Näytetään tekstit, joissa on tunniste naivismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste naivismi. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. joulukuuta 2012

Paha Pukki

Tuomon töissä saama pieni
hyvän joulun toivotuspiirros;
Pukki joka on pukki sanan
kaikissa merkityksissä..
Joulupukki on hyvin vahvasti jouluperinteissämme. Itse asiassa Kari Suomalaisen legendaarinen pilakuva jossa Jeesus on keskellä materialistista joulutohinaa kuvaakin sitä, että pukin merkitys ei ole ainakaan vähentynyt. Voidaan sanoa että tämä pukki on "Coca-Cola -pukki" ; Punaisen nuttunsakin tuotemerkkikisassa saanut hahmo, jota kuvastaa äärimmäinen pinnallisuus, hedonismi ja lapsenomaisuus. Pukki on siis lapsellinen ja pinnallinen sellaisella tavalla joka saa hurskaat ja hengelliset paheksumaan sitä hitusen. ; Joulupukki tuntuu kelpaavan maallistuneille kristityille ja ateisteille. Näistä jälkimmäinen ryhmä on mielenkiintoinen, sillä joulupukkiin ei kohdisteta juurikaan kritiikkiä - toisin kuin suureen osaan muusta joulun kuvastosta. Syynä onkin varmsti juuri tämä pinnallisuus ; Joulupukki ei edusta uskontoja tai vakaumuksia.
1: Toki pukkia kritisoidaan paljon, pääasiassa kaupallisuudesta ja vastaavasta. Kaikkea kritisoidaan nykyään. Siksi esimerkiksi uskontokritiikistä ei välttämättä kannata pahastua ja ajatella että Jeesus on jäänyt Pukin jalkoihin. Tosiasiassa kaikkea kritisoidaan. Ja tämä ei tarkoita vainoa. Ihmiset vain ovat myötämielisiä pukille, pitävät siitä ja käyttävät tähän liittyvää kuvastoa, joka on eri asia kuin Jeesuksen vainoaminen.

Kuitenkaan ei tarvitse kuin lukea Ior Bockin juttuja, niin voi huomata että pukki voidaan liittää ties mihin merkityksiin. Eikä tässä itse asiassa tarvitse mennä yhtä lennokkaaseen maailmaan kuin mitä Bock meille tarjosi. Riittää että on kylmän kyyninen historian ystävä ja lukee Sirpa Karjalaisen "Juhlan aika. Suomalaisia vuotuisperinteitä", ja voimme huomata että pukki on muokkautunut paljon matkan varrella, mutta se voidaan silti sitoa shamanistiseen pukkiin. Tämä pukki kiersi talosta taloon, juopotteli ja jakoi lahjoja ja risuja. ; Joulupukki on toki sidottavissa myös katoliseen perinteeseen. Pyhä Nikolaus on nimi jonka liittäminen tähän yhteyteen tuntuu suorastaan itsestäänselvyydeltä.

Tämä yhteys onkin siitä mielenkiintoinen, että ateistit ovat yleisesti ottaen kammonneet kristillisiä symboleita - ja luultavasti nykyhetken vallitsevan uskontoskaalan vuoksi etenkin kristillisiä sellaisia. Shamanismi ja katolisuus historian symbolitaakkana ei kuitenkaan selkeästi heitä haittaa ; Joulupukkiperinne on siis irtautunut tässä mielessä historiastaan. Voidaan sanoa että se on nimenomaan ja vahvasti pinnallistunut lahjanjakorituaali ilman sen kummempia kosmismystisiä yhteyksiä. Yhteydet ovat muuntuneet historian kuriositeeteiksi.

Kuitenkin on olemassa vielä pieni määrä ihmisiä jotka näkevät yhteyksiä pukkeihin. He näkevät pakanallisissa perinteissä hengellisyyttä. Heitä suurempilukuinen, joskaan ei kovin merkittävä, joukko on sitten niitä uskovaisia jotka tuppaavat näkemään "okkultistisia perinteitä" lähes kaikessa. Heille joulupukki - ja se että ateistit eivät niitä kritisoi - näyte siitä miten okkulttisen paranormaalit pahan voimat yrittävät saada pakanauskonnolle tilaa. Heille pukki ei siis ole pinnallinen, vaan nimenomaan täynnä hengellisiä merkkityksiä. Heille pukki on paha.
1: Onkin jännittävää että kristillistä joulua puolustetaan perinteillä ja suomalaisuudella. Tässä kristillistä historiaa pidetään voimana jolla kristillisyys liitetään jouluun nykyäänkin. Kuitenkin jos pitää perustella miksi shamanistista joulua ei pidetä jokaisessa joulujuhlassa "kulttuurin ja perinteen muistavaksi sekä juuria kunnioittavaksi", huomataan että taustalla on se voima jota kutsutaan "enemmistön tyranniaksi" joka ei johdu vainosta vaan "kulttuurin muuttumisesta". Ja jos tämä käy, niin ei ole ollenkaan mahdotonta että kulttuuri muuntuu myös siten että on eikristillinen joulu. Näkökulma okkulttisesta pakanajumala pukista on perinnevetoiseen kristillisyyteen hyvin vaikeasti yhteensopiva. Jäljelle jääkin vain argumentti Yhdestä Oikeasta Uskonnosta.

"Tattoo Maailmasta" hankittu
ihastuttava joulutervehdys.
Mielestäni pukin pahuus on mielenkiintoinen näkökulma. Jo ihan senkin takia että kauhuelokuvissa on itse asiassa useitakin elokuvia jotka perustuvat juuri siihen että pukki tulee ja tappaa. (Jeesus tulee ja tappaa -genreä ei sen sijaan ole. "Pinnallista ja suojattua" Pukkia kohdellaan siis karummin kuin tätä "vainottua pientä viatonta Joulun ydintä") Suomalainen "Rare export" edustaa tätä genreä, ollen tosin pääasiassa komediallinen. Tämän lisäksi hyvin moni kauhuelokuva on ottanut tästä monta astetta splatterin suuntaan.
1: Ajatus siitä että pukissa on jotain epäilyttävää nojaa tietysti pääasiassa kontrastiin. Kauhuelokuvissa parhaat hirviöt kun tuppaavat pitämään sisällä tavallisesti viattomina nähtyjä piirteitä ; "Ringissä" hirviöön haetaan tehoja siitä että se on pieni tyttö. Juuri tämänlainen kontrastin rakentaminen tuntuu kuvaavan kauhugenreä.
2: Toisaalta pukki on tunnetusti lapsista kiinnostunut, perusluonteeltaan vakoileva ja kyyläävä hahmo. Joka peräti tunkeutuu ihmisten koteihin. Amerikoissa ja monissa muissa maissa joulupukki tulee taloon vaivihkaa kuin varas, yöllä ; Ja mikä pahinta, pukki ei kävele ovesta vaan tunkeutuu taloihin suojattomasta turvallisuus-aukosta, savupiipun kautta, paikalle änkien.

Itse näkisin pukin totalitaarisen kulttuurin edustajana. Se, mikä kauhuelokuvissa tekee pukista epäilyttävän nojaa juuri siihen että pukin toimintatapa on modernina aikana omituinen. Moraalinvalvontaa harrastetaan tavalla joka muistuttaa teokratioita ; Koska pukin toiminta perustuu vakoilijaverkoista kiltteyden määrittelyyn, hän ei ainakaan mitään Montesquieun vallan kolmijakoa harrasta. Hyvän määrittely, valvonta ja palkkio(ja joskus hiilien ja risujen kautta rangaistuskin) ovat pukin syvintä ydintä. Tässä mielessä joulupukki muistuttaa hyvin paljon Jeesusta. Tai oikeastaan ei mitä tahansa Jeesusta vaan juuri sitä Jeesusta joka on muunnettu osan uskovaisten parista lyömäaseeksi.

Tästä voidaan manata avuksi "Nietzsche-pukki" hikipedian vuoden 2012 joulukalenterin 20 luukusta ; "”Tavanomaista on tällaisessa tilanteessa kysyä: Oletteko olleet kilttejä? Se on: Oletteko antaneet tallata luontaisen henkenne, myötäsyntyisen henkisen elämänne, leikata tiikerinkyntenne, vaihtaa raidallisen saalistajanturkkinne likaiseen lypsylehmän taljaan? Oletteko?” Lapset eivät vastanneet. Pukki huokaisi. ”Hyvä on, hyvä on. Oletteko olleet kilttejä tänä vuonna?” ”Joo”, vinkaisi Ituliina hyvin hiljaa ja hengittäen samalla sisään. ”Ja mitä kiltteys on?” vaati pukki saada tietää. Hetken epäröityään Iivari vastasi: ”Sitä, että tottelee.” ”Sinunlaisillesi epäilemättä juuri sitä”, pukki tuhahti." Pukki edustaa siis hyvin alkeellista moraalia, joka on sopivaa nimenomaan lapsille. Sellaista moraalia joka perustuu sille että auktoriteetti määrittää moraalin, valvoo ihmisten tekoja ja palkitsee tottelevaisuuden ja rankaisee pahoista teoista. Tämä on varmasti se syy, miksi pukki liitetään nimenomaan lapsuuteen ; Ihmisten moraalikäsitys kasvaa joulupukkitasosta eteenpäin.
1: Kyllä, ehdottomasti suurimmalla osalla kristityistäkin. Vain hyvin harva jää niin änkyräksi, että eläisi aidosti ja tyylipuhtaasti Jumalallekuuliaisuuskulttuuria jossa hyvyys on objektiivisen moraalin tottelemista. Valtaosa tiukan linjan fundamentalisteistakin on eettisempi kuin tämä heidän usein toistamansa moraalisuusmalli. Syy on se, että ihmiset elävät "uskonnollisuuden sävyttämää elämää", eikä tällä ole useinkaan paljoakaan tekemistä "teologisesti korrektien näkemysten aivottoman tottelemisen" kanssa. Objektiivinen moraalikäsitys siis määrittää varsin lapselle sopivan pukkimoraalin, mutta uskovaiset ovat kyllä riittävän fiksuja osatakseen olla elämättä sen mukaan vaikka sitä filosofiana arvostavatkin.

Alkuperäinen pukki ei yksinkertaisesti
ole enää nykyään ajankohtainen..
Toki Jeesus kuten Pukkikin ovat lientyneet. Enää juuri kukaan lapsista ei pelkää että ei saisi lahjoja. Tämä muistuttaakin itse asiassa uskonnon nykytilaa. Jeesus ja Pukki kelpaavat monelle koska se on hyvin laimea ja pehmohötöytynyt. Teokraattisesta hyvän ja pahan valvojasta ollaan hyvin kaukana molempien kohdalla. Ääripäät ovat marginaalia. Yleensä ihmiset eivät liitä Pukkiin niin kovia ja syviä merkityksiä ; Karkeasti sanoen pinnallistunut symboliikka ei loukkaa samalla tasolla kuin vahvasti syvällistetty, hengellistetty, identiteettiin ja elämäntapaan sidottu, ilmiö.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Mikä minusta tulee isona?

Lapsena aikuiset kysyvät usein, että mikä lapsesta tulee isona. Tässä aikuiset eivät yleensä oikeasti halua kuulla sitä realistista oikeaa katsausta tulevaisuuteen. Niin moni prosentti ihmisistä päätyy esimerkiksi alkoholisteiksi ja työttömiksi, että jos nämä kaikki lapset olisivat kertoneet tämän, olisivat aikuiset pettyneitä.

Aikuiset eivät ilahdu siitä että tästä tulee kaupan kassa. He elävät tämän kanssa jos lapsi lopulta todennäköisesti päätyy johonkin vähäarvostettuun työhön. He haluavat kuulla unelmista. Kysymys tehdään sitä varten että nähdään että lapsella on suunta, toiveita ja unelmia.

