Uskonto ei tapa ihmisiä, uskovaiset tappavat ihmisiä uskonnon nimissä.

Uusateistit ovat nostaneet uskontojen negatiiviset piirteet esiin. Tässä on aika paljon Hegeliläisiä sävyjä; Tai on siinä ainakin teesiä ja antiteesiä ; Uskontojen vallitseva näkemys on uskomiseen uskominen, jossa uskontojen negatiiviset asiat joko torjutaan täysin tai marginalisoidaan niiden merkitys. Uusateistit taas toimivat päinvastoin ja ylikorostavat ongelmia.

Tässä on vahvasti esillä oman näkemyksen suojaaminen. Tässä omalle näkemykselle epämieluisan asian merkitys poistetaan. Tämä tarkoittaa sitä, että uskovaiset helposti viittaavat uskonnon ansioihin, kuten uskovaisten onnellisuuteen ja hyviin tekoihin ja kertovat että uskonto kannustaa näihin ja aiheuttaa näitä. Mutta epämieluisissa kohdissa yhteys kielletään. Ateistien puolella esimerkiksi Hitchens taas tekee asiat toisinpäin. Hyvä uskovainen näyttää yleisinhimillisyyttään, kun taas pahaa tekevä uskovainen on uskonnon seuraus. Tosiasiassa tämänlainen yhteys on loukkaava.

On selvää että uskovaiset ihmiset ovat hyvin loukkaantuneita siitä että heidät nähdään vain terroristien, noitavainojen, ristiretkien ja muiden väkivaltaisuuksien kautta. Mutta samalla olisi hyvä huomata, että ateistit ovat aivan samoista syistä oikeutettuja loukkaantumiseen silloin kun heitä kutsutaan nihilisteiksi ja jos he tekevät hyvää, on takana vain Jumalan antama omatunto ja yhteiskunnan kristillisyys joka on opettanut heille kristilliset arvot. Ja paha, kuten kommunistien tekoset, ovat seurausta ateismista. Stephen Law vastutaa tämänlaista suhtautumista, jota hän kutsuu "teflonpinnoitteeksi". Tämänlainen pinnoite on sellainen, jossa ajatusrata sallii loputtoman cherry pickingin ; Omaan näkemykseen sopimaton aines ei vain tartu. Tälläinen loukkaava ad hominem -rakenne, jossa ytimessä ei ole ideologiaan liittyvät teot vaan se, kuka kannattaa, on tälläisellä kikalla peräti naamioitu järkevänoloiseksi.

Toisen puolen pahuus on heidän ideologiansa syytä, ja hyvä on meidän ansio. Ja meidän piirien pahuudet johtuvat meidän ideologian vääristämisestä ja hyvyys on meidän ansio. On selvää että tämänlaisen rakenteen varaan ei voi syntyä kohteliasta tai asiallista keskustelua. Syntyy korkeintaan jotain, jossa pilkka kätketään sivistyssanoilla. Erimielinen on pelikentällä määritelty pahaksi ja väärässäolevaksi ja typeräksi, ja havaintojen tehtäväksi jää vain vahvistaa tämä maailmankuvallinen ennakkoluulo, mutta sitä vastaan havainnot eivät voisi olla. On siis lähinnä rakennettu demonisointimoottori, jossa voidaan vain vahvistaa ennakkoluuloa ja lietsoa sitä muihinkin.

Stephen Law suhtautuu tässä uskontoihin mielestäni kohtuu järkevästi. Hänestä uskonto ei ole samaa kuin vaarallisuus. Mutta uskonnossa on riskejä. Hänestä puheet siitä että kenties uskonnon läsnäolo pahuuksissa on ollut sattumaa tai jokin muu, kuten poliittinen voima, on ollut vaikuttamassa on irrelevanttia. Hän vertaa sitä höyrykoneeseen. Höyryn läsnäolo liikkeessä on senlainen että korrelaatiosta on järkevää vetää kausaatio. Sen sijaan se, että ehdottaa jotain muuta ei ole vielä kovin fiksua, koska se toinen, parempi selitys, tulisi myös antaa.
1: Pidän tästä vertauksesta koska yhteiskuntatieteissä on aina monia elementtejä, eikä maailma muutu koskaan vain yksi asia kerrallaan. Siksi "ehdotonta koetta" juuri mistään ei itse asiassa voida saada. Mutta se ei tarkoita sitä että yhteiskuntatieteissä ei voitaisi tehdä järkeviä päätelmiä yhteyksistä.

Hän siirtää merkityksen enemmänkin vaikutusvallan puolelle. Olipa kysymys ihmisiten hallinnoinnista tai itse uskovaisuudesta, kysymys on kumminkin siitä, että uskonnon nimissä havaintojen valossa onnistutaan boostaamaan erilaisia aggressiivisiakin ilmiöitä. Tämä tarkoittaa sitä että näille on laitettava jarrumekanismi. On hiustenhalontaa miettiä sitä, onko tässä kysymys uskonnon vai uskovaisten valvonnasta. Yhteiskuntatasolla rajoite toimii kumminkin samalla tavalla. Law ehdottaa kriittistä keskustelukulttuuria jarruksi, ei siis uskontokieltoa tai sitä että uskovaisuus tuomittaisiin vaaralliseksi itsessään. Siihen liittyy riskejä, joten niistä on kuitenkin ehdottomasti pidettävä huolta.

---

Otsikko on valittu provokatiivisista syistä. Se muistuttaa myös asekontrollia vastustavien -iskulauseesta : Aseet eivät tapa ihmisiä, ihmiset tappavat ihmisiä. Se, mikä ideologioiden suhde on ihmisten tappamiseen on monille epäselvempi.

Doris ja ateismi.

Ateismi on siitä ongelmallinen näkemys, että sen määritelmä ei ole kovin yksiselitteinen.

