilpailutettu." Konservatiivisuuden ydin on kuitenkin ajatus siitä että ennen kokeiltu ja koeteltu toimii.
Tämä kaikkien perinteisten tarinoiden romahdus on itse asiassa merkittävä. Mutta en suinkaan esitä että X -sukupolvi olisi ensimmäinen postmoderni sukupolvi. Sillä itse asiassa näkisin että postmodernismi, jos jokin, jäi ja kuoli 1980 -luvulle. 1980 -luku oli yksilöllisyyden ja optimismin läpitunkemaa. Tässä kulttuursissa luotettiin hyvin vahvasti siihen että erilaisuus on rikkaus ja että yrittämällä onnistuu. 1980 -luvun tsemppihenkisyys oli ikään kuin postmodernismia kauneimmillaan ja idealistisimmillaan. Paha Neuvostoliitto romahti ja kylmä sota päättyi. Berliinin muurit ja muut vastaavat purettiin. Odotukset olivat kauniita kuin "My Little Ponyissä".
Nykyisin epäilevyys esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä ovat vahvemmin esillä. Ja ainut syy ei ole maahanmuuton lisääntyminen. Osasyy on nimenomaan siinä että ihanteet ovat romahtaneet. Nähdäkseni aika moni on kyynistynyt Takkiraudan tapaan. Itselleni, ja aika monelle muullekin, tämän tilalle on kuitenkin tullut jotain muuta. Ironisuus. Kenties jopa uusmoderni ironisuus. Jos mietitään minun ikäpolveni ihmisiä, hipsteriys on melko yleistä. Neoteeniset harrastukset ovat suosittuja. On olemassa brony -alakulttuuri, siis puhutaan aivan oikeasti aikuisista miehistä jotka fanittavat kitchin läpitunkemaa "My Little Ponya". Toki sillai ironisesti.
Moni näkee bronyt jne. kidulteina, todisteena siitä että X -sukupolvi on saanut kaiken liian helpolla. Mutta nähdäkseni tämä liittyy enemmän juuri siihen että X -sukupolvi on elänyt aikaa jolloin kaikki suuret ideat - mukaanlukien ajatus siitä että yhteiskuntarakenteet olisivat niin pysyviä ja muuttumattomia että konservatiivilla asenteella olisi hyvät keinot selvitä tulevaisuuden haasteista - ovat romahtaneet. Kaikki suuret tarinat ovat muuttuneet kitchiksi. Mutta postmoderni maailmankuvallisuus ja oman todellisuuden luominenkaan eivät onnistu. Sillä luova taiteellinen kupla onnistuu vasta riittävässä turvallisuudessa. Turvan puute johtaa siihen että on hyväksyttävä rajat ja realiteetit. Tällöin hyveet tunnustetaan, mutta sillai ironisesti. Ironia johtaa siihen että kaikki otetaan varovaisuudella, with a pinch of salt (which cause heart problems).
Kitchkin tavallaan kuuluu tässä kuvioihin. Eikä tätä pidä hämmästellä. Sillä jos katsomme aatteen miesten taidetta kautta aikojen, voidaan huomata että se on joko kitchiä tai jotain josta tulee kitchiä. Propaganda on aina kitchiä. Kaikki DDR:än ideologiakoneiston tuottama oli kitchiä. Natsien uniformut ovat puhdasta kitchiä. Kirkkotaide on kitchiä (siitä huolimatta että pidän siitä, toisin kuin edellämainitsemistani. Bronyismi on silmissäni sairaus.) Jos ajan henki ja sen aatteet pitää kartoittaa, itse aloittaisin aina sieltä missä on kitchkeskittymä. Ja nykyajan kitchin keskellä on hipsteri kertomassa olevansa sillai ironinen. Sillä hän tietää että kakku on valetta. (Ja companion cube on täynnä ruumiita .. jos hyvin käy.)
Itse en oikein kykene ymmärtämään sitä leppoisaa ja ihmisiinluottavaa järjestelmää joka liittyy nykyajan suvaitsevaisuuskeskusteluun. Henkenä tuntuu olevan se, että liberaalit ja libertaarit ajavat vapautta. Ja vaikka näiden argumenteissa on eroja, on asenteessa nähdäkseni samoja ongelmia. Molemmat lähestyvät asiaa jonkinlaisen hyödyn kautta.
