entiteetti

Puolisoni oli huvittunut, koska hänen pelaamassaan MMORPG -pelissä on automaattinen sensuurikäytänne. Se sensuroi monia rumia sanoja aivan syystä. Kuitenkin sensuurijärjestelmässä on ennakoitu lapsellinen huumori. Tai sitten se on vain ylimalkainen. Sensuroiduksi joutuu myös esimerkiksi filosofinen käsite entiteetti (engl. entity). Sensuurijärjestelmä tunnistaa, että sanassa on kysymys enTITy ja se sensuroi sanan sopimattomana lasten ja ja lapsenmielisten pelaajien silmille.

Asian voisi ohittaa hymähdyksellä. Kuitenkin filosofiassa tehdään aika monesti käsiteanalyysiä. Joskus ideoita myös tuodaan esiin tavoilla jotka eivät ole muuta kuin etymologisia sanaleikkejä. Ja joskus sanaleikkeihin ei tarvita edes etymologista taustaa. Eero Ojanen lähestyy "Koiran filosofia" -teoksessa tätä tematiikkaa miettimällä kielikuvia kuten koirankuri ja koiruus. Vaikka sisältö on päällelliimattu, se on perusteltua jos se tuo eksistentiaalisen asian jaettavaksi. Ojanen puolustaa ratkaisuaan (s. 109) "Mutta huumori itse asiassa tavoittaa kaikkein syvimmän filosofisen totuuden eli vie meidät syvimmän kysymyksen äärelle ja osoittaa sen luonteen." Siksi koirasta löytyy näkökulmaa termiin "koirankuri" katsoen.

Jos tämän ottaa lähtökohdaksi, voidaan muistaa mitä entiteetti tarkoittaa. ; Se on äärimmäisen ympäripyöreä viittaus olemassaoloon. Esimerkiksi matemaattiset abstraktiot ovat matemaattisia entiteettejä. Näin entiteetti on laajempi käsite kuin ne olemassaolon käsitteet joilta vaaditaan vaikkapa fysikaalista ulottuvuutta. Entiteetiltä ei ei oikeastaan vaadita kuin olemassaolo. Entiteetti onkin niin ympäripyöreä, että se pitää sisällään sekä oliot, että oliojoukkojen ominaisuudet.Entiteetin taustalla on latinan kielen entitas, joka taas pitää sisällään latinan sanan ens, olio.

Jos olemassaoloa lähestytään epämääräisemmillään, ja asiaa kysytään kaltaiseltani paatuneelta naturalistilta, on pakko viedä huomio eksistentialismiin. Siellä ideaalina on se, että olemassaolo (eksistenssi) on ennen olemusta (essenssi). Tämä on arvostuslausunto, joka on tiivistettynä Descartesin Cogito -oivalluksessa. On kuitenkin kenties vielä rakentavampaa tuoda tästä esimerkki Esa Saarisen nasakasti otsikoidun kirjan "Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin" Saarinen tuo siellä esiin Augustinuksen ajatuksia kokemisesta (s. 95-96). "Illuusiot ovat jokaiselle tuttuja - mistä tiedämme, etteivät ne ole vallanneet koko havaintojemme kenttää? Jos illuusiot ovat joskus mahdollisia, mistä tiedämme, etteivät ne pidä meitä vankeinaan koko ajan - mistä tiedämme, että maailma ei ole illuusio? Mutta Augustinus väittää vastaan. Sillä vaikka aistini joskus valehtelevatkin, itse vaikutelmani on epäilyksetön. On siis jotain ehdottomasti totta! 'Sillä en voi ymmärtää kuinka skeptikko voisi osoittaa vääräksi ihmisen, joka sanoo "Tiedän, että tämä objekti näyttää minusta valkoiselta, tiedän että tämä ääni antaa minulle mielihyvää, tiedän että tämä maistuu minusta makealta, tiedän, että tämä tuntuu kylmältä kosketukselleni".'"

Tämä huomio on länsimaisen filosofian ymmärtämisen kannalta oleellinen. Sillä esimerkiksi skientismiä moititaan siitä että ne eivät saavuta tämänlaista ontologista varmuutta, toisin kuin subjektiiviset kokemukset. ; Kun moderni uskovainen selittää että ateisti ei voi kumota Jumalaa, hän viittaa tämänlaiseen vaikutelmatodellisuuteen eikä siihen että pitäisi tehdä tarkempia empiirisiä kokeita jotta ajatus Jumalasta voitaisiin hylätä. Objektiivisuus -käsite joka liitetään tieteeseen on induktiivista, ja induktio ei koskaan palaudu ontologisesti koskaan samalla tavalla varma kuin subjektiiviseen omaan kokemukseen viittaaminen. Voidaan jopa sanoa että äärimmäisen eksistentiaalisesti ajatellen olemassaolo, ontologia, on liitoksissa vaikutelmiin eikä siihen mitä fyysikon mittari sanoo.

Hyvin harva on toki oikeasti tätä mieltä näi tiukasti. Mutta periaatteessa jos viemme fenomenologisen ja eksistentiaalisen näkökulman aivan loppuun asti, niin pohjimmiltaan tämänlaatuinen subjektiivinen kokemusmaailma on eräässä mielessä jännittävästi sidoksissa kiinnostavuuteen ; Vaikutelma vaatii aina sen, että se on jollain tavalla tietoisen tarkkaavuuden valintakehän alla. Olemassaolo on fasinoitumista jostain, ja sen vastakohta on ignoraatio. Ja tällä on merkitystä pienen sanaleikkini kanssa.

Minä olen se,
mikä minä olen.

Jos perimmiltään se, mikä on kiinnostavaa on meille olemassa, ja tämän ulkopuolella meillä ei ole kokemusta olemassaolosta, voidaan nähdä syvä totuus siinä, että asiat joissa ei ole tissejä eivät ole olemassa. Olen jollain tavalla valmis alleviivaamaan tämän takana olevan hengen ja asenteen. Jota on hyvin vaikeaa tuoda esiin vähemmän epäkohteliaalla sanaleikillä tai analyyttisellä työkalulla. Tämä ajatus entiteettien perimmäisestä tissiluonteesta on hyvin syvällinen ja suuri totuus. Toivon, että mietit tätä syvästi. Oivalluksen hetken saatat tunnistaa fasinoituneesta tunteesta, silmien - ja mahdollisesti suunkin - levähtämisestä auki.

kronoksesta kairokseen

Arhi Kuittinen kuvastaa sitä miten ihminen on homo religiosus seuraavalla tavalla : "Ihminen on homo religiosus. Ei uskonnollisuus koskaan poistu vaikka valtionkirkko voikin haihtua. On paljon terveellisempiä uskonnollisuuden muotoja kuin Mooseksen sotilas-Jahven palvonta valtion sokeana tukemisena - ja vaihtoehtoja niitä kannattaa esitellä. Ihminen on elastinen olento ja sosiaalisesti merkitystä etsivä. Skeptikot suuntaavat tulevaisuususkonsa eli uskonnollisuutensa eri tavalla kuin verimagiaan uskovat jeesususkovaiset." Sen hyvänä puolena on se, että se ei leimaa uskonnottomuutta tai ateismia typeryydeksi tai että näihin uskova menettäisi uskonnon hyvät puolet. Ateismia ei siis voida vastustaa sitä kautta että se tuhoaisi jotain inhimillistä. Tässä lausunnossa on jotain sellaista joka tuntuu vaivaavan kaikkia niitä selityksiä jotka yrittävät suvaita uskonnottomia : Niissä uskonto ja Jumaluus määritetään uudestaan. Tässä tapauksessa ajallisuuteen ja sosiaalisuuteen. Olen asiaan liittyen hieman epäkohteliaasti joskus todennut että tottakai Dawkins ja muut äärimmäiset uusateistitkin ovat uskovaisia jos paskalla käyminen määritellään uskonnolliseksi rituaaliksi. Nähdäkseni juuri uskonnon merkitys mutatoidaan näissä rakenteissa oleellisesti.

Sen sijaan se on arvokas muistutus siitä että enemmän kuin uskonnollisia, ihmiset ovat kuitenkin ajallisia olentoja. Tässä kohden Eero Ojasen "Ajan filosofia" on mielenkiintoinen mukaanotettava. Hän ei filosofoi ajasta kovinkaan paljoa sen fysikaalisesta puolesta käsin. Sen sijaan hän huomauttaa kääntävänsä nykyhetken keskiöön : Monestihan aikaa katsotaan ikään kuin "objektiivisesti ulkopuolelta" jolloin siitä tulee aikajana jossa ihmisen elämä on olemattoman mittainen. Ja jokainen ajanhetki on niin pieni rippunen että sitä hädin tuskin on. Ojanen sen sijaan korostaa että jos näkökulma on eksistentiaalinen ja subjektiivinen, ihminen elää koko ajan nykyhetkessä. Mikään tulevaisuus ei koskaan ole ja menneisyyttäkin vain muistellaan. Nykyhetki on siis äärettömän kokoinen ja mennyt ja  tulevaisuus ovat tähän nähden illusionaarisia.

Ojanen puhuu jonkin verran kiireestä. Mietteissä esiin nostetaan esimerkiksi se, että miten suuri ja merkityksellinen ero on lauseiden "nyt on aika tehdä jotain" ja "nyt on aikaa tehdä jotain" välillä. Molemmissa on tietysti teleologisuutta, päämääräsuuntautumista. Mutta ensimmäisessä on helppo nähdä telos, sen luontevin ja paras tapahtumahetki ja toisessa vain kiire jossa asia tehdään siinä välissä missä se on mahdollista. Ojanen korostaakin että muinaisikka kreikkalaisilla tavallista aikaa kuvasi kronos, kun taas juuri oikeaa hetkeä kuvasi aivan eri termi kairos.

Ojaselta löytyy miellyttävä Platonin perushyveisiin - hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen - perustuva tapa katsella aikaa. Tarkalleen ottaen mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Ojanen korostaa että historia on jotain joka on osittain unohdettu ja kadottamisprosessin alla. Tulevaisuus taas on mysteeri. Nykyhetki on hänelle siksi totuuden aika. Eläessään nykyhetkessä ihmisen täytyy tehdä oikeita asioita jotta hän voi selvitä. Menneisyyttä taas kuvaa kauneus. Kertomuksia peilataan esteettisin mittarein. Ja tulevaisuuden kohdalle tulee tietysti hyveellisyys, kolmikon jäljelle jäänyt osio. Tulevaisuutta voimme muuttaa, siihen liittyy potentiaalisuutta ja näin tulevaisuuden kohdalla on kysyttävä sellaisia asioita, kuin millä ehdoin tulevaisuus on olemassa.

Pidän tavallani tästä Ojasen lähtökohdasta ja prosessoin asiaa hieman itse.

Tietenkään kolmijako aikaan ei ole tiukka jako. Se on nyrkkisääntö, ei anomaliaton teoria todellisuudesta. Sitä voi käyttää, kun muistaa sen nyrkkisääntöluonteen.
1: Tosiasiassa kun ihminen miettii menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta, hän ajattelee niitä "nykyhetkessä. Ajatus onkin juuri siinä että kun mieli suuntautuu tulevaisuuteen, eli nykyhetkessä harkitsemme tulevaisuutta, on parasta keskittyä eettisyyteen. Ja kun nykyhetkessä keskitymme senhetkiseen on tieto ja viisaus paras strategia ja menneisyyttä miettiessä on hyvä olla esteetikko.
2: Toisaalta se ei tarkoita että menneisyyden olisi oltava kaunis. Se voi olla myös ruma. Historian epäonnistumiset tarjoavat tällöinkin esteettisen heijastuman. Samoin voimme elää nykyhetkessä ignorantteina tai väärässä tiedossa, mutta tämäkin tarkoittaa vain epäonnistumista ideaalissa.
3: Ihmiset voivat lisäksi ajatella hyvin monella muullakin tavalla. Mutta jos tulevaisuuteen suhtautuu tunteella, tekee helposti lyhytjänteisiä ratkaisuja. Eli tästäkin seuraa epäonnistuminen.