Siksi lapsen pitää kertoa haluavansa hienoon työhön kuten papiksi, lääkäriksi tai presidentiksi. Tai sitten toiveen pitää olla utooppisen epärealistinen, kuten legoinsinöörin tai batmanin urat. Tai poniksi ryhtyminen. (Ja ponikin on prinsessa!)

Itse olen kolmenkympin iässä. Siinä vaiheessa ei enää yleensä kysytä, että mikä tulee isona. Paitsi jos on luuseri. Silloin selitetään että ihminen ei tule isona luuseriksi, vaan hän etsii itseään. Ja siksi heiltä yhä kysytään kysymystä siitä, miksi he haluavat isona.

Omalta kohdaltani kysymys saattaa kenties melkein olla relevantti. Olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja ottaa elämääni tarkan suunnan. Unelman jota suuntaan kurottaa, jotta en päädy sanomaan kuolinvuoteellani tyhjille seinille että minusta tuli sekakäyttäjä ja psykopaattimurhaaja. Huomasin että elämästäni puuttuu tiettyjä asioita joita siihen kovasti kaipaan. Ja nämä haluni ovat syvällisen spesifejä sellaisella tavalla, että käytännössä vain yksi asia voi toiveeni tyydyttää. Toiveeni ovat unelmani ja niistä tulee tavoitteitani, joita kohden voin suuntautua ja saada elämääni sisältöä. Koska olen tiedostanut tarpeeni tiedän mitä minun on tehtävä.

Päätin että minusta tulee isona Jumala.

Tiedäthän Jumalan. Suuri ja mahtava olento. Älykäs. Istuu valtaistuimella. Tai oikeastaan ei istu, koska ei ole ihmisen näköinen. Se istuminen ja valtaistuin ovat vain metaforia. Jumalana olemisessa itseäni kiinnostavat erityisesti se, että voi saada lonkerot. Niiden avulla voisi tehdä kaikkea jännittävää.

Sanoinko "Jumala"? Tarkoitin "jättiläiskalmari".

tiistai 11. syyskuuta 2012

"Hyvän tuulen" kirjoja

Monen ei ole vaikeaa epäillä jos sanon että en usko onnellisuuteen. Kuitenkin asia on enemmänkin niin että en usko onnellisuuden herättelyyn. Ja tähän on oikeastaan yksinkertainen syy ; Kenenkään ei pitäisi. Onnellisuuskampanjoiden on nimittäin havaittu olevan yleensä ottaen pahaksi onnellisuudelle. "... those people who believed more strongly that society expects us to try to be happy, also tended to evaluate their own negative emotions more negatively. In other words, believing that there's a cultural expectation to strive for happiness is associated with feeling sad about being sad." Kuitenkin uskon onnellisuuteen sen verran, että koen jotain perverssiä iloa tästä ironisesta lopputuloksesta. Tämänlainen tavoitteen ja tuloksen ristiriita pitää sisällään jotain hieman huvittavaa.

Siltikin ajattelin ottaa osaa haasteeseen johon minua ei haastettu. Otin haasteen itselleni nimen omaan sen vuoksi että se on hyvin vaikea. Nettmeemissä pitäisi valita 10 hyvän tuulen kirjaa, jotka siis ilahduttavat itseä. Kirjavalinnat tietysti kertovat jostain ; Esimerkiksi "Unkurissa" tässä kohden listalle tuli pelkkiä lastenkirjoja.

Omakohtaisesti lastenkirjat eivät ole oikein koskaan olleet ilon tai onnellisuuden lähteitä. Ne ovat antaneet muita tuntemuksia. Etenkin lastenkirjojen lapsenomainen naïvius on jotain joka on mielessäni surrealistista jollain sellaisella hyvin väärällä tavalla joka etäännyttää sen sijaan että riemastuttaisi. Lastenkirjat ovat siksi karkeasti ottaen jotain joka etäännyttää minut hauskasta ja onnellisuudesta samaan tapaan kuin esimerkiksi Disneyn piirroselokuvissa olevat laulukohtaukset. Kysymys ei ole edes siitä että en pitäisi kappaleista. (Osa on toki kamalia, mutta osa on jopa hyviä.) Laulut kuitenkin jotenkin puhkaisevat kuplan ja yksinkertaisesti estävät tarinan.

Tosin luen melko vähän kertomakirjallisuutta muutoinkin. Jos minun pitäisi löytää 10 itseä huvittavaa hauskaa juonellista kirjaa, ne ovat helposti jotain jonka olen lukenut "joskus muinaishistoriassa" eli yli 10 vuotta sitten. Ja rehellisesti sanoen joku Karl Popperin "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset" eivät ole sisällöltään kovin onnellisuutta korostavaa naminamia (mutta toisaalta jos sen opit olisivat laajemmin käytössä olisi yhteiskunta kenties aidosti nykyistä onnellisempi. Toisin kuin nykyisessä kivaa_naminamia -linjamassa.) ; Mistä päästäänkin siihen että olen onnellinen kirjallisuuden ulkopuolella. Tai oikeastaan harjoitan mielikuvien "täysivaltaista onnellisuutta" yllättävän vähän. Onnellisuus on monesti ladattu odotuksilla ja vaatimuksilla. Ja tässä ideaalimuodossa se on itselleni hyvin hyvin vieras. Mutta onpa termistä olemassa rajoitetumpiakin versioita. Ja tässä muodossa onnellisuusilmiö on itselle tutumpi kuin moni luulisi.

Se, mikä "Unkurilla" menee lastenkirjoihin, vääntyykin minulla joksikin sellaiseksi joita harjoittavat ne ihmiset jotka hyräilevät jotain mollivoittoisia lauluja silloin kun ovat hyvällä päällä. (Tietääkseni heitä on.) Henki tähän löytyy ohjeesta "Some advice on how to cope in these tough times" -sarjakuvastripistä. Jossa esimerkiksi lopun aikojen apokalyptinen luurankoarmeija kehottaa nauttimaan pienistä iloista (kuten tappamisesta?) ja jossa maailmoja tuhoava paha yliherra kehottaa luottamaan itseensä (koska niin hänkin tekee?).

Ehkä tärkein hyvän mielen kirja on Magnus Millsin "Aidantekijät". Tämä on kirja joka on itse asiassa vaikuttanut minuun muullakin rintamalla aivan käsittämättömän paljon. (Se ei ole hirveän mutkikas tai sivistynyt kirja, mutta enpä minäkään nyt niin erikoisen kompleksi persoona ole.) Se ei teknisesti ottaen ole huumorikirja. Se on itse asiassa omituisella hyvin arkisella "ei tapahdu juuri mitään paitsi mitä nyt välistä joku kuolee mutta sekin on kovin arkista". Kirjassa ei ole juurikaan onnellisia tapahtumia, koska siinä esimerkiksi paalutetaan aidantolppia kaatosateessa. Kirjan hahmot ovat luusereita joilla ei muutenkaan mene kovin hyvin. Ja lisäksi loppu on sellainen että vaikka jääkin hieman auki että mitä aidantekijöille oikein tapahtuu, niin selvää on se että se ei ole mitään kovin hyvää. Jollain eksistentiaalisella tasolla kirja kuitenkin onnistuu lietsomaan tiettyä onnellisuutta. Sellaista omituista joka ei välitä olosuhteista tai vaadi valkeaa hevosta ja kiiltävää panssaria sekä neitoa pelastettavaksi. (Se on sellaista onnellisuutta jonka saavuttamiseksi ei edes tarvitse hakata ketään palasiksi tai harjoittaa muita apokalyptisen luurankoarmeijan onnellisuusniksejä.)

Sitten listalle tuleekin aivan selkeästi tyylipuhdasta huumorilinjaa jota myydään aivan puhtaana huumorina. Näin ollen nauran naurattamaan tarkoitetuille asioille. Moni näkee tämän hieman huonona asiana. Eli vaatisi edes hieman omintakeista ja luovaa mieltä nauttia erityisesti vaikkapa juuri lastenkirjoista. Itse olen kuitenkin niin karkea ja banaali, että minusta on luontevaa yhdistää nauru ja tietty humoristinen asenne onnellisuuteen. Toki on myönnettävä että minun huumoritasoni on sen verran kuivakka ja omituinen että se ei tyydyty millään "pikkukallevitsien" tarjoamalla.

Näistä saisi useampia kirjoja, mutta tyydyn luettelemaan nimiä ; Huumorimieltä tuo esimerkiksi Pasi Heikuran "Näissä merkeissä" & "Samoilla linjoilla". Ne käsittelevät sanontoja ja selittävät latteiden toistettujen ja kielenkäytössä aivan liian kliseiseksi muodostuneita sanontoja uudella ja hauskalla tavalla. Minusta tämä on mainio näkökulma, koska kirja ei teknisesti käsittele vitsejä. Latteudet ovat itse asiassa kenties jotain tylsintä mitä kielenkäytössämme on. Emme siksi mieti niitä ja tylsyys vain kumpuaa näistä hokemista. Siksi on valaisevaa muistuttaa esimerkiksi että "Puun ja kuoren välissä" -sanonta on "Biologinen rinnastus tilanteesta, jossa valittavana on kaksi toimintatapaa, joista kumpikin aiheuttaa jollekulle asiaan liittyvälle harmia. Urbaani versio: seinän ja tapetin välissä. Puun rungon ja kaarnan alla olevan ohuen elävän kerroksen välissä on jälsisolukko, jossa solut jakaantuvat erikoistuen joko sisäpinnan puuksi tai ulkopuolen nilaksi. Ihmiselle puun ja kuoren väliin joutuminen aiheuttaa huomattavasti enemmän päänvaivaa kuin jälsisolukon soluille."

Lisäksi oikeasti hyvää mieltä tuottaa Markus Kajo. Tosin tässä kohden pitää olla hyvin tarkkana. Markus Kajon jutut ovat minulle nimittäin jotain joka ei ole pysynyt samana. Niissä on toki pitkin matkaa paljon samanlaisia asenteita ja niksejä ; Esimerkiksi Kajolla on aina ollut tapana luoda ajatuskoe jossa on joku haitallinen elementti ja vaihtaa konkretiaa ja mielikuvaa keskenään pitkin matkaa. Ja lopulta syyttää lukijaa tästä julmasta mielikuvasta. ("Jos kuvittelet mielessäsi että kaikki kiinalaiset postittaisi litran vettä Suomen pieneen postitoimistoon niin häijysti ajattelisit" -hengessä.) Mutta tosiasiassa Kajo on kirjoittajana kehittynyt. Näkisin että hän on ajan mukana muuntunut syvällisemmän filosofiseksi. Tämä taas on johtanut siihen että jaan Kajon tuotannon karkeasti kahtia : Hänellä on minulle hauskoja tai minulle merkittäviä teoksia. (Ei muita.) Nuorempana hän tuotti ehdottomasti hauskimmat juttunsa. Sitten hän kehittyi kirjoittajana ja hauskuuden olennainen puoli laimeni. (En tiedä miksi näin tapahtui.)

