Guy Windsor (aka. minun miekkailunopettajani) kirjoitti artikkelin siitä minkälaisilla miekoilla on harjoiteltava. Se on nähdäkseni jotain joka avaa eimiekkailunharjoittajallekin puolia joita tulee harvemmin miettineeksi. Windsorin kanta on selvä. Miekka on terävä ja se siitä ; "Swords are, by definition, sharp. Anything sword-like that is not sharp is either a foil, or a percussive weapon like a club. I am a swordsman, and so I use sharp swords."
Syyt tähän ovat miekkailuteknisiä että humanistisempia. Tylsä miekka todellakin käyttäytyy eri tavoin kuin terävä. Kontaktissa tylsät aseet liukuvat, terävät vähemmän. Näin kontaktinhallinta muuttaa luonnettaan. Toisaalta terä myös lisää keskittymistä. Windsor viittaa tässä miekan vetämiseen liittyvästä iaidosta saatuun esimerkkiin. Tylsän aseen vetäminen huotrasta on helppoa. Mutta jos siihen lisää terän, niin onkin hyvin pelottavaa vetää terästä läheltä omaa vatsaa ajatellen että muutaman sentin lipsahdus tuottaa monta tikkiä vaativia vammoja. Ja että tämä lisää keskittymistä. "You behave differently when the swords are sharp; more attentive, more alert, more focussed, more careful. More alive."
Tämän kanssa on helppoa olla yksimielinen. Luonnollisesti harjoittelussa aloitetaan tylsillä aseilla, koska tehtävänä on hioa taitoja. Turvallisuusnäkökulma on nykyaikana tärkeämpi kulma opetuksessa kuin se, että oppilaat olisivat mahdollisimman pian maksimaalisen hyviä miekkamiehiä. (Oppilaskato tosin tuntuisi taatusti myös lompakossa. Elossa oleva oppilas tuo ns. rahaa katteeseen.)
Ja tämä on se hieman erikoinen puoli, joka kenties voisi olla noloa paljastaa. Mutta harrastan tämänlaista. Olen tylsä tyyppi, nuijamies.
Minähän en harjoittele, en edes suostu harkitsemaan harjoittelemista, terävillä aseilla. (Tämä on sama kuin se, että kieltäydyn kaikista tasoarvioinneista ja niiltä vivahtaviltakin aina kun se vain on mahdollista.)
Käytän tylsytettyä teräsmiekkaa. Se toki on tälläisenä(kin) vaarallisempi kuin pesäpallomaila (koska se ei ole puuta vaan terästä, ja sen kontaktipinta-ala on pienempi). Ja kun aloitin harjoittelun käytin puuta aina kun se oli mahdollista. (Joka ei normaalisti ole oikeastaan edes vaihtoehto. Kukaan. Siis tarkoitan kukaan, ei tavallisesti käytä puuaseita peruskurssilla. Koskaan.) Syynä on se, että tylsät aseet ovat aivan riittävän pelottavia. Itse en tiedä mikä voisi olla pelottavampaa kuin tylsä ase peruskurssilaisen kädessä. Kun liikkeistä näkee että toisella on vielä vähemmän kontrollia kuin itsellä ja antaa toisen silti tekniikkaharjoittelussa lyödä itseään naamaan. Se vaatii kohtuullisen paljon.
Tässä kohden on tärkeää ja oleellista huomata, että hyvin suuri osa siitä mitä sanon ja teen on jonkin sorttista traumakäyttäytymistä tai pitää sisällään siihen vivahtavia puolia. Olen saanut monta kertaa turpaani - että jossain määrin myös palauttanut palveluksia - ja sellaisella on vaikutuksia. En harjoittele siksi että olen rohkea vaan siksi että en ole. Väkivalta on jossain määrin tuttua ja tiedän ns. kykeneväni harjoittamaan sitä tilanteen vaatiessa. Mutta olisi naurettavaa väittää että tällä ei olisi varsin rajoittavia vaikutuksia elämässäni. (Ja en ollut edes ennen näitä kokemuksia mitään kovin rohkeaa tyyppiä.)
Minut kohtuullisesti tuntevat tietävät, että käytöstäni kuvaa se, että (a) mitään perusluottamusta ei ole, se ansaitaan ja (b) minuun ei kosketa ilman lupaa ja koskettamisen erillistä ilmituomista. Tähän on toki poikkeuksia, mutta se on sitä ansaittua luottamusta. (+) Kuitenkin juuri se mitä tapahtuu silloin kun käyn harjoittelemassa silloin kun peruskurssilaiset tulevat. Minulle ventovieraat ihmiset opettelevat heittämään minua erilaisissa nivellukko-otteissa betonilattialle. Esimerkiksi sitä tapahtuu. Siinä tuntee olonsa sen verran potentiaalisesti kuolleeksi, että tuntee olevansa elossa. Se on kuin Heidegger tulisi lihaksi kertomaan että elämä autenttisuudessa onnistuu vain kuolevaisuus tiedostaen.
Siinä missä moni harjoittelee toistojen tuoman meditatiivisen tunnelman vuoksi tai sen vuoksi että miekkailu antaa heille hallinnan tunteen jossa he tietävät, tuntevat ja kokevat paikkansa ja olevansa oikeassa paikassa, itse haen aivan päinvastaista. Miekkailu on jotain jota ei voi koskaan, siis koskaan, osata täydellisesti. Siinä on aina riski. Se on kuitenkin samalla jotain jonka tiedät kohtuullisen turvalliseksi. Saan tästä suunnilleen samanlaisia tunteita kuin sain lapsena niistä hurjimmista huvipuistolaitteista silloin kun niihin mentiin ensimmäisen kerran ja ne turvakaaret loksahtivat kiinni. Siinä järki sanoi että laite on ihan turvallinen. Mikään muu ei sitten sanokaan samaa.
Joku voisi tietysti sanoa että aito miekkamies on rohkea ja että tässä olisi prosessi. Zen -miekkailun filosofiassa on ajateltu että aluksi ollaan rohkeita kun ei tiedetä mitä itseä vastaan voi tulla. Sitten opitaan ja tästä seuraa pelko ja epävarmuus. Ja lopulta kun tämän pelon voittaa on valmis miekkasankariksi. Tai sanoa että ei ole rohkeutta leikkiä jollain joka ei pelotam vaan rohkeutta on juuri se että tekee jotain joka pelottaa. Mutta en pidä tästä logiikasta täysin. Tietyssä määrin pelkuri on juuri sellainen joka pelkää asioita joita muut eivät.
Ja sitäpaitsi jos asia pätisi rohkeuteen, sen pitäisi päteä myös julmuuteen. Ja tässä ei ole kovin positiivisia ajatuksia minulle tien päässä. Sillä siinä kun joku muu kertoo lyömisvitsin, hänet on helppo tulkita vitsailijaksi tai joksikin joka ei tarkoita ja ymmärrä mitä sanoo. Kun taas minä sanon saman, sanon sen ihmisenä joka tietää mistä on kysymys. Ja peräti tietää sen tasolla joka ei ole sitä että asian olisi tehnyt useasti. Vaan tietää sen tasolla jossa se on tehty itselle. Ja tästä näkökulmasta sitten toivottaa asiaa toiselle.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste iaido. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste iaido. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
maanantai 5. syyskuuta 2011
"Dead is good enough" ja muita onelinereitä pitkänmiekan statuskuopasta
Tänään töissä pomoni kyseli varsin haasteelliseen sävyyn siitä, kumpi voittaisi jos historiallisen miekkailun harjoittaja laitettaisiin vastakkain vaikkapa iaidon harjoittajan kanssa. Henkenä oli että "samurait ja ninjat ovat siistimpiä kuin eurooppalaiset herrasmiehet." Ja että minun olisi vähintään hyväksyttävä että katana on parempi kuin eurooppalainen miekka.
Minun vastaukseni oli epämääräinen "riippuu tilanteesta". Minun asiani ei ole alkaa luennoimaan lajejen tehokkuudesta ja konteksteista työajalla ; Mitkä ovat varustukset (ja ovatko ne molemmilla samat vai erilaiset.) Onko paikka avomaastossa vai ahtaasti sisätiloissa. Ollaanko hevosen kanssa vai ilman ... Ja nämä ovat olennaisia tietoja jotka vaikuttavat lopputulokseen olennaisesti. En jaksanut selittää, etenkin kun selitys on pitkä ja vaatisi paljon alustamista. Ja katanan superterävyyttä ihaillessa on helppo unohtaa "overkill" -käsite, eli se että onko väliä voiko miekalla lyödä useampia tyyppejä halki, kun käytännössä lyöt yhtä ja riittää että tämä kuolee. - Eikä edes lajien vertailu vs. -tyyppisillä ratkaisuilla ole kovin ilmiselvää. (Tosin itseäni kiinnostaisi nähdä joitain vertailuita, joissa on vastakkain vaikkapa samankokoisten koulujen parhaita oppilaita, siinä osaaminen ja panostus tasoittunevat. Tämä on mahdollista, mutta vaikeaa.)
Tekninen sepustaminen on turhaa kun kysymys on pohjimmiltaan imagosta.
Kuitenkin keskustelu herätti mietteitä siitä, miten pitkää miekkaa ei ylipäätään arvosteta kovinkaan paljoa. Tilanne näyttää olevan se, että rapiiria, pistomiekkaa, arvostetaan enemmän. Muskettisotureihin liitetään mielikuvissa nimen omaan taito. Japanilaiset samurait ovat tietysti maineeltaan taitokeskeisiä, ja tässä etenkin heidän miekkansa katana näyttää olevan niin karismaattinen, että sen supertehokkuutta boostataan sellaisessa hengessä että pelkästään tämän aseen koskettaminen tarkoittaa samaa kuin se, että myös käyttäjä panostaa taitoon. Myös itämaiset sapelit ovat monista tyylikkäitä. Näitä miekkatyyppejä toki yhdistää tehokas suunnittelu. Ne ovat spesifejä vempeleitä joissa on keskitytty pääasiassa yhteen ominaisuuteen ; Katana ja sapeli ovat viilto -ominaisuuksiltaan loistavia. Pistomiekka taas keskittyy pistämiseen. Pitkämiekka on sen sijaan enemmänkin "linkkuveitsimallia" ; Se toimii sekä iskemisessä, pistämisessä että viiltämisessä. Tämä tekee siitä erittäin monimuotoisesti käytettävän. Olisi esimerkiksi mahdotonta kuvitella että katanankäyttäjä alkaisi yht'äkkiä soveltamaan jotain keihästyylisiä tekniikoita. Pitkällämiekalla half-swording mahdollistaa juuri tämänlaisen.
Ja jostain syystä, vaikka keskiaikaiseen miekkaan jostain syystä liitetäänkin mielikuvissa lähinnä voimalla lyöminen, ei miekka ole niin painava kuin luullaan eikä voimakeskeisyys lähelläkään sitä mitä luultaisiin. Minäkin olen toki nähnyt esimerkiksi vertailuja joissa miekoilla pilkotaan bambuputkia. Niissä katanalla ja sapeleilla saadaan aikaan useampia iskuja (ja pitkämiekkakin ehdottomasti katkoo) aikayksikössä. Kuitenkin pitkällämiekalla on hieman suurempi etäisyys - ja ennenkaikkea etenkin saksalaisen tyylin parissa on paljon tekniikoita jotka perustuvat juuri siihen että toinen voidaan tappaa ilman että tehdään "täyspainoinen lyönti". Toisin sanoen hitautta osataan kiertää ja etäisyyttä käytetään tässä hyväksi. (Tässä mielessä onkin irrelevanttia ehtiikö iaidoka vetää miekkansa nopeammin esiin ja lyömään tässä samalla. Jos hän on kauempana, hänen päässään on terästä ennen kuin hän ehtii kävelemään edes lyömisetäisyydelleen.)
Itse asiassa kun itsepuolustuksen asiantuntijat katsovat toimia (kuten heistä monet itse asiassa tekevät) he huomauttavat usein siitä miten eurooppalaisessa miekkailussa on runsaasti jujutsun piirteitä. Tässä mielessä vertailu muuttuukin varsin erikoiseksi ; Se on melkein sama kuin kysyisi että "jos japanilainen jujutsu taistelee eurooppalainen jujutsun kanssa, kumpi voittaa?"
Imagokysymys näyttääkin olevan kysymyksessä hyvin olennainen. On nimittäin tavallista, että jos karateka tai aikidoka näyttää tekniikkaa rauhallisesti ja siistillä liikkeellä, että ihmiset ymmärtävät katsoa tilanteen muuna kuin taistelusimulaationa. He ymmärtävät että tässä demonstroidaan alleviivatusti ja teknisesti pikkutarkasti jotain, jota tavoitellaan siinä taistelutilanteessa. He osaavat arvostaa tätä. Miekan kohdalla nousee kuitenkin erilaisia kommentteja, kuten vaikkapa "My point was and still is that these techniques don't work the way they do in a demo as they would in a real fight." On selvää, että tekniikat tehdään eri tavalla kun niitä harjoitellaan ja kun niitä käytetään vaikkapa itsepuolustustilanteessa.