Toisaalta itse en voi olla sovittamatta tätä omaan tietoisuusajatteluuni ; Moni on ihmetellyt että mihin tietoisuutta oikeastaan tarvitaankaan. Etenkin kun tutkimus tuo esiin esitietoisten puolten valtavan kirjon. Eaglemanin "Incognito" -kirjassa pääteemana on se, miten asiat joita emme tiedosta vaikuttavat tekemisiimme yllättävän vahvasti. Tietoisuus on vain marginaalinen osa ihmisen aivojen prosessointia. ; Eagleman nostaa tietoisuuden rooliksi ratkaisun vain vaikeissa ja poikkeuksellisissa asioissa. Rutiiniasiat menevät "selkäytimellä" ikään kuin automaattiohjauksena. Aivojen plastisuus, eli oppimiskykymme, on peräti siitä jännittävä että voimme sen avulla oppia uusia tämänlaisia rutiineja. ~ Kuitenkin tietoisuuteen voidaan huomioida se, että se ei ole pelkkä ärsyke. Datan ja data miningin välillä on ero. Siksi on evolutiivisesti kannattavaa olla jonkinlainen joustava prosessointijärjestelmä joka käsittelee asioita kontekstisidonnaisesti. Pelkkänä algoritmina tämä vaatisi joka tilanteen erikseenohjelmointia.

Pieni ideologiakriittinen sovellus

"Suhtaudun vieroksuen oikeistolaisilla tahoilla löpinään yhteisöllisyydestä jo siksikin, että kyseessä ei ole sellainen asia, joka mielestäni kuuluisi oikeiston asialistalle ollenkaan. Jos oikeistolla on jokin tolkun tehtävä yhteiskunnassa, se on huolehtia siitä, että ihmisillä on mahdollisuus toimia itsenäisesti taloudessa yrittäjinä ja noin yleisesti ottaen toteuttaa itseään omien kykyjensä ja taipumustensa mukaan valtion liikoja häiritsemättä. Yhteisöllisyys ei yksinkertaisesti ole oikeiston alaa. Suutarin tulee pysyä lestissään ja jättää kollektivistisen maailmankuvan edistäminen vasemmiston asiaksi."
("Panuhuoneesta kolisee", "Yhteisöllisyys eli kiusaaminen")

Ajatus menneisyydestä on helppo sitoa aatehistoriaan. Suomessa esimerkiksi Snellmann edusti tyypillistä 1800 -lukulaista ajattelua (jolla on paljon yhteistä uuskonservatiivien kanssa.) Hänen työnsä ytimessä oli idealismi, jota kuvasi poliittinen varovaisuus. Näin keskityttiin kulttuuriin, joka ei ollut ikään kuin yhtä poliittista. Snellmannilla oli äärettömän vahva suhde historiaan. Suomen historia takasi kansan ja kansan identiteetin. Snelmannille sivistys olikin tietoisuutta tästä historiasta joka antoi oikeutuksen, koska se oli "Suomalaisten puolella". Tähän ajatusrintamaan kuului muitakin ihmisiä. Ja esimerkiksi "Kalevala" voidaan liittää tähän perinteeseen.
Uuskonservatiivien myytti on tästä mallikuva. He ovat hylänneet aika isoja osasia "klassisen oikeistolaisen konservativismin" helposti mieleentulevista teemoista. (Se ei ole "kokoomuslaista vaan perussuomalaista".) Klassinen jako on mennyt siten että oikeisto on ollut konservatiivia ja se on huoltanut sitä että ihmiset voivat toteuttaa omaa potentiaaliaan, ikään kuin toteuttaa telostaan ja tätä kautta tarkoitustaan yhteiskunnassa. Nyt keskitytään myyttiin joka palauttaa yhteisöön. Ja yhteisöllisyys on ollut vasemmiston, esimerkiksi kommunistien, mellastelualuetta. Myytti on se jonka uuskonservatiivi näkee ihmisyyden ja yhteisöllisyyden ytimeen. Heistä se kun on samanaikaisesti molemmat. Se nähdään menneisyyden luomana perinteenä joka eroaa lyhytaikaisesta muoti-ilmeilystä. Se nähdään ikuisena, ja yhteisöä suojaavana. Kuitenkin pohjimmiltaan myytti ja perinne on vain muoti jonka suosio on pysyvää.

Tosin on huomattava että Snellmannin ajatus suomalaisesta identiteetistä on melko vahva. Se ei tunnu keinotekoiselta tai väkinäiseltä. Se myös aikaansai muutoksen. Vahva kulttuuri tuki osaltaan maamme itsenäistymistäkin. Se ei ole selvästi tyystin sovelluskelvoton tai ansioton näkökulma.

Konservatiivien ongelmaksi näen sen sijaan sen, että he toki katsovat tulevaisuuteen eettisesti, mutta heitä vaivaa se, että he eivät erota etiikkaa ja estetiikkaa. Heille perinne on tulevaisuus. Näin he usein ajattelevat menneisyyden säännöin tulevaisuutta. He ajautuvat omituiseen tilanteeseen jossa he yrittävät parantaa maailmaa ja tehdä teoillaan maailmasta paremman paikan. Kun samalla he kuitenkin toivovat juuri sitä että huominen päivä olisi täsmälleen sama kuin edellinen. Siksi heille perinne on sama kuin oikeutus tulevaisuussuunnitteluun. Kuitenkin teknologia purkaa rajoja jotka ovat rakentaneet niitä ehtoja joissa eettisiä ja muita rajoituksia tehdään. Kaczynskin, Unabomberterroristin, teksteissä on yksi järki jota kannatan. Ja se on huomio siitä että konservatiivien ongelmana on se, että he eivät vastusta teknologiaa ja asioiden muuttamista samalla kun he kuitenkin priorisoivat muutosvastarintaan ja muuttumattomuuteen.

Tämän seurauksena voidaankin sanoa että seurauksena on jähmeys. Snellmannin sivistysidean kautta voidaan nostaa kuva siitä että vaikka hän esitti että jokainen ihminen onkin vapaa, hän jotenkin ajatteli että ihmiset tästä huolimatta valitsisivat tietyt asiat totuuksina ja hyvinä. Lopputuloksena on se, että ensin huudetaan "sapere aude" ja sitten ihmetellään kun joku on erimielinen. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluukin siksi konfliktinhoito, joka tehdään usein konfliktin kätkemisellä. Sillä erimielisyys uhkaa itse ideaalia. Tämä kulminoituu siinä miten kulttuurimme suhtautuu rajusti uskonnonvapauskysymyksiin ja on joustamaton muuttamaan pieniäkään rituaaleja. Se, että on itse tehty ja laulettu tiettyjä lapsia on perinne ja osalle vaikkapa "suvivirsi" on irtautunut sen uskonnollisesta perinteestä. Mutta myytti siitä on säilynyt.

Myytin ongelma onkin siinä että se on yleensä utopistis-optimistiseksi rakennettua perinnettä, historiaa joka lavennetaan tulevaisuuteen. Se on tässä mielessä jokin joka tarjoaa mahdollisuuksia (potentiaa) ja lisää aktiivisuutta tekemiseen. Kuitenkaan ei ole helpomaa kuin heittää tässä kohden - Godwinin lain määräämästi - että Hitlerillä oli äärioptimistinen "lopullinen suunnitelma" jossa juutalaiset uhrautuivat korkeamman hyödyn edessä. Mitäpä rajallinen ihmismäärä (muutamia miljoonia) painoi tulevaisuuden suuren Saksan monilukuisten ihmisten vieressä. Hänen lopullinen ratkaisunsa perustui myyttiin, jossa oli sankareita ja konnia, taistelua ja ennen kaikkea ongelmien ratkaisua, sitä että tulevaisuus olisi parempi kuin eilinen mutta pysyisi silti juuri samana kuin se oli ennen ollut.

Uuskonservativismin ongelmana onkin innostumisen ongelma. Innostus on filosofien mukaan potentiaalinen asia - mutta vain ehdoilla. On voitava määrittää mikä on sopiva aihe innostua. Ilman kontrollia myytti on lähinnä muutosta muutoksen vuoksi ja riskinottoja. (Tulkinta historiasta ja sen tapahtumista muuttuu väitteeksi empiirisesti testatusta toimivasta järjestelmästä kuin hilirimpsis vain.) Usein tässä kulminoituu esiin se uuskonservatiivisuutta koskeva paradoksi että vaikka riskejä ja muutoksia yritetään nimenomaan varoa, niin oma toiminta nimenomaan tukee sitä että asioita muutetaan.

Toisaalta menneisyydessä roikkumisessa voidaan nähdä myös toinen puoli. Osa konservatiiveista on enemmänkin trauman kuin toivon asialla. He ovat kokeneet pettymyksiä ja epäonnistumisia. Ja tämä on tehnyt heistä varovaisia. Tällöin mieli ajautuu helposti siihen solmuun joka tekee teokratioista toimimattomia ja itsetuhoisia ; Se, että jokin menee päin persettä ei nähdä todisteeksi siitä että järjestelmä ei toimi. Päin vastoin, se nähdään todisteena että järjestelmää ei ole harjoitettu tarpeeksi. Onnettomuudet ovat niiden syytä jotka eivät ole olleet "riittävästi myytissä". - Tämä selittää osittain omaakin konservatiivisuuttani. Ja ennen kaikkea sen omituisuuden joka tulee vanhan polven kanssa jutellessa joskus vastaan. Jos menneisyydessä oli sotaa, taistelua, nälänhätää, lapsikuolleisuutta, halveksittuja äpärälapsia, kansan sisäisiä kiistoja, nuijasotaa, kansalaissotaa, susi puri perseestä koulumatkalla ja vaatteet piti tehdä itse vaikka ei ollut materiaaleja ... niin miten ihmeessä nämä voisivat olla paremmat ajat? Oikea vastaus on tietysti se, että ne eivät olleetkaan. Mutta jos historiasta tekee myytin jonka laventaa tulevaisuuteen ja tästä tekee olevaisuustarinan, tätä ei hyväksy. Ja siksi kaikki onnettomuudet nähdään "toisenlaisen ajattelun syyksi". Systeemi siis traumatisoi ihmiset olemaan nimenomaan korjaamatta järjestelmää.

Pieni soveltaminen käytännöllisemmin.

"vedän liikkuvat taakse aina kun kuulen vedottavan oikeudenmukaisuuteen (riita-asiassa). ”Minä tahdon vain, että oikeus toteutuu” tarkoittaa ”aion kyykyttää teitä oikein kunnolla”."
(Kemppinen, "Kahvipannu")

Takkiraudassa käsiteltiin sitä, että vasemmistopuolelta on ehdoteltu sitä että abortti saataisiin rajattomaksi. Eli että ainut vaatimus olisi äidin tahto. Tätä mietittiin moraalikadon kautta. "moraalikato tarkoittaa tilannetta, jossa toimija voi käyttäytyä täysin holtittomasti, koska toiminnan ikävät seuraukset eivät koidu hänelle itselleen vaan jollekulle toiselle." ... "Ikävä kyllä kokemus on Rousseau'sta saakka osoittanut, että ne ihmiset, jotka välittävät eniten abstraktista käsitteestä "ihmisyys", välittävät vähimmin konkreettisesta käsitteestä "ihmisyksilö". Heille ihmiset ovat pelkkää harmaata mössöä mutta sensijaan lajiabstraktio menee heille yli kaiken." Abortissa kuvaava tilanne onkin se, että äiti ei menetä henkeään ja vapauskäsite menee ihmiselämän yli, joka voi tuntua omituiselta jos ihmisyys asetetaan humanistisesti ytimeen. Tämän jälkeen aborttia käsitellään sitä kautta, että valtaosa aborteista tehdään jo nyt pääasiassa sen vuoksi että on tullut sähläiltyä ja että aborttia tarvitaan pelotteena ettei seuraisi moraalikatoa. Abortti on siis pelote joka pakottaa käyttämään ehkäisyä edes joskus.
1: Aborttia on oikeutettu ihmisoikeutena, samoin kuin sikiön oikeutta elämäänkin. Onkin erikoisen omituista että molemmilla puolilla on eettinen erimielisyys ja sitten vain oletetaan että se etiikka sattuu olemaan omalla puolella mutta ei toisen puolella yhtään. Näkisin että tässä on ytimessä se, että molemmat puolet ovat yhteisöllisiä ja sosiaalisia mutta eri tavoin. Eli etiikka on vain vääräoppisten kyykyttämistä. Tällöin esimerkiksi kristilliset arvot eivät enää tarkoita sitä mitä Raamattu käskee heikkojen suojelusta, vaan jos täytyy identifioida että arvot ovat kristilliset ne ovat nimenomaan niitä joista ollaan erimielinen. Ja tällöin "kristilliset arvot" latistuvat siihen että homot tuomitaan helvettiin. Eli jos ihminen sanoo että hänellä on kristityt perhearvot hän itse asiassa tarkoittaa pohjimmiltaan että hän on vihainen antiliberaali. Sama puoli on tietysti myös liberaaleissa. On helppoa nähdä vastustaja läpipahana ja itsensä hyvänä. (Harva tunnustaa laillani että kaikki ovat konflikteissa usein lyhytjänteisiä kaikki odysseus -sopimukset unohtavia ihmishirviöitä, jostain syystä.)

