Ateismin ihmiskuva.

"Victor Hugon romaanissa Pariisin Notre-Dame (tunnetaan myös nimellä Notre-Damen kellonsoittaja) mies tarkastelee pöydällä olevaa teosta. Hän selailee aikansa uutuutta, painettua kirjaa, ja ihastelee sen täydellisiä kirjaimia, viivasuoria rivejä ja siistejä palstoja. Mies nostaa katseensa ja katselee pitkään edessään olevaa Notre-Damen katedraalia. "Tämä on surmaava tuon", hän osoittaa lähes profetaalisesti kirjaa osoittaen. Hugon romaanihahmo näki että painettu sana tulisi anastamaan kirkolta yksinoikeuden totuuteen."
(Historia, "Gutenberg jakoi kirkon", 4/2010)

Tämän päivän "Metron" tekstiviestit sisälsivät MUM -nimimerkin kysymyksen. "Mikä on ateismin ihmiskäsitys? Entä kenen kannattaa ateistin mielestä elää ja miten?" Minulla on toki syytä epäillä että kysymys on tehty ns. "ketunhäntä kainalossa". On nimittäin perinteistä perinteisin tapa asettaa ateisti tilanteeseen jossa joudutaan valitsemaan joko dogma tai nihilismisyytös. Eli tässä tapauksessa jos ateistilla on tarjota ihmiskuva jossa on moraalinormeja, on ateisti "uskovainen". Eli edustaa vain toisenlaista, kilpailevaa, käytösdogmaa. Ja jos ei, on vastassa syytös siitä että ateismi sallii murhaamisen ja on nihilististä. Tälläisestä tilanteesta, jossa teki miten tahansa, on väärässä, ei kukaan voi selvitä. Uskontokaan ei selviäisi tälläisestä rajoituksesta. Kuitenkin kysymys on sinällään mielenkiintoinen. Tätä voidaan lähestyä monella tavalla. Ja ne tietysti antavat erilaiset vastaukset.

Ensimmäinen taso: Teoreettis-moraalinen taso, jossa asioita tarkastellaan premissien ja johtopäätösten erottamisen ja tunnistamisen kautta.

Puhtaasti moraalisfilosofisesta näkemyksessä ateismi tarkoittaa yksinkertaisesti Jumalan olemassaolon kiistämistä. Tämä on olemassaoloväite, joka koskee yhtä asiaa. Olemassaoloväitteitä taas koskee "se kuuluisa Humen giljotiini." Olemassaolosta ei itsessään voi sanoa pitääkö sen olla niin. Esimerkiksi avoimen kysymyksen argumentti on varsin helppotajuinen. Jos meillä on väite X on eettisesti hyvä, voimme kysyä sille "miksi" ja saada sille vastauksen. Esimerkiksi "koska X tuottaa mielihyvää" Tästä saadaan aina jatkokysymys, jossa kysytään "Onko eettistä että X tuottaa mielihyvää". Tämä on oletus. Mielihyvä voidaan lisätä vaikka normistoon, joka voi olla mikä tahansa "Raamatusta" "Koraanin" kautta "Nalle Puhiin". Rakenteellisesti tällä tavalla törmätään siihen että jossain vaiheessa tulee vastaan tilanne jossa X oletetaan eettiseksi, tai sitten tilanne ajautuu kehäpäätelmään. Tämä tarkoittaa sitä että etiikka sisältää tätä kautta välttämättä puhtaasti perutelematta tehtyjä oletuksia. Ateistit toistavat tätä humen giljotiinia melko usein, joten se on osana heidän maailmankuvaansa. Tämä on vähintään tämän vuoksi otettava osaksi.

Tätä kautta ei sanota että ateismi on nihilististä. Tämä on yleinen virhepäätelmä joka johtuu siitä että nihilismi ymmärretään väärin : Siinähän oletetaan että koska etiikan tietäminen on olemisen ulkopuolella, se tarkoittaisi sitä etiikkaa ei ole. Tämäkin on yhdenlainen tietokannanotto. Humen giljotiinin kautta emme vain osaa sanoa miten Jumalan hylkääminen vaikuttaa etiikkaan. Vai vaikuttako se mitenkään. Uskovaisilla asiat tietysti muuttuvat, koska heillä on etiikassa tiettyjä oletuksia. Mutta on aivan täysin olemassaoleva vaihtoehto että tämä kertookin olennaisesti enemmän heidän oletuksistaan enemmän kuin ateistejen etiikasta. Jos minä määrittelen oletuksin omassa maailmankuvassa hyvyyden johonkin asiaan, se ei tarkoita että muiden olisi pakko tehdä juuri nämä samat oletukset.