Ateismin määrittelyä tekemässä.

Ateismin rajausta lähestytään usein etymologian kautta. Kreikan kielen prefiksi (etuliite) "A" on sekä "ilman" että "ei." Usein ateistit itse pitävät sitä vain jumalauskon puutetta, jolloin mukaan laskettaisiin myös agnostismi, sekin on "ilman". Tiukemmalla tavalla "A" -tulkiten ateismi tarkoittaisi propositionaalista kannanottoa, joka tarkoittaa Jumalan olemassaolon kieltämistä. Tällöin agnostismi ei kuulu kuvioihin. Jumala on siis etymologisesti joko uskon puutetta tai Jumalan olemassaolon kieltoa. Saatiin kaksi jonkinlaista tulosta. Mitä tämä sitten tarkalleen ottaen sanoo? Etymologia kertoo siitä mitä ateismista on ajateltu joskus. Sen nimeäminen ja yleistyminen eivät siksi välttämättä viittaa muuhun kuin menneisyyteen. Määrällisesti tärkeämpää olisi tietää mitä sana sisältää tänään.

Asiasta voitaisiin tehdä gallupkysely. Tässä olisi kahta ratkaisutapaa. Ensimmäisessä pitäisi kysyä ateisteilta. Tässä on tietysti vaikeutena se, että ensin pitäisi tietää keneltä kysytään. Ja tätä rajaamistahan voidaan tehdä vasta kun on vastauksia. Toisaalta jos kaikilta kysytään, mukaan saadaan helposti herjaavia sävyjä. Esimerkiksi jos sama tehtäisiin fundamentalisteista, saataisiin mukaan varmasti herjaavia sävyjä. Vaikka yhteiskuntamme on perussävyltään "passiivisesti luterilainen", on suhtautumistapa "yleisesti ottaen" fundamentalisteihin joko kielteinen tai huvittuneita sävyjä saanut. Yksi tapa olisi tietysti tehdä laaja kysely, jossa otettaisiin mukaan kysymys koetko olevasi ateisti. Agnostismi ja Jumaluuskin voidaan kartoittaa toisilla kysymyksillä. Sitten ne joiden mielestä he ovat ateisteja antavat yhden tavan analysoida aineistoa, toinen olisi "kaikkien mielipide". Sitten voitaisiin vielä ottaa taulukot siitä mitä ateismi on etymologian kaksikon kannalta.

Ateismia on yritetty määritellä positiivisesti viittaamalla "materialismiin" tai "ontologiseen naturalismiin". Näissä ongelmana on tietysti se, että siinä ateismi kieltäisi vain hyvin rajattujen Jumalien olemassaoloon uskomista. Esimerkiksi usko avaruusolentojen ihmeteknologiaan sisältäisi fysikaalisesti mitattavan Jumalan, ja tälläisen uskova voisi olla ateisti. Onhan Jumalakin fysikaalinen, "materiaa" ja "luontoa". Samoin käy tietysti myös Jumalalle joka puhuu pilvistä ja suorittaa konkreettisia ihmetekoja ja kommunikoi ihmisten kanssa. Tälläiseenkin uskova olisi tässä määritelmässä ateisti. Ja se tuntuu oudolta. Sekin on kuitenkin mahdollista. Silloin ateismi saa kuitenkin eräissä muodoissaan suorastaan teistisiä sävyjä. Raelilaiset, jotka uskovat avaruusolentojen ohjelmoineen ihmiset, pitävätkin itseään "Intelligent Designinä" ateisteille. Heillä on luultavasti käytössään juuri tämä ateismin määrittely.

"EI jotain" -määrittelyjen ongelma, negatiivinen case.

Tämä on ns ateistisen "kirjoitettu totuus". Ateismia katsotaan sen määritelmien kautta. Sillä että ateistit toimisivat oikeassa elämässä toisin tarkoittaisi sitä että he ovat "vääräuskoisia".

"Kieltoon perustuva" Ateismin määritelmä tarkoittaa sitä että ateismi tarkoittaisi Jumalan kieltämistä. Ateismi tarkoittaisi silloin sitä että "Jumalaa ei ole" tai "Jumalauskon puutetta". Tämä on erityisen tärkeää, koska ateistit itse melko usein korostavat että heidän näkemyksensä on "uskontoa samalla tavalla kuin kalju on hiusten väri." Määrittely on siis suosittu. Määrittelyn heikkous perustuu negatiiviselle määrittelylle, se ei sano mitä se on, vaan se vain eliminoi jonkin jota se ei ole, ja sanoo sitten "somethingelse", jotain muuta.

Tätä perustellaan usein todistustaakkaan vedoten. Tässä hyvänä ja käytettynä vertauksena on uskomus elämään marsissa. Ateistista marsissa olevan elämän todistaminen on toisten vastuulla, kun nollahypoteesina on sen olemassaolottomuus. Yleisesti ottaen ateistien piirissä on kuitenkin korostetty myös sitä näkemystä, että asioille pitäisi olla "positiivinen case" : Esimerkiksi kreationisti joka vain kritisoi evoluutioteoriaa ei pääsisi ikinä mihinkään, koska heidän olisi rakennettava omaa näkemystään todistava aineisto.