Ajatus on toki pitkänmiekan tai katanan itsensä kannalta hieman korni. Ei niitä kanniskella itsepuolustusmielessä missään. Mutta toisaalta niin on diskurssi jossa oletetaan että jos harjoittaa itsepuolustusta sen pitäisi olla se tuhovoimaisin.
Toisin sanoen, minulla ja pomollani on nyt syvä erimielisyys. Jostain syystä, jos olisin uskovainen, ihmiset antaisivat minulle sentään tilaa. He voisivat kenties olla vaivautuneita, mutta yleisesti ottaen pomot eivät esitä ateistisia jumalatodistuskumouksia sinulle heti jos menet kertomaan olevasi eurooppalainen miekkailija, kuulet että "ai sä larppaat" tai sitten joutuu vastaamaan kaikenlaisiin vertailukysymyksiin, jotka ovat itse asiassa retorisia kysymyksiä joissa on kategoriavirhe - eli kysymys mallia "Joko olet lakannut lyömästä vaimoasi? (k/e)". Ja tämän kysymyksen sisällä on "kai sä edes myönnät sen verran että" jonka jälkeen tulee jotain jossa pitäisi selittää miten oma systeemi on huonompi kuin jokin toinen. - Yhdistelmä jossa on omituinen kombinaatio ilman kokemusta olevaa varmuutta, tilanteen ymmärtämättömyydestä johtuvaa väärässäoloa sekä asenteellista epäkohteliaisuutta on varsin inhottava ottaa, jos se tulee ylemmässä statuksessa olevalta jonka parissa olet peräti töissä.
Olen vakavasti harkinnut että alan suhtautumaan näihin kysymyksiin hymyillen salaperäisesti ja kertovani että "Niin, minähän tiedän vastauksen. Olen nimittäin kokeillut erilaisia lajeja ja tätä kautta minulla on kykyä tehdä vertailu, sen sijaan että olisin vain valinnut jomman kumman ja vakuuttunut sen toimivuudesta vain siksi että kun se on hyvä, niin se toinen jota en tiedä olisi parempi. Siksi suosittelen että sinäkin menet ja kokeilet muutaman vuoden ja sen jälkeen voit tehdä vertailun ja päätyä siihen lopputulokseenkin..."
Kirjoittaja on kohtuu tyytyväinen pomoonsa, joka on yleisesti ottaen ystävällinen ja reilu mies. Tämä erimielisyys ei ole siksi mikään syy alkaa raivota koko persoonaa kohtaan. Ei ole siis syytä sanoa että "meillä on erimielisyys" tavalla joka vaatisi sen, että valitaan miekan ja pistoolin välillä ja pistetään hänet sitten valitsemaan se katana, jota pitää voittamattoman erityislaatuisella tavalla spesiaalilta...
Minun vastaukseni oli epämääräinen "riippuu tilanteesta". Minun asiani ei ole alkaa luennoimaan lajejen tehokkuudesta ja konteksteista työajalla ; Mitkä ovat varustukset (ja ovatko ne molemmilla samat vai erilaiset.) Onko paikka avomaastossa vai ahtaasti sisätiloissa. Ollaanko hevosen kanssa vai ilman ... Ja nämä ovat olennaisia tietoja jotka vaikuttavat lopputulokseen olennaisesti. En jaksanut selittää, etenkin kun selitys on pitkä ja vaatisi paljon alustamista. Ja katanan superterävyyttä ihaillessa on helppo unohtaa "overkill" -käsite, eli se että onko väliä voiko miekalla lyödä useampia tyyppejä halki, kun käytännössä lyöt yhtä ja riittää että tämä kuolee. - Eikä edes lajien vertailu vs. -tyyppisillä ratkaisuilla ole kovin ilmiselvää. (Tosin itseäni kiinnostaisi nähdä joitain vertailuita, joissa on vastakkain vaikkapa samankokoisten koulujen parhaita oppilaita, siinä osaaminen ja panostus tasoittunevat. Tämä on mahdollista, mutta vaikeaa.)
Tekninen sepustaminen on turhaa kun kysymys on pohjimmiltaan imagosta.
Kuitenkin keskustelu herätti mietteitä siitä, miten pitkää miekkaa ei ylipäätään arvosteta kovinkaan paljoa. Tilanne näyttää olevan se, että rapiiria, pistomiekkaa, arvostetaan enemmän. Muskettisotureihin liitetään mielikuvissa nimen omaan taito. Japanilaiset samurait ovat tietysti maineeltaan taitokeskeisiä, ja tässä etenkin heidän miekkansa katana näyttää olevan niin karismaattinen, että sen supertehokkuutta boostataan sellaisessa hengessä että pelkästään tämän aseen koskettaminen tarkoittaa samaa kuin se, että myös käyttäjä panostaa taitoon. Myös itämaiset sapelit ovat monista tyylikkäitä. Näitä miekkatyyppejä toki yhdistää tehokas suunnittelu. Ne ovat spesifejä vempeleitä joissa on keskitytty pääasiassa yhteen ominaisuuteen ; Katana ja sapeli ovat viilto -ominaisuuksiltaan loistavia. Pistomiekka taas keskittyy pistämiseen. Pitkämiekka on sen sijaan enemmänkin "linkkuveitsimallia" ; Se toimii sekä iskemisessä, pistämisessä että viiltämisessä. Tämä tekee siitä erittäin monimuotoisesti käytettävän. Olisi esimerkiksi mahdotonta kuvitella että katanankäyttäjä alkaisi yht'äkkiä soveltamaan jotain keihästyylisiä tekniikoita. Pitkällämiekalla half-swording mahdollistaa juuri tämänlaisen.
Ja jostain syystä, vaikka keskiaikaiseen miekkaan jostain syystä liitetäänkin mielikuvissa lähinnä voimalla lyöminen, ei miekka ole niin painava kuin luullaan eikä voimakeskeisyys lähelläkään sitä mitä luultaisiin. Minäkin olen toki nähnyt esimerkiksi vertailuja joissa miekoilla pilkotaan bambuputkia. Niissä katanalla ja sapeleilla saadaan aikaan useampia iskuja (ja pitkämiekkakin ehdottomasti katkoo) aikayksikössä. Kuitenkin pitkällämiekalla on hieman suurempi etäisyys - ja ennenkaikkea etenkin saksalaisen tyylin parissa on paljon tekniikoita jotka perustuvat juuri siihen että toinen voidaan tappaa ilman että tehdään "täyspainoinen lyönti". Toisin sanoen hitautta osataan kiertää ja etäisyyttä käytetään tässä hyväksi. (Tässä mielessä onkin irrelevanttia ehtiikö iaidoka vetää miekkansa nopeammin esiin ja lyömään tässä samalla. Jos hän on kauempana, hänen päässään on terästä ennen kuin hän ehtii kävelemään edes lyömisetäisyydelleen.)
Itse asiassa kun itsepuolustuksen asiantuntijat katsovat toimia (kuten heistä monet itse asiassa tekevät) he huomauttavat usein siitä miten eurooppalaisessa miekkailussa on runsaasti jujutsun piirteitä. Tässä mielessä vertailu muuttuukin varsin erikoiseksi ; Se on melkein sama kuin kysyisi että "jos japanilainen jujutsu taistelee eurooppalainen jujutsun kanssa, kumpi voittaa?"
Imagokysymys näyttääkin olevan kysymyksessä hyvin olennainen. On nimittäin tavallista, että jos karateka tai aikidoka näyttää tekniikkaa rauhallisesti ja siistillä liikkeellä, että ihmiset ymmärtävät katsoa tilanteen muuna kuin taistelusimulaationa. He ymmärtävät että tässä demonstroidaan alleviivatusti ja teknisesti pikkutarkasti jotain, jota tavoitellaan siinä taistelutilanteessa. He osaavat arvostaa tätä. Miekan kohdalla nousee kuitenkin erilaisia kommentteja, kuten vaikkapa "My point was and still is that these techniques don't work the way they do in a demo as they would in a real fight." On selvää, että tekniikat tehdään eri tavalla kun niitä harjoitellaan ja kun niitä käytetään vaikkapa itsepuolustustilanteessa.
Ajatus on toki pitkänmiekan tai katanan itsensä kannalta hieman korni. Ei niitä kanniskella itsepuolustusmielessä missään. Mutta toisaalta niin on diskurssi jossa oletetaan että jos harjoittaa itsepuolustusta sen pitäisi olla se tuhovoimaisin.
Toisin sanoen, minulla ja pomollani on nyt syvä erimielisyys. Jostain syystä, jos olisin uskovainen, ihmiset antaisivat minulle sentään tilaa. He voisivat kenties olla vaivautuneita, mutta yleisesti ottaen pomot eivät esitä ateistisia jumalatodistuskumouksia sinulle heti jos menet kertomaan olevasi eurooppalainen miekkailija, kuulet että "ai sä larppaat" tai sitten joutuu vastaamaan kaikenlaisiin vertailukysymyksiin, jotka ovat itse asiassa retorisia kysymyksiä joissa on kategoriavirhe - eli kysymys mallia "Joko olet lakannut lyömästä vaimoasi? (k/e)". Ja tämän kysymyksen sisällä on "kai sä edes myönnät sen verran että" jonka jälkeen tulee jotain jossa pitäisi selittää miten oma systeemi on huonompi kuin jokin toinen. - Yhdistelmä jossa on omituinen kombinaatio ilman kokemusta olevaa varmuutta, tilanteen ymmärtämättömyydestä johtuvaa väärässäoloa sekä asenteellista epäkohteliaisuutta on varsin inhottava ottaa, jos se tulee ylemmässä statuksessa olevalta jonka parissa olet peräti töissä.
Olen vakavasti harkinnut että alan suhtautumaan näihin kysymyksiin hymyillen salaperäisesti ja kertovani että "Niin, minähän tiedän vastauksen. Olen nimittäin kokeillut erilaisia lajeja ja tätä kautta minulla on kykyä tehdä vertailu, sen sijaan että olisin vain valinnut jomman kumman ja vakuuttunut sen toimivuudesta vain siksi että kun se on hyvä, niin se toinen jota en tiedä olisi parempi. Siksi suosittelen että sinäkin menet ja kokeilet muutaman vuoden ja sen jälkeen voit tehdä vertailun ja päätyä siihen lopputulokseenkin..."
Kirjoittaja on kohtuu tyytyväinen pomoonsa, joka on yleisesti ottaen ystävällinen ja reilu mies. Tämä erimielisyys ei ole siksi mikään syy alkaa raivota koko persoonaa kohtaan. Ei ole siis syytä sanoa että "meillä on erimielisyys" tavalla joka vaatisi sen, että valitaan miekan ja pistoolin välillä ja pistetään hänet sitten valitsemaan se katana, jota pitää voittamattoman erityislaatuisella tavalla spesiaalilta...
lauantai 20. kesäkuuta 2009
Kuriositeetti miekan vetämisestä.
Fiore dei Liberiltä löytyy käsittelyä yllätyshyökkäyksen varalla. Siinä vastustaja hyökkää veitsen kanssa siten että puolustajalla on miekka jota ei ole esiin vedettynä. Tilanne hoidetaan poikkeuksellisesti siten, että käytetään miekkaa eikä veistä. Lisäksi erikoista on se, että miekka ei ole vyöllä vaan sitä kannetaan mukana käsissä. Ehkä se on sen vuoksi kätevästi tavoiteltavissa, ja on nopeammin käytettävissä kuin veitsi. Toisaalta tämä on siitä kätevä, että on mahdollista vetää isokin miekka pois huotrasta, kun toinen pää ei ole vyötäröllä kiinni. Isonkin miekan saa esille.Kuitenkin itse käsittely on mielenkiintoinen, koska siinä on pohjalla idea että miekka joka on huotrassa toimii sauvan tavoin. Tähän ideaan ei ole jääty, vaan dei Liberi tekee niistä juuri tähän soveltuvia tekniikoita. Yleinen sääntö on se, että ensin tehdään sauvapohjaisia häiriöitä, joilla veitsenkäyttäjää hillitään jotta ehditään vetää miekka esiin ja käyttää sitä. Osassa lyödään huotralla, mutta osassa tekniikoissa korostetaan sitä että vastustajaa voidaan lyödä myös väistillä. Ideana on siis horjuttaa sauvankaltaisilla tekniikoilla ja siirtää tilanne miekan käyttöön. Itse vetotilanne on sellainen, että huotra on joko paikallaan ja estää kohdetta toimimasta kunnolla tai sitten vetotilanne itsessään on lyönti huotralla. Tämä eroaa melkoisesti japanilaisesta iaidoperinteestä, jossa ideana on se että kun miekka vedetään huotrasta, jo tämä ulos vetäminen on ensimmäinen hyökkäys tai peräti vastahyökkäys jossa toisen isku sekä torjutaan/avataan puolustus ja se päättyy tämän päihittämiseen.