Tämä osuu oman etiikkakuvani kannalta ytimeen. Olen ollut hyvin vakuuttunut Matt Ridleyn tekemästä tiivistelmästä jossa moraalittomuus nähdään varsin yleisinhimillisesti tilanteena jossa yksilö on yhteisöä vastaan ja valitsee itsensä. Ja moraalisiksi nähdään ne teot jossa yksilö on yhteisöä vastaan ja uhrautuu. Toisaalta olen kiinnostunut Eaglemanin "Odysseus -sopimuksista" joita tehdään sen vuoksi että lyhytjänteinen tunne vetää helposti vakaat suunnitelmat sivuun.

Tässä kohden rangaistusten suhde toimintaan usein yliarvioidaan. Ja se osa argumentista on oleellinen huomioida.
- Lapsensaantia suurempiakin pelotteita on. Esimerkiksi AIDS.
- Valtaosa ylilyönneistä lisäksi tapahtuvat sellaisessa tilassa jota Dan Ariely kuvaa "Predictably irrational" -teoksessa. Ihmiset ovat huonoja arvioimaan tekojaan. Esimerkiksi teko joka tuntuu normaalitilassa helposti vastustettavana ja jopa kuvottavana voi kiihottuneena johtaa häsläilyyn hyvinkin helposti. Tämä on se syy, jonka vuoksi pelkkään siveyteen pohjaavat järjestelmät ovat epäonnistuneet. Ja moite ja kontrolli eiaborttiaikanakin näytti että henkariabortit ja lapsensurmat kuuluivat kuvioon. Suomen kansanperinne tuntee jopa erityisen kummitustyypin jonka lähteeksi nähdään ennen kastetta surmatut vauvat.
- Vastaavalla pelotekeinoargumentaatiolla ihmiset myös kieltävät papilloomarokotuksia. Nähdään että se suojelee siveyttä. Tätä ei voi pitää kovin eettisenä.
- Lisäksi voidaan aivan suoraan sanoa että eettiset periaatteet on perusteltava jotenkin. Esimerkiksi kuppa muutti siveuskäytänteitä keskiaikaisessa maailmassa hurjasti. Lääketiede joka osaa parantaa kupan muuttaa tämän ympäristön. Joku voisi pitää kupan parantamista törkeänä koska se romuttaa siveysarvot. Mutta tosiasiassa siveysarvot olivat olemassa kupan vuoksi, eivät siitä riippumatta. Aborttikäytänteet ovat kieltämättä muuttaneet tilanentta siten että jos äiti joutuu menneiden aikojen tapaan hoitamaan lasta tai riskeeraamaan henkensä abortissa on siveettömyys iso riski äidin omallekin elämälle. Helppo ja suhteellisen vaaraton abortti on tässä kohden aivan eri asia. Eli voidaan kysyä että kuinka paljon "pelotetta" vaaditaan siksi että siveys. Ja siveyttä vaaditaan koska pelote on elämän pakote.

Tämä itse asiassa kertoo siitä että olemme pirun huonoja tekemään "Odysseus -sopimuksia". Tarvitsemme esteitä. Ja siksi ehkäisyyn lisäpanostaminen auttaa paljon enemmän kuin siveyskasvatukseen panostaminen ; Teiniavioliitot ja teiniraskaudet liittyvätkin vahvasti juuri niihin kulttuuripiireihin jotka tuomitsevat kaiken ehkäisyn ja joissa ainut seksuaalivalistusken muoto on siveyskasvatus.

Kuitenkin on selvää että abortin ihmisenkuolemapuoli on olemassa. Olen toki ajanut asioita sen puolesta että abortin tulee voida olla mahdollinen. Mutta tässä syynä on yleensä se, että alle tiettyjen ikien sikiö ei kärsi jos sillä ei ole tietoisuutta. Sikiö on solupallon ja ihmisen välillä, ja essentialismi on väärä tapa katsoa asiaa koska jos potentiaalinen ihmisyys vaikuttaisi sen säännöin niin "every sperm is sacred". Its asiassa muulla tavalla asian jäsentäminen on aika abstraktia. Kuitenkin tämä on vain puolustus sille että abortti olisi oikeutettu jossan tilanteissa. Esimerkiksi äidin henki on perusteltua asettaa sikiön yli. Kuitenkin jos aborttikysymys ajetaan sen teeman puolelle että "onko abortti murha vai pitääkö se sallia" -jankkaamisen tuolle puolelle, olen itse asiassa yllättävän aborttikriittinen. Olisin itse asiassa valmis jopa rajoittamaan hitusen nykyistä aborttikäytännettä.

Näkisin että alun aikakäsitys on tässä relevantti. Abortti tehdään järjellä ja tunteella. Eli menneisyyden ja tulevaisuuden kautta. Toki tätä voidaan selittää deterministisesti ja kohtalonomaisesti sanomalla että "ei ole vauvan aika tulla", eli raskaus on "kronosraskaus" eikä "kairosraskaus" - joka saa tietysti vastavetona sen että Jumala antaa elämän ja raskaus on siksi aina "kairos". Näkisin että aborttioikeus on olemassa, mutta ei ehdoton ja rajaton perusoikeus. Sille on oltava jotain ehtoja. Sen sijaan tulisi vaikka keventää adoptiopuolen paineita - ja esimerkiksi sallia lesbojen ja homojen tekemät adoptiot.
1: Oma puolisonikin on tähän liittyen sanonut että jos kaikesta tästä ehkäisystä huolimatta tulee vauva niin se on jo niin epätodennäköinen että hän näkee sen jumalallisena. Vauva on puoliksi hänen ja hän on se joka on raskaana, joten joustan. Ihmisillä on lupa olla taikauskoisia.
2: Minua huvittaa aina pistää kunnon konservatiivi miettimään sitä että jos aborttilapset suunnattaisiin kaikki adoptioon niin sallisitko tämän muutoksen ehdoilla homoperheisiin adoption. Tämä paljastaa lähes yhtä paljon kuin se kysymys jossa se, jos abortti kerran on murha, niin miksi he eivät aja sille vankeusrangaistusta joka vastaa murhaa. Se olisi konsistenttia, mutta juuri kukaan ei näe näin vaan selittää enemmänkin että raskaus on rangaistus. Niin paljon kuin komppaankin ajatusta lapsesta rangaistuksena, tässä on jotain kieroutunutta, perverssiä ja omituista.

Näkisinkin että aborttikysymyksessä olisi syytä miettiä etiikkaa eikä pelkkää omaa napaa. Tällä voidaan estää moraalikatoa, joka kulminoituu taloustieteen, yhteiskuntatieteen ja ekologiankin puolella yhteismaan tragediana. Eli jos jokin on yhteistä omaisuutta, ei sitä tarvitse säästellä koska se ei ole itseltä pois. Sen sijaan jos itse ei ota, niin joku toinen ottaa sen. Yhteismaan tragediatilanteet on ratkaistavissa vain jos kaikki ihmiset suhtautuvat siihen eettisesti. Ja se on hyvin vaikeaa tai mahdotonta. Täysin vapaa abortti unohtaa ja hylkää tämän puolen arvon tyystin. (Se ei ehkä ole totaaliseinä, mutta se on jokin jota on hyvä miettiä ja huomioida tekoa harkitessa.)

Homo Domini canes

Koira on hyvin domestikoitunut eläin. Tämän väitteen arvioiminen ei tietysti ole eksaktia tiedettä, koska siihen vaikuttaa sekä lähtökohta ja aika. Lopullinen domestikoituminen on jollain tavalla näiden summa. Esimerkiksi ihmisen ja kissan historia on pitkä, mutta se ei selkeästi ole yhtä domestikoitunut kuin koira. Yhtenä syynä voi olla jalostaminen, jolloin korostetaan sitä että koiria on jalostettu melko kauan ja melko voimakkaasti. Toisena syynä on se, että koira on lähtökohtaisesti perhekeskeisempi laumaeläin. Kun taas kissat ovat riippumattomampia sooloilijoita.

En tässä suinkaan esitä että domestikoituminen olisi sama kuin huonous eläimenä. Tämä on relevantti huomautus koska monesti on otettava kantaa siihen että onko kissaihminen vai koiraihminen ja miksi. Näihin liittyy enemmän tai vähemmän leikillisiä - tahi joskus harvemmin myös riitaisia kommentointeja. Tämä tuntuu kuitenkin olevan se vakiotapa jolla aihetta lähestytään. On fiksua korostaa että tässä ei vertailla kissojen ja koirien paremmuutta. Domestikoituminen on tässä hyvä apuväline, se kun ei ole oikeastaan arvotettu samanlaisella painolastilla kuin sellaiset sanat kuin "parempi". ~ Tämä auttaa kenties jopa purkamaan osan konfliktista ja tekemään siitä vähemmän relevantin ; Esimerkiksi kissojen ystävät korostavat aika usein sitä että koirat ovat miellyttämishaluisia. Eli ihmiset jotka haluavat tottelua haluaisivat koiraa. Kissassa miellyttää monia juuri riippumattomuus joka on jopa sellaista että joskus kissa hallitsee omistajaansa. Koirassa taas korostetaan uskollisuutta ja muita vastaavia sosiaalisia puolia.

Domestikoituminen liittyy oleellisesti "jollain tavalla" tähän koettuun "villeyden katoamiseen". Itse joudun kenties täsmentämään tätä kuvaa muutaman muun eläimen kautta.

Vuohet miellyttävät minua elikoina. Ne ovat älykkäitä, uteliaita ja itse asiassa aika pirunmoisia otuksia. Niissä on luonnetta enemmän kuin lampaissa. Siksi ne ovat mielenkiintoisempia ja niiden kanssa touhutessa joutuu korostetusti ajattelemaan enemmän eläintä kuin tehtävää toimenpidettä. Vuohet ovat siksi hauskoja maatilan eläimiä. En kuitenkaan nukkuisi niiden kanssa. Koiraan oleva suhde keskittyy toki tietyllä tavalla laumahenkisyyteen ja jopa tottelevaisuuteen. Mutta tämän ytimessä on kommunikaatio. Vuohessa miellyttää se että se on hallitsematon ja mysteeri. Mutta koiralla, kuten perheenjäsenillä muutenkin, tunteminen muuttuu tärkeämmäksi. On jotenkin oleellista tuntea ja ymmärtää tahi vähintään tajuta niitä joiden kanssa elelee. Tässä mielessä koira on vähintään "lähes perheenjäsen" ellei peräti perheenjäsen.

Otan tämän alustukseksi koska lueskelin Eero Ojasen "Koiran Filosofian". Ojasella on mielenkiintoinen tapa nähdä koira jonain joka ei oikeasti ole enää eläin. Domestikoituminen tarkoittaa juuri sitä että jos ihminen on puoliksi Saatana ja puoliksi Enkeli, on koira puoliksi eläin ja puoliksi ihminen. Koira elää luontokulttuurin ja ihmisen rakentaman kulttuurin kautta. Koira on korostetusti välitilaeläin, joka soveltuu jopa kaupunkiasuntoon paremmin kuin vaikkapa vuohi. (Näin siitä huolimatta että suurimmat koirat ovat melko lailla vuohien kokoisia.)

