Jumala koetaan niinkun se on

Olen muutaman kerran aikaisemmin kirjoittanut siitä miten teologien abstrakti alkusyyjumala on hyvin kaukana siitä Jumalasta joka on havaittu sellaiseksi että ihmiset rupeavat edes harkitsemaan palvomisen ja uskomisen kaltaisia konsepteja siihen liittyen. ; Karkeasti ottaen voidaankin sanoa että on olemassa abstrakti transsendentti teologien Jumala ja sitten toisaalta hyvin antropomorfistinen ja antroposentrinen immanentti uskovaisten Jumala. Ja näiden kahden välillä on vaikeaa nähdä oikeastaan mitään kytköstä. Jumalanäkemykset ovat keskenään niin erilaiset että niitä voidaan pitää keskenään ristiriidassa. (On pakko uskoa toiseen ja vain toiseen näistä päätyypeistä. Transsendentin ja immanentin kohdalla on käytännössä pakko valita jompi kumpi.)

Immanentti Jumala on ollut maineeltaan jotenkin rahvaanomainen. Sitä on pidetty jotenkin halpana ja huonona jumaluustyyppinä ja vähemmän eleganttina kuin etäisempää alkusyyjumalaa. Immanenttia jumalaa tutkivat enimmäkseen antropologiasta ja psykologiasta kiinnostuneet uskonnon tutkijat. Klassisessa teologiassa asiaa taas on lähestytty lähinnä määrittelemällä premissejä tarkoitushakuisesti siten että kun johtopäätös tiedetään, niin voidaan se mielessä valita sopivat alkuoletukset. Juopa on ollut melko suuri - joskin uskon että se on kapenemassa. - Esimerkiksi Pascal Boyer on valitellutkin kirjansa "Ja ihminen loi Jumalat" alussa että teologit ovat yleisesti ottaen suhtautuneet paikoin yllättävänkin halveksuvasti psykologis-sosiologiseen lähtökohtaan jos se on pitänyt sisällään tutkimusta teoretisoinnin sijasta. (Postmoderni teoretisointi on ollut hyväksyttävämpää kuin aivotutkimuspohjainen lähestyminen.)

Psykologinen lähtökohta on monista peräti aivan mahdoton lähtökohta koska se ei tutki Jumalaa. Ja lisäksi kun uskonnoille tarjotaan selitystä moni näyttää katsovan että psykologiset syyt selittävät vain muita uskontoja kuin hänen omaansa. Esimerkiksi antropologinen näkökulma nähdään osan mielessä tutkimusohjelmana joka selittää miksi kaikki eivät ole kristittyjä vaan uskovat hölmöihin pakanallisiin ja epäuskottaviin Jumaliin. Psykologia nähdäänkin jotenkin ateistisena, jonain jolla Jumalan ihmeenomaisuus kielletään muka jo perusoletuksissa.

Itse pidän tätä oppialaa kuitenkin ensisijassa agnostisena. Se kertoo esimerkiksi millä (loogisin, sosiaalisin...) ehdoin ihmiset ovat taipuvaisia uskomaan tai epäuskomaan.

Aihetta kuitenkin tutkitaan melko paljon joten tämä ei ole olennaisesti rajoitettu tutkimusohjelma. "Epiphenom" -blogissa lähestyttiin esimerkiksi tutkimusta joka lähestyi ihmisten uskonkokemusta ottaen huomioon sen, että ihmisillä on tapana "ylihavaita" merkkejä esimerkiksi eläimistä ja pedoista. "Human beings are inclined to see spirits and supernatural beings behind random acts of nature. Because spotting people (or animals) who are actively doing things in our environment is critical to survival, we've evolved to be super-sensitive to any evidence of them. It's said that we humans have a Hyperactive Agency Detector (HAD). Now, for obvious reasons it's frequently assumed that HAD has something to do with why so many people believe in supernatural beings." Tämä viittaa siihen että me kaikki antropomorfistamme ympäristöämme. Tätä piirrettä voisi pitää jopa jonkinlaisen homo religiosus -argumentin ytimessä. Eli että me kaikki olemme taipuvaisia ajattelemaan inhimillistävästi. Minäkin tunnustan juttelevani koirille - ja porsaille - ja kiroilevani tietokoneelle.

Tässä olennaista on kuitenkin se, että ihmisissä on tässä kohden suurta ja voimakasta vaihtelua. "Most people don't follow the gaze nearly so strongly in this circumstance. But some people do, and these people were also more likely to attribute human-like emotional states (emotions, intentions, free will) to things like cars and computers." Näin ollen osa ei koe erityistä Jumalisuutta maailmassa.

Tämä ei kuitenkaan selvästi ole erottava tekijä joka jakaa ihmiset niihin jotka ovat ateisteja ja niitä jotka uskovat. Vaikka luulenkin että on helpompaa olla ateisti jos ei ylihavaitse intentioita maailmassa, niin valtaosa eroista johtaakin siihen minkälainen Jumala vetoaa ; Jos ihmiset ylihavaitsevat intentioita heidän uskonnollisuutensa sävyttyy immanentin suuntaan. Jumala on heille maailmassa vaikuttava voima. "People who tended to score highly on these measures of HAD also tended to agree with statements like ""Learning to appreciate one's dark or 'sinful' side is essential to spiritual growth"; "For me, being religious means learning to accept life as it is". These statements are measures of 'immanence', or the tendency to report experiences typified by a sense of connection or oneness between self, God, and/or the physical world." Sen sijaan matala intentiontunnistus johti asenteet kohti klassiseen teologien Jumalaan. "Christians who think of God in more distinct terms - as an agent that acts in the world but is actually distinct from it - had less active agency detection."

Tämä ei tokikaan ole merkittävää osoittamaan että kumman uskomistapa on totuudenmukaisempaa. (Ajatus siitä kumpi on totta on tosin hieman absurdi, aivan kuin tässä olisivat kaikki vaihtoehdot.) Se on kuitenkin mielenkiintoinen. Sillä olen aika monesti kohdannut ihmisiä joiden uskonelämä tuntuu olevan nimenomaan immanentin sävyttämää. Mutta joille transsendentti Jumala on se joka ilmenee heidän argumenteissaan. Näin ollen kun he selittävät ihmekokemuksiaan - sitä miten he havaitsivat tietoisuutta jossain tapahtumassa ja määrittävät sen ihmeeksi - heillä on tästä varmuudesta huolimatta asenne siitä että Jumalisen maailman ja maallisen maailman välillä olisi ylitsepääsemätön kuilu. Olen aina ajatellut että tämä on omituista, jopa valheellista, koska heidän tarinansa ovat niin immanentteja että Jumalan pitäisi kaiken järjen valossa olla nimenomaan vahvasti empiirinen ilmiö.

Nyt on kuitenkin selvää että transsendenttiin vetoava argumentaatio on lähinnä todistustaakan siirtämistä syrjään, sitä että heidän ei tarvitse perustella ja todistaa mitään väitteistään. Ja suurin syy tähän on se, että he lainaavat klassisen teologian argumentteja. Ja mitä muuta he voisivat tehdä, kun se on ainutta perustelumateriaalia jota heille tarjotaan? Näenkin että tässä kohden teologia on pettänyt sosiaaliset ja psykologiset tarpeet ja ohittanut tämän puolen uskonelämästä. ; Jos ihmisen tunteet on huomioitu on lähestyminen ollut aina abstraktia eksistentialismin sävyttämää, eikä se oikeastaan sovi kovin hyvin kuvaamaan uskonkokemusta.

Toki immanentti antropomorfistinen Jumala on Jumalatodistuksellisesti varsin epätyydyttävä koska se suhtautuu naivisti havaitsemiseen. Se johtaa nykyversiossaan omituiseen mutta suosittuun anekdoottien kertomiseen uskonnon mukatodistamisena. Esimerkiksi tässä blogauksessa viittaamassani tutkimuksessa ihmiset kokivat havaitsevansa intentioita vaikka kyseessä oli enemmänkin illuusio jonka heidän aivonsa rakensivat. Liian tiukka oikominen kokemisesta totuuteen on sitä että mututuntumasta tehdään auktoriteettinen ja ehdoton todistaminen. - Ennen kuin naureskellaan tälle on syytä muistaa että ne klassiset Jumalatodistukset ovat kaiken kaikkiaan varsin epäonnistuneita, niissä perusongelmana on kehäisyys tai se että ensin valitaan jotain joka varmasti on ja sitten se vain mielivaltaisesti määritetään Jumalaksi after the fact. Abstraktisoiminen on tehnyt lähinnä helpommaksi selittää miksi kunnollisia todisteita Jumalalle ei ole. Siksi on omituista että arkiuskonkokemusta vieroksutaan ja jopa halveksutaan jotenkin erityisen vahvasti taikauskoisempana kuin abstraktia deististä alkusyyJumalaa.