1: Hyvin monet libertaarit ajavat vapaata markkinataloutta koska he luottavat näkymättömään käteen. Tämä heidän mielestään taloudellinen realiteetti on se olemassaoleva (is) joka määrittää sen miten asioiden pitää olla (ought). Toki jotkut selittävät että nämä ovat eri asia. Että taloustiede on yksi ja ihanteet toinen. Mutta hyvin usein vapaus on itseisarvo joka oikeutetaan kuin se olisi välinearvo. Taloudellisen hyvinvoinnin nimessä.
2: Monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta taas myydään usein lempeytenä, konfliktittomuutena ja muuna vastaavana pehmoisena. Tässä hyöty on eettinen. Suvaitsevaisuus ja ajattelun vapaus eivät siis ole vain itseisarvoja, vaan niitä oikeutetaan muilla hyveillä.
+: Minun on hyvin vaikeaa nähdä asiaa näin. Kaikki se mitä tiedän vapaasta markkinataloudesta vihjaa että siinä tuloerot kasvavat ja kapea jetset pyörittää ihmismassojen enemmistöä. Enemmistöä jolla ei ole juuri mitään ja jotka ovat melkolailla orjan vastineita. Ja monikulttuurisuus taas tietää aina joko konfliktia tai sitten jotain sekulaaria poliittista korrektiutta jossa kaikki ideologinen piilotetaan maan alle ärsyttämästä ihmisiä. Tämän vuoksi en voi kannattaa vapauksia hyödyn vuoksi, en siksi että ne ovat helppoja. Vaan niitä on kannatettava juuri siksi että ne ovat vaikeita. Tämä tarkoittaa sitä että ihanteetkin ovat ironisoituneet. Kyse ei enää ole mistään "oman maailman luomisesta", vaan siitä että jos maailmankuvaansa rakastaa, niin sitä myös kurittaa. (Puhumattakaan muista. Konflikti kuuluu kauppaan.)
Ihanteet ovat muuttaneet joka tapauksessa luonnettaan. Ja tässä kulmassa mielensäpahoittaja saattaa olla ihan positiivinen hahmo. Hän epäonnistuu, sarjaepäonnistuu. Ja tämä tavoitteiden ja toiminnan jatkaminen tarkoittaa situational ironya. Ja se, että tätä tekee sarjaepäonnistumisena kertoo siitä että ei lannistu vaan on rohkea ja yrittää uudelleen. Ironikko tietää että onnistuminen ja seurausetiikka voisivat kieltää tämän. Mutta silti tässä on jotain kaunista. Mielensäpahoittaja ei nimenomaan hauku vanhaa polvea, vaan kehuu tätä hyvin omituisella tavalla. Katsoo epäonnistumista sillai ironisesti. Ja tämän katseen kautta minä ja Takkiraudan kirjoittaja voivat olla olemassa. Ja katsoa itseään peilistä aamuisin ja pitää itseään edes minimaalisesti koherentteina olentoina.
Joko näin tai sitten olen tullut vanhaksi. Usein tunnen itseni vanhaksi.
Esimerkiksi : Niveliäni särkee, lihaksiani pakottaa ja sarviani vihloo.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Väärän ideologian vaaravyöhykkeessä
"Tämä päivä" -blogi lähestyi konservativismia mielenkiintoisesti. Hän edustaa elämäntavoiltaan hyvinkin peruskonservatiivia vaikka hän onkin ideologisesti liberaali. "Eräänä kauniina päivänä, ystäväni kutsui minua konservatiiviksi. Otin sen vitsinä, mutta asia jäi mietittyttämään. Eräillä mittareilla olen nimittäin pahuksen konservatiivisen näköinen." On lapsi, asuntolaina ja työpaikka. Seikkailuja ei harrasteta. Hän elää moniarvoisessa kulttuurissa joissa vaihtoehtoiset elämäntavat ovat normaaleja. Normin mukaan elämä on siksi vahva viesti siitä että arvostaa normeja.
Halu konservativismin kieltelyyn on ymmärrettävää ; Päivi Räsänen ja Vladimir Putinkin mielellään viittaavat homoseksuaaleihin ystäviinsä heti jos heidän käytöstään moititaan homovastaiseksi. Eivätkä väitä tässä että heillä on erityisen pitkämielisiä ystäviä, vaan korostavat omaa suopeuttaan. Joka on tosiasioiden valossa omituista.
