keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Tylsä nuijamies - eli terän fenomenologia

Guy Windsor (aka. minun miekkailunopettajani) kirjoitti artikkelin siitä minkälaisilla miekoilla on harjoiteltava. Se on nähdäkseni jotain joka avaa eimiekkailunharjoittajallekin puolia joita tulee harvemmin miettineeksi. Windsorin kanta on selvä. Miekka on terävä ja se siitä ; "Swords are, by definition, sharp. Anything sword-like that is not sharp is either a foil, or a percussive weapon like a club. I am a swordsman, and so I use sharp swords."

Syyt tähän ovat miekkailuteknisiä että humanistisempia. Tylsä miekka todellakin käyttäytyy eri tavoin kuin terävä. Kontaktissa tylsät aseet liukuvat, terävät vähemmän. Näin kontaktinhallinta muuttaa luonnettaan. Toisaalta terä myös lisää keskittymistä. Windsor viittaa tässä miekan vetämiseen liittyvästä iaidosta saatuun esimerkkiin. Tylsän aseen vetäminen huotrasta on helppoa. Mutta jos siihen lisää terän, niin onkin hyvin pelottavaa vetää terästä läheltä omaa vatsaa ajatellen että muutaman sentin lipsahdus tuottaa monta tikkiä vaativia vammoja. Ja että tämä lisää keskittymistä. "You behave differently when the swords are sharp; more attentive, more alert, more focussed, more careful. More alive."

Tämän kanssa on helppoa olla yksimielinen. Luonnollisesti harjoittelussa aloitetaan tylsillä aseilla, koska tehtävänä on hioa taitoja. Turvallisuusnäkökulma on nykyaikana tärkeämpi kulma opetuksessa kuin se, että oppilaat olisivat mahdollisimman pian maksimaalisen hyviä miekkamiehiä. (Oppilaskato tosin tuntuisi taatusti myös lompakossa. Elossa oleva oppilas tuo ns. rahaa katteeseen.)

Ja tämä on se hieman erikoinen puoli, joka kenties voisi olla noloa paljastaa. Mutta harrastan tämänlaista. Olen tylsä tyyppi, nuijamies.

Minähän en harjoittele, en edes suostu harkitsemaan harjoittelemista, terävillä aseilla. (Tämä on sama kuin se, että kieltäydyn kaikista tasoarvioinneista ja niiltä vivahtaviltakin aina kun se vain on mahdollista.)

Käytän tylsytettyä teräsmiekkaa. Se toki on tälläisenä(kin) vaarallisempi kuin pesäpallomaila (koska se ei ole puuta vaan terästä, ja sen kontaktipinta-ala on pienempi). Ja kun aloitin harjoittelun käytin puuta aina kun se oli mahdollista. (Joka ei normaalisti ole oikeastaan edes vaihtoehto. Kukaan. Siis tarkoitan kukaan, ei tavallisesti käytä puuaseita peruskurssilla. Koskaan.) Syynä on se, että tylsät aseet ovat aivan riittävän pelottavia. Itse en tiedä mikä voisi olla pelottavampaa kuin tylsä ase peruskurssilaisen kädessä. Kun liikkeistä näkee että toisella on vielä vähemmän kontrollia kuin itsellä ja antaa toisen silti tekniikkaharjoittelussa lyödä itseään naamaan. Se vaatii kohtuullisen paljon.

Tässä kohden on tärkeää ja oleellista huomata, että hyvin suuri osa siitä mitä sanon ja teen on jonkin sorttista traumakäyttäytymistä tai pitää sisällään siihen vivahtavia puolia. Olen saanut monta kertaa turpaani - että jossain määrin myös palauttanut palveluksia - ja sellaisella on vaikutuksia. En harjoittele siksi että olen rohkea vaan siksi että en ole. Väkivalta on jossain määrin tuttua ja tiedän ns. kykeneväni harjoittamaan sitä tilanteen vaatiessa. Mutta olisi naurettavaa väittää että tällä ei olisi varsin rajoittavia vaikutuksia elämässäni. (Ja en ollut edes ennen näitä kokemuksia mitään kovin rohkeaa tyyppiä.)

Minut kohtuullisesti tuntevat tietävät, että käytöstäni kuvaa se, että (a) mitään perusluottamusta ei ole, se ansaitaan ja (b) minuun ei kosketa ilman lupaa ja koskettamisen erillistä ilmituomista. Tähän on toki poikkeuksia, mutta se on sitä ansaittua luottamusta. (+) Kuitenkin juuri se mitä tapahtuu silloin kun käyn harjoittelemassa silloin kun peruskurssilaiset tulevat. Minulle ventovieraat ihmiset opettelevat heittämään minua erilaisissa nivellukko-otteissa betonilattialle. Esimerkiksi sitä tapahtuu. Siinä tuntee olonsa sen verran potentiaalisesti kuolleeksi, että tuntee olevansa elossa. Se on kuin Heidegger tulisi lihaksi kertomaan että elämä autenttisuudessa onnistuu vain kuolevaisuus tiedostaen.

Siinä missä moni harjoittelee toistojen tuoman meditatiivisen tunnelman vuoksi tai sen vuoksi että miekkailu antaa heille hallinnan tunteen jossa he tietävät, tuntevat ja kokevat paikkansa ja olevansa oikeassa paikassa, itse haen aivan päinvastaista. Miekkailu on jotain jota ei voi koskaan, siis koskaan, osata täydellisesti. Siinä on aina riski. Se on kuitenkin samalla jotain jonka tiedät kohtuullisen turvalliseksi. Saan tästä suunnilleen samanlaisia tunteita kuin sain lapsena niistä hurjimmista huvipuistolaitteista silloin kun niihin mentiin ensimmäisen kerran ja ne turvakaaret loksahtivat kiinni. Siinä järki sanoi että laite on ihan turvallinen. Mikään muu ei sitten sanokaan samaa.

Joku voisi tietysti sanoa että aito miekkamies on rohkea ja että tässä olisi prosessi. Zen -miekkailun filosofiassa on ajateltu että aluksi ollaan rohkeita kun ei tiedetä mitä itseä vastaan voi tulla. Sitten opitaan ja tästä seuraa pelko ja epävarmuus. Ja lopulta kun tämän pelon voittaa on valmis miekkasankariksi. Tai sanoa että ei ole rohkeutta leikkiä jollain joka ei pelotam vaan rohkeutta on juuri se että tekee jotain joka pelottaa. Mutta en pidä tästä logiikasta täysin. Tietyssä määrin pelkuri on juuri sellainen joka pelkää asioita joita muut eivät.

Ja sitäpaitsi jos asia pätisi rohkeuteen, sen pitäisi päteä myös julmuuteen. Ja tässä ei ole kovin positiivisia ajatuksia minulle tien päässä. Sillä siinä kun joku muu kertoo lyömisvitsin, hänet on helppo tulkita vitsailijaksi tai joksikin joka ei tarkoita ja ymmärrä mitä sanoo. Kun taas minä sanon saman, sanon sen ihmisenä joka tietää mistä on kysymys. Ja peräti tietää sen tasolla joka ei ole sitä että asian olisi tehnyt useasti. Vaan tietää sen tasolla jossa se on tehty itselle. Ja tästä näkökulmasta sitten toivottaa asiaa toiselle.

Ei kommentteja: