Seksuaalisen valitsijan manifesti

Hysteria -sanan etymologia tulee kreikasta, sanasta hystera joka viittaa naisen kohtuun. Syy oli se, että hysteria nähtiin nimenomaan naiselle kuuluvana luonnollisena ilmiönä. Kyseessä oli naisen luonne ja olemus, naisen biologia. Itse asiassa pelkästään naisille tyypiteltyä hysteerisyyttä diagnosoitiin ja parannettiin euroopassa satoja vuosia.

Huipentumaksi voitaisiin laittaa huvittava yksityiskohta viktoriaanisesta yhteiskunnasta, jota ohessa oleva kuva (vuodelta 1860) esittää. Sivistyneet lääketieteen tohtorit vakavasti käsittelivät tätä naisille kuuluvaa ilmiötä sille kuuluvalla vakavuudella. ; Naisten hysteerisyyttä haluttiin parantaa ja siksi lääkärit huuhtoivat naisten kohtua vesisuihkulla. Tätä jatkettiin kunnes potilas sai hysterical paroxysmin. Sama maaginen ilmiö voitiin suorittaa myös manuaalisella hieronnalla. Nykyaikaiset ihmiset kutsuisivat tätä erityistä lääketieteellistä tilaa arkisesti orgasmiksi.

Nykyaikana hysteerisyyden liittäminen pelkkiin naisiin olisi luonnollisesti huvittavaa. Ainakin minä saan omituista, perverssiä, mielihyvää ajatuksesta siitä että viktoriaanisena aikana oli hyvinpalkattuja gigoloita tai rattopoikia, joita kutsuttiin lähellä nimellä lääketieteen tohtori. On statusrajoja räjäyttävää kun prostituutiota tehdään tohtorin papereilla.

Vaikka menneille ajoille on hauskaa naureskella, ja kokea jonkinlaista tietämyksen muuttumisen kautta syntyvää anakronistista älyllistä ylenkatsetta, on tässä on kuitenkin luonnollisesti myös vakavampia kulmia.

Hamilon "skeptikon päiväkirjassa" kerrottiin miten Norja on lakkauttanut naistutkimuksen tukemisen. Hamilo nostaa esiin sen, että tutkijat sivuuttavat biologian. Hän muistuttaa että biologian sensuuri on ollut niin vallitsevaa että esimerkiksi temperamentin tutkimuksestaan tunnettu Keltinkangas-Järvinen ei saanut hyväksyntää menestyksestään huolimatta.

Voisin tietysti olla tästä iloinen - ellen sitten olisi samaa mieltä kuin Nussbaum, joka näkee humanistisilla aloilla olevan vaikutuksia yhteiskunnalliseen asenteeseen. Eli taideaineet ovat yhteiskunnallisesti perusteltuja. Ja lisäksi vahvasti E. O. Wilsonin kannalla ; Hänhän, vaikka onkin vahvasti biologisen ihmiskuvan kannattaja ja sitä mieltä että postmodernit näkemykset ovat perustaltaan heppoisia, myös sitä mieltä että niiden olemassaolo on keskustelunaktivointi. Kun kuvaamme miksi nämä uudet ja ihmeelliset ja luovat näkemykset ovat väärässä, saamme matkan varrella lisäymmärrystä itse asiasta. Näin olemassaolo voidaan nähdä hyväksyttävänä.

Näyttää siltä että keskustelu aiheesta on ylipäätään muuallakin kiinnittänyt huomiota aiheeseen metodin sijasta. Siksi naistutkimuksen kohdalla puhutaan aina "nature vs. nurture" -kiistasta. Tai oikeastaan siitä miten paljon ympäristö ja miten paljon perimä vaikuttavat. - Eli kysymys tiivistyy karkeimmillaan kysymykseen siitä "Onko ihminen jokin jossa seksuaalivalinta manifestoituu vai onko ihminen pohjimmiltaan täysin vapaa ja että biologiakuvasta vapautumiseen tarvitaan jonkinlaista seksuaalisen valitsijan manifestia?"

Tässä on toki loistavaa muistaa Kari Tikkasen tavoin että että biologian sivuuttaminen on hieman kuten ""Biologiaa on muuten sovellettu niinkin hämärästi" .."en ole kiinnostunut biologiasta". Entäs jos sillanrakentaja ja rakennusalan tutkija pitäisivät fysiikka ja kemiaa reduktionistisena humbuugina ? Ei heidän tarvitse kamalasti kiinnostua näistä aloista, mutta oletan, ettei hän ole ainakaan *tietämätön* tuulen, gravitaation, värähtelyjen jne fysiikasta ja rapatumisten jne kemiasta, jotka vaikuttavat siltoihin ja rakenteisiin. Ihan riippumatta siitä mihin ihmiskunnan hullutuksiin fysiikkaa ja kemiaa myös on käytetty." ja täydentää sitä Laasasen kommentilla "Tietenkin konstruktionistista tutkimustakin voi tehdä, mutta oleellisinta olisi silloin pidättäytyä esittämästä väitteitä, joiden oikeellisuuden selvittämiseksi tarvittaisiin biologisia tutkimuksia.". Tämän jälkeen voisi myös kontekstisoida postmodernistien kritiikit avomielisyydestä ja kaikkien vaihtoehtojen huomioimisesta ja biologisen determinismin kauheuksista lausunnolla ""Pitäisikö liiaksi lääkkeisiin keskittyneille biokemisteille vastata samoin, mikäli nämä eivät ota ollenkaan ympäristövaikutuksia huomioon (tai vaikkapa genetiikan ja ympäristön välistä vuorovaikutusta)?" Pitäisi, mutta onneksi sellaisia ei olemassa. On vain interaktionisteja, jotka ottavat huomioon sekä ympäristön että biologiset tekijät, ja sitten ympäristödeterministejä. Jälkimmäiset voisi potkia pois."

Samalla olisi hyvä muistaa myös se, että reduktionismi ei tarkoita samaa kuin reduktiopakko. Moni ajattelee että jos asia redusoituu johonkin ilmiöön, sille pitäisi tehdä niin. Kuitenkin ainakin minä pidän varsin kätevänä sitä että jos tutkin kaupunkipulujen parveilukäyttäytymistä etologin silmin, niin silloin nimenomaan en redusoi puluja kvanttimöykyiksi asti tai mieti minkälaisia kemiallisia reaktioita puluissa tapahtuu kun ne esimerkiksi tappelevat keskenään.

Tämä ei kuitenkaan ole riittävää. Sillä, kuten antamani viktoriaaninen mielenterveystyö ja naisterapia näyttää, myös näkemys biologisesta erosta voi perustua ns. bullshittiin. Pelkkä kannanotto "nature vs. nurture" -kiistaan ei siksi ole se olennaisin asia. Suurimmat ongelmat ovat itse metodologiassa. Tieto naisten biologiasta oli väite, joka perustui vanhoihin näkemyksiin ja johon voitiin saada auktoriteetteja viittaamalla sekä antiikin ajan viisaisiin ja sen ajan tohtoreihin. Lähdeviitteistämällä vahvistettu tutkimaton väite ihmisen luonteesta oli se, joka on ytimessä.

Ja tämä tekee viktoriaanisen ajan sormileikeistä "nature" lähtökohtaan keskittynyttä jäsentämistä joka on menetelmiltään hyvin samanlainen kuin mitä nimenomaan "nurture" -näkemystä ajavat ihmiset harjoittavat tätänykyä. Biologiassa tämänlaiset kysymykset voidaan testata ja sitä voidaankin pitää tehokkaimpana - kenties ainoana - keinona kyseenaalaistaa ja jopa totaalisesti kiistää esimerkiksi ajatus naisen erityislaatuisesta hysteerisyydestä. (Muutoin voitaisiinkin viitata "eri näkemyksiin" tai moittia että toinen sortaa tiettyä katsantotapaa maailmankuvallisin syin.)

Tämä huomio lienee olennainen koska
1: Yllättävän monesti postmodernistit katsovat provenienssiin ja sitaatteihin ja tätä kautta he voivat itse asiassa pelätä että biologinen sukupuolisuuskuva johtaisi nimenomaan tämänlaisiin viktoriaanisiin ylilyönteihin. Eli että biologinen ihmiskuva johtaisi auttamattomasti tämänlaisiin väärinkäytöksiin ja olisi tätä kautta paitsi tiedollisesti kyseenalaista, niin lisäksi myös epäeettistä. Kun tosiasiassa biologian mukaanotto sukupuolentutkimukseen voi olla ainut keino olla tekemättä senkaltaisia virheitä.
2: Aina silloin tällöin vastaan tulee ihminen joka ajattelee että pelkästään se, että hän esittää jonkun asian olevan "luonnollisesti" maskuliinista tai feminiinistä oikeuttaa siihen että ei ole postmodernisti tai että ei käytä postmodernisteille tyypillistä huonoa ajattelua. Eli se että biologiaa on oikein käyttää ei riitä olisi hyvä huomata että sitä sitä mukaan otettua tietoa tulisi käsitellä huolella, eli tulisi käyttää biologiaa oikein.