Moni kuitenkin sekoittaa lopputuloksen ja ideologian toisiinsa. "Väärinkäsitys tulee nimenomaisesti sekoittaessamme tekemämme valinnat edustamiimme arvoihin. Aiemman perusteella vaikutan konservatiivilta, mutta en käytä itsestäni kyseistä nimitystä, enkä pidä sitä itseeni edes sopivana. Arvoni joiden perusteella teen päätökseni ovat ehkä johtaneet konservatiivien hyväksymään paikkaan, mutta se ei tarkoita päätöksiä tehdyn konservatiivisten arvojen mukaisesti." Tämä on ymmärrettävää koska identiteetti ei yleisesti ottaen ole mikään sielun sisäinen tila vaan julkisesti heilutettu lippu.
Rinnastus on kuitenkin erehdys. Päivi Räsäsen ja Vladimir Putinin teot puhuvat tiettyä viestiä. Heidän ideologinen viestinsä ja kannattamansa arvot tukevat ja alleviivaavat tekoja niin että on vaikeaa tehdä muuta kuin päätelmä kiertelystä ja kieroilusta. "Tämä päivä" -blogin kirjoittajan sanomisten, tekemisten ja asennoitumisten verkosto pakottaa toisenlaiseen tulkintaan. (Esimerkiksi minun, periaatteessa konservatiivina, on mahdotonta nähdä häntä muuna kuin liberaalina. Edes pari kaljaa eivät muuta häntä minun silmissäni konservatiivisemmaksi tai muutoin sievemmäksi.)
Itse kohtaan samaa kohtuullisen usein. Ja tämä ärsyttää suunnattomasti.
On yksinkertaisesti raivostuttavaa kun sinut liitetään alakulttuuriin johon et kuulu ja jota jopa halveksit. Ja minulle näin käy toistuvasti. Ja kenties hieman yllättäen en tässä nosta esille sitä että minua kutsutaan ateistiksi tai vapaa-ajattelijaksi. Vaikka tämäkin on juuri tämänlainen sekaannus.
Sen sijaan nostan esiin hipsteriyden. Pinnallisesti saatan näyttää hipsteriltä. Heillähän on tapana sekoittaa pukeutumistyylejä ja käyttää erikoisia värityksiä. He kuuntelevat poikkeavaa musiikkia. Tekevät ja harrastavat omituisia asioita.
Kävin aiheesta eilen kohtuullisen mielenkiintoisen keskustelun miekkailukoulumme erään uuden alkeiskurssilaisen kanssa. Hän selitti että olen joko hipsteri tai "hipster danger zonessa". Pesukarhunhattu ja pinkki kaulaliina yhdistettynä alleviivatun ironiseen elämänasenteeseen vihjaavat että olisin jopa pesunkestävä hipsteri. Asiaa syventää tieto siitä että harrastan keskiaikaista miekkailua joka on hieman omintakeinen ja marginaalinen alakulttuuri. Ja kuuntelen myös jonkin verran vaikeasti löydettävää musiikkia. Ja itse asiassa oleellinen osa hipsteriyttä on se, että omaa hipsteriyttä ei tiedosteta. Karkeasti sanoen tosi hipsteri ei tiedosta olevansa hipsteri ja jos joku itseidentifioituu ääneen hipsteriksi, hän ei joko ole hipsteri tai se vähentää hänen hipsteriysastettaan.