Yksinkertaisesti sanoen: Se, että on erimieltä Jumalasta ei tarkoita että olisi erimielinen joka ikisestä asiasta. Ateistin ei tarvitse hylätä gravitaatiota siksi että uskovainen siihen uskoo. Samoin kuin hänen ei tarvitse muuttaa näkemystä murhaan siksi että uskovaisella on tietty kanta. Ateismi on Jumalan olemassaolon hylkäämistä, ei uskovaisten maailmankuvan negaatio.

Tätä kautta voidaan ymmärtää että ateismi edustaa ennen kaikkea eräänlaista vapautta. Se antaa yksilöille ja ihmisille oikeuden päättää omilla aivoillaan etiikkakysymyksistä sen sijaan että se delegoitaisiin ulkopuolisille. Jokin tietty normisto onkin tätä kautta outo ajatus. Tämä on laajemmin ajatellen demokratioissa aivan normaalia. Niissä äänestetään. Vaikka kansalaiset eivät ole nerokkaita tiedemiehiä eivätkä heidän käytöksensäkään ole pyhimysmäisiä, ei asioiden ratkaisutapa ole teokraattinen. Eli että asiat päätettäisiin suhteessa pappin sanaan, "Koraaniin" tai "Peter Paniin".

Toinen taso: Kulttuuris-ideologinen taso, jossa tarkastellaan massoja tilastollisesti.

Tosiasiassa ateismiin liittyy eettinen järjestelmä. Ateistit ovat järestään humanisteja. Tämä kertoo tietystä yhteydestä. Kun katsoo vapaa -ajattelijoita ja humanisteja, on selvää että samat henkilöt pyörivät keskenään. Nykyajan kristilliset arvot taas ovat hyvin pitkälti humanistiset arvot.
1: Osasyynä tässä on tietysti se, että humanistit kasvavat kristillisessä maassa ja tätä kautta meillä on kristillistä perinnettä.
2: Mutta mukana on myös sitä, että kirkon toiminnassa korostuvat Raamatuntulkintatavat ovat muuttuneet sopimaan maailmanmenoon. Kirkko on siis osittain mukautunut ja päättänyt että humanistien asiat ovat sitä mitä Jumala haluaa.
___2.1: Siis samaan tapaan kun Galileon aurinkokeskisyyden kohdalla kirkko oli ensin sitä vastaan, mutta nykyisin se on mukauttanut sen osaksi omaa järjestelmäänsä eikä aurinkokeskisyyttä enää nykyisin pidetä kristinuskon vastaisena.

Käytännössä yhteiskunnallisena ilmiönä ateismi onkin humanistiset arvot ja totuusväite että Jumalaa ei ole olemassa. Tämä on tietysti vain pieni rajattu luokka kaikista mahdollisista ateismin tyypeistä joita filosofi voi luokitella. Jokin niistä voi sallia vaikka massamurhat. Mutta on vaikeaa sanoa miksi ihmeessä näiden alaluokkien yleistäminen havaittaviin ateistilaumoihin on millään laatua relevanttia. Nehän ovat aivan erilaista ateismin alalohkoa. Ei ole mitään perustelua sille miksi ne elämää tuhoavat ja toteutumattomat olisivat olennaisesti tärkeämpiä kuin elämää arvostavat ja toteutuvat. (Halu hyökätä eriarvoisia vastaan on motiivi, joka selittää tämän valinnan. Se ei kuitenkaan ole perustelu.)

Moraalin monimutkaisuuden vuoksi on hyvä tarkastella myös uskontoa, ja sen ihmiskuvaa.

Sekään ei ole kovin tarkkarajainen kun haetaan kysymystä MUMin esittämiin kysymyksiin. Osa uskovaisista katsoo että ihminen on evoluution tuottama eläin. Tämä on sen ihmiskuva. Elämän kunnioittaminen ei ole välttämättä kristitylle mitenkään olennainen kysymys. Sillä vaikka objektiivisen moraalin nimissä esimerkiksi vastustetaan aborttia ja homoseksuaaleja, (1) eivät kaikki kristityt jaa tätä näkemystä näistä asioita ja (2) usein esimerkiksi kysymykset kuolemantuomiosta jakavat silti uskovaiset.

