Luotammehan ihmisiinkin...

Luin pienen jutun tekoälystä. Siinä korostettiin sitä miten tekoälyn kanssa kyetään tekemään nykyään paljon ihmeellisiä asioita. Meillä on itseajavia autoja ja päätelmiä tekeviä algoritmeja. Näiden ongelmana on se, että koodarit itse eivät tiedä mitä ja miten ohjelmat tekevät näitä päätelmiä. Jutussa MIT:n tutkija onkin huolissaan siitä, että tehokkaaksi havaitut ohjelmat päättävät hyvin suuresta määrästä elämästämme. Algoritmeilla on hirvittävästi valtaa. Mutta samalla ne ovat usein sellaisia että kukaan, ei edes niiden keksijä, tiedä miten ne tarkalleen ottaen toimivat. ; Kun teknologia kehittyy olemme hyvinkin pian vaiheessa jossa tekoälyn soveltaminen on pelkän luottamuksen varassa oleva uskon hyppy.

Teksti jopa esittää että onkin täysin mahdollista että oppiminen ja älykkyys vaativat sitä, että vain osa prosesseista on kuvattavissa ja mallinnettavissa perinteisellä tieteen ja logiikan käsittelytavoilla. Ja että tässä ei ole mitään yliluonnollista.

Tämä ei tietenkään ole mitään kovin uutta. Evoluutioalgoritmejen parissa on jo kohtuu kauan tuotettu innovaatioita joista tiedetään että ne toimivat mutta koodarit eivät välttämättä osaa selittää niiden toimintaperiaatetta ärsykkeestä toimintaan vaan ainoastaan sen tavan jolla ne oppivat. Samoin hahmontunnistukseen on usein liittynyt sitä että ei ole kuvattu maalia vaan on annettu paljon esimerkkejä maaleista. Hahmontunnistus onkin kehittynyt paljon.

Tässä mielessä onkin mielenkiintoista miten ”musta laatikko” -käsite tuleekin esiin tekoälyn puolelta. Sillä ”musta laatikko” -ajatus on tuttu mielenfilosofian puolelta. Mielenfilosofiassa mentaalisia tai kognitiivisia prosesseja on perinteisesti pidetty sisäisinä ilmiöinä, ja niiden on tavallisesti ajateltu toteutuvan aivoissa. Tietoisuuden kohdalla asiaa on lähestytty subjektiivisena, sisäisenä ja yksilökeskeisenä. Tähän syynä on osittain historia. René Descartesista lähtien mieli ja ruumis on erotettu. Kartesiolaisen dualismin mukaan ruumis on mekanistinen koneisto ja mieli ruumiista erillinen substanssi joka ajattelee ja ohjaa ruumiin toimintaa. Mieli ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa mutta erillisiä.

Francisco Varela, Evan Thomson ja Eleanor Roschin ”The Embodied Mind” (1991), jossa he ovat esittäneet enaktivismin kognitiotieteen haarana. Tämän mukaan maailma ei ole valmis, objektiivinen ympäristö, vaan kukin eliö luo ja määrittää (enact) oman toimintansa kautta itselleen merkityksellisen ympäristön. Tämä poikkeaa perinteisestä kognitivistisesta viitekehyksestä, jonka mukaan kognitio on ympäristöstä saatavan informaation prosessointia ja symbolisten representaatioiden manipulointia.

Tässä mallissa naturalistit ovat usein korostaneet aistinelimiä passiivisina ja mekaanisina reseptoreina, jotka tuottavat reaktioita tietynlaisiin ärsykkeisiin. Sisäisyys on usein jätetty selittämättä tai vastaavasti se on ohjattu jonkinlaiseen ”tavallaan sielunkorvikkeeseen” kuten kvalioihin. Tätä kautta tietoisuuden kokeminen on jäänyt ”mustaksi laatikoksi”. Tässä kohden onkin kiinnostavaa viitata enaktivismiin. Sillä siinä on sen tyylistä henkeä joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan suhdettamme tekoälyjen ”mustiin laatikoihin”. Tämän näkökulman kautta tilanne säilyy mutta muuttaa muotoaan ; Kysymys alleviivaa enemmänkin sitä että tietyllä tavalla sanoen itse oppiminen tuottaa aina yksilöitä. Ja tekoäly on tässä mielessä hyvinkin samanlainen kuin ihminen.

Enaktivismissa kognitio on ruumiillista toimintaa ympäristössä; Kognitio on ruumiillista ja jossain kontekstissa. Kognitio ei rajoitu vain aivoihin eikä perustu sisäisten representaatioiden manipulointiin, vaan kognition perustana on sensorimotorinen toiminta, jonka myötä eliö luo maailmasta merkityksellisen toimintaympäristön. Tässä mallissa aivot – ja pienessä määrin myös aistinelimien reagointitavat - ovat jossain määrin plastisia. Korostaessaan kognition ruumiillisuutta enaktivismi käsittelee aiheita jotka on perinteisesti jätetty filosofeille, ennen kaikkea fenomenologeille. ; Siksi ei ole ihme että Varela onkin korostanut esimerkiksi Merlaeu-Pontyn filosofiasta tuttuja ajatuksia.

Maturanan ja Varelan mukaan mielemme on systeemi, ns. autopoieettinen organisaatio. Tällä he tarkoittavat kehämäistä, itseensä-viittaavaa organisaatiota eli systeemin kykyä tuottaa ja ylläpitää itseään. Systeemi voi tätä kautta muodostaa itse oman identiteettinsä. Se tuottaa ja modifioi komponenttejaan. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka mukaan havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa; Meillä ei vain ole silmiä, vaan liikutamme niitä ja suuntaamme huomiota. Nämä liittyvät asioihin joista jotkin opimme käteviksi tai epäkäytännöllisiksi kokemuksesta, emme syntyjämme. Havainnoinnin elimistössä on rakenteen lisäksi ”käyttöjärjestelmä”. Opimme käyttämään silmiämme ja tulkitsemaan niiden antamia ärsykkeitä kokemuksella; Näistä moni toki automatisoituu niin että emme edes tiedosta että teemme sitä. (Hieman kuin lukemaan oppiessa. Se on työläs opeteltava taito mutta näin aikuisena ja aika paljon lukevana se on ainakin itselleni jotain aika passiivista joka vain tapahtuu.) Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa enaktivismin yksi tärkein seuraus on se, että kvaliat ovat illuusioita ; Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tässä mielessä peruskysymys voidaankin hieman uudelleenmuotoilla. Tekoälyjen kohdalla tiedämme ne tehokkaiksi mutta emme tiedä miten ne toimivat. Tätä kautta niihin luottaminen ei ole täysin tyhjän päälle hyppäämistä. Ja luotammehan ihmisiinkin..

Miten hyvin? (Ja muita hyviä mutta vääriä kysymyksiä.)

Kun puhutaan tekoälystä, monilla tuntuu juolahtavan mieleen etenkin shakkia pelaavat tietokoneet, jotka pärjäävät shakkimestareillekin. Tämä tuntuu monista melko vakuuttavalta, koska shakki on leimallisesti älyllistä. Ja koska laskentatehon voimin saadaan aikaan mutkikkaita pelejä, voisi ajatella että muiden, kilpailevien mallien, olisi myöskin pärjättävä hyvin shakissa. Näin päästään helposti siihen että jos joku ilmoittaa vaikkapa toisenlaisesta mielen teoriasta, että monille tulisi mieleen kysyä että "miten hyvin se pärjää shakissa?" Kognitiotieteen piirissä kohdataan hyvin usein tämäntyyppisiin "miten hyvin?" -kysymyksiin. Hyvin usein niihin vaikeita vastata. Syitä tähän on useita.
1: Huonosti shakkia pelaava malli voi itse asiassa monestakin syystä simuloida ihmisen tietoisuutta paremmin. Puhtaaseen kombinaatioiden läpikäymiseen perustuvaa strategiaa on hiottu kauan, ja se on tässä mielessä hioutunut. Sen sijaan uudet mallit alkavat usein yksinkertaisemmin ; Jos nykymallin shakkiohjelmat pyörisivät taskulaskimilla, eivät tulokset olisi yhtä merkittäviä.
2: Vaikka uusi systeemi pelaisi shakkia paremmin kuin nykyiset mallit - ja paremmin kuin ihminen - se ei välttämättä kuvaa kovinkaan paljoa älykkyyttä. Nykyajan tietokoneethan laskevat "nopeammin, tarkemmin ja virheettömämmin kuin 10 kassaneitiä". Ennen matematiikkaa pidettiin älykkyyden ominaispiirteenä ja hienoutena, mutta nykyisin tätä pidetään lähinnä mekaanisena ja jonain joka ei itse asiassa kovinkaan hyvin kuvaa ihmisen ajattelua.

Voidaankin sanoa että kognitiotiede on oikein malliesimerkki siitä, miten älykkyyden määritelmä on (1) paitsi jotain, johon saatuja tuloksia vertaillaan, (2) myös jotain joka muuttuu tulosten mukana. Tässä mielessä kognitiotiede onkin sävyltään varsin "quinelainen". Tulokset muuttavat joskus älykkyyden määritelmää, ja joskus älykkyyden määritelmä on se joka värittää tulokset. On katsottava kokonaisuutta jotta voidaan sanoa kumpi on oikea ratkaisu. Näin älykkyydessä käytetään apuna esimerkiksi psykologiaa ; Se nimittäin näyttää miten ihmisen älykkyys ilmenee, mitkä ovat sille ominaisia piirteitä.

Kun shakinpelaajat ovat fiksuja!

Toki tässäkin on riskinä se, että aletaankin tutkimaan ihmisenkaltaisuutta. Esimerkiksi Turingin testi - koe jossa algoritmi määritetään älykkääksi jos sen kanssa voidaan keskustella ilman että ihminen tunnistaa sen algoritmiksi - voidaan nähdä älykkyyden sijasta inhimillisyyden simuloimisena. Tai kommunikaation simuloimisena, jolloin ei välttämättä kuvatakaan koko älykkyyttä vaan jotain siinä olevaa pientä - kenties tärkeää osasta mutta silti pientä - fragmenttia.

Inhimillisyyteen keskittyminen johtunee ainakin osittain siitä, että eläinten älykkyydestä ollaan hyvin montaa mieltä. Hyvin usea pitää eläimiä älykkäinä. Osa korostaa niiden tietoisuuden olevan alkeellisella tasolla. Ja muutamasta ne ovat miltei pelkästään "refleksikoneita" joihin voidaan liittää kenties tuska, mutta ei tietoisuutta. (Descartes esitti että eläinten tuskan ulvaisut ovat vain ikään kuin ääniä joita kone päästää mennessään rikki. Tästä on sentään edetty.) Toinen merkittävä ongelma aiheessa on tietysti antropomorfismin riskit. Näiltä kanteilta on perusteltua nojata siihen mikä varmasti tiedetään älykkääksi ja josta saadut havainnot eivät ole omien samastumissubjektioiden värittämää.

Käsitteiden löytäminen ja tunnistaminen.

Itse asiassa tässä kohden voisi olla hyvä huomata, miten älykkyyden määritelmän etsiminen auttaa kognitiotieteeseen liittyvien asioiden miettimisessä.

Tiedonhankinta ja oppiminen tapahtuvat usein määritelmien kautta ; Ne ovat käteviä, koska niissä ongelma -avaruudesta määritellään irti erilaisia kokonaisuuksia. Looginen päättely itse asiassa vaatiikin käsitteiden käyttöä, koska totuuslause voidaan arvioida vain jos määritelmät tunnetaan. (Samoin empiriassa täytyy jotenkin rajata sitä, mikä on tutkittava ilmiö, ja mitä odotetaan jonkun taustateorian kautta ; Epäonnistuminen odotuksesta on se joka johtaa näkemysten korjauspakkoon..) Määritelmien kohdalla filosofiassa tavallinen jako on ollut niin että on olemassa määritelmä, jonka kuvaus on joukko attribuutteja. Kaikki attribuutit eivät ole yhtä tärkeitä. Osa niistä erottaa käsiteltävän määritelmän toisista, muutoin samankaltaisista käsitteistä. Nämä erottavat attribuutit ovat tärkeytensä vuoksi kriteerejä.

Psykologiassa asiaa on tutkittu melkoisen paljon. Esimerkiksi Roschin tutkimukset näyttivät, että ihmisillä niinkin yksinkertaiset käsitteet kuin "kuppi" ei ole mikään homogeeninen asia. Kun ihmisiä käsketään piirtämään tai kuvailemaan kuppi, on toki olemassa ydin jossa kaikki ovat samaa mieltä. Mutta "kuppi" voidaan kuitenkin jakaa rajatapauksiin joista ollaan hyvinkin erimielisiä. Tässä mielessä määritelmät ovat hieman henkilökohtaisia mutta eivät kuitenkaan täysin subjektiivisia. Lisäksi määritelmät muodostavat ihmisten mielessä erilaisia hierarkioita, jotka ovat "melko hyvin jaettuja" ; Esimerkiksi peruskäsitteenä voi olla "tuoli", ja "nojatuoli" tai "jakkara" katsotaan tämän pääryhmän erikoistapaukseksi. Nämä hierarkiat eivät keikahda, eli "nojatuolia" ei aleta pitämään pääryhmänä.

Onkin ajateltu että ihmsillä on mielessään skeema joka rakentuu kokemuksella hankituista yksittäistapauksien ympärille. Hän on nähnyt jotain joka on kerrottu kupiksi, joten tässä määritelmä on sidottu johonkin. Tästä ihminen sitten mallintaa analogisesti arvaten kokemastaan eteenpäin niin että käsite koskee muitakin asioita kuin juuri sitä yhtä tiettyä kuppia.

Ihmisen priorisointikyky on se, joka nostaa hänet ainakin toistaiseksi tässä asiassa "tietokoneen yläpuolelle". Kysymys on tavallaan siitä että tunnistetaan olennaisia attribuutteja. Sekä se, että valitaan niistä olennaiset kriteereiksi. Kaikki muu logiikassa oleva sujuu tietokoneohjelmilta itse asiassa hyvin. Kun esillä on jo valitut attribuuttijoukot, joissa on rajatapauksia varten eroteltu kriteeritkin, tietokoneet pystyvät ratkomaan asioita.

Tämänlainen määrittely on kuitenkin siitä hankalaa, että tämä on tavallaan pelkkää kielioppia. Tälle tasolle jääminen filosofisessa keskustelussa olisi itse asiassa turmiollista. Se latistaisi pelin määritelmävaltapeliksi, jossa ytimessä olisi sanasisältö kieliopillisena kysymyksenä. Määritelmä muuttuisi dogmaattiseksi väitteeksi, joka ei mahdollistaisi sitä että määritelmän täsmentyminen toisi meille itse asiassa parantunutta tietoa asiasta. - Kuten esimerkiksi tietokoneiden laskentakyky näytti, joskus on ihan oikeasti perusteltua hiivata tekninen määritelmä syrjään epäonnistuneena.

Puluja pelaamassa shakkia?

Tekoälyn älykkyys on ainakin toistaiseksi jäänyt loogikko-pilkunviilaaja-grammarnazin tasolle. Onkin ironista, miten Bertrand Russell näyttää miten ihminen eroaa kovasti tietokoneista. Hän on nimittäin lausunut "Kun aivoni olivat parhaimmillaan, olin matemaatikko. Kun niiden suorituskyky alkoi heiketä, siirryin filosofiaan. Nykyisin olen politiikassa." Nykyajan algoritmeille matematiikka on helppoa, filosofia haastavaa ja politiikka mahdotonta. Siksi onkin hyvä huomata vähintään se, että hyvä ihmisen tietoisuuden kriteeri ei ole se, mikä on ihmiselle vaikeaa ja mikä vaatii ihmiseltä paljon harjoittelua. (Siitä huolimatta, että ne ovat vain ihmisille olennaisia.)

Esittäisin että jos lähestytään sitä, mikä on ihmiselle helppoa sen sijaan että katsottaisiin mikä on ihmiselle olennaista, saataisiin yleisempiä käsityksiä siitä mikä on älykkyys. Ja tässä mukaan saadaan eläimet. Koska psykologia on ollut kognitiotieteen piirissä kullanarvoista, on likimain selvää että etologiakin tarjoaa vähintään "hemmetin hyviä" välineitä.

---

Kirjoittaja, vaikka viettikin nuoruuttaan shakkikerhossa ja harjaantui kivisen polun kautta kohtuullisen hyväksi pelaajaksi, on sittemmin taantunut. Tuo työkaverin koirakin päihittänee hänet shakissa. Tämä ei estä häntä kokemasta snobistisia ylemmyydentunteita nimenomaan älykkyydestään..