Yksi oma syyni agnostismiini löytyykin juuri tästä. Mielestäni on aina löydettävä "positiivinen case". Tieteenfilosofiassa korostan vahvasti konsilienssia. Näkemykset saadaan toisten teorioiden osien kautta, ja kokonaisuutena syntyy tiedeverkko. Hyvässä verkossa on paljon kytköksiä. Asiat ikään kuin tukevat toisiaan. Tätä kautta voidaan lähestyä marsin elämää. Tosiasiassahan sekä väite "marsissa on elämää" että "marsissa ei ole elämää" ovat propositionaalisia väitteitä. Tätä kautta ne voidaan molemmat esittää tietynlaisiksi odotuksiksi asiantilasta. Positiivisiksi väitteiksi. Vastauksiksi kysymykseen "kyllä ei tai jollain lailla rajattavissa oleva todennäköisyys siitä väliltä." Lisäksi tiedämme, että joskus teorioita voidaan osoittaa vääriksi, tai ainakin tosi huonoiksi. Näin on käynyt esimerkiksi flogistonille, happiteoria palamisessa on, jos ei oikea niin ainakin parempi, ja happiteoria saavutti sen, ei moittimalla flogistonia vaan rakentamalla "vahvemman oman casen". Marsin elämän kannalta olennaista ovat teoriat. Jos gravitaatio on yleinen ominaisuus, ei nollahypoteesina uuden planeetan löytymisen kohdalla ole, että sillä ei ole gravitaatiota. Gravitaation todistajalla ei ole tässä kohden "todistustaakkaa", konsilienssi tukee sitä. Samoin maan päällä on elämää, mutta sen yleisyydestä ollaan montaa mieltä. Siksi se, kenen pitää todistaa mitäkin riippuu koko tiedeverkosta.
1: Toki nämä vastaesimerkit eivät ole täydellisiä, koska ateisti voi periaatteessa puolustautua niin että flogistonissa ja happiteoriassa on ollut kaksi kilpailevaa teoriaa, samoin kuin kreationistitkin väittävät että "jutun takana on viittaus toiseen vaikuttajaan, eri aikaansaajaan", jolloin kyseessä ei ole pelkkä olemassaolon kielto, vaan kaksi erilaista positiivista väitettä. Marsin elämästä ero taas on siinä että marsin elämän perustelussa elämälle on ajateltu tiettyjä rajoitteita. Jumalan kohdalla tälläistä tilannetta ei ole tehty, itse asiassa jumalattomuuden positiivinen case on kritiikki -immunisoitu. Tätä kautta olisi kohtuutonta vaatia että tehdään vastaesimerkkiä caselle, joka on määrittelyillä ajettu testaamisen ja kritiikin ulkopuolelle, transsendenttiin ajatteluun. Olen tässä kohden sitä mieltä että tuo immunisointi tekee Jumalasta kumoamattoman, ja tätä kautta se tekee siitä pahemman kuin väärän. Se tekee siitä turhan. (Mutta ei väärää. Jos transsendentista tekee tosiasiaväitteitä, on ikään kuin pakko tehdä logiikkavirhe, koska transsendentti on "by definition" sellainen että siitä ei voi tehdä sellaisia. Olemassaolo ja olemassaolottomuus ovat siis "by definition", suoraan määritelmän kautta järjettömiä. Jos sen olemassaoloa voi kommentoida, kyseessä ei ole transsendentti.)

Kannattajien kautta, kannattajien näkemysten kautta tarkastelu.

Kun ateismia lähdetään käsittelemään, ei virallisten määritelmien mukaan, vaan sen mukaan miten se ilmenee, eli mitä sen kannattajat harjoittavat, tilanne muuttaa sävyään. Tällöin ateismi ei ole "paperille kirjattu" utopia, vaan siinä on mukana ateisteiksi itseään kutsuvien toiminnan tarkastelu. Jos tämä ei vastaa ateistien "kirjoitettua sääntöä", silloin kirjoitettu edustaa vain määriteltyä toivekuvaa. Ero osoittaa määrittelyn eräällä tavalla "paperiseksi kulissiksi".

Ateistien argumentaatio esimerkiksi keskittyy yleensä kristillisen Jumalan ympärille. Toki kristillinen Jumala on Jumala, mutta myös monia muita on.
1: Tietenkin tätä argumenttia heikentää fundamentalistikristittyjen paljon käyttämä väite siitä että kaikki Jumalat olisivat 90% samanlaisia, kaikkivoipia jne. Eli kaikki jumaluudet olisivat olennaisesti samanlaisia. Tällöin ateistit ottavat hyvän esimerkkijumalan, ja se olisi sovellettavissa kaikkiin muihin. Kuitenkin Jumalia on hyvin erilaisia, ja kun kumoat sata, tulee aina se sadas yhdes.
___1.1: Mikä ei sinällään edes pidä paikkaansa. Valtaosa luonnonuskontojen jumalista on luonnonjumalia. Takana onkin eräänlaista kirsikanpoimintaa määritelmän kautta: Jumaliksi määritellään vain luojajumalat, joten hindulaisuudesta otetaan brahma ja muut ovat vain näennäisesti "jumalia", "henkiä" tai jotain joka ei ole "se mitä ajetaan takaa". Jos Jumala määritellään vaikka suuren koon kautta, ei ole ihme että kaikki listaan päässeet ovat suuria. Tarinoiden samankaltaisuuksien kerääminen taas tehdään vahvasti analogioiden kautta. Esimerkiksi Väinämöisen veneenveisto ilman käsiä muuttuu Nooan arkin rakentamiseksi, koska molemmissa on vene ja sen tekemiseen keskitytään. Kun muistetaan että ihmisiä eivät kiinnosta satunnaiset asiat, ja tarinoilla on haluttu ajaa moraalinormeja, jotka ovat ihmisille lajityypillisiä - eli ne eivät ohjaa moraalia, anna sitä, vaan institutionalisoivat sen - ei ole ihme jos jutut ovat samankaltaisia. Tosiasiassa ihmisillä on myyttisiä eläimiäkin keksiessä harvinaisen rajoittunut mielikuvitus.
2: Ateistien puolelta tätä on puolustettu sillä, että monet muut Jumalat ovat jo menettäneet arvonsa eikä niitä pidetä järkevänä. Zeun kumoaminen ei ole järkevää, koska sen tapainen Jumala, jolla on selvä asuinpaikka ja toiminta -alue, ei ole edes järkevä kritiikin kohde. Tätä taas voidaan soveltaa moniin muihin Jumaliin. Jäljelle jää vain muutama, joita kukaan enää pitää järkevinä. Jos ateisti kritisoisi Jumalia joita kukaan keskustelijoista ei pitäisi vakavasti otettavana, heitä pilkattaisiin keskustelun syrjäpoluille viemisestä.
3: Kolmas perustelu taas rakentuu sen varaan, että kristinusko on alueellisesti kulttuurillisesti merkittävä. Jos ei ole hinduja, ei heidän argumentaatioonsa tarvitse reagoida.
4: Työntaakan alle hukuttaminen on tietenkin olennainen seikka. Sillä ateisti tällä strategialla yritetään ohjata siihen että voidakseen olla olemassa, hänen olisi kielelttävä jokaikinen Jumala. Ja tutustuttava tähän liittyvään tarinaperinteeseen ja joka ikinen yksitellen joko falsifioitava tai osoitettava epätieteelliseksi. Tämä olisikin tietenkin kohtuuton vaatimus.

