Tarinoiden lonkerot ; eli Mitä yhteistä on Tapio Puolimatkalla, Milo Yiannopouloksella ja Jordan Petersonilla?

Oletteko koskaan miettineet miltä näyttää liberaalien vapaa ajatusten markkina. Siis sellainen paikka jossa mikään ei pakota jotain ideaa pysymään pystyssä vaan niiden on tultava toimeen omalla vahvuudellaan. Tämänlainen paikka ei nojaisi auktoriteettiin tai perinteisiin. Monista tämä on ihanteellinen paikka. Dialogisessa pluralismissa jopa ajatellaan, erilaiset maailmankatsomukset, todellisuus- ja tietokäsitykset kilpailevat toistensa kanssa ja kilpailevien tutkimusohjelmien paremmuus selviää tätä kautta. Millsin filosofiassa on ajatus että sananvapautta tarvitaan tämänlaatuisessa paikassa jopa sen vuoksi, että se palvelee totuutta.

Vanhassa perinteisessä valistuksessa vapaa ajattelu on totuuden väline ja se vaatiikin jotain tämänlaista yhteyttä. Mutta sitten kun katsotaan miten maailma menee niin voimme löytää paikkoja jotka ovat lähes maksimaalisen kontrolloimattomia. Ja kun katsomme näitä voimme huomata että paikat joissa sananvapaus on kaikista rajoittamattominta syntyy erikoinen juttu. Kun katsomme sensuroimattomimpia paikkoja päädymme jonnekin ylilautaan ja muihin lautakulttuureihin. Niissä ei ole sensuuria ja jokainen idea leviää vain omalla voimallaan ja ansioillaan tai unohtuu.

Ja kun katsomme näitä paikkoja niin niitä yhdistää se, että ne ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin tieteellisen syvän ajattelun huipentumia. Totuudellisin ja parhaiten perusteltu ei leviä. Sen sijaan meemit leviävät jos ne ovat cringejä. Samanaikaisesti kun katsotaan tiedettä niin arvostetuimmissa tiedelehdissä tuppaa olemaan kaikista tiukin vertaisarviointi aka standardit jonka alittavia ei päästetä edes luettavaksi ja arvioitavaksi. Jotain jota joka ikinen pseudotiede ikinä sanoo sensuuriksi. Tajuten jotain. Jokainen standardi on rajoittava. Jos meillä on kaikkia ajatuksia niin vain osa niistä on esimerkiksi loogisia. Joten logiikan vaatiminen on tavallaan sensuuria. On kiehtovaa miten ideoiden vapaa markkina ei kuitenkaan vastaa valistusihannetta. Siellä kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa.

Huumorissa hienostuneempi huumori korvautuu helposti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat. Ad hominem yhdistettynä laajaan sanavarastoon jolla muotoilla sitä on se jolla pärjää. Ja jos laajaa sanavarastoa ei ole niin miltei yhtä hyvään pääsee jos yhdistää ad hominemia vakiintuneisiin ideologista puolenottoa alleviivaaviin pilkkanimityksiin. Tämäntyylinen on pakottanut minut ottamaan käyttöön sanan "jauhotus" teknisenä terminä. "Sargon of Akkad" eli Carl Benjamin on kanssa hyvä esimerkki. Hän oli vaalikampanjassaan kertomassa vitsiä siitä miten ei harrastaisi seksiä naispuolisen poliitikon kanssa. Ja kun häntä pyydettiin täsmentämään vastaus oli että "se oli vitsi, sinun kustannuksellasi". Myöhemminhän hän täsmensi että ehkä hän harrastaisikin seksiä tämän poliitikon kanssa mutta tämä vaatisi aika paljon viinaa ja pitää miettiä voiko niin paljoa olla olemassa. Hauskointa on että vitsinkertoja luulee että vitsi on osunut ja uponnut kun ei koira muuten älähdä. Siksi sen seksinharrastuspohtimisen poliittisessa kontekstissa täytyi olla osuva vitsi. Mitä enemmän sitä sanoo asiattomaksi sitä varmemmin se ei ollut sitä. Lisäksi tässä usein vaihdetaan aihetta eli aletaan puhumaan sananvapaudesta. Eli keskustelu siirretään syrjään siitä onko vitsi hauska tai oivaltava ja siirrytään siihen että mistä tahansa aiheesta voi vitsailla. Mikä kertoo siitä että tässä poliittisen epäkorrektissa vapaudessa vaaditaan osallistumispalkintoja. Vitsin pitää olla hyvä ja sitä ei saa moittia vaan siksi että sen vitsin saa sanoa ääneen.

Samalla huomaamme että ylilaudoissa itse asiassa tapahtuu helposti keskustelun syvä degneroituminen. Ja tämä itse asiassa muistuttaa siitä miksi yhteiskuntatieteissä on usein peloteltu anarkiasta. Esimerkiksi Thomas Hobbesin Leviathanissa ollaan varsin tiukasti selittämässä kuninkaanvallasta koska hänelle maksimaalisen vapaa ja rajoittamaton luonnontila ei ole totuutta ja laatua ja sitä että parhaat menestyvät vaan se on nimenomaan vain kaaosta. Hänestä vallitsevaa vahvimman oikeutta tuli hallita ja ohjata valistuneen yksinvaltiaan johtamalla väkivaltakoneistolla.

Tämä on itse asiassa hyvin tärkeä asia siinä mielessä että liberalismin vapaiden ajatusten markkina nojaa tavallaan optimistiseen ihmiskuvaan. Poliittinen epäkorrektius voi palvella totuutta jos ihmiset ovat fiksuja ja asiallisia. Tässä mielessä poliittista epäkorrektiutta ja totuutta samanaikaisesti kannattavan tulee tavallaan olla sellainen jota moni – esimerkiksi minä – kutsuisin sinisilmäiseksi. Ja itse asiassa jos asiaan liittää vielä massat eli ryhtyy demokraattiseksi – tai jopa populistiseksi – niin silloin taakse nousee ajatus jossa ”kansa tietää” ja tällöin massasta tulee olla hyvinkin optimistinen kuva. Demokratiassa massojen viisaus on parempaa kuin viisaan yksilön ja populismissa kansa on niin hyvä ett hoitaa asiansa parhain päin pahaa eliittiä vastaan.

Tosin siis kun nykyaikaa katsoo niin usein poliittisesti epäkorrektit ovat niitä joilla on kyyninen ihmiskuva kun taas suvaitsevaiset tahot ovat usein vaatimassa poliittista korrektiutta ja rauhan konteksteja. Mikä tavallaan kertoo siitä miten jännittävästi ja syvällisesti ihmiset tavallaan eivät ole maailmassa välttämässä kaksoisstandardeja ja sisäistä koherenssia.

Mutta jos otamme nykynetin kulttuurin niin voimme huomata siellä erikoisia asioita. Ja se on se, että traditionalismi näyttää valtaavan alaa alueilta joiden ytimessä on sananvapauden korostaminen, jopa ylikorostaminen. Laudoilla suositut alt-rightiläiset ja monet muut toimijat näyttävät kovasti olevan jossain määrin traditionalismin perään. Tätä voisi kutsua jopa ”internetajan hengeksi”. Lauta-ajankulun henki on yhdistelmä jossa korostuu traditionalismi

Sanotaan näin, että jos otamme vaikkapa Tapio Puolimatkan tittelin, niin voimme huomata että hän on kasvatuksen teorian ja tradition professori. Tradition kohdalla vastaan tulee kyllä vahvasti sellaisia sävyjä joita voi saada jos katsoo vaikkapa Yhdistyneiden Arabiemiraattejen kulttuuria. Siellä on esimerkiksi shariapankkeja, virallisesti niitä nimitetään tietääkseni islamilaiseksi pankkijärjestelmäksi. Tätä ja sen kaltaista voi odottaa uskonnollisilta tyypeiltä. Samanaikaisesti hän kuitenkin kannattaa dialogista pluralismia, joka on nimenomaan jotain joka hyppää kohti ajatusten vapaita markkinoita.

Samoin jos mietimme Milo Yliannopoulosta niin hän on kannattanut äärimmäistä poliittista epäkorrektiutta. Mutta samanaikaisesti hän on korostanut saaneensa paljon vaikutteita Julius Evolalta joka on traditionalisti. Muutenkin kun katsoo alt-right -skeneä tai skenestöä – kyseessähän on löyhä ja epäorganisoitunut meteliverkosto jota yhdistää lähinnä yhteinen vihollinen – niin sen taakse on aika helppoa sovittaa Julius Evolaa. Pahat kielet voisivat tästä luoda salaliittoteorian siitä miten poliittinen epäkorrektius on vain keino käyttää liberalismia ja demokratiaa hyväkseen. Eli liberalismin ja valistuksen hengessä kaikkia tulisi kuunnella ja tätä käytettäisiin sitten liberalismin ja demokratian tuhoamiseen. Toisin sanoen liberalismin vapaan ajattelun sisällä olisi nihilismin ja anarkismin siemen joka synnyttäisi luonnontilan. Ja tässä kaikki eivät pärjää. Mutta se joka pärjää ei ole laatu, tiede ja totuus vaan raaka voima. Totalitaristiset kulttuurit voisivat toki käyttää tätä hyväkseen juuri näin. Joku voisi jopa sanoa että tämä on tahallista.

Minä en. Itselläni on vähän sellainen ajatus että kokonaisuus on liian ”orgaaninen”. Esimerkiksi on aika selvää että suuret valtakeskittymät kuten Trump ovat enemmän nousseet järjestelmästä kuin luoneet sen. Aina ei pidä selittää intentioilla ja pahuudella sitä minkä voi selittää puhtaalla massojen tyhmyydellä. Samoin tahdon tietysti täsmentää, että oikeasti jos ajatellaan ajatusten vapaita markkinoita niin liberalismin avoin yhteiskunta usein itse asiassa pitää sisällään oikeutetun väkivallan siemenen. Esimerkiksi Karl Popperin avoin yhteiskunta ja sen viholliset kuvaa suvaitsevaisuusparadoksiksi kutsuttua tilannetta. Joka siis hänen mielestään ei ole ristiriita vaan paradoksi. Eli jos tavoitellaan vapautta täytyy torjua ne jotka yrittävät tuhota vapautta. Koska jos näin tapahtuu niin sitten vapautta ei ole yhtään. Tämä todistaa että liberalismi ei yleensä ole läpeensä naivia ja sinisilmäistä. Popperin maailmassa selvästi haetaan enemmän käytännössä suurinta määrää vapautta eikä maksimaalista ja absoluuttista vapautta. Tässä mielessä se maistuu tavalliselle ihmiselle lähemmäs pragmaattiselta eikä puhtaan abstraktin idealistiselta.

Mutta oikeastaan asia alkaa saamaan selkeyttä jos mietimme Julius Evolaa. Hän on hyvin hämmentävä ajattelija sillä hän ei ole kovin relevantti, hyvä tai muutenkaan onnistunut ajattelija. Hän kuitenkin viehättää lautakulttuurissa.

Evolalla on jotain ajatuksia jotka voivat vaikuttaa jopa monikultturistisen suvaitsevaisilta. Kunnes ne eivät ole. Evolan ajattelussa on kyseessä traditionalismi. Ja sen takana taas on minusta ihan järkeenkäypäkin idea siitä että kulttuurit ovat fiksuja. Eli kun on optimistinen ihmiskuva siinä mielessä että ajatellaan että ihmiset ovat aina olleet fiksuja voidaan ajatella että jokaisessa kulttuurissa on jotain hyviä ajatuksia jotka toimivat.

Mutta asia ei jää tähän. Jos konservativismi muuttaa tämän idean siihen että ei pidä rikkoa jotain joka ei ole rikki, ja pyrkivät tutuuden säilyttämiseen, on traditionalismissa mukana annos nostalgiointia. Siinä pitäisi palata juurille ja puhdistaa kulttuuria muutoksista ja mutaatioista. ; Toisin sanoen jokaisessa kulttuurissa on totuuden siemen. Mutta jos liberaali kehittää ja hioo eteenpäin – mahdollisesti hylkääkin vahoja ennen suosittuja osiakin kuin tiedemaailma flogistonteorian – on traditionalismissa enemmänkin halu mennä taaksepäin, alkuun. Tästä synty nostalgiaa aikaan jota ei ole elänyt ja jota ei usein ole edes koskaan kuvitellunmutoisena ollut olemassakaan. Tämä taantumus on tietenkin suosittu twisti heille jotka ovat pettyneet nykyaikaan. Eli on asioita joista he eivät pidä ja he kutsuvat tätä yhteiskunnan rikkimenemisenä. Homoseksuaalit ovat omasta mielestä iljettäviä ja sitten he pääsevät naimisiin. Yhteiskunta on rikki! Samanaikaisesti jos hänen kanssaan erimielisiä ärsyttää jokin asia niin heidän pitäisi olla hiljaa koska he yrittävät korjata jotain joka ei ole rikki. Vaikka tavallaan se tyytymättömyys kyllä johtuu jostain epätäydellisyydestä.

Tässä kiinnostavaa on se, että Alt Right ja evola ovat tavallaan tilanteessa jossa historialla on erityinen rooli. Traditionalismin koko ydinidea on se, että kun kulttuuria puhdistetaan, niin siitä saadaan arvoneutraalia ja järkevää eikä tunteilua siten että esitetään että ei välitetä mikä on vallitseva tila. Vaan Evolan ideana on juuri se, että kun puhdistetaan kulttuuria ja selvitetään alkuperää ja puhdistetaan kohti sitä, saadaan takaisin kulta-aika. Toisin sanoen menneisyys on mittari joka oikeuttaa tulevat yhteiskuntajärjestykset. Ja tästä päästään siihen, että jos aiotaan palata takaisinpäin täytyy olla jonkinlainen kriteeristö jotta voidaan mahdollisimman tarkasti tutkia historiaa.

Mutta kun sitten katsotaan Evolaa – ja suoraan sanoen myös tahoja jotka tykkäävät Evolasta – niin tosiasiassa esiin nouseekin twisti. Kun Evola miettii miten tunnistetaan mitkä ovat autenttisia traditioita – siis traditioita - joita ei olla sössätty jollain kulttuurisella rikastuksella – niin arvojen täytyy sopia kulttuuriimme ja arvoihin joita nyt on. Toisin sanoen se outo ongelma – eli se, että vaikka filosofisesti traditionalistin ja konservatiivin erot ovat aika suuria, näiden kannattajien erottaminen toisistaan nykyaikana on vaikeaa jopa konservatiiveille ja traditionalisteille. Tästä syntyy laaja kehäpäätelmäasenne jossa Evola oikeuttaa tulevaisuutta traditiolla ja kun hän valitsee mitkä traditiot ovat aitoja hän valikoi niitä niiden arvojen perusteella jotka hänellä on sillä hetkellä. Ja menneisyyden traditio sitten oikeuttaa sekä tulevaisuuden että nykyhetken mielipiteen. Tämä on varsin kehäistä päättelyä. Mutta jos asiaa ei pysähdy katsomaan argumenttirakenteiden kanssa, syntyy salaliittoteorioille tyypillinen rakennelma jossa ”kaikki viittaa toisiinsa ja missään ei ole ristiriitaa”: Kas kun yhteenkietoutuminen ja ristiriidattomuushan on kehäpäätelmän perusolemuksessa.

Tässä kulmassa ei tavallaan ole ihme, että alt-right tykkää myös Jordan Petersonista. Sillä Petersonissa suosituinta ei ole itse asiassa hänen kliininen psykologiansa vaan arkkityyppiajattelunsa. Jungilainen psykologia ei ole kovin empiiristä mutta sillä ei ole väliä koska sillä pääsee valikoimaan mitkä tarinat ovat soveliaita ja mitkä eivät. Petersonin seuraaja voi hymähdellä hyväksyvästi että Frozen on propagandaaj a siksi objektiivisesti alempaa taidetta kun taas perinteisiä kristillisiä arvoja tukeva ”Pieni merenneito” on sitten arkkityyppistä korkeakulttuuria. Tajuamatta että kristillinen sensuurimoralismi on tehnyt täsmälleen samaa paheksuntaa. Ja että esimerkiksi feministit saattavat paheksua moralismia siten että pieni merenneito sisältää suutelukohtauksia joissa Arielilta ei pyydetä suostumusta ja he nauttivat Frozenin vahvoista naishahmoista. Ja Petersonilainen arkkityypistäminen on tavallaan vaan valtaa kohden näiden ihmisten kokemusta. Olemme oikeasti päässeet aikaan jolloin alt-right -kulmassa elokuvamakuakin koskevat oikeat mielipiteet joissa ei ole makuasioita.

Jordan Petersonin arkkityyppi on mainio traditionalistiseen maailmankuvaan ympättäväksi vaikka Peterson itse ei tietääkseni ole traditionalisti sanan oikein missään järkevässä mielessä. Mutta kysymys ei tavallaan ole traditionalismista vaan ajan hengestä.

"Klassinen kristinusko" Päivi Räsästen ja muiden suusta luo vivahduksen sivistyksestä. Mutta on traditionalismia vähän kuten Julius Evolan ajatukset. Ei ihme että on jotain Puolimatkoja jotka haluaa olla "tradition professoreja” koska tässä keskiössä on se,kenen tarinaa luetaan (kristittyjen) ja kuka pääsee valitsemaan kenen historia merkitsee (kristittyjen) ja miten se luetaan (kristillisestä näkökulmasta) ja mikä maailmankuva tarjoaa mittarin sille mikä ylipäätään on onnistuminen (kristillinen). Minusta kiinnostavaa on että Puolimatkan kytkökset kreationismiin voivat olla kätevä. Sillä kreationistit ovat oikeasti korostaneet että tiedettä on kahdenlaista. Kokeellista tiedettä ja alkuperätiedettä. Eli on suoraa empiiristä tiedettä johon he laskevat teknologian jne. Kun taas menneisyyttä tutkivat tieteet, olipa kyseessä astronomia, evoluutioteoria, laattatektoniikka tai kreationismi, on se tulkinnanvaraisempaa.

Ja tätä tarvitaan jotta he voivat nostaa esiin sanan ”maailmankuva”. Sillä että menneisyydessä on tulkinnanvaraisuutta antaa heille ikään kuin tekosyyn avata portit läpiauki relativismille tunnustamatta että se on relativismia. Kriteerit eivät saa olla tiukkoja koska koko juttu on tulkintaa. Ja samanaikaisesti koko kreationismi itse asettautuu nimenomaan alkuperäistieteeksi.

Olen joskus aikanaan selittänyt esimerkiksi evoluutiosivuilleni miksi näen että tämä tieteenlajien ajoitus on hoopo. Ehkä helpoin ja selvin on se, että jos puhumme teknologiasta niin historiatiedejaottelu ei osaa selittää että putoaako pallo huomenna maahan gravitaation vaikutuksesta ja toimiiko kellosi huomenna. Ja jos annetaan lupa laajentaa lakeja sellaisenaan huomiseen niin se sama toimii eiliseenkin. Ja tämä avaa porttikongit esimerkiksi sille, että maiden liikkeitä mittaavat tutkimukset nykyajassa laajenevatkin induktioiden kautta laattatektonikaksi ja selkeää eroa kokeellisen ja alkuperätieteen välillä ei ole.

Mutta tämän vlogauksen kannalta tärkeää on vain todeta, että he uskovat tähän kahtiajakoon. Ohessa kreationistinen flaijeri tämän vuoden kirjastokeikaukseltaan.

Mutta tärkeää on että historiasta ei haluta objektiivista vaan tarinallista. Kulttuuri on keskiössä. Siksi evoluutioteoriasta kertova saattaa kuulla ”vastustavansa länttä” ja olevansa ”evopunikki”. Helvetin absurdia mutta ymmärrettävää. Tarinanvalitsijoiden keskeisyys tuntuu olevan nykyään "se juttu". (Esim Jordan Peterson luokittelee tarinat siten että mitkä ovat ja eivät ole "arkkityyppisiä". Ja feministinen Frozen ei siksi ole kulttuuria vaan ideologiaa kun taas kaikki mikä rapsuttaa hänen omaa maailmankuvaa on symbolisesti todempaa kuin tosi.) ; Ei ihme että alt-right tykkää Petersonista ja monet sen keskeiset toimijat on viitanneet Evolaan tärkeänä ajattelijana. (Ei tosin Peterson.) Ja Puolimatka ei tiettävästi kannata Evolaa eikä Petersonia. Mutta hänelläkin on alussa mainitsemani erikoinen vapaan sanan ja tradition kombinaatio.

Näkisin että tämän takana on tavallaan se, että tiede on vaikeaa ja tarinat ovat helppoja. Ei ole sattuma että lapsille kerrotaan satuja joissa on opetuksia. Traditionalismi on vain tämän siirtämistä kaunokirjallisuuteen ja sitten meillä on Evola. Ja kun tämä pistetään ylilautaan alkaa memeily. Ja meno on siinä vaiheessa sellaista että Hobbesia hirvittäisi. Jos hän siis vielä eläisi.

Kun sanoin aluksi että intentioita ei aina pidä käyttää jos voi asioita selittää tyhmyydellä niin oikeasti kenties tässä pitää korostaa että salaliittoteorioiden sijaan täytyy vaan tunnustaa että ihmiset eivät ole luonnostaan ja harjoittelematta hyviä järjessä, logiikassa ja tieteessä. Mutta olemme hypersosiaalinen eläin jonka tärkein oppimiskeino pitkään ovat olleet tarinat. Tarinat eivät ole tiedettä ja logiikkaa. Mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan ihan tyhmyydeksikään.

---

Viitteet:
John Stuart Mill, ”On Liberty” (1859)
SciManDan, ”Freshly Brewed Comments!!”
Ryan Harrington, ”Right-wing thinker is getting recognized more and more, I notice”
Creationist Cat, ”Sargon of Akkad: This Life In Stupid”
Independent, ”Ukip candidate who repeatedly joked about raping Labour MP has YouTube account stripped of ability to earn money”
Allum Bokhari & Milo Yiannopoulos, “An Establishment Conservatives Guide to the Alt-Right” (2016)
Thomas Hobbes, ”Leviathan or The Matter, Forme and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civil” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Julius Evola, ”Rivolta contro il mondo moderno” (1945) ”Revolt against the modern world”
Philosophy Tube, ”Steve Bannon” 
Lorkappo, ”Jordan Peterson - "Frozen is Propaganda"” 
Kupuramiekka, ”Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin”
Kupuramiekka, ”Mennyt vs. Historia” 

Gender -ideologiatermin faneilla on enemmän virheitä kuin vastustajillaan sukupuolia

"Queer focuses on mismatches between sex, gender and desire. For most, queer has been prominently associated with those who identify as lesbian and gay. Unknown to many, queer is in association with more than just gay and lesbian, but also cross-dressing, hermaphroditism, gender ambiguity and gender-corrective surgery." 
(Annamarie Jagose, ”Queer Theory: An Introduction”, 1996)

Nyt Pride -viikolla on lainailtu runsaasti nimitystä gender -ideologia. Termi on ollut erityisesti Tapio Puolimatkan alkujaan rummuttama. Mutta nyt se näyttää olevan muuttuneen yleiskäsitteeksi johon viitataan. Ideologia on kiinnostava koska se on samanlainen kuin kaikki kristittyjen luomat ideologiat ; Kohteet eivät yleensä tunnusta olevansa sellaisia. Termi ei tule ryhmän tarpeesta esittää ajatuksiaan vaan ulkopuolisen luomasta kategoriasta johon sovitetaan sanellusti. Tälläinen on tietenkin aina vähän aihe pysähtyä harkitsemaan miksi ratkaisu on perusteltu, vai onko se. Mutta josKirkko ja Kaupunki -lehti ja piispat ja kirkkoherrat käyttävät termiä, se lienee joka tapauksessa ns. valtavirtaa.

Tässä on hyvin kiinnostava lisäyksityiskohta. Ja se on itse asiassa jotain joka todennäköisesti tarjoaa tilaa hyvin dramaattiselle ja nopealle oikotielle jolla ohittaa hirvittävän paljon epäargumentatiivista olkiukkoroskaa. Siinä nimittäin puhutaan avoimesti gender -sanasta. Puolimatka lienee tajunneen ansan koska hän on, mahdollisesti pienten vihjailuideni, jälkeen alkanut käyttämään gender-ideologian tilalla sanaa ”sukupuoli-ideologia”.

Muutos on tärkeä ja vihjeenomainen. Sillä sen takana on yksinkertainen asia. Joka on niin yksinkertainen että on hävettävää nostaa sitä esiin. Se on nimittäin kysymys queer -feminismistä. Ja siihen yleensä liitettävästä kysymyksestä joka käsittelee sitä miten monta sukupuolta on olemassa. Tässä on hyvin oleellinen käsitejako. Sex JA Gender. Nämä viittaavat molemmat aivan eri asioihin. Ja Queer -feminismin kohdalla se, että ymmärtää tämän on oikeastaan Queer -feminismin perusytimessä. Jos et osaa tätä asiaa, et osaa feminismiä ja jos et osaa tätä kaikki kritiikkisi on arvotonta koska asiallisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen tunteminen.

Itse olen huvitellut pyytämällä lähteitä vätteelle sukupuolten määrästä. Ja antamaan niitä feministiseen tutkimukseen. Minusta on hauskaa katsoa vaatimuksen ohittamista ja kommentoijien puhdasta ignorantiaa. Tämä on juuri sitä materiaalia jolla ylenkatseinen minäni masturboi itsensä uneen joka yö. Minun tehtävänäni ei ole opettaa ja valistaa vaan haastaa ja löytää itseäni huonompien älylliset ja kyvylliset rajat konseptipyörittelyssä jotta voin riuhtoa pienin käsineni itselleni hyvän olon. Tämä on näissä piireissä hyvin helppoa.

Sex/Gender -jaottelu on oleellinen ja syvä osa queer -feminismiä. Ja siinä on yksinkertaisesti sanottu että ihmisen biologinen sukupuoli on sex. Gender taas viittaa aivan eri asiaan. Siihen minkälaisia sekundaarisia ominaisuuksia tähän liitetään. Gender on sosiaalinen sukupuoliroolisto. Jonka avulla sekä tehdään sukupuolta koskevia oletuksia että korostetaan myös ihmisen ulkoista tietoisuutta omasta sukupuolestaan ja sukupuolisuudestaan. Eli puhutaan sukupuolirooleista ja sukupuoli-identiteetistä.

Ytimessä on siis ajatus että näitä gendereitä voi olla vaikka kuinka monta. Ja tästä sitten rakennetaan olkiukkoversio jonka mukaan biologisia sukupuolia olisi vaikka kuinka monta. Syntyy ajatuksia joissa esiintyy että ”minusta tyypit on karkeasti joko miehiä tai naisia mutta mitä ovat nämä muut 28 sukupuolta”. Kun asiaa katsoo niin huomaa että niiden takana on yksinkertainen olkiukko. Väitetään että feministi puhuu sex -sukupuolesta eikä gender -sukupuolesta.

Tätä on helppoa häivyttää etenkin Suomessa jossa sukupuoli viittaa sanana molempiin. Tätä tehdään ulkomaillakin. Ja kaikki on hämmentävää koska jopawikipedia tuntee sex -gender -jaottelun ja esittelee siitä hyvin yksinkertaisetperusmäärittelyt. Määrittelyt toisin sanoen ovat julkisia ja helposti löydettävissä. Jolloin se jolla on pienikin halu kritiikin kohteen tuntemiseen joko tuntee tämän jaottelun tai sitten ei oikesti ole kiinnostunut ja hänen pitäisi ymmärtää lopettaa itseään relevantimpien ihmisten häiriköinti turhuudellaan. Ignorantti saa olla mutta pitää tajuta että mielipide tuolloin on epäfaktuaalinen ja tätä kautta aika suurelti arvoton.

Määrittely tulee esiin myös lähes kaikissa feminismiä määrittelevissä feministisissä teoksissa. Joten oikeastaan ainut syy millä selittyy tämä ”dissaan useita sukupuolia” -puhe on se että sitä on kuunneltu propagandaa joka ei ole tutustunut kritiikkinsä kohteeseen. Jos lähdekriittisyys on tuolla tasolla niin en tiedä miten näitä voi auttaa. Paitsi ostamalla muovipussin ja kehottamalla hengittämään pitkään ja syvään.

Yleisesti ottaen kun tämän jaottelun tajuaa niin voi huomata että useimmiten nyrkkisääntö on se, että feminismikriitikot puhuvat vain sex -sukupuolesta. Ja pitävät sitä koko lukuna. Mutta feministit näkevät että sex ja gender ovat eri asia. Ja he keskittyvät genderiin. Ei ihme että ohipuhumista on paljon. Halu valittaa ja halu tutustua ja kokonaiskuvan käsittäminen ovat kaukana toisistan. Yleensä feministin eduksi. Ja sitten fokus on sellainen että voisi sanoa että feministien fokus on sitten nähdäkseni esoteerisempi, kenties tavallaan itselleni huomattavankin vähän kiinnostava.

Mutta kun tämän jaottelun ymmärtää voi tajuta miksi niissä puhutaan useiden eri käsitteiden yhteisvaikutuksista. ; Kun esimerkiksi katsoin googlessa ylhäälle tulevaa vastausta kysymykseen sukupuolten määristä sain feministisen kevyehkön sivuston joka selittää miten pitää puhua spektristä identiteettejä. ; Kun katsoo miten nykyajan feministit käsittelevät samanaikaisesti biologista sukupuolta, sukupuoli-identiteettiä, sukupuolen ilmentämistä, sukupuoliesitystä ja seksuaalista suuntautumista, niin kyllä ymmärtää miten joku voi hämääntyä tästä kaikesta. Kaikki nämä ovat nimittäin eri määritelmiä joilla jokaisella on oma spektri ja sukupuoli syntyy näiden yhteisvaikutuksesta. Maistuu minun parsimoniaa kaipaavaan silmääni tarpeettoman kompleksiselta. Mutta samalla on selvää että taisteluhelikopterisukupuoli on hemmetin huono olkiukkokortti heittettäväksi tälläiseen yhteyteen.

Itse olen nähnyt että gender voi kuitenkin olla jossain määrin vähän fiksu ja tarpeellinenkin käsite. Ja että se itse asiassa putkahtaa esiin aika erikoisissa konteksteissa. Itse nostaisin tässä ihan ollakseni itseni luonteinen, tuoreesti kovasti keskustelua herättäneen evoluutiopsykologisen tutkimuksen. Markus Rantalan, Indrikis Kramsin ja Severi Luodon evoluutiopsykologinen tutkimus nimittäin jaotteli lesbot femme ja butch -lesboihin. Ja esittivät että tämä on vahvasti biologisesti määräytynyt.

He siis sanoivat että on olemassa naiseuteen ja lesbouteen liittyvä luokasto, joka on tieteellisesti relevantti ja biologisesti olemassaoleva. Ja johon liittyy sukupuolipresentaatio. He itse asiassa, jos ovat oikeassa, tunnustavat että biologisen sex-sukupuolen lisäksi on lisäalaluokkia. Väite on että sex-sukupuolen lisäksi on sukupuolinen suuntautuminen. Jossa homoseksuaaleilla naisilla on kaksi gender -alaluokkaa. Butch lesbot ja femme -lesbot. Ts. sukupuolia gender -määritteessä on yli kaksi. Ja tämä on fiksua heistä.

Joka tarkoittaa sitä että tosiasiassa gender -sukupuolia on aika monista useampia kuin se kaksi. Jos Butch ja Femme -lesbot ovat kategoria niin ainakaan itse en näe niiden kuvaavan itseäni. Joten sen tilalle tarvitaan vähintään kolmas kategoria sellaisille miehille jotka eivät ole butch- tai femmelesboja.

Itse en tosin jaksaisi ruveta miettimään näitä gender luokitelmia koska ne muuttuvat aika helposti hupsuiksi karrikatyyreiksi jossa kategorioidaan alakulttuureita antaen niille jotain gloriaa ja olemuksellista mitä ne eivät ansaitse. Ne ovat vain identiteettejen symboliosia. Ja me teemme näistä symboleista itse asian, lataamalla ne täyteen merkitystä.

Samalla on tietenkin aika selvää miksi gender -sanan filosofinen sisältö on sellaisella tavalla paljastavaa että Puolimatka on vaihtanut sen ”gender-ideologiansa” ”sukupuoli-ideologiaan”. Hän on siinä mielessä tarkkasilmäinen propagandisti että hän huomaa argumentaatiopohjanmurskaukset kun niitä hänelle vilautetaan. Asiaa hän toki harvoin korjaa, tehden juuri tämänlaisia kosmeettisia korjauksia jossa olkiukottava argumenttivirhe muutetaan vaikeammin havaittavaksi kosmeettisilla ja retorisilla muutoksilla.

Samalla tietysti ymmärtää miksi ”miljoonasta sukupuolesta” puhuvien feministien oikeiden sanomisten sisältö on sitä mitä on. Esimerkiksi intersektionalistinen Jagose kuvasi että queer- feminismi keskittyy käsittelemään ennen kaikkea jännitteitä jotka koskevat sex -sukupuolta gender-sukupuolta ja halua. Ja miten monesti ihminen joutuu useaankin omituiseen lokeroon samanaikaisesti. Ts. kysymys ei ole pelkästään värkeistä jalkojen välissä vaan siitä että värkkien jalkojen välissä oletetaan vaikuttavan hyvin moneen asiaan. Olemuksellisia vaatimuksia. Minäkin nörttimiehenä kykenen ymmärtämään miten mieheyden sijaan minilta on odotettu tiettyä maskuliinisuutta, ja miten nörttiys on nähty huonona sukupuoleutena. Miten ei ole kuten ”kunnon mies” jos on ”mieslapsi” pelaamassa konsolipelejä ja niin edes päin.

---

Viitteet:

Annamarie Jagose, ”Queer Theory: An Introduction” (1996)

Tapio Puolimatka, ”Gender-ideologia vahingoittaa lapsia” 

Tapio Puolimatka, ”Sukupuoli-ideologia estää kriittisenseksuaalikasvatuksen”

Itä-Savo, ”Lukijalta: Seurakuntiemme teologiasta vastaavinaviranhaltijoina sanoudumme irti Pride-kampanjasta”

Samuli Suonpää, ”Suonpää: Kirkon uusi sateenkaarisotasatuttaa vielä syvemmältä kuin vääntäminen samaa sukupuolta olevien vihkimisestä” 

Wikipedia, ”Sex and Gender distinction” 

”Explained: The 33 Gender Identities Recognised By TheAustralian Sex Survey” 

Australian Sex Survey

YourTango, ”How Many Genders Are There - And Why Does Talking About TheSpectrum Of Identity Matter So Much?” []

Helsingin Sanomat, ”Suomalaiset tutkijat loivat teorianbutch- ja femme-lesbouden biologisesta alkuperästä – ”Tämän suorempiatodisteita tiede ei voi koskaan tarjota””

Tiina the Feminist, ”Butch- ja femme -tutkimuskatsaustulkitsee lähteitä omituisesti”

Onko ylipäätään järkevää puhua moraalikadosta tai moraalisesta edistyksestä?

Olen pelkästään tällä viikolla törmännyt kristittyjen puolelta sellaisiin ajatuksiin kuin;
1: Kristinuskon levittäminen on vuosituhantinen perinne ja se on aina kelvannut. Ei pidä muuttaa menestysreseptiä ja sen vuoksi ei pidä sovittaa kristillistä julistustyötä aikaan. Päinvastoin, suosion väheneminen on johtunut siitä että vakiintuneista strategioista on jo nyt joustettu liikaa.
2: Kun nuoret, nyt viime aikoina yllättäen myös nuoret naiset, ovat vahvemmin erkaantumasta teismistä niin ei pidä uskonnon muuttua vaan sen sijaan näiden erkaantuneiden tulee tajuta asiat. Tiedostaa taustansa ja identiteettinsä.

Näissä ei ole mitään hirveän poikkeuksellista joten nostan ne esiin vain tuollaisina ilmapiirinluojina. Nämä ovat tietenkin reaktioita siihen että kulttuuri on monin paikoin muuttunut – ja syvästi. Muutoksissa positiivisuutta näkyy lähinnä tahoissa jotka laskevat lyhen ajan prosenttimuutoksia ja olettavat niiden jatkuvan. Joka yleensä suosii pieniä uskontoja ; Niiden sivutuotteena saattaa esimerkiksi olla se, että odotuksissa helluntailaisista tulisi tulevaisuudessa tärkein uskonsuuntaus. Pitkäjänteisessä maailmassa sen sijaan näyttää että nuorten vakaumuksia katsotaan erityisesti ja tämän näkökulman suuntauksen kohdalla opitaan se mitä Voas on kertonut: Lapset eivät muutu iän mukana uskonnollisemmiksi ja nuoret ovat kasvavassa määrin vähemmän uskonnollisia kuin vanhempansa.

Ajatuksena on kulttuurin rapistuminen jonka vaihtoehtona on enemmänkin moraalikato. Nostin identiteettikysymyksen tähän esiin siksi, että se on tavallaan laajennus normaalista ”uskonnottomuus tarkoittaa moraalittomuutta” -lausunnosta. Mutta se viedään hyvin erikoiseen aiheeseen, yksilön identiteettiin. Puhutaankin ajatuksesta jossa yksilön identiteetti rikkoutuu, sirpaloituu ja katoaa. Ei siis siitä että ihmisellä olisi väärä tai kieroutunut identiteetti.

Tästä syntyy vähän sellainen henki, joka syntyy aina kun erimielisyys ilmenee muodossa jossa sinulla ei itse asiassa ole mielipidettä. Joka sitten toisaalta esiintyy kuin kannattaisit pahuutta joka olisikin sidoksissa moraaliin. Pahuutta kannattavalla on koodi, nihilistillä ei. Mutta silti. Arvotyhjiö toimii jotenkin niin että ensin moraalia ei ole ja sitten on kuitenkin niin että voidaan sanoa että hyvää päibää kaikki Teini-Ikäiset-Darwnin-Natsi-Ninja-Hitlerit! Tällä hetkellä minä kenties olen jumalassa. Mutta huomenna olen selvä, mutta sinä olet aina vaan eugenikko-abortionisti-geenimanipulaattori!

Vastapuoli ei kuitenkaan selkeästi sorru relativismiin. Jopa siinä määrin että nykyään näitä pidetään moralistisina hurskastelijoina eli eräänlaista siveysmallia kuvaavina sensuristeina jotka ovat ns. social justice warrioreja. Mikä vihjaa että takana olisikin vääristynyt oikeudentunto kuin pahuus. Tai edes nihilismi.

Mistä päästään syvään moraalifilosofian tuntemaan ongelmaan. Me usein puhumme moraalista kuin olisi jokin moraalikato tai vaihtoehtoisesti moraalinen edistys. Ja liitämme muutoksia, ennen kaikkea juuri lyhyellä jänteellä olevia ”kuumia keskustelunaiheita” tähän ja luomme tästä maailmaasyleileviä ja kaikenkattavia väitteitä suurista trendeistä.

Ja tässä sitten syntyy esimerkiksi näkemys jossa kuvataan asioita kuten Steven Pinker joka nostaa esiin miten rasismi ja orjuus ovat vähenemään päin. Samoin monet oikeuksista taistelleet ovat olleet tulevaisuusoptimisteja; Martin Luther King esimerkiksi kuvasi että moraali kehittyy hitaasti mutta se on pitkässä jänteessä kohti oikeudenmukaisuutta. Toisessa päässä ovat sitten Tapio Puolimatkat jotka näkevät että homojen avioliittolaki on ajamassa meitä kohti länsimaiden tuhoa jossa seuraavana portaana ei olekaan oikeudenmukaisempi maailma vaan pedofilian laillistaminen.

Kun puhutaan edistyksestä, on selvää, että vuosituhantinen menestys ei takaa mitään. Jos katsomme Egyptin valtakuntaa, sen uskomukset olivat pitkäaikaisia ja menestyneitä. Nyt niihin ei usko kukaan ja egyptiläinen moraali ei näy edes mutkien kautta nykyfilosofiassa – toisin kuin joku Aristoteles ja Platon joiden vaikutus kristinuskossa on ollut hämmentävänkin suuri. Tästä seuraa se, että jos kuvataan pitkän jänteen moraalisia muutoksia kulttuurirelativismi on itse asiassa se joka sopii melko helposti annettuihin havaintoihin. Muutos on neutraali termi, joka voi pitää sisällään ties mitä. Mutta muutosten kalibrointi vaatii lisäksi jonkin mittarin, johon tätä asiantilaa verrataan. Siksi arviointi moraaliseksi edistykseksi tai rappioksi vaatiikin jonkinlaisen pelkän muutoksen olemassaolon ylittävän mittarin. Joka sitten käytännössä sisältää perustelemattomia taustaoletuksia. Jotka eivät ole kovin tavoiteltava asia.

Moraalinen edistys ja moraalinen rappio ovat tietynlaista muutosta. Ja siksi onkin hyvä tiedostaa, että jos halutaan kategorioida sen ulkopuolella, että kulttuurien näkemykset moraalista muuttuvat tarvitaan jonkinlainen moraalinen teoria. Perinteisesti tätä on lähestytty objektiivisen moraalin kautta. On identifioitu jotain perusarvoja kuten vapaus, nautinto, tasa-arvoisuus tai papin saamien orgasmien määrä viikossa, ja sitten tämän valossa olemme saaneet järjestettyä arvostelmia kaikelle toiminnallemme.

Tämä johtaa siihen että moraalinen muutos voidaan kategorioida kahdella tavalla; Joko pitäydymme totutussa moraalisessa teoriassa ja ympäristössä saadaan aikaan muutoksia jotka tekevät niiden seuraamisen jollain tavalla edullisemmaksi tälle tietylle moraaliteorialle. Tämä voi tapahtua monella tavalla. Sen mukainen toiminta voi tilastollisesti muuttua tavallisemmaksi, saadaan sääntöjä tai jopa teknologisia keksintöjä jotka tekevät sen helpommaksi tai näkemys muuttuu vaan suositummaksi.

Sitten voidaan ajatella että me vaihdamme koko moraalista viitekehystä. Toisin sanoen hylkäämme jotain vanhoja arvoja tai otamme uusia tilalle. Tai sitten laajemmanne tai supistamme tiettyjen arvojen sovelluskenttää. Saatamme myös arvioida uusiksi sitä ketkä ylipäätään ovat moraalisia toimijoita. Näin etenkin kun tutkitaan mielisairaita tai lapsia. Ja jossain määrin kiinnostavaa kyllä myös eläimiä.