Syy teologian ja arkiuskon eroamiseen näinkin tiuksti voidaan selittää varmasti hieman ja osittain sitäkin kautta että autistit eivät tunnista intentioita edes ihmisissä, ja Baron-Cohenin näkemysten mukaan autismin kirjon lievemmässä päässä oleva aspergerin syndrooma taas voi helpottaa uraa tiedemaailmassa. Näin ollen on luontevaa ajatella että teologeissa on yliedustus sellaisista ihmisistä jotka eivät immanentteja Jumalakokemuksia ole saaneet. Vääristymä on tärkeä, koska se varmasti vaikuttaa tutkimusten suuntaan. Näin teologiaa voidaan syyttää uskovaisten hylkäämisestä ja voidaan kysyä että onko arkiuskovan usko liian tärkeää jätettäväksi teologejen armoille. Klassinen teologia on halannut dogmaa ja uskontoa ja näin tehdessään hylännyt "normaalit uskovat", ja näin voidaan sanoa siitä riippumatta minkälainen Jumalan luonne sitten on totuudenmukainen. (Koska tässä on puhuttu vain ja ainoastaan psykologiasta. Ehkä Jumala lähestyy näiden mekanismien kautta ihmistä, kenties nämä rakenteet saavat ihmisen hallusinoimaan.)

Ymmärryksen siipien olennainen ero

Päiviö Latvuksen "Ymmärryksen siivet - miksi tiede on länsimaista" perustuu näkemykseen joka on sekoitelma ideologista ja biologista ihmiskuvaa. Hän kuluttaa runsaasti aikaa siihen, että tutkii eri ideologioiden ja perinteiden kirjoitettuja sääntöjä. Tämän näkökulman taustalla on ajatus siitä että ideologiat ohjaavat voimakkaasti ihmisten käytöstä. Toisaalta hän ottaa ytimeksi sen, että miehet ja naiset ovat biologisesti ja ajattelullisesti erilaisia, jolloin ajattelu olisi myös olennaisesti biologista.
1: Tämä voi tietysti tuntua hieman erikoiselta, sillä hän näyttää rakentavan perustelut biologisille eroille viittaamalla erilaisiin filosofisiin näkemyksiin. Naisen ja miehen eron perustelu ja rakentuminen syntyy siis sekin ideologisella tasolla. Ehkä tämä on se, jolla Latvus kiertää ristiriidan sen kanssa että hän viittaa biologiseen luonteeseen mutta viittaa aina ideologiseen tasoon ja ideologioiden analyysiin.

En kykene olemaan samaa mieltä Latvuksen naisen ja miehen välisten erojen luonteesta ja laadusta. Syynä lieneekin se, että tämä kannanotto on biologia. Ja tällöin ei voida ohittaa kognitiotiedettä ja ajattelua biologisesti tarkastelevaa psykologiaa. Latvuksella taas on tunnetusti hieman antipatioita esimerkiksi evoluutiopsykologialta vivahtavaankaan aiheeseen, ja tämä lieneekin hänen pääsyynsä ohittaa nämä näkökulmat. Häntä eivät tämänlaiset "tieteet" (heittomerkit eivät minun vaan Latvuksen) jaksa kiinnostaa tai innostaa. Hän kokee nämä harhaoppiseksi, darwinismiksi ja naturalismiksi. Siksi hä sanoo niille postmodernistien tapaan "ei kuulu kiinnostuksenkohteisiini".

En koe tämänlaista asennetta oleellisena, koska jos kyseessä on naisen ja miehen erilainen ajattelu, joka on ikään kuin sukupuolelle tyypillistä, on katsantokanta teoria sukupuolten biologisesta luonteesta. Ja tämä vaatii biologista katsantokantaa. Lisäksi Latvus katsoo enemmän korrelaatioita ja tekee tästä yhteyksiä. Kuitenkin on hyvä muistaa että eroavuuksien olemassaolon "kyllä-ei" -tasoisen tarkastelun lisäksi lisäksi eroavuuksilla on myös määrä. Tämä tilastollinen aineisto jää Latvukselta puuttumaan ja tätä kautta hänen todistuksensa perustuukin argumentaation sijasta siihen että hän saa rakennettua autoritaarisia viittauksia teokseensa, joiden arvovalta ja nimekkyys ikään kuin oikeuttaisivat näkemyksen.
1: "En minä niin sanonut vaan Platon" voi Latvus mainita, mutta ei muista että Latvus valitsi Platonin ja näkökulma nojaa sen varaan onko Platon oikeassa, ei siinä oletetaanko Platon erehtymättömäksi tai auktoriteetiksi.

Toki joku voisi ajatella, että tässä minulla olisi kultainen tilaisuus ikään kuin tehostaa Latvuksen työtä, sillä minua juuri nämä alat ovat sattuneet kiinnostamaan. Kuitenkin ongelmana on se, että Latvuksen sisältö näyttää olevan kovasti ristiriidassa sen kanssa mitä nämä hänen biologisten erojensa kannalta oleelliset tieteenalat sanovat.

Esimerkiksi Simon Baron-Cohenin kirja joka on oleellinen tämän aiheen kannalta on otsikoitu sujuvasti "Olennainen ero - Totuus miehen ja naisen aivoista" . Tämä kirja painottaa biologisiin eroihin. Se myös paljastaa, että autismi on itse asiassa aivojen äärimiehistymistä. Tämä olennainen ero selittää miksi autisteja on paljon enemmän miehissä kuin naisissa. Autismi saadaankin esimerkiksi korrelaatioon sikiöaikaiseen testosteronin saamiseen. Hän nostaa esiin kaksi tärkeää piirrettä, empatoinnin ja systemoinnin. Autistit ovat hyviä systemoinnissa, he esimerkiksi miettivät ja keksivät lainomaisuuksia ilmiöiden takana, mutta ovat huonoja sosiaalisissa suhteissa.

Tiedemaailman kannalta tällä on merkitystä siten, että autistit ovat hyviä analyysissä ja synteesissä. Päiviö Latvus onkin ymmärtänyt että nämä ilmiöt ovat tieteellisen miettimisen kannalta olennaisia. Hänen peruskantansa on että induktiota ei voi opettaa - minkä Baron-Cohenkin viittaa kun viittaa että synnynnäinen autismi korreloi siihen. Mutta Latvuksen näkökulma on se, että induktio ja synteesi on naisellista ja opitaan äidiltä kun taas analyysi ja deduktio ovat miehisiä ominaisuuksia. Latvus siis korostaa psykoanalyysinmakuisesti äitisuhdetta - äiteihin painottaminen onkin tärkeää kun mietitään että valtaosa tieteen innovaatiosta on poikamiesten tuotoksia, tehty yllättävänkin nuorena. Latvus siis tavallaan pitää induktiota jonain joka on tavallaan nimenomaan opittu suhteessa äitiin ja naiseen. Psykoanalyyttinen kieli sopii tietysti Latvuksen "skeneen", aktiiviseen kristillisyyteen varsin hyvin. Sillä niissä piireissä puhutaan usein "äitihaavasta" ja "isähaavasta", joiden kautta selitetään esimerkiksi ihmisen ateistisuutta ja joiden argumentaatio on kuin psykoanalyysistä nimenvaihdoksilla lainattua. (Latvus välttää tätä kieltä, mutta kannanottosyistä minä en.)

Baron-Cohen viittaa että autismikirjon ihmisillä on varmasti ollut tärkeä rooli tieteen kehittymisessä. Tämä ei yllätä kun muistetaan, että autistisuus johtaa siihen että ihminen on valtaväestöön verrattuna enemmän asia- kuin ihmiskeskeinen, ajattelee systeemeitä, pyrkivät totuudellisuuteen ja eksaktiuteen eivätkä edes ymmärrä kaikkia poliittisesti korrekteja rajoitteita - varsinkaan silloin kun ns. kirjoittamattomat säännöt rikkovat niitä ääneenlauttuja normeja. Ja he ovat puolustamassa oikeaksi näkemäänsä asiaa.

Tällöinkin kuva on tietysti jollain tavalla äitisuhteessa ja yhteiskunnassa ; Kysymys on siitä, miten näitä ihmisiä on tuettu ja vastustettu. Jos yhteiskunta antaa autististen puuhailla, on mahdollista että he tekevät uusia tieteellisiä innovaatioita. Toki tieteellinen innovaatio syntyy ilman autistisuuttakin, mutta autistisuus antaa monesti ikään kuin hieman etumatkaa tähän asiaan. Autistien rajoittaminen on siis hieman samaa kuin heidän lahjakkuutensa haaskaaminen. On selvää että lahjakkuuden ja innostuksen rajoittaminen vaikuttaa innovaatioiden määrään. (Tähän yhtyy varmasti paatunein postmodernistikin.)

Baron-Cohenin esilletuoman maailman kannalta huomio on tärkeä. Sillä Baron-Cohen esittää myös sitä, että nyky-yhteiskunta on itse asiassa rakentunut asenteellisesti sillä tavalla että sen sisällä pärjää "ärimmäiset naisellisilla aivoilla" samalla kun "äärimmäiset miehen aivot" ovat ongelma. Kirjan kirjoittamisen takana onkin asenne, jossa erojen esiintuominen ja tieteellinen valottaminen muuttaisi kenties asiaa ja auttaisi erilaisuuden hyväksymisessä.