Toinen asia on tietysti puhumisen tärkeys. Nimittäin ateistien motivaation ihmettely on nostettu esille. Jos ateismi olisi pelkästään Jumalan olemassaolon kielto, niin on ihmetelty miksi ateistit vastustavat kovasti uskovaisten mielipiteitä moraalista, abortista ja monista muista asioista. Esimerkiksi valtionkirkon määräysvalta voidaan perustella uskomiseen uskomisen kautta, eikä siinä silloin ole kantaa Jumalan olemassaolosta. Jumalan olemassaolon kieltäjäkin voi pitää kirkkoinstituutiota vääränä. Tätä kautta on selvää että ateismiin liittyy monia piirteitä.
1: Tätä käytöstä on puolustettu sillä että ateismissa on taustalla yksi ismi. Individualismi. Sitä kautta ateismi on ymmärrettävissä valinnanvapauden lisäämisen voimana. Näin kirkkoinstituutio ja uskovaiset kielletään koska he yrittävät rajoittaa. Ateisti joka puolustaa kirkosta eroamista ei välttämättä suinkaan käske ihmisiä eroamaan, vaan enemmänkin sanoo että asiasta pitäisi päättää ihmisen, eikä instituution ja ideologian, kautta. Uskovainen taas on esittämässä että tämä valinta on erityisen typerä.
___1.1: Individualismi tarkoittaa tietysti sitä että ateismi käytännössä sisältää jotain ideologista ydintä, jonka useat sen jäsenet jakavat. Tämä ei tietenkään tarkoita että ateismi olisi uskonto. Sillä ideologia ja uskonto ovat eri asia. Kaikki uskonnot ovat ideologioita, mutta kaikki ideologiat eivät ole uskontoja (samaan tapaan kuin kaikki koirat ovat eläimiä mutta kaikki eläimet eivät ole koiria.) Tästä tietenkin seuraa se, että ateismissa on moraalia ja etiikkaa. Ja tämän monet uskovaiset haluavat kieltää. Heistä ateismi on nihilismiä, arvotyhjiö. "Kaikki käy" -etiikkaa. Ateismi olisi tällöin automaattisesti moraalitonta.
_____1.1.1: Toki tiukimmat a-teismi -etymologiaan rakastuneet ateistit ovat sitä mieltä että ateisti ei ole moraalitonta, vaan amoraalista, jotain joka ei lainkaan käske mikä on oikein ja väärin. Tässä näkemyksessä ajatus individualismista ateismin piirteenä olisi tietenkin hylättävä-
2: Toinen tapa on se, että Jumalan kieltämisestä on seurauslakeja. Eli asiat jotka on sidottu Jumalaan on asetettava keskustelun alle. Tässä korostetaan sitä miten monet asiat on uskonnollistettu. Eli niiden vastustaminen nähdään automaattisesti uskonnollisina. Malliesimerkki tästä on tietysti abortti. Abortin kieltäminen ei välttämättä liity mitenkään uskontoon, mutta uskovaiset ovat määritelleet sen sellaiseksi. Niinpä jos ateisti kannattaa aborttia, hän on hiljaa. Ja vain äänekkäät näkyvät. Ja kun uskovaisten mielipide asiaan on vakaumukseen sidottu uskonnollistamisen kautta, on selvää että abortin vastustajat ovat leimallisesti ateisteja.

Tosiasiassa mielestäni etenkin aggressiivinen uusateismi on hyvinkin samankaltainen fundamentalistisen uskonnon kanssa. Se on ymmärrettävissä vastateesinä. Sen syntytapa on vittuuntuneisuus. Syynä on se, että uskovaiset ovat pakottaneet kaikki reagoimaan heihin. Tämä tarkoittaa sitä että he syöksyvät innolla kaduille ja internetfoorumeillle. Siellä he ovat haastavat riitaa: Eli ovat menneet erimielisten alueille ja nostaneet omat mielipiteensä esille. Ne jotka ovat hiljaa tuomitaan tekstissä suoraan joko "ovat hiljaa, eli kritisoitavuutta ei ole. Ovat puolellani" tai "Ovat erimielisiä mutta eivät keksi mitään rationaalista tapaa esittää kannanottonsa. Eli ovat väärässä olevia pelkureita". Tässä on pakotettu reaktioon. Lisäksi erilaisia herjaussanoja on esitetty. Tästä voi seurata se, että joku kiukustuu ja alkaa puolustamaan lupaansa olla olemassa. Raivo synnyttää tietysti vastaraivoa, joten soppa on tältä osin selvä.

Toisaalta myös ateistejen osallistumista keskusteluun on käytetty heitä vastaan.