Ojanen kannattaa positiivista ihmiskuvaa. Hän mainitsee että moni arvostaa koiria koska koirat ovat mainioita. Kuitenkin yleensä filosofisissa suuntauksissa koirien kunnioitus liittyy enemmänkin ihmisen halveksuntaan. (s. 112) "Ihmisvihaaja voi asettaa koiran ihmisen vastakohdaksi, yläpuolelle, jolloin koira on hänelle jalo eläin ihmisen raadollisuuteen ja typeryyteen verrattuna. Filosofiassa tämänsuuntaista ajattelua voi löytää vaikkapa pessimismin filosofina tunnetulta Arthur Schopenhauerilta." (s. 113) Ojanen pitää tätä omituisena "Ihmisen tosiasia on olla ihminen. Ja kulunut fraasi siitä että ihminen on jopa eläinten alapuolella, koska hän tekee pahempia asioita kuin yksikään peto, on sekin eräänlaista ihmisen itsekorostusta ja itsekeskeisyyttä. Ihmisen moraalisuuden, moraalisen erityislaadun, tunnustaminen on tie, jolla ihminen voi löytää itsensä." Ajatuksessa on sen verran mieltä että ihminen vähintään luo moraaliarvot, joilla hän eläimiä luokittelee paremmiksi. Ojasen pointti nousee kuitenkin esille juuri koiran domestikaation kautta (s. 112) "Ajatus ihmisten pahuudesta tai vajavuudesta ja koiran hyvyydestä tai täydellisyydestä on falski siinäkin mielessä, että koira todellakin on ihmisen eläin, osa ihmisen kulttuuria. Ne taidot joita koira osoittaa ja joita saatamme hämmästellä, liittyvät siihen, että koira elää ja on elänyt ihmisten kanssa. Siksi koiran mahdollinen jalous ja hyvyys ei ole ihmisestä riippumaton asia."

Ojasen ajattelussa on järkeä. Mutta mitenkä kaltaiseni pessimisti ja koirien hyvyyttäkin korostava voisi suhtautua tähän? Itselleni tuli mieleen se, että moraali on inhimillistä ja se perustuu siihen että hän toivoo toisten toimivan itselleen jotenkin ja jollain tavalla. Tämä on sitä että ihmisellä on todellakin eräänlainen valta määrittää moraalisuuden ydin (vaikka se nojaisi biologiaan tahi kulttuuriin). Ihmiset tottelevat toisiaan melko harvoin, joten ihmiset epäonnistuvat tässä. Koira on sen sijaan jalostettu käytökseltään siihen suuntaan, että se nimenomaan tekee tiettyjä asioita. Ihmistä miellyttäviä asioita. Koira on jalostettu tekemään sitä miten ihminen toivoisi itseään kohdeltavan. Ongelmana on siis se, että koiralle on tietyssä määrin koodattu kultainen sääntö sisään. Ihminen taas joutuu kamppailemaan kompleksimman setin kanssa. Ihminen kykenee osittain tämän vuoksi paljon sellaiseen mihin koira ei taivu. Ja usein tämä on pahaa, ärsyttävää, rumaa ja vittumaista. ~ Domestikaatio tekee siis sen, että ihmisellä on kenties vaikutussyy siihen miksi koira näyttä noudattavan tiettyä moraalisääntöä. Ihminen on syy moraalin luonteen määrittymiseen. Ihmisellä on seuraussuhdetta koiran käytökseen jalostuneista käyttäytymismalleista. Vaikutussuhde ei ole sama kuin essenssi. Se, että joku jolla on attribuutti X tekee ja vaikuttaa asiaan Y ei tarkoita että Y:lläkin olisi juuri tuo attribuutti X ; Monet asiat saavat aikaan aivan muunlaisia asioita. Alkuperässä ei ole väistämättä mitään sellaista essenssiä joka mitenkään väistämättä siirtyisi tuotoksiin.

Tätä tarvitaan tietysti siihen että antiikin kyynikot olivat "koirafilosofeja". He pitivät monia jalojen helleenien kulttuuripiirteitä mielivaltaisina, epäesteettisinä, turhina, illuusioina ja jopa epäeettisinä. Siksi he elivät spontaanisti. Elivät vaatimattomasti, välttivät kulttuurin mukanaan tuomaa pröystäilyä. He saattoivat ulostaa ja harrastaa seksiä julkisesti. (Nykymaailmassa kenties vaikkapa busseissa.) Sittemmin kyynikon määritelmä on muuntunut. Kyynisyys tarkoittaa nykyään lähinnä "pettynyttä romantikkoa", jolla on siis ideaali ihmisestä joka ei sitten toteudu. Koirissa se toteutuu sitten jo paremmin. Tällöin korostuu juuri Schopenhauerin teema jonka Ojanen liitti koiriin.

Tällä on suunnaton merkitys omassa elämässäni. Ensinnäkin, ihmiskuvani on utopioitamurskaavan pessimistinen. Kuitenkin tunnustan sen että ihanteet ovat yleisinhimillisiä. Eli ihmisyyttä kuvaakin pääsääntöisesti epäonnistuminen. Ilman ihmisyyden utopian epäonnistuminen ei olisi tietenkään edes mahdollista. Toisaalta tapani tuoda asioita esiin varsin räväkästi ja jopa häijysti on jotain joka on hyvin tyypillistä kyynikoille. Itse asiassa tähän liittyen minua on muiden toimesta muutamaan otteeseen verrattu tiettyyn filosofiin, joka on kyynikko Diogenes. Koirafilosofia nousee kohdallani relevantiksi "molempia reittejä". Kyynisyys sekä termin vanhassa että uudessa merkityksessä ovat osuvia ja kuvaavia.

Itse asiassa Ojanen kuvaa omassa kirjassaan sitä että "pidä ittes miehenä" tai "käyttäydy ihmisiksi" -tyyliset kehotukset ovat jotain joka erottaa koiran ihmisistä. Ojasen mukaan koira ei voi epäonnistua koiruudesta. Ihmisessä ihmisiksi oleminen taas voi epäonnistua ihmiseltä. Ojanen korostaa ihmisen perimmäistä hyvyyttä, utopian olemassaoloa ja sitä että aito etiikka kumpuaa vasta kun toiminnan takana on valinta. Itse korostan taas sitä käytännössä toteutuvaa, jossa eettisyys on enemmänkin tapahtumien ominaisuus, jolloin haluttu ja toivottu ihanteiden vaihtoehtotodellisuus on enemmänkin vain abstraktina onnistumisen mittarina. Ja tätä kautta ihmistä kuvaa pessimistisemmin epäonnistuminen. Näin ollen olemme lähes kaikista yksityiskohdista samaa mieltä, mutta päädymme aivan päinvastaisiin lopputuloksiin.

Mielen selittämättömyydestä

Tietoisuuden vaikutus tuloksien tulkinnassa on joskus tärkeä ottaa huomioon. Esimerkiksi jos meillä on ajatus tilanteesta, jossa ihmiskunta on totaalisen tuhoutunut ja jokainen ihminen ja tekoälykäs robottikin on tuhoutunut. Tietoisuuksia ei ole läsnä. Mutta että jäljellä olisi jokin hieno taideteos. Sitten mietimme, että jos tämä taideteos tuhoutuu, niin kuinka paha asia on. Tässä tulosta voi hämmentää se, että vaikka yhtään ihmistä ei ole olemassa, kuitenkin tavallaan kuvittelemme mielessämme jonkun katsomaan tätä tuhoutumista, ja tämä synnyttää ne surun tunteet. Kuitenkaan tälläistä tietoisuutta ei ajatusleikin mukaan nimen omaan ole.

Eero Ojasen kirjassa "Miehen filosofia" kannattaa fenomenologiaa hieman samalla tavalla. Hänen mukaansa evoluutio ei voi selittää tietoisuutta, koska evoluutio on ihmisen tietoisuuden rakentama teoria. Näin selittäessään eitietoista tilaa - jossa on vaikkapa vain reagoivia ja eitietoisia bakteereita - teoriaan nojaava ikään kuin katselee tilannetta ulkopuolisena. Tämä tietoisuus ei kuitenkaan ole ollut paikalla tuolloin. Tätä voisi ensivilkaisulla pitää evoluutiokriittisenä, mutta tämä argumentaatio itse asiassa näyttää että fenomenologia ei salli minkään selittävän tietoisuutta. Tämä ei sinällään yllätä, koska fenomenologiassa teoriat ovat vain häiriöitä jotka manipuloivat autenttista ja välitöntä olemista.

Fenomenologisen menettelyn sisäiset rajoitukset on hyvä huomata. Esimerkiksi
1: Fenomenologi ei voi miettiä antrooppisen periaatteen kaltaista tilaa, jossa mietitään vaihtoehtoja joissa elämää ja tietoisia olentoja ei ole ja ihmetellään miten "ei -ilmiselvä" tämä meidän universumimme ja nykytilamme onkaan.
2: Fenomenologi ei voi käsitellä "kuolema kuolemaa", se kun voi käsitellä vain tietoisuutta ja tietoisuuden kokemuksia. Fenomenologi ei siksi voi tutkia sitä vaihtoehtoa jossa olemassaolo lakkaa. Tuonpuoleisen elämän ja paratiisin kaltaisia konsepteja se voi miettiä. Mutta ihan oikeasti mahdollista vaihtoehtoa, jossa kuolema on elämän loppumista, se ei kykene miettimään. Koska ihminen ei ymmärrä omaa kuolemaansa, vaan katsoo sitä ikään kuin hieman ulkopuolelta.
___2.1: Tämä tekee fenomenologiasta minun kaltaisten ihmisten kannalta varsin mielenkiinnottoman. Innostus luonnontieteisiin on yhteensovittamaton tieteellisen tiedon kannalta. Ja kun hyvää elämää tutkivan filosofiankin puolella korostan väliaikaisuuden merkitystä ja kuoleman lopullisuutta, ei fenomenologia oikein anna eväitä käsitellä sitä mikä sen elämän rajaa, eli elämisen loppumista.

Fenomenologian ulkopuolelta katsoen tilanne sen sijaan näyttää siltä, että fenomenologi ei erota "maastoa" (teoriaa) ja "karttaa" (vallitsevaa tilaa). Tai oikeastaan inhimillisen tiedonhankinnan ja inhimillisen kokemuksen eroa.
1: Tässä mielessä hän voi näyttäytyä jopa YEC -kreationisti Kent Hovindin kaltaisena - melkoisen koomisena - hahmona joka esittää evoluutiokriitiikkinä esimerkisi sitä että jos joku kertoo miljoonista vuosista, hän kysyy vain "Were you there?" (~Olitko paikan päällä?) Ojanen kuitenkin nojaa siihen että hän fenomenologina näkee tieteen yleisesti ottaen etäännyttävänä ja keinotekoisena, Hovind taas esiintyy nimen omaan luonnontieteen miehenä.. Ero on filosofisesti oleellinen. Käytännön tasolla ero on luultavasti roimasti vähemmän relevantti.

Huomattavaa on, että ihminen käyttää teoreettista tietoa ponnistaakseen ajassa menneisyyteen, ja tutkiakseen kaukaisia galakseja joissa ihminen ei ole käynyt. Näin tiedemiehet voivat esimerkiksi kartoittaa minkälainen aurinkokunta oli ennen kuin maassa oli elämää. (Tätäkään ei tietysti mikään tietoisuus ole käsitellyt.)

Ojanen kuitenkin muistuttaa meitä jostain melkisen tärkeästä. Siitä, minkä esimerkiksi Popper ja Hume ovat meille osoittaneet induktion ongelman kohdalla ; Induktiota ei ole koskaan koettu sellaisenaan, induktion kohdalla kyseessä ei ole suoraan koettu ilmiö, vaan teoreettinen proseduuri joka sidotaan koettuihin asioihin. Tämä ongelma on toki olennainen ja korostaa että ihmisen ei kannata olla positivisti ja vaatia suoraa havaitsemista ja verifikaatiota kaikelle (tämän esimerkiksi Hovind tekee evoluutiolle). Induktion ongelman seuraaminen opettaa meille etä jos Positivismin vaatimusta seurattaisiin, me päätyisimme itse asiassa "emme voi tietää mitään" -tilaan. Tietoisuus on silloin vain marginaalinen kysymys tämän isomman vaatimuksen tiellä.