Näiden lisäksi minulle onnellisuusiloa tuovat lähinnä jotkut sarjakuvat. Kuten "Lassi ja Leevi", "Pupujen itsemurhakirjat", "Naisen kanssa", "Pahkasika", "Helmiä sioille", "Raakaa lihaa" ja Hugleikurin tuotanto. Sekä jostain syystä jotkut synkimmistä "Batman" -seikkailuista. (Ei niistä naiveista.) Näitä yhdistää vain se, että ne kaikki ovat pirun hauskoja. Ja se, että niissä on aina jotain hieman asiaankuulumatonta ja makaaberia mausteena. Kun muistetaan että jokainen sarjakuva johon viittaan ei ole vain yksi teos, voidaan nekin laskea mielestäni kirjoiksi. Sillä vaikka sarjakuvat yleensä nähdään ohuiksi, niissä on jotain jota oikeastaan mikään muu ei kykene tuottamaan. Niissä on sopiva konsepti onnellisuuteen joka on kuitenkin vielä luettavassa muodossa niin että ne voidaan laskea "kirjojen" joukkoon jollain löyhällä määritteellä. (Mutta eipä ne lastenkirjatkaan usein hirveän vaativia ja runsastekstisiä ole.)

Kirjoittaja kokee ylittäneensä vaaditut/pyydetyt 10. Myös Popperin voi laskea mukaan. ; Tarkempaan persoonansyynäämiseen intoutuneet voivat toteuttaa stalkkerinfantasioitaan vaikkapa tutustumalla siihen mitä kirjoja pidin itselleni erityisen vaikuttavana muutama vuosi sitten. Osittainen päällekkäisyys yhdessä sen kanssa että kirjat tuppaavat molemmissa olemaan ns. juonellista kirjallisuutta voi kenties pistää miettimään jotain. Toivottavasti ei.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Tyttöjenkesyttäjät

Jos katsotaan pintapuolisesti, "Peter Pan" on hyvin samantapainen kuin "Twilight". Molemmissa päähenkilönä on poika/mies joka pysyy ikuisesti nuorena ja joka livahtelee nuorten tyttöjen huoneisiin. (Ei sillä että paheksuisin ; Olen itse elänyt tämänlaista elämää lukuunottamatta sitä ikuista elämää. Ja rehellisesti sanoen ilman niitä tyttöjä. Ja koska olen pitkä mutta kömpelö riisitikku sen livahtelemisenkin kanssa on aina ollut vähän niin ja näin. Mutta siis nämä tosiseikat lukuunottamatta olen elänyt ihan samanlaista elämää!)

Sekä Peter Panissa että Edward Cullenissa voidaan nähdä jopa stereotyyppistä mieskuvaa ; Jokin kulttuurissamme pitää miehiä jotenkin typeränä jopa siinä määrin että tätä pidetään odotuksenmukaisena käytöksenä. "Pojat ovat poikia - ja niin ovat monet keski-ikäiset miehetkin." -lausuman hengessä.

Tilanne on sama, mutta hahmot tuovat sentään kontrastia suhtautumisessaan. Peter Pan nähdään aseksuaalisena lapsuutena ja Edward taas kuvataan vaarallisuuteen asti seksuaalisena olentona, jopa saalistajana. Peter Pan edustaa ikuista elämää lapsena pysymisen kautta. Edward Cullen edustaa ikuista elämää kuolleena pysymisen kautta. Ei ole ihme että vain jälkimmäinen päätyi naimisiin.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Turhis.

Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria tuo usein esiin erilaisia eksentrikoita, kuten vaikkapa surkean mutta innokkaan laulajan. Esitetyt henkilöt ovat outoja, ja tätä kautta heihin helposti liittää sellaisia sanoja kuin uniikkius, luovuus ja kiinnostavuus. Outohan ei matki ketään. Hän on yksilö ja indiivi. Tästä muistutamme itseämme ja (laji)tovereitamme ääneen ja kirjallisesti.

Tai näin tapahtuu siihen asti, kunnes lavalle astuu Lady Gaga. Hänen kohdallaan esiin nousee "turhan julkkiksen" käsite. Ja yksilöllisyys muuttuukin puheissa ja teksteissä perverssiksi huomiohuoraamiseksi, jossa massojen alhaiset halut masinoidaan kaupallisuuteen. Emme puhu enää eksentrikoista vaan friikeistä. Selvästi kaikki omintakeisuus ja röyhistely ei olekaan samanarvoista.

Tämänlaiset esimerkit tuovat mieleen ainakin sen, miten taidemuoto itsessään ei ole tae siitä että tulos olisi hyvää taidetta. Joku tunari voi raapustaa surkean sonetin ja tämä ei pilaa sonettia taiteenlajina. Eli Lady Gaga on vain apinoinut muodon mutta ei ole aitojen eksentrikkojen tapaan osannut ladata siihen sisältöä. Aito taiteilija ja wannabetöhertelijä voivat värittää kangasta mutta molemmat eivät ole kelpoisia jotta ulkomaaneläjä saisi sanoa että artist.

Toisaalta koko "turhan" mukana on myös pientä ylenkatsetta viihdemaailmaa kohtaan.

Tähän aiheeseen tarttui Unkuri, joka muistutti että taide ja viihde oli rajattu siten että taide olisi jotain johon viihde ei yllä. Ja että ennen esimerkiksi realistista esittämistapaa ei ole arvostettu koska se ei välitä ideaalia. Oli akseli jossa oli vahva dikotomia henkinen/syvällinen - ruumiillinen/pinnallinen.

Unkurin kautta tuli ajatus siitä miten nykyään kuvitteelliset ja idealisoidut hahmot ovat viihdettä. Harlekiini -sarjat ovat pintaviihdettä jossa on epäuskottavan täydellisiä hahmoja. Heidän sokeroitu maailmansa ja älöiseen asti romanttiset toimintansa poistavat lukija -ihmisestä epävarmuutta ja tuovat elämään iloa, jonka rinnalla todellinen faktuaalinen maailma on usein julma ja kova. Ja näin nykyään pinnallinen onkin muodoltaan vanha syvällinen ; Vanha sana oli transsendentin välittäminen, uusi sana on naivius.

Nykyään korostetaan sitä miten turhake on huono asia. Eli kun myydään tarpeetonta krääsää, on samaa kuin se että se olisi huono asia. Tämä välineellistää esineiden arvon. Ehkä tähän löytyy vastausta "Tekno-Kekolta" : Hänhän tuo esiin miehen joka keksi myydä kiviä lemmikeiksi. Tempaus oli tietysti vitsi, ja moni näki sen rippuista vajaan 4 dollarin arvoiseksi vitsiksi, joten mies sai nopsakkaasti rahaa. Keksinnön vaikutuksesta Tekno-Kekko kirjasi : "Jos hullutuksia olisi enemmän, tarvittaisiin paljon vähemmän psykiatreja. Sen sijaan että maksat sata dollaria tunnilta siitä hyvästä että saat jorista, voisit yhtä hyvin sulkeutua huoneeseen ja leikkiä tunnin muotilelulla. Tuloksetkin olisivat parempia."

Pinnallisuus ja syvällisyys ovat helposti vain leimakirveitä. Muodin moittiminen on sitä että vastustaa asiaa vain siksi että se on suosittua. Samoin käy tietysti kiertäen jos aletaan puhumaan kiertoilmauksilla kaupallisuudesta, jolloin yleisyys ja suosio naamioidaan rahankilinän taakse. Mutta siellä se on. Minä näin!

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Uhkarohkeasta Uhkaonnelliseen.

"Constantine" -elokuvassa on kohtaus, jossa Constantine on oppipoikansa kanssa matkalla lahtaamaan demoneja. Oppipojalle kerta oli ensimmäinen, ja hän keräsi rohkeutta puhumalla ääneen siitä, minkälaisia varautumisia heillä oli tapauksen varalle. Hän sanoi asiat ääneen lähinnä itselleen, sillä Constantine itse selitti kyynisesti miten kaikki ei aina mene kuten kirjoissa. Ja hän ei silti jättänyt hommaa kesken.

Mielestäni tässä on tiivistetty tai ainakin siitä on tulkittavissa jotain hyvin olennaista rohkeudesta. Ilmiö löytyy toki esimerkiksi ZEN -alan kirjallisuudesta : Kun soturiksi aletaan harjoittelemaan ollaan rohkeita koska ollaan naiveja. Tämä on helppoa rohkeutta. Pian oppilas muuttuu pelokkaaksi koska hän tietää mitä hänelle voi käydä. Tässä kohden viisaus suojelee hänen elämäänsä, mutta tekee hänestä pelkurin. Todellinen soturi on sen sijaan ylittänyt tämän vaiheen. Se ei ole helppoa.

Helppous ja vaikeus ovat tässä ansa: Moni, joka tuntee vain aloittelijan mallin rohkeutta, ajattelee että kielteisten asioiden mainitseminen olisi aina ja kaikkialla nimen omaan rohkeuden puutetta. Se, että on vaikeaa olla rohkea kun tietää mitä kaikkea vihollissotilas voi tehdä ikään kuin muuttuu siksi että olennaiset tiedot tulisi ignoroida jotta voisi olla rohkea. Tämä on kuitenkin enemmän typeryyden rakastamista.

Vastaava on tietysti onnellisuuden kanssa. Moni ajattelee rohkeuden tapaan että onnellisuuden on oltava helppoa. Tämän vuoksi sitä pukee vääristävät lasit silmilleen, kieltää todellisuutta, unohtaa ikävät asiat. Todellisuus takaana pysyy kuitenkin samana. Kuten sokea ei poista valoa maailmasta, ei naivikaan muuta maailmaa paremmaksi paikaksi.

Rohkeudesta en tiedä paljon. Mutta jos minulta kysytään mitä on onnellisuus. Niin se on juuri sitä että menee. Vaikka tietää. Tai oikeastaan: Kun tietää. Ja tämä olkoot vastaukseni niille, joiden mielestä kirjoittelen masentavista aiheista, jotka ajavat ihmiset pessimismiin, pettymykseen, epäonnistumisiin, kyynisyyteen, epäileväisyyteen. ; Jos näin käy, syynä ei ole minun kyynisen optimismin kyllästämää, karmean elämän realiteetteja esiin nostavaa elämäniloa pursuavat, tekstit. Syy on tulkinnassa, lukijan päässä. Luultavasti he eivät ovat "noviisi -onnellisia". Tutustuminen voi olla heille "hyvää harjoittelua". (Ja jos ei ole, niin ihmisten sekoamisen mahdollisuus on maailmassa aina läsnä. Deal it, Live with it, Don't ignore it!)

Jotain esimakua tästä kyynisestä optimismista löytää. Tällä hetkellä se on jopa näkyvästi parrasvaloissa. Malliesimerkki ei ole mikään kylmän julma ihminen, vaan Tommy Tabermann ; Hänhän tiesi kuolemastaan hyvin ennalta. Käyttäytyi silti rauhallisesti ja oli valmis puhumaan asiasta ; Ei kieltänyt asian olemassaoloa, ei selittänyt sitä pois tai lakaissut asiaa maton alle. Mutta ei itkuparkurääkynyt. Tämänlainen toiminta on hyvin vaikeaa. Siksi onnellisuus ja rohkeus ovatkin hyveitä. Jos ne olisivat helppoja, me kaikki ilmentäisimme sitä, eikä ihmiskunta arvostaisi sitä yhtä paljon. (Etiikalla ei ole arvostusasian kanssa sen enempää tekemistä: Asia voisi olla ihan yhtä hyveellinen.) Tommy Tabermanniin yhdistetään kansan syvissä riveissä lempeys ja pehmeys.

Kyyninen optimismi onkin oikein ymmärrettynä aivan helvetin kaunis asia.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Kyyniset intressit ja naivi idealismi...

"Living on the road my friend, was gonna keep you free and clean. / Now you wear your skin like iron, your breath's as hard as kerosene. / You weren't your mama's only boy, But her favorite one it seems. / She began to cry when you said goodbye, and sank into your dreams."
(Townes van Zandt, "Pancho and Lefty"
)

Arvokeskustelussa ihmisten asema nostetaan usein esille. Jonkun sana painaa tai ei paina sen mukaan, että hän kuuluu johonkin ryhmään. Otan esille abortin. Useat sosiologiset tutkimukset näyttävät että ihmisten suhtautuminen aborttiin kevenee, jos heidän läheisensä tai tuttavansa on tehnyt sellaisen. Tämä tarkoittaa sitä, että entiset arvot joustavat omakohtaisen tai läheltä tulevan kokemuksen kautta.

