tiistai 21. tammikuuta 2020

Huonosti suunniteltu on jo puoliksi ID

Monesti evoluutiota puolustetaan – tai oikeastaan kreationismia vastustetaan – sellaisella tavalla jossa viitataan siihen miten luonnossa on ”huonoa suunnittelua”. Tämä on usein argumenttina aika lähellä pahan ongelmaa. Voidaan jopa sanoa, että se on yksi tapa osoittaa että luonnossa ei ole hyvä ja kaikkivaltias Jumala.

Tämänlaisella argumentaatiolla tuppaa olemaan hyvin vähän vaikutuksia perinteisiin kreationisteihin koska heillä paras mahdollinen maailma on falsifioimattomissa oleva. Heillä on kokoelma ad hoc -selityksiä joiden avulla he estävät väitteensä parhaasta mahdollisesta maailmasta kumoutumisen. Näin siitä huolimatta että itse voisin uskoa että he olisivat mukana jos väittäisin että maailma olisi vähän parempi paikka kuin nykyään jos minä tai kuka muu tahansa ateistiyksilö kääntyisi kristityksi. Intelligent Designissä asialla on vielä vähemmän merkitystä koska siellä etsitään designiä miettimättä sitä kuinka hyvää se on.

Tässä kohden on hyvä miettiä miten paha suunnittelu -argumenttia voisi tehostaa. Itse asiassa helpoin tapa on tehdä se miten Esko Valtaoja on tehnyt. Hänhän herätti ärtymystä kreatinisteissa kertomalla evoluutiota puolustavia argumentteja ollessaan kotona maailmankaikkeudessa ja tehdessään kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän esitti tässä yhteydessä argumentin huonosta suunnittelusta jossa hän korosti että selkäkivut ovat tavallisia ja että syynä on se, että selkä on monin paikoin rakenne jossa on tuttu vaakasiltaan liittyvä rakenne joka on sitten nostettu pystyyn. Tässä argumenttina ei enää ole pelkkä huono suunnittelu vaan se miksi se on juuri tällä tavalla huono. Taustalla on ajatus fylogeneettisesta inertiasta. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisillä on viisi varvasta. Samoin simpanssilla. Syynä ei ole se, että viisi olisi jotenkin pakotettu lukumäärä. Se ei ole mikään "selvästi paras lukumäärä". Lukumäärä johtuu siitä että ne liittyvät sukulaisuuteen. ; Tässä yhteydessä Reinikainen jämähti pahan ongelma -näkökulmaansa eikä voinut muuta kuin väittää että selkä on kuitenkin rakenteena ylivertainen. Se että voimme tanssia ja nostaa painoja ei tee siitä kuitenkaan jotain muuta kuin mitä Esko Valtaoja sen toteaa olevan. Taipumuksemme alaselkäsärkyihin jää lääkäriltä selittämättä. Tässä mielessä pahan ongelman näkökulma tekee sen mitä pahan ongelmaan tottunut tekee, eli selittää miksi epätäydellisyys onkin jotenkin kenties ehkä parasta mahdollista. Mutta se ei kykene selittämään miksi juuri tämälaiset jutut sitten ovat odotettavissa.

Tämä viekin huomion tavallaan suurempaan ja syvempään huomioon. Nimittäin siihen miten kreationismi on sitoutunut funktioon. Ja samalla funktion filosofia on äärimmäisen heikosti määritelty. Tässä näkökulma on usein teleologinen ja tässä yritetään luoda analogisuutta sen kanssa että monet adaptiiviset selitykset evoluutionkin puolella synnyttävät teleologisia perustelurakenteita.

Kuitenkin evoluution puolella on se, että adaptaatiota ei selitetä yhtä tiukasti funktion toiminnallisen kuvauksen kautta kuin ID:ssä. Adaptaatio nimittäin on määritelmällisesti sitä että jonkin DNA -juosteen kanssa on jossain kontekstissa ei-fluktuoiva korrelaatio lisääntymään pääsevien jälkeläisten kanssa.