Toisaalta tämä on kai päivänselvää, koska muuten voitaisiin vain viitata sauvaosuuksiin ja sanoa että "käyttäkää näitä". Kiinnostuneet voivat katsoa yksityiskohdat videolta.
Kuvassa on dei Liberin kommentti, jossa huotralla lyödään päähän jotta saadaan sen verran häiriötä että miekka saadaan vedettyä.
tiistai 2. kesäkuuta 2009
Tekniikka ja strategia.
"Markiisi de Perz-Cärpäinen joutui nuoruudessaan paljon tappeluihin, lähinnä siksi että hänen nimensä oli markiisi de Perz-Cärpäinen, ja kirjoitti sääntökirjan jota hän kutsui 'nyrkkitappelun jaloksi taidoksi'. Kirja oli lähinnä luettelo siitä mihin toiset eivät saaneet lyödä häntä. Hänen teoksensa teki vaikutuksen moniin myöhempien aikojen ihmisiin, jotka asettuivat seisomaan rinta uljaasti esiin työnnettynä ja nyrkit koholla käydäkseen miehekkäästi sellaisia ihmisiä vastaan, jotka eivät olleet lukeneet markiisin hengentuotetta, mutta tiesivät sitäkin paremmin kuinka vastustaja kolkataan tuolilla. Hämmästyttävän monien ihmisten viimeiset sanat olivat 'Se markiisi de Perz-Cärpäinen saa painua hevon-"
(Terry Pratchett, "Maanalainen elefantti", sivu 254)
Miekkailussa ja muussakin itsepuolustuksessa on paha tapa muuttua tekniikkapohjaiseksi. Toisin sanoen systeemi muuttuu siihen suuntaan että osaat vain kappaleita yksittäisiä tekniikoita. Syy on osittain kontrolloidussa tilanteessa: Kun olet harjoittelemassa salilla, tekniikan osaaminen katoaa helposti sulavan soveltamisen alta. Toisaalta tämä sopii, jos harjoitellaan saliolosuhteissa. Niissä pelisilmä kehittyy aivan erilaiseksi, kuin mitä se olisi "oikeassa maailmassa". Tässä suhteessa käy juuri kuten Pratchett ehdotti. Samasta asiasta voi huomauttaa myös toisella tavoin : Jos harjoittelet vuosia säännöillä että toista ei potkita haaruksiin, sen mahdollisuuden huomiotta jäämisestä tulee automaatio. Tämähän taas tarkoittaa sitä että muut tietävät mihin "niitä hippaajia" "kannattaa kenkiä".
Kuitenkin jotain strategistakin ajattelua kehittyy tietenkin salillakin.
Strategisen ajattelun tasoa voidaan itse asiassa melko helposti mitata. Se on ikään kuin ympäristön ja muiden toimijoiden huomioimista. Tätä kautta esimerkiksi vaikka avoimessa maastossa miekka on edukas veistä vastaan, tilanne jossa istutaan baaritiskillä ja molemmilla on ase vyöllä, on tikarimiehellä tietysti melko iso etu: Miekkamies tuskin ehtii edes ottaa itselleen asetta esiin tilannetta ratkaisemaan. Tästä saadaan aikaan ainakin seuraava sääntö:
1: Tikari on miekkaa parempi lähietäisyydellä.
2: Tikari on miekkaa parempi jos tilaa on erityisen vähän.
3: Tikari on parempi jos ase täytyy saada nopeasti käyttöön.
4: Lisäksi voitaisiin esittää että jos aseet on kielletty, tikari on helpompi piilottaa.
Jos aseet ovat esillä ja tilaa on paljon, eikä kyseessä ole mikään painitilanne, miekka tietysti saa etunsa suhteessa tikariin. Samoin jos tikarimies lähtee vetämään omaa miekkaansa esiin, olisi typerää tyytyä siihen "nopeasti saatavaan" tikariin. Ja toisaalta jos tikarimiehellä onkin miekka jo valmiiksi esillä, kannattaa vaihtaa tikarilinjalle "nopean toiminnan vuoksi". Toisen toiminta muuttaa tilanteen tässä kohden täysin, eikä vastustajan asevalinta ole yhtä keskeinen kuin tämän aktio.
Itse asiassa minua itseäni ihmetytti pitkään se, miksi miekkamiehillä oli usein tikari, ohjeissa sen kaivamista esitetään muutamissa manuaaleissa. Lisäksi tikaria käytetään erikoisella "jääpiikkiasennolla", joka on erilainen kuin miekan käyttö. Periaatteessa voisi kuvitella että olisi helpompi soveltaa miekan joitain tekniikoita veitselle. Syy oli strateginen ajattelu. Tikari ei ollut vasemman käden ase. Sitä pidettiin selän takana. Itse asiassa jos tikarimies on liian lähellä - karkeasti sanoen etäisyys on noin 7 metriä, et ehdi vetää miekkaasi esiin ennen kuin hän ehtii lyödä sinua. Tästä seuraa se, että jos sinut yllätetään ja alat vetämään miekkaasi, tikarimies ehtii todennäköisesti estää aseen vedon ; Miekkaahan vedetään käytännön syistä eteen päin. Mutta sen sijaan jos astut taaksepäin, ja veitsi on selän takana, sen saa sieltä kätevästi. Ja varmin ote tässä kohden on mukavasti juuri "rystyote". (Tätä voi kokeilla vaikka kotona. Jos "terä on peukun suuntaan" rannetta joutuu vääntämään, joka vie hieman enemmän aikaa ja on epämukavampi ja hieman epävakaampi.) Syy valintaan on siis se, että kyseessä ei ollut reilu kaksintaistelutilanne, tai edes tilanne joka lähtee uhkailusta johon valmistautua. Tämäkin on tilanne, jossa on tila ja toimijat.
Itse asiassa on hyvä huomata, että japanissa on vahva miekkailutaitoperinne, iaido, joka keskittyy miltei pelkkään miekan esiin vetämiseen: Liikkeestä tulee sulava ja siinä jo miekan esiin vetäminen on ensimmäinen isku tai jopa vastahyökkäys. Se on vaikea ja tyylikäs taito. Eurooppalaisessa miekkailussa tähän ei sen sijaan hirveästi keskitytä. Japanissahan oltiin tarkkoja aseiden oikeasta käyttötavasta. Eurooppalaiset taas ajattelivat että jos on pakko nykiä jotain nopeasti, ni otetaha puukkoo.
Karkeimmillaan strategia on kykyä lukea tilaa ja soveltaa tekniikoiden valinta siihen. Tämä tietysti vaatii sitä että niitä tekniikoita osataan, muutenhan ei ole mistä valita.
Strategisen toiminnan ajattelu vaatii yleensä monia asioita:
1: Ensinnäkin voidaan olla erilaisissa ympäristöissä. Tasainen asfaltti on oma suosimani peruspohja, koska se on saatavilla, vakaa ja siihen saa hyvin jalansijan - mikä taas innostaa liian leveisiin asentoihin esimerkiksi metsän, joka on epätasainen, liukas jne. Erilainen ympäristö vaikuttaa moniin noinkin keskeisiin elementteihin.
2: Toisekseen tilassa voi olla erilaisia esteitä. Esimerkiksi puuta tai mäkeä voi käyttää hyväkseen. Yksi on tietenkin se, että puu on sinun ja kohteen välissä. (Toki tässä strategia muuttuu aika erikoiseksikin.) Yleensä karkea sääntö on että ylämäessä on hyvä olla.
3: Myös erilaiset valaistukset on hyvä ottaa huomioon. Aurinko toisen silmiin on tietenkin optimitilanne.
4: Myös erilaiset aseyhdistelmät on hyvä hallita. Useinhan
5: Samoin joukkoajattelua voi kehittää: Jos olet "usean voimin pieksemässä" ei kannata rynnistää päälle samalta suunnalta, koska silloin yksi torjuntalinja vuo suojata kaikilta ja olette toisienne tiellä. Piiritystilanne on optimaalinen. Jos taas olet "usea sinua vastaan", on hyvä yrittää estää piiritetyksi joutumista ja miettiä kaikin keinoin tapoja, jolla muutat tilanteen "sarjaksi kaksintaisteluja". Karkeasti paras tapa tässä on niinkin yllättävä kuin juosta niin perkuleesti ja ennalta -arvaamattomasti.
Tietenkin tätä voidaan yhdistää ja muitakin systeemeitä on. Asiaa voi mutkistaa esimerkiksi varustuksilla. Joka ei ole aina etu. Esimerkiksi vaikeassa maastossa se voi jopa haitata, vaikka haarniskat ovat vähemmän kamalia kuljettaa kuin yleensä luullaan. Niiden kanssa voi jopa kieriä ja niin edes päin.
Strategisessa harjoittelussa pelisilmä kehittyy, lähinnä toimiessa. Yleensä sen ohjeet ovat karkeampia nyrkkisääntöjä kuin tekniikoiden kohdalla, joissa voidaan olla millintarkkojakin. Lisäksi se on itseensä vaikuttava, eli aloittelijaan on sovellettava aivan erilaista strategiaa kuin muihin: Koska kun strategia on tietty, siihen sopeudutaan. Joku aloittelijoihin miltei aina toimiva temppu on luultavasti osaavaa vastaan huono valinta, koska se on juuri se, mitä hän odottaa. Eli vastustajan taito ja reagointi on otettava tässäkin huomioon ja systeemi ei ole edes mahdollista rakentaa sellaiseksi että se ei eläisi. Ja juuri siksi se on vaikea taito. Sen osaajia ei voi kuin kunnioittaa.
Yleisesti voidaan sanoa että strateginen ajattelu näkyy siinä että henkilö pystyy nopeasti tekemään oikeita ratkaisuja, ja se näkyy käytännössä:
1: Kykynä valita oikea ase oikeaan tilanteeseen.
2: Soveltaa tyyli ympäristöön sopivaksi.
3: Kyky hallita tilaa ja etäisyyttä liikkumalla ympäristössä sopivasti.
4: Erikoisuudesta huolimatta valittu tekniikka on yhä tekniikka eikä sen karkea irvikuva. Tämä on itse asiassa todella vaikeaa. Yleisin tunne siihen jos joku kertoo miten olisi voinit toimia on "olisin osannut tuon tekniikan". In facto tämä on irrelevanttia koska tekniikka joka ei tule esiin oikeaan aikaan ja oikeassa tilanteessa ei ole "osattu". Se suoritetaan, vaan ei tehdä.
5: Se on myös ensisijaisesti kyky soveltaa etua esiin myös silloin, kun ollaan häviöllä. Huonosta tilanteesta onnistutaan pääsemään joko pois tai peräti voitolle.
Ja kun strateginen ajattelu otetaan huomioon, eurooppalainen miekkailukin muuttuu "katutoimivaksi". Tietenkään kukaan ei kuljeskele miekka ja tikari vyöllä kadulla. Minä tosin menisin aina ja avoimesti ellei se olisi laitonta. Mutta periaatteessa sovelluksia on löydettävissä. Toki tietenkin jos haluaa "katutappelijaksi" tai "tilanneitsepuolustusta oppimaan", kannattaa varmaan valita jokin toinen laji. Sellainen johon ei liity "niin hurjasti lukemista" ja kadulla irrelevanttia miekan väistimen hyväksikäyttöä. (Joka on tietysti pirun keskeistä.) Vaikka moni miekkatekniikka voidaan soveltaa vaikka suoralla puukepillä, niissä harvemmin on väisti käytössä. Ja sen tikun poimiminenkin tietysti vaikuttaa valtavasti siihen miten poliisi katsoo tilannetta.
Tältä kannalta voi olla tarpeen kysyä, miksi olla innoissaan strategisesta keskiaikaisen soturin taidosta, jolle ei löydy juurikaan käyttöä, kun salilla tilanteet ovat helposti "kaksintaistelua" vakioympäristössä, samanlaisin asein ja ilman yllätysmomenttia. En voi sanoa muuta kuin Because!
Ylempi kuva on "Gladiatoriasta", 1500 -luvulta.
Alempi kuva taas on anonyymistä manuaalista joka kulkee tylsällä nimellä "Manuscript I.33". Se on 1300 -luvulta. Siinä on harvinaisen kaunis kuvitus ja se on muutenkin aivan ihq! Valitsin juuri tuon kuvauksen, koska siinä paha häviötila, sidontatilanne, muutetaan eduksi niinkin erikoisella tavalla kuin miekan ja kilven jättämisellä - joka on kieroa kyllä juuri se asia, jota tuossa tilanteessa hyökkääjä on hakenutkin. Harvoin yksittäiseen tekniikkaan onnistutaan tiivistämään yhtä hyvin vihjeitä toimintakontekstista ja strategisesta ajattelutavasta.