Ehkä yleisin asia on intressit. Tästä yksi esimerkki löytyy Jukka Hankamäeltä. Hän nimittäin katsoo, että hän voi homoseksuaalina katsoa aborttia objektiivisesti. "innokkuuteen puolustella abortteja on varmasti ollut se, että suurin osa heistä on heteroita. Heillä on siis oma lehmä ojassa, ja siksi he ovat muodostaneet mielipiteensä etunäkökohtien pohjalta eivätkä sen mukaan, miten asiat todella ovat tai mikä on oikein".

Muuten hän näkee että hän näkee lisääntymiseen liittyvät asiat ulkopuolisena, koska homoseksuaalit eivät lisäänny. Tämä antaa hänelle ulkopuolisen tarkastelijan roolin. Tällöin hänellä ei ole intressejä. Tämänkaltainen perustelu on siitä erikoinen, että se toki selittää kannan olemassaoloa, mutta ei vielä viittaa varsinaiseen eettiseen pohjaan mitenkään. Pastorilla on taatusti ideologinen syy kertoa Jeesuksesta ja ammatin jatkuminen tietysti vahvasti kannustaa ihmisiä vaikkapa hengellisyyteen. Tämä ei vielä tarkoita että hän olisi väärässä. Samoin vannoutuneella ateistilla voi olla kirja myynnissä ja tätä kautta intressi ajaa asiaansa, jolloin ateismin vaihtoehdon ääneen mainitseminen ajaa hänen etuaan. Intressien valossa juuri kukaan ei voi olla oikeassa.

En jaksa edes puhua siitä miten intressi voidaan aina keksiä. Esimerkiksi lapsirakas homoseksuaali voi tuntea kateutta lapsista, jolloin se että joku tekee abortin sen sijaan että ei adoptoi lasta hänelle voi tehdä hänestä abortin vastustajan. Intressi voidaan keksiä ja sitä voidaan aina väittää salatuksi, piileväksi tai jopa muodikkaan psykopuheisesti "tiedostamattomaksi". Näin mitä tahansa voidaan sanoa intressien värittämäksi. Tämän sijaan yritän keskittyä olennaisempaan.

Tämä objektiivisuus ei muistuta tieteessä käytettyä objektiivisuutta. Tieteessä kun objektiivusuus tarkoittaa sitä että kaikki saavat samanlaiset tulokset. (Ei se, ovatko he poliittisesti mukana vai eivät mukana.) Sitä että tulokset saadaan mittauksista joita tekijät eivät arvo päästään. Toistettavuus, mitattavuus ja muut vastaavat asiat nousevat muualla esiin. Tässä taas kysymys on siitä minkälaisia "jäsenkortteja" taskussa sattuu olemaan.

Ulkopuolisuuden liittyminen objektiivisuuteen on myös hieman erikoinen näkemys siltä kannalta, että:
1: Ulkopuolisuus tarkoittaa suunnilleen samaa kuin elämänkokemuksen puute asiaan liittyen. Tässä ulkopuolisuus tarkoittaa sitä että tapahtuma ei kosketa omaa elämää. Jos siis kysymys on relevantti omassa elämässäsi, et ole ulkopuolinen. Tätä kautta ihmiset eivät voisi päättää omista eettisistä kysymyksistään, koska he ovat "liian sitoutuneita". Eli homoseksuaalien toiminnan oikeutus pitäisi pistää heteroseksuaalien asiaksi. Gay -pridet ja paraatit joissa he puolustavat oikeuksiaan ja taistelevat niiden puolesta ovat vain "sisäpiiriläisten intressivetoista peliä", ei etiikkaa. Hehän ovat "liian sisällä asiassaan ollakseen objektiivisia".
2: Tämä on implisiittinen esitys joka itse asiassa sanoo että etiikassa oikeassa on se, jolla ei ole sympatiantunteita eikä elämänkokemusta ideaalinsa suhteen. Kun lähipiirissä tapahtuu abortti, henkilöt kokevat sympatiaa myös tekijää kohden ja yrittävät ymmärtää häntä, josta seuraa näkemysten löystyminen. Tämä kokemus on asenteita mullistava tilanne jossa elämässä tapahtuvat kokemukset hierovat ideaalia naamaan, näyttäen että todellisuus on mutkikkaampi.

Kun siis abortin tehneiden läheisten ihmisten asenteet muuttuvat, etiikan kannalta kysymys on siitä onko elämänkokemus opettanut realiteetteja. Eli etiikka joka ei ole käytännössä toteutettavissa on epäkäytännöllistä ja turhaa. Vai onko ideaali saastunut, ihminen ikään kuin "tullut hulluksi" tai "tyhmäksi" eettisesti, koska maailma on turmellut.

Toisaalta Hankamäen tavassa ajatella on myös järjeä. Tämä on ymmärrettävissä kyynistymisen kautta. On muistettava että kyynisyydessä ideaali kohtaa todellisuuden ja todellisuus paljastuu inhottavaksi. Tämä murtaa ihmisen elämän, koska maailma näyttää inhottavalta ja pahalta paikalta. Siksi kyyninen hahmo ei ole nihilisti tai arvoneutraali. Ilman otettua ihannetta ei ole pettymystä. Kova pettymys kertoo vahvasta idealismista, joka on kohdannut kuilun todellisen maailman tapahtumien kanssa. Tämä voi johtaa kyynisen pettymisen lisäksi myös "kovaksikeittymiseen", jolloin hahmosta tulee eettisesti löyhempi. Kovaksikeitetyn dekkarinkin ,oraali pettämiseen. Eli naivia ja lapsenomaista idealismia rukataan kohti inhottavaa todellisuutta, ja tässä sivussa muututaan itsekin inhottavaksi. Tällöin ideaali joustaa, ja valitaan uusi ideaali jossa suvaitaan enemmän maailmassa olevia asioita. Olemassaoleva ja tapahtuva ei kuitenkaan ole välttämättä sama aidosti eettinen asia. Moraalin löystyminen

Luultavasti tämän vuoksi arvokeskusteluissa korostuukin helposti tiukka moralismi. Ja toisaalta henkilökohtaisiin kokemuksiin vetoaminen.

Oma kantani on että positio on irrelevantti. Se selittää korkeintaan sitä onko henkilöllä jokin järkevä syy olla jotain mieltä. Voihan olla niinkin että henkilö on jotain typerää mieltä vaikka hän olisi ulkopuolinenkin. Tunnenhan minäkin homoseksuaaleja, jotka hyväksyvät abortin. Ja sellaisia jotka vastustavat sitä. Samoin kuin heteroseksuaalejakin. Yritän uskoa että abortti joko on tai ei ole eettinen teko, jolloin kiinnostavaa ei ole se, kuka on missäkin kerhossa. Yleinen arvokeskustelu näyttää olevan tästä eri mieltä.
Kuvassa heinäsirkka, joka on menettänyt raajoja ja tuntosarven.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Tyhjän pannun ihme : Pääsiäismunakokkelia.

"There is something about yourself that you don't know. Something that you will deny even exists, until it's too late to do anything about it. It's the only reason you get up in the morning. The only reason you suffer the shitty puss, the blood, the sweat and the tears. This is because you want people to know how good, attractive, generous, funny, wild and clever you really are. Fear or revere me, but please, think I'm special. We share an addiction. We're approval junkies. We're all in it for the slap on the back and the gold watch. The hip-hip-hoo-fuckin' rah. Look at the clever boy with the badge, polishing his trophy. Shine on you crazy diamond, because we're just monkeys wrapped in suits, begging for the approval of others."
("Revolver")


Sisareni blogiin tullut kommentti herätti tiettyjä kysymyksiä. Häntä oltiin syytetty kaupallisuudesta ja pinnallisuudesta. Sisareni tietysti koristeli ovelasti reagoinnin tähän laittamalla alkuun kuvan korillisesta maalattuja pääsiäismunia. Kuori on maalattu, mutta sisällä ei ole mitään. Mutta toisaalta kuorissa on se koko jutun ydin. Sisareni blogi edustaa suhteellisen "normaalia suositun blogin kaavaa". Blogilistan huipullahan on aina käsityö-, ruuanlaitto-, muoti- ja ihmissuhdeblogeja. Esimerkiksi filosofiablogit ovat paljon vähemmän suosittuja. Päästäksesi suosituksi on siis osattava kirjoittaa juuri tietyistä aiheista.

Ja selvästi sisareni blogilla on selvästi tietynlainen malli. Se ei ehkä ole "mietitty" tai "ennalta suunniteltu". Mutta voisi olla vaikeaa kuvitella sen tekstejä tänne tai tämän paikan tekstejä sinne. Blogi hakee "kauneutta" ja "arjen ihmeitä". Ja tekee tämän hakemalla sitä sieltä mistä se on "helppoa", eli tekemällä, kuvaamalla, esittelemällä ja ostelemalla asioita jotka ovat sieviä. Sellaisia asioita joista lähes kaikki ihmiset pitävät, koska se on helppoa.

Sisareni blogi on värimaailmaansa kautta pastellinen ja hempeä. Se ei loukkaa ketään : Itse asiassa se vain esittelee asioita sanomatta että kokemus olisi pakko jakaa. Minä taas etsin "kauneutta" kaikesta rujosta, ja minulle estetiikan huipennus on hyvin tehty tekniikka - ja sen kauenus tulee osittain puutteen kautta. Siitä nimittäin puuttuu jotain, se veri ja suolenpätkät. Ja tämä tekee siitä hyvin, hyvin, kaunista. (Kuin se, että yllätystarkastetun seksimaanikon matkalaukusta ei löydykään käytettyä bordellilippua.) Blogini värimaailma on epäluettavan tummasävyinen ja räikeä. Ja siinä sivussa murskataan näkemyksiä ja tässä pyritään argumentoimaan, joka taas johtaa siihen että takana on jonkinlainen odotus siitä että jokin tapa olisi "niiq huonompi". Tässä on pieni pakotteen maku.

Suosiomme ovat tietysti erilaisia.

Ollaksesi suosittu, on lisäksi oltava tietyllä tavalla kulttuurin hegemonioiden mukainen. Itseäni on ihmetyttänyt se, miten paljon sellaisia ihmisiä, joille konventio on automaattisesti paha asia. - Paradoksaalisesti tämä "pakkovastarannankiiskeys" on itsessään eräänlainen alakulttuurin konventio, ja vahva sellainen. Tästä mieleeni tulee vahvasti "Absoluuttinen Nollapiste" -bändin kappale "Jos sanoo että tekee".Siinä kun on kohta "Jos sanoo että tekee mitä haluaa ; Se ei meinaa että kaikki mitä tehdä haluaa ; On jotenkin epäsovinnaista ; Ollen jopa nukkuessaan omaperäinen. / Niin paljon toisinajattelijoita on jo ; Ettei siihen sekaan enää mahdukaan ; Perinteisesti ajattelemaan. ; Ei erotu värikäs toisestaan." Tälläinen "toisinajattelijuusleima" halutaan vahvasti tietyissä piireissä. Sillä haetaan kunnioitusta "omasta sisäpiiristä", intelligenttejen parista, fiksujen ja filmaattisten mielipide itsestä on se, joka kiinnostaa.