Reagionti tarkoittaa sitä että ateismi olisi muutakin kuin kannanotto Jumalan olemassaoloon. Tosiasiassa motiiveihin vetoaminen on tältä osin erikoinen, koska keskusteluun voi olla useita syitä. Syitä voi olla jopa pelkkä provoilu, tai se että toinen saadaan innostettua esittämään näkemyksiä, joille sitten ihan suoraan sanoen nauretaan. Silloin responssi itsessään on se, mitä haetaan. Asiaa ei silloin tarvitse edes nähdä tärkeänä. Tässä kohden asiaan voidaan liittää itse asiassa projektio. Kritisoijat heijastelevat omia motiivejaan. Kun heillä on yhteinen rintama ja selvät ja sisäisesti vahvasti jaetut motiivit, ei muita motivaatioita keskusteluun haluta nähdä. Eikä tämä motiiveihin vetoaminen itse asiassa käsittele lainkaan Jumalan olemassaolon todistamista. Tältä kautta se on vain kikka, jolla keskustelua viedään epäoleelliseen suuntaan.

Jos reagointi ja reagoimattomuus tuomitaan, on selvää että kyseessä on ideologinen ajojahti. Silloin olemassaolon puolustus on ihmisen normaali reaktio. Jos ihmiselle annetaan vain rooli "valita miten on väärässä ja tuomittava", on selvää että tähän ei pidemmän päälle alistuta.

Vastareaktioluonne on siitä uskottava myös sitä kautta että fundamentalismissa ajatellaan että jos uskova tekee jotain pahaa, hän on väärin uskova. Uskosta hairahtunut. Ateistit taas ovat vastuussa omista pahoista teoistaan. Uskonnon haitat lakaistaan maton alle määrittelemällä ne "vääriymmärryksiksi ja virheiksi", ja kerrotaan että uskonto voi hyvinkin suojella yhteiskuntaa. Uusateismin piirissä on esiintynyt vastaavankaltaista argumentaatiota, missä viitataan uskovaisten fanaatikkojen tekoihin ja kerrotaan että uskonnon hyödyt ovat kyseenalaisia. Ateistisen yhteiskunnan kerrotaan "voivan olla" rauhanomainen ja hyvä. Kommunistisen ateismin tekemät kansanmurhat alleviivataan uskonnoiksi, koska niissä palvottiin fysikaalista Stalinia. Toki uskon että näin on, mutta tosiasiassa molemmat puolet ovat sen kanssa tekemisissä, että samakin ideologia voi olla hyvä ja huono voima.

Oma reaktioni etenkin uusateismiin on kuitenkin "tietty huvittuneisuus". Se on leimallisesti ideologinen, ja siihen on liitetty koko lailla kaikenlaisia poliittisia, koulutuksellisia ja muita näkemyksiä. Tätä kautta on selvää että se ei ole sitä, mitä sen määritelmällisesti esitetään olevan. Siinä on ideologinen sisältö, jota nykyisin vieläpä levitetään sangen fundamentalistikristityiltä tutuilla tavoilla. Toivonkin, että tästä teesi-vastateesistä päästään joskus synteesiin. Ateismi ansaitsee tässä prosessissa paikkansa, koska se antiteesinä olevana on "tietyssä suhteessa tiettyyn kulttuurilliseen hegemoniaan". Se on tätä kautta "Doris". J. Karjalaisen kappaleessahan esitetään "reissumies", joka saa mahdollisuuden parannukseen, koska Doris, "reissunainen" pakottaa hänet miettimään asioita : "Doris oli toisenlainen / Doris oli reissunainen. / hän näytti mulle miltä tuntuu kun saa maistaa omaa lääkettään."

Ja siksi suhtaudun ateismiin hieman suopeammin kuin uskonnollisiin serkkuihinsa. Ei minun niitä silti vakavasti tarvitse ottaa.

Tarinat ovat ikuisia, mutta muuttuvia.

"Everyone thinks of changing the world, but no one thinks of changing himself."
(Leo Tolstoi)

En juurikaan pidä Hegelin filosofiasta, ja Marxin ajatuksetkaan eivät ole minulle juuri yhtään läheisiä. Tässä jutussa kuitenkin käytän heitä sillä tavalla, että voin hyväksyä heidän näkemyksiensä tiettyjä osioita. Eli luvassa on Hegeliä ja Marxia positiivisessa valossa henkilön toimesta, joka ei näiden filosofiasta pidä.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel oli romantiikan ajan lapsi. Hänen elämänsä seurasi Saksaan syntynyt kansallisromanttista kansallisaatetta, joka on samaa kulttuurin virtaa, jonka seurauksena Suomessa harjoitettiin suomalaisuuden etsimistä, kerättiin Kalevalaa ja muita vastaavia asioita. Ideat ehkä joskus syntyvät sattumalta, mutta ne eivät saa suosiota sattumalta.

Tämä olikin tavallaan se, mitä Hegel käsitteli.

Hegel oli sitä mieltä että kaikki tieto on subjektiivista. Tämä eroaa merkittävästi aikaisempien filosofien näkemyksestä: Esimerkiski jopa Immanuel Kant, joka oli sitä mieltä että olisi olemassa "olioita sinänsä", vaikka emme voisikaan saada niistä objektiivista muuttumatonta lopullista tietoa, ne olivat silti olemassa. Kantista oli olemassa olemassa saavuttamaton tieto. Hegel kiisti tämän täysin. Hänestä vaikka maailma olisi olemassa, ihmisen tieto itsessään on aina subjektiivista. Hegel kutsui tätä inhimillistä, kulttuurisidonnaista tietoaan maailmanhengeksi. on Maailmanhengestä ovat aikaisemmin puhuneet mm. Friedrich von Schelling, mutta Hegel määritteli tämän aivan eri tavalla ja näiden kahden sekoittaminen keskenään on vakava virhe. Schelling kun oli sitä mieltä että olemassaolon "syvin olemus" on maailmanhengessä. Hegel taas oli sitä mieltä että maailmanhenki on inhimillistä koska vain ihmisellä on henki. Hegel ei siis puhu todellisuudesta sinänsä, vaan ihmisistä, elämästä, ajatuksista, kulttuurista ja muista vastaavista asioista. Kummituksien, Jumalan tai "Kosmisen Syvimmän Ikuisen Henkisen Totuuden" kanssa tällä on siis aika vähän tekemistä. (Paitsi että nuo mainitutkin ovat osa kulttuuria.)