(Terry Pratchett, "Maanalainen elefantti", sivu 254)
Miekkailussa ja muussakin itsepuolustuksessa on paha tapa muuttua tekniikkapohjaiseksi. Toisin sanoen systeemi muuttuu siihen suuntaan että osaat vain kappaleita yksittäisiä tekniikoita. Syy on osittain kontrolloidussa tilanteessa: Kun olet harjoittelemassa salilla, tekniikan osaaminen katoaa helposti sulavan soveltamisen alta. Toisaalta tämä sopii, jos harjoitellaan saliolosuhteissa. Niissä pelisilmä kehittyy aivan erilaiseksi, kuin mitä se olisi "oikeassa maailmassa". Tässä suhteessa käy juuri kuten Pratchett ehdotti. Samasta asiasta voi huomauttaa myös toisella tavoin : Jos harjoittelet vuosia säännöillä että toista ei potkita haaruksiin, sen mahdollisuuden huomiotta jäämisestä tulee automaatio. Tämähän taas tarkoittaa sitä että muut tietävät mihin "niitä hippaajia" "kannattaa kenkiä".
Kuitenkin jotain strategistakin ajattelua kehittyy tietenkin salillakin.
Strategisen ajattelun tasoa voidaan itse asiassa melko helposti mitata. Se on ikään kuin ympäristön ja muiden toimijoiden huomioimista. Tätä kautta esimerkiksi vaikka avoimessa maastossa miekka on edukas veistä vastaan, tilanne jossa istutaan baaritiskillä ja molemmilla on ase vyöllä, on tikarimiehellä tietysti melko iso etu: Miekkamies tuskin ehtii edes ottaa itselleen asetta esiin tilannetta ratkaisemaan. Tästä saadaan aikaan ainakin seuraava sääntö:
1: Tikari on miekkaa parempi lähietäisyydellä.
2: Tikari on miekkaa parempi jos tilaa on erityisen vähän.
3: Tikari on parempi jos ase täytyy saada nopeasti käyttöön.
4: Lisäksi voitaisiin esittää että jos aseet on kielletty, tikari on helpompi piilottaa.
Jos aseet ovat esillä ja tilaa on paljon, eikä kyseessä ole mikään painitilanne, miekka tietysti saa etunsa suhteessa tikariin. Samoin jos tikarimies lähtee vetämään omaa miekkaansa esiin, olisi typerää tyytyä siihen "nopeasti saatavaan" tikariin. Ja toisaalta jos tikarimiehellä onkin miekka jo valmiiksi esillä, kannattaa vaihtaa tikarilinjalle "nopean toiminnan vuoksi". Toisen toiminta muuttaa tilanteen tässä kohden täysin, eikä vastustajan asevalinta ole yhtä keskeinen kuin tämän aktio.Itse asiassa minua itseäni ihmetytti pitkään se, miksi miekkamiehillä oli usein tikari, ohjeissa sen kaivamista esitetään muutamissa manuaaleissa. Lisäksi tikaria käytetään erikoisella "jääpiikkiasennolla", joka on erilainen kuin miekan käyttö. Periaatteessa voisi kuvitella että olisi helpompi soveltaa miekan joitain tekniikoita veitselle. Syy oli strateginen ajattelu. Tikari ei ollut vasemman käden ase. Sitä pidettiin selän takana. Itse asiassa jos tikarimies on liian lähellä - karkeasti sanoen etäisyys on noin 7 metriä, et ehdi vetää miekkaasi esiin ennen kuin hän ehtii lyödä sinua. Tästä seuraa se, että jos sinut yllätetään ja alat vetämään miekkaasi, tikarimies ehtii todennäköisesti estää aseen vedon ; Miekkaahan vedetään käytännön syistä eteen päin. Mutta sen sijaan jos astut taaksepäin, ja veitsi on selän takana, sen saa sieltä kätevästi. Ja varmin ote tässä kohden on mukavasti juuri "rystyote". (Tätä voi kokeilla vaikka kotona. Jos "terä on peukun suuntaan" rannetta joutuu vääntämään, joka vie hieman enemmän aikaa ja on epämukavampi ja hieman epävakaampi.) Syy valintaan on siis se, että kyseessä ei ollut reilu kaksintaistelutilanne, tai edes tilanne joka lähtee uhkailusta johon valmistautua. Tämäkin on tilanne, jossa on tila ja toimijat.
Itse asiassa on hyvä huomata, että japanissa on vahva miekkailutaitoperinne, iaido, joka keskittyy miltei pelkkään miekan esiin vetämiseen: Liikkeestä tulee sulava ja siinä jo miekan esiin vetäminen on ensimmäinen isku tai jopa vastahyökkäys. Se on vaikea ja tyylikäs taito. Eurooppalaisessa miekkailussa tähän ei sen sijaan hirveästi keskitytä. Japanissahan oltiin tarkkoja aseiden oikeasta käyttötavasta. Eurooppalaiset taas ajattelivat että jos on pakko nykiä jotain nopeasti, ni otetaha puukkoo.
Karkeimmillaan strategia on kykyä lukea tilaa ja soveltaa tekniikoiden valinta siihen. Tämä tietysti vaatii sitä että niitä tekniikoita osataan, muutenhan ei ole mistä valita.
Strategisen toiminnan ajattelu vaatii yleensä monia asioita:
1: Ensinnäkin voidaan olla erilaisissa ympäristöissä. Tasainen asfaltti on oma suosimani peruspohja, koska se on saatavilla, vakaa ja siihen saa hyvin jalansijan - mikä taas innostaa liian leveisiin asentoihin esimerkiksi metsän, joka on epätasainen, liukas jne. Erilainen ympäristö vaikuttaa moniin noinkin keskeisiin elementteihin.
2: Toisekseen tilassa voi olla erilaisia esteitä. Esimerkiksi puuta tai mäkeä voi käyttää hyväkseen. Yksi on tietenkin se, että puu on sinun ja kohteen välissä. (Toki tässä strategia muuttuu aika erikoiseksikin.) Yleensä karkea sääntö on että ylämäessä on hyvä olla.
3: Myös erilaiset valaistukset on hyvä ottaa huomioon. Aurinko toisen silmiin on tietenkin optimitilanne.
4: Myös erilaiset aseyhdistelmät on hyvä hallita. Useinhan
5: Samoin joukkoajattelua voi kehittää: Jos olet "usean voimin pieksemässä" ei kannata rynnistää päälle samalta suunnalta, koska silloin yksi torjuntalinja vuo suojata kaikilta ja olette toisienne tiellä. Piiritystilanne on optimaalinen. Jos taas olet "usea sinua vastaan", on hyvä yrittää estää piiritetyksi joutumista ja miettiä kaikin keinoin tapoja, jolla muutat tilanteen "sarjaksi kaksintaisteluja". Karkeasti paras tapa tässä on niinkin yllättävä kuin juosta niin perkuleesti ja ennalta -arvaamattomasti.
Tietenkin tätä voidaan yhdistää ja muitakin systeemeitä on. Asiaa voi mutkistaa esimerkiksi varustuksilla. Joka ei ole aina etu. Esimerkiksi vaikeassa maastossa se voi jopa haitata, vaikka haarniskat ovat vähemmän kamalia kuljettaa kuin yleensä luullaan. Niiden kanssa voi jopa kieriä ja niin edes päin.
Strategisessa harjoittelussa pelisilmä kehittyy, lähinnä toimiessa. Yleensä sen ohjeet ovat karkeampia nyrkkisääntöjä kuin tekniikoiden kohdalla, joissa voidaan olla millintarkkojakin. Lisäksi se on itseensä vaikuttava, eli aloittelijaan on sovellettava aivan erilaista strategiaa kuin muihin: Koska kun strategia on tietty, siihen sopeudutaan. Joku aloittelijoihin miltei aina toimiva temppu on luultavasti osaavaa vastaan huono valinta, koska se on juuri se, mitä hän odottaa. Eli vastustajan taito ja reagointi on otettava tässäkin huomioon ja systeemi ei ole edes mahdollista rakentaa sellaiseksi että se ei eläisi. Ja juuri siksi se on vaikea taito. Sen osaajia ei voi kuin kunnioittaa.
Yleisesti voidaan sanoa että strateginen ajattelu näkyy siinä että henkilö pystyy nopeasti tekemään oikeita ratkaisuja, ja se näkyy käytännössä:
1: Kykynä valita oikea ase oikeaan tilanteeseen.2: Soveltaa tyyli ympäristöön sopivaksi.
3: Kyky hallita tilaa ja etäisyyttä liikkumalla ympäristössä sopivasti.
4: Erikoisuudesta huolimatta valittu tekniikka on yhä tekniikka eikä sen karkea irvikuva. Tämä on itse asiassa todella vaikeaa. Yleisin tunne siihen jos joku kertoo miten olisi voinit toimia on "olisin osannut tuon tekniikan". In facto tämä on irrelevanttia koska tekniikka joka ei tule esiin oikeaan aikaan ja oikeassa tilanteessa ei ole "osattu". Se suoritetaan, vaan ei tehdä.
5: Se on myös ensisijaisesti kyky soveltaa etua esiin myös silloin, kun ollaan häviöllä. Huonosta tilanteesta onnistutaan pääsemään joko pois tai peräti voitolle.
Ja kun strateginen ajattelu otetaan huomioon, eurooppalainen miekkailukin muuttuu "katutoimivaksi". Tietenkään kukaan ei kuljeskele miekka ja tikari vyöllä kadulla. Minä tosin menisin aina ja avoimesti ellei se olisi laitonta. Mutta periaatteessa sovelluksia on löydettävissä. Toki tietenkin jos haluaa "katutappelijaksi" tai "tilanneitsepuolustusta oppimaan", kannattaa varmaan valita jokin toinen laji. Sellainen johon ei liity "niin hurjasti lukemista" ja kadulla irrelevanttia miekan väistimen hyväksikäyttöä. (Joka on tietysti pirun keskeistä.) Vaikka moni miekkatekniikka voidaan soveltaa vaikka suoralla puukepillä, niissä harvemmin on väisti käytössä. Ja sen tikun poimiminenkin tietysti vaikuttaa valtavasti siihen miten poliisi katsoo tilannetta.
Tältä kannalta voi olla tarpeen kysyä, miksi olla innoissaan strategisesta keskiaikaisen soturin taidosta, jolle ei löydy juurikaan käyttöä, kun salilla tilanteet ovat helposti "kaksintaistelua" vakioympäristössä, samanlaisin asein ja ilman yllätysmomenttia. En voi sanoa muuta kuin Because!
Ylempi kuva on "Gladiatoriasta", 1500 -luvulta.
Alempi kuva taas on anonyymistä manuaalista joka kulkee tylsällä nimellä "Manuscript I.33". Se on 1300 -luvulta. Siinä on harvinaisen kaunis kuvitus ja se on muutenkin aivan ihq! Valitsin juuri tuon kuvauksen, koska siinä paha häviötila, sidontatilanne, muutetaan eduksi niinkin erikoisella tavalla kuin miekan ja kilven jättämisellä - joka on kieroa kyllä juuri se asia, jota tuossa tilanteessa hyökkääjä on hakenutkin. Harvoin yksittäiseen tekniikkaan onnistutaan tiivistämään yhtä hyvin vihjeitä toimintakontekstista ja strategisesta ajattelutavasta.
keskiviikko 8. lokakuuta 2008
禅ZEN禪
En tiedä, voiko aiheesta oikeasti edes kirjoittaa. Ensinnäkään en ole ZEN -filosofian harrastaja, vaikka olenkin lukenut siihen liittyviä kirjoja aika paljon. Toiseksi olen länsimaalainen ja ajatteluni on todella erilaista kuin itämainen ajattelutapa. Lisäksi ajattelutapani itsessään on päinvastaiseen pyrkivä, kuin mitä kyseinen filosofia harjoittaa.
Olo onkin varmasti hieman samanlainen ongelma, kuin Alfred de Vignyllä: Hän kirjoitti pitkähkön runon nimeltä "suden kuolema", ja se on kaunis runo joka käsittelee kuolemaa kauniina. Sen valitettava vika on vain siinä, että siinä muun muassa vihjataan että nähtyään maisen elämän ja siitä lähtemisen, viisainta olisi vain pitää suunsa kiinni. (Ikään kuin hiljaisuus ratkaisee - ja yritys rikkoakin tämä hiljaisuus tuhoaa sen arvokkuuden. Ja viimeistään analyyttinen tilanteen läpikäyminen muuttaa sen arvokkaasta ideologiseksi leikiksi.) Runon kuitenkin pitäisi oman sisältönsä mukaan tuohta se kauneus jota sillä yritetään tuoda esiin. Mutta se on hyvä runo. Zen onkin kenties järjestelmällisin antifilosofia, jos filosofia nähdään järkevyyden, rationaalisuuden, tavoitteluna ja asioista tietämiseen perustuvalla viisaudella. Zeniläinen viisaus eroaa lujasti eurooppalaisesta viisauden näkemyksestä, siksi tuollainen hieman keinotekoinen erotus. Zen ei väitä että se osaisi vastata esimerkiksi siihen, mitä ihminen on.