Michelle Adams on tässä yhteydessä analysoinut moraalia ja hän on esittänyt että moraalinen kehittyminen on rationaalisella pohjalla vain jos sitä ei oteta yleisessä muodossa vaan spesifissä muodossa. Toisin sanoen moraalikadon ja moraalin edistymisen näkemys ei ole sitä, miten sitä kuvataan normaalissa arvokeskustelussa – jonain yleisenä ja laajana. Sen sijaan moraalinen kehitys on juuri sitä miltä se näyttääkin keskusteluissa; Kysymys on lokaalista tilasta jossa muutosta heijastetaan tietyn moraalistandardin kautta. ; Näin esimerkiksi yksi lokaali moraalistandardi voi näyttää että homojen avioliitto on moraalista edistystä koska se laajentaa vapauden ideaalia ja voidaan liittää vaikka hedonismiin - joka muuten on sekin yksi tapa jäsentää moraalia vaikka se onkin kovasti mustamaalattu pintatasolla vaikka moni uskonnollinen asia itse asiassa myydään nimenomaan hedonistisella pohjavireellä. Ihminen saa rauhan, löytää mukavaa yhteisöllisyyttä ja syviä kulttuurinautintoja "Suvivirrestä" sekä pelastuksen kuoleman jälkeen ja kenties ennen sitäkin. Toisesta lokerosta tilanne näyttää että täsmälleen sama muutos on moraalista rappiota koska se turmelee siveyden sipuleiden seksuaalisen puhtauden ideaalia. Jotka ovat yksi moraalisesti korkeatasoisen toiminnan teoria vaikka minä sitä kovasti mustamaalaan vaikka elänkin paikoitellen seksuaalietiikaltani korkeatasoisemmin kuin moni nimekäs uskonjulistaja.

Adamsin näkemys on mielestäni hyvin tutunoloinen. Toisessa kontekstissa. Nimittäin epistemologiassa ja tieteen puolella. Sieltä kun löytyy sellaisia ajatuksia joissa tutkimus syventää paradigman sisällä tietoa niin että tiedon kasautuminen ja edistys tapahtuu aina paradigman sisällä. Mutta paradigman muutoksissa muuttuvat myös arviointikriteerit joten niiden muuttuminen olisi yhteismitatonta, puhtaasti maailmankuvallista. Taustalla on tavallaan ymmärrettävä ajatus; Jos moraali muuttuu ja moraalin arviointitavat muuttuvat niin miten voimme puhua edistyksestä kun moraaliteorian muutos voi heittää roskiin myös ne lähestymistavat joilla mittaamme moraalia itseään. Tämänlaisen ongelman välttämiseksi lokalisointi on tietenkin yksi tapa kiertää ongelma. Tästä onkin syntynyt aika laajasti kannatettu näkemys jossa puhutaan moraalisista vallankumouksista hyvin samaan henkeen kuin tieteessä voidaan puhua paradigmanmuutoksista. Tätä kulmaa edistaa myös esimerkiksi Nigel Pleasants.

Näissä argumenteissa on se vahvuus että on hyvin vaikeaa kyseenalaistaa sitä että moraalista muutosta voidaan arvioida tälläisessä lokaalissa kontekstissa. Osa kuitenkin näkee, että moraali olisi jotain enemmän. Heille tämänlainen melko vakaalla ja varmalla perustelutasolla pysyminen rajoittaa. Ihmiset haluavat joko olla optimisteja tai pessimistejä.

Miten sitten suhtautua muutokseen jos siihen haluaa ladata syvempää arvolatausta ja merkitystä kuin pelkästään sen että muuttuvat asiat muuttuvat. Nyky-yhteiskunnassa tavataan suosimaan seksuaalista vapautta yli siveyden. Mutta itse näen että tämä on heilahdellut yhteiskunnassa enemmänkin; Itse asiassa on hämmentävää miten avomielinen seksuaalisuuden suhteen keskiaikainen kuppaa edeltävä maailma oli. Kuppa oli luonnollisesti jotain konkreettista joka vaikuttaa seksuaalietiikan soveltamiseen. Vastaavasti antibioottien voidaan nähdä vaikuttaneen päinvastaisella tavalla; Seksitaudit eivät olekaan yhtä suuri riski. HIV oli sitten aivan oma lukunsa ja sitä onkin käytetty moraalisessa keskustelussa.

Tämä on nähdäkseni jotain jota voidaan käyttää kun tartutaan syvään ongelmaan. Jos suhtaudun moraaliseen haasteeseen samalla tavalla kuin naturalistina tartun epistemologisiin haasteisiin, syntyy analogiamyllyn avulla ratkaisutapa.

Perusongelmanahan on se, että jos moraali muuttuu ja ennen kaikkea teemme moraalisia vallankumouksia niin moraalisen edistymisen haaste on arviointihaaste. Muutokset kun koskevat myös sitä mikä lasketaan minkäkinlaiseksi muutokseksi. Miten voimme tietää että muutokset ovat hyviä kun muutokset koskevat myös sitä osaa joka koskee sitä mikä ylipäätään on positiivinen ja negatiivinen muutos. Tieteessä täsmälleen sama onglma on siinä kun tutkittaessa saadaan uusia tietoja joiden kautta joudutaan kontekstoimaan toisia kohtia tieteestä. Tätä pidetään haasteena ikuiselle ja muuttumattomalle tiedolle mutta tämä ei tavallaan ole kuitenkaan ylitsepääsemötön ongelma tieteenteolle. ; Tämä kysymys ei enää olekaan moraalirelativismia vaan moraaliskeptismiä. Ja sen ongelmat ovat tavallaan peiteltävissä ja taputeltavissa. Otetaan vain taustalle jotain moraalikonsepteja jotka ovat joko muuttumattomia tai sitten sellaisia että ne voidaan ottaa mukaan moraaliseen arviointiin tavalla jossa voimme oppia niistä.

Itse näkisin että tässä evoluutiopsykologinen ote on näppärä. Koska jos me mietimme moraalia niin voimme perinteisen perusarvolähestymisen kautta katsoa vaikka esimerkiksi murhan kieltämistä. Nämä ovat asioita jotka ovat varmasti sellaisia että ne ajavat kohti homeostaasia. Jos ajattelemme että moraalisuus on ihmislajissa ylipäätään siksi että olemme sosiaalisia eläimiä joilla on strategioita jotka auttavat geenejämme, niin aggressiivisuuteen ja altruismiin saadaan järkevyyttä. Ja usein konteksti. Konteksti jonka kohdalla ei enää olekaan kovinkaan relativistista että miksi seksuaalimoraali muuttuu ajan mittaan. ; Varovaisuus on yksinkertaisesti toisinaan tärkeämpää kuin joskus taas ei.

Tätä kautta voidaankin sanoa että yksilön oman pään sisällä tehty reflektio tunnetusti näyttää erilaiselta kuin ihmisen käytös. Ja ihmisen käytös tilastollisesti nostaa esiin asioita jotka eivät olekaan kovin satunnaisia. Tästä päästään siihen että lajinmukaisen käytöksen taakse saadaan ihan se että ne asiat jotka ovat jaettuja kaikissa kulttuureissa ovatkin helposti lajinmukaisia. Tässä mielessä erityistä onkin se, että jos uskonto oikeuttaa itseään näiden periaatteiden kautta se ei opeta meille moraalia ja anna meille moraalia vaan päinvastoin loisii moraalin päällä; Se myy itsensä sillä että se kannattaa asioita joita yksilö ja ihmisryhmä kannattaa valmiiksi. Jos se sen sijaan kannattaa jotain joka on kulttuurispesifistä ja harvinaista – vaikkapa lapsiuhreja tai vaatimuksia joissa ei syöd katkarapuja – niin se ei tavallaan nojaa siihen mitä morali ylipäätään on vaan luo keinotekoisia uusia sääntöjä.

Tähän liittyvää moraalipsykologiaa on itse asiassa tutkittu. Ja siitä on saatu aika paljon tuloksia. Esimerkiksi Thalerin diktaattoripeliä tutkimalla on löydetty että ihmiset ovat tietyssä määrin anteliaita. Kulttuuri ja konteksti muuttaa määrää jonkin verran mutta tämä peruspiirre on melkoisen irrottamaton osa ihmiskulttuuria. ; Lapsia tutkimalla on esimerkiksi havaittu että uskontoa ei tarvita jotta lapset olisivat anteliaita ja haluaisivat hyvää. Itse asiassa uskonnollisuus voi jopa haitata tätä prosessia, uskonnolliset lapset ovat anteliaita mutta vähemmän anteliaita.

Toisin sanoen melko pienillä lisäoletuksilla päästään lokaalita tasosta globaaliin tasoon. Tosin tässä kiinnostavaa on se, että arviointi muuttuu hyvin vaikeaksi koska yksilö harvoin tietää tarpeeksi tilastollisesta tasosta voidakseen tehdä arviointeja sillä tavalla miten moralistit ovat yleensä nauttineet moraalifilosofiasta; Esittämällä arvioita korkeimman omapäisesti jostain moraalisen hurskauden nojatuolista apuna kenties oman uskonnon suosima lempikirja joka sitten premissioi julistajan puolesta että mitkä arvot ovat paitsi arvoja niin myös perusarvoja, muita parempia ja keskeisempiä voittaja-arvoja.

Toisin sanoen tässä tilanne on se, että meillä on lajinmukainen arvoperusta joka on kohtuullisen pysyvä. Evoluutio saattaa itse asiassa muuttaa myös tätä tasoa hitaasti. Tämä taustalla oleva taso ei kuitenkaan ole sellaisenaan tiedetty joten se on itsessään oma tutkimuskohteensa. Toki osa haluaa vain mennä perinteiseen objektiiviseen moraaliin. Mutta tässä haasteena on se, että he joutuvat tekemään niitä moraalisia hyppäyksiä, joita minäkin teen. Tosin asenteeltaan joustamattomampia ja ehdottomampia. Tämä on kuitenkin vastassa jos ei halua elää maailmassa jossa moraaliasiat muuttuvat ja hämmennystä herättää se, että siveyttä ja tiettyä käytöstä rajoittavat moraalit laajemminkin korostavat arvoja jotka ovat käytännössä useimmiten -elleivät peräti aina - vastassaan vapautta korostavat arvot niin että tarjolla on vain lokaalia kehitystä ja rappiota.

Ja nähdäkseni puolellani on sekin, että objektiivisehkoon moraaliin kaipailevat, edes fundamentalistikristityt, eivät nykyään ole torjumassa käytöksessä olevaa geneettistä tai lajityypillistä sisältöä. Jos olemme jotain oppineet homo- ja transsukupuolisuuskeskusteluista niin sen että heillä on jopa evoluutioteoriaa essentialistisempi ajatus siitä miten pojat ovat poikia ja niin edespäin. On selvää että jos käytöksessä on geneettinen komponentti ja käytös ilmentää mieltymyksiä joita voidaan kutsua moraaliseksi mauksi, ja tämä ilmenee paitsi itsen niin myös muiden toiminnan arvioinnissa, tavalla jota voidaan lähestyä tilastollisesti, niin selvästi yhteiskunnan moraaliarvot ovat jotenkin liitoksissa tähän. Ja ne ovat ainakin osittain tätä. Sitten onko se tämän lisäksi jotain muutakin. Tämä on se tämän hetken käytävä keskustelu. Joka vaatii toisin sanoen laajentamista tästä minun antamastani tasosta. Onko moraali muutakin kuin selitys lajinmukaisen käytöksen ilmenemiselle joka on esitetty ihmiskunnan sisältä ilman että siihen välttämättä liittyy ihmisten tiedostamaa origin storyä miksi se on ollut evolutiivisesti fiksua, vaikka he noudattavatkin näitä luonnollisia käytösmallejaan.

Tiedän että oma selitykseni loukkaa vain lähes kaikkia, ja se on tavallaan tämä silmällä pitäen kehitettykin. Mutta samanaikaisesti on tajuttava että ne lisäoletukset joita teen päästäkseni lokaalista edistyksestä ja rappeutumisesta yleiseen edistykseen ja rappeutumiseen ovat jotain joiden kaltaisia joudutaan väistämättä tekemään aina jos halutaan tehdä jotain enemmän kuin puhua siitä että moraali on eri aikoina erilaista. Ironista kyllä tämä moraalinen lisäolettelu joudutaan ottamaan jopa silloin kun erilaisuudesta hypätään siihen että kaikki olisivat erilaisia mutta samanarvoisia.

Toki tässä minun ajatuksessa on sekin että se siirtää fokuksen jonnekin muualle kuin missä se tavallaan aina on pidetty. Monestihan moraalia lähestytään yksilön, ryhmän tai ideologian kautta. Evoluutiopsykologian mukaan moraali ei olekaan takaamassa yhteiskunnan vakautta tai yksilöiden selviämistä vaan nimenomaan geenien selviämistä. Fokus on enemmän populaatiossa ja ihmiskunnassa kuin vaikka Suomalaisuudessa tai siinä miten joku puolihullu espoolainen nauttii tai ei nauti elämästään lyhyellä tai pitkällä aikajänteellä. Geenitaso on tietenkin hämmentävä. Mutta minusta se tulee automaattisena sivutuotteena ottamastani lähtökohdasta.

---

Viitteet:
Turun Sanomat, ”Nuoret aikuiset etäällä kirkosta” 
Areiopagi, ”Uskonnot eivät ole katoamassa” 
David Voas, ”Why there is no way back for religion in the West” 
New Yorker, ”Steven Pinker Thinks the Future Is Looking Bright” 
Seurakuntalainen, ”Kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka: Seksuaalisen vapauden kulttuuri rikkoo perhe-elämän” 
Michelle Adams ”The Idea of Moral Progress” (1999)
Nigel Pleasants, ”The Structure of Moral Revolutions” (2018)
Richard Thaler, "Fairness And The Assumptions Of Economics" (1986)
Jean Decety, "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World" (2015)

Henkilökohtaisilla välihuuteluillani koristeltua Milliläistä sananvapautta

Nykyajan netissä liberaali ja liberalismi ovat miltei kirosanoja. Itse asiassa poliittinen epäkorrektius on mennyt niin pitkälle, että ”suvakkiliberaaliksi” syytäminen on monille argumentin loppuminen. Vihollinen on identifioitu joten argumentaatiossa voidaan siirtyä puheeseen siitä miten tälläistä kansanpetturia tulisi kohdella. Koska se on se vapaan sanan henki monesti nykyään.