Hegelin mukaan aatteiden historiaa voidaan kuvata ikään kuin virtana, jossa veden pinnan aallot johtuvat jostain joen osan rakenteesta. Pohjan kivet muuttavat virran kulkuun, ja myöhemmin pulpahtaa pinnalle aalto, vaikka kivi ei olekaan juuri samassa kohdassa. Hegelin mukaan myös tieto, järki ja ajattelu ovat tälläinen joki, joka muuttaa koko ajan muotoaan: Hegelin mukaan asiat ovat yhä väärin ja oikein, mutta ne ovat sitä aikaan sidottuina. Toisin sanoen, kun aikaisemmin naisten äänioikeutta ja muitakin oikeuksia vastustettiin, ja tästä eroaminen oli huono asia, nykyisin naisten oikeuksiin kiinnitetään huomiota ja jo isovanhempien isovanhempien kommentit tästä aiheesta voivat saada korvat punoittamaan häpeästä. Samoin Hegelin mukaan on vain typeryyttä väittää että esimerkiksi valistuksen ajan ihmiset olivat tyhmiä koska heillä oli hassuja uskomuksia tieteestä. Ne olivat järkeviä niiden historiallisessa kontekstissa. Hegel myönsi myös sen, että oli mahdollista että jälkipolville asioiden punnitseminen on helpompaa: Ratkaisevat ideat muutokseen olivat jo syntyneet: Ihmisen tieto on progressiivista, kasautuvaa, se muuttuu ja menee eteenpäin. Hegelin mukaan tämä oli fakta, koska kulttuurien taso on ajan mittaan muuttunut hienostuneemmaksi, monimutkaisemmaksi, kompleksisemmaksi. On esimerkiksi hienompaa teknologiaa. Kivikaudella ei ollut telkkaria. Tosin tämä ei Hegelistä tarkoittanut sitä että töllöä tuijotteleva ylipainoinen stereotypia -amerikkalainen olisi fiksumpi ja taitavampi kuin luolamies.

Hegelistä muutoksen suunta ei myöskään ollut satunnaista, vaan sen sijaan dialektinen kehitys seuraa tiettyä kaavaa, kolmivaiheista triadia:
1: Teesi. Hän esitti että alussa on positio, eli jokin käsitys tai kannanotto. Esimerkkinä tästä voisi mainita Elelalaiset, jotka kiistivät muutokset ja luottivat muuttumattomiin luonnonlakeihin.
2: Antiteesi. Kaikki eivät pidä positiosta tai usko siihen. Tätä seuraa negaatio, eli jotkut ovat näkemyksen kanssa täysin erimielisiä. Otetaan täysin päinvastainen kanta. Esimerkkinä voisi olla vaikka Herakleitos, joka ei yhtynyt elealaisten mielipiteisiin vaan sen sijaan esitti että "kaikki virtaa".
3: Synteesi. Edellisten välille syntyy jännite joka on pakko purkaa. Syntyykin käsitys, joka karsii molemmista niiden heikkoudet ja ottaa niiden hyviä puolia ja onnistuu jotenkin elegantisti yhdistämään nämä. Hegel kutsuu tätä negaation negaatioksi. Esimerkkinä suhteessa aikaisempiin esimerkkeihin tästä on Empedokles, joka esitti että maailmassa on muuttumattomia elementtejä, jotka ovat eri suhteissa olemassa, että itse elementit ovat muuttumattomia, mutta niiden suhteet toisiinsa muuttuvat jatkuvasti.

Negaation negaatiosta tulee sitten tietenkin uusi positio. (Vitsaillen voisi sanoa että propositiologiikkahan jo tämän määrää, mutta sillä ei ole hirveän paljoa asian kanssa tekemistä. Tästä teoriasta vain tulee kannanotto, josta kaikki eivät pidä.) Siksi myöhemmin ehdotettiin että kaikki on vain vettä, tulta, ilmaa tai muuta elementtiä - synteesi tähän saatiin Demokritoksen atomiteorian mukana.

Voidaan sanoa että Hegel oli merkittävä, koska hän ei tuottanut filosofista teoriaa todellisuudesta vaan esitti maailmanhengen - siis myös filosofian ja tieteen edistymisen kuvauksen. Hän kertoi sitä miltä hedelmällinen ajattelu näyttää, ei sitä mitä ne tarkalleen ottaen sisältävät. Hegel ennusti minkä luonteisia ajatuksia kulttuurissa tulee esiintymään ajallisesti, kertomatta tarkasti sitä minkälaisia propositionaalisia väitteitä ne tarkalleen ottaen sisältävät. Tälläistä Hegelin kuvaamistapaa kutsutaan deskriptiiviseksi selittämiseksi; Se on ikään kuin jos näemme lentokoneen lentävän ja kerromme sen lentävän ja lentämisen tarkoittavan tietyissä ilmakerroksissa liikkumiseksi, kuvailemme tilanteen. Jos sen sijaan kerromme, että lentokone lentää koska iso kimppu aerodynamiikan lakeja, harjoitamme mekanistista selittämistä, jossa takana on jokin syy, jonka ominaisuudet tunnetaan. (Jos taas kuvaamme, että lentokone lentää siksi että insinööri on tehnyt sen lentämään, turvaudumme teleologiseen selittämiseen. Mutta siitä ei enempää tällä kertaa.) Hegel ei siis kertonut miksi tai miten ajatukset kehittyvät tälläistä "teesi-antiteesi-synteesi" -tietä. Tämä on merkittävää, koska on huomattava että kun esimerkiksi Platon(ideamaailma) tai Descartes(dualismi) otti kantaa todellisuuden rakenteeseen, Hegel ei tälle tielle astunut.