Zenissä puhumisessa on jotain samantapaista kuin tuossa runoudessa; Se on länsimaiselle ajattelulle äärimmäisen vierasta ja hankalaa. Siinä ei ole varsinaista oppia. Zenissä ei ole seremonioita eikä suoranaisia opetuksia. Se palkitsee harjoittajansa ainoastaan henkilökohtaisesti jollain jota ei voi selittää vaan joka on voitava kokea jotta sen voi käsittää. Zen onkin yksilön täydellistämiseen perustuva oppi, joka paradoksaalisesti päättyy siihen mistä aloitetaan. Kun aloittelijasta tulee hyvä, hänestä tulee mestari, ja kun mestari saavuttaa ymmärryksen, hän on taas tavallinen ihminen.
Tärkeimpiä metodeja Zenissä ovat
1: meditaatio, zazen, joka on erityinen istumiskeskeinen meditaatio. Tavoitteena tässä on satori, eräänlainen valaistuminen. Myös makuumeditaatiota tunnetaan. Istuinmeditaatiota kuvataan joskus englannin kielellä sanaparilla "Just sitting". Mielestäni tässä on Zen -ajattelun ymmärtämistä helpottava -joskin mahdollisesti itse Zen ajattelemista vaikeuttava- kaksoismerkitys, joka suorasta suomennoksesta tulisi puuttumaan. Just on samanaikaisesti "vain" ja "rehti/oikea".
2: Koanharjoitukset, joissa esitetään kysymys(koan/kōan). Koan on aina rakennettu siten, että niitä ei voi ratkaista puhtaasti analyyttisesti ilman että henkilön mielipiteet ja subjektiivisuus nousevat olennaisesti ratkaisevaan asemaan. Esimerkiksi kysymys "minkälaiset kasvot sinulla oli ennen äitisi syntymää" on tälläinen. Koaneja on valtava määrä. Hakuin joka on luokitellut koaneja, on listannut niitä yli 1700 kappaletta. Koaneihin reagoidaan kahdella tavalla:
___2.1: rinzai -koulukunnassa ei tavallaan odoteta vastausta, mutta joihin vaaditaan vastaus. Koanien tehtävä on tyhjentää oppilas selityksistä ja taipumuksistaan analyyttiseen järkeistämiseen ja kitkeä tätä kautta taipumus älyllistää zen ja elämä.
___2.2: sōtō-koulukunnan yhteydessä korostetaan kuitenkin shikantaza-tekniikkaa, joka tarkoittaa sitä että Zen-opiskelijalta odotetaan kahdenkeskisessä dokusan-tapaamisessa tyydyttävää vastausta koaniin.
Lisäksi olennainen elementti on eri Zen -mestareiden toimiin liittyvät kertomukset. Olennaista näissä kertomuksissa on se, että ne eivät selitä, vaan ovat kuvauksia. Usein mestari hämmentää tilannetta laittamalla normaalielämästä poikkeavia konteksteja esimerkiksi sanoille - ja taas toisissa hän tuntuu tuovan käytännöllisen elämän ja "common sensen" paikalle. Etäännytys ja lähennys toimivat vuorovaikutuksessa, eikä niiden selitystä anneta. Ei tiedetä ovatko ne vain seuraava askel, vai onko maali itse asiassa koko matkan askeleen päässä. Zen -mestari sanoisi luultavasti jotain sellaista että se on koko ajan mukana, mutta silti sen saavuttaakseen pitäisi kiivetä korkeimmat vuoret ja valetaa syvimmät laaksot. Ja nauraa tämän jälkeen sitä, kuinka totaalisen typerä tämä reissu oli. Kokonaisuutena voisi sanoa että tunne ja viisaus yhdistyvät ja tuloksena on tavallinen ihminen ikään kuin aitona.
Zenissä pyritään rikkomaan ihmisten luontainen tapa luokitella joko-tai -skaalalla. Jos sen sanomisilla on sisältöä, se esittää ihmisen tietoisuuden "dualismin hylkäävänä holismina": Se ei varsinaisesti kiellä sielun olemassaoloa. Mutta se keskittyy siihen, missä ihmisen ulkoinen ja sisäinen mieli sekoittuvat, ja missä ihminen ja hänen ympäristönsä sekoittuvat. Kolmas havaitsemani sekoittumisen muoto on ympäristön ja meidän tulkintojemme sekoittuminen. (Joka tulee esiin esimerkiksi siinä kun Zen -mestari käyttää viuhkaa vaikkapa tarjottimena.) Lopputuloksena on jonkinlainen ajatus siitä, että viha ja rakkaus eivät ole vastakohtia, minä ja muut hämärtyy ja niin edes päin. Toisaalta kappaleet ovat olemassa sekä konkreettisesti että mielessä. Ja joskus esine voi olla joko toista tai molempia vastaan : Esimerkiksi eräässä kertomuksessa Zen -mestarin oppilas moittii illalla mestariaan siitä että tämä oli kantanut naista olallaan. Mestari oli ihmetellyt sitä, että hän oli jättänyt naisen rannalle, mutta oppilas oli kantanut tätä koko päivän mukanaan. Toisaalta toisessa kertomuksessa oppilas kertoo että eräs kivi on vain hänen mielessään, mutta Zen -mestari ihmetteleekin kuinka painava mieli oppilaalla on. (Toisessa tarinassa hän lyö ensin kiveä ja sitten oppilasta päähän. Zen -tarinoissa on itse asiassa harvinaisen usein kuvattu väkivaltaista mutta samanaikaisesti hyväntahtoista tapaa ratkaista ongelmia.) Lopputuloksena on jotain sellaista, että normaali mieli nähdään kokoaikaisena haipumisena, mutta Zenin taitaja nauttii vakaasta mielestä. Zen -mestari osaa tavallaan katsoa onko esimerkiksi kivessä milloinkin kyse teoreettisesta ja milloin käytännöllisestä ideasta. Tätä voi kuvata tarinalla jossa mestari antoi oppilaalle oksan ja pyysi tätä kertomaan siitä. Oppilas mietti ja näki sen osana ketjua. Oli puu, josta se oli osa. Puilla oli tiettyjä ominaisuuksia ja siinä asui eläimiä. Tällä oli valtava vaikutus. Mestarin mielestä se oli vain oksa. Nämä ovat tavallaan sama ja eri asia, tarkastelunäkökulmasta riippuen.
Zen ei luonteestaan huolimatta ole arjesta ja sovelluksista irrallinen - tai kenties se on sovellettua juuri sen luonteen vuoksi. Zen -ajattelua sovellettiin miekkailussa, ja sen vaikutuksesta on syntynyt esimerkiksi Zeniin liitettyä iaidoa, jousiammuntaa, teeseremoniaa ja kukkien asettelua sekä monissa muissa vastaavissa toiminnoissa - jopa moottoripyörällä ajamiseen ja Zen -pokeriin on mahdollista saada kirjoja. Näissä kaikissa korostuu näkemys jossa kaikki taidot ovat ikään kuin samanlaisia taitoja kuin miekkamiestaidot tai muut taidot, joihin Zen liitetään: Kun esimerkiksi samurai asetteli kukkia, hän oli "yhtä kukkien kanssa" samaan tapaan mitä hän oli "yhtä miekkansa kanssa", miekkailutaito tiivistyi tavallaan kaikkien taitojen osaamiseksi. Samurai osaa tällöin tavallaan kaikkia taitoja ja on yhtä maailman kanssa. Oli vain yksi elämäntapa. Se voidaan periaatteessa rakentaa miekkailun sijasta muuhunkin, kuten moottoripyöräilyyn.
Jos minä siksi menisin jonkun Zen -filosofin luo kysymään sitä, miten hän kykenee elämään ilman että hänen tarvitsee nojata johonkin merkityksen tuojaan, kuten Jumalaan, tai miettimättä asiaa järkevyyden kautta, hän saattaisi kertoa kuinka hän näki aamulla mukavan koiran ja lyödä tämän jälkeen minua haravalla päähän ja nauraen kysyä, että "Mikä ihme typerä kysymys tuo oli?"
Olo onkin varmasti hieman samanlainen ongelma, kuin Alfred de Vignyllä: Hän kirjoitti pitkähkön runon nimeltä "suden kuolema", ja se on kaunis runo joka käsittelee kuolemaa kauniina. Sen valitettava vika on vain siinä, että siinä muun muassa vihjataan että nähtyään maisen elämän ja siitä lähtemisen, viisainta olisi vain pitää suunsa kiinni. (Ikään kuin hiljaisuus ratkaisee - ja yritys rikkoakin tämä hiljaisuus tuhoaa sen arvokkuuden. Ja viimeistään analyyttinen tilanteen läpikäyminen muuttaa sen arvokkaasta ideologiseksi leikiksi.) Runon kuitenkin pitäisi oman sisältönsä mukaan tuohta se kauneus jota sillä yritetään tuoda esiin. Mutta se on hyvä runo. Zen onkin kenties järjestelmällisin antifilosofia, jos filosofia nähdään järkevyyden, rationaalisuuden, tavoitteluna ja asioista tietämiseen perustuvalla viisaudella. Zeniläinen viisaus eroaa lujasti eurooppalaisesta viisauden näkemyksestä, siksi tuollainen hieman keinotekoinen erotus. Zen ei väitä että se osaisi vastata esimerkiksi siihen, mitä ihminen on.
Zenissä puhumisessa on jotain samantapaista kuin tuossa runoudessa; Se on länsimaiselle ajattelulle äärimmäisen vierasta ja hankalaa. Siinä ei ole varsinaista oppia. Zenissä ei ole seremonioita eikä suoranaisia opetuksia. Se palkitsee harjoittajansa ainoastaan henkilökohtaisesti jollain jota ei voi selittää vaan joka on voitava kokea jotta sen voi käsittää. Zen onkin yksilön täydellistämiseen perustuva oppi, joka paradoksaalisesti päättyy siihen mistä aloitetaan. Kun aloittelijasta tulee hyvä, hänestä tulee mestari, ja kun mestari saavuttaa ymmärryksen, hän on taas tavallinen ihminen.Tärkeimpiä metodeja Zenissä ovat
1: meditaatio, zazen, joka on erityinen istumiskeskeinen meditaatio. Tavoitteena tässä on satori, eräänlainen valaistuminen. Myös makuumeditaatiota tunnetaan. Istuinmeditaatiota kuvataan joskus englannin kielellä sanaparilla "Just sitting". Mielestäni tässä on Zen -ajattelun ymmärtämistä helpottava -joskin mahdollisesti itse Zen ajattelemista vaikeuttava- kaksoismerkitys, joka suorasta suomennoksesta tulisi puuttumaan. Just on samanaikaisesti "vain" ja "rehti/oikea".
2: Koanharjoitukset, joissa esitetään kysymys(koan/kōan). Koan on aina rakennettu siten, että niitä ei voi ratkaista puhtaasti analyyttisesti ilman että henkilön mielipiteet ja subjektiivisuus nousevat olennaisesti ratkaisevaan asemaan. Esimerkiksi kysymys "minkälaiset kasvot sinulla oli ennen äitisi syntymää" on tälläinen. Koaneja on valtava määrä. Hakuin joka on luokitellut koaneja, on listannut niitä yli 1700 kappaletta. Koaneihin reagoidaan kahdella tavalla:
___2.1: rinzai -koulukunnassa ei tavallaan odoteta vastausta, mutta joihin vaaditaan vastaus. Koanien tehtävä on tyhjentää oppilas selityksistä ja taipumuksistaan analyyttiseen järkeistämiseen ja kitkeä tätä kautta taipumus älyllistää zen ja elämä.
___2.2: sōtō-koulukunnan yhteydessä korostetaan kuitenkin shikantaza-tekniikkaa, joka tarkoittaa sitä että Zen-opiskelijalta odotetaan kahdenkeskisessä dokusan-tapaamisessa tyydyttävää vastausta koaniin.
Lisäksi olennainen elementti on eri Zen -mestareiden toimiin liittyvät kertomukset. Olennaista näissä kertomuksissa on se, että ne eivät selitä, vaan ovat kuvauksia. Usein mestari hämmentää tilannetta laittamalla normaalielämästä poikkeavia konteksteja esimerkiksi sanoille - ja taas toisissa hän tuntuu tuovan käytännöllisen elämän ja "common sensen" paikalle. Etäännytys ja lähennys toimivat vuorovaikutuksessa, eikä niiden selitystä anneta. Ei tiedetä ovatko ne vain seuraava askel, vai onko maali itse asiassa koko matkan askeleen päässä. Zen -mestari sanoisi luultavasti jotain sellaista että se on koko ajan mukana, mutta silti sen saavuttaakseen pitäisi kiivetä korkeimmat vuoret ja valetaa syvimmät laaksot. Ja nauraa tämän jälkeen sitä, kuinka totaalisen typerä tämä reissu oli. Kokonaisuutena voisi sanoa että tunne ja viisaus yhdistyvät ja tuloksena on tavallinen ihminen ikään kuin aitona.