On myös muistettava että vaikka käytännössä jokainen uskovainen uskoo elämään ja kannattaa ihmisarvoja, teologisesti ja käytännön tasolla asiat ovat senkin kohdalla mutkikkaita. Uskovaisen voi periaatteessa hyväksyttävä ateistien kiduttaminen. Jumalahan laittaa ateistit Helvettiin, joten sen täytyy olla oikeudenmukaista. Tai sitten muuten Jumala on paha. Ehkä syynä on se, että uskovaisuuden takana on perisynti, joka poistaa ihmisarvon. Tätä kautta ihmisarvo olisi vain uskonnon kautta. Tällöin elämällä ei ole itseisarvoa vaan välinearvo. Elämä on testi jolla ehkä saadaan itseisarvo joka toteutuu Paratiisissa. Muuten mitään arvoa ei saada ja joudutaan Helvettiin. Ja kun ei ole arvoa, ei se kidutuskaan ole mikään eettinen ongelma ja Jumalan pahuussyytökset voidaan hylätä, tämä erityislaatuinen pahan ongelma, ratkaista. Ja sitten osa kristityistä tietysti uskoo että jokainen pelastuu, heille Helvettiä ei edes ole. Tämä on vasta pintaraapaisu siihen erimielisyyteen ja tulkinnanvaraan jota kristinuskossa on.

Karkeasti sanoen objektiivinen moraali tiivistyy yleensä muutamaan ideologian brändiväitteisiin jotka vaihtuvat lahkosta ja ryhmästä toiseen. Kristitytkin ovat hyvin monisyisiä ja heidän näkemyksissään on variaatiota. Tätä kautta tietyssä mielessä kysymys on mahdoton heidänkin kohdallaan.

Tätä kautta voisi sanoa että kahden "puolittaisen vastauksen" lisäksi on olemassa se oikea vastaus. Ja siinä missä ensimmäiset kaksi eivät toimi tekstiviestipalstoilla koska ne vaativat paljon merkkejä, ei kolmatta voi tekstittää koska se tekee juuri samoin kuin uskontokin. Jos siihen vastaa aidosti, eikä vain yhdestä rajatusta näkökannasta, se loppujen lopuksi vie nolla merkkiä. Koko kysymys on pohjimmiltaan mieletön, kysymyksen laajuus häivyttää järkevän vastaamisen kokonaan ulkopuolelle. Kysymys on kuin kristillinen ihmiskuva. Se ehkä tuntuu yksinkertaiselta esitykseltä, jos sitä katsoo vain oman lahkon sallimasta suppeasta raosta. Ja tämäkin toimii vain jos miettii vain niitä asioita joita lahko on lappuihinsa suoraan painanut.

Nothing Hill.

"All roads are blocked to a philosophy which reduces everything to the word ‘no.’ To ‘no’ there is only one answer and that is ‘yes.’ Nihilism has no substance. There is no such thing as nothingness, and zero does not exist. Everything is something. Nothing is nothing. Man lives more by affirmation than by bread."
(Victor Hugo, "Les Misérables")

Tyhjiö eli vakuumi tarkoittaa tässä jutussa tilaa, jossa ei ole mitään.

Koska metafysiikka käsittelee sitä, mitä on olemassa, voisi luulla että sillä ei olisi käsittelyvoimaa tyhjyyden suhteen. Kuitenkin jo Parmenides esitti kysymyksiä siitä onko tyhjä maailma mahdollinen, onko tyhjiöitä olemassa. Samoin negaation ja tyhjän käsitteitä on mietitty metafysiikassa melko paljon.

Ensimmäinen ongelma tyhjässä on se, että on monimutkaista sanoa onko täällä mitään "ei mitään". Tämä on merkittävää, koska yleisesti ottaen olemassaoloväitteissä on esitetty että ilmiön todistajan on todistettava että tämänkaltainen asia tai ilmiö on mahdollinen. Tyhjän ja tyhjiön määritteleminen olemassaolevaksi on kuitenkin hieman mutkikasta ; Tämän kautta kysymys "miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään" on yllättävän mutkikas kysymys. Kenellä on todistustaakka? Pitääkö jonkun voida osoittaa että "ei mikään" olisi ylipäätään mahdollinen, looginen ja relevantti esitys tai tila?