Autismista tulee tätä kautta suurempi rajoite elämään. Näin ollen voidaan havaita autistisuus tuottaa haasteita nimen omaan sosiaalisesti ; Autisuus korreloi sen kanssa että ihminen ei;
1: kokee harvemmin esimerkiksi uskonasioita tärkeänä henkilökohtaisesti koettuna asiana.
2: autistisuus johtaa helpommin itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan, heidän nähdään tätä kautta olevan epäkohteliaita ja ohittavan hyvät tavat, normit ja kunnioitettavan tabun suojassa olevat vakaumukset.
3: Koska autistisuus johtaa asiakeskeisyyteen ihmiskeskeisyyden sijasta, heidät nähdään epäsosiaalisina. Tätä korostaa se, että kanssakäymistä värittää väärinymmärrykset, ja jopa halu käyttää kirjoitettua kieltä puhumisen ja vielä vähemmän kasvokkain tapahtuvan kommunikaation sijasta. Väärinymmärrykset etenkin vieraan kanssa ovat haastavia, etenkin kun autistisuus johtaa siihen että ihmisellä on arvomaailma ja näkemys jota hän puolustaa jopa jyrkästi, ottamatta keskustelukumppanin erimielisyyttä muuna kuin lähtökohtana sille että argumentteja tarvitaan enemmän. Suorapuheinen asiataso kohteliaisuuden sijasta ei ole helppo lähtökohta.
4: Epämiellyttävyyden kokemusta lisää kommunikaation omituisuus; Autistit katsovat harvoin silmiin tai tuijottavat liikaa, ja he ajoittavat puheensa vääräoppiseti niin että toiselle saattaa syntyä tunne siitä että toinen ei kuuntele. Hän ei kuitenkaan oikeasti vain ymmärrä. Lisäksi ilmehdintä voi olla joko olematonta tai liioiteltua.
5: Autistisuus johtaa vaikeuteen, kyvyttömyyteen ja haluttomuuteenkin imitoida korkeamman statuksen ihmisten mieltymyksiä. Näin esimerkiksi pukeutuminen, mielenkiinnonkohteet, elämäntavat ja muut vastaavat ovat yleensä hyvinkin epämuodikkaita. Tämä nähdään sinä että ihminen ei seuraa aikaansa tai ole kiinnostunut yhteiskunnasta jossa elää. Tätä vahvistaa se, että työn, harrastusten ja vastaavien ulkopuolella ei ole sosiaalista elämää. Sosiaalisuus on siksi kontekstoitua "sinä olet työkaveri", "sinä olet miekkailukaveri" ja muuten henkilöä voi kuvastaa jopa erakoituminen, kun yhteydenhakuun on syynä tämä tietty asia ja tehtävä.
6: Lisäksi autismiin liittyy monista todella inhottava piirre, jossa hän ei havaitse muiden tunneviestintää ja loukkaa muita. Ja voi asian ilmitullessakin ihmetellä että miten toinen voisi tästä asiasta ottaa nokkiinsa ollenkaan. Mutta toisaalta autistien tunnereaktiot ovat myös suorapuheisia ja läsnä - ja he tuovat sen esille, usein tavalla jota normi-ihminen ei oikein ymmärrä. Näin moni kokee autistin jonain joka loukkaa muita mutta jota itseään ei saa loukata.

Latvuksen esityksen kannalta on olennaista huomata, että autismi on vain ääripää. Miehet ovat "keskimäärin hieman autistisempia kuin naiset". Näin saadaan rakennettua miehen ja naisen välinen ero, joka on tieteenteon kannalta olennainen. Ja jos Latvus näkee että nyky-yhteiskunta on muuttunut sellaiseksi että tieteenteko heikkenee, hän hakee Baron-Cohenin linjoilla parannusta juuri väärästä tiestä. Hänen kristityille tyypillinen "äitihaavan" ideansa on laajennettu yhteiskunnallisen ilmiöiden tasolle. Hän hakee äitihaavojen ehkäisyn kautta suojaa tieteelle. Samalla hän haluaa "naisellistaa" yhteiskuntaa, jossa on tietysti terveet kristilliset arvot. (Hän ei korosta että uskonnon olisi oltava kristinusko, islamkin on ollut hänestä tehokas. Hän korostaa oikeaa arvomaailmaa, Latvus siis puolustaa kristillisiä perhearvoja uskonnon nimestä riippumattomasti.) Kun Latvus kiinnittää huomiota ilmiöön joka on selvästi melko tuore - kuten tieteen kehityskin - hän huomaakin ongelman eikä ratkaisua.

Voidaan jopa nähdä että osa tieteen kehityksestä voidaan nähdä osaltaan ja osittain seuraukseksi siltä että katolinen kirkko oli hyvin sosiaalinen. Harhaoppinen systemointiajattelu koki kritiikkiä ja panostus oli "naisellisessa hengellisessä". Kun tieteen vallankumous tapahtui, ei ole vaikeaa katsoa kultturiin ja huomata että autistisuus ei ollut siihen aikaan samanlainen ongelma kuin hengellisyyttä ja yhteiskunnan hierarkiaan nojaavassa uskonnollisessa katolisuuskulttuurissa korostettiin. Näin autistit pääsivät puuhaamaan ja heidän puuhasteluistaan myös syntyi kaikenlaista. (Sekä innovaatioita että okkultisista roskaakin.) Nyttemmin tämänlaista ajattelua rajoitetaan, esimerkiksi postmodernin diskurssin voidaan nähdä olevan laajimmiltaan nimenomaan hyökkäystä autistista ajattelutapaa ja elämäntapaa vastaan. Systemointi nähdään hassunhalveksittavana "munapäisenä skientisminä", joka taas nähdään pahana välineellistämisenä ja luonnon kahlintana. Ja hyväksi elämäksi nähdään vuorovaikutus ja kohtaaminen, eli korostetusti se empatointi.

Empationtia, statushierarkiaa, poliittista korrektiutta korostavasta järjestelmästä vapautuminen johti erilaisuuden sietämiseen laajemminkin - ja osana tässä oli tietysti myös se nykyinen äitisuhde. Tämä on uskottavaa kun muistetaan että tieteelisen vallankumouksen aikana Newtonkin puuhasteli tieteen, okkultismin ja alkemian parissa. Näiden kaikkien mietintä ja pohdinta oli kasvussa koska niitä ei erikseen rajoitettu. Näin ollen on uskottavaa että syy-yhteyden sijasta äitisuhteen muuttuminenkin on nähtävissä siten että molempien takana oli yhteinen korrelaatio. Äitisuhteen syy-yhteys on tässä tilanteessa hieman sama kuin selittäisi että jäätelönsyöminen aikaansaisi hukkumisia.

Tämä epäsopivuus vahvistuu, kun muistetaan että
1: Latvus kuvaa miehen ja naisen ajattelutapojen erot olennaisella tavalla vääränlaisiksi. Tieteellinen systemointi on hänellä pilkottu symbolisesti naiseusosaan ja mieheysosaan tavalla joka on enemmän sosiaalinen konstruktio kuin mikään oikeasti olemassaoleva ilmiö. Hän puhuu systemoinnin muodoista, analyysistä ja synteesistä tavalla joka ei ota huomioon että miehinen ajattelu on keskimäärin systemoivampaa ja luonteeltaan analyysin ja synteesin värittämää. Ongelmana on se, että Latvuksen selitys tieteellisen innovaation rakenteesta on sinällään uskottava ; On hyvin järkevää ja perusteltua nähdä tieteellisen innovaation syntyvän analyysin ja synteesin vuorotteluna. Ongelmana on tämän uskottavan teorian sidos sukupuoleen, joka taas on kirjan yhteiskunnallisen selittämisen kannalta oleellinen.
2: Kun naisellisen ajattelunsa puoli on itse asiassa empatoinnissa, jonka perusluonne ei taas ilmene Latvuksen analyysissä siitä miten naiset muuttavat miesten ajattelua. Tällöin sukupuolen ja äitisuhteen välillä voi olla korrelaatio, mutta Latvuksen selitys sinänsä todelle ilmiölle olisi väärä. Näin ollen uskottavaa teoriaa sille miksi näin ei ole, eikä Latvus tällöin voi osoittaa myöskään peruteltuja keinoja siihen miten asiaa saadaan muutettua.
___2.1: Toisin sanoen Latvus on joko ymmärtänyt äidin naisellisen ajattelutavan kulkeutumisen olennaisesti väärin (kenties miesaivoillaan jotka osaavat systemoida analyysillä ja synteesillä). Tai sitten hänen teoriansa on syvemmälläkin tasolla virheellinen. Hän voi tietysti puolustautua tämän jälkeen selittämällä korrelaatiot pois tai merkityksettömiksi, mutta tällöin katoaa koko pohja ajatuksesta että miehet ja naiset ajattelisivat olennaisesti eri tavalla. Ja Latvus tarvitsee tätä näkemystä rakentaakseen teoriansa tieteen kehityksestä logiikan varaan. ~ Sukupuolten olennaisten erojen olemassaolon premissin poistaminen romuttaa koko hänen kirjansa logiikan. Siksi valitsinkin mahdollisimman hyvin sukupuolten erot lähtökohdakseen ottavan tiedeteoksen, se on kritisoitavalle teorialle reiluinta.