Tämän jäljeen onkin hyvä paikka ihmetellä, miksi luonnontieteiden kritiikki perustuu yleensä siihen että luonnontieteiltä vaaditaan positivismin ehtoja. Vaatimus on eriksummaista, koska en tiedä että luonnontiedehenkiset tieteenfilosofit olisivat kannattaneet positivismia enää aikoihin. Sen ovat korvanneet ihan toisenlaiset konseptit.

Sivistynyt

Sivistys on sanana positiivinen ja käytetty. Esimerkiksi Ojanen kuvaa "Sivistyksen filosofiassa" sitä että Suomi on sivistysvaltio : "Voidaan sanoa, että Suomi on sivistysvaltio sanan hyvin kirjaimellisessa merkityksessä. Suomi valtiona ja kansakuntana ensinnäkin nousi tai luotiin tietoisesti nimenomaan sivistyksen idean pohjalta, mutta lisäksi suomalainen perinne korosti aivan erityisesti valtion positiivista roolia sivistystekijänä." Sivistysvaltion käsite kuulostaa tietysti hyvin arvokkaalta.

Kuitenkin sivistys on hyvin monimuotoinen - eli epämääräinen - termi, joka tarkoittaa eri ihmisille hyvinkin eri asioita. "sivistys voi olla mitä vaan, käytöstavoista kielitaitoon, riippuu keneltä asiaa kysyy. matti klingelle se on käytöstapoja ja historiantuntemusta, lasolia päivätyökseen juovalle sivistys voi olla sitä, että kalelle jätetään huikka. puhutaan sydämen sivistyksestä. sanapari on tuttu monien vaikuttajien syntymäpäivähaastatteluista. sympaattista, mutta epämääräistä. sillä tarkoitetaan ilmeisesti sitä, että ihminen voi ymmärtää somaleita ja sibeliusta, vaikka ei ole lukenut maahanmuuttoviranomaisten raportteja eikä säveltäjämestarin partituureja." Toisille sivistys tarkoittaa laajaa jargonvarastoa. Toiselle etiketin tuntevaa, muodikkaisiin pukuihin pukeutuvaa ahkeraa oopperassakävijää. Sivistynyt voi viitata valistuksen ajan ideoita seuraavaan kirjatoukkaan kuin romanttissävyiseen kaunosieluiseen maailmanmieheen. Sivistyksen mittarien moninaisuus johtaa siihen että esimerkiksi jonkun ihmisen määrittely sivistyneeksi tai eisivistyneeksi on hyvinkin vaikeaa. Sivistyneeksi kutsuminen kertookin likimain omista mieltymyksistä ja arvostuksista.

Sivistys tuntuu pitävän sisällään kulttuurin hyvin monisäikeisesti. Ainakin tiede tuntuu olevan sivistystä - perusteet jopa sitä ns. "yleissivistystä" joka ei ole ilmeisesti elitististä sivistystä ja vain harvojen etuoikeus - Samoin taidekulttuuri. Ja tapakulttuuri, joka voi sisältää ohjeita siitä onko haarukka lautasen oikealla vai vasemmalla puolella, miten shampanjalasia tulee pitää kädessä, miten lesken avioehdotuksesta kieltäydytään kohteliaasti ja että pitää antaa Kakelle huikka. Lopussa on kyse painotuksista ja priorisoinneista ; Painotuksen vuoksi toiset korostavat autenttisuutta ja toiset etiketinmukaisten tapojen tuntemista, joka on eräänlaista kohteliaisuudesta tehtyä näyttelemistä.

Kulttuuri -termi tuntuu tuovan ymmärrystä sivistykseen. Epämääräinen muuttuisi sen avulla käsitettäväksi. Kuitenkin kulttuurin yhdistäminen sivistykseen on tosin vaikeaa, koska kulttuuri on samaan tapaan hyvin monimutkainen ja epämääräinen käsite. On itse asiassa vaikeaa sanoa ovatko kulttuuri ja sivistys itse asiassa toisiaan vastaavia asioita ; Jos ihmisellä on kulttuurintutnemusta hän on sivistynyt. Jos sivistys on kulttuuria, on sivistyneisyyden määritteleminen kehämääritelmä. Tämänlaisia kehämääritelmiä on vaikeaa tunnistaa, sillä kehäpäätelmäluonne kätketään siten että kehäpäättelyn toinen osa korvataan synonyymillään. Se, että sanoo että "Kisut ovat kissimirrejä" on luonteeltaan kehäinen, kun tajuaa että kisu ja kissimirri ovat synonyymejä. Ymmärrystä ei yksinkertaisesti lisää se, että sanoo että "kissat ovat kissoja".

Näin ollen sivistyksen kanssa käy lohdulliseksi ; Kun asian voi määritellä monella tavalla, voi jokainen valita sen sosiaalisuuden määritelmän jonka kautta hän on sosiaalinen. ~ Jokainen voi olla voittaja, jos voittaminen määritellään riittävän joustavasti ja tilannekohtaisesti. Valitettavasti tämä vie sen uniikin erikoislaatuisuuden tunteen sellaisista lausumista joissa korostetaan sitä miten "Suomi on sivistysvaltio". Vasta kertomalla sen sivistysken ihanteen, minkä mukaan Suomi täyttää sivistyksen saadaan selvyys siitä minkälainen Suomi on. Ja samalla selviää mikä on lausujan arvo(stus)maailma.

Vastarinnasta. (eli filosofin asenne II)

"Jokaisella on järjestelmänsä, joka ei toimi."
(Howen laki)

Siinä missä aikaisempi esitykseni oli sävyltään melko leppeä, on sille tietysti toisenlainen filosofin asenne. Tässä keskustelu muuttuu vahvemmin sävyltään debatoinniksi, väittelyksi. Jopa riitelyksi.

Tätä edustaa esimerkiksi Karl Marx, jonka mielestä filosofit ovat tähän asti vain esittäneet todellisuutta jollain tavalla, kun tehtävänä olisi sen muuttaminen. Tätä kautta on luonnollista että poliittiset agendat ja erilaiset utopiat astuvat mukaan kuvioihin. Tämänkaltainen filosofia liittyy vahvemmin politiikkaan.

Toisaalta myös Nietzsche on edustanut näkemystä, jossa filosofin tehtävänä on olla järisyttävä. Hän esitti jopa seuraavaa: "What I understand by "philosopher": a terrible explosive in the presence of which everything is in danger".

Tätä kautta mukaan astuu se, että filosofien on uskallettava astua vastarintaan. Sokrates oli ärsyttävä, niin ärsyttävä että hänet tuli itsemurhauttaa. Joten selvästi hän ei ollut mikään "mukavan suvaitseva olento", vaikka hän esittikin että hän ei tiennyt mitään. Ja vaikka hän oli kova keskustelemaan, ja luotti keskustelukumppaniensa kykyihin, kaikkien ihmisten järjenlahjoihin.

Usein tässä nousee korostetusti esiin se, että on vastustettava nimen omaan vallitsevia näkemyksiä, hegemonioita.

Siinä missä Ojanen pitää "Mitä Aristoteles on minulle opettanut" -kirjassa "viehättävänä" sitä miten Aristoteleen aikana Jumala oli itsestäänselvyys, jota ei kyseenalaistettu joten sitä voitiin lähestyä kiihkottomasti, on tämä näkemys korostetusti kriittisempi. Ojasta montaa astetta ärtsympi, hegemonioita vastustava näkemys korostaa sitä että itsestäänselvyys jota ei kyseenalaisteta johtaa toki passiivisuuteen, mutta se ei ole hedelmällistä filosofiaa - olipa se sitten miten suvaitsevaa, pörröistä tai viehättävää.

Tämä näkemys taas on kantanut sävyjään muun muassa tasa -arvokeskusteluun. Malliesimerkiksi nostan Kuittisen blogissaan esiinnostaman jutun, jonka kritisoima lähdekin kannattaa lukea. Aihe on tunnettu. Tyttöjä korostetaan olemaan rohkeita, ja "Kerro pojalle, ettei ole aina helppoa olla rohkea." Tässä on takana idea, että samanarvoisuutta tavoitellaan hyökkäämällä taustalla olevaa sukupuolten erilaisuutta vastaan. Kun peruskuvassa tytön tulee olla kiltti ja hiljainen, ja pojan rohkea, tasa -arvoa lähestytään kun nätä kohtia muutetaan. Kun poikia kehotetaan ja kannustetaan olemaan rohkeita, poikia ikään kuin sorretaan hylkäämään pelontunteensa. Siksi tässä näkökulmassa on vapauttavaa muistuttaa pojille tästä tilanteesta. Tyttöjä sen sijaan kannustetaan passiivisuuteen ja arkuuteen, joten tätä ei tarvitsisi muistuttaa heille.

Toki tämä johtaa helposti diskurssiin, jota voidaan käyttää "telaketjufeministisesti". Eli tytöt nähdään sorrettuina. Heidän tulee vapautua kiltteydestä, heitä tulee aktivoida. Poikia sen sijaan tulee passivoida. Kun asetelma on tämä, on hyvin helppoa rakennella kirjoituksia joissa "tytöt ovat erikoisempia ja huomionarvoisempia lapsia kuin pojat ja voivat olla yhtä aikaa olla niin tyttö ja kuin poika." Toisaalta asiallinenkin teksti sekoittuu tämän samankaltaisuuden vuoksi helposti, ja joskus voidaan rakentaa jopa syytöksiä jotka ovat perusteettomia koska ei osata erottaa onko kyseessä "aito tasa -arvoa hakeva feministi" vai "sortopuheella marttyyrinkruunua omalle ryhmälleen keräävä telaketjufeministi".
1: Omasta mielestäni tässä unohdetaan itse pääasia. Tuijotetaan sukupuolta eikä yksilöä. Jos tyttö on "Peppipitkätossu", häntä tulee kohdella juuri samalla tavalla kuin riehuvaa poikaa. Onhan hänenkin "minäkuvansa rakennettu" samanlaisen aktiivisuuden ja remuamisen/toteuttamisen varaan.

Vaikeutena tässä on tietysti se, että ihanteena hegemonioiden kumoaminen on hieno ajatuksena. Sillä ilman tälläistä pyrkimystä itsekriittisyyteen, olisimme vahvasti assimilaation varassa. Esimerkiksi Drew Westin tutkimuksissa havaittiin miten oman mielipiteen vastainen aineisto sammuttaa aivojen järkeilyosan, kun taas omaa mielipidettä hivelevä sytyttää sen. Tätä kautta meillä on vahva taipumus pyrkiä vahvistamaan omia ennakko/harhaluulojamme. Voimme olla tässä vahvistamisessamme jopa hyvin ovelia. (Aivommehan tekevät meille cherry-pickingiä!) Vaikeutena tässä on tietysti se, että omia kohtia on vaikeaa huomata, ja keskustelu siirtyy helposti erimielisten kanssa riitelyyn, osoitetaan muiden hegemonioita omien sijasta. Ja tässä on helppo nähdä rikka toisen silmässä mutta ei ortta omassaan. Eikä erilaisilla ideologioilla ole tässä ainakaan vähentävä vaikutus.

Kaiken kaikkiaan tässä aktiivisessa filosofiassakin kommunikoidaan, mutta sen henki on hyvin erilaista. Suvaitseva keskustelu tuntuu eettisesti hienolta ihanteelta. Samoin kuin itsekriittisyyteen kykenevä ihanne tuntuu hienolta. Mutta käytännössä olemme helposti taipuvaisempia jonkin asteiseen aggressiivisuuteen, joka on lievimmillään sarkasmia ja suurimmillaan murhia, uhkauksia ja muuta ärhentelyä. Kaksi ihannetta voivat kohdata, mutta käytännössä se on vaikeaa. Yllättävän usein kumpaakaan ei kohdata, vaikka molempiin tietysti vedotaan ahkerasti.

Itse.