Zenissä pyritään rikkomaan ihmisten luontainen tapa luokitella joko-tai -skaalalla. Jos sen sanomisilla on sisältöä, se esittää ihmisen tietoisuuden "dualismin hylkäävänä holismina": Se ei varsinaisesti kiellä sielun olemassaoloa. Mutta se keskittyy siihen, missä ihmisen ulkoinen ja sisäinen mieli sekoittuvat, ja missä ihminen ja hänen ympäristönsä sekoittuvat. Kolmas havaitsemani sekoittumisen muoto on ympäristön ja meidän tulkintojemme sekoittuminen. (Joka tulee esiin esimerkiksi siinä kun Zen -mestari käyttää viuhkaa vaikkapa tarjottimena.) Lopputuloksena on jonkinlainen ajatus siitä, että viha ja rakkaus eivät ole vastakohtia, minä ja muut hämärtyy ja niin edes päin. Toisaalta kappaleet ovat olemassa sekä konkreettisesti että mielessä. Ja joskus esine voi olla joko toista tai molempia vastaan : Esimerkiksi eräässä kertomuksessa Zen -mestarin oppilas moittii illalla mestariaan siitä että tämä oli kantanut naista olallaan. Mestari oli ihmetellyt sitä, että hän oli jättänyt naisen rannalle, mutta oppilas oli kantanut tätä koko päivän mukanaan. Toisaalta toisessa kertomuksessa oppilas kertoo että eräs kivi on vain hänen mielessään, mutta Zen -mestari ihmetteleekin kuinka painava mieli oppilaalla on. (Toisessa tarinassa hän lyö ensin kiveä ja sitten oppilasta päähän. Zen -tarinoissa on itse asiassa harvinaisen usein kuvattu väkivaltaista mutta samanaikaisesti hyväntahtoista tapaa ratkaista ongelmia.) Lopputuloksena on jotain sellaista, että normaali mieli nähdään kokoaikaisena haipumisena, mutta Zenin taitaja nauttii vakaasta mielestä. Zen -mestari osaa tavallaan katsoa onko esimerkiksi kivessä milloinkin kyse teoreettisesta ja milloin käytännöllisestä ideasta. Tätä voi kuvata tarinalla jossa mestari antoi oppilaalle oksan ja pyysi tätä kertomaan siitä. Oppilas mietti ja näki sen osana ketjua. Oli puu, josta se oli osa. Puilla oli tiettyjä ominaisuuksia ja siinä asui eläimiä. Tällä oli valtava vaikutus. Mestarin mielestä se oli vain oksa. Nämä ovat tavallaan sama ja eri asia, tarkastelunäkökulmasta riippuen.
Zen ei luonteestaan huolimatta ole arjesta ja sovelluksista irrallinen - tai kenties se on sovellettua juuri sen luonteen vuoksi. Zen -ajattelua sovellettiin miekkailussa, ja sen vaikutuksesta on syntynyt esimerkiksi Zeniin liitettyä iaidoa, jousiammuntaa, teeseremoniaa ja kukkien asettelua sekä monissa muissa vastaavissa toiminnoissa - jopa moottoripyörällä ajamiseen ja Zen -pokeriin on mahdollista saada kirjoja. Näissä kaikissa korostuu näkemys jossa kaikki taidot ovat ikään kuin samanlaisia taitoja kuin miekkamiestaidot tai muut taidot, joihin Zen liitetään: Kun esimerkiksi samurai asetteli kukkia, hän oli "yhtä kukkien kanssa" samaan tapaan mitä hän oli "yhtä miekkansa kanssa", miekkailutaito tiivistyi tavallaan kaikkien taitojen osaamiseksi. Samurai osaa tällöin tavallaan kaikkia taitoja ja on yhtä maailman kanssa. Oli vain yksi elämäntapa. Se voidaan periaatteessa rakentaa miekkailun sijasta muuhunkin, kuten moottoripyöräilyyn.
Jos minä siksi menisin jonkun Zen -filosofin luo kysymään sitä, miten hän kykenee elämään ilman että hänen tarvitsee nojata johonkin merkityksen tuojaan, kuten Jumalaan, tai miettimättä asiaa järkevyyden kautta, hän saattaisi kertoa kuinka hän näki aamulla mukavan koiran ja lyödä tämän jälkeen minua haravalla päähän ja nauraen kysyä, että "Mikä ihme typerä kysymys tuo oli?"
lauantai 5. heinäkuuta 2008
Ämpäripää.
-"Larppaatko sinä?"
-"'Keskiaikaista miekkailua', onko se sitä missä on niitä johtoja?"
Edellisen kaltaiset kysymykset ovat melko yleisiä, kun selviää että henkilö harjoittaa keskiaikaista miekkailua. Edellä olevat arvailut johtuvat siitä, että harrastus on melko harvinainen, kun taas larppaaminen sekä urheilumiekkailu ovat näkyvämpiä ja suositumpia. Tiedon puute johtaa siihen, että aina välistä tekee mieli vihjata siihen, että 1300 -luvulla ei ollut sähköä ja että minulla, kuten kaikki näkevät, ei ole ämpäriä päässä. Esittelen tässä hieman erilaisia miekkailuun viittaavia tai siihen usein liitettyjä asioita, ja erittelen niitä hieman. Selviää mitä puuhailuni on ja ennen kaikkea se, mitä se ei ole. Erottelu on toki hieman karkea, eikä korosta erilaisia liukuvarajaisuuksia muuta kuin maininnan verran, mutta siinä kuitenkin nousevat esiin tärkeimmät erilaiset lähestymistavat.
1: Miekkailu itsepuolustustaitona:
___1.1: Itämaiset miekkailutaidot, joita ovat muun muassa
_____1.1.1: Taijiquan(太极拳)-miekkailu, eli arkisemmin "Tai-Chi" tai "Taiji" jonka juuret ovat kiinassa. Lajissa harjoitteet tehdään pehmeästi ja hitaasti. Taito on kuitenkin tehokas ja "käytössä" laji on itse asiassa nopea. Lajia voidaan käyttää myös puhtaasti henkisenä, "meditatiivisena voimisteluna, jossa voimistelutikun korvaa miekka". Taijimiekka voi olla puinen tai metallinen. Se on melko pitkä ja suora. Sen terä on kahdelta puolelta teroitettu. Väistimet ovat melko lyhyet ja miekka on tyypillisesti vain yhden käden käyttöön tarkoitettu.
_____1.1.2: Kendo(剣道), joka on japanilaista miekkailua. Siinä korostuvat oikeat osumispaikat. Lajissa käytetään tekniikkaharjoituksissa puista miekkaa, bokkenia. Myös bambunsäleistä tehty shinai on käytössä, etenkin kun harjoitellaan varsinaista miekkailua ilman että suoritetaan juuri ennalta määrättyä tekniikkaharjoitusta. Lajissa on kontaktia, ja "pehmennetyllä välineistöllä" taataan turvallisuus.
_____1.1.3: Iaido(居合道) eli iaijutsu tai battojutsu joka on japanilainen miekkailutaito, joka keskittyy miekan vetämisen tekniikkaan. Lajissa harjoitetaan paljon myös oikeaa viiltotekniikkaa, tameshigiri -harjoitteissa kasteltuja bambumattoja viilletään palasiksi: Tämä taas on terävälläkin miekalla erittäin vaikeaa, jos tekniikka ei ole kunnossa. Iaidossa käytetään korkealla tasolla teräksistä katanaa, joka on pitkä japanilainen miekka, jonka terä on kaareva ja se on teroitettu vain yhdeltä reunaltaan.
_____1.1.4: Miekkailua on myös monissa muissa lajeissa. Esimerkiksi ninjutsussa(忍術) harjoitellaan erilaisia aseita, ja mukana on myös miekka. Samoin Kung Fussa(功夫) ja Aikidossa(合気道) on miekkalilutekniikoita. Miekka on siis osana todella montaa pääasiassa aseettomaan kamppailuun keskittyvää perinnettä
___1.2: Eurooppalainen miekkailu, joka on euroopassa kehittyneitä miekkailuperinteitä.
_____1.2.1: Historiallinen miekkailu, jossa harjoitetaan erilaisia historiallisia taistelutaitoja. Niiden sisältöä haetaan muun muassa vanhoista miekkailunopetuskirjoista - joita kirjoitettiin ahkerasti muun muassa gladiaattoreiden tai ritarien koulutukseen tai myöhemmin kaksintaisteluoppaiksi - sillä vaikka perinteen takana onkin ajatus siitä että Jumala suojeli oikeassa olevaa, eurooppalaiset ylhäisön miehet kunnioineen päättivät hieman avittaa Jumalaa tässä touhussa. Eurooppalaisen miekkailun vanhimmat jäänteet ovat hoplomakhia, joka oli peräti kreikkalaisten olympialaisten arvostettuna lajina. Roomassa miekkailuperinnettä harjoitettiin nimellä armatura, jossa korostettiin että rohkeus ja oikea tekniikka johtavat pitkälle. Kyseisille kamppailutaidoille ei ole katkeamatonta opettajien ketjua, eli "elävää traditiota", eli kyseessä ovat aina rekonstruktiot. Tämä ei tosin tarkoita sitä että laji eroaisi vähemmän alkuperästään kuin esimerkiksi kendo samuraiden perinteestä; Opettajathan kuitenkin pakosti hieman mukauttavat tekniikoita hieman itselleen ja ympäröivään kulttuuriin sopiviksi ja suorittavat tekniikoihin liittyvää ajatustyötä, joka toki voi johtaa systeemin hienostumiseen, mutta toisaalta tämä samalla muuttaa perinnettä. Nämä muutokset taas opetetaan useimmiten oppilaillekin.
______1.2.1.1: Keskiaikainen miekkailu taas painottuu keskiaikaisiin miekkailutekniikoihin ja rakentaa niiden varaan toimivan taisteluperinteen. Tämä voidaan jakaa melko siististi kahteen osaan : Italialaiseen ja saksalaiseen perinteeseen. Keskeisin väline on pitkä miekka, eli suora miekka, jossa terä on molemmin puolin. Aseessa on tyypilliseti pitkä väistin ja kahva on sen verran pitkä että kahden käden otteet ovat mahdollisia. Harjoittelussa voidaan käyttää sekä teräsaseita, että puumiekkoja, "wastereita".
_____1.2.2: Länsimainen urheilumiekkailu taas on sitä miekkailua, jossa on niitä johtoja ja jota näkee olympialaisissa. Välineinä ovat pistomiekat ; linjoja on kalpalle, floretille ja säilälle.
2: Miekkailu sivutuotteena: Tässä miekkailun tavoitteena on olla viihdettä tai sen kuuluu elävöittää tilannetta jotenkin.
___2.1: Historian elävöittäminen korostaa oikeaa asustusta ja ajanmukaisuutta. Toki osa historian elävöittämisestä sisältää myös tekniikkaharjoittelua, jolloin ero historialliseen miekkailuun on osin häilyvä. Ne voidaan kuitenkin erottaa sen mukaan, korostetaanko taistelulajiluonnetta vai historiallisuusluonnetta.
___2.2: Elokuvamiekkailu/näytelmämiekkailu (l'escrime artistique), jossa suoritetaan tietty, mahdollisimman näyttäävä, koreografia, joka on usein ennalta suunniteltu. Tosin tekniikat voivat olla myös ihan autenttisia kamppailulajien tekniikoita. Tämä on tosin melko harvinaista eikä välttämätöntä. Pääasiana on hyvä show, näyttävyys, joten tekniikat ovat usein toteutettu liioitellusti ja suurieleisesti, vaikka olisivatkin ihan toimivia. Kaikki harrastajat eivät harjoita tätä taitoa teatteria tai näyttelyä varten.
___2.3: Sabre à champagne taas on taito, jossa shampanjapullo avataan miekalla napauttamalla pullon kaulaa napakasti oikeaan kohtaan. Koska pulloissa on sauma kaulassa, oikeaan kohtaan suoritettuna kaula irtoaa siististi jättäen tasaisen reunan. Tämä on lähinnä miekkaan liittyvä kuriositeetti, tunnelmaa kohottava ohjelmanumero juhlissa tai vastaavaa.
3: Edellisten välimuodot:
___3.1: Bofferointi, joka on usein larppaamiseenkin liitettyä muovipehmusteisilla aseilla suoritettua kamppailua. Aseet ovat usein erilaisia, ne eivät välttämättä ole edes miekkoja. Pääasiassa on se, että vaahtomuovipäällyste maksimoi turvallisuuden, jolloin lajissa voidaan harjoittaa paljon "freeplaytä". Boffereilla suurin osa miekkojen tekniikoista ei toimi, ja se käytännössä onkin puhtasti kamppailun tunteeseen liittyvää kontaktia, kuin teknistä kisaamista. Bofferiin ei väistämättä liity larppaamista, vaikka tämäkin on yleistä. Käytännössä jos larpeissa on miekkailun tai taistelun simulointia yhtään eläytyvästi, se on juuri tätä. Kaikkia bofferoijia ei kuitenkaan kiinnosta leikkiä ritaria tai muuta roolia samalla.