En siksi olisikaan niinkään ajamassa naistutkimuksen (virallisesti suomessa sukupuolentutkimus) totaalikieltoa. En toki usko että "hiljaa sisältäpäin muuttamalla" postmoderni kenttä oikeasti muuttaa. Konfliktin lakaisu maton alle ja se että antaa jokaisen puuhata mitä tahansa nonsenseä ei todellakaan paranna laatua. Sen sijaan uskon että naistutkimuksesta olisi karsittava naurettavimpia sivujuonteita. Niitä jotka näyttävät nykytiedon silmissä yhtä naurettavilta kuin ne viktoriaaniset alapesut.

Kypsyminen

Lapsena sitä ajatteli että aikuisena olisi jotenkin erilainen. Kuitenkin ainakin minun kohdalla kasvaminen on tarkoittanut lähinnä kokoa. Ja kypsyminen sitä että teiniangsti on kypsynyt eksistentiaaliseksi ahdistukseksi. Uskallan sanoa että perusta on pysynyt yllättävänkin samana. Olen tosin kenties iän mittaan keksinyt paremmat tekosyyt toimilleni. Odotan silti yhä että olisin jotenkin erilainen.

Joskus sitä kokee että olisi aikuistunut jotenkin. Sitten vain tapahtuu jotain irrelevanttia joka häiritsee tätä tunnetta. Kutsutaan niitä nyt vaikkapa niiden vakiintuneella nimellä tosiasioiksi.

Tapasin tänään aivan yllättäen vanhan ystäväni Suvi Harjun. Yritimme kartoittaa menemisiämme. Se sujuikin melko hyvin ja saimme molemmat puhua paljon maailman tärkeimmistä asioista, itsestämme. Hän päätyi selittämään minulle miten olen aina ihan samanlainen.

Ja miten hän pitää minusta aina samaan tapaan kuin pitää paranormaaleja ilmiöitä mielenkiintoisena. Jaan hänelle saman kategorian avaruusolentojen ja kummitusten kanssa. Se on tärkeä paikka. Outouteni on ehkä jonkinlainen pysyväisyyden pysäkki. Jotain turvallista ja muuttumatonta. Olen ehkä kypsynyt, mutta en ole erilainen persoona.

Tosin hänelle asti eksistentiaalinen angstini ei ilmene, eikä ole koskaan ilmennytkään. Hän pitää minua enemmänkin kaikesta huvittuneena veikkona jolle maailma ei ole koskaan "niin paha". Minulle syy optimismiin on siinä että pahentamisen varaa on aina, voin keksiä mikä vielä voisi mennä pieleen. Hänelle se ilmenee jopa optimismina.

Temperamentti on tässä kohden mielenkiintoinen käsite nostaa esille. Temperamentti kun tarkoittaa käytöstyyppiä, jossa kartottuu henkilölle tyypillinen reagointitapa. Muut ihmiset näkyvät meille helposti temperamenttityyppeinä, koska emme koe heidän tunteitaan vaan näemme heidän toimintaansa. Joku voi olla vaikkapa äksy. Liisa Keltikangas-Järvinen, Katri Räikkönen ja Sampsa Puttonen kirjoittivat siitä miten "Temperamentti on pysyvä ominaisuus.". jossa pohjalla on biologia, ei kasvatus. "Temperamentti on sidoksissa aivorakenteisiin ja fysiologiaan. Yhteys on niin voimakas, että pienen vauvan temperamentti ilmenee fysiologisina prosesseina, ei vielä psyykkisinä. Tästä syystä temperamenttia kutsutaan persoonallisuuden biologiseksi pohjaksi." Toki olemme kasvatuksenkin tulosta sillä "Kasvatus ja ympäristö muokkaavat synnynnäisestä temperamentista persoonallisuuden."

On hyvä miettiä sitä että maailmassa meille tapahtuvat asiat vaikuttavat siihen miten koemme maailman. Mutta on myös puoli joka vaikuttaa sitä kautta miten tulkitsemme tapahtumat, ja tämä vaikuttaa yhtä paljon. Tunteiden ohjaaminen ja hallinta ei ole kovin helppoa. Ne ohjaavat ja värittävät elämämme tapahtumia.

On tavallaan lohdullista ajatella, että eksistentiaalinen tuska on osa minua, ei pelkästään jotain jota maailma on pakottanut minuun. Että se ei ole mikään kasvatuksen syy vaan olemukseni seuraus.