Asiaa on ratkaistu monella tavalla: Se on yleensä sidottu kysymykseen siitä "miksi on jotain eikä ei mitään".
1: Kiiston kautta: Aristoteles oli sitä mieltä että tyhjiö oli mieletön käsite, koska tila ei koostu "ei mistään". Kaikki, joka on, on jotakin. Tämä sopi hyvin yhteen hänen muoto -oppinsa perusteella. Hänelle kaikella oli muoto : Esimerkiksi kultasormuksella on sormuksen muoto, jota ilman se ei ole olemassa. Samoin kum kulta on kimpaleessa, sillä on muoto, kimpaleen muoto. "Tyhjä, olematon" maailma ei ollut olemassa - eikä sillä ollut muotoa, koska sekin olisi ollut "jotain" - joten sen käsittely ei ollut lainkaan järkevä vaihtoehto. Keskiajalla ajatusta kehiteltiin ajateltiin että luonto vastustaa tyhjiön syntymistä. Siksi niitä ei myöskään esiintynyt luonnossa. Koska Jumala oli kaikkivoipa, ei ongelmia tyhjiön logiikan kanssa ollut; Tavallaan tyhjiötä ei ollut, koska aina oli ollut Jumala, ja tavallaan Jumala oli luonut maailman, joten se toimi selityksenä sille miksi universumi oli, eikä ollut olematta.
2: Myönnön kautta: Jos asiaa lähestytään "yksinkertaisuuden kautta", eli otetaan nihilistinen kannanotto "Sano aina ei, ellei toisin ole syytä", niin silloin kaiken olemassaolo on todistettava, ja yksinkertaisin tila on silloin olematon, tyhjä. Silloin kysymys "miksi on jotain, eikä mitään" olisi vakavampi kysymys. Tällöin vaikeus onkin, miksi on jotain eikä ei mitään. Tätä on perinteisesti selitetty Jumalan luomistyöhön viitaten, mutta monet ovat kyselleet että eikö se Jumalakin ole kuitenkin "jotakin". Olematon ja ominaisuukseton Jumala kun kuitenkin viittaisi ateismiin. Tavallaan Jumala ei siis vastaakaan kysymykseen, vaan siirtää sen myöhemmäksi. Toisaalta tämä ei tee "jumalatonta" selitystapaa yhtään sen paremmaksi - pelkkä toisen näkökannan kritisointi ei ole todiste toisen näkemyksen puolesta. Arvo olisi annettava ns. "todistusaineistolle oman näkemyksen puolesta".
3: Kolmas tapa on propabilistinen lähestymistapa. Koska maailmamme on olemassa, me tiedämme että olemassaololla on jonkinlainen todennäköisyys. Tällöin asiaa lähestytään sitä kautta että vaikka jokin asia on "yksinkertaisin", täytyy ottaa huomioon se, onko se myös aktuaalinen. Pelkkä todennäköisyys kun ei tarkoita toteutumista. Näin kysymys muuttuu siihen, "kuinka todennäköistä olemassaolo on". Jos vaihtoehtoina on universumi, joka on ja universumi joka ei ole, se kumpi on todennäköisempi riippuukin siitä minkälaisia "lottokumponkeja" on tarjolla. Jos tätä taas jatketaan statistisella käsittelyllä jonka Peter van Inwagen teki vuonna 1996. Hän ajatteli tilannetta "äärettömän lottoarvonnan" kautta. Hän esitti että vaikka tyhjiö olisi miten epätodennäköinen ja harvinainen, voidaan kuitenkin kuvitella ääretön määrä arpajaisia. Tällöin mahdollisuus sille että edes yksi "arvonta" voittaa on itse asiassa tasan 1: On varmaa, että universumit ovat olemassa. Tosin tässä näkemyksessä on ongelmana se, että emme tiedä "montako arvontaa on suoritettu". Tätä kautta "täällä on jotain" ja "täällä ei ole mitään" vertailua on mahdotonta tehdä tietojen pohjalta. (Kenties tämän vuoksi olen agnostikko.)