Tästä voidaan pomppia hieman nyky-yhteiskuntaankin ja nykytilanteeseen ; Tietyssä määrin yhteiskunnassamme on tässä kohden ongelma. Ylinaisellisia aivoja ei pidetä ongelmallisena, vaan herttaisena. Poliittinen valta keskittyy ja journalistien kysymykset vaaleissakin olivat sellaisia että systemoijaa haukotuttaa. Uskon että autistinen presidentti on suurempi haaste kuin homoseksuaali presidentti, vaikka molemmat ovatkin asenteellisuutta kohtaava haaste. Autistisuus - tai oikeammin autistiset piirteet käyttäytymisessä - nähdään ihan oikeasti ensisijassa ärsyttävänä ongelmana, jonain jota harrastaa paha ja inhottava ihminen. (Myönnän olevani takkuinen persoona.) Mutta tämä yhteiskunnallinen arvostus-asema ei kuitenkaan välttämättä ole tieteenteko-ongelma, vaan sosiaalis-poliittinen arvostusongelma.

Munapääskientistien annetaan puuhastella, joten tätä ei voida vielä nähdä tuhoisana. Latvuksen haikailemat muutokset olisivat tähän asiantilaan huononnus. Uskallan sanoa että se, mitä hän kokee tekevänsä tieteellisen ajattelutavan ja asenteen tukemisena on itse asiassa sen tuhoamista. Syynä on se, että hänen keinonsa eivät ole tieteellisesti tuettuja, vaan päin vastoin ovat jotain josta tiede vihjaa niiden olevan ratkaisun sijasta ongelman pahentamista. Latvuksen hengellisiä sävyjä pitävä erittäin eiautistinen ajattelutapa pahentaa taatusti autistisesti käyttäytyvien asemaa ; Latvuksen argumenttien ostaminen itse asiassa johtaa likimain automaattisesti myös näiden ihmisten lahjakkuusalueiden hylkäämiseen ; Latvuksen teorian hyvällä tiedemiehellä on tietty asennemaailma, suhde sosiaalisuuteen. Tämä vaatimus rajaa autistit pois, joten heidät nähdään ikään kuin asenteiltaan vääristyneinä ihmisinä joista ei ole tiedettä kehittämään, vaan joiden panos tieteelle on korkeintaan normaalitieteen vaiheen mekaaniset puhdetyöt.

---

Kirjoittaja on autismin kirjossa. Hänellä ei kuitenkaan ole merkittäviä innovaatiota, eikä tästä kuitenkaan voida syyttää yhteiskuntaa - tai hänen kiistämättä ongelmallista äitisuhdettakaan.

Tilassa.

Viime päivinä olen angstannut syystä. Tämä poikkeaa tietysti normaalitilasta jossa angstaan ihan muuten vain, ilman syytä. (Yes, I'm that good!) Normaalisti oikeutus on tietysti mukavaa, koska sen seurauksena saa syyn raivota. Mutta tässä tapauksessa se ei oikein onnistu, tilanne on sellainen.

Kävin tekemässä Autismin spektriin liittyvän testin. Sen voi tehdä facebookissa. Se on ihan kelpo materiaalia ; "The Autism Spectrum Quotient, or AQ, is a questionnaire published in 2001 by Simon Baron-Cohen and his colleagues at the Autism Research Centre in Cambridge, UK. Consisting of fifty questions, it aims to investigate whether adults of normal intelligence have symptoms of autism or one of the other autism spectrum conditions." Baron-Cohen on alan asiantuntijoiden kärkeä ja kysymykset olivatkin tulleet muutoinkin vastaan.

Kysymyksiä on melko paljon, joka tarkoittaa sitä että aivan samaa tulosta ei helposti saa eri kerroilla, koska vastaa muutamaan kysymykseen hieman eri tavalla. Mutta samalla kysymysten iso määrä takaa sen, että tuloksen suuruusluokka "heiluu vähemmän". Vaikka esimerkiksi jotkut tuttavani jotka tekivät testiä ihmettelivät sitä vastasivatkohan he yksittäiseen kysymykseen oikein, kun heillä tila voi olla päiväkohtaista tai he ovat vaihtelevia eri päivinä. Yhden kysymyksen painoarvo on melko pieni, joten suuruusluokka on tälläisistä "tulkintakysymyksistä" riippumatta samansuuntaisia päivästä toiseen.

Kävin tekemässä testin ja sain ruudulleni seuraavaa "My Autism Spectrum Quotient is 41. I've calculated my Autism Spectrum Quotient as 41, which is very high. Most women score about 15 and most men about 17. Most people with Asperger Syndrome or high-functioning autism score about 35. However, many who score above 32 and even meet the diagnostic criteria for mild autism or Asperger's have no difficulty functioning in their everyday lives." Ainoat kerrat kun saan paljon pisteitä ovat aina jotain tälläistä.

Eihän tulos tietysti mikään yllätys ollut. Yllätyksenä itselle oli lähinnä tuloksen voimakkuus. Tässä suhteessa on ihme että minut diagnosoitiin vasta varsin myöhäisellä iällä. Ja tulos syntyi itse asiassa "sivudiagnoosina", pääasian ollessa muu. Tulos korosti sitä, miten minun kanssa on vaikeaa olla. Ei ole välttämättä kivaa kun tämä tieteellisesti todistetaan, oikein objektiivisesti numerolla.

Toki outouteni sen luonne oltiin tiedetty aina:
1: Jo ekaluokalla asia on ollut selvä koska kaverini pistivät minut aina robottiturtlesin rooliin, kun taas eläväisemmät mutanttininjat "jaettiin muille". Jos ruotsinkielinen lausunto "Lika barn leka bäst" pitäisi paikkaansa, näin ei olisi käynyt. Koululaiset ekaluokkalaiset osasivat olla suvaitsevaisia vaatimatta identtisyyttä tai erilaisuuden kätkentää. Erilaisuus tarkoittaa sitä että erikoispiirteet otetaan huomioon, jolloin puutteet eivät häiritse muiden leikkiä mutta ulos ei tarvitse rajata. Moni aikuinen ei ole oppinut tätä. Jouko Piho ei ole oppinut tätä. Tässä suhteessa oppilaat saattoivatkin olla opettajiaan fiksumpia. Tälläisellä tavalla elämässä voi selvitä hengissä vähän oudompikin. Erilaisuus on olotila, mutta se huomioon ottaen se ei aikaansaa vaikeuksia, joten nämä vaikeudet ovat vain ongelma.

Samalla posti toi kuitenkin kotiin lohtua. Se, jos jokin tekee angstaamisen vaikeaksi. Sitä pitää oikein yrittää parhaansa jotta saa elämän perustilan säilymään ; Koska epämiellyttävän totuuden voittaa yleisyytensä vuoksi useimmiten vain kuvitteellinen fiktio, mutta niillä ei ole kovin isoa vaikutusvaltaa minulle, on selvää että oli pakko turvautua "harvinaiseen" eli miellyttävään totuuteen.

Pelastus oli "Tieteen Kuvalehti (16/2010)" Siinä oltiin käsitelty huumoria. Juttu keskittyi aivotutkimukseen, ja siinä nostettiin yllättävän paljon esiin aspergerin syndroomaa. Syynä on tietysti se, että Aspergerin syndrooma on rakenteellista ; Aivotoiminta on rakenteellisesti erilaista kuin tavallisella. Vanhastaan on ajateltu että Aspergerin syndroomaisilla ei ole juuri lainkaan huumorintajua. Syynä on se, että suuri osa vitseistä perustuu sosiaalisiin käytänteisiin sekä toisiin samastumiseen. Vitsit tulevat ymmärrettäväksi eläytymiskyvyn kautta, sitä kautta että osaa mennä toisen asemaan. Koska aspergerin syndroomaiset eivät hallitse ja ymmärrä näitä, he eivät ymmärrä huumoria.

"Tieteen kuvalehti" tarkensi tähän liittyvää tilannetta. Andrea Samson huomasi että aspergerin syndroomaiset ymmärtävät absurdia huumoria. Tämä ei sinällään ole ihme ; Näissä vitseissähän tilanne perustuu aina jonkinlaiseen logiikkarikkoon. Älyttömyys ja epäloogisuus tarttuvat silmään ja tähän rakentuvat vitsit toimivat heihin. Toisaalta selvisi myös että autistit voivat huvittua yksityiskohdista jotka ovat muista aivan tylsiä. Sivuseikka voi heille olla hauskaa. Näin ollen autisteja ei tavallaan voisikaan sanoa huumorintajuttomiksi, vaan heidän huumorintajunsa on hyvin paljon tavallisien ihmisten huumorintajusta poikkeavaa.