Kaupallisuuteen liittyy tietysti tuote -esittely. Toki sisareltani löytyy niitä. Tässä on malliesimerkki saippuoista. Niiden tehtävänä on kuitenkin jokin muu syy kuin suora "buy stuff". Se tiivistyy siihen mitä katson koko blogin ideaksi. Puolustuspuheessaan sisareni nakutteli että: "Menee aamulla töihin, josta en saa enää suurempaa tyydytystä. Tulee kotiin viideltä. Tekee ruokaa. Siivoaa. Kun ilon aiheet versovat tällä hetkellä kesäkukan siemenistä tai sisutustyynyistä. Tekeekö se minusta huonon ihmisen? Kenties pinnallisen?" Kysymys on minusta olennainen. Itse olen itse asiassa ollut tyytyväinen, kun olen katsonut mitkä aiheet tekevät blogeista suositun. Ihmiset eivät elä missään eskapistisessa kulutusunelmassa, vaan hakevat asioita varsin arkisista ja pienistä asioista. He tietävät mikä on "todella merkittävää". Esimerkiksi uskonto tai analyyttinen filosofia ei pärjää villasukille tai toisille ihmisille. (Syömisen ja muun vastaavan aineellisen arvoa vähättelevät ne "filosofit", jotka ovat varmoja seuraavasta ateriastaan.)

Ja hemmetin hyvä niin.

Tähän verrattuna vaikkapa joku minun filosofiablogi ei edes pese kenenkään astioita, tai opeta ketään keittämään hyvää kahvia. Eikä sitä lukiessa tule aina edes hyvää mieltä, koska se ei "edes onnistu" ; Se ehkä yrittää tehdä kyynisen optimismin sävyttämää maailmaa jossa synkeä ei ole enää ongelma vaan olotila, jonka kanssa on tultava toimeen ja josta on nähtävä niissä oleva hyvä - ja miten elämä on silti täynnä pettymyksiä kun ihmiset ovat toistuvasti parempia kuin odotit. Mutta se kuitenkin muuttuu aina välistä rypemiseksi jossa paha on ongelma jossa ratkaisemattomuus tarkoittaa samaa kuin lupaa rypeä siinä. Minä jos joku tiedän, miten vaikeaa on olla "lapsellisen naiivi" nykymaailmassa. Positiivinen asenne on hankalaa.

Hegemonia on siitä erikoinen asia, että se sopii hyvin kuvaamaan totalitaarista maailmaa, jossa on dogma jota on noudatettava - jossa ihmisille tarjotaan jotain jota ulkopuolinen maailma haluaa ja heidän käsketään pitämään siitä tai sitten noudattamaan sitä vastoin omaatuntoaan. Toisaalta siihen sopii myynti, jossa ihmisille sekä tarjotaan sitä mistä nämä itse pitävät. Ja mainonta jossa ihmiset yritetään saada pitämään jostain josta nämä eivät välttämättä muutoin pidä. Ja demokratia jossa enemmistön käsiäänestys määrää miten yhteiskunta makaa ja petaa. Suosituksi pääsee kun on "kiva" ja/tai "pinnallinen". Naistenlehdissä olevat suositut naiset on editoitu pinnaksi, he edustavat myytävää ja ostettavaa ideaalia. Jotain jota ihmisten uskotaan haluavan, ja jotain jota ihmiset uskovat muiden odottavan heidän haluavan. Hegemoniavastustusdiskurssissa on kuitenkin vielä näiden lisäksi yksi ulottuvuus, jonka haluaisin ehdottomasti ja korostetusti mainita : Sen taka -ajatus on usein se, että "massat" ovat tyhmiä. Eli että muut ihmiset ovat suurimmassa määrin ääliöitä. Tämä diskurssi ei kuitenkaan aseta puhujaa itseään osaksi ihmiskuntaa, joka olisi arvokas realistinen nöyryyden oppitunti. Sen sijaan sillä usein korostetaan omaa erinomaisuutta suhteessa muihin.

Tämä diskurssi on itse asiassa sävyltään hirvittävän toiseuttava.

Haluaisin kuitenkin heittää hieman murikkaa veteen. Minä en kirjoita blogia lukijoiden saamiseksi. Aihepiirini ja kirjoitus sekä reagointitapani ovat sellaisia että (terveet) ihmiset eivät hurmaannu ympärilleni levittävän ihannoitavan ja kosmismystisen säkenöivän karismani voimasta. Kirjoitan ensisijassa itseni vuoksi. Minua asiaan vetää siis ensisijassa egoni. Ja aivan kuten elokuva "Revolver" sen esittää, ego on pahin vihollisemme, joka asuu meidän omassa päässämme ja teeskentelee olevansa enemmän kuin ystäväsi, se uskottelee että se olet sinä. ("The greatest con, that he ever pulled ... was making you believe ... that he is you.") Ystävät ovat lähellä mutta viholliset lähempänä. Miksi tämä "yleinen hegemoniavastaisuuteni" tekee siis minusta? Aivan. Pinnallisen. Tavaan sanan teille analfabeeteille ignoramuksille: "Peeiiänänaaäläliiäsen".
Minun hegemoniani on niin vahva, että se tavallaan teeskentelee että sitä ei ole olemassakaan.
Omasta lapsuudestani muistan sen, että sisareni oli silloinkin tällä tavalla "tavallinen". Mutta hänellä oli yleensä aika erikoisia kavereita. Minä taas olin varsinainen friikki outolintu, mutta minun ystäväpiirini oli varsin tavanomaista. Sisareni ei siis vaatinut mitään "konventionaalisuutta" tai "muodin mukana menemistä", vaan teki sitä koska piti siitä ihan itse.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Mitä koululaisille saa näyttää?

Olen seurannut hieman huvittuneesti sivusta puolisoni opettajaksi kouluttautumista. Tällä kertaa eteen on tullut sinänsä mielenkiintoinen tilanne. He käyvät tutustumassa rauhaan ja sotaan. Aiheena on tietenkin se, mitä opettaja saa kertoa lapsille sodasta ja miten sodasta olisi hyvä kertoa lapsille. Aihe, yksityiskohdat, esityskanavat ja yleisö ovat tietenkin opettajalle tärkeitä.

Toki se, että matematiikan ja tietotekniikan keskittyjä menee tutustumaan tälläiseen on relevanssiltaan hieman kyseenalaista. Mutta ehkä sitä on hyvä kiertää vähän oman alansa ulkopuolellakin.

Oma suhtautumistapani olisi sellainen että olisin hyvin huono tai ainakin hyvin kielletty opettaja. Sillä jos minun pitäisi opettaa ihmisille sodasta, ottaisin avukseni visuaaliset keinot. Tämä tarkoittaa ruumisvalokuvia. Niitä näyttäessä lapset oppisivat kaiken olennaisen sodasta, ja kaikki muu on vain tämän tosiasian kiertämistä ja ihannointia. Sota jota käydään ideologioiden pöydille piirtää rajoja sopimuksiin. Se toki ohjailee ihmisiä kuolemaansa ja antaa upseereille tunteen että tässä tehdään jotain ylevää, suurilinjaista. Tärkeää. Että sodassa olisi hyviä ja eettisiä puolia.

Lapsia ei kuitenkaan kuulemma saisi "järkyttää" liikaa. Tosin suurin syy ei ole se, mitä oppilaat järkyttyvät. Vanhempien reagointi sekä lainsäädäntö ovat olennaisempia. Kun puolisoni esimerkiksi oli pitänyt (kouluun liittyen, ihan oikeaa oppituntia) tietokonepeleistä, ongelmana oli tietysti se, että oppilaille ei saanut esitellä aineistoa juuri mistään peleistä. Niissä kun on liian suuria ikärajoja. Jos pelissä on ikäraja, siitä ei saa näyttää edes viattomia kohtia. Samanaikaisesti samat jampat juttelee keskenään sujuvasti sellaisista peleistä joiden "ikärajat ovat tosi isoja". Lapset eivät järkyttyisi, mutta esittelystä järkyttyisi jonkun vanhempi. Sitten tulisi tietysti välittömästä se kuuluisa puhelinsoitto.

Epäilen voiko shokeeraamatta opettaa etiikkaa. Ihminen joka ymmärtää että maailmassa on paha ja tajuaa mitä paha on, on syytä kohdata jonkinasteinen shokki. Järkyttämättä syntyy pumpuli -ihmisiä. Toki on jo sinällään ikävää että emme elä sellaisessa todellisuudessa jossa pumpuli -ihmisyys olisi mahdollinen tapa elää. Aikaa seuraamalla klommoja tulee. Kyynikko on kuitenkin yleensä juuri pettynyt naivi idealisti.

Onneksi minä en ole opettaja. En sano tätä siksi että pelkäisin että lapsista opissani tulisi järkyttävän kieroutuneita. (Tulisi heistä, mutta mielestäni tämä on hyvä ja tavoiteltava asia.) Sen sijaan sanon sen siksi että järkyttäisin varmasti toistuvasti ties kenen vanhempia.

torstai 5. marraskuuta 2009

Word sallad.

John Wilkins kirjoitti ehkä hieman epäkunnioittavaan sävyyn teologian tylsyydestä. Syynä on se, että konkreettinen mieli, joka etsii tietoa ei saa siitä kovin konkreettisia juttuja. Wilkinsin sanoin "it is rather amusing to see how theology simply lacks either the evidence or the intellectual resources to deal with science". Tässä on takana tietenkin "isompi asia". Laajempi syy on siinä, että postmodernismi on saanut suosiota ja vaikutusvaltaa monilla alueilla. Suomessakin on tämän vuoksi tapahtunut "kielellinen käänne". Enää ei etsitä tietoa vaan diskursseja ja valtapeliä. Lopputuloksessa ei tietenkään tavoitella suurta konkreettisuutta.

Teologiassa tämä ei välttämättä ole huono asia, koska sen kautta saadaan tuotettua erilaisia tulkintoja jostain tapahtumasta. Olen itsekin kirjoitellut sellaisia. Tämänkaltainen toiminta ei tietenkään ole "hedelmällistä" esimerkiksi uskovaisen kannalta, koska heille Raamatussa on tietty totuus. Tulkinnanvaraisuus tarkoittaa likimain samaa, kuin se, että Raamatun moraali nähdään mielipidekysymyksenä. Etenkin lahkoissa ja kulteissa ajatellaan kuitenkin että Raamatun sisältö on täsmällistä. Tästä syntyy tietenkin skismoja.

Auskultanteista sanasalaattivegaaneja.

Itse otin tämän aiheen käsille kuitenkin sen vuoksi, että puolisoni auskultoi. Ja siellä käytetään aikaa keskusteluun. Tässä hän on törmännyt konkreettisesti "kielelliseen käänteeseen" ja sen sävyihin. Tästä seuraa esimerkiksi se, että kun puhutaan koulukiusaamisesta käy seuraavaa. Aiheena on vaikka tilanteen ratkaiseminen. Tai sitten "leikitään opettajanhuonetta ja mietitään ratkaisuja" -skenaariota.

Ongelman ratkaisua ei suinkaan tehdä siten että opettajat simuloisivat "Google scholarin" tai lähdeaineiston käyttöä ja tutkisivat mitä koulukiusaamisesta on tutkittu. Opiskelijat eivät ole olleet niin aktiivisia että osaisivat niihin ulkomuistista vedota. Sitten joku naiivi idealisti, joka ei ole kiusannut, ole ollut kiusattavana eikä ole muutenkaan tuttu aiheen kanssa esittää jotain joka "ei ns. toimi". Jos tätä kritisoi viittaamalla tilastoihin, ei "argumentoi" vaan syyllistyy "valtapeliin". Ongelmana tässä on tietysti se, että "luonnontieteellinen selittäminen" tai asian lähestyminen tilastojen kautta nähdään pahana. Kuitenkin asia on tietynlainen ilmiö, ja jotta sen ratkaisemisesta voidaan järkevästi puhua, on tietysti keinot joille odotetaan jokin reaktio.