Itse asiassa liberaalin osa on hankala; Koska he eivät ole filosofisesti vasemmistoa mutta heitä kohdellaan niin, saattaa syntyä tilanteita joita monin paikoin vähintään liberaalihko Jiri Keronen kuvasi omasta kohtelustaan;

Mutta sitten toisaalta nämä ihmiset nojaavat hyvin klassisen liberalismin ajatuksiin joka ikisen kerran kun puhuvat sananvapaudesta.

Itse harjoitan aktiivisesti ignorointia, kuten blokkaamisia mutta vain hyvin harvoin sensuuria, kuten ilmiantoja. Painostamiskampanjointia eli ihmisen näkemysten jakamista jotta moni näkisi ja lietsoutuisi vain hyvin ankarista syistä tai pakon edessä. Näiden välillä on oleellisia eroja; Ignoroinnissa huolehdin siitä mihin minä käytän tietoisuuttani. Mikä on oman arvioni mukaan aikani arvoista. Sensuuri on sitä että estän muita puhumasta. Ja painostaminen on sitä että nostetaan vihamyrskyjä ja aktiivikampanjoita tilanteessa jossa joku ilmaisee asioita.

Nykyaikana harva välittää tai osaa erottaa sensuurin ja sanomisten seuraukset toisistaan. Itse näen, että monesti sensuristi on ihmisen kunnian syvin ystävä. Sillä kun suunsa avaa vapaassa maailmassa, muut synnyttävät tästä mielipiteen. Ja he voivat sanoa tämän ääneen – jopa joukolla – vaikka se ei olisikaan mairitteleva. Sensuurissa on usein suojelun henki. Mikä on ymmärrettävää, kun huomioi monien järjenlahjat. Sensuuri on kuitenkin yleensä hyvin yleistä jolloin prosessissa kielletään mieheltä pihvi, koska vauva ei pysty pureksimaan sitä.

Tämä tekee minusta ei-traditionalistisen sananvapaudesta huutajan. Joka tekee minusta liberaalin. Koska jos olisin traditionalisti ja näkisin että olisi sensuroitava lähinnä poliittisesti epäkorrektin liberaaliston propagandaa, olisin alt-rightiä tai jotain vastaavaa. Ja kyllähän minä olen liberaali. Oikein ärhäkkä sellainen. Peräti klassinen liberaali.

Ja tämä ajatussuuntaus on jotain joka olisi syytä opetella.
- Joko siksi että sitä kannattaa.
- Tai siksi, että asiallisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen ymmärtäminen. Joka näkyy esimerkiksi olkiukottomissa argumentaatioissa.

Siksi otankin tähän käsittelyyn klassisen liberaalin, John Stuart Millin, ajatuksia sananvapaudesta. Hänen tunnetuin, kenties myös keskeisin, lähestyminen aiheesta löytyy ”On Libertyn” toisessa luvussa. Jossa hän on kärsimätön sensoreiden ja vainoajien kanssa. Jossain määrin hänen sanomisensa on hyvin tärkeää nykyaikanakin.

Sananvapaus oikeutetaan jollain, ei ole ensimmäinen oikeutettu peruskannanotto

Mielestäni tärkeää on huomata sekin, että Mill ei lähesty sananvapautta absoluuttisuuden kautta. Eli tavalla jossa sananvapaus vain määritellään keskeisemmäksi dogmaksi jonka rikkominen olisi rike. Sellainen synnyttää hyvin asenteellista ja argumentitonta sananvapauden puolustamista.

Sen sijaan Mill asetti keskiöön totuuden. Ja sananvapaus oikeuttui sitä kautta, että se oli jossain suhteessa tähän totuuteen. Hänen argumenttinsa on moniosainen; Ensimmäisessä osassa hän sanoo, että sananvapaus on tärkeää jos mielipide on totuudellinen. Tässä sananvapauden perustalla olevana oikeutena on se, että
1: Totuus ja sen selkeä ja elävä esittäminen ja tiedostaminen ovat arvokkaita ihmisiä. Joten meidän täytyy sallia ja mahdollistaa ihmiset siihen, että he voivat kohdata ja löytää totuuden.
2: Vapaa sana mahdollistaa sen, että ihmiset saavuttavat selkeät ja elävät ymmärrykset totuuksista ja maailmasta. Sensuuri estää tosi mielipiteitä.
J: Josta seuraa se, että vapaan sanan tukeminen on jotain jota on tärkeää puolustaa.

Tämä taso on se, jolle suuri osa keskustelusta yltää nykyään. Jos me katsomme sitä millä ”poliittista korrektiutta” vastustetaan on nimenomaan se, että ajatellaan että ihmiset puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä. Suoraan puhumista pidetään tärkeänä. Se on selkeämpää kuin kiertoilmaukset joita halveksutaan. Millin valossa poliittisen korrektiuden vastustamisessa keskitytään pääasiassa kahteen pääteemaan;
1: Oma näkemys nähdään tosiasiana jota liberaalit vääristelevät. Ja tästä syntyy epäsymmetria. Liberaalien ”propagandaa” halutaan melko usein jopa rajoittaa. Esimerkiksi sukupuolisuutta koskien esitetään että sukupuoliasia on biologinen tosiasia joten on ikään kuin valehtelua ajaa toisenlaista sukupuolen lähestymistä. Ja siksi sananvapautta pidetään totuuden puolella.
2: Selkeys on mukana. Sillä periaatteessa jos joku sanoo, että ”varusmies” korvataan ”varushenkilöllä” ei tosiasiassa juurikaan muuta asiasisältöä. Ja näin ollen ei voi olla kysymys sanomisen sisällöstä. Millin ajatus siitä, miten ajatuksen on oltava paitsi sisällöltään tosi, niin myös elävä ja ymmärrettävä johtaa siihen että on ymmärrettävä miksi synonymisaatio on niin vahva ivan ja vastustamisen kohde poliittisen korrektiuden kritiikeissä.

Mill kuitenkin jatkaa;

Jos sensuroimme epätoden kertomista niin ihmisiltä torjutaan tilaisuus jossa heille paljastetaan heidän ajattelunsa heikkoudet ja onttoudet. Siksi sananvapaus oli tärkeää myös väärässäoleville. Toki tässä olisi toki mahdollista, että totuutta ylläpitävä sensori. Haasteena Millin mukaan on se, että tämä vaatisi erehtymättömän sensorin. Erehdys tarkoittaa sitä minkä historia Millille opetti; Se, että ennen torjuttiin jokin asia epätotena on paljastunut myöhemmin todeksi. Jolloin totuutta arvostavat sensorit ovat torjuneet ajatuksia joiden tiedämme nyt, myöhemmin, olevan totta. Tai ainakin, jonka nykyään hyväksymme todeksi samaan tapaan kuin menneinä aikoina se jokin aivan toisenlainen totuus.

Tämäkin taso on tavallaan tuttua. Mutta enemmänkin kreationismipiireissä tutussa hengessä; Esimerkiksi Tapio Puolimatka on tunnettu dialogisen pluralismin kannattaja. Ja tässä kannatetaan nimenomaan ajatusta jossa keskustelu johtaa siihen, että totuus voittaa. Ja tässä on usein ajatus siitä että vastapuoli keskustelee väärin kun ei vain ymmärrä valistua annetusta argumentistosta Herraan Kristukseen ja Jumalaan. Josta seuraa turhautumista ja ajatusta siitä että jokin on aivopessyt ja vääristänyt itse keskustelukulttuurin. Kun se oppi ei selvästi mene perille. Ja Puolimatka itse tuntee olevansa ns. totuuden asialla mietityn keskusteluprosessin kautta.

Mutta Mill menee vielä pidemmälle. 

Hän näkee että kriittisyys ei ole pelkästään sitä että epäilee vallitsevien tahojen näkemyksiä. Hän näkee että ainoa tapa olla kunnolla kriittinen on olla itsekriittinen. ”Omilla aivoilla ajattelu” onkin korvattava asenteella jossa korostetaan omaa erehtyväisyyttä. Tässä asenteessa on vaikeaa asettua sensoriksi koska oma totuus voi olla erehdys.

Mielipiteiden esittäminen muuttuukin hyvin erikoisesti; Jos se näissä ylläolevissa vaiheissa on vielä hyvin tuttua siinä mielessä että korostetaan että mielipiteen esittäjä haluaa valistaa muita, on Mill asettanut tässä mielipiteenilmaisun arvokkaaksi nimenomaan sen vuoksi, että se asettaa meidän omat ideamma arvioon. Vapaa ilmaisu on tulta jolla koetellaan omia erehtyväisyyksiä.

 Tässä tasossa Mill jopa esittää sen, joka tekee hänestä minulle tärkeimmän sananvapausfilosofin. Sillä Mill ei näe ihmiskuntaa jonain totuusmoottorina. Monet esimerkiksi esittävät että totuus voi voittaa vainosta huolimatta. Mill näkee että tästä ei itse asiassa ole mitään taetta. Mill näkee että ihmiset ovat usein kiivailijoita. Ja he eivät ole vahvimpia kiivailijoita totuuden koettelulle. Sen sijaan ihminen voi kiivailla ja propagoida ankarasti virheen puolesta ja ovat valmiita sammuttamaan totuutta esimerkiksi sensuurilla.

Toiseen osaan;

Mill eteneekin vaiheittain. Ja tämä paljastaa miten Mill ei ole naivi siitä että totuus todella voittaisi ajatusten markkinapaikalla. Hän näkee että ihmisillä on vinoumia ja he ovat erehtyväisiä. Millin lopullinen näkemys sananvapaudesta ei ole myöskään mikään glorifioitu rationaalisen ihmiskunnan ylistys. Vaan yksinkertaisesti se, että se on vähemmän huono kuin vaihtoehtonsa.

 Millin toinen osa koskee sitten sitä jos ihmisellä on väärä mielipide. Toisessa argumentissaan Mill’s ehdottaa kuvittelemaan, jos ei muuten niin argumentin vuoksi, uskomaan että eletään yhteiskunnassa jossa jokainen vallassaoleva mielipide on tosi. (Ajatus joka on aika monelle nykykonservatiiveille yllättävän vakavastiotettava.)

Koska olemme olettaneet erehtymättömän sensorin, voimme ohittaa Millin aiemmin esittämän ajatuksen ihmisen rajallisuudesta. Tässä tilanteessa voisimme ajatella, että olisi oikein sensuroida valehtelua ja propagandaa. Ja siksi sitä ei koskisi samat oikeudet kuin niitä näkemyksiä joissa puhutaan suoraa, kiertelemättä ja valehtelematta minkä oikeaksi tietää. Tässä Mill korostaa nimenomaan sitä, että ihmisille syntyy elävä kuva totuudesta.

Sananvapaus ei tässä enää tarkoitakaan pelkästään sitä että olisi oikeus sanoa tosia asioita. Tässä Millillä on ajatus siitä, että ihmiset ovat siinä mielessä rationaalisia olentoja, että kun ideat laitetaan markkinoille, tosimmat kestäisivät. Toisaalta hän näki myös ihmiset siinä mielessä sosiaalisiksi, että keskustelu on totuutta lähentävä moottori siinäkin mielessä että erimielisyys täsmentää ymmärrystä siitä miksi se totuus on totuus. Millin mukaan vain aidon debatin kautta voimme syventää kokemusta ja ymmärrystä totuudesta. Ilman tätä se jää vain kuolleeksi dogmaksi.

Tämä on minusta ainakin siinä mielessä ymmärrettävää, että debatointi antaa asioille merkitystä. Riitely tekee asiat, paitsi ulkoa opituksi liturgiaksi, myös kiehtovaksi ja tärkeäksi. Mill näki että lähinnä matematiikassa voitiin todistaa näkemyksiä sellaisella tavalla jossa tämänlaista prosessia ei tarvita. Niissä totuudesta varmistutaan katsomalla sen todistusta. Mutta ihmisten kiistakysymykset ovat tavallisesti mutkikkaampia – vaikka niitä monesti typistetäänkin kuin ne olisivat yksinkertaisia.

Entäs fisuimmanvalta?

Voitaisiin kuitenkin ajatella, että kenties ajattelu ja mielipiteily tulisi yhdistää. Etenkin kun puhutaan totuudesta, on selvää että kyseessä on meritokraattinen asia. Kaikki ihmiset eivät yksinkertaisesti ajattele yhtä hyvin. On jopa mahdollista että osa ajattelee niin heikkotasoisesti että on kyseenalaista ajattelevatko he ollenkaan; Heillä kenties on vain kokoelma mielipiteitä ja asenteita.

Mill ei taatusti vastustanut ajatusta tietoeliitistä. Hänhän on itse asiassa jopa puolustanut ajatusta jossa korkeakoulutetut saisivat vaaleissa useampia ääniä koska he olivat tavallista tallaajaa fiksumpia. Siksi voitaisiin kuvitella maailma jossa vain eliitillä on sananvapaus ja muut sitten saisivat niellä älymystön tuottamat totuudet. Hieman kuin entisessä koululaitoksessa jossa arvostettava maisteri ulkoluku-pänttäytti faktoja oppilaidensa päähän.

Mill kuitenkin näki että jopa tolloimmat tarvitsisivat omaa ajattelun harjoittamista jotta he voisivat kokea merkitystä siitä totuudesta joka heille esitetään. Tämä olisi hyväksi heidän itseaktualisoitumisellekin siinä mielessä, että he voisivat olla vähemmän tolloja tämän jälkeen. Jokaisen tulisi saada harjoittaa älyllisyyttä sillä tasolla mille hän yksilönä kykenee, vaikka tämä olisi joskus rajoittunutta. Ja lisäksi olisi ajateltava että ihmiset voisivat kehittyä.

Loppuosa

Mill tarjoaa tämän päälle kolmannen osan jossa hän ei lavenna argumentistoa, vaan tarkentaa sitä miten hänestä suurin osa tilanteista ei ole sitä, että tarjolla on ehdoton totuus tai ehdoton vale, vaan usein ihmiset käsittelevät osatotuuksia ja osavalheita.

Hän korostaa myös pessimismiään ”ideoiden markkinapaikalle”. Hän korostaa että ylevän totuuden sijaan usein päädytään joka tapauksessa kiistoihin ja mielipidekonflikteihin. Eli vaikka näkemys lähti ajatuksesta jossa sananvapaus on väline totuudelle, Mill korostaa että lopputulos on usein sellainen että totuus torjutaan aggressiivisesti koska sen esittänyt ihminen nähdään viholliseksi. Se, että sanoja edustaa jotain tahoa joka yleisesti sotii asioita jotka uskot absoluuttiseksi totuudeksi riittää syyksi ohittaa näkemys.