___3.2: Rottinkimiekkailu, jossa henkilöt pukeutuvat raskaisiin suojuksiin, jopa haarniskoihin. Tämä mahdollistaa sen, että aseet voivat olla hieman boffereita vaarallisempia: Ne on tehty yhteen nivotuista rottingeista, eli käytännössä aseet ovat erilaisia hieman mutta ei paljon joustavia puuaseita. Laji on jo selvästi edellistä tekniikkapainotteisempaa, mutta se kuitenkin keskittyy enemmän itse "freeplayhyn". Joskus tämä liittyy myös historian elävöittämiseen. Aseet ovat kirjavia, rottinki voi edustaa sauvaa, keihästä, miekkaa ja jopa hilparin tyylisiä varsikirveitä.
___3.3: Stage combat, jossa keskitytään näyttävyyteen. Tämä on erittäin liukuva näytelmämiekkailun kanssa. Erona on tosin se, että joskus "gladiaattorit" harjoittelevat oikeita historiallisia tekniikoita - tai käyttävät pelkästään niitä. Pääasiana on kuitenkin hyvä show. Tätä on joskus vaikea erottaa historian elävöittämisestä.
___3.4: "Mensur" eli akateeminen miekkailu on ottelua joka suoritetaan rengaspanssariin, ja muihin vastaaviin suojuksiin puettuna. Kamppailut käydään terävillä säilillä. Ruumiilla iskemistä vältetään ja liikkuminen, eli kävely ja jalkatyö on kiellettyä. Tarkoituksena ei ole välttää itseen kohdistuvaa vahinkoa vaan ennemminkin kestää rökitystä.
-"'Keskiaikaista miekkailua', onko se sitä missä on niitä johtoja?"
Edellisen kaltaiset kysymykset ovat melko yleisiä, kun selviää että henkilö harjoittaa keskiaikaista miekkailua. Edellä olevat arvailut johtuvat siitä, että harrastus on melko harvinainen, kun taas larppaaminen sekä urheilumiekkailu ovat näkyvämpiä ja suositumpia. Tiedon puute johtaa siihen, että aina välistä tekee mieli vihjata siihen, että 1300 -luvulla ei ollut sähköä ja että minulla, kuten kaikki näkevät, ei ole ämpäriä päässä. Esittelen tässä hieman erilaisia miekkailuun viittaavia tai siihen usein liitettyjä asioita, ja erittelen niitä hieman. Selviää mitä puuhailuni on ja ennen kaikkea se, mitä se ei ole. Erottelu on toki hieman karkea, eikä korosta erilaisia liukuvarajaisuuksia muuta kuin maininnan verran, mutta siinä kuitenkin nousevat esiin tärkeimmät erilaiset lähestymistavat.
1: Miekkailu itsepuolustustaitona:
___1.1: Itämaiset miekkailutaidot, joita ovat muun muassa
_____1.1.1: Taijiquan(太极拳)-miekkailu, eli arkisemmin "Tai-Chi" tai "Taiji" jonka juuret ovat kiinassa. Lajissa harjoitteet tehdään pehmeästi ja hitaasti. Taito on kuitenkin tehokas ja "käytössä" laji on itse asiassa nopea. Lajia voidaan käyttää myös puhtaasti henkisenä, "meditatiivisena voimisteluna, jossa voimistelutikun korvaa miekka". Taijimiekka voi olla puinen tai metallinen. Se on melko pitkä ja suora. Sen terä on kahdelta puolelta teroitettu. Väistimet ovat melko lyhyet ja miekka on tyypillisesti vain yhden käden käyttöön tarkoitettu.
_____1.1.2: Kendo(剣道), joka on japanilaista miekkailua. Siinä korostuvat oikeat osumispaikat. Lajissa käytetään tekniikkaharjoituksissa puista miekkaa, bokkenia. Myös bambunsäleistä tehty shinai on käytössä, etenkin kun harjoitellaan varsinaista miekkailua ilman että suoritetaan juuri ennalta määrättyä tekniikkaharjoitusta. Lajissa on kontaktia, ja "pehmennetyllä välineistöllä" taataan turvallisuus.
_____1.1.3: Iaido(居合道) eli iaijutsu tai battojutsu joka on japanilainen miekkailutaito, joka keskittyy miekan vetämisen tekniikkaan. Lajissa harjoitetaan paljon myös oikeaa viiltotekniikkaa, tameshigiri -harjoitteissa kasteltuja bambumattoja viilletään palasiksi: Tämä taas on terävälläkin miekalla erittäin vaikeaa, jos tekniikka ei ole kunnossa. Iaidossa käytetään korkealla tasolla teräksistä katanaa, joka on pitkä japanilainen miekka, jonka terä on kaareva ja se on teroitettu vain yhdeltä reunaltaan.
_____1.1.4: Miekkailua on myös monissa muissa lajeissa. Esimerkiksi ninjutsussa(忍術) harjoitellaan erilaisia aseita, ja mukana on myös miekka. Samoin Kung Fussa(功夫) ja Aikidossa(合気道) on miekkalilutekniikoita. Miekka on siis osana todella montaa pääasiassa aseettomaan kamppailuun keskittyvää perinnettä
___1.2: Eurooppalainen miekkailu, joka on euroopassa kehittyneitä miekkailuperinteitä.
_____1.2.1: Historiallinen miekkailu, jossa harjoitetaan erilaisia historiallisia taistelutaitoja. Niiden sisältöä haetaan muun muassa vanhoista miekkailunopetuskirjoista - joita kirjoitettiin ahkerasti muun muassa gladiaattoreiden tai ritarien koulutukseen tai myöhemmin kaksintaisteluoppaiksi - sillä vaikka perinteen takana onkin ajatus siitä että Jumala suojeli oikeassa olevaa, eurooppalaiset ylhäisön miehet kunnioineen päättivät hieman avittaa Jumalaa tässä touhussa. Eurooppalaisen miekkailun vanhimmat jäänteet ovat hoplomakhia, joka oli peräti kreikkalaisten olympialaisten arvostettuna lajina. Roomassa miekkailuperinnettä harjoitettiin nimellä armatura, jossa korostettiin että rohkeus ja oikea tekniikka johtavat pitkälle. Kyseisille kamppailutaidoille ei ole katkeamatonta opettajien ketjua, eli "elävää traditiota", eli kyseessä ovat aina rekonstruktiot. Tämä ei tosin tarkoita sitä että laji eroaisi vähemmän alkuperästään kuin esimerkiksi kendo samuraiden perinteestä; Opettajathan kuitenkin pakosti hieman mukauttavat tekniikoita hieman itselleen ja ympäröivään kulttuuriin sopiviksi ja suorittavat tekniikoihin liittyvää ajatustyötä, joka toki voi johtaa systeemin hienostumiseen, mutta toisaalta tämä samalla muuttaa perinnettä. Nämä muutokset taas opetetaan useimmiten oppilaillekin.
______1.2.1.1: Keskiaikainen miekkailu taas painottuu keskiaikaisiin miekkailutekniikoihin ja rakentaa niiden varaan toimivan taisteluperinteen. Tämä voidaan jakaa melko siististi kahteen osaan : Italialaiseen ja saksalaiseen perinteeseen. Keskeisin väline on pitkä miekka, eli suora miekka, jossa terä on molemmin puolin. Aseessa on tyypilliseti pitkä väistin ja kahva on sen verran pitkä että kahden käden otteet ovat mahdollisia. Harjoittelussa voidaan käyttää sekä teräsaseita, että puumiekkoja, "wastereita".
_____1.2.2: Länsimainen urheilumiekkailu taas on sitä miekkailua, jossa on niitä johtoja ja jota näkee olympialaisissa. Välineinä ovat pistomiekat ; linjoja on kalpalle, floretille ja säilälle.
2: Miekkailu sivutuotteena: Tässä miekkailun tavoitteena on olla viihdettä tai sen kuuluu elävöittää tilannetta jotenkin.
___2.1: Historian elävöittäminen korostaa oikeaa asustusta ja ajanmukaisuutta. Toki osa historian elävöittämisestä sisältää myös tekniikkaharjoittelua, jolloin ero historialliseen miekkailuun on osin häilyvä. Ne voidaan kuitenkin erottaa sen mukaan, korostetaanko taistelulajiluonnetta vai historiallisuusluonnetta.
___2.2: Elokuvamiekkailu/näytelmämiekkailu (l'escrime artistique), jossa suoritetaan tietty, mahdollisimman näyttäävä, koreografia, joka on usein ennalta suunniteltu. Tosin tekniikat voivat olla myös ihan autenttisia kamppailulajien tekniikoita. Tämä on tosin melko harvinaista eikä välttämätöntä. Pääasiana on hyvä show, näyttävyys, joten tekniikat ovat usein toteutettu liioitellusti ja suurieleisesti, vaikka olisivatkin ihan toimivia. Kaikki harrastajat eivät harjoita tätä taitoa teatteria tai näyttelyä varten.
___2.3: Sabre à champagne taas on taito, jossa shampanjapullo avataan miekalla napauttamalla pullon kaulaa napakasti oikeaan kohtaan. Koska pulloissa on sauma kaulassa, oikeaan kohtaan suoritettuna kaula irtoaa siististi jättäen tasaisen reunan. Tämä on lähinnä miekkaan liittyvä kuriositeetti, tunnelmaa kohottava ohjelmanumero juhlissa tai vastaavaa.
3: Edellisten välimuodot:
___3.1: Bofferointi, joka on usein larppaamiseenkin liitettyä muovipehmusteisilla aseilla suoritettua kamppailua. Aseet ovat usein erilaisia, ne eivät välttämättä ole edes miekkoja. Pääasiassa on se, että vaahtomuovipäällyste maksimoi turvallisuuden, jolloin lajissa voidaan harjoittaa paljon "freeplaytä". Boffereilla suurin osa miekkojen tekniikoista ei toimi, ja se käytännössä onkin puhtasti kamppailun tunteeseen liittyvää kontaktia, kuin teknistä kisaamista. Bofferiin ei väistämättä liity larppaamista, vaikka tämäkin on yleistä. Käytännössä jos larpeissa on miekkailun tai taistelun simulointia yhtään eläytyvästi, se on juuri tätä. Kaikkia bofferoijia ei kuitenkaan kiinnosta leikkiä ritaria tai muuta roolia samalla.
___3.2: Rottinkimiekkailu, jossa henkilöt pukeutuvat raskaisiin suojuksiin, jopa haarniskoihin. Tämä mahdollistaa sen, että aseet voivat olla hieman boffereita vaarallisempia: Ne on tehty yhteen nivotuista rottingeista, eli käytännössä aseet ovat erilaisia hieman mutta ei paljon joustavia puuaseita. Laji on jo selvästi edellistä tekniikkapainotteisempaa, mutta se kuitenkin keskittyy enemmän itse "freeplayhyn". Joskus tämä liittyy myös historian elävöittämiseen. Aseet ovat kirjavia, rottinki voi edustaa sauvaa, keihästä, miekkaa ja jopa hilparin tyylisiä varsikirveitä.
___3.3: Stage combat, jossa keskitytään näyttävyyteen. Tämä on erittäin liukuva näytelmämiekkailun kanssa. Erona on tosin se, että joskus "gladiaattorit" harjoittelevat oikeita historiallisia tekniikoita - tai käyttävät pelkästään niitä. Pääasiana on kuitenkin hyvä show. Tätä on joskus vaikea erottaa historian elävöittämisestä.
___3.4: "Mensur" eli akateeminen miekkailu on ottelua joka suoritetaan rengaspanssariin, ja muihin vastaaviin suojuksiin puettuna. Kamppailut käydään terävillä säilillä. Ruumiilla iskemistä vältetään ja liikkuminen, eli kävely ja jalkatyö on kiellettyä. Tarkoituksena ei ole välttää itseen kohdistuvaa vahinkoa vaan ennemminkin kestää rökitystä.
keskiviikko 9. huhtikuuta 2008
0-4-7 vs. 1-1
Kamppailulajeissa on otettava huomioon erilaisia etäisyyksiä. Kamppaillajeissa etäisyydet tavataan jakaa kolmeen osaan:
1: Kaukoetäisyys, jossa nopea hyökkäys on mahdotonta. Tässä etäisyydessä on mahdollista arvioida vastustajaa, suunnitella taktiikkaa ja vaikuttaa psykologisesti.
2: Keskipitkä etäisyys, jossa kamppailijat ovat niin lähellä toisiaan, että hyökkäys voidaan tehdä lyhyt askel ottaen. Tällä etäisyydellä vastustajan puolustuksesta etsitään aukkoja ja häntä hämätään.
3: Lähietäisyys, jossa kamppailijat ovat suoraan toistensa vaikutuspiirissä. Tällä etäisyydellä kamppailun lopputulos ratkeaa.
Normaalissa tilanteessa tilanne on hieman monimutkaisempi. Sillä kehässä ollaan valmiina, jolloin iskuja ja torjuntoja voidaan tehdä melko nopeasti. Olet valmiina. Elävässä elämässä etäisyydet ja niiden vaikutukset muuttuvat, koska mukana tulee se, että ylipäätään huomaat tilanteen alkavan, ja että ehdit aloittaareagoinnin siihen.