"Know thyself." John once told me it's inscribed over the entrance to the temple of Apollo. The entire quote is "Know thyself and thou shall know all the mysteries of the gods and the universe." That's quite a mouthful. My version is this: "Know thyself because what else is there to know?" People hide secrets. Time is a lie. The material world can disappear in an instance. It has, and it will again. Our identities change. Our names, the way we look, how we act and speak. We're shapeshifters. There is no control, no constant, no shelter, but the love of family and the body God gave us. And we can only hope that will always be enough."
("Terminator, Sarah Connor Cronicles")

Itsensä tuntemista on aina pidetty tärkeänä. Esimerkiksi kreikkalainen ajatelma "γνῶθι σεαυτόν" ("tunne itsesi") oli tärkeä asia. Nykyisinkin itsetunnosta puhutaan hyvin paljon. Osittain tämä johtuu varmasti siitä että nykyisin eletään hyvin individualistisia ja egoistisia aikoja.

Jokaisella ihmisellä on itsetunto. Se heijastuu olennaisesti sekä persoonallisuuteen että identiteettiin. Näiden lisäksi se on kuitenkin ensisijaisesti ihmisen rooli itselleen. Henkilökohtainen näkemys omasta arvosta. Se ei ole pysyvä, vaan se voi muuttua ajan mittaan paljonkin.

Marika Burton on esittänyt että sanasta "itsevarmuus" tulee mieleen kovuus, ja korostaa sen sijasta sitä että ilmiötä kannattaa kutsua juuri itseluottamuksesta, joka voi olla pehmeälläkin ihmisellä vahva.

Ojasen mukaan itsetunto koostuu minätietoisuudesta, itsearvostuksesta, itseluottamuksesta ja itsetuntemuksesta. Eli jos ihmisellä on suuri itsetunto, hän näkee itsensä yksilönä ja arvokkaana, luottaa taitoihinsa ja on samalla myös realistinen kykyjensä ja rajoituksiensa suhteen. Itseensä luottava ihminen uskoo selviävänsä tehtävistä, joihin joutuu. Itseään arvostava taas voi selvitä vaikka epäonnistuisikin. Ja itsetunteva osaa arvata milloin epäonnistuminen ja onnistuminen käyvät.

Itsetunto liittyy siis kolmeen teemaan: relaaliminäkäsitykseen, joka on (1) kuva siitä joka ihmisellä on itsestään, (2) toiveet siitä mitä ihminen haluaisi olla sekä (3) käsitys siitä, millaisena muut häntä pitävät. Itsetunto liittyy näiden kolmen teeman kautta omiin ihanteisiin ja odotuksiin ja luuloihin muiden mielipiteistä.

Jos ihanneminä on kaukana siitä mitä ihminen on, on hänen tietysti vaikeampaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Tämä tarkoittaa sitä että ihmisen itsetunto on ainakin usein jotenkin sidoksissa myös ulkoisiin seikkoihin. Ja ulkoisia asioita tarkastellessa itsensä vertailu muihin ihmisiin tulee helposti mukaan. Tätä kautta kateuskin saadaan liitettyä ikään kuin mutkan kautta huonoon itsetuntoon

Kuitenkaan itsetunto ei riipu täysin ulkoisista mittareista. Toki pultsarin voi olla vaikeampaa hankkia hyvää itsetuntoa, mutta sekin on mahdollista. Lievemmissä versioissa hyvä itsetunto auttaa esimerkiksi kestämään itseen kohdistuvaa kritiikkiä, vaikka kritiikin kykenisi ottamaan vakavastikin.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu oikeastaan vasta sitten kun itsetunto on huono. Tässä vaiheessa voidaan huomata, miten hyvästä itsetunnosta on tehty ikään kuin sosiaalinen velvollisuus. Huono itsetunto sidotaan usein ihmiseen itseensä eikä hänen ulkopuolisiin olosuhteisiin, eli toisin sanoen huonosta itsetuntemuksesta syytetään ihmistä itseään. Ja ironista kyllä, tämä on tarjottimella tuotu epäonnistumiskokemus, jotka tuskin kohentavat itsetuntoa. Tässä ohden ajatellaan että itsetunto ei liity mitenkään tosiasioihin, eli se on ihmisen subjektiivinen tunne. Jos itsetunto on vain sisäinen tunne, on johdonmukaista tarjota positiivisia mielikuvia. (Sääli että se ei vähennä tuskaa niillä jotka sitä tarvitsevat.)

Kuitenkin toisaalla hyvä itsetunto on jotain, jonka tavoittelu sisältää tunnetut mekanismit. Ja tätä taitoa tietysti kurssitetaan. Tässä hyvä itsetunto uskotaan saavutettavaksi jollain säännönmukaisella tavalla.

Itsestunnon kohdalla mielenkiintoiset kysymykset ovat tietysti siinä, voidaanko sitä edes lähestyä välineellisesti. Ja jos voidaan, niin pitääkö tilannetta korjata korjaamalla ulkoisia asioita, vai sitä tapaa jolla ihminen itse suhtautuu itseensä. Onhan selvää että jos ihminen parantaa harjoittelulla taitojaan, tämä voi vaikuttaa hänen onnistumiskokemuksiinsa ja tätä kautta muuttaa myös sisäistä tunnetta itsestään. Ainakin itselläni on aina silloin tällöin tuntemuksia, joissa huonon itsetunnon vierittäminen ihmiselle itselleen on eräällä tavalla hänen kokemuksiensa vähättelyä. Kuitenkin myös ajatus siitä että ihminen tuntee olonsa paremmaksi kun keksii suhtautumistavan, jossa pahassa näkee hyvää tuntuu uskottavalta.

Itse olen rakentanut tähän vastaukseksi sen että kaikkiin ongelmiin on ratkaisu, ja jos siihen ei ole ratkaisua se ei ole ongelma, vaan olotila. Eli ulkoisella ja sisäisellä suhtautumistavalla on molemmilla paikkansa. Kun tämän vielä osaisi soveltaa omassa elämässään.

Suvaitsevaisuus ja moraalisuus.

Otsikossa on kaksi sanaa, joita molempia pidetään samaan liitettävinä. Tai tarkemmin että suvaitsevaisuus on moraalisuutta.

Asia on tietysti mutkikkaampi kuin voisi ensialkuun luulla. Otan avukseni vanhan kunnon "Pahan ongelman" ja sen ratkaisemisen:

Tällä hyökätään Jumalan eettisyyttä vastaan. Tässä Jumalaa ei varsinaisesti kumota vaan pyritään tekemään tästä "kusipää joka ei ansaitse palvontaamme". Peruskeinona on sanoa että maailmassa tapahtuu niin paljon ikäviä asioita. Se, että Jumala sallii ne, on todiste Hänen pahuudestaan. (Tai sitten hän on vain inkompetentti.)

Tähän yksi keino on viitata vapaaseen tahtoon. Että vapaa tahto on niin hyvä asia että sen vuoksi paha ei ole turhaa. Tässä vapaa tahto on eräänlainen piilotettu suvaitsevaisuuskortti. Eli Jumala onkin itse asiassa hyvä koska suvaitsevaisuus on niin tärkeä asia, että ihmisille täytyy sallia huonojakin valintoja.

Jos et suvaitse huonoja valintoja, olet moralisti ja silloin vapaa tahto ei ole tärkeä, vaan oikeat ratkaisut.

Tässä oikeastaan onkin asian ydin. Moralisti on aina jollain tavalla tiukkapipoinen. Esimerkiksi minä olen varsin tiukkapipoinen ja suvaitsematon siinä asiassa että minulla on mielipide, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on ihmisarvo itsessään. Tämän kannan on tuonut esiin myös esimerkiksi suomalainen filosofi Ojanen kirjassa "Mitä Aristoteles on minulle opettanut". Tästä syntyy perustelupohja sille, että käytännössä moraalisuus, joka on suhteessa siihen että voidaan tehdä hyvää ja pahaa tai enemmän eettisiä ja vähemmän eettisiä asioita, on aina jollain tavalla suvaitsematonta. Jotain halutaan kieltää ja sensuroida. Ihmisarvo on tavallaan dogmi, eikä sitä muuta epädogmaattiseksi se että kaikki jakavat sen. Se voi tehdä siitä jopa enemmän dogmaattisen, sehän tekee siitä kyseenalaistamattoman hegemonian! Moraalisuus on tätä kautta sidottavissa suvaitsemattomuuteenkin.

Tätä kautta onkin jännittävää, miten fundamentalistit, jotka ovat innokkaasti pahan ongelman ratkaisemisen parissa, ovat tunnetusti moralisteja. Eli heillä on hyvinkin tiukat ja tarkat normit siitä miten pitää toimia ja miten ei. Ne ovat niin tiukat, että ne tuntuvat ulkopuolisesta helposti sellaisilta että ne eivät tule mieleen. tähän jännitteeseen tottuneelta on varmasti automaattista olettaa että ulkopuolinen ei voi varmasti tietää esimerkiksi sitä, onko Bach saatanallista musiikkia vai ei.

Tätä kautta viittaus vapaaseen tahtoon on hieman erikoinen. Sillä huonojen valintojen olemassaoloon kannustaminen on itse asiassa nimen omaan sitä "synnin rakastamista", ja se on täysin ristiriidassa esimerkiksi sen kanssa miten fundamentalistit ovat Suomessakin polvirukoilleet että maahan ei saataisi homoseksuaalisuutta sallivia lakeja. Heidänhän pitäisi päin vastoin korostaa miten homoutta rajoittavat lait estävät homousratkaisut, ja tätä kautta valinta puuttuu ja heteroudesta katoaa etiikka Että ei se Jumalakaan mitään aitoja ja esteitä laittanut hyvän ja pahan tiedon puuhun, koska vain jos puu on keskellä puistikkoa, siitä syömättä jääminen on konkreettinen valinta.

Kuitenkin argumentti esitetään ateisteille, jotka ovat hyvin usein liberaaleja humanisteja. Heille etiikka taas on ensisijassa valinnanvapauden kautta ilmenevää. Argumenttina "Pahan ongelma" on kuitenkin ensisijassa moralistinen. Siinähän tietyt asiat haluttaisiin sensuroida. Maanvieremät, tulvat, kulkutaudit, nälänhädät, murhat ja monet muut pahat asiat halutaan kieltää eikä niihin haluta kannustaa.

Tosiasiassa syynä taitaa olla se, että juuri kukaan ei elä niin mustavalkoisessa maailmassa, kuin mitä esittää. Tekstimuodossa ja mielipidekirjoituksissa on helpohkoa rakentaa eheän näköinen looginen järjestelmä jossa ratkaisut ovat yhtenäisiä. Kuitenkin tosielämässä me valitsemme erilaisia juttuja eri tilanteissa. Etiikka ei ilmene maailmassa mustavalkoisena hyvänä ja pahana, vaan harmaan sävyinä. Ei kristityillä, ei ateisteilla.

Sulaa kilpikonnanvahaa

Modernismin tärkein muutos oli Milan Kunderan mukaan siinä, että moderni maailma on sietämättömän kevyttä - kun taas esimoderni elämä oli "raskasta", kun ihmiset oli kahlehdittu osaansa ja ulkopuoliseen vastuuseensa. Samalla esimoderni maailma oli tietysti täynnä "merkitystä", sillä roolin täyttämisen vaatimus ja sen vahvuus liittyy helposti siihen että ihminen kokee olemassaolonsa tärkeäksi. Tätä kautta esimerkiksi tuttuni Tuija Aalto esitti lapsen saatuaan että hänen ei enää tarvinnut miettiä tärkeyttään. Tärkeydestä tuli ilmiselvää, äidin roolin kautta.
1: Tämä on tavallaan esimodernin ytimessä, ja muistuttaa että modernismin hyväksi tuomitseminen on samaa kuin väittäisi että uusi olisi aina hyvää, ja että muutos uudenlaiseen on aina kehitystä parempaan.

Esimoderni sankari on valittu.

Sartren eksistentiaalinen tuska, angst, tuo tähän keveyteen uusia puolia. Se on yksilöllisyyttä. Hänestä ihminen syntyy vapaana mutta hän on kaikkialla kahleissa. Jokainen valintatilanne sitoo henkilön vastuuseen. Siksi Sartren mukaan modernikin elämä on raskasta. Sartren mukaan tässäkin on mukana vahva annos merkitystä. Hänestä jokainen valinta on tehtävä siten että uskaltaa sitoutua siihen. Tavallaan päätös liittyä vaikka kommunistiseen puolueeseen on kannanotto siitä että kyseisen henkilön mielestä joka ikisen ihmisen olisi liityttävä kommunistiseen puolueeseen. Päätös olisi tehtävä yhtä vahvasti. Ja valitsematta jättäminenkin on valinta.