Tästä tulee tietysti itselleni mieleen tutkiva oppiminen, tosin ilman lähteitä.

Kun aloitin ammattikorkeakoulussa, meillä oli koneopissa tehtävä, johon vastausta ei löytynyt suoraan kirjoista. Jokaisen piti itse selvittää asia. Se oli hyvin vaativaa, mutta opettavaista kun aineistoa selattiin. Tekeminen tosin "itketti ja vitutti", kun suurimman osan ajasta ei tiennyt miten edetä, mitä pitäisi tehdä tai mistä löytää "havuja". Tämä oli "tutkivaa oppimista lähteillä". Lähteetön tutkiva oppiminen on tullut myös vastaan: Toisella opettajalla tilannetta tehtiin siten että tunnin alussa porukat jaettiin pienryhmiin, sitten tässä pienryhmässä keskusteltiin ilman lähdeaineistoa asiasta. Ja lopuksi koostettiin mitä oltiin saatu aikaiseksi. Opettaja ei kommentoinut mikä oli väärin ja mikä oli oikein. Lopputuloksena oli "jotain". Tiedoksi sitä ei voi sanoa. Se sisälsi tietynlaista ymmärtämistä, joskin sangen postmodernissa muodossaan. Se sisälsi pienryhmän ennakkoluuloasenteen aiheesta.

Tälläinen tietysti mukailee hegemonioita, tavaraa jolle pitäisi lyödä leima "sisältää: naivia idealismia ja yleisiä harhaluuloja maustettuna puhujien ennakkoluuloilla". Tälläistä pitäisi niellä varoen. Tästä se postmodernismikin "ihan oikeasti varoittaa". Mutta se on ilmeisesti olemassa vain "väärien mielipiteiden" kohdalla.

Tiivistys: Tässä tutkivassa oppimisessa ilman lähteitä ei siis ole kyseessä ei tutkiminen eikä oppiminen.

Kun kyynisyys näyttää naivismilta : Sanasalaatti pelastaa opettajan mutta jättää ongelman koulukiusaamisessa.

Koulukiusaamisen kohdalla tilanne ei tietysti ole yhtä vakava. Syynä on tietysti se, että opettajan valta on aika pientä. Naiivi idealismi on kuitenkin tilanteesta "täysin päinvastaista". Heitän mukaan omia ennakkoluulojani ja kutsun sitä vaikka ryhmässä reflektoinniksi. Siis sellaiseksi, joka rikkoo kaikkia perinteisen hyvän tieteellisen kirjoittamisen periaatteita. Sisältää subjektiivisuutta, henkilökohtaista otetta.

Peruslähtökohtani on siinä että opettaja on kuten vartija. Hänellä on tehtävä, ja aika rajalliset keinot niiden toteuttamiseksi. Korkein tavoite on olla seuraavanakin päivänä töissä. Niinpä kaikessa on panostettava siihen että opettaja itse ei joudu vastuuseen kiusaamistilanteesta. Jos tilanne vertautuu vartijaan, virhe olisi "pamputtaa liikaa" koska siitä voi joutua vaikeuksiin. Riski ei varmasti ole olematon: opettajaa varmasti helposti syyllistetään. Vanhemmat voivat soittaa kotiin, tai sitten sinitakkisille virkamiehille joilla on pillit katossa.

Tästä seuraa se, että opettajat suojaavat ensisijassa oman perseensä ja kakara on kakkossijalla. Molemmille toki annetaan ja molemmilla nähdään oikeuksia, mutta opettajakunnan oikeus on suurempi, koska opettajalla on valta -asema ja kyky valita mitä keinoja ratkaisemiseen käytetään. Opettajalta ei ole syytä olettaa ylittävän oikeuksiaan kovinkaan usein. Syynä on osittain sekin että "voitava" on ensi sijassa lain sanelemat rajat. Siksi ei yllätä että koulun reaktio on mitä on. Naivi idealismi ei ole välttämättä mitään typeryyttä, vaan jopa kaltaiseni äärimmäinen kyynismi vetää äärimmilleen laskelmoiden juuri samaan lopputulokseen

Koulun yleinen reaktiohan on "Eikö me kaikki vain voida tulla toimeen." Annas kun mietin hetken. "Ei voida!"

Aikuisenakin on henkilöitä, joista ei pidä. Koulujen tapa, ainakin kokemusteni mukaan, on se että eripuraiset laitetaan yhteen. Vanhempia informoidaan (ehkä) jälkikäteen lapulla. Koulun jälkeen käydyssä keskustelussa tehdään usein myös juridinen päätös, josta lapsi ei välttämättä edes tiedä. Tai jota ei osaa arvioida. Ja jossa opettajan kannustus voi vaikuttaa lopputulokseen valtavan paljon. (Omakohtaisen kokemuksen kohdalta uskallan sanoa että juuri näin on. Ehkä muilla on parempi onni ja vähemmän Jeesusarmon innostama opettaja joka laajentaa armon koskeman valintoja jotka eivät koske hänen omaa elämäänsä, vaan jonkun toisen.)

Eli: Koulun "kaikki mahdollinen" tarkoittaa likimain samaa kuin "tehty kaikki jotta koulun mahdollisesti juridinen vastuu on poistettu". Ikävää että itse näen näiden kahden tilan välillä eron. En näe ratkaisuna opettajien haastamisen oikeuteen, koska se on se pelko joka johtaa tähän "kyynismiin joka näyttää naivismilta".

Oopettajan roolinkuvaa on jo muutettu. Heitä ei esitetä enää tiedonkaatajina, vaan jonain muuna, tekisi mieli sanoa "jotain enemmän". Sosiaaliset ulottuvuudet ovat keskiössä. Joten tottakai opettaja on "myös" "poliisi", ellei peräti "varsinkin" sellainen. Jos auskultanteille opetetaan teoreettinen tiivistelmä ideaaliopiskelijoista, joiden parissa ei eskaloidu erilaista ennakkoluuloväkivaltaa ja sisäisiä kiistoja, sisältää skenaario jotain mitä auskultantti ei tule elämässään tarvitsemaan. Siksi ei riitä että "Jutellaan höpöjä kiusaamisesta". Esitettyjen ratkaisujen tulisi olla myös lainmukaisia ja jollain tavalla toimivia. (En odottaisi ihmeitä.)

En siis todellakaan jaksa väittää että kouluja pitäisi haastaa oikeuteen, tai että päitä pitäisi saada vadille. En usko että opettajat olisivat "ihmisiä kummempia". Eli he eivät ole mitään erityisen pahoja ja vain omaa etuaan ajattelevia. Mutta en minä heitä "aina toisen parasta joka tilanteessa ensin ajattelevia" pyhimyksiäkään. Ja jos juridinen uhka ajaa asioihin, se ajaa asioihin. Sekä hyvässä että pahassa.

Systeemi pitäisi hoitaa enemmän "vartijan ennaltaehkäisynä". Eli tärkein rooli vartijalla ei ole se, että hän kaappaa näpistelijöitä rysän päältä, vaan se että hän saa aikaan ympäristön jossa ylipäätään näpistellään vähemmän. Koulun tulisi näyttää että se ottaa ongelman vakavasti. Sitä ei sallita, eikä ongelmaa siksi voida kuitata istunnolla jossa sanotaan että "anteeksi" johon on automaattisesti vastattava "ole hyvä, saat anteeksi". Sillä tämä tarkoittaa suunnilleen sitä että opettajan tulisi realismin nimissä sanoa myös fraasi "Kiitos käynnistä, Tervetuloa uudestaan."

Sanasalaatin syöttämisyrityksiä pesutuvassa ja kuinka se ratkaistaan rupeamalla pedoksi ja lihansyöjäksi.

Ehkä tässä on oltava yhtä ilkeä, kuin mitä minä olen meidän pyykkitupamme kanssa. Minähän asun opiskelija -alueella, jossa jokaisessa talossa siis asuu opiskelija. Meillä on pyykkitupa, johon on varattava vuoro. Käytännössä opiskelijat ovat "älymystöä" ja talot ovat ensiasuntoja. Sitä huomaa miten vaikeaa on saada varauslistan kaltainen systeemi toimimaan. Vaikka "luku ja kirjoitustaito lienevät opiskelija -alueella oletusarvona" uskalletaan tehdä vaikka mitä ja pahimmillaan vedotaan neuvotteluun tilanteesta, "kohteliaana". Kohteliaisuudesta ja toisten huomioon ottamisesta on tuon tungettelun jälkeen paha puhua, kun toisen varaamalle ajalle tungetaan ja pahimmillaan kesken oleva ohjelma katkaistaan ja vain kylmästi laitetaan toisen pyykit tilalle. Olen joka kerran odottanut ja vittuillut.

Paitsi silloin kun pyykit varastettiin, jolloin selvitin missä hän asui ja kävin tämän kotoa kiroilemassa niitä kadonneita kangaskappaleita joiden pitoon lakikin kannustaa.

Ja jos toinen on pyristellyt vastaan, olen koventanut kielenkäyttöä, joskaan en äänenvolyymiä. On ihme, mitä käytösmuutoksia minun maineellani yhdistettynä minun vittumaisuuteeni saadaan aikaan. Idealistinen ja naivi neuvottelu taas vain innostaa jatkamaan samaa toimintaa. Nyt se luku- kirjoitustaitokin saattaa löytyä ja tulla opituksi kertamuistutuksella, ja tästä hyötyvät kaikki. Naivia idealismia edustavat tietysti kahdenlaiset ihmset: (1) Ne, jotka suostuvat tähän ja päätyvät "neuvottelemaan". He antavat periksi oikeuksistaan ja vapauksistaan. (2) Ikään kuin ne pyykinottajat jotka vaativat "neuvottelua" kun joku ei vain mukaudu heidän päsmäröintiinsä.

Näin tapahtuu siksi että ihmisten käytös, vaikka rakentuukin subjektiivisuuteen, on silti ennustettavaa. Tietyillä tapahtumilla on todennäköisemmin toisenlaisia seurauksia kuin toisilla. Ja tämänkaltaisiin luonnontietellinen ja tilastollinen lähestymistapa toimii. Sanasalaatti vain ylläpitää ongelmaa ja tekee siitä ehkä jotenkin "sivistyneen oloista".
Kuten huomaatte, sisältö, aihe, käsittelytapa ja otsikko ovat varsin yhtenevät. Poukkoilu ja hajanaisuus sävyttävät. Tässä lienee selvillä aiheen vahvuudet ja heikkoudet.

tiistai 3. marraskuuta 2009

Lapsellisen ikävää.

"Kyynisyys on ainoa muoto, jossa alhaiset sielut hipovat sitä, mikä on rehellisyyttä."
(Nietzsche)


Eksaktin Elämän Utopia -blogissa on kirjoitetty kyynisyydestä. Se hipoo omia näkemyksiäni asioista. Tuossa esityksessähän kyynikko on äärimmäisen rehellinen henkilö, joka poistaa maailmasta ylevät kuvitelmat. Kun totuus "nähdään ilmialastomana", naívit kuvitelmat karisevat. Kuitenkaan kyynikko ei ole vapaa naiveista harhoista, koska häntä kiusaa se, että totuus ei ole naivien kuvitelmien mukainen. Eli totuudessa paljaimmillaan on kyynikolle häpeällistä ja säädytöntä. "Kyynikon armottoman realismin ja jäyhän illuusiottomuuden takana onkin usein - hieman paradoksaalisesti - pettynyt idealisti ja romantikko, joka on erehtynyt ottamaan totuuden liian vakavasti. Hänellä on tavallaan ollut luonnettaan suuremmat periaatteet."