Kuitenkin minusta on erityisen vaikeaa saada kunnollista hipsteriä. Ei vaikka nihilointikriteerin asettaminen identiteetin määritelmään aikaansaikin kovasti ironisia tunnetiloja. Sillä siinä missä perushipsteri pukee taittamattomat lasit näyttääkseen intellektuellilta, minä en käytä niitä silmälaseja jotka minulle on määrätty. En harrasta vintagea. Ja tosiasiassa pääosin kulttuurimakuni on musiikin, televisiosarjojen ja kaiken muunkin kohdalla banaalin mainstreamia. En ole kultturelli ja törmään indieen vain vahingossa. (Joskin jos pidän siitä, niin pyrin pitämään sen, jonka vuoksi saatan esimerkiksi kuunnella pientä suomalaista bluegrasspumppua.) Enkä pidä mainstreamia mitenkään huonona, päin vastoin. Vielä vaikeammin minut saa mukaan ruokavaliohössötyksiin, kuten luomuun ja kasvissyöntiin. Käyn harvoin kirpputoreilla, enkä harrasta kierrätys-luomuidunpuputus-pilvenpoltto -linjamaa. Pukeudun tavallisesti lukuunottamatta joitain poikkeuksellisia yksittäisiä vaatekappaleita joista sitten ikään kuin tulee minun mainoksiani. Käyn divareissa koska sieltä saa kirjoja joita ei saa kirjakaupoista. Ostan kirjoja myös mainstream -kirjakaupoista, koska niitä ei saa divareista.)
Ja ennen kaikkea hipsteriyttä kuvaa yleinen avomielisyys. Itselläni avomielisyydellä on heitä tiukemmat rajat. Olen lisäksi heitä kyynisempi ; Hipsterillä voi olla itseinhoa, mutta senkin olisi oltava ironista. Minä taas vihaan itseäni ja myös kanssaihmisiäni liian aidosti käydäkseni oikein mitenkään hipsteristä. Ironiani määrä on runsasta, mutta se kohdistuu maailmaan huomattavasti aggressiivisemmin ja destruktiivisemmin. Ironiani eetos ja paatos ovat aivan erilaisia. Olen siis oikeastaan antihipster. Ja mikään työpaikka sörnäisissä ei muuta tätä pikkuseikkaa.
On todellakin helppoa sekoittaa ideologia ja teot toisiinsa. Ja tämä voi olla ymmärrettävää, kiusallista tai ärsyttävää. Sillä identiteetti on itselle oman itsen heijastuma ja jos se liitetään - vaikka ihan ymmärrettävinkin syin - itselle vieraaseen alakulttuuriin, se tuntuu jotenkin siltä että oma identiteetti olisi väärien ihmisten hallussa.
Halu konservativismin kieltelyyn on ymmärrettävää ; Päivi Räsänen ja Vladimir Putinkin mielellään viittaavat homoseksuaaleihin ystäviinsä heti jos heidän käytöstään moititaan homovastaiseksi. Eivätkä väitä tässä että heillä on erityisen pitkämielisiä ystäviä, vaan korostavat omaa suopeuttaan. Joka on tosiasioiden valossa omituista.
Moni kuitenkin sekoittaa lopputuloksen ja ideologian toisiinsa. "Väärinkäsitys tulee nimenomaisesti sekoittaessamme tekemämme valinnat edustamiimme arvoihin. Aiemman perusteella vaikutan konservatiivilta, mutta en käytä itsestäni kyseistä nimitystä, enkä pidä sitä itseeni edes sopivana. Arvoni joiden perusteella teen päätökseni ovat ehkä johtaneet konservatiivien hyväksymään paikkaan, mutta se ei tarkoita päätöksiä tehdyn konservatiivisten arvojen mukaisesti." Tämä on ymmärrettävää koska identiteetti ei yleisesti ottaen ole mikään sielun sisäinen tila vaan julkisesti heilutettu lippu.
Rinnastus on kuitenkin erehdys. Päivi Räsäsen ja Vladimir Putinin teot puhuvat tiettyä viestiä. Heidän ideologinen viestinsä ja kannattamansa arvot tukevat ja alleviivaavat tekoja niin että on vaikeaa tehdä muuta kuin päätelmä kiertelystä ja kieroilusta. "Tämä päivä" -blogin kirjoittajan sanomisten, tekemisten ja asennoitumisten verkosto pakottaa toisenlaiseen tulkintaan. (Esimerkiksi minun, periaatteessa konservatiivina, on mahdotonta nähdä häntä muuna kuin liberaalina. Edes pari kaljaa eivät muuta häntä minun silmissäni konservatiivisemmaksi tai muutoin sievemmäksi.)
Itse kohtaan samaa kohtuullisen usein. Ja tämä ärsyttää suunnattomasti.