Moderni sankari on valitsija.

Eräänlainen, itseäni kovastikin miellyttävä, näkemys aihepiirin sisällä liittyy humanismiin. Humanismiin liittyy ihmisen arvo itsessään. tällöin tärkeää on se, että ihmisen tulee tulla siksi mitä on. Tässä ihmisen potentiaaliset kyvyt, mieltymykset ja monet muut asiat ohjaavat sitä, mitä ihminen on ja miksi hänen pitäisi tulla. Eero Ojasen mukaan onnistuminen itseksi tulemisessa ei kuitenkaan ole automaattista, koska muuten mikä tahansa toiminta olisi onnistumista ja tätä kautta katoaisi merkitys. Hän sitoo tämän ihmisen luontoon. Ojasen mukaan kaikissa kulttuureissa arvoistetaan oikeudenmukaisuutta, itsensä kunnioittamista ja myötätuntoa. Ja että näissä on kulttuurisidonnaisia erimielisyyksiä, mutta vain yksityiskohdissa ja priorisointijärjestyksissä. On kuitenkin ihanne jota yritetään tavoitella idean lisäksi todellisuudessa, yksilötasolla.

Tässä ytimessä on, että ihmisellä on tietty rooli, jossa hän on luonnollinen. Tässä on vain muistettava että takana on oletus siitä että ihmisen luonto on samaa kuin miksi ihmisen pitää tulla. Tämä on ideologinen sitoumus, johon kaikkien pakottaminen on vaikea tilanne. Sartrelaisittain se kuitenkin tulisi valita asenteella jossa haluaisi kaikkien sitoutuvan siihen. Ojasen mukaan humanismissa ei ole kysymysperinteisesti ajatellusta ideologiasta, se kun ei sisällä normeja ja dogmia samaan tapaan kuin perinteiset ideologiat. Sen sijaan se on asenne, jossa ollaan samanaikaisesti avomielisiä muita kohtaan että ylpeitä omasta itsestä. Se ei siis ulkopuolelta komenna, mitä ihmisyyden kehittäminen tarkoittaa, mutta se kertoo minkälainen asenne siihen liittyy.

Ojanen kannustaa että esimerkiksi kansainvälisyysajattelussa meidän tulisi olla enemmän kansallisesti ylpeitä. Hänestä kansainvälistymisen paineita oli niihinkin aikoihin kuin suomikuvaa hiottiin ja kehityttiin. Taustalla on vahva ajatus vastavuoroisuudesta: Kun ulkomailta saadaan tarjolle jotain arvokasta ja omintakeista, on hyvä että olisi jotain omintakeista ja arvokasta jota tarjota tilalle. Tätä kautta humanismin suvaitsevaisuus ei tarkoita nöyristelyä muiden edessä, ja sitä että ottaa vastaan kaiken mitä tarjotaan. Se ei tarkoita relativismia, jossa kaikki kelpaa. Se ei tarkoita myöskään monissa dogmaattisissa ideologioissa harrastettua sietämistä, jossa "väärää mieltä olevia" kestetäään säälillä, samalla kun ollaan ylpeitä omasta ideologisesta oikeassaoloylemmyydestä.

Jos minun olisi tiivistettävä moderni humanismi, lainaisin kuuluisien filosofien sijasta Markus Kajoa. Sillä hän ei tarjoa korulauseita ja pehmeää idealismia ja termipuuroa, vaan jotain varsin ymmärrettävää ja konkreettista: Hän kirjoittaa "Kettusen paluu:Ihmisen käsikirjassa" seuraavasti:

"Jokainen ihmisyksilö on maailmankaikkeudessa ainoalaatuinen, mistä seuraa, että jokainen ihmisyksilö on kaikki elämänsä päivät loppujen lopuksi yksin; samanlaista kaveria ei löydy mistään. Yksinäisin ihminen on aamuyöllä.
Tämän ihmisyyteen kuuluvan yksinäisyyden hyväksyy kun tajuaa, että jokaisella ihmisellä on tukenaan sisin, ydin, joka on loppujen lopuksi ainakin itseä kohtaan kiltti ja hyvää tarkoittava. Kun yksinäisyytensä, ytimensä on kohdannut, turha elämän tarkoituksen etsiminen loppuu.
Näin syntyy aiempaa mutkattomampi suhde olemiseen ja kaikkeuteen ja aikaa jää muuhunkin, esim. pyörälä ajeluun tai siihen, että sanoo pimeässä makuuhuoneessa äkkiä, ilman mitään syytä tai asiayhteyttä, sängyssä jo melkein nukahtaneelle puolisolleen reippaasti: Turtle-wax!"

Jumalankiellosta - ja hieman lusikoidenkin.

"kyllä nuo lauseet sittenkin koskevat Jumalan olemassaoloa. Eihän mitään tuollaisia ajatuksia tai ongelmia voisi syntyä, jos Jumalaa ei ensin olisi olemassa. Tarvitseeko ihminen Jumalaa maailmansa selittämiseen?" ... "Nuo kysymykset syntyvät vain siitä, että kuvattu asia on ensin olemassa, ja sitten me pohdimme omaa suhdettamme siihen. Jos asiaa ei olisi olemassa, koko ajatus olisi täysin turha ja järjetön. Jumalan kieltäminen tai väittäminen tarpeettomaksi vahvimpia todisteita Jumalan puolesta. Jumala on niin vahvasti olemassa, että ihmisen täytyy jopa kapinoida vastaan."
(Eero Ojanen, "Mitä Aristoteles on minulle opettanut", sivut 80-81)

Otin yllä olevan lainauksen esille, koska se on melko yleinen. Ja se on itse asiassa liitoksissa ihan mielenkiintoisiin asioihin.

Keskeisin on tietysti loogisen lauseen suhde todellisuuteen. Sekä kuviteltavissa olevan ja aidon välinen ero. Se, että jokin on loogisesti hyväksyttävä, eli totuusarvolta pätevä päättely, on myös muistettava totuusehtojen mahdollisuus. Jumalan olemassaolo on siis olemassa mahdollisuutena loogisessa mielessä. Ja tämä ei välttämättä ole sama asia kuin oleminen myös muutoin. Määritelmän olemassaolo ei viittaa aktuaaliseen olemassaoloon - ja tämän vuoksi meidän ei tarvitse pelätä kentaureja matkallamme kotiin. Mielikuvan totuusarvo ja todellisuuden totuusehto ovat eri asioita. Jokainen tunnistaa tämän eron ja siksi Daniil Harmsin novellissa "Tarinoita Himmelkumovista" tuntuu tapahtuvan epälooginen asia: "Piipputupakka loppui eikä Himmelkumovilla ollut mitään poltettavaa. Hän imeskeli tyhjää piippua, mutta se vain lisäsi tuskaa. Näin kului parisen tuntia. Sitten piipputupakka ilmestyi." Mielessä oleva määrittely omassa piipussa olevasta tupakasta on sama kuin aito tupakka.

On tärkeää muistaa että meillä on kahdenlaista suhdetta asioihin. Molemmat niistä ovat relevantteja: Mietimme olemassa olevaa ja suhdettamme siihen. Ja mietimme mitä ei ole, ja suhdettamme siihen.

Tästä saa mielenkiintoisen huomion "Matrixista". Siinähän "There is no spoon" -huomio oli tärkeä. Moni mystikko on iloinnut siitä että tässä on takana syvä totuus. Heistä elokuva muistutti että henkisempi ja aidompi ja todellisempi totuus oli bittien ulkopuolella. Harva kuitenkaan esitti että lusikan kieltäminen jotenkin varmistaisi lusikan olemassaolon. Se osoitti että lusikka on vain illuusio. Suhde tämän mietintään oli hyvin tärkeä, ainakin juonen etenemisen kannalta. On mielenkiintoista että lusikoiden kyseenalaistamiseen suhtaudutaan kevyemmin ja sallivammin kuin Jumalan kyseenalaistamiseen.

Tämä kertoo jotain olennaista takana olevista asenteista.

Syy on se, että itse "kielto vahvistaa" -argumentti ei itse asiassa rakenteensa vuoksi vakuuta ketään. Se hyväksytään jos ja vain jos sinulla on asiaan liittyvä sokea piste. Eli hyväksyt asian muutenkin, ja puolustat sitä niin puupäisesti että mikä tahansa pönkkä kelpaa. Oman identiteetin suhde olemassaoloon on mietitty ja siihen vahvasti sidottu. Maailmankuva ei kestäisi muutosta tässä asiassa. Siksi se tuntuu vakuuttavalta vasta kun Jumalan olemassaolo on itsestäänselvyys jota ei voi eikä saa kyseenalaistaa.

Asiantila on helppo huomata esimerkiksi siinä miten argumentteja ei käytetä samankaltaisissa tilanteissa: Tämänlaatuista argumentaatiota ei oikeastaan sovelleta mihinkään muuhun kuin Jumalakysymykseen. Esimerkiksi tästä voisi ottaa jutun jossa kerroin Ryösön reagoinnista "darwinkala -puskuritarraan" Hän vastustaa evolutionismia, koska ei usko evoluutioon. On siis jokin evoluutio jolla on totuusarvo ja totuusehto. Olisi toki tavattoman helppoa muistuttaa että tosiasiassa reagoinnin tarve johtuisi psykologisesta tunteesta. Siitä että tietää että on väärässä. Tämä olisi kuitenkin nihilointia. Tällä tavalla voidaan aina rakentaa kritiikki -immuniteetti, kun vastustus vain tukee itse asiaa. Tosiasiassa Ryösö vastustaa evoluutiota koska ei usko että evoluutiota on muuna kuin ideologisena konstruktiona. Ja koska hän näkee että evolutionismi vaikuttaa maailmassa. Hän on ehkä epäonnistunut evoluution totuusehdon arvioinnissa, mutta muuta osin hänen toiminnassaan ei ole mitään irrationaalista.

En näe että Ryösö kokisi että "evoluutio on niin vahvasti olemassa että sitä vastaan täytyy ihan kapinoida." - Ei vaikka taikasana "alitajuinen" iskettäisiin mukaan ad hoc -selityksenä sille miksi Ryösön kokemukset lienevät erilaisia.

Itse asiassa tähän liittyy jännittävä yhteys. Yhteys saadaan nihilismin kautta. Ateisteihin liitetään usein sana "nihilismi". Vihainen nihilistihän olisi eräänlainen oksymoroni. Jos ateisti ei siis reagoi ja kiellä aktiivisesti, hänet katsotaan nihilistiksi. Ja tätä taas pidetään pahana asiana jo sellaisenaan. Jos hän on aktiivi, hän kapinoi ja Jumalalla on tässä mahtava valta. Tässäkin kohden on kyseessä se, että rakennetaan tilanne jossa pelin henki on "Kruuna - minä voitan, klaava - sinä häviät". Lakitermien : Epäilty on automaattisesti jo tuomittu. Systeemin merkitys on vain löytää miten hän on syyllinen. Syyttömyysmahdollisuutta ei sallita.

Kuitenkin vastustamisen intoon täytyy olla syy. Jostain syystä olemassaolottomuus on ateisteille kovin merkittävä asia. Tätä näkemystä puolustetaan kovasti. Ateisti ei siis ole nihilisti, vaan kokee että tällä asiantilalla on merkitystä. Tätä kautta päästään kätevästi siihen kapinointien syyhyn.