Toisin sanoen evoluutiossa ei lainkaan tarvitse tuottaa mekaanista kuvausta miksi jokin toimii. Periaatteessa riittää että (1) löydetään DNA juoste tai (2) proteeini tai (3) ilmiasussa oleva rakenne joka korreloi jonkin DNA juosteen ja proteiinin kanssa ja tämä sitten antaa lisääntymisedun. Adaptiivisuuden todistaminen ei vaadi siksi sitä että ajatellaan että evoluutiolla on jokin tavoite tai funktio sellaisessa mielessä joka kutsuisi mitään näiden korrelaatioiden ulkopuolelta.

ID:n ongelma on tavallaan siinä että kaikessa puhutaan funktiosta mutta tälle ei anneta kunnon määritelmää. Tämä ongelma on monella tavalla kiehtova kun he puhuvat esimerkiksi siitä miten jokin on kauhean epätodennäköinen. Näissä onglmana on se, että tosiasiassa näissä ei määritetä kohdeavaruutta vaan luodaan käsienheiluttelu kuvitteellisilla numeroilla tai yliyksinkertaistetulla kombinaatioiden kartoittamisella joissa tuotetaan ehdoton yläraja kohteen kompleksisuudelle.

Yliyksinkertaistettu analyysivirhe tunnetaan Hoyle fallacyna. Siinä ajattelutapa on varsin simppeli. Jos meillä on DNA sekvenssi jonka pituus on tietty, niin ajatellaan että joka ikisen kohdan tulisi olla täsmälleen tuo tai sitten osutaan yli maalin. Ja että tähän päädytään suoraan pelkästään arpomalla kuin DNA syntyisi puhtaasti kuin täydellisellä nopanheittosarjalla eikä jostain muusta sekvenssistä. Tämänlaista näkökulmaa on tavattu myös Douglas Axen tuotannossa jossa korostuu ajatus jossa katsotaan yhden tietyn proteiiniytimen muotoa ja katsotaan miten kaukana ne ovat keskimäärin muista samanlaisista. Ja komplelksisuus katsotaan tästä avaruudesta eikä kaikkien mahdollisten funktionaalisten ytimien avaruudesta. Mikä on tietenkin tärkeää koska tällä saadaan maksimaalisen vaikeasti lähestyttävä kartta joka antaa vaikeimman kuviteltavissa olevan avaruuden eikä sitä mikä voisi olla hyvinkin mahdollista.

Eli todennäköisyyspeli pistetään mahdollisimman hankalaksi todistamatta että se on mahdollisimman hankala. Tämä on tietysti tarpeen koska jos mietitään jotain Dembskin kompleksia spesifiä informaatiota, niin siinä ongelma ei ole pelkästään kompleksisuudessa vaan myös spesifisyydessä. Joka näkyy hänen esimerkeistään. Esimerkiksi jos meillä on korttipakka joka sekoitetaan ovat kaikki järjestykset yhtä todennäköisiä mutta suurin osa ei ole spesifiä mutta kuningasvärisuora on. Kompleksisuutta tarvitaan jotta saadaan mahdollisimman pieni todennäköisyys ja funktion määritelmä jätetään epätäsmälliseksi jotta tilanteen mukaan mitä tahansa voidaan väittää spesifiksi.

Todennäköisyysavaruutta katsellen voidaan sitten katsoa vaikka Royal Societyyn julkaistua Dryden Thomsonin ja Whiten kemiaperustaista tutkimusta jossa he vuonna 2008 osoittivat että tosiasiassa proteiinien rakenteet eivät ole niin yksilöllisiä kuin voitaisiin kuvitella ja siksi erilaisten proteiinien määrä on huomattavasti pienempi kuin jos vain oletettaisiin että joka ikinen DNA:n pienikin mutaatio johtaisi totaalisesti erilaiseen lopputulokseen. Tässä itse asiassa syntyi hyvinkin helposti evoluutiolla pompittava kokonaisuus jossa aminohapot eivät ole analogisia kirjaimille ja proteiiniketjut eivät ole verrannollisia lauseisiin Shakespearen töissä. Itse asiassa tämän kokoinen avaruus on sellainen että jo maaplaneetalla ollut elämä olisi ehtinyt skannata sen varsin hyvinkin. ; Kun proteiineissa onkin redunanssia niin sekä Axen kuvaama proteiinista toiseen -avaruus pienenee. Että Hoylen kuvaama maali siitä mikä pitäisi saada arvottua kasaan pienenee. Ja tätä kautta sama havainto pienentää evoluution kokemia ”todennäköisyysesteitä” kahtaa eri kautta ja lopputuloksessa oleva ero on matemaattisesti todella huikaisevan valtaisa. Näin käy tietenkin odotetustikin jos ymmärretään että realismi ja oikeat todennäköisyydet asetetaan vastakkain sen kanssa että joku on tehnyt kaikkensa saadakseen todennäköisyyden vaikuttamaan edes jollain teoreettisella viitekehyksellä mahdollisimman vaikealta.