Mekanistisempaan selittämiseen viehtyneet pitävät deskriptiivisiä selityksiä tärkeinä kysymyksenasetteluina. Ilmiöinä, jotka tulee selittää. Sitten on tietysti niitä, jotka ovat viehtyuneet deskriptiivisiin selityksiin koska niihin ei ole taustavaikuttajaa. He taas haluavat laittaa tänne taakse jonkin tietyn asian, jota ei voida mekanistisella tavalla koetella ja testata tai kuvata. Tällä taas on selittämisen kanssa suunnilleen saman verran kuin erottisten lehtien lukemisella on rakastelun kanssa.

Karl Marxilla sen sijaan oli tarjolla mekanistiseen vivahtavaa selitystä sille miksi ajatukset kehittyivät sitä rataa mitä ne kehittyivät. Tosin hänen tavoitteensa eivät olleet teoreettiset vaan hän halusi parantaa maailmaa. Mutta selitys löytyi silti: Hän jakoi sosiaaliset olosuhteet kahtia.
1: Alarakenne oli perustavanlaatuinen tila, jossa on aineelliset ja sosiaaliset voimavarat. Toisin sanoen yhteiskunnalla on tietty määrä rahaa, ravintoa ja tuotantovälineitä. Näitä suunnataan. Ja tämä suuntaus on nollasummapeliä. Jos annat markan vaikka kirkolle, et voi antaa sitä samaa markkaa tutkimukseen tai olueeseen.
2: Ylärakenne taas on kulttuurin tila, ja tämä heijastelee alatasoa: Esimerkiksi kun Ateenan filosofejen maailma rakentui orjatyövoiman varaan ei tarvittu koneita - mekaniikkaa tarvittiin vain Heronin leluihin, jotka tehtiin uskonnollisiin ja huvituksellisiin tarkoituksiin.

Tämä tarkoittaa ihan vain sitä, että Saharassa ei voida kalastaa silliä, eikä siksi rakentaa sillinkalastukseen keskittyvää kulttuuria. (On huomattava, että Marxille normaalisti työ oli tärkeä elementti ja osa itseä: Teemmehän sitä pitkiä rupeamia elämässämme. Tässä ajatuksessa on hieman sellaista henkeä, että "Kerro minulle mitä työtä teet niin kerron millainen olet". Marxin mukaan työstä tulee normaalisti iloa, paitsi silloin jos joudutaan riiston kohteeksi. Riistolla Marx tarkoitti sitä, kun työläinen ensin tekee tuotteen X, ja porvari haluaa tästä voittoa, eli hän tekee sille jotenkin lisäarvoa. Tämä lisäarvo on pois työn tekijältä, koska pohjimmiltaan voitto voitaisiin jakaa tekijöiden kesken. Ääritilassa tietysti lisäarvoa tehdään pienentämällä työntekijöiden palkkoja, jolloin voitot kasvavat.)

On kuitenkin tärkeää huomata, että alarakenne ei ole pysyvä. Kuten Hegelilläkin, toiminta muuttaa myös alarakennetta. Hän ei siis ollut mekaaninen materialisti, joka väittää että tietyllä alarakenteella syntyy pysyvä yhteiskunta, joka tekee tiettyä asiaa kuin automaattisesti. Sen sijaan hän oli dialektinen materialisti, jonka mukaan ylärakenne vaikuttaa alarakenteeseen. Jos esimerkiksi pidämme uskontoa tärkeänä, kulutamme voimavaroja esimerkiksi siihen että maajussit pistetään vapaa -ajallaan rakentamaan kirkkoja. Tämän jälkeen yhteiskunnassa on kalliilla ostettu ja hieno kirkkorakennus, jota pyritään tietenkin käyttämään hyväksi. Toisin sanoen yhteiskunta ei ole staattinen, pysyvä, vaan dynaaminen.

Dynaamisuuden luonnekuvaus voidaan hoitaa melko ymmärrettävästi vaikkapa viittaamalla indoeurooppalaisiin ja seemiläisiin.
1: Indoeurooppalaiset ovat kulttuureita, joissa puhutaan indoeurooppalaisia kieliä. On oikeastaan selvää, että kieli ja kulttuuri ovat jaettavissa näin, koska kulttuuri tarvitsee kieltä välittyäkseen. Ne ovat saaneet alkunsa kun yhdestä paikasta on lähdetty vaeltelemaan eri suuntiin ja osa on aina jäänyt asustamaan "matkan varrelle". Indoeurooppalaisilla Mustan meren ja Kaspianmeren rannikko on lähtöaluetta. Indoeurooppalaisille tyypillistä on polyteismi, eli he uskovat moniin jumaliin, ja muutenkin uskonnot ovat samantapaisia. Yhteys näkyy selvästi jopa jumalien nimissä, jotka ovat ikään kuin murreväännöksiä. Samoin Edda -runoelmassa on kertomuksia, jotka on löydettävissä intialaisista myyteistä. Voidaankin sanoa että Zeus on Torin sukua, ja Valhalla ja Olympos miltei sama paikka. Viini on matkan varrella muuttunut simaksi, ja kertomukset ovat muuttuneet siten että ne sopivat paikalliseen ilmastoon, kasveihin, eläimiin ja niin edes päin. Indoeurooppalaisille erityisen tyypillistä oli näkemiskeskeisyys. Heillä oli veistoksia jumalista. He korostavat esimerkiksi kosmisia "visioita" ja käyttävät muita sanoja, jotka korostavat näkemistä. Heillä on syklinen historianäkemys, maailmanhistoria toisti itseään kosmisessa rytmissä. Se kenties tuhoutui alkaakseen uudestaan tai sitten ajanjaksot olivat kuin ajan pyörä tai vuoden kierto.
2: Seemiläiset taas olivat Arabian niemimaalta. He ovat monoteistejä, eli palvovat yhtä jumalaa. He korostavat jumalan sanan kuulemista. Erittäin yleinen on myös kuvakielto: Jumalasta ei saa tehdä kuvia. Heillä on lineaarinen aikakäsitys, sellainen jossa historia on jatkumo, joka alkaa jostain ja päättyy johonkin tiettyyn tapahtumaan. Pat Condellin "Desert dogmat" eli juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat malliesimerkkejä seemiläisistä uskonnoista.

