Schaumanista ja ihailijoistaan

Kesäkuun 16. päivä 2015 tuli kuluneeksi 111 vuotta Eugen Schaumanin kuolemasta. Siinä missä monet maailmanhistorian merkittävät laukaukset tunnetaan nimellä - kuten Sarajevon laukaukset tai Mainilan laukaukset - on Schaumanin kuolema lähinnä "laukaukset jotka tappoivat Bobrikovin". 111 -vuotispäivät, "yhtä vajaat sentaalijuhlat", eivät jääneet huomaamatta, vaikka tilanne onkin absurdi ja vertautuu siihen että kunnioitettaisiin Lincolnin ampunutta Boothia.

Sillä erolla että Booth tarvitsi kohteeseensa osumiseen vähemmän luoteja ja teki niillä murhaavampaa jälkeä. Ja Booth oli tiettävästi kyvykäs näyttelijä kun taas Schauman ei ollut kyvykäs oikein missään.

Kuvassa älykkäintä on koiran ilme.
(Sen sijaan Schaumanin vertaaminen
koiraan esim väittäen että hän on
kuvassa vasemmalla loukkaisi koiria.)

Jostain syystä huomio on siirtynyt siihen kuka on ja ei ole natsi eikä siihen tärkeään ja keskeiseen pääasiaan. Eli siihen että Eugen Schauman oli elämässään epäonnistunut luuseri joka ansaitsi mainetta vähintään yhtä väenväkisellä yrittämisellä kuin pahimmat BB -taloon tunkevat pyrkyrit. Kunniaa tässä ei ole. Poliittisen henkilön attentaatti ei ole rohkeaa soturitoimintaa tai muutenkaan minkään kunnioituksen arvoinen. Schauman kirjoitti nimensä historiaan vain kahden avuttoman ihmisen murhalla. (Joskin Bobrikovin avuttomuus oli kieltämättä sortiltaan erilaista kuin Schaumanin itsensä.) Näistä vain toinen voidaan nähdä kunniakkaaksi teoksi, jonkinlaiseksi terveen itsetuntemuksen osoitukseksi, jonkinlaiseksi hopeareunukseksi muuten synkässä mutta muutoin ilmeisen satamiskyvyttömässä pilvessä. Joksikin joka muistuttaa että kaikessa pahassakin on hyvää ja että esimerkiksi Adolf Hitler teki jotain maanmainiota ampuessaan Adolf Hitlerin.

Mielestäni Schauman ei edes ansaitse hautakiveä. Hän ei ole edes muistamisen arvoinen. Paitsi siinä mielessä että hänestä voisi tehdä elokuvia jotka mukailisivat sellaista klassikkoelokuvaa kuin "The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford". Terve ihminen voisi muistaa sortokautta toisella tavalla. Pyrkimällä hienostuneeseen tilanteen muistamiseen. Mutta tietenkin moni maassamme sen sijaan katsoi paremmaksi häpäistä sortoajan muistoa ylistämällä kunnioitetuksi sankariksi kurjaa assassiinia murhaajaa, mokomaa luihua, verenhimoista pikkuterroristia, joka ei osannut edes ampua lähietäisyydeltä. Hän käytti viisi luotia, joista osa meni totaalisen hukkaan. Etäisyyttä ei ollut paljon. Jos salamurha on halveksuttava niin se, että sitä suorittaessa demonstroi tämän tasoista tarkk'ampumisen taiteen hallintaa jotenkin lyö lukkoon sen teeman mitä ylipäätään tarkoitti olla Eugen Schauman.

Ja jos miettii että minkälaisia ovat ihmiset jotka tietoisesti valitsevat idolikseen yhtä ilmiselvällä ja kyseenalaistamattomalla tavalla läpimädän ihmisen ja glorifioivat hänen haisevan limaisen muistonsa, niin. No.... Siis.... Niin.... Kun monia nykyisiä uusnatseja katsoo, ei ole ihme että samastuvat moiseen. Timo Hännikäinen taas tuskin on natsi, mutta hän varmasti samastuu Schaumaniin kirjaksi asti taipuneen naismenestyksensä kautta.

Eugen

Kirjoitin hikipedian eugeniikka -artikkelin kuin ilmiö käsittelisi Eugen Schaumania. Kyseessä on tietenkin "sattuma". Sillä eugeniikan nimi ei tule kenenkään nimestä, vaan kreikan sanasta εὐγενής, hyväsyntyinen. (Tosin nimi yleistyi valtavasti juuri eugeniikan kautta, joten näiden kahden välillä tosiasiassa on epäsuora yhteys.) Asiassa on kuitenkin myös jännittävä yhteys tahoon joka nykyään kannattaa rotuoppeja, ja nimenomaan Suomen kontekstissa.