Millin näkemys tässä on lähinnä sen korostamista että on aina toivoa jos ihmiset ovat pakotettuja kuuntelemaan molemmat puolet. Vain silloin kun vastapuoli voidaan tuhota ja piilottaa johtavat hallitsemattomaan ennakkoluuloon.

Toisin sanoen Millille sananvapaus on perimmiltään vain kahdesta pahasta pienempi.

Ei mikään kovin suuri ihanuus. Tämä on hyvin kiehtovaa koska sananvapaus ja liberalismi leimataan usein yhteen ajatuksella jossa sananvapautta pidettäisiin absoluuttina. Ja jonka pohjalta rakennetaan ajatuksia joissa olisi jotenkin syvästi ristiriitaista ”olla suvaitsematta suvaitsemattomuutta”. Millin tekstissä maailmassa kuitenkin tunnetaan esimerkiksi sellaisia ajatuksia kuin ”enemmistön tyrannia”.

Itse näen että Millin näkemys on valaiseva. Lisäksi se näyttää eräänlaisen ymmärryshierarkian joka demonstroi monisäikeisen ja aika runsaiden nyanssejen täyttämän sananvapauden puolustamisen. Joka on peräti jäsennetty tavalla jossa alussa on yksinkertaisia asioita joista sitten laajennetaan eteenpäin. Tavalla jossa voidaan nähdä mille tasolle ajattelun monimutkaisuutta yltää se henkilö joka sananvapauteen vetoaa ja missä tilanteissa hän jättää siihen vetoamatta.

Valheella on faktantarkistamisen mittaiset jäljet

Kirkko ja Kaupunki -lehdessä oli tarkasteltu konservatiivista mediaa. Suhtautumiseni näihin ”konservatiivisiin medioihin” on tavallaan yllättävän positiivinen. Tavallaan. Sillä ne usein tuottavat materiaalia televisiokanaville ja toisilleen. Niihin ei törmää ellei erikseen avaa juuri heidän kanavaansa. Niitä on helppoa olla halutessaan katsomatta. Ne eivät osallistuta eli väitä että näiden kanavien seuraaminen ja prosentin maksu palkasta kuuluu johonkin ”suomalaisuuteen ja omaan kulttuuriin tutustumiseen”. Ymmärtäkää jo ihmiset; Jokainen kristitty on minulle äärimmäisen toinen. Jos kristillisyys on suomen kansaan kuulumista niin missä voin erota tälläisestä uskonnonvapauden ja ajattelunvapauden kiistäjästä, teokraattisesta konseptista.

Minusta tässä on tehty laajemminkin jotain oikein; Olen kyllästynyt siihen että huudetaan että "media on vasemmistolaista" ja "vasemmisto vääristää mediaa" kun journalismiin tunkeutuu enemmän tyyppejä vasemmalta kuin oikealta. (Karkeasti; "Ei oo kunnon tuottavaa työtä nuuskiminen, arvostan kyllä mutta samalla tavalla kuin vartijaa. Eli sillai teoriassa, mutta käytännössä ovat klani-apinoita." "Mene oikeisiin töihin" kuten Geoge W. Bush sanoi journalistille.) Nämä menee ja tekee.

Itse tosin en näe että "tasapuolisuus" syntyy sillä että jos toinen on "liberaalimediaa" niin sitten ollaan avoimesti "konservatiivien media". Itse näkisin että jos media ei ole tasapuolista niin sitten medialle täytyisi antaa tiukemmat kriteerit. Ja raha tehdä se. Näen että journalistiset kriteerit ja faktantarkistus ovat tasapuolisuutta siinä ainoassa relevantissa mielessä; Totuus ei välitä onko se ideologisesti oikeaoppinen vai ei ole. Joskus se on ideologisesti oikeaoppinen. Mutta tällöin se on sitä maailmankuvasta riippumatta.

Mutta konservatiivinen media näkee että ”Liberaali media valehtelee” ja tuottaa omaa maailmankuvallista totuuttaan tilalle. Uutiset ovat avoimesti konservatiivisia. Silloinkin kun puhutaan totuudesta nähdään että se johtuu siitä että ollaan konservatiiveja ja vasemmisto on väärässä. Tämä on ajan hengessä niin vahvana, että jopa arvon tradition professori Tapio Puolimatka on joutunut lanseeraamaan ajatuksen pluralismista ja joka toinen hänen toistamansa lause alkaa teemoituksilla mallia ”maailmankuva-smaailmankuva”.

Ja tässä näkyy se, miten artikkelin lopussa oleva kuva oli itse asiassa tavallaan demonstroiva. Jopa rationaalisempi ja informoivampi kuin miltä se näyttää. Tiiviit yhteydet jossa aineistot lähinnä lainaavat toisiaan ja ovat toistensa primäärilähteitä on jännittävä ilmiö. Toinen toisiltaan lainaten ja sitten on lähde. Askel lisää pois asiallisesta tiedonhankinnasta niin vastassa on joku Puolimatka jonka teksteistä hämmentävä osa koostuu materiaalista "itse itseään lainaten".

On olemassa akateeminen termi tuolle pakkautumisilmiölle, jota käytetään sekä uskonnollisten kulttien, että poliittisten ääriliikkeitten kontekstissa: Termi on "kulttinen miljöö", joka käytännössä tarkoittaa kaikukammiotoimintaa. Sitä pahamaineista kuplautumista. Kun omaa asiaa on vaikea rakentaa sitä lainataan hyvin rajallisesta määrästä lähteitä. Tästä syntyy kokonaisuus joka on kiinnostava.

Kiinnostava esimerkiksi sitä kautta, että kuulin ihmiseltä joka mm. haastattelee ISISläisiä, että hän mielellään tarkistaa tietonsa kolmesta toisistaan riippumattomasta lähteestä. Tämänlainen kulttinen miljöö on toisistaan riippumattoman lähteen antiteesi. Niistä saa yhden lähteen.

Mutta näen että tässä on takana syvä asia.

Kun olin nuori, konservatiivit ja kristityt olivat hyvin vahvoilla. Silloin puhuttiin kirkosta sukupolvia yhdistävänä kokemuksena. Kirkon myyntiargumentit alkoivat jatkuvasti jäsentilastoilla ja sillä miten monta prosenttia nuorista kävi rippikoulun. Nyt nuoremmat ihmiset ovat etääntyneet laajasti kristityistä. Ja tähän on nähdäkseni yksi hyvin tärkeä syy. He ovat ongelmatilanteissa halunneet koota yhtenäisyyttään ja jokaisessa askeleessa he ovat ajaneet joitain etäälle joko harhaoppisina tai sitten sillä että joillain ihmisillä on rehellisyyttä ja integritetettiä muiden kohtelussa. Ja koko ajan he ovat tehneet kaunaisia ihmisiä jotka muistavat.

Mitäpä tästä sanomaan enempää kuin, että harva asia loukkaa ihmistä syvemmin kuin se, että heitä sanotaan joksikin jota he eivät ole. Siksi esimerkiksi ei-rasistit ja ei-natsit maahanmuuttokriitikot loukkaantuvat jos heitä rinnastetaan natseihin ja rasisteihin. Kun syytät jotain ihmisryhmää asiattomasti, he loukkaantuvat ja muistavat asiattoman syytöksen. He eivät unohda asiaa.

Ja Streisand efekti hoitaa loput. Jos jotain haluaa sensuroida joutuu usein viestimään asiasta jotenkin. Ja tämä viesti on mainos. Esimerkiksi iso määrä lukijoita taannoiselle evoluutiota puolustaneelle ja ID:tä kritisoineelle teokselle tuli kun foorumilla tyyppi kehotti että ei pidä mennä lukemaan annettua linkkiä. Tämä vastustava viesti muutti ”yksilön pakkomielteen osoituksen tylsästä aiheesta” joksikin joka ”oli niin pelottavaa että erimieliset eivät halua että sitä luetaan”. Tämä antoi Mahtia.

Karkeasti sanoen lopputulos on yksinkertainen; Jos haluat voittaa, et saa kasata itsellesi liikaa vihollisia.

Minun sukupolven lapsilla tuntuu olevan yksi sukupolvikokemus joka yhdistää monia. Se on ”Noidan käsikirja”. Samassa kirjasarjassa oli ”Salapoliisin käsikirja” ja ”Vakoojan käsikirja”. Noidan käsikirja haluttiin sensuroida. Se on jopa päätynyt Jyväskylän yliopiston luetteloon jossa käsitellään erilaisia kielletyiksi kirjoiksi haluttuja teoksia ja syitä haluun.

Juuri kukaan ei muista onnistuiko sensuuripyrkimys oikeasti vai ei. Riitti että ainakin muutama kirjasto alistui tavoitteisiin ja poisti kirjat valikoimastaan. Sitä sai kuitenkin kaupasta ja lapsista kirja oli jännä. Eikä se opettanut oikeaa noituutta vaan sisälsi tarinoita. Mikään ei olisi voinut kehittää tehokkaampaa keinoa luoda kiinnostusta teokseen. Ja samalla kun sen on lukenut syntyi huvittuneisuutta siitä miten absurdia on pelotella niin vahvasti noin pienestä. Kun ampuu kärpästä tykillä, sivustakatsoja voi ymmärtää mittasuhteet ja se on sen jälkeen pahempi ampujalle. Sen jälkeen tahon sanoma koetaan samanlaiseksi absurdoinniksi. Tai jos ei niin ainakin sitä harkitaan kaksi kertaa.

1990 -luvun taitteessa tapahtunut ns. roolipelivaino jossa pelättiin saatananpalvontaa jätti jälkensä. Niin kovasti, että esimerkiksi kristitty roolipelaaja Sami Koponen - skenessä monille tuttu – on esittänyt miten kristitty roolipelaaja joutuu usein puolustautumaan siitä mitä jotkut vähän tekivät parikymmentä vuotta sitten. Että on ikään kuin pakko ottaa anteeksipyytävää asennetta. Koska syytös oli mielivaltainen ja epätosi. Ja siihen liittyi myös hyvin ankaraa kohtelua – itse voin sanoa sen verran että minut savustettiin itsemurhayritykseen asti juuri tämän aiheen tiimoilla.

Internet muistaa ja vaikka ei muistaisi niin ihmiset muistavat. 1990 -luvulta ei ole niin paljoa jäänteitä. Mutta esimerkiksi 2000 -luvun puolella mieleeni tuli se, miten Päiviö Latvus jakoi kauhistellen materiaalia jossa kristityltä toiselle kiersi valeviesti joka oli mukamas peräisin poliisipäälliköltä. Siinä puhuttiin uudenlaisesta raiskauskulttuurista ja Latvus selitti että asialla on yhteys ateismin yleistymiseen. Tai siis esitti retorisen kysymyksen asiasta tavalla joka oli hyvin vihjaileva. Kun tämä osoitettiin uutisankaksi – nimeltä mainittu poliisipäällikkö saatiin kommentoimaan asiaa – Latvus vähätteli tilannetta selittelemällä että on viatonta jakaa kun kaveri oli antanut tiedon eikä ollut mitään syytä epäillä.

Sen jälkeen kaikki osasivat kyllä epäillä hänen lähdekriittisyyttään. Itse muistan tämän Latuksesta yhä. Samoin Pasi Turusen – ilmeisesti lakitupaan joutumista pelätessä tehty – netistäpoisto jossa Jokelan kouluampuminen aikaansai hänessä pikareaktion jossa hän rinnasti kaikki ateistit kouluampujiin, on jäänyt mieleen tavalla jossa ihminen käyttää kuolleita hyvin erikoisella tavalla. Koulusurmissahan kuoli myös ateistinuoria ja heidän kuolleet ruumiinsa eivät olleet edes kylmentyneet ennen kuin Turunen käytti heidän kuolemaansa tekosyynä vastustaa asioita joita he eläessään kokivat tärkeiksi. Turusen dellinappula toimii, mutta huonoon kohteluun törmänneet ihmiset eivät unohda. Latvuksen mukaan hänen hairahduksensa oli pieni mutta tosiasiassa se loi ilmapiiriä.

Aivan samalla tavalla kuin saatanapanikointi loi ilmapiiriä jossa pääasiassa levitettiin huhuja, valheita ja tarinoita. Mutta nämä sitten sisälsivät sen että kun pelkoviesti on tarpeeksi rummutettua niin sen tiimoilla on ääripäitä jotka aktivoituvat tekemään kauheita. Ja huhujen levittelijät jotka ovat lietsoneet näitä pelkoja eivät koe että he ovat missään vaikutussuhteessa mihinkään eivätkä siksi osaa edes pyytää asiota anteeksi.

Koska viholliset ovat aina erejä, niistä kasautuu. Ja valitettavasti valheella on lyhyet jäljet. Faktantarkistuksen mittaiset. Tästä sai hyvän esimerkin Puolimatkan esiintymistilaisuuksissaan ahkeraan toistamasta Pianka -tapauksesta. Jonka hän painoi kirjoihin ja kansiin asti. Piankaa mustamaalattiin ID -piireissä vuosia ja tämä lietsoi lieveilmiöitä, esimerkiksi tappouhkauksia. Puolimatka ei korjannut virhettä vaikka siitä hänelle kohteliaasti ja vähemmän kohteliaastikin kerrottiin. Ratkaisu tuli vasta kun ”joku” ns. vuosi asiat Piankan suuntana ja hän teki asiallisen puhelinsoiton juristi edellä suoraan Puolimatkan kotiin. Sitten tuli Puolimatkalta hämmentävän antivilpittömältä vaikuttava anteeksipyyntö jonka syvin funktio ei tuntunut olleen kristillisessä anteeksipyynnössä ja armossa vaan juridisen vastuun kohtaamisessa siitä että on levittänyt toisista esimerkiksi sellaisia väitteitä että hän aikoo tappaa valtaosan ihmiskunnasta ebolaviruksella.

Näissä asioissa asiat ovat siitä hauskoja, että voin sanoa ikään kuin seuraavaa; Eräs tiedustelualalla toimiva henkilö on minulle kasvokkain kertonut että ”false flag” -operaatioiden ongelmana on se, että niistä jäädään aina kiinni. Siksi ne on suunniteltava nimenomaan sitä kautta että oletetaan että ne jossain vaiheessa selviävät.