Kun siis nykyisin kuitenkin roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat sangen prameita, voimme miettiä mistä se johtui: Kun mietitään mitä tällä alueella oli aikaisemmin, huomaamme että paikalla oli kulttuureita (rooma, kreikka) jotka olivat indoeurooppalaisien uskontojen temmellysaluetta. Tosin sanoen kristinusko ei vain tullut, vaan kristinusko joutui sopeutumaan paikalliseen kulttuuriin, jos ei muuten niin siksi aikaa että sai paikallisen kulttuurin sopeutumaan itseensä. Moni voisi ajatella, että kauheita vääräuskosia oppeja sekoitettiin alkuperäiseen puhtaaeen uskoon. Tosiasiassa tämä oli kuitenkin selviytymiskeino: Oppi jonka ylärakenne vaatii todella erilaisen alaranteen ei voi suoraan syntyä, vaan sen on ensin sovittava alarakenteeseen ja muutettava alarakenne pikku hiljaa, muutoin syntyy kulttuurin mullistuksia, jossa infrastruktuuri ei vastaa kulttuuria. (Esimerkiksi: Minkäs teet jos on maa pullollaan moskeijoita mutta kulttuuri muutetaan suoraan ateistiseksi. Oh noes!) Toisin sanoen: Aikaisemmin taatusti oli ihmisiä jotka vastustivat tätä kristinuskon piirissä harjoitettua eri elementtejen mukaan sovittamista. He olivat "puhdasoppisuuden kannattajia". He kuitenkin katosivat näkemyksineen hävinneiden surkeaan marssiin kohti unohdusta. Yksinkertaisesti siksi että he eivät pärjänneet silloisessa yhteiskunnassa ja siinä konteksissa. Alarakenne oli heitä vastaan, eikä Jumala näytä tähän kulttuurien kulkuun sekaantuvan, astuvan alas pelastamaan. Kristinuskohan syntyi selvään tilaukseen Kreikassa: Hellenistisen kauden elämäntapausko sisälsi sopivan sauman, johon kristinusko ei ollut liian erilainen. Toki myöhemmin kristinusko muutti alarakennetta tiettyyn suuntaan. (Tälle ajatukselle muuten rakentuu fundamentalistikristittyjen argumentti siitä, että kulttuurimme on menossa tuhoon, he myöntävät että kulttuuri on melko sekulaari, mutta sillä on kuitenkin "kristilliset arvot", joista vai ollaan kovaa vauhtia luopumassa. He eivät taida ilahtua jos heille kertoo että se on Marxismia. Tosin kulttuurin muutos ei vielä tarkoita tuhoa. Islam ei tuhonnut arabeja, tai tarkemmin ; Arabia ei tuhoutunut islaminuskon kulttuurimuutosten vuoksi..) Paikallisen kulttuurin sisäinen ajattelutapa oli erilainen: Ja tämä, eli mm. yhteiskunnan tuotantovarat ja niiden käyttötapakulttuuri määräävät sitä, minkälaisia näkemyksiä siinä edustetaan.

Tosin on tärkeää huomata, että siinä missä Hegel korosti kulttuurin henkistä tilaa, eli vihjasi siihen suuntaan että huipputaso ratkaisisi sen, minkälaisia ajatuksia siinä syntyy, Marx korosti että muutokset ja se minkälaiset ajatukset "live long and prosper" riippuu täysin alarakenteesta. Marx kuitenkin luotti teesi-antiteesi-synteesi -tiehen. Onkin hyvä huomata, että hänen näkemyksissään kommunismi ei ole suora ja välitön seuraus vallankumouksesta, koska vallankumoushan on pohjimmiltaan antiteesi. Marx oletti että ensin on väkivaltainen muutoskausi, ja vasta sen jälkeen ihmiset alkavat "tekemään kykyjensä mukaan ja saamaan tarpeidensa mukaan". Siksi ihmiset jotka kritisoivat Marxin ajatuksia vetoamalla että hän oli väärässä koska Stalinin ja Maon kommunismin vallankumouksen jälkeinen maailma on väkivaltainen, eivät oikein tiedä mitä tekevät. Itse olen tosin sitä mieltä että kommunismi ei toteudu, koska se ei toimi elävillä ihmisillä: Sillä niiden kanssa toimiessa tilanne menee ennemmin muotoon "Teen sen minkä viitsin ja saan mitä haluan." Viitsiminen ja kykyjen seuraaminen taas ovat eri asioita - esimerkiksi Japanilaisille "parhaan yrittäminen" on raskas velvoite, eurooppalaisille se on taas edustaa enemmän pelkkää ahkeruutta, kuin aitoa ja uhrautumista täyden panoksen antamiselle. Samoin "haluaminen" ja "tarpeet" ovat kaksi eri asiaa. Voin haluta paljon kaikkea sellaista, mitä en tarvitse. Tämän tärkeän eronhan meille opetti jo Epikuros. Ja tälläisen tarpeettoman mutta halutun ottaminen olisi Marxin mukaan riistoa.