Ideologia ja ideologian kannattajien vaikutusvalta ja heidän uskomustensa totuusarvo eivät ole sama asia. Kiistäminen ei välttämättä olekaan tukea. Syy on hyvin yksinkertainen : Ihmisen ei tarvitse uskoa evoluutioon uskoakseen evoluutikoihin. Ihmisen ei tarvitse uskoa Jumalaan uskoakseen uskontojen olemassaoloon. Jos nykyään kiistää Isiksen, ei tästä saa aikaan kovin suurta tunnekuohua, koska kaikki ovat samanmielisiä asiasta. Tämä Jumala on jäänyt historian lehdille. Tämä ei siksi vaadi mitään kapinointia. Jos kuitenkin perustaisin Isiskultin, joka saisi suosiota, ja joka alkaisi pitämään aamunavauksia kouluissa, kieltämään lastenvaippojen myyntiä ja ostoa, komentaisi kaikki vuosittaiseen Isiksen palveluun ja pistäisi balsamoinnin kouluaineeksi, se alkaisi saamaan vastareaktiota. Isiksen totuusarvo ei muutu mihinkään. Mutta suhde hänen seuraajiinsa on pohdittava sitäkin tarkemmin. Suuri syy on siinä että Isiksen seuraajat käyttäisivät tässä yllä mainitussa tilanteessa valtaa. He olisivat sen verran ylimielisiä että määrittäisivät oman arvonsa myös muille: He vaikuttavat esimerkissä sen verran paljon että käytännössä sitä ei voi välttää. Kaikkien olisi pakko ottaa heihin kantaa, koska instituutioon törmää lähes yhtä varmasti kuin gravitaatioon.

Jumalan olemassaolokysymys herättää tunteita siksi että se ei ole tyhjiössä oleva totuusarvoväite. Siihen on liitetty ideologiaa, toimintaa, arvoja, normeja ja käskyjä. Uskonto on ideologia joka hallitsee. Uskontokysymys on ennen ollut hegemonia, eli itsestäänselvyys, jota ei saa kritisoida. Ja tätä kautta sen ei ole aikaisemmin tarvinnut puolustaa itseään mitenkään. Ilman erimielistä ei ole diskurssia, ja taisteluun tarvitaan toinen osapuoli, vihollinen. Erimielisyyden vuoksi sen kannattajista osa kuitenkin puolustautuu raivokkaasti ja kohtaa vastaraivokkuutta. Kyseessä ei enää ole hegemonia -asemasta. Kaipuu hegemonia -aikoihin kertoo siitä että eri vaihtoehtojen punnitseminen on heistä automaattisesti huono asia. Toki eri vaihtoehtojen punnitsemisessa on erimielisyys, kina ja konfliktin ja jännitteen paikka. Ja kaikkien yksimielisyyteen panostamisessa on helpommin harmonisuutta ja ykseyttä. Se ei silti ole filosofiassa tai tieteessä kovin rakentavaa.

Kun puhutaan olemassaolosta, voi olla loogista sanoa että Jumala on olemassa määriteltynä kappaleena. (Toki transsendentin ystävät ovat tästä varmasti erimielisiä.) Tämä ei tarkoita että sillä olisi vaikutusta kehenkään. Jumala voi olla ideologian kautta vaikuttava määritelty normisto. Tämä ei tarkoita että normien takana oleva yliluonnollinen olisi konkreettisesti olemassa.

Todellinen skotti.

Paholaisen Asianajajan blogissa oli mielenkiintoinen moraaliaiheinen keskustelu. Aiheena on pohjimmiltaan se, voidaanko ateisteja ja teistejä syyttää pahoista teoista, ja millä ehdoin.

Käsitellyssä Ojasen mielipidekirjoituksessa ateistejen uskontokritiikissä on ongelmana tietty se, minkä Ojanen tuo esiin sanessaan

'"On väärin syyttää ateismia sosialististen maiden julmuuksista", kirjoittaa Kantola. Silloin on yhtä väärin syyttää kristinuskoa niistä julmuuksista, joita sen nimissä on tehty. Eiväthän ne ole kristinuskon sanoman mukaisia.'

Tässä viitataan tietysti vanhaan kunnon "no true scotsman" -virheargumenttiin. Uuden ateismin mukaan kommunistien hirmuteot eivät olleet "tieteellistä ateismia", he seurasivat ateismia tavalla jota ei voi yleistää ateisteihin. Samoin uskovaiset tietenkin muistuttavat siitä että noitavainot eivät ole kristillisiä, niiden tekijät vain olivat kristittyjä. Tällä argumentilla on ongelmana tietenkin se, että jos sitä voitaisiin aina soveltaa, missään oloissa mitään ismiä ei saataisi tilille. "yksikään todellinen skotti" voisi aina tarjota pakotien. Pahaa tehneet edustivat ehkä 99% ismistä, mutta aina vain kaikuisi "hei, ei saa yleistää"! Ongelmana on tietysti se, että niin kauan kuin emme puhu aivan samasta kohteesta, voidaan aina löytää jokin ero. Ja tähän eroon voidaan aina viitata, jotta saataisiin eroteltua henkilö. "Yhteenkään todelliseen skottiin" saadaan siis aina jopa jonkinlainen eroon perustuva perustelu.

Toisaalta emme voi vain leimata millä tahansa yhteneväisellä piirteellä. Muutoin päädymme helposti siihen, että "Stalinilla oli viikset, Hitlerillä oli viikset. Siksi kaikki viiksekkäät ihmiset ovat pahoja." Tietenkään näin ei voi olla. Voisimme "ad hominemittaa" ~ herjata, lähes ketä tahansa missä tilanteissa tahansa. Vanhan analogiaongelman mukaan lähes miltä tahansa asioilta voidaan löytää yhteisiä piirteitä. (Vähintään se, että ne ovat molemmat olemassa tai koostuvat atomeista.) Käytännön esimerkkinä tästä on tietysti vanha kunnon "hitlerkortti". On suorastaan sääntö, "Godwinin laki" , jonka mukaan hitlerkortti pelataan jokaikisessä foorumien keskusteluketjussa jossain vaiheessa. Joku syyttää aina toista rinnastamalla tämän natseihin. Perusteet tälle eivät ole aina päteviä, tai sitten olisimme kaikki todella pahoja. Itse asiassa tämä on niin vahva ilmiö, että käytännössä tämän "natsikortin" käyttäminen johtaa uskottavuuden romahtamiseen ja yleiseen ivanauruun jopa maallikoiden foorumeilla.

Voidaan kuitenkin sanoa pääsääntö; "Normaalisti tuomitsemme natsiaatteen aatteena. Emme kuitenkaan tuomitse kaikkia joihin isketään natsianalogialla."

Lähestyn tätä asiaa sitä kautta, että on olemassa oppeja joilla on moraalinen järjestelmä ja sellaisia, joilla sitä ei ole. Karkeimmillaan jako menee uskontoon liittyen siten, että on olemassa sellaisia jotka uskovat Jumalaan ja sellaisia jotka eivät usko. (Sitten on agnostikkoja.) Teismillä ei kuitenkaan ole itsessään minkäänlaista moraalista sisältöä. Teisteistä voitaisiin mainita esimerkiksi tugeenit, jotka olivat hindulaisia Kalin palvojia, joista oli Jumalan tahto ja oikein kuristaa ja ryöstömurhata ihmisiä. Samoin ateismilla ei ole minkäänlaista moraalista sisältöä. (Kuten ei agnostismillakaan.)

Tämä karkea jako on otettava huomioon, koska vastakkain usein asetetaan kristinusko ja ateismi. Vaikka parempi asettelu on laajuuden ja sisällön karkeuden mukaan. Vastakkain on pohjimmiltaan teismi ja ateismi.

Ateisteja on tietenkin syytetty tästä "amoralisuudesta" siten, että se ei sisällä mitään. Vastaava tietysti koskee myös teismiä. Molemmissa moraali jätetään yksilöiden harkinnan varaan, ateismissa henkilö pistetään rakentamaan se joko yksin tai ryhmässä, uskonnossa hänet taas pistetään valitsemaan se uskonto jonka moraaliin uskoo. Toki usein uskonnolliset perinteet ovat johtaneet siihen että henkilö vain ajautuu siihen mihin hänen vanhempansa ovat uskoneet. Lisäongemia teismille seuraa tietysti siitä, että edes uskonnon valitseminen ei suinkaan anna selkeitä moraalisia ohjeita. Ei tarvitse kovin syvältä raaputtaa kun huomaa että kristittyjen kesken on suuria teologisia kiistoja mitä ihmeellisimmistä asioista. Ihmiset ovat asioista ihan eri mieltä. Pintapuolisesti naispappeus ja homoliitot ovat yksi esimerkki, mutta vaikka mentäisiin kirjaimellisiinkin Raamatuntulkintoihin, huomataan että lahkoa on jos jonkinlaista. Osa ei odota ihmeitä, koska uskossa suurinta on usko, jota vastaan ihmeet iskevät. Osalle ihmeet ovat armo. Osalle tosi uskovaa seuraavat ihmeet ja parantumiset. Samoin moraalisuuskysymyksiin on erilaisia, keskenään ristiriitaisia, tulkintoja eri lahkoissa ja uskonryhmissä. Voidaan sanoa, että esimerkiksi helluntailaisilla on sisällään selvät ja aika tarkat moraaliset käyttäytymisohjeet siitä, mikä on oikein ja väärin. Samoin monilla muilla itsensä kristillisinä pitävillä on omia käsityksiään. Monet opetuksista ovat kuitenkin täysin ristiriidassa keskenään. (Paholaisen asianajajan blogissa rinnastettiin hyvin erilaiset "yhteys" ja "lestadiolaisuus" -liikkeet.)

Ateistejen ongelmana tässä kohden on tietenkin se, että esimerkiksi kommunismi oli aidosti ateistinen. Se oli käytännössä toki henkilökultti, mutta se kiisti Jumalan. Kommunismi oli kiistatta ateismia, peräti "vahvaa ateismia". Sillä oli myös tietyt moraalisäännöt, joita oli seurattava. Kommunistilla oli valinnanvapautta näissä kohdin suunnilleen saman verran kuin jollain uskonnon seuraajalla. Tämä ateisti ei siis suinkaan "ollut amoraalinen, moraalinormistoton", voidaan jopa sanoa että se oli "moraaliton, koska se sisälsi pahan moraalinormiston". Tässä muodossaan se on siis rinnastettavissa esimerkiksi helluntailaisiin.

Tästä voidaankin saada jonkinlainen pääsääntö, jota olen tässä hieman ajanut takaa. Emme voi syyttää kaikkia teistejä mistä tahansa uskovaisten pahoista teoista. Emme voi syyttää kristittyjä tugeenien teoista. Ja jos hän ei seuraa keskiaikaista katolilaisuutta, häntä ei voida syyttää noitavainoistakaan. Koska hänellä on eri moraalinormisto. Sen sijaan Nigerialaista uskonryhmää, joka tappaa lapsia kristillisen moraalin nimeen, voidaan täysin syyttää pahoista teoistaan. (Tosin tämä ei tietenkään yllä suomalaisiin kristittyihin koska heistä nämä teot ovat kammottavia.) Samasta syystä "uusateismi"/(Leikkimielisesti "Dawkins-Harris-Hitchenismi"), johon ei kuulu kommunismi tai henkilönpalvonta, ei ole rinnastettavissa natsien holokaustiin tai eugeniikkaan. (Hieman samaan tapaan kuin sosiaalidemokraatteja tai vasemmistolaisia ei voida syyttää neuvostoliiton kommunistien teoista tai rinnastaa heitä keskenään.)

Aatteet on siis tuomittava hänen seuraamiensa moraalinormistojen vuoksi. Ei sen mukaan mihin se ei ota kantaa. Taidemaalausryhmä joka ei erikseen visiiteillä kiellä murhaamasta ei ole syyllinen jos joku sen jäsen murhaa. Sen sijaan jos taidemaalauskurssissa käsketään murhaamaan aitoja ruumiita, jotta saadaan piiriin jännittävää ja elävää ja ronskia maalattavaa mallia, sitä voidaan aivan täysin syyttää.

Yksilötasolla tilanne on oikeastaan hieman helpompi; Voidaan oikeastaan sanoa, että natsikorttia on syytä heittää vasta, kun henkilö ei koe sitä loukkauksena, vaan ei erota että siinä olisi jotain pahaa. Jos ateisti raivostuu siitä että häntä syytetään rotuvainosta, se johtunee siitä että hän ei kannata rotuvainoja. Samoin jos uskovainen raivostuu siitä, että häntä syytetään keskiajan noitavainoista, syynä lienee se että hän ei em. noitavainoja kannata.