Näin ollen tiede sanoi että se, mitä olen itsessäni pitänyt outona, onkin yllättäen hyvin tavallista. Surrealistinen huumorintajunikin selittyy. Jos kokisin syväksi elämän tarkoitukseksi sen, että olisin indiivi, se voisi kolhaista. (Tai siis hetkinen, arvostan yksilöllisyyttä...)

"Tieteen Kuvalehden" juttu ei tosin ottanut huomioon ainakaan sitä kikkaa, jota itse olen käyttänyt. Kykenen rakentamaan sosiaalisia vitsejä itseironian kautta ja jopa huvittumaan näistä. Systematisoimalla itseäni ja yleistämällä tätä saan aikaan "jotain, joka joskus onnistuukin". Näin ollen Aspergerin syndroomaiset eivät ole täysin sosiaalisen huumorin ulkopuolella. Sisään on kiertotie.
1: Syyksi voi tietysti laittaa ainakin sen, että artikkeli käsitteli ensi sijassa normaaleiden ihmisten huumorintajua. Aspergerin syndroomaiset olivat mukana selittämässä asiaa sitä kautta miten heiltä puuttuu. Syy ei ole artikkelin kirjoittajan, vaan se on seuraus aihevalinnasta.

Lähtökohta on toki egoistinen, mutta sen avulla voi peittää aukkoja. Toisaalta vitsejä voi opetella ulkoakin. Tämä tavallaan sopiikin siihen näkemykseen jonka mukaan sosiaalista elämää tavoittelevat aspergerin syndroomaiset käyttävät etikettiä ja vitsailua apunaan. Onneksi normaalitkin ihmiset ovat sen verran sosiaalisesti sokeita, että sekoittavat puheliaisuuden ja äänekkyyden ja isot vitsivarannot sekä kohteliaan käytöksen sosiaaliseen lahjakkuuteen. Todellista tilannetajua vaativat kohdat kuitenkin ratkaisevat. Ainakin minulle kyselyt ja utelut ovat hyvin vaikeita. (En tiedä mitkä ovat kumpaakin.) Usein on hyvin vaikeaa tietää mitä niihin halutaan tai odotetaan.

Outona olemisesta.

"What can you leave behind / when you’re flyin’ lightning fast / and all alone? / Only a trace my friend / Spirit of motion born / and direction grown. / A trace that will not fade in frozen skies. / Your journey will be / And if her shadow doesn’t seem much company / Who said it would be?"
(Townes van Zandt, "High low and in between")

Townes van Zandt kärsi elämänsä aikana bipolaarisesta mielialahäiriöstä. Tämä vaiva on kohtuullisen yleinen taiteilijoilla. Vaiva tunnetaan maanis-depressiivisyytenä. Se ei ole mikään pieni ongelma. Moni jolla on kyseinen vaiva korostaa "vertaisryhmää". Tämä tuo tavallaan tautiin gloriaa. Yleisesti taiteilijoihin toki liitetään muutenkin mielikuvatasolla mielisairaus ja hulluus. Kuitenkin on hyvä muistaa että kaikki taiteilijat eivät ole hulluja (vaikka se auttaakin), eivätkä kaikki bipolaariset ole taiteilijoita.

Taiteilijat ovat kuitenkin usein terveellä tavalla omalaatuisia. Esimerkiksi Unkurin muistelemat boheemit. Epäsiisteys ja normeja mukailemattomuus korosti sitä että muita asioita pidetään tärkeänä. Rentut voivat kuitenkin olla renttuja, vaikeuksissa viranomaisten (ja Korsossa elämisen kokemuksieni pohjalla muidenkin ihmisten) kanssa.

Hulluus liittyy myös toiseen kunnioitettavaan ammattiryhmään, jossa erikoislaatuisuus, nerous ja hulluus kulkevat arkipuheessa käsi kädessä. Tieteenteossa. Olenpa itsekin heistä nakutellut. Oman kirjoituksella repostelun sijasta haluaisin kuitenkin nostaa sen miten Hankamäki yhdistää erikoisuuden myös matemaatikoihin, tieteentekijöihin ja filosofeihin. Hän näkee että ihmisen motiivit heijastuvat tieteen sosiologian kautta. Eli "Voidakseen tehdä luovaa työtä ihmisen pitää eristäytyä ja sanoutua irti tieteen sosiaalisista kahleista." Kilpailijatkin voivat olla ikäviä ja siksi epäsosiaalisuus auttaa kestämään erimielisyyttä. Siksi hyvin usea tiedemies onkin hyvin erikoislaatuinen. Ensilukien katsauksessa ensin huvittaa miten toisen puolen eksentrisyys on vain erilaisuutta, ja luonnontieteiden kohdalla vihjataan että kyseessä on sosiaalisesta mainostempusta, jossa haetaan "nerouden myytillä kuuluisuuteen". Ulkoisesti tilanne on tietysti mutkikkaampi, ja tosiasiassa matemaatikkokin saa eksentrisyydellään neron auraa. Kumpikaan kanta ei ole suoraan väärin.

Ja onhan tekstissä muistutettu että "sopeutuminen tai sopeutumattomuus" ei ole mikään tärkeä asia itsessään. Jokainen saa olla juuri niin outo kuin itselle on luontevaa. Hankamäki lähestyy asiaa siten että "hyvä eriskummallisuus" johtuu siitä että hyvä tieteentekijä puolustautuu konsistentisti ympäristön paineita vastaan. Toiset taas ovat mediapellejä. Molemmissa on aktiivisen valinnan maku.

En ammu juttua kokonaisuutena alas. Sen sijaan ajatusta voidaan viedä toiseenkin suuntaan.

Outous voi olla näytelmä tai ei. Esimerkiksi Einstein joka Hankamäkeä lainaten "tunnetaan kansan keskuudessa paremmin valokuvistaan ja mielipiteistään kuin suhteellisuusteorioidensa syheröistä" on arveltu aspegerin syndroomaiseksi. Tämä korostaa "luonnollisuutta", jos sillä tarkoitetaan synnynnäisyyttä. Itselläni on tämä samanlainen tila. Asiaa tutkineen Baron-Cohenin mukaan hyvillä tieteentekijöillä on yllättävän usein tämä tila. Tätä ei ole traumatisoitu, opittu tai valittu tila. Se on "suoraan rakenteissa", eli neurologinen poikkeama.

Jos voisin kuvata sen jotenkin, käyttäisin varmasti Hankamäen lausuntoa "hulluina pidetyistä" ... "joiden käytös on kummallista, mutta joista ei silti voida löytää mitään todellista vikaa." Syynä on se, että tämä kohdistuu juuri sosiaalisiin tilanteisiin. Yleensä "ASsit" keskittyvät mielenkiintonsa kohteisiin - kuten harrastuksiinsa, usein sosiaalisten suhteiden kustannuksella. (Might sound familiar..)

Tässä tilassa on tietty kaksisuuntaisuus. Jos tilaa ei tunnista tai pidä tärkeänä, eleet menevät ohi. Niitä ei ikään kuin olekaan. Katsekontaktia ei synny. Jos sen taas tunnistaa ja pitää tärkeänä, on seurauksena usein liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä mitättömistäkin eleistä. Ja intensiivistä ja ahdistavaa tuijottamista. Sosiaalinen ASsi hakee usein "apuja" huumorista - vaikka sen ymmärtäminen on usein vaikeaa.
1: Esimerkiksi itse osaan kirjoittaa rakenteellisesti oikeaoppisen vitsin, joka on luettuna ihan hauska. Samalla omistan myös taidon pilata hyvänkin vitsin kertomalla sen ääneen. Tätä taitoa on itse asiassa ihmetelty meidän miekkailukoulullamme ääneenkin. My performance really can ruin almost any joke. Vastaava on huomattu kun vitsejäni lueskellut henkilö kutsui minut kerran "stand up -karaoketyyppiseen" ratkaisuun. Ja usein vitsini eivät sovi tilanteeseen - sain esimerkiksi koulussakin käytöksenalennusta ja puhuttelun kun kerroin liian roisin vitsin. Opettaja käski kaikkia kertomaan jonkun - ja minä tietysti kerroin.

Aspergerin syndroomainen voi harjoitella olemaan normaali, mutta se ei käytännössä onnistu. Itse en, noin karkeasti ottaen, pysty siis olemaan "normaalisti toimiva ihminen normaalissa tilanteessa" vaikka kuinka yrittäisin olla. Siksi "erikoisen teeskentely" tuntuu prosessina vastemieliseltä ja typerältä. Se tuntuu samanlaiselta kuin jos joku haluaisi ampua itseään jalkaan jotta saisi käyttää invahissiä.