Mielestäni kyynisyys onkin vasta ensimmäinen askel. Jos alimmalla askeleella on naivius, on kyynikko askeleen pidemmällä, mutta kesken. Hänelle maailman luonne on ongelma, ei olotila. Kun ihminen ymmärtää että kyynikon maailma on tosi, ja ymmärtää että ihanteessa ja pumpulissa elämisen sijasta on selviydyttävä tässä julmassa maailmassa sen sijaan että vajottaisiin synkkyyteen, on tuloksena jotain jolla tekeekin jotain.

Tämä vertautuu ehkä helpoiten parisuhteeseen. Jos pitää yllä yltiöromanttisia kuvitelmia rakkauselämän helppoudesta, tulee esiin helposti valtava kuilu todellisuuden välille. Koska naivi ihminen ei myönnä että vika on todellisuudessa, hän pitää mieluummin kiinni ideaalistaan ja vaihtaa kumppania. Kyynikko taas huomaa eron ja tajuaa että kukaan aito ihminen ei täytä ideaalia, ja siksi hän jättäytyy yksineläjäksi. On kuitenkin kolmas tapa. Ja jos jotain olen oppinut elämäni aikana ihmisten kanssa olemisesta, mikä on toki vähän, on se että tämä kolmas tapa on "se oikea tapa". Se joka toimii pitkässäkin tähtäimessä.

Jos tätä soveltaa tieteeseen1 asiaa voidaan käydä vaikkapa seuraavalla tavalla.

Kyyninen porras.

Kyynistä porrasta taas voisi edustaa postmoderni filosofia. Tästäkin Eksaktin Elämän Utopia kertoo. Luonnontieteiden ja humanististen tiedeiden välissä on valtava kuilu, jonka yksi suurimmista syistä on se, että humanistiset tieteet ovat postmodernisoituneet ja tätä kautta ne vihaavat luonnontieteellistä selittämistä. Biologia esimerkiksi enemmänkin "ei saa" kuin "ei voi" selvittää vaikkapa ihmisten tunne -elämän luonnetta. Postmodernismiin liittyvästä kielellisestä käänteestä blogi mainitsee seuraavasti; "Kielellisen käänteen opit eivät menesty marginaalisen yliopistoporukan muodostaman todellisuuskuplan ulkopuolella, oikeassa elämässä niitä ei voi soveltaa menestyksekkäästi (johtuen paljolti niiden löyhästä yhteydestä todellisuuteen)" Se, että kyseessä on juuri kyynisyys selviää viimeistään kun lukee blogissa lainattua Kivivuorta: "Kielellinen käänne johti myös siihen, että muiden tieteenalojen näkökulmia alettiin tutkia "diskursseina" ja valtakäytäntöjen heijasteina. Näin muut tieteen haluttiin leimata pahaksi, moraalittomaksi tiedoksi. Jos tällaisen asenteen luomisessa onnistuttiin, se oli karhunpalvelus ajatellen nykymaailmassa tarvittavaa monitieteellisyyttä." Postmodernismissahan on kyse oikeastaan siitä, että totuudelle asetetaan suurimmat mahdolliset vaatimukset ja tätä kautta päädytään johonkin joka muistuttaa relativismia. Ja valitettavasti myös jokainen postmoderni idea on jonkinlaista valtapeliä. Usein tässä korostetaan hegemonioiden vastustamista, mutta tämäkin on "itsessään" valtapyrintö. Eli hän on kuten kyynikko, joka näkee ihanteiden romahtamisen mutta silti haikailee niiden perään.

Naiivi porras.

Naivius on ehkä kaikista helpointa löytää uskonnoista. (No fence, uskovaiset.) Ja kun tieteestä on kyse, keskiöön otetaan tietysti uskonnon ja tieteen yhteinen historia. Tässä keskiössä on uskontojen suhde kuolemaan. Se, että uskonnot kaikkialla maailmassa perustuvat lähes poikkeuksetta kuoleman kiistämisen ympärille : Tuonpuoleinen, pelastus ja muut ovat keinoja kuoleman kiistämiseen. Tässä suhteessa malliesimerkkinä on tietysti muinainen egypti, jossa muumiointi ja kaikki muu vastaava toiminta rakentui juuri kuoleman ja etenkin sen jälkeisen elämän ympärille. Tämä kuoleman kiisto on tietysti naivia. On ideaali jossa eitoivotun asian ydinluonne kielletään vain sen vuoksi että se on ikävä.

Kuolemasuhtautumistapa selittää sen miksi kristillinen alkuseurakunta ei tehnyt tieteellisiä löytöjä vaan keskittyi paasaamiseen julistamistoimintaan. Ja kun Jeesus on tulossa jos ei tänään, niin huomenna, niin mitään pitkäjänteistä totuuden etsimistä ei kannattanut tehdä. Alkuseurakunnalla oli kiirre käännyttää orjia, jotka saivat kokea ensi kertaa olevansa arvokkaita ihmisiä. Mutta nämä arvokkuutta kokevat orjat eivät tehneet tutkimustyötä, vaan julistustyötä. Koska loppu oli tulossa "jos ei tänään niin huomenna". Pelastaminen oli kiireellisempää ja tärkeämpää kuin vaikkapa se, miten kappaleet tipahtelevat torneista. Myös gnostilaisuus on tehnyt tutkimusta heikosti, koska siinä tämä maailma on epätäydellinen. Muut asiat, ylempi todellisuus, on arvokkaampi. Tässä maailmassa kieltäymys ja asketismi olivat keskiössä. Keskiajan euroopassa tiede ei kehittynyt eikä jatkanut kehitystään koska se panosti tuonpuoleiseen tämänpuoleisen sijasta. Sama koskee myös idän kulttuureita. Kun eletään jälleensyntymän ketjussa, karma on tärkeämpää. Eikä sitä ole myöskään mikään kiire selvittää ja tutkia asioita, kun on lukuisia elämiä aikaa. Silloin ei ole kiire.

Esimerkiksi tieteen tekeminen lähti vauhtiin. Arkhimedes oli mielestäni ensimmäinen kokeelliseen tutkimukseen keskittynyt "ehta" tiedemies. Sen ajan tieteentutkimus oli hyvinkin kehittynyttä, minkä esimerkiksi "Antikytheran kone" näyttää. Tälle kulttuurille "tapahtui kuitenkin Rooma". Sillä vaikka roomalaiset olivatkin hyviä rakentelemaan akvedukteja ja kylpylöitä, tosiasiassa suuri osa heidän aikansa kulttuurista perustui toisten keksintöjen varastamiseen ja sotimiseen. Suuria roomalaisia matemaatikoita ei ole, koska se oli heistä turhaa. Vain sotilaallinen ja arkkitehtoorinen mahti kiinnosti. Kulttuuri oli stoalainen, siinä korostettiin että vaikeudet pitävät Rooman eheänä ja voimissaan.

Usein tieteelliseen kehitykseen liitetään kuitenkin kristillinen kulttuuri. Tämä on puoliksi totta. Eurooppa oli kristillinen, mutta tosiasiassa kristillisyyden sijasta tieteen kehitykseen liittyi puhtaan ja perinteisen kristinuskon sijasta enemmänkin deismi. Toisin sanoen samaan aikaan tieteellisen kehityksen kanssa liittyi myös kristillisen maailmankuvan muutos. Nyt oli elämää ennen kuolemaa. Ja se ei ollut hyvä maailma, mutta siihen ei tarvinnut vain sopeutua, vaan asialle voitiin myös tehdä jotain. Ja tätä tehtiin selvittelemällä asioita. Sielun pelastuksen miettiminen korvattiin käytännön tutkimustyöllä ja myös sen sovelluksia arvostettiin.

Tässä vaiheessa totuutta joudutaan etsimään, eikä vain varmistamaan jo olevia ennakkoluuloja ratinalisoinneilla. Auktoriteetin ja valmiin tiedon varmistamisen sijasta oli syytä kääriä hihat. Ei oltu naiveja ja uskottu että totuus tipahtaa taivaalta, ja että tämä totuus on ihanin mahdollinen. Mutta ei jääty kyynisesti elämäänkään, vaan ajateltiin että asioille voidaan tehdä jotain.

Tämä on oikeastaan hyvin olennainen kysymys. Kristinuskosta kehittyikin tieteen kehityksen alun aikoihin uusi versio, jossa voitiin keskittyä tämänpuoleiseen. Muutos ei ollut kristinuskon sisäinen, vaan se oli reagointi yleiseen ilmapiirin muutokseen koko muussa kulttuurissa. Tämä Jumalan epäolennaisemmaksi siirtävä deistisyys ei ole salaisuus, mutta jostain syystä ne joiden mielestä tiede saa kiittää kristinuskoa ja kristillisyyttä menestyksestään jättävät sen poikkeuksetta mainitsematta. Tätä kautta kuitenkin syntyi "ahneuden uskontoa", joka salli tämänpuoleisessa elämässä. Tähän liittyy tietysti myös luterilainen työmoraali, joka kannustaa ahkeruuteen. Tämän suhtautumistavan etu näkyy myös juutalaisissa: Heillä on paljon Nobelin palkintoja suhteessa heidän määräänsä ihmisistä. Juutalaisuudessa tuonpuoleisuus on jätetty tyypillisesti Jumalan hommaksi, sen sijaan he ovat keskittyneet tämänpuoleiseen elämään.

Sama pätee tietysti myös muuhun tieteentekoon. Ideologiathan ovat helposti jarruja tutkimuksessa. Esimerkiksi geenitutkimuksessa on esitetty kannanottoja siitä saako "perimmäisiin elämän koodin kysymyksiin hakea vastausta". Bioetiikassa tätä kysymystä käsitelläänkin aika paljon. Niissä asetetaan jotain kieltoja, aiheita joita ei saa tutkia vaikka voitaisiin. Tämmöiset rajoitteet eivät tietenkään lisää tiedon saamisen tehokkuutta. Ne eivät silti ole välttämättä turhia. Niillä on eri tavoitteet, jotkut asiat ja arvot pistetään tietämisen edelle.

Kuitenkin rajoitteissa on kaksi puolta. Ja mielestäni tieteeseen suhtaudutaankin tässä suhteessa todella erikoisesti. Otan esimerkiksi Oppenheimerin. Hän kehitteli fysiikan tietojen pohjalta atomipommia. Syntyi hyvää tiedettä jolla oli kauheita vaikutuksia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta: Jo mainitsemani Arkhimedeskin herätti roomalaisissa kauhua: Hän kun kehitteli teorioidensa pohjalta myös hirmuisia sotakoneita. Hyvä tiede on käytännöllistä mutta tulokset ovat juuri niin eettisiä kuin on ympäröivä kulttuuri joka soveltaa tiedeyhteisön tuottamia tuloksia. Tässä ei ole pelastusta edes uskonnossa : Kristillinen oikeisto, joka on leimallisesti "Jeesuksen Kansaa" ei vastustanut kylmän sodan asevarustelua ja kilpailua. Atomipommiakin oltaisiin voitu hyvällä mielin käyttää kommunisti -ateisteja vastaan. Heistä Jeesus olisi pitänyt siitä, hyvin paljon.