On yksinkertaisesti raivostuttavaa kun sinut liitetään alakulttuuriin johon et kuulu ja jota jopa halveksit. Ja minulle näin käy toistuvasti. Ja kenties hieman yllättäen en tässä nosta esille sitä että minua kutsutaan ateistiksi tai vapaa-ajattelijaksi. Vaikka tämäkin on juuri tämänlainen sekaannus.
Sen sijaan nostan esiin hipsteriyden. Pinnallisesti saatan näyttää hipsteriltä. Heillähän on tapana sekoittaa pukeutumistyylejä ja käyttää erikoisia värityksiä. He kuuntelevat poikkeavaa musiikkia. Tekevät ja harrastavat omituisia asioita.
Kävin aiheesta eilen kohtuullisen mielenkiintoisen keskustelun miekkailukoulumme erään uuden alkeiskurssilaisen kanssa. Hän selitti että olen joko hipsteri tai "hipster danger zonessa". Pesukarhunhattu ja pinkki kaulaliina yhdistettynä alleviivatun ironiseen elämänasenteeseen vihjaavat että olisin jopa pesunkestävä hipsteri. Asiaa syventää tieto siitä että harrastan keskiaikaista miekkailua joka on hieman omintakeinen ja marginaalinen alakulttuuri. Ja kuuntelen myös jonkin verran vaikeasti löydettävää musiikkia. Ja itse asiassa oleellinen osa hipsteriyttä on se, että omaa hipsteriyttä ei tiedosteta. Karkeasti sanoen tosi hipsteri ei tiedosta olevansa hipsteri ja jos joku itseidentifioituu ääneen hipsteriksi, hän ei joko ole hipsteri tai se vähentää hänen hipsteriysastettaan.
Kuitenkin minusta on erityisen vaikeaa saada kunnollista hipsteriä. Ei vaikka nihilointikriteerin asettaminen identiteetin määritelmään aikaansaikin kovasti ironisia tunnetiloja. Sillä siinä missä perushipsteri pukee taittamattomat lasit näyttääkseen intellektuellilta, minä en käytä niitä silmälaseja jotka minulle on määrätty. En harrasta vintagea. Ja tosiasiassa pääosin kulttuurimakuni on musiikin, televisiosarjojen ja kaiken muunkin kohdalla banaalin mainstreamia. En ole kultturelli ja törmään indieen vain vahingossa. (Joskin jos pidän siitä, niin pyrin pitämään sen, jonka vuoksi saatan esimerkiksi kuunnella pientä suomalaista bluegrasspumppua.) Enkä pidä mainstreamia mitenkään huonona, päin vastoin. Vielä vaikeammin minut saa mukaan ruokavaliohössötyksiin, kuten luomuun ja kasvissyöntiin. Käyn harvoin kirpputoreilla, enkä harrasta kierrätys-luomuidunpuputus-pilvenpoltto -linjamaa. Pukeudun tavallisesti lukuunottamatta joitain poikkeuksellisia yksittäisiä vaatekappaleita joista sitten ikään kuin tulee minun mainoksiani. Käyn divareissa koska sieltä saa kirjoja joita ei saa kirjakaupoista. Ostan kirjoja myös mainstream -kirjakaupoista, koska niitä ei saa divareista.)
Ja ennen kaikkea hipsteriyttä kuvaa yleinen avomielisyys. Itselläni avomielisyydellä on heitä tiukemmat rajat. Olen lisäksi heitä kyynisempi ; Hipsterillä voi olla itseinhoa, mutta senkin olisi oltava ironista. Minä taas vihaan itseäni ja myös kanssaihmisiäni liian aidosti käydäkseni oikein mitenkään hipsteristä. Ironiani määrä on runsasta, mutta se kohdistuu maailmaan huomattavasti aggressiivisemmin ja destruktiivisemmin. Ironiani eetos ja paatos ovat aivan erilaisia. Olen siis oikeastaan antihipster. Ja mikään työpaikka sörnäisissä ei muuta tätä pikkuseikkaa.
On todellakin helppoa sekoittaa ideologia ja teot toisiinsa. Ja tämä voi olla ymmärrettävää, kiusallista tai ärsyttävää. Sillä identiteetti on itselle oman itsen heijastuma ja jos se liitetään - vaikka ihan ymmärrettävinkin syin - itselle vieraaseen alakulttuuriin, se tuntuu jotenkin siltä että oma identiteetti olisi väärien ihmisten hallussa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)