Eugen Schaumanilla ja Nikolai Bobrikovilla on nimittäin jotenkin oleellisen tärkeä osa kotimaisessa patriotismissa. Kun Olli Immonen poseerasi, lehdistö kiinnitti huomiota seuraan, eli uusnatseihin. Ja olipa mukana muutakin hauskaa seuraa "Paikalla oli myös Sarastus-verkkolehteä toimittava kirjailija Timo Hännikäinen, joka piti puheen Schaumanin haudalla, sekä Espoon kaupunginvaltuutettu ja Suomen Sisu -aktiivi Teemu Lahtinen."

Minua innosti enemmän lokaatio, Eugen Schaumanin hauta. Jopa maltillisemmat perussuomalaiset pitävät tilannetta symbolisena. Muistutuksena tästä voi olla se kun Timo Soini kutsui Olli Rehniä "Brysselin Bobrikoviksi".

Tämä ällistyttää. Ymmärrän toki jos Venäjän sortokaudesta halutaan muistaa se, että se oli sortokausi. Mutta luulisi asialle parempiakin symboleita löytyvän. Itse asiassa kotimaisten natsien - ja heidän liepeillään syystä tai toisesta pyörivien - kannattaisi kenties valita symbolikseen aivan mitä tahansa muuta kuin maan harvoja  - ja ehdottomasti kuuluisimpia -  poliittisia murhaajia.

Tilannetta voisi nimittäin verrata ulkomaihin. USA:ssakin moni kannattaa etelävaltiolaismeininkiä ja on uusnatsi. Siellä on kuitenkin, noin yleisesti ottaen, ymmärretty että valtaosa alueen natseista ei halua identifioida itseään Abraham Lincolnin ampuneeseen John Wilkes Boothiin. Sillä vaikka Lincoln onkin merkittävin rasismin ja orjuuden vastustaja ja tätä kautta merkittävä symboli, olisi poliittiseen salamurhaan identifioiminen ja sen tekijän glorifiointi iso PR -tappio...

Laukaukset jotka tappoivat Bobrikovin - ja muita tarinoita.

Olipa kerran lukiossa historiaa. Aiheena oli Kenraalikuvernööru Bobrikovin ampuminen. Se, miten Schauman ampui tappavat laukauksensa. Tämä murhahan on poliittinen assassinaatio, johon suhtaudutaan Suomessa melko myönteisesti. (Mikä ei ole tämän jutun kannalta olennaista, mutta perin kummallista se on silti.)

Eräs oppilas ryhtyi tivaamaan näiden laukausten nimeä. Opettaja kertoi, että ei ainakaan muista kuulleensa koskaan niille mitään nimeä. Ja kyseli, että oliko oppilas varma, että ei sekoittanut "Mainilan laukauksiin" tai "Sarajevon laukauksiin". Oppilas otti tämän jonkinlaisena arvovaltakysymyksenä, ja alkoi selittämään miten niillä oli varmasti jokin nimi. Opettaja myötäili, ja selitti että kenties nimi olikin, mutta opettaja ei sitä muistanut, joten jos aihetta voitaisiin jatkaa, ja palata asiaan myöhemmin. Mutta oppilaan inttämisvaihde oli jo mennyt päälle (mikä on minun osaltani hieman kuin peiliin katsoisi - mutta en ole kyseinen oppilas!). Konflikti loppui kun Jaakko Honkakoski lausui lakonisesti "Laukaukset jotka tappoivat Bobrikovin." Opettaja komppasi, että "juuri niistä oli kysymys". Inttäminen loppui, mahdollisesti pelkkään tyrmistykseen. Kyseistä termiä käytettiin kyseinen tunti loppuun.

Tämä tilanne näyttää, paitsi nimeämisen psykologisesta voimasta ja miten määritelmä voi pompahtaa käyttöön melko tyhjästä. Mutta se kertoo myös opetustilanteesta. Pelissä on muukin kuin puhdas fakta - minun tietääkseni Schaumanin ampumille laukauksille -vaikka ne ovatkin Suomen historiassa suomalaisille ikonisessa asemassa- ei ole ainakaan minun tietääkseni virallista nimeä. Siksi "Laukaukset jotka tappoivat Bobrikovin" oli tavallaan jotain muuta kuin mitä oppilas tivasi.

Mutta lauseissa oli "oikeanlainen asenne". Oppimisen ja opettamisen asenteessa on kysymys jostain muustakin kuin faktasta. Kykenen esimerkiksi ymmärtämään huumorisivustoilla pyörivän jälki-istuntolapun. Siinä oppilas oli saanut jälki-istuntoa siksi, että hän oli korjannut opettajan tekemän faktavirheen ja oppilas oli ollut aivan oikeassa. Jälki -istuntoa oltiinkin saatu opetusta häiritsevällä asenteesta.

Opettaja ei tietysti saa eikä pidäkään olla puhdas Arvovalta, mutta "jotain rotia" täytyisi silti pitää. Opettajan heikkous ja virhe ei saisi olla jotain, jota haistaa ja iskeä kiinni. Kuitenkin opettajan tekemä virhe on jotain, jota mielellään lähtee seuraamaan. Pitää kuitenkin muistaa miten oppilaan ei pitäisi olla hai, joka haistaa pienenkin määrän verta, jonka nenä aistii pienenkin haavan ja heikkouden.