Aina kun jotakuta syytetään syyttä suotta, se on ”false flag” -operaatio. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa väite.

Esimerkiksi tuoreesti Iltalehdessä oli pikkujuttu jossa oli muka antifan nimessä levitetty kuvia johon oli liitetty kuvateksti jossa oltiin muka menossa lyömään natseja. Kuvatekstin mukaan oltiin menossa vuoristoon harjoittelemaan suomessa. Nettitrolli ihan ilmiselvästi kyseessä. Ensinnäkään henkilöt eivät ole kuvassa vuoristossa ja Suomessa sellaista ei ole. Toiseksi, kuvan henkilöt eivät selvästi ilmehdi tavalla jolla ilmehditään uhittelukuvissa. Silti kommenteissa asti on kommentteja jotka eivät ymmärrä että kuvaan laitettu teksti vuorilla harjoitteluineen ja uhitteluineen olisi jotenkin uskottava. Ja miten tässä olisi jotenkin kyse silti aidosta antifatoiminnasta.

Tämänlaiset ihmiset ampuvat tykillä kärpäsiä ja teeskentelevät sen jälkeen kuin kärpänen olisi oikeasti elefantti. Ja ihmettelevät kuinka rationaaliset ihmiset pysyvät kaukana. Tässä onkin sitten se, että joukot vähenevät kun viestintää eivät ota vakavasti enää edes ne jotka noin yleisesti dissaavat liberaaleja mutta jotka ymmärtävät että silti ei kannata olla idioottien puolella. Ja sen jälkeen ei pidä ihmetellä jos puolella ei ole montaa ihmistä.

Kauhuparanoijalla saa lyhytjänteisiä rynnistyksiä. Ne voivat olla voimannäytteitä mutta ne ovat pitkäjänteiselle menestykselle oikeastaan sama kuin housuun kuseminen pakkasella. Hetken näyttää tehokkaalta kun ryhmä tiivistyy yhteistä vihollista vastaan. Mutta pitkässä juoksussa tässä annetaan viholliselle monenkirjavat syyt olla juuri heidän vihollisia. Ja puhun vihollisuudesta. Itse en todellakaan ajatellut antaa anteeksi kenellekään tässä videossa mainitulle ihmiselle joiden vuosien takaiset ikivanhat tekoset ovat yhä faktantarkistuksen ulottuvilla.

Siksi en näekään tehokkaampaa oman tulevaisuuteni takaajaa kuin Puolimatka joka on nyt mennyt syyttämään vasemmistoa slippery slopesta pedofiliaan. ; Asia on sama mikä kävi nuoruudessani. Saatanapaniikin aikana oli kauheaa mutta viidessä vuodessa siitä tuli häpeällistä menneisyyttä johon kristityt eivät halua palata. Sama on itse asiassa jo nyt käynyt homoseksuaalisuuden kohdalla. Seurauksia kauhisteltiin ja nyt kun lakimuutoksen jälkeen ei ole tapahtunut mitään dramaattista ei voida palata taaksepäin katsomaan niitä hyvin onnistuneita tulevaisuuden ennustuksia. On pakko keksiä uusi peloteltava kohde koska vanhan toisto ei näissä oloissa onnistu koska se muistuttaisi siitä aiheesta ja siihen liittyneistä epäonnistuneista ennustuksista ja valheellisista mustamaalauksista ja henkilöönkäymisistä.

Mustamaalaamisen ja moraalipanikoinnin ja siihen liittyvän oikeutetun reaktion ja huolestumisen – suomeksi ja poliittisesti epäkorrektisti vainoamisen – innossa helposti unohtuu se, mikä esimerkiksi on tehnyt minun toiminnastani hyvin voitokasta. Ja voitokasta nimenomaan siinä mielessä että minulla on ollut tapana herättää kyselyjä ihmisissä. Jota kautta syntyy sellaisia asioita kuin Piankan puhelinsoitot ja se, että erinäiset poliisit ovat tietoisia siitä mitä heidän nimissään netissä levitellään. Minä en levitä vainoparanoijaa vaan sen sijaan teen faktantarkistusta ja siihen liittyviä esilletuomisia asiaankuuluviin ihmisiin. Minä en keksi päästäni syytöksiä vaan muistan kaikki virheet mitä vastapuoli on tehnyt ja luetteloin ne muistiin joka jatkuu aina ja aina ja aina. Puolimatka ja Pianka näkyvät googlessa minun ansiostani yhdessä. Ja niin edespäin. Minun tarvitsee vain selvitä lyhytaikaisesta kriisistä tavalla jonka jälkeen minulla on enemmän aseita. Vastustaja on sen sijaan kuluttanut omansa. Mitä kauemmin tämä jatkuu sitä enemmän minusta on asiallista näyttöä jotka kestävät faktantarkistuksen. Ja sitä vähemmän näyttää että vastapuolella on mitään. Ja kun tätä tuo esille tilanteita jonka pitäisi tuoda vainoparanoijikoille muistiin esimerkiksi satuja suden huutamisesta. Mutta tietenkin tiedän että vastustajani ovat älyllisesti avuttomampia. Kuin uusi epäonnistunut maailmanlopun ennustus seuraa toistaan niin nämä vainoparanoijikot tarttuvat uuteen viholliseen luullen että maailma muuttuu poliittisesti heidän haluamakseen sillä että he toistavat samaa ja odottavat eri lopputulosta.

Roolipelaajat, metallimusiikin harrastajat, evoluutioteorian ystävät, homoseksuaalit, liberaalit, ateistit… He vain keräävät vihollisia. Ja sitten ihmettelevät kun maa ei laajasti kannata heidän arvojaan. Ja ihmettelevät miksi niin moni ei koe muutosta arvojen mädätykseksi. Kun se on kristittyjen suusta tuleva asia joka haiskahtaa nimenomaan mädältä monille. Kristillinen kultuturi ja kristillinen oikeaoppinen hyveellinen teologia ja niiden välinen ero luodaan usein tässä suojakilveksi. Mutta se on naurettava asia koska käytännön tasolla kristillinen kulttuuri koostuu lihallisista ihmisistä jotka kutsuvat itseään kristityiksi. Heidän tulisi olla esimerkillisiä. Ja pyytää jokaista mogaansa anteeksi ja katua. Ja itse asiassa jättää ne täysin tekemättä in first place. Joten ei ihme että ovat niin kuopassa että eivät voi muuta kuin viitata yhä hupeneviin riveihinsä. Parhaimmillaan tekemään artikkeleja, joissa tekevät itse itsestään relevanttia viittamaalla omiin aiempiin tuotoksiinsa hyvin laajasti. Joka on siinä mielessä aika zen että se on rinkirunkkausta ilman rinkiä.

---

Viitteet:
”Kirkko ja Kaupunki”, ”Jumala, Trump ja Putin – kristillisen konservatiivioikeiston toiminta Suomessa kulkee samoilla raiteilla kuin Yhdysvaltain evankelikaaleilla” [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/jumala-trump-ja-putin-kristillisen-konservatiivioikeiston-toiminta-suomessa-kulkee-samoilla-raiteilla-kuin-yhdysvaltain-evankelikaaleilla]
Jeffrey Kaplan, ”The Cultic Milieu: Oppositional Subcultures in an Age of Globalization” (2002)
Jyväskylän yliopisto, ”Loukkaavaa kieltä ja muita huonoja syitä” [https://kirjasto.jyu.fi/yleista/nayttelyt/2013-kuukauden-kirjat/loukkaavaa-kielta-ja-muita-huonoja-syita]
Eric Maple, ”Supernatural World” (1979) [suom. ”Noidan käsikirja”]
”Paahtoleipä”, ”Raastupaan, vai minne se oli?” [http://paahtoleipa.blogspot.com/2009/03/raastupaan.html]
”Paahtoleipä”, ”Täällä ei ole mitään nähtävää!” [https://paahtoleipa.blogspot.com/2007/11/tll-ei-ole-mitn-nhtv.html]
”Tuskakeskiviikko”, ”Tohtori Tuho - eli miten kreationistit loivat yhden miehen tulevaisuuden” [http://tuomogren.puheenvuoro.uusisuomi.fi/176141-tohtori-tuho-eli-miten-kreationistit-loivat-yhden-miehen-tulevaisuuden]
"Iltalehti", ””Olemme valmiita lyömään jokaista natsia” - Kuva Itä-Suomen Vasemmistonuorten metsäretkeltä leviää somessa - Li Andersson hämmästyi: ”Tällaiseen jengi sit menee lankaan”” [https://www.iltalehti.fi/politiikka/201808202201147627_pi.shtml]
”Paholaisen asianajaja”, ”Tapio Puolimatka ja Pedofilian laillistaminen” [http://paholaisen-asianajaja.blogspot.com/2018/08/tapio-puolimatka-ja-pedofilian.html]

Miten tieteen kristillistäjät tulevat todistaneeksi että heidän kristillisyytensä ei koskaan kehittäisi tiedettä...

Monet kristityt korostavat nykyään sitä miten luonnontiede ja kristinusko sopivat hyvin yhteen. Tässä osa menee astetta vahvempaan. Heistä luonnontiede on kristinuskosta syntynyt. Osa heistä menee vielä pidemmälle ja selittää että luonnontiede on jotain joka syntyy luontevasti vain kristinuskosta tai sen kaltaisista uskonnoista. Tämä blogaus on näistä aivan viimeisimmistä.

Tämä näkemys on kiinnostava. Näissä toistuu tietty teema. Teema jonka voisi tiivistää ajatukseen siitä, että tiede nojaa terveeseen järjen käyttöön - järjen, jonka Jumala on meille antanut. Tämä teema on hyvin keskeinen. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on puolustanut tätä. Thomas F. Torranceen, jolle empiirinen metodi on Jumalallisen mielen tapaan toimimista ; Jumalisen Logoksen järkevyys tarkoittaisi sitä että maailma on järjestelmällinen ja johdonmukainen eikä mielivaltainen. Eli sitä voidaan tutkia kokemusperäisesti. Torrancelle se, että maailmankaikkeuden rakenne on tehnyt rationaalinen olento, sen ymmärtäminen on mahdollista : Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta. Puolimatka on täydentänyt tätä ajatuksella jossa nojataan Alvin Plantingan warrant -teologiaan. Jonka ytimessä on ajatus siitä että Jumala on taannut aistimme ja järkemme. Tätä kautta Puolimatkan mukaan voimme tieteen lopulta varmasti tietää asioita tavalla jonka kautta skeptisyys voidaan kiertää. Hän valaa luottamusta järkeen ja havaintoihin ja tätä kautta korostaa sitä että jos jäljelle jää ajatus havaintoskeptisyyden olemassaolosta niin sitten ei ole taetta. Ja näkee että Jumalaa tarvitaan juuri siihen että tämä varmuus voidaan saada.

Tämä on hyvin kiinnostava ajatus koska toisaalta vaikka kuinka naturalistiselle tieteenteolle annetaankin näin kaikkitietävyys ja jos se pitää paikkaansa niin Puolimatkan ”maailmankuva” -sanaa ylihokeva naturalismikritiikki muuttuisi tehottomaksi koska luonnontiede voisi tietää varmasti ja ilman skeptisyyden ongelmaa monia asioita. Kuten sen pitääkö evoluutioteoria paikkaansa. Näin kysymys ei olisi se onko evoluutio maailmankuvallista vaan onko se totta tai epätotta.

Mutta takana onkin itse asiassa syvempiä ajatuksia. Ja ne ovat sidoksissa kristilliseen filosofiaan ja sen historiaan. Tarkalleen ottaen keskiöön nousee se, että keskiajalla oli hyvin laadukasta ja älykästä filosofiaa. Mutta ei luonnontieteitä. Renessanssin aikana tapahtui selvästi kulttuurissa sellaisia asioita että sen jälkeen luonnontieteillä oli mahdollisuus syntyä ja nousta.

Tarkalleen ottaen  keskiaikainen ajatus tiedosta ja tietämisestä oli oleellisesti erilaista. Hän nostaa esiin sen miten katolisen kirkon tomistisessa linjassa painotettiin ihmisjärkeen luottamista. Järkiuskon hylkäämisen nähtiin uhkaavan katolisen uskon rationaalisuutta ja palauttavan teologian takaperoisempiin aikoihin.

Renessanssi itsessään oli tietenkin menneiden kulta-aikojen haikailemista sellaisella tavalla jolla monesti nostalgioidaan kun puhutaan mielikuvista aikaan jona ei ole elänyt – ja jota ei kuvitelmienmukaisena ole koskaan edes ollut olemassa. Näin ollen paluu antiikin ajatteluun oli keskeisimpiä teemoja renessanssissa. Tässä yhteydessä esille tuli kuitenkin skeptisiä virtauksia.

Renessanssihumanistit, pyöreästi siinä 1400 -luvulla, saivat skeptisestä koulukunnasta oppeja lukemalla Ciceroa, Diogenes Laertiosta ja Sekstos Empeirikosta. Näitä teoksia saattoi ajattelija lukea vaikka mesenaatti Lorenzo di Medizin kirjastossa vieraillessaan. Näissä teoksissa järkeen ei luotettu ehdottomasti.

Aluksi tämä tuotti varsin erikoisiakin iskuja. Koska Medizit halusivat elävöittää filosofista keskustelua, he kutsuivat toisinajattelija Girolamo Savonarolan kaupunkiinsa. Tässä yhteydessä tämä toisinajattelijamunkki tutustui skeptisyyteen ja lähti sen avulla puhdistamaan kristinuskoa pakanallisista harhaopeista. Tässä oli tärkeää tutustua perinteisiin ja siivota antiikin pakanallisia vaikutuksia teologiasta. Savonarola oli koulutettu tomisti joka tässä yhteydessä kävi myös tämän oppitaustansa kritiikkiin. Hän näki että katolinen kirkko oli rappiolla ja tämän siivoamiseksi piti sitten tehdä kaikenlaista.

Savonarola näki että antiikin filosofit olivat pakanallisia alkuperiä jotka tuli siivota. Niiden yhdistely teologiaan oli kerettiläisyyttä. Sekstos Empeirikoksen näkemyksiä tarvittiin siihen että näitä antiikin auktoriteetteja voitaisiin kritisoida ja osoittaa että ne olivat huonoja. Empeirikoksen skeptisyyttä ei kuitenkaan sitten sovellettu Savonarolan omaan puhdasoppisuuteen. Sen tehtävä oli ainoastaan väärien ainesten kritiikin ja vastustamisen oikeuttamisessa ja muualla ne saivat mennä.