Toisaalta ID taitaa tietääkin tämän kikkailunsa. Sillä jos katsomme sen argumentteja niin monesti siellä törmää asiaan joka on nimenomaan syvästi ristiriidassa sen kanssa, että vain harva DNA -sekvenssi olisi funktionaalinen ja miten proteiineihin on vaikeaa osua. ID piirit nimittäin pitävät yllä näkemystä jossa he taistelevat tilke-DNA:ta vastaan. Heistä kaikessa siinä joko on funktio tai voi olla funktiota. Tässä heillä on täysin falsifioimattomissa oleva peli jossa nollahypoteesina on että siinä on jotain toiminnallisuutta ja jossa se että ei todisteta funktiota ei ole todiste että siinä ei voisi olla toiminnallisuutta. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että tässä kontekstissa ei eletäkään missään ”vaikeasti osuttavien proteiinien maailmassa” vaan yht’äkkiä kaikki sekvenssit joita DNA vaan missään pitää sisällään ovatkin spesifejä. Ja he vaativat että spesifisyys todistetaan puuttuvaksi. Mikä on tietenkin kätevää koska tätä spesifisyyttä ei ole määritelty ja näyttääkin että kun IDisti laskee näitä niin maali määritetään vaan tilanteen mukaan. Eli vaikka väitetään että CSI vaan jotenkin ilmentyy niin laskentatapa kuitenkin lähtee siitä että ensin oletetaan onko kohde suunniteltu vai ei ja sitten todennäköisyyslaskut rakennetaan after the fact tämän ympärille ja tässä keskeisin osio on nimenomaan spesifisyyden ja funktion huono ja epätäsmällinen määrittely. Funktio on heille intuitiivinen konsepti, ei jokin joka voidaan objektiivisesti mitata. Mikä on tietenkin kiehtovaa koska niin kauan kuin jotain tapahtuu todellisuudessa – kuten käy aina kun atomi liikahtaa ja molekyyli reagoi toisen kanssa – voidaan sanoa että se on funktio. Ja tässä ei sitten tarvitse ID:n kohdalla edes miettiä onko tämä funktio täydellistä.

Esimerkiksi itse näen että on lukuisia syitä katsoa että intronit ovat enimmäkseen ei-funktionaalisia. ;
1: Intronien määrä ja suhdeluku eri eläimillä ei ole vakio tai pysyvä.
2: Intronijaksojen muutosnopeudet – mitattava asia – ovat suoraan sidottavissa neutraaliteorian populaatiogeneettisiin kaavoihin jotka mittaavat neutraalia muutostahtia ja fiksoitumista neutraalin ajautumisen kautta. Geneettinen ajautuminen selittää niiden muutokset. Tätä tukee sekin että introneihin tunkee erilaisia transposoneita ja muita jotka viittavat siihen että luonnonvalinta ei karsi mitenkään näitä mukaan putkahtaneita muutoksia.
3: Monet eliöt ovat menettäneet introneita. Tutkijat myös rutiininomaisestu tuottavat intronittomia versioita eukaryoottien geeneistä ja liittävät niitä genomiin. Geenimanipuloinnissa ja muussa käytetyt geenit toimivat aivan normaalisti.
4: Hiivasta on evoluution ja tutkijoiden toimesta poistettu miltei kaikki intronit ja tällä ei ole mitään vaikutusta toimintaan. Itse asiassa jos mietitään ei-proteiininkoodaamiseen liittyviä proteiineja niin vain hyvin pienessä murto-osassa sille on löydetty jotain vaikutuksia. Valtavat määrät poistoja eivät kuitenkaan näy mitenkään toiminnassa joten on vaikeaa selittää miten ne olisivat funktionaalisia. Jos niillä olisi edes minimaalinen vaikutus voisi monien monien tuhansien intronien poistamisten yhteisvaikutusten näkyvän. Etenkin kun tässä poistuu aika iso määrä kokonaisDNA:sta. ; Intronien poisto ei ole heikkoa evidenssiä koska se sitoutuu suoraan adaptaatiomääritteeseen ja siihen liittyviin korrelaatteihin. Joku voisi aina sanoa että yksittäisessä intronissa voisi olla jokin hyvin pieni ja vaikeasti havaittava vaikutus. Mutta jos niitä voidaan poistaa jättimääriä ilman että efektiä voidaan huomata olisi niiden yhteisvaikutuksenkin oltava havaittavissa olevan pieni. Tämä on aika vahva todiste sille että joko mitään funktiota ei ole tai sitten se on niin mitätöntä että siitä ei oikeastaan edes voida relevantilla tavalla puhua. Ja vaikka olisikin ei tätä tiedettäisi vaikka tässä nyt on annettu testi jossa se voisi osoittaa tilanteen toisenlaiseksi. ; Intronien poisto voisi falsifioida väitteen funktiottomuudesta joten testi korroboroi funktiottomuutta mutta ei sen sijaan korroboroi mitenkään sitä että jokin funktio olisi.