En tehnyt tätä jotta saisin itseni ja Einsteinin samaan juttuun. (Tätä linkittämistä kritisoin jo taiteilijoiden kohdalla.) Otin sen esiin koska Hankamäen "konsistenttiin elämäntapaan" voidaan saada uusia kulmia. Ja huomata että usea luonnontieteilijä ei vain teeskentele saadakseen neron maineen, vaan on ihan aikuisten oikeasti outo.

Mielenkiintoinen kysymys onkin se, että onko tiedemaailman sosiaalinen rakenne sellainen että aspergerin syndroomaisuus kannattaa, että se on uraa edistävä keino. (Muutenhan se ei olisi yleinen tässä ryhmässä.)

Jokin syyhän siihen on että epäsosiaaliset, epätavallisen intensiivisiä kiinnostuksen kohteita, toistuvia ja kaavamaisia käytösmalleja ja säännönmukaisuuksiin nyyläävät hahmot pärjäävät hyvin tieteenteossa. Vaihtoehtoja on kaksi. Joko tiedemaailma on niin täynnä sosiaalista peliä, että sen ignorointia vaaditaan ylipäätään työn tekemiseen. Tai sitten tiedemaailma ei olekaan niin sosiaalista mediapelin ja ideologioiden värittämää, kuin esitetään.

Olisi kuitenkin "hieman vaikeaa" ymmärtää miten sosiaalisesti lahjattomimmat pärjäisivät kaikista parhaiten jos kyseessä olisi sosiaalinen ideologiavääntö. Siksi postmodernistissävytteiset virtaukset jotka esittävät tieteenteon sosiaalisena kilpailuna ja ideologioiden laskelmointina ovat oudompia kuin ne tieteentekijät.

Boyakasha!

Sacha Baron-Coheinin tähdittämää "Ali G USA:ssa" tulee jälleen televisiosta. Tässä sarjassahan on ideana se, että kolme erittäin kliseistä hahmoa haastattelee ikään kuin piilokameran hengessä ihmisiä. Tätä kautta saadaan tietysti nauraa jo sillä kun ihmisiltä kysytään typeriä, ja nämä eivät selvästi huomaa että heitä vedätetään.

Tämän tason lisäksi sarjassa on oikeasti toisiakin asioita. Itse asiassa sen kautta voidaan oppia moniakin asioita. Avainsanana on kommunikaatio. Mielestäni sarja tuo tiettyjä asioita esiin hyvällä tavalla. Eli tekemällä tutuista ilmiöistä absurdeja. Sarja on sävyltään hyvinkin surrealistinen. Osalle sarja on varmasti vain pölhöilyä jota on kiva katsoa sen takia että siinä nolataan haastateltava ja haastattelijan "pokkaa" ihaillaan ja halveksitaan samanaikaisesti.

Mielestäni sarjassa on juttujen takana näiden lisäksi monta fiksua asiaa.

Asenne.

Tärkein kommunikaation taso on asenne.
1: Mielestäni tärkein taso tässä on hyväntahtoisuuden periaate, jossa ideana ei ole niinkään nähdä keskustelukumppania erehtymättömänä, mutta kuitenkin sellaisena että tämän sanomisissa oletetaan olevan takana jokin järki ja että tämä järkevä osa on se osa johon on parasta tarttua. Virheitä voidaan tietysti korjata, mutta pääasiassa ei ole osoittaa että vastakumppani on väärässä oleva typerys, vaan pikemminkin korostaa sitä että molempien kyky tehdä virheitä voi johtaa siihen että yhdessä opitaan jotain uutta. Sarjassahan heitetään usein yllättäviä ja outoja ja irvokkaita sekä alatyylisiä kysymyksiä. Niissä on kuitenkin yleensä jokin ydin. Ehkä helpoin esimerkki on sarjan jakso jossa Brüno -homo kyselee syvästi uskovaiselta jonka mielestä homoseksuaalisuus on syntiä. Kysymyksessä hän kysyy selvästi omaan elämäänsä viittaavalla tavalla kysymyksen siitä voiko olla hetero jos asuu ihmisen kanssa jolta on leikattu munat. Kysymys liittyy sukupuolenvaihdoksen luonteeseen. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, onko homoseksuaalisuus ihmisen oma kokemus vai ulkopuolisen kokemus. Itse asiassa kyseinen uskonnollinen auktoriteetti edustaa siitä harvinaista porukkaa, että hän yrittää nähdä sen järjen siellä takana. Tyypillisesti haastateltavat alkavat korjaamaan jotain ilmaisuvirhettä ja nämä takana olevat asiat eivät tule lainkaan esiin. Näin käy esimerkiksi siinä kun Ali G -räppärihahmo haastattelee uutisimogulia. Kun hän kysyy siitä miten "Waterworldissä" presidentti vaihdettiin, keskustelun aiheena oli Watergate -skandaali, joka ajoi Nixonin vallasta. Uutispomo selvästi tajusi tämän, mutta silti keskustelu siirtyi pienellä vaivalla siihen miten Waterworld oli huono elokuva. Olisi ollut ehkä fiksumpaa mainita siitä, miten journalismi tosiaan tekee muutakin kuin pelkästään nostaa esiin tapahtumia ja kertoo niistä. Uutisointi myös muuttaa maailmaa.
2: Kaksoisstandardit ja suvaitsevaisuus ovat sarjassa itse asiassa hyvin lujasti läsnä. Tämä näkyy siinä, miten hahmot ovat itse asiassa hyvin hyökkääviä ja loukkaavia haastatteluissaan. Esimerkiksi Borat -hahmo on hyvin rasistinen, etenkin juutalaisia kohtaan. Ja hän hyppii jatkuvasti yli kulttuuriin sopivien hyvien tapojen rajojen. Tässä kohden on hyvä miettiä että sallittaisiinko samanlaista käyttäytymistä jos normiamerikkalainen tekisi vastaavaa toisin päin. Hyvin luultavasti ei. Tyypillisesti haastateltavat ovat hyvin, jopa äärimmäisen, suvaitsevaisia ja kärsivällisiä. Tässä nostetaan esiin että suvaitsevaisuutta on tavallaan olemassa vain jos on jotain suvaittavaa. Onkin tavallaan kaunista nähdä miten Borat viininmaistelussaan saa aluksi vaikeuksia kun ei suostu pitämään viinilasia oikein. Viininmaistelijoiden etiketti puuttuu ja juomat kaadetaan kerralla kurkkuun. Kuitenkin viinikerholaiset kestävät tätä oikein hyvin, jopa siinä tilanteessa kun Borat näyttää seksuaalisia aktioita sisältäviä kuvia itsestään.

Kielellinen taso

Toinen merkittävä teema on kielenkäyttö.
1: Terminologia ja jargon tulee vahvasti esille etenkin Ali G -hahmon haastatteluissa. Hän kysyy monessakin jaksossa siitä miksi ihmiset käyttävät mutkikkaita sanoja ("konflikti" "keskustelu") joita nuoret eivät ymmärrä. Tässä voidaan nostaa esiin myös "nuorten kieltä", joka taas on sellaista mitä haastateltavat eivät lainkaan osaa. Tämä korostaa sitä että mitään "populaaria kieltä" ei tavallaan ole olemassakaan. Eri alakulttuurit vaativat eräänlaisia tulkkeja.
2: Metaforat ovat sarjassa paljon käytettyjä, mutta tosiasiassa niitä voi olla vaikeaa ymmärtää. Tämä tulee esiin ulkopolitiikan kohdalla, kun "keppiä ja porkkanaa" muuttuu mietinnäksi siitä että miksi porkkanoiden lähettäminen johonkin maahan vaikuttaisivat jotain. Että vaikka porkkana olisi kansallisruokaa, niin miljoonalla tonnilla ei tee mitään. Kun kuvaileva luonne selviää, kysymykseen tulee se voisiko porkkanoista olla hyötyä nälänhätäalueella. Vastaavaa tehdään poliisejen toimintaan tutustuttaessa leikkiaseilla. Poliisikoululaisten harjoittelua seuratessaan Ali G piti pidätetyn hallussa ollutta muovista tehtyä proppia leluaseena, ja kohteli pidätettyä siksi vitsailijana. Tätä kautta korostuu se, miten asiat ovat aika usein kontekstissa ja niitä on hyvä tiedostaa.
3: Homonyymi on sana, joka kirjoitetaan samalla tavalla mutta jossa on kaksi eri merkitystä. Malliesimerkki tästä on "tiedejakson" keskustelu apinoista. Ali G loukkaantui siitä että ihmisten kerrottiin olevan "homoja". Tämä tuo esiin sen, miten kielessä termin määrittelyllä on erilaisia tasoja ja sisältöjä.
___3.1: Ekvivokaatio on virhe, joka syntyy hyvin helposti huolimattomuusvirheenä. Takana on yksinkertaisesti se, että esimerkiksi termillä "skeptikko" on useita merkityksiä. Antiikin ajan skeptikko oli elämäntavan harjoittaja, jonka mielestä ei voitu tietää yhtään mitään ja että tämän tajuamisesta ja hyväksymisestä seuraa mielenrauha. Skeptikot ovat taas myös ryhmä joka on skientistinen, eli se hyväksyy vain tieteelliset asiat. Arkipuheessa skeptikko voi tarkoittaa sitä että joku on yleis asenteeltaan epäluuloinen. Näiden kolmen määritelmän vaihtuminen lennosta on helppoa ja sitten ihan huomaamattaan puhuu toisaalla aidasta ja toisaalla aidanseipäästä. Kommunikaatiossa käy helposti niin että toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä ja ekvivokaatiota tuottavat lopulta sen tilanteen että ei tiedetä mitä kumpikaan puhuu. Juuri tämän vuoksi filosofit viilaavat sanoja ja niiden vivahteita.
_____3.1.1: Ideana on se, että termillä on merkitys ja mitä rajatumpi, tunnetumpi ja tietympi määritelmä on, sitä selvemmin sitä voidaan käyttää. Samasta termistä on usein erilaisia näkemyksiä (onko sukupuolenvaihdoksen läpikäynyt henkilö nainen vai mies vai jotain muuta riippuu naisen ja miehen määritelmätavasta.) ja on hyvä tietää mikä merkitys kulloinkin on. Jos tässä ollaan huolimattomia, termistä tulee sumuinen ja virheitä syntyy todella helposti. Sivutuotteena on usein/helposti kammottava määrä termejä joita ulkopuolinen ei ymmärrä.