Vartijakurssilla minulle opetettiin tärkeä etäisyys, 4 metriä. Se on etäisyys, jonka päästä toinen ehtii käytännössä juosta päin ja lyödä ennen kuin ehdit reagoida, jos et ole valmistautuneena. Toinen vastaava etäisyys on 7 metriä. Tältä etäisyydeltä toinen ehtii juosta sinua päin ennen kuin ehdit reagoida ja ottaa varusteet esiin vyöltä. Tietenkin valppaus pienentää näitä etäisyyksiä. Mutta keskeistä on huomata, että etäisyys on todella pitkä. Veitsellä heittämisen etäisyys kilpailuissa on noin 4 metriä ja heittoaseita on perinteisesti katsottu voitavan käyttää jotakuinkin 7 metrin päästä. (Tosin osuminen näiltä etäisyyksiltä vaatii paljon harjoittelua.)
Siksi voidaan sanoa että 4 ja 7 metriä ovat monellakin tavalla tärkeitä etäisyyksiä.
Siksi voidaan sanoa, että veitsellä hyökkääjän etu suhteessa pistoolilla puolustautujaan on jotakuinkin tuo sama 7 metriä. Tietenkin tätäkin etäisyyttä voi pienentää. Esimerkiksi iaido (居合道)perustuu pelkästään taitoon reagoida ja vetää miekka nopeasti esiin siten, että jo huotrasta veto on ensimmäinen hyökkäys ja/tai puolustus. Harjoittelulla reagointitapaa ja reagoinnista toimintaan siirtymisaikaa saa pienennettyä runsaasti.
Valppauden opettelukin on tässä erittäin merkittävässä asemassa. Siksi itämaisissa lajeissa on erityisiä zanshin (残心) -harjoitteita. Rento mutta tarkkaavainen mielentila auttaa kaikissa tilanteissa. Se lyhentää reaktioaikoja myös silloin, kun kamppailutilanne on jo päällä. Sillä tarkkaavuuden herpaantuminen johtaa aukon syntymiseen. Reagoimiseen menee pidempi aika tai toiminta -aika hidastuu. Syynä tälläiseen zanshinin rikkoutumiseen voivat olla monet asiat, kuten hengitysrytmin muutos, ylimielisyys, epäröinti, ja jopa silmien räpäytys.
Kuitenkin selvästi valmistautuminen painaa paljon. Ja käytännössä koska emme arkielämässämme ole ainakaan ihan koko ajan valppaina, etäisyydet hyökäystilanteessa johtavat siihen että ollaan todella lähellä. Tai niin lähellä kuin hyökkääjä haluaa.
Tämä on otettu huomioon muun muassa Krav Magassa. Sen perustekniikoissa on paljon erittäin lähellä tehtäviä. Tällä etäisyydellä normaalit taistelulajien harjoittamiset eivät toimi, koska vain murto -osaa niiden tekniikoista voidaa soveltaa. Ne kun soveltuvat hieman pidemmille etäisyyksille. Karatessa kuten miekkailussakin on tärkeää tietää ulottuvuutensa ja lyödä mahdollisimman pian. Näin niissä valtaosa kamppailuistakin on potku ja lyöntietäisyydeltä suoritettavia. Siinä ei sylikkäin juurikaan olla. Krav Magaa harrastanut on siksi hienoisessa etulyöntiasemassa. Toisaalta karateka taas on voitolla kehässä. Sillä kehässä näet vastustajasi, ja tiedät että hän on tulossa päin. Tälläisessä tilanteessa voidaan unohtaa 4 ja 7 metrin säännöt sujuvasti.
Tästä löytyy esimerkki:
Ilpo Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" kirjassa käsitellään karaten historiaa. Merkittävänä huomiona on se, että aluksi siinäkin kamppailtiin erittäin lyhyissä etäisyyksissä. Sivulla 34 kerrotaan, kuinka karaten esimuodossa, toudissa, opetettiin pääosin kataa, ja sen tekniikat olivat pääosin läheltä tehtäviä. Mutta kun 1920 -luvulla siirryttiin myös ottelemisen puolelle, etäisyydet kasvoivat. Vapaaotteluiden myötä aggressiivisuus tuli mukaan kuvioihin. Kun aikaisemmin toudi oli keskittynyt puolustautumiseen, hyökkäämisestä tuli tätä keskeisempää. Eräs toudin mestareista, Gichin Funakoshi, olikin sitä mieltä, että otteleminen pilasi toudin luonteen. Hänen mukaansa se ei ollut urheilua, eikä kilpailua. Kyseessä piti hänestä olla budo, itsensä kehittäminen, jota käytettiin itsepuolustukseenkin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan toinen toadin mestari, Choki Motobu, joka oli käytännönläheisempi, taasen kannatti ottelemista.
Joka tapauksessa taistelu salilla ja kehässä eroaa jonkin verran oikeasta puolustautumisesta, jota varten toudi kuitenkin oli kehitetty. Kehässä ottelu toikin siksi tiettyjä muutoksia. Seuraava taulukko on sovellettu Jalamon kirjan sivulta 46 kerätystä taulukosta. Asiat ovat samat, luokittelumme asiaan ovat hieman erilaiset.
Suurin osa eroista johtuu nimen omaan siitä, että itse kamppailuolosuhteet ovat erilaiset. Kehässä taistelet tutulla tyylillä kamppailevan henkilön kanssa. Molemmat olette valmistautuneet, lämmitelleet itsenne vireeseen, olette kumpikin valppaimmillanne ja parhaimmillanne. Ja tiedätte että kehässä ollaan vain voitto mielessä. Oikeassa elämässä joku tuntematon päättää tehdä sinulle jotain pahaa ja tekee tämän yllättäen. Hyökkääjä voi tässä tapauksessa olla huumeissa, sinä taas voit olla töistä väsyneenä. Tälläisiä tilanteita ja niihin liittyvää pelkoa on lähes mahdotonta tuottaa keinotekoisesti millään salilla.
1: Kaukoetäisyys, jossa nopea hyökkäys on mahdotonta. Tässä etäisyydessä on mahdollista arvioida vastustajaa, suunnitella taktiikkaa ja vaikuttaa psykologisesti.
2: Keskipitkä etäisyys, jossa kamppailijat ovat niin lähellä toisiaan, että hyökkäys voidaan tehdä lyhyt askel ottaen. Tällä etäisyydellä vastustajan puolustuksesta etsitään aukkoja ja häntä hämätään.
3: Lähietäisyys, jossa kamppailijat ovat suoraan toistensa vaikutuspiirissä. Tällä etäisyydellä kamppailun lopputulos ratkeaa.
Normaalissa tilanteessa tilanne on hieman monimutkaisempi. Sillä kehässä ollaan valmiina, jolloin iskuja ja torjuntoja voidaan tehdä melko nopeasti. Olet valmiina. Elävässä elämässä etäisyydet ja niiden vaikutukset muuttuvat, koska mukana tulee se, että ylipäätään huomaat tilanteen alkavan, ja että ehdit aloittaareagoinnin siihen.
Vartijakurssilla minulle opetettiin tärkeä etäisyys, 4 metriä. Se on etäisyys, jonka päästä toinen ehtii käytännössä juosta päin ja lyödä ennen kuin ehdit reagoida, jos et ole valmistautuneena. Toinen vastaava etäisyys on 7 metriä. Tältä etäisyydeltä toinen ehtii juosta sinua päin ennen kuin ehdit reagoida ja ottaa varusteet esiin vyöltä. Tietenkin valppaus pienentää näitä etäisyyksiä. Mutta keskeistä on huomata, että etäisyys on todella pitkä. Veitsellä heittämisen etäisyys kilpailuissa on noin 4 metriä ja heittoaseita on perinteisesti katsottu voitavan käyttää jotakuinkin 7 metrin päästä. (Tosin osuminen näiltä etäisyyksiltä vaatii paljon harjoittelua.)
Siksi voidaan sanoa että 4 ja 7 metriä ovat monellakin tavalla tärkeitä etäisyyksiä.
Siksi voidaan sanoa, että veitsellä hyökkääjän etu suhteessa pistoolilla puolustautujaan on jotakuinkin tuo sama 7 metriä. Tietenkin tätäkin etäisyyttä voi pienentää. Esimerkiksi iaido (居合道)perustuu pelkästään taitoon reagoida ja vetää miekka nopeasti esiin siten, että jo huotrasta veto on ensimmäinen hyökkäys ja/tai puolustus. Harjoittelulla reagointitapaa ja reagoinnista toimintaan siirtymisaikaa saa pienennettyä runsaasti.
Valppauden opettelukin on tässä erittäin merkittävässä asemassa. Siksi itämaisissa lajeissa on erityisiä zanshin (残心) -harjoitteita. Rento mutta tarkkaavainen mielentila auttaa kaikissa tilanteissa. Se lyhentää reaktioaikoja myös silloin, kun kamppailutilanne on jo päällä. Sillä tarkkaavuuden herpaantuminen johtaa aukon syntymiseen. Reagoimiseen menee pidempi aika tai toiminta -aika hidastuu. Syynä tälläiseen zanshinin rikkoutumiseen voivat olla monet asiat, kuten hengitysrytmin muutos, ylimielisyys, epäröinti, ja jopa silmien räpäytys.
Kuitenkin selvästi valmistautuminen painaa paljon. Ja käytännössä koska emme arkielämässämme ole ainakaan ihan koko ajan valppaina, etäisyydet hyökäystilanteessa johtavat siihen että ollaan todella lähellä. Tai niin lähellä kuin hyökkääjä haluaa.
Tämä on otettu huomioon muun muassa Krav Magassa. Sen perustekniikoissa on paljon erittäin lähellä tehtäviä. Tällä etäisyydellä normaalit taistelulajien harjoittamiset eivät toimi, koska vain murto -osaa niiden tekniikoista voidaa soveltaa. Ne kun soveltuvat hieman pidemmille etäisyyksille. Karatessa kuten miekkailussakin on tärkeää tietää ulottuvuutensa ja lyödä mahdollisimman pian. Näin niissä valtaosa kamppailuistakin on potku ja lyöntietäisyydeltä suoritettavia. Siinä ei sylikkäin juurikaan olla. Krav Magaa harrastanut on siksi hienoisessa etulyöntiasemassa. Toisaalta karateka taas on voitolla kehässä. Sillä kehässä näet vastustajasi, ja tiedät että hän on tulossa päin. Tälläisessä tilanteessa voidaan unohtaa 4 ja 7 metrin säännöt sujuvasti.
Tästä löytyy esimerkki:
Ilpo Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" kirjassa käsitellään karaten historiaa. Merkittävänä huomiona on se, että aluksi siinäkin kamppailtiin erittäin lyhyissä etäisyyksissä. Sivulla 34 kerrotaan, kuinka karaten esimuodossa, toudissa, opetettiin pääosin kataa, ja sen tekniikat olivat pääosin läheltä tehtäviä. Mutta kun 1920 -luvulla siirryttiin myös ottelemisen puolelle, etäisyydet kasvoivat. Vapaaotteluiden myötä aggressiivisuus tuli mukaan kuvioihin. Kun aikaisemmin toudi oli keskittynyt puolustautumiseen, hyökkäämisestä tuli tätä keskeisempää. Eräs toudin mestareista, Gichin Funakoshi, olikin sitä mieltä, että otteleminen pilasi toudin luonteen. Hänen mukaansa se ei ollut urheilua, eikä kilpailua. Kyseessä piti hänestä olla budo, itsensä kehittäminen, jota käytettiin itsepuolustukseenkin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan toinen toadin mestari, Choki Motobu, joka oli käytännönläheisempi, taasen kannatti ottelemista.
Joka tapauksessa taistelu salilla ja kehässä eroaa jonkin verran oikeasta puolustautumisesta, jota varten toudi kuitenkin oli kehitetty. Kehässä ottelu toikin siksi tiettyjä muutoksia. Seuraava taulukko on sovellettu Jalamon kirjan sivulta 46 kerätystä taulukosta. Asiat ovat samat, luokittelumme asiaan ovat hieman erilaiset.
Suurin osa eroista johtuu nimen omaan siitä, että itse kamppailuolosuhteet ovat erilaiset. Kehässä taistelet tutulla tyylillä kamppailevan henkilön kanssa. Molemmat olette valmistautuneet, lämmitelleet itsenne vireeseen, olette kumpikin valppaimmillanne ja parhaimmillanne. Ja tiedätte että kehässä ollaan vain voitto mielessä. Oikeassa elämässä joku tuntematon päättää tehdä sinulle jotain pahaa ja tekee tämän yllättäen. Hyökkääjä voi tässä tapauksessa olla huumeissa, sinä taas voit olla töistä väsyneenä. Tälläisiä tilanteita ja niihin liittyvää pelkoa on lähes mahdotonta tuottaa keinotekoisesti millään salilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)