Intronien funktionaalisuuden selitykset ovatkin ad hoc -selityksiä jotka ovat hyvin samantapaisia kuin pahan ongelman kritiikit. Ne eivät itse asiassa osoita että vasta-argumentit ovat väärässä eivätkä rakenna ennusteita siitä miten maailma on. Vaan ne suojautuvat kritiikiltä epämääräistämällä asioita. Käsiä heiluttamalla päästään aina livahtamaan kritiikiltä. Valitettavasti tämä ei riitä perustelemaan miksi asiat ovat totta vaan pikemminkin miksi ollaan sitä mieltä kuin ollaan tosiasioista huolimatta. Tämä on ad hoc -puolustusrakenteiden perusolemus. Tilke DNA:kin on siis spesifiä koska se oletetaan maaliksi ja sitten leikitään Hoylen fallacya ja vaaditaan että vastapuoli falsifioi funktionaalisuuden joka on ad hoc -selityksin muutettu falsifioimattomissa olevaksi..

Viitteet:
Esko Valtaoja, ”Kotona maailmankaikkeudessa” (2006)
Esko Valtaoja, ”Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen” (2007)
Älykkään suunnitelman idea, ”Selän suunnittelusta”
Kupuramiekka, ”Hermoon ottaminen” 
Tryden, Thomson & White ”How much of protein sequence space has been explored by life on Earth?” (2008)
The Skeptical Zone, ”Journal club – Protein Space. Big, isn’t it?”
Hooks, Delneri & Griffiths-Jones, ”Intron Evolution in Saccharomycetaceae” (2014)
Sandwalk, ”Are introns mostly junk?” 

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Lepakot eivät räjähdä

Matti Putkonen nosti vuonna 2016 esiin, että lepakot räjähtävät. Iltalehdet ja muut revittelivät otsikoita siitä miten Putkonen osaa yhdessä ja vain yhdessä kommentissa olla huolissaan metsän öttiäisistä. Tuulovoimalat räjäyttävät hänen mielestään lepakoita ilmanpaineella. Tämä on ilmiselvästi dramaattinen ja mielenkiintoa herättävä liioittelu. Ja täysin arkijärjen vastainen. Siksi YLE esimerkiksi nosti esiin sen miten tämänlainen aihe on poliittinen rapalan viehe jolla saadaan troolattua journalisteja. Mikä on varmasti aika hyvä huomio. Putkonen itsekin vihjaili tässä yhteydessä siihen että tempussa oli niinsanotun retorisen tempun makua. Joku epäkorrektimman kielen ystävä saattaisi sanoa että tässä on kysymys niinsanotusta huomiohuoraamisesta tai klikkijournalismista. Mikä aivan varmasti onkin totta. Tästä tehtiin fingerporistrippikin.

Päättävätkö rationaaliset ihmiset mielipiteensä fingerpori -stripeillä? Minä luonnollisesti päätän. Mutta jotkut ovat erimielisiä. Ja heitä miellyttääkseni on huomioitava, että retorinen temppu on retorinen temppu. Ja siitä kiehtova, että se toimii vapausasteisesti asioiden totuudellisuuden kanssa. Itse asiassa jopa propagandajulkaisuissa on hyvä ohje siihen että sisällön ei pitäisi olla läpeensä valehtelua. Joten päästään siihen peruskysymykseen siitä räjähtävätkö lepakot.

Tutustuin aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Ja lyhyesti. Eivät räjähdä. Vastaus annettu. Voit nyt laittaa internetin kiinni ja mennä leikkimään lastesi kanssa.

Mutta asia on kuitenkin tavallaan kiinnostava. Minusta oli kiehtovaa huomata miten varsin pitkään lepakonrähähdysasia ei ollut kovin tärkeä. Siitä on kuitenkin pikkuhiljaa tullut arvovaltakysymys perussuomalaisille. Ja tässä yhteydessä vastaan tuli se, että usein viitattiin New Scientistiin. Ja tässä oli vahvasit sellainen maku että kommentoija oli käyttänyt ns. argumenttipankkia eli mallivastauksia joita ei sitten mieti kun copy-paste on kivempaa.

Viite voi kuitenkin olla hyvä, eli totuus ei riipu luovasta panoksesta ja kommentin kirjoittajan älykkyydestä. Ja New Scientististä todella löytyykin juttu jossa lepakoiden kerrotaan hajoavan barotrauman yhteydessä. Tässä käytetään otsikkoa myöten aika dramaattista muotoilua jossa turbiinit saavat lepakoiden keuhkot räjähtämään.

New Scientist ei ole vertaisarvioitu lehti. Mutta se ei ole mikään typerehtivä lehtikään. Juttu on itse asiassa informatiivinen ja hyvä. Vielä parempaa on se, että New Scientist viittaa tiettyyn tutkimukseen. Ja jos katsoo netistä ei ole vaikeaa löytää barotraumata ulkomaalaisiakin sivuja joissa puhutaan lepakoiden keuhkoista. Ja ne kaikki viittaavat tähän samaan tutkimukseen. Jostain syystä tätä ei oltu laitettu mallivastaukseen.

Mutta luin tämän tutkimuksen. Koska on kätevämpää lukea jotain jossa ei tarvitse luoda kiinnostusta lietsovia otsikoita jostain räjähdyksestä. Olen niitä joista on oleellista sanoa että lepakot eivät räjähdä vaan niiden keuhkoihin tulee repeämiä. Tälläinen vähentää minusta väärinkäsityksiä. Tutkimus on tehty 2008.

Katsomani mukaan tutkimuksessa ei ole sinänsä mitään vikaa tai ongelmaa. Karkeasti ja lyhyesti tutkimuksessa on kysymys siitä että tuulivoimaloiden lähellä on havaittu lintujen kuolemia ja lepakoiden kuolemia. Tässä oli ihmetelty lepakoiden runsasta määrää ottaen huomioon että lepakoiden kaikuluotaus havaitsee tutkimusten mukaan liikkuvia kohteita paremmin kuin paikallaanpysyviä kohteita. Tässä esitetään että barotrauma saattaisi aikaansaada lepakoiden kuoleman koska se laskisi nopeasti ilmanpainetta turbiinien lähellä. Tämä aikaansaisi vammoja herkkiin ja ohuisiin kudoksiin kuten keuhkoihin. Tutkimuksessa löytyikin paljon verenvuotoa joka on yhteensopiva tämän näkemyksen kanssa. Selitys ei tutkimuksen mukaan olisi yhtä sopiva linnuille koska lepakot ovat erityisen hauraita. Lepakoilla on omanlaisensa hengitysjärjestelmä ja ne ovat muutenkin hentoisempia.

Tämä lepakoiden hentoisuus on kyllä hyvin selvä asia. Esimerkiksi minulla on vampyyrilepakon luuranko. Ja kun sitä katselee niin se lepakon rankakin on todella todella ohutta. Selvästi tämänlaiset ovat hyvin hauraita ulkoiselle damagelle.

Tässä tutkimuksessa on perustana se, että (1) lepakkokuolemia on joten ilmiö kaipaa selitystä (2) ilmiölle on annettu mekanistinen fysiikkaperustainen vastaus (3) ja todisteet ovat yhteensopivia siihen mitä voi odottaa jos teoria on tosi. Tämä on se yksi tutkimus johon kaikki viittaavat. Olipa viittajana sitten vaikka Science Daily, niin tämä 2008 tutkimus on se johon viitataan. Itse asiassa samaa tutkimusta voi kaivaa esiin monestakin paikasta netissä. Mutta asia on siis taputeltu ja voidaan muuttaa mieltämme ja lähteä kotiin?

En haluaisi spoilata mutta ei. Onko muitakin tutkimuksia? On. Ja kävin läpi kaikki ne joita löysin. Ja tämä kokonaisuus alkaa puhumaan omaa kieltään. Ensinnäkin barotrauman ongelmana on se, että tutkijat eivät suinkaan havainneet ja suoraan videokuvanneet lepakkokuolemia joissa lepakko kuolee osumaatta turbiinin siipiin. Ruumiista oli löydetty keuhkojen verenvuotoa kuten voi odottaa. Mutta tämä ei käsitellyt vaihtoehtoisia selityksiä lepakkokuolemille.

Vuonna 2011 tutkimusta jatkettiin aika ison tutkimusryhmän voimin. Ja tässä selvisi että suurimmassa osassa lepakkojen kuolemia oli luunmurtumia jotka viittaavat muuhun kuin barotraumaan. Toisaalta jos barotrauma aikaansaisi vammoja, niillä olisi vaikeaa selittää löydettyjä ruumiita koska keuhkon vammauttanut ei kuole välittömästi eikä välttämättä ole löydettävissä tuuliturbiinien läheltä. Tosin monella löydetyllä kuolleella lepakolla oli hajonneet tärykalvot, joka vihjaa että paineenvaihtelujakin on tullut mukana. Tutkimuksen perushenki on että monesti on hyvin vaikeaa erottaa onko kuolema paineenvaihtelusta vai suorasta iskusta. Ja että ehkä niitä tapahtuu jopa samanaikaisesti.
Vuonna 2012 tehtiin lisätutkimusta jossa vertailtiin barotraumaterapiaa suoraan fyysiseen kontaktiin. Ja tässä havaittiin että barotrauma ei oikeastaan toimi selityksenä kuin korkeintaan jossain marginaalisissa tapauksissa. Tämä on tietenkin ymmärrettävä asia. Koska juuri sen vuoksi että lepakot ovat niin hauraita keuhkoineen tarkoittaa sitä, että niille tulee vastaavia keukovammoja myös muissa onnettomuuksissa. Tämänlainen ajatus on tietenkin hyvä muistutus vaikka itselleni jolta murtui kerran miekkailussa kylkiluu. Sellainenkin voisi aikaansaada keuhkovamman.

Vuonna 2012 Naturessakin puhuttiin tästä aiheesta ja siinä nousi erityisen vahvasti esiin se, että barotrauma on heikko hypoteesi joka ei toimi selityksenä ollenkaan samalla tavalla kuin ihan suora turbiineihin törmääminen.

Vuonna 2013 energiavirasto teki aiheesta ihan kiinnostavia yhteenvedon. Tässä korostui esimerkiksi se, että esimerkiksi kun tuuliturbiinien paine-eroja mitataan, eli katsotaan minkälaisia paine-eroja ne tuottavat. Niin ne eivät yksinkertaisesti ole niin vahvoja että ne aikaansaisivat kovinkaan merkittäviä vammoja. Siksi barotrauma on aika heikko selitys ilmiölle.

Itse asiassa lepakoiden alttius tuulivoimaloille onkin ymmärrettävä. On tavallaan väärä tulkinta nostaa esiin sitä, että lepakoiden kaikuluotain toimii paremmin liikkuvissa kohteissa. Sillä sillä on myös vaikutusetäisyys. Tuuliturbiinit ovat suuria ja siksi niiden pyöriminen saattaa näyttää rauhalliselta. Mutta niiden siipien kärjet kulkevat hirveän pitkiä matkoja. Ja nopeus on vahingoittavuutta. Itse asiassa tuuliturbiinien pyöriminen on helposti niin nopeaa että lepakko saa sen kaikuluotaukseensa vain 0,2 sekuntia ennen impaktia. Ja ilmassa on sellainen jännittävä piirre, että jos juoksusta pysähtyessä maalla on hankaluuksia inertian kanssa niin voimme kuitenkin ottaa aika vankkaa tukea esimerkiksi maasta ja näin kiihtyvyydet saadaan pysähtymään. Ilmassa melko rivakkaasti lentelevät lepakot ovat tietenkin aikamoisissa jarrutusvaikeuksissa. Tämän jutun tärkein sisältö on tietenkin se, että kaikki ylläolevat jutut ovat itse asiassa vuosia vanhempia kuin se Putkosen lausunto. Putkonen on siis lukutaidoton idiootti. Kuin ovat myös hänen faninsa jotka saattavat selittää Uudessa suomessa viikko sitten miten siinä osataan heittää pari lausetta ja copy paste siitä 2008 vuoden tutkimuksesta. Koko perussuomalaisto edistyy asian kanssa hitaammin kuin minä yksinäni. Vaaditaan argumenttipankista vinoiluja ja vuosi aikaa niin että edistys saadaan siitä että osataan avata se itse persujen viittaama artikkeli ja klikata sitten googlehakuun siinä viitattu tutkimus.

Noiden ihmisten tiedonetsintä ja tieteellinen lukutaito on heikolla kun 2020 tammikuussa pitää puolustaa oman puoluekaverin esittämää heittoa joka on ollut vanhentunutta tiedettä jo vuosia ennen kuin hän on sen ääneen sanonut. Tämä on tärkein asia. Minä voitan, te ootte tyhmii. Lälläslää. Te luulette jauhottavanne libejä mutta teillä on vaan räjähtäviöä lepakoita tapulissa!

Tai oikeastaan ei. Tärkein asia on oikeastaan se, että tämä opettaa tärkeän ajatuksen siitä miksi tiede ei ole vain sitä että tehdään yksi tutkimus ja sitten asiat tiedetään. Tiede on prosessi jossa tärkeintä on edistyvyys. Tässä saattaa törmätä esimerkiksi siihen että hyvillä tieteenaloilla tiedon puoliintumisaika voi olla viisi vuotta. Eli viiden vuoden jälkeen alalla puolet tiedosta vaativat korjaamista tai täsmentämistä. Tässäkin on koko ajan saatu lisää tietoa eikä takana sinänsä ole pseudotiede tai edes huonosti tehty tutkimus. Kaikki tässä mukana olevat tutkimukset on tehty sellaisella tasolla että ne tyydyttivät minun kriteerini.

Tärkein asia on kuitenkin se, että lepakoita kuolee, olisi selitys mikä tahansa. Kiehtovaa on se, että tässä on ilmiö joka tavallaan vaatii selitystä. Ja se selitys vaan on se että takana ei olekaan mikään lepakoiden räjähtäminen. Ne kuolevat silti.

Viitteet:
Iltalehti, ”Perussuomalaiset huolissaan: Lepakot räjähtelevät” 
YLE, ”Politiikan ABC: Räjähtelevät lepakot oli erinomainen "rapalan viehe", "Mä heitin sen sinne toimittajamereen ja hups, tarttui!"” 
Fingerpori, ”Don Quijote” 
New Scientist, ”Wind turbines make bat lungs explode” 
Science Daily, ”Why Wind Turbines Can Mean Death For Bats” 
Telegraph, ”Wind turbines may be killing bats by ‘exploding’ their lungs”” 
Ed Yong, ”Holy haemorrhage Batman! Wind turbines burst bat lungs”  
Baerwald, D'Amours, Klug & Barclay, ”Barotrauma is a significant cause of bat fatalities at wind turbines.” (2008)
”Investigating the causes of death for wind turbine-associated bat fatalities” (2011) 
Rollins, Meyerholz & Johnson, ”A Forensic Investigation Into the Etiology of Bat Mortality at a Wind Farm: Barotrauma or Traumatic Injury?” (2012) 
Nature, ”Bat deaths from wind turbine blades” (2012)
NREL, ”NREL Study Finds Barotrauma Not Guilty” (2013) 
Jouni Aro, ”Lepakot kuolevat barotraumaan” (8.1.2020) 
Ryan & Barclay, ”Causes of Bat Fatalities at Wind Turbines: Hypotheses and Predictions” (2009)