Kaiken kaikkiaan sarjassa kiinnostavaa onkin se, mikä tekee haastattelijoista huonoja, sekä se millä tavalla haastatellut pahentavat tai korjaavat toiminnallaan tilannetta. Sarjassa on paljon epäonnistumisia ja onnistumisia tässä kohden.

Hulluja neroja.

Elokuvissa ja tarinoissa esiintyy monenlaisia hulluja professoreja. He ovat joko (1) harmittomia hajamielisiä professoreja, (2) pahoja professoreja jotka tekevät tutkimusta valloitusaikein (3) professoreja jotka innostuvat aiheestaan liikaa ja leikkivät hyvää tarkoittaen Jumalaa, rikkovat luonnon järjestyksen ja aikaansaavat sivussa paljon tuhoa.

Oikeastikin tietynlainen epänormaali mielen toiminta on yllättävän yleistä. Vaikka voisi luulla, että tervejärkisyys ja jalkojen maassa pitäminen tuottaisi konkreettisia tuloksia, eksentrisyys näyttääkin valtaavan alaa. ^&

Tätä lukiessa on hyvä muistaa, että ei pidä tehdä kuten monesti käy: Sairaus otetaan kunnianosoituksena, jos joku -tai useakin- nero on sattunut jakamaan sen. Se, jos taiteilijoilla on pirusti maanis-depressiivisyyttä/bipolaarisuutta se ei tarkoita että jokainen maanis-depressiivinen olisi taiteilija. Tai edes taiteellinen. Eikä se tarkoita että jos joku ei ole maanis-depressiivinen, hän ei voisi olla erinomainen taiteilija. Toki tämäkin yhteys on olemassa ja sen voisi otsikoida vaikka tyyliin "Hysteriaa ja herkkyyttä." En tee sitä ainakaan nyt.

Skitsofrenia.

Elokuvassa "Kaunis mieli" kuvataan skitsofreniasta kärsivää John Nashia. Hän kehitti Nashin tasapainon, mutta ei ollut itse kovin tasapainoinen ihminen. Nerokas hän oli kuitenkin. Hänen mukaansa tervehenkisyyden kaudet eivät olleet kovin toivottavia koska ne rajoittivat häntä tarkastelemasta "itsensä ja kosmoksen suhteesta." Skitsofreniaa onkin hyvä katsoa lähemmin.

A Jablenskyn ja kumppanien vuonna 1992 tekemä tutkimus "Schizophrenia: Manifestation, incidence and course of different cultures", viittasi siihen että skitsofrenia on kaikilla kansoilla yleinen. Se on samanlainen kaikkialla. Tämä on siitä erikoista että "eikulttuurisidonnaiset taudit" ovat tavallisesti rotukohtaisia. "The madness of Adam and Eve" -kirjassa, kuten monessa muussakin teoksessa, onkin löydetty syy, minkä vuoksi tämä tauti on säilynyt. Se nimittäin liittyy siihen, miten skitsofreniaa esiintyy erityisen nerokkaiden ihmisten lähisukulaisilla.^@ Tätä kautta "skitsotyyppisiksi" voidaan luokitella ihmiset, jotka ovat lahjakkaita, itsevarmoja ja keskittyneitä. J. Pricen ja A. Stevensin "Prophets Cults and Madness" teki kartoituksen, jonka mukaan taiteilijoista jopa enemmistö olisi ollut skitsofreniaan taipuvainen. Tiedemiehissä tämä oli vähemmistössä, mutta heissäkin skitsotyyppisiä oli enemmän kuin normaaleissa ihmisissä.

Ehkä kuuluisin tästä tehty päätelmä on Randolph Nessen hypoteesi siitä että skitsofrenia on eräänlainen "ylimeno": Siihen liittyvät ominaisuudet ovat hyviä, kunnes niitä tulee liikaa. Tässä suhteessa se muistuttaisi kihtiä, jossa ureapitoisuus suojaa normaalisti niveltä ikääntymiseltä. Mutta kun sitä tulee liikaa, syntyy tämä kivulias luuvalo. Eli skitsofreniassakin on "saatu hyvää liikaa ja tulos on katastrofi".

Skitsofrenian kannalta jännittävää oli se, että sen katsottiin pitkään olevan kasvatuksen tulosta. Nykyisin asian geneettinen yhteyskin myönnetään. Tämä ei tarkoita että kasvatuksella ei katsottaisi olevan väliä, vaan on hyväksytty että myös perimä vaikuttaa. Tässä suhteessa se on kuin tauti jossa on alttius, jonka jokin elämäntapa aikaansaa todennäköisesti, jos tämä geneettinen alttius on.

Autismi

"Salasana: Mercury" -elokuvassa epäilyttävästi ja satunnaisen ihmeellisesti Bruce Williksen näköinen, liian ihmisiin samastumisen vuoksi vaikeuksiin joutunut, soluttautuja -poliisi kohtaa autistisen pojan, joka on taitamaton ihmisten kanssa ja jolla ei ole mitään tervettä itsesuojeluvaistoa. Mutta joka osaa purkaa automaattisesti hallituksen huippusalaista salakieltä. Tämän paljastuminen tulisi tietysti salauksen suunnittelijalle kalliiksi, joten pentua pitää sitten jahdata. Siinä sivussa tapellaan junassa ja katoilla. Tässä autisti on (1) poika ja (2) analyyttisiltä taidoiltaan kova.

Yleisesti ottaen miehet ovat ajattelullisesti erilaisia kuin naiset. Tämä ei tietenkään ole vankila, vaan alttius. Osittain syyt ovat kasvatuksellisia, joko synnyttämiä tai vahvistamia, mutta myös synnynnäisyyttä on mukana.^% Tässä ne myös vahvistavat toisiaan: Jos lapsi on synnynnäisesti taipuvainen pitämään jostain, hän haluaa harjoittaa sitä todennäköisesti. Tätä kautta moni päätyy tekemään sitä, missä on synnynnäisesti lahjakas, koska ihminen usein pitää sen tekemisestä missä hän on hyvä tai jota hän oppii nopeasti. Vaikka ilman lahjakkuuttakin hän voi tietysti olla harjoittelulla tosi hyvä.

Ymmärtämisessä tarvitaan ylläolevan lisäksi kaksi käsitettä, jotka ovat ainakin Daniel Dennettin ystäville tuttuja: Ihmisellä on kansanfysiikka ja kansanpsykologia. Nämä eivät ole mitään kouluaineita, vaan synnynnäisiä taipumuksia.
1: Kansanfysiikka sisältää karkeistuksia siitä miten maailma toimii: Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa sitä että automaattisesti hämmästyy - jo aivan pienenä lapsenakin - jos suuri menee pienen sisään ja että esineet eivät liiku ennen kuin niitä koskettaa. Baron-Cohenin mukaan tähän liittyvää taitoa kutsutaan systemoinniksi. Käytännössä tämä tarkoittaa kykyä havaita syöte-tulosasioita, syyseuraussuhteita, säännöllisyyttä ja sääntöjä.
2: Kansanpsykologiassa taas ajatellaan että ihmisten toimilla on tavoitteita ja muita vastaavia. Baron-Cohen liittää tähän liittyvän taidon empatoinniksi. Siihen liittyy kyky erottaa toisen tunteita, tavoitteita ja muita vastaavia asioita. Siihen liittyy myös kyky tietää mitä toinen tietää.
+ On hyvä huomata että yleensä ihminen on kohtuullinen molemmissa. Mutta toinen voi olla heilläkin vahvempi. Silloin huono empatoija voi kompensoida ystäviään analysoimalla heidän toimintaansa. Moni voi kokea tämän haastavana.