Tieteellinen selittäminen on tietenkin tuonut oman lisänsä. Tiedemiehet stereotyyppisesti tarjoavat kausaalisia selityksiä. Tätä kautta tiede ei voisi ratkaista tätä kysymystä. Kuitenkin aina yhtä terävä Elliot Sober esitti, että tiedemiehet tarjoavat myös selityksiä, joita hän kutsuu nimellä "equilibrium explanations". Nämä selittävät ilmiöitä aktuaalisen tilan kautta, ja tässä analysoidaan mahdollisia lähtötiloja. Tällöin esimerkiksi selitetään se, miksi voimme hengittää vaikka olisi mahdollista että happiatomit olisivat huoneen toisessa päässä, sillä että kaikista järjestyksistä suurimmassa osassa happiatomeja on lähellä hengityselimistöämme.

Tutkimuksellisestikin tyhjiötä on lähestytty, ja aina ei ole mietitty universumin syntyjä syviä : 1640-luvulla Torricelli esitti, että hänen elohopealla täytettyyn ilmapuntariinsa muodostui tyhjiö. Tämä oli tietysti radikaalia, koska perinteisesti ajateltiin että tyhjiötä ei pitäisi olla luonnossa. Ensimmäisen tyhjiön muodostamiseen käytetyn ilmapumpun kehitti Otto von Guericke 1650. Tosin Aristoteelisen perinteen kunniaksi on sanottava, että näissä tyhjiöissä oli vain hyvin vähän ainetta. Ne eivät siis olleet täysin aineettomia tiloja. Ja luontokin taisteli kovasti tyhjiötä vastaan; Vakuumin pumppaaminen vaati paljon energiaa. Toisaalta kun vakuumi oltiin saatu aikaiseksi pallokuoren sisään, hevoset eivät jaksaneet vetää puolikkaita irti toisistaan, joten tälläisen kuoren sisään saadun tyhjiön rikkominen oli tietyillä tavoin vaikeaa, joten teleologisesti ajatellen tässä oli mielenkiintoisia ongelmia; Luonto ei "tavoitellutkaan" aina tyhjiön poistamista keinolla millä tahansa. Samoin Guericken kokeiden aikanaan hieman yllättäviä tuloksia olivat ne, että kynttilän liekit sammuivat tyhjiössä ja äänikin vaimeni, samoin hiiret kuolivat.

Tyhjiötä on lähestytty myös "moderneimmilla tieteillä".

Kvanttimekaniikka käsittelee tyhjiötä ja sen tulokset ovat yllättäviä: Sen mukaan tyhjiö, jossa ainetta ei olisi, ei pysyisi tyhjänä:
1: Jos sillä on reunat tai rajat, ne säteilevät mustan kappaleen säteilyä.
2: tilalla olisi joka tapauksessa aina nollapiste -energiaa, joka syntyy Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen vuoksi : Siitä, että painon tila on tunnettu suurella tarkkuudella, seuraa välittömästi, että painon liikemäärän epätarkkuus on suhteessa yhtä suuri. Niinpä on todennäköistä, että painolla on nollasta poikkeava nopeus ja liike-energia, eli nollapiste-energia. Ja koska nollapiste-energian olemassaolo ei vaadi, että värähtelijä olisi massallinen paino, jopa tyhjiöllä on tyhjiöenergia. Nollapiste-energiaa ei voi poistaa systeemistä, koska sitä vastaava energiatila on alin mahdollinen. Tähän liittyvä ilmiö on kvanttifluktuaatio, joka tarkoittaa sitä että tyhjiöenergia tuottaa hiukkasia tyhjiössä. Hendrik Casimir esitti, kuinka tyhjiöenergian olemassaolon voisi todistaa kokeellisesti, mutta Steven Lamoreaux onnistui tekemään kokeen vasta 50 vuotta myöhemmin. Lamoreaux onnistui myös mittaamaan tyhjiöenergian voimakkuuden. Tätä ilmiötä on esitetty jopa syyksi sille, miten universumimme on syntynyt. Tämä on sinänsä erikoinen tulos, että se sotii melko paljon "arkijärkeä" vastaan. Kvanttimekaniikan mukaan "ei mistään" tuleekin "jotakin", ja itse asiassa pakosta.