Hän esittikin aivan viimeisinä aikoinaankin että ”antaa filosofien olla filosofeja ja kristittyjen kristittyjä.” Ja hän itse oli sitten kristillinen profeetta jolla oli ainutlaatuista tietoa. Hänellä oli ainutlaatuista tietoa asioista mukaan lukien mennyt ja tuleva. Tämä ainutlaatuinen tieto sitten ilmeni siten että Savonarolasta tuli toisinajattelijan sijaan vallassaoleva ajattelija jonka kanssa erimielisyys tiesi vaikeuksia. Hän tuhosi ”turhuuksien roviolla” taidetta ja kerettiläisiä asioita tavalla jota ei voi sanoa oikein muuksi kuin ankaran sensuristiseksi. Hänelle kävi lopulta huonosti. Osa voisi sanoa että hän sai ansionsa mukaan. Merkittävää on että Savonarola ei ollut mikään arkkiskeptikko. Mutta hänen toimintansa itse asiassa toi skeptiset ajatukset suureen tietoisuuteen. Hän ei toki ollut ainut. Mutta hän oli merkittävä.

Tämä yhdistelmä on kiinnostava. Toki meillä ei Suomessa ole ”Suvivirttä” laulavia Puolimatkan seuraajia kolkuttelemassa ovia ja riistämässä Darwinkirjoja roviolle poltettavaksi. (Joskin Puolimatkan ilmeisen tahallinen osallistuminen Pianka -skandaaliin vihjaa että hänellä on sopiva persoonallisuus joka voisi ilmetä tällä tavalla heti jos hän ei olisi "toisinajattelijastatuksella".) Mutta Savonarolan asenne jossa skeptisyysargumentit otetaan varmana tietona vastustajien kritisoimiseen mutta jotenkin positivismin ongelmat eivät ole asia kun pitää puhua siitä miten oma maailmankuva on varma. ; Puolimatka puhuukin relativismista tieto-opillisena väistämättömyytenä evoluutikoita moittiessaan ja silloin korostuu että kaikessa ja kaikilla on maailmankuva. Asenne loistaa poissaolollaan kun Puolimatka siteeraa Plantingaa ja selittää warrantista. Eli siitä että skeptismi on perimmiltään epätosi ja turha huoli. Ja että sen ongelmat voidaan pysyvästi ja lopullisesti kiertää koska meillä on warrant ja warrant määritelmällisesti vaatii tätä tai se ei ole warrant lainkaan.

Tai, oikeastaan tämä ei ole mikään kovin ihmeellinen asia.

Savonarola vaikutti 1400 -luvun loppupuolella. Jean Calvin eli myöhempinä aikoina, 1500 -luvulla. Galileo Galilein aikalaisena. Elettiin aikaa jona tieteellinen tieto alkoi näyttämään tehokkuutensa. Se toimi käytännössä ja vakuutti tätä kautta ihmisiä. Tieteen saavutukset olivat aikamoisen kovia. Tämä johti ilmapiiriin jossa piti jotenkin sovittaa näkemyksiä. Jean Calvin oli protestanttisen liikkeen perustajajäsen. Hänelle empirian vaikutus meni siihen että hän oletti ihmiselle erillisen jumaluusaistin, sensus divinitatiksen, jonka avulla Jumalasta saatiin havaintoja. Näin kristillinen kokemus oli oikestaan empiirinen kokemus joka vertautui kaukoputkella katselemiseen. On selvää että tämä oli melkoisen pieni parannus tomistien ajattelumaailmaan. Perusasenteena oli edelleen se, että tiede on havaitsemista joten havaintojen tulee olla vapaita skeptisestä epäilystä.

Tämä on se asenne joka on Puolimatkalla ja kumppaneilla nykyaikanakin. Tämä ei ole mikään ihme. Sillä olen huvittunut miten Suomalaiseen luterilaiseen ilmapiiriin on tullut kalvinistisia vaikutteita hyvinkin vahvaksi osaksi fundamentalistien uskonpuolustusargumentteja. Esimerkiksi Alvin Plantingan reformoitu teologia on kalvinistista teologiaa jonka ytimessä in muun muassa Calvinin sensus divinitatis. ; Plantinga taas on koristanut 1600 -luvulta peräisin olevia René Descartesin rationalistisia jumalanvarmuustodistuksia ja liittänyt siihen empiristisiä mausteita antamaan jumaluusaistin. Ajatukset ovat selvästi kauan tieteen nousun jälkeen.

Tässä kohden ongelmana onkin se, että kristillisessä kulttuurissa luottamus järkeen oli kieltämättä vahvaa keskiajalla. Aatehistorian professori Puolimatkalla on tätä kautta pohjaa argumenteillaan. Mutta tämä pohja on varsin heikko. Koska hänen selityksensä ei kykene selittämään miksi luonnontiede kehittyi itse asiassa varsin nopeasti sitten kun se lähti kehittymään.

Puolimatkan aatehistoria siltä osin kuin se toimii yrittää selittää muuttujaa vakiolla. Toisin sanoen hän yrittää selittää muutosta jollain jonka muutos olisi aikaansaanut tälläisen efektin. Tätä on melko vaikeaa ymmärtää hyväksi selitykseksi. Toinen ongelma on sitten se, että silloin kun Puolimatka puhuu uusista ajatuksista ja muuttujista ne ovat tapahtuneet asenneilmapiirin muutoksen jälkeen. Calvin on enemmänkin reaktiivinen hahmo jonka teologia heijastelee sitä että hänen aikanaan uudenlainen toimintaympäristö pakotti sovittamaan uskomuksia vallitseviin ehtoihin jotta niille saa suosiota ja valtaa. Ensin on tapahtunut jotain muuta ja sitten on tultu selittämään miten tämä muutos sopii hyvin yhteen sen vakiona pysyneen kristinuskon kanssa.

Jos Calvin olisi ollut Savonarolan aikalainen argumentti olisi hyvin erilaisella pohjalla. Nyt joudumme hyväksymään ajatuksen jossa syy ja seuraus ovat ajallisesti sidoksissa toisiinsa siten että ajallisesti vanhempi on syy ja myöhempi muuttuja on seuraus. Tai ainakin niin että myöhempi muuttunut ei ole aikaisemman asian syy. Calvin ei ole tieteellisen vallankumouksen rakentaja ja perustaja tai taustavoima. Pikemminkin luonnontiede pakotti Calvinin ajattelemaan kristinuskoa uusiksi. Velkasuhde ei olekaan tieteestä teologiaan vaan toisinpäin.

Perusongelma onkin oikeastaan se, että kun Puolimatkan tyylinen puhuu tieteestä hän hakee perinteistä varmuutta. Tätä kautta he vastaavat tiedekysymykseen vastaamalla kysymykseen ”miten voimme luottaa järkeemme ja aisteihimme”. Tätä kautta unohtuu empirian tärkein yksittäinen elementti. Testaaminen. Jos aistimme ja järkemme toimivat, miksi emme olisi perinteiseen keskiaikaiseen tyyliin nojatuolifilosofeja jotka teemme asioita ilman luonnontieteellistä testaamista?

Tieteen koko kokeilun ydinfilosofia on lähtöisin siitä narraatiosta jossa erehtyväinen ihminen ”kysyy luonnolta joka ei ole hänen päänsä sisäinen konstruktio”. Tässä ollaan antisolipsistisia skeptikoita tavalla joka ei tietenkään vastaa hyvin sitä miten esimerkiksi nykyään ajattelen itse tieteestä. Mutta tämä tarina on se jonka varassa empiria on kuitenkin lähtenyt liikkeelle. Tätä kautta vastatessaan ”miksi luotamme itseemme” annetaan antivastaus kysymykseen ”miksi kokeilemme”.

Tällä on toki syviä vaikutuksia esimerkiksi kreationismin kohdalla. Niissä on tavallista, että tiede ja ilmestykset liitetään hyvinkin samanlaisiksi rationaalisiksi prosesseiksi. Puolimatkakin on puolustanut sitä miten järkevä modernin ajan ihminen voi luottaa ilmestyksien ja uskonnollisen kokemustiedon mahdollisuuteen eikä hänen tarvitse hylätä niitä ollakseen rationaalinen. Tämä sopii tietenkin hyvin yhteen sensus divinitatis -aistinelinnarraation kanssa.

Näissä tieteellinen koe, Raamatussa mainitut ihmekertomukset ja omakohtaiset enkelikokemukset ovat keskenään samanlaisiksi nähtyjä ilmiöitä. Niissä kaikissa on kysymyksessä suorasta havaitsemisesta jossa on ytimessä silminnäkijäkertomus. Tutkimusraportit ovat silminnäkijätodistuksia laboratoriosta. Samoin kuin se hurmoshenkinen tyyppi kokouksessa kertoo tosia enkelihavainnoistaan. Ja myös Raamattu nähdään silminnäkijäkertomuksia kuunnelleiden raportteina.

Takana on vahva positivistinen ajatus jossa havainnot ovat objektiivisia verifioitavia asioita. Nämä ovat hyvin kaukana fallibilistisesta ajattelusta jossa teorioita yritetään kumota. Puolimatka onkin ottanut esimerkiksi sellaista kantaa, että hänestä falsifiointiperiaate on ”naturalistien sisäistä peliä” josta hänen ei tarvitse välittää. Tämä on tietenkin ymmärrettävää sillä esimerkiksi evoluutioteoria on kestänyt falsifiointiyrityksiä kun taas sen kritiikki vaatii positiivista verifiointia jossa esimerkiksi löydetään ”puuttuvia lenkkejä” ja vaaditaan välimuotoja ja lisää välimuotoja jotka konkreettisesti näyttävät suoraan miten kissa muuttuu koiraksi.

Tämä kertoo syvemmästä oireesta; Nykyäänkin on olemassa ajatussuuntauksia jotka kannattavat tiedettä ja jotka haluavat olla tieteellisiä. Intelligent Design ja kreationismi jos joku kertoo että tiede ja totuus liitetään yhteen niin vahvasti että uskonnonkin täytyy olla tiedeihanteen mukaista. Tässä on kysymys reaktiosta jossa vanhoja oppeja muutellaan yhteensopiviksi tieteen periaatteiden kanssa. Kuitenkin tämä tehdään tavalla jossa pikemminkin vastustetaan tiedettä.

Ironisuus onkin siinä miten evoluutiota vastustetaan naturalismiksi käyttämällä positivistisinta ja verifiointikeskeisintä mahdollista näkemystä jossa Warrantusko on perimmiltään loogisen positivismin ihanteen hakemista +1 aistilla, jumala-aistilla. Koska nämä tyypit yltävät laadukkaimmillaan Savonarolan tasolle. He käyttävät skeptisiä argumentteja vain vihollisiaan vastaan mutta eivät sovella niiden seurauksia omaan ajatteluunsa. Oman puolen järkevyys taas halaa varmuutta ja positivismia jossa ei ole tilaa testaamiselle.

Nämä ihmiset eivät vielä tänä päivänäkään osaa selittää miksi heidän oma teologiansa sopisi yhteen empirian periaatteiden kanssa. He mukautuvat tieteen hallitsemaan maailmaan korostamalla että aistitkin ovat luotettavia. Mutta eivät osaa selittää miksi testaamista tarvitaan.

Itse lähestyisinkin tätä asenne-eroa viittaamalla moderniin psykologiaan ja kognitiotieteeseen. Jolla on heijastuksia myös talousteorioiden puolelle. Daniel Kahnemanin ajatukset jossa ihmisen ajatteluprosessi jaotellaan systeemi 1 ja systeemi 2 -osiin on tässä varmasti tunnetuin teema. Kun ihmisten annetaan tehdä vaikutelmia, he esittävät ennustettavalla tavalla virheellisiä näkemyksiä. Hitaampi looginen mietintä antaa taas hyvin erilaisia tuloksia.

Jos luottaa aisteihin päätyy helposti seuraamaan vaikutelmia. Silloin Savonarolan ilmestykset ja silminnäkijähavainnot ja välitön verifioiva asioiden näkeminen sellaisena kuin ne ovat ovat narraatioita joita käytetään. Logiikka ja tieteellinen ajattelu taas on työlästä ja vaikeaa. Ja itse asiassa ne eivät ole usein edes arkijärjen mukaisia. Niitä pitää harjoitella jotta niitä voi tehdä edes sillä harkitsevammalla ja hitaammalla ajattelulla.

Ei siis ole ihme että Intelligent Design on viime aikoina seurannut esimerkiksi Douglas Axen teosta jonka mukaan tieteen tekeminen on vain arkijärjen jatketta ja että ihmisten tulee luottaa omiin vaikutelmiinsa koska ne ovat käytännössä tieteen tekemistä. Tätä on helppoa myydä kalvinistisia argumentteja nielleissä yhteisöissä joissa kyseenalaistaminen on heresiaa joka väittää että Jumala ei ole kaikkivoipa tai rakastava vaan jokin joka yrittää huijata meitä…

Näenkin että loogisen positivismin katastrofi oli tavallaan viimeinen niitti positivistishenkiselle ajatukselle jossa metafysiikka ja skeptisyys voidaan siivota ja saada jokin suoraan havaittu tieto ilman että tarvitsee elää epäilyksissä. Nykyajan maailma on tämän asian kanssa monesti kriisissä sillä moni "skeptikon" nimellä kulkeva tiedeihminen on itse asiassa verifikatiokeskeinen positivisti. Ja sitten toisaalta Puolimatka ja kumppanit painivat luomalla Savonrarolan kaksoisstandardin elämäntavaksi jossa positivismin ongelmat koskevat vain vastapuolta kun taas itse voi olla kristitty ilman tämänlaista pahaa perimmiltään ateismista peräisin olevaa ongelmaa... Tämä onnistuu ilmeisesti ainoastaan mutiloimaan kokeellisen luonnontieteen taustaidean muotoon "miksi luottaa havaintoihin" josta ei saa poiketa siihen oleelliseen tieteen syntyyn vaikuttaneeseen ajatukseen siitä "miksi ylipäätään koetella näkemyksiä jos ne ovat niin Jumalan antamia ja erinomaisia ja perimmiltään erehtymättömiä tavalla jonka epäily olisi kristillistä heresiaa"...