Tietenkin tässä yhteydessä pitää ottaa esiin hieman ateismiakin. Sillä nykyään tiedemiehistä yllättävän iso osa on ateisteja. Ja prosenttiosuudet kasvavat huippututkijoihin mennessä. Heilläkin keskitytään tämänpuoleiseen. Heillä ei ole lainkaan "naivia kuolemankulttia". Tästä hauskana esimerkkinä on tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestikommentoija. Hänestä "Ateistin toivo on sitä että "mihin puu kaatuu siihen se maatuu."" Kommentoija on selvästi kuolemafantasioija, koska hän ei voi miettiä muuta vaihtoehtoa kuin että elämänkatsomuksen hyvä ja positiivinen voima olisi sidottuna kuolemaan. Toivon on hänestä pakko liittyä vain kuolemaan, muu on vähempiarvoista ja irrelevanttia. Siksi ateisti joka uskoo että elämä loppuu kuolemaan on ikävä ja masentava oppi. Implisiittisesti hän viittaa myös että tämä tarkoittaisi samaa asiaa kuin väärä. Ikään kuin totuus olisi pakotetusti naivin mukava.

Ateistin toivo on, ainakin heidän puheidensa perusteella, kuitenkin juurikin elämässä. Kuolema ei korostetusti väritä ateistin elämää. Elävän kannalta kuollut on muistoissa. Ja kuollut ei koe omaa kuolemaansa, joten sitä on turha pelätäkään.

Tämä ei tietenkään tarkoita arvottomuutta. Moraaliabsoluutti ehdottomuuksineen toki muuttuu sävyltään enemmänkin keskustelevaksi ja neuvottelevaksi asioiden hoitamiseksi. Minkä esimerkiksi Sartre myönsi. Vapaus ja vastuu on ihmisessä, yksilössä. Jopa silloin kun seuraamme uskontoa, seuraamme itse asiassa sitä mitä joku väittää Jumalan pitävän hyvänä kirjan pohjalta jota tämä väittää Jumalan kirjoittamaksi. Melko hyvä vertaus tähän löytyy "Pirates of the Caribbean: At World's End" -elokuvasta. Siinähän Will Turner, seppäpiraatti, pistetään kyntämään meriä niin että vain maissa saadaan käydä vain yhtenä päivänä kymmenen vuoden aikana. Tilannetta valitetaan kovaksi, johon vastaus on "riippuu siitä yhdestä päivästä." Sama koskee tietysti ateismiakin. Siksi mainittu moite kertoo vain siitä että kritisoija ei osaa vapautua omasta harhakuvastaan ateismista ja lyö tätä olkiukkoa. Tätä kautta koko lausuntoa ei tarvitse ottaa vakavasti minään muuna kuin lausujansa ennakkoluulojen ja tämän vihankylvämisen tavoitteiden konkreettisena osoituksena. Osoituksena siitä että joku on jäänyt naiviin portaaseen koska pelkää sitä kyynistä porrasta ja luulee että niissä on kaikki.2

On kuitenkin hyvä muistaa, että asenteen tehokkuus ei välttämättä kerro totuusarvosta. Jos gnostilaiset ovat oikeassa, tieteentekeminen on vain irrelevanttia, epätäydellisen ja saastaisen penkomista. Riippumatta siitä saadaanko sillä toimivia johdannaisia vai ei. Usein asenne ja totuusarvo kuitenkin sekoitetaan. Tästä arkijärjellä ymmärrettävän esimerkin saa uskovaisten innostuksesta tehdä arkeologiaa Israelin lähialueilla. Innostus kumpuaa Pyhästä Kirjasta ja se tuottaa tutkimusta olipa itse Pyhä Kirja tapahtumineen ja viittauksineen sitten totta tai ei. Onhan Homeroksenkin tuotannon pohjalta tehty onnistuneita kaivauksia, eikä kukaan silti usko että tämä todistaa Olympoksen jumalat.

Kaiken kaikkiaan tämä kuitenkin antaa negatiivisesta sävystään huolimatta hyviä asioita: Tiedettä tuottamattomat ideologiat ovat keskittyneet muihin asioihin, sellaisiin jota pitävät tärkeämpinä. Samoin ei tarvitse olla oikeassa tuonpuoleisesta voidakseen olla innostunut tekemään asioita. Keskiössä on se että kykenee motivoimaan itsensä. Se ei tarkoita että oikeassaolo paljastuisi. Sillä maailma ei ole reilu. Tämä ei ole ongelma, vaan olotila, jonka kanssa on mietittävä elämisen tapoja.
1 Käsittelen kyynisen ja naivin portaan "väärässä järjestyksessä", koska tässä järjestyksessä sain sen rakenteen sujuvaksi. Kertokoon rajoitteistani kirjoittajana.
2 Kirjoittaja ei ole ateisti, ei kyynikko eikä etenkään postmodernisti.

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Lapsi sisällämme.

"Ohjaaja oli luulossa, että lasten maailma on mehua ja keksiä. / Penikat ei tunne sääliä. He ovat aikuisia julmempia."
(Absoluuttinen nollapiste, "Raami")

Yleensä lapsiin liitetään hyviä ja mukavia asioita. Lapset ovat viattomia, turmeltumattomia. He ovat avomielisempiä ja suvaitsevaisempia. He ovat aidompia ja tunteellisempia. Tai näin ainakin ajatellaan.

Lasten tapa suhtautua maailmaan onkin erilainen. Tämä tiedetään sillä, että eri ikäisiä lapsia on tarkkailtu ja tutkittu ja iän mukana on saatu eroja. Yleisimmin tunnettuja ovat luultavasti Jean Piagetin tutkimukset. Niissä selvisi esimerkiksi se, että ennen suunnilleen 7 ikävuotta lapset ajattelevat paljon eri tavalla kuin tätä vanhemmat. Esimerkiksi:
1: Nuoret lapset ajattelevat teleologisesti: Toisin sanoen, kun he haluavat ymmärtää jotain asiaa, heille ei riitä mekaaninen selitys, vaan pitää löytää motiiveihin ja tunteisiin sidotut syyt sille, miksi asia tapahtuu. Siksi tiilen putoamisen selittäminen maan vetovoimalla ei ole lapsesta tyydyttävä selitys. Vaikka se kertoo syyt, lapsen tunne selityksestä ei täyty.
2: Lisäksi he ajattelevat antroposentrisesti, eli asiat ovat ymmärrettäviä ja kiinnostavia ja katsottavia ja olemassa nimen omaan ihmisten perspektiivistä. Kivet, kalliot ja eläimet ovat heistä olemassa koska ne ovat jotain ihmisille.
3: Jäljittely on heillä tärkein oppimisen muoto, vasta myöhemmin ymmärrys korostuu.
4: Toiset ihmiset tulkitaan egosentrisesti, oman itsen kautta.

Myös lasten sosiaalisuus saa ajan mittaan uusia elementtejä. Lapset ilmaisevat monia tunteita jo synnynnäisesti. Ja he myös ymmärtävät melko varhain toisten ajattelun ja tunteet. He käyttävät tähän liittyvää sanastoa. Noin kolmivuotiaana lapset erottavat melko hyvin tunteita ja puhuvatkin niistä muutamista. Mutkikkaampi tunteiden ymmärtäminen onnistuu vasta kouluikään siirtymisen vaiheilla ; Tunteiden nyansseja tulee vähittäin lisää, ja esimerkiksi kolmivuotiaan ja tätä nuoremman häpeä ja syyllisyys ovat sen verran epämääräisiä, että osa näiden erottelusta tulee vanhempien tilannesidonnaisesta tulkinnasta, ja poliisityöstä siitä onko piparipurkki tyhjä vai ei, eikä lapsista itsestään.

Kouluikään siirtyessä tapahtuu myös erikoisia asioita muiden tunteiden tulkinnassa: Varhaisemmin lapset tulkitsevat toisten tunteita näiden ilmeistä. He kuitenkin myöhemmin tulkitsevat enemmän tilannetta kuin kasvoja. Tämä kohta on tietenkin hieman mutkikas asia, koska ensimmäinen on herkkä sille että toinen teeskentelee ilmeensä. Toisaalta koetut tunteet eivät aina vastaa ulkopuolista tilannetta, joten aito tunne joka pääsee ilmeisiin asti voidaan vahingossa tulkita teeskentelyksi.

Lapset tulkitsevat persoonia myös eri tavoin kuin isommat lapset ja aikuiset:
Livesley ja Bromley tekivät tutkimuksia lapsilla ja huomasivat, että 6-7 vuotiaat lapset eivät vielä juuri lainkaan mieti ihmisten sisäisiä tunteita. Henkilöistä kiinnostaa ulkoiset ominaisuudet, kuten ikä, vaatetus ja muut vastaavat asiat. Toiset ihmiset tulkitaan oman itsen kautta, egosentrisesti. Toinen tyypillinen piirre on se, että ihmiset tulkitaan kokonaisvaltaisesti hyvä-paha -akselilla, tai "kiltti-tuhma" -akselilla. Ja kaikki toisten käytöstä ja persoonaa koskevat tulkinnat liittyvät erottamattomasti siihen, pitääkö lapsi henkilöstä vai ei. Hieman yllättäen kyvykkyyteen liittyvät kuvaukset tulevat mukaan kuvioihin melko myöhään, vaikka ne ovatkin ulkoisella toiminnalla mitattavia.

Tosin ainakin minusta aika usein tuntuu, että varhaislapsuuden piirteet nousevat kuin itsestään esiin. Ei tarvita kovin paljoa vaivaa, kun esimerkiksi minulla nousee antropomorfistisia mielikuvia. Tästä hyvä esimerkki on sisareni "punainen tuoli" -kuvakooste. Sen tavoite oli tutkia kontekstisidonnaisuutta ja yhteiskuntamme kätkettyjä normeja ja sääntöjä ja odotuksia erilaisista asioista. Minulle se muuttui symboliseksi seikkailuksi, jossa tuoli oli jonkinlainen ihmisenkaltainen aktiivinen toimija, eikä passiivinen kasa muovia. Samoin uskontojen ajattelutavan taustalta on helppo huomata "Piagetin lapsi"; Tähän riittää luomiskertomusten lukeminen, jossa ihmsiellä on erityisrooli, ja joissa korostuu ihmisen asema esimerkiksi eläinten hallitsijana ja vaalijoina. Toki voi olla että lapset todella näkevät jotain jonka maailma raastaa irti, joten mikään "uskonto on lapsellista -todistus ateismin puolesta" tämä huomio ei ole. Yhtä hyvä/huono vaihtoehtoselitys kun olisi se, että ehkä Jeesuksen "Antakaa lasten tulla minun tyköni" onkin sisältänyt syvempää psykologista viisautta, kuin mitä tulkitsija on ajatellut.

Lisäksi tuntuu että on helpompaa moittia jotakuta josta ei pidä. Tosin tämä ei tarkoita sitä että taidot jäisivät huomaamatta, mutta maininnan tasolle pääsevät helpommin heikkoudet, jos henkilö on "tuhma". Myös itsekeskeisyys ja asioiden katsominen omasta vinkkelistä tuntuvat liiankin useilta. Ehkä se ei olekaan se "sisäinen eläin" vaan se "sisäinen lapsi"? Ehkä olenkin saavuttanut sen, jota monet naivismin ystävät luulevat tavoittelevansa kun pistävät paikkoihin pörröisyyttä, pehmeyttä, tyypiteltyjä muotoja ja värejä ja muuta mukavia asioita korostavat näkemykset. Ehkä he tavoittelevat fantasiaansa lapsuudesta, joka ei olekaan se "aito lapsuus", vaan lapsuuden illuusio, unelma jossa paha on lakaistu maton alle olemattomiin. Tämänkaltainen voikin hyvin rakentuua "sisäiseen aikuisuuteen", eli iän mukanaan tuomille korkeammille sosiaalisille taidoille, kehittyneemmille tunnenyansseille ja selkärankatasolle opetelluille sisäistetylle nyrkkisäännöille siitä miten kompleksi kappalekokonaisuus nimeltä "toinen ihminen" toimii. Ehkä heillä on jotain sellaista josta kaltaiseni "ikuinen lapsi" ei voi uneksiakaan.