Autismista tiedetään että se vaivaa useammin poikia kuin tyttöjä. Baron-Cohenin mukaan autismissa on kyse kyvyttömyys empatointiin. Ennen autismista syytettiin kasvatusta, ja tämä näkyy esimerkiksi "Sademies" -elokuvassa. Mutta tästä näkemyksestä on luovuttu, mikä taas näkyy jo "Salasana:Mercury" -elokuvassa, jossa vanhemmat ovat kivoja.⁼

Kun tämä yhdistetään, ei autistien mieskeskisyys yllätä: Syy on siinä että miehet ovat synnynnäisesti muutenkin keskimäärin aktiivisemmin kansanfyysikkoja ja naiset kansanpsykologeja. Baron-Cohen on keskittänyt huomiota testosteroniin ja sen vaikutuksiin. Autismissa testosteroni on sikiöaikana maskulinisoinut aivoja liikaa. Tämän vuoksi autistien kommunikaatio on häiriintynyttä ja käyttäytyminen erittäin epäsosiaalista.

Autismissa on myös lievempi versio: aspergerin syndrooma. Sitä sairastavillakin on empatointivaikeuksia. He ovat keskivertoa parempia fysiikassa ja siihen liittyvissä asioissa. Heitä usein kiinnostaa tekniset laitteet. Heitä myös kiinnostaa kovasti selvittää säännöt joilla asiat toimivat. He haluavat ymmärtää myös ihmisten tapoja toimia.^§ Aspergerin syndroomaisilla on tapa kiinnostua syvästi asioista ja olla siinä jopa nenäkkään ylimielisiä. Faktatiedot ja matematiikka ovat heidän keskiössään. Asperger -testeissä kaikki tiedemiehet saavat suurempia lukuja kuin tavalliset ihmiset. He keskittyvät kuitenin erityisesti fysiikkaan ja matematiikkaan ja insinööritaitoihin. ^# Asiaan liittyy mielenkiintoinen huomio siitä, että aspergerin syndroomaiset voivat tulla toimeen ihmisten kanssa. He eivät välttämättä ole ilkeitä. Olennainen ero sen sijaan syntyy Chris ja Uta Frihtin tutkimus, jossa havaittiin että kertomuksia joissa on toisten mielentilojen tulkintaa johtaa tiettyjen aivoalueiden aktivoitumiseen normaaleissa ihmisissä. Aspergerin syndroomaiset taas yrittävät analysoida näitäkin. Toisin sanoen olennainen ero on siinä että vaikka lopputulos voi olla sama, normaali ihminen eläytyvät, aspergerin syndroomaiset taas järkeilevät nämäkin tilanteet. Tämä liittyykin siihen, miten keskustelun kontekstit ovat aspergerin syndroomaisille vaikeita: Tässä auttaa yksi Baron-Cohenin esimerkki: Kun normaalilta ihmiseltä kysytään että "missä asut", tämä voi vastata ulkomaalaiselle että missä maassa, suomalaiselle asuinkaupungin, ja joskus katuosoitteen tai asuinalueen. Aspergerin syndroomaiselle tämänkaltainen kysymys on vaikea - ellei tilanne ole jo valmiiksi analysoidussa paketissa, jolloin hän on ennalta miettinyt että miten minkäkinlaiselle kysyjälle ikään kuin "kuuluu vastata". Tämä on normaalisti automaattista, aspergerin syndroomaisille se on vaikeampaa.

---

& Koska he ovat arvostettuja tiedemiehiä, he eivät ole friikkejä tai outoja. Sosiaalinen status antaa heille tämän hieman eri määritelmän.
@ Tämä tietysti tekee hallaa eugeniikan ystäville: Henry Maudsley luopui aikanaan eugeniikan tukemisesta kun hänelle vakuutettiin että mielisairaiden sterilointi estäisi monia neroja syntymästä.)
% Toki nämäkin ovat kontekstiin sidottuja. Ilman geenejä ei synny lasta, eikä siitä kehity ihmistä jos sillä ei ole ihmisen geenejä. Mutta jos sikiö laitetaan tyhjiöön avaruuteen, se ei kehity. Ensimmäisessä tarkastelussa näyttää että kaikki on geeneissä ja toinen että kaikki on ympäristössä. Todellisuus on näiden summa ja sekasotku.
= En väitä että elokuvat olisivat todellisuutta, vaan että elokuviin tehdään yllättävän usein ns. "taustatutkimusta", joko käsikirjoittamiseen liittyen tai ohjaamisen alkaessa tai molemmissa. Sitäpaitsi elokuvat tuovat asiat lähelle, koska (1) yllättävän harvat lukevat kirjoja (2) yllättävän useat katsovat elokuvia.
§ Minulla oli vaikeuksia selittää työpaikalla miten en testannut työkavereiden etiikkaa kun vein sinne kasan 10 -senttisiä ja piilottelin avattuja karkkipusseja jääkaappiin ja avoimesti takahuoneen pöydälle. Minua kiinnosti miten he toimivat, ei se mitä helvettiä heidän päissään pyörii. Pienet karkit ja yksittäiset pikkukolikot häviävät. Suuremmat kasat kolikoita ja isot karkit säilyvät. Aspergerin syndroomaisilla kyse "ihmisten ymmärtämisestä" on juuri tätä.
# Tässä kohden on hyvä huomata, että vain ylimaskulinisoinnilla on syndroomanimitys. Taatusti on olemassa myös ihmisiä, joiden analyysikyky on surkea ja joiden keskittyminen on ylikeskittynyt kansanpsykologiaan. Mutta heillä ei välttämättä olekaan mitään vaikeuksia elämässä. On ehkä hyvä kysyä missä määrin kyseessä on persoonallisuustyypistä, jolloin voidaan esittää jopa syytös että "halihali -ihmiset" vain kokevat vastenmielisyyttä "ylianalysoivia" kohtaan. Ja myös missä määrin tämä on asiallista. Tätä voi verrata siihen että töissä yksi otti karkkipussitestini hieman pahana, ja katsoi että se kertoi epäluottamuksesta. He eivät jakaneet innostustani saamistani pinnallisista tuloksista. Tungin eteen pirkka -suklaavohveleita, jotka olivat säilyneet peräti kaksi päivää jääkaapissa, koska ne olivat isoja. Rauhoittui.

Sekaisin kuin kaksi korttipakkaa.

"Yliluonnollinen maailma avautuu, kun fysikaalinen, biologinen ja psykologinen ydintieto sekaantuvat. Silloin ihminen voi uskoa, että ajatuksella on fyysistä voimaa (psykokinesia), ajatus liikkuu autonomisesti (telepatia), eloton elää (verta vuotava Madonna), elävä on tajuinen (animismi), hyvä ja paha ovat numerossa (13), energia ja voima elävät (Chi, Feng shui), energia ja henki parantavat (henkiparannus), planeetoilla on tietoa, elävää, henkistä energiaa ja voimaa (astrologia), psyykellä on itsenäinen olemassaolo (henget, jumalat, meediot, spiritismi), joka on hyvä tai paha (paholaiset, demonit, riivaajat; enkelit, jumalat) ja että tapahtumilla on tarkoitus (Piispa Leo tsunamista: "Ehkä Jumalan tahto oli yhdistää ihmisiä.")."
(Risto K. Järvinen, "Älä usko kaikkeen mitä ajattelet", Skeptikko 1/2008)

Juttua on itse asiassa jo alustettu aikaisemmin blogissani. Tuolloin aiheenani olivat Havaitseminen ja harjoitellun ja synnynnäisen välinen ero.

David Hume mukaan ihmiset saivat kaikki käsityksensä aistihavainnoista. Hänen mukaansa mielikuvituskin vain värittelee ja yhdistelee jo havaittuja asioita. Toisin sanoen hän tyrmäsi ideamaailman tai puhtaan rationaalisen tiedon, joka vain olisi jossain saatavilla puhtaasti rationaalisesti. Hänen mukaansa eräs vääriä mielikuvia tuottava idea oli yhdistettyä eli kompleksi idea, on uskomusyhdistelmä, jonka osat on havaittu, mutta joiden yhdistelmää ei ole havaittu. Olemme nähneet siipiä, olemme nähneet hevosia mutta emme ole nähneet pegasoksia. Tälläisissä tapauksissa mielemme vain yhdistää nämä havaitut ajatukset yhteen väärin.

Hieman vastaavanlaista argumentaatiota on harjoittanut myös Pascal Boyer esitti kirjassaan "Ja ihminen loi jumalat" että ihmisen mieli koostuu erilaisista skeemoista, joiden pohjalta he jäsentävät todellisuutta. Tämä onkin tehtävänä melkoisen mutkikas. Hän viittaa aivotutkimuksen, kognitiotieteen tuottamiin havaintoihin, joiden mukaan ihmisen mielessä on valmiina erilaisia ratkaisupaketteja: Esimerkiksi kasvojen tunnistus on automaatio, ja jos tietty osa aivoista vaurioituu, tämä muille synnynnäinen ominaisuus on "lost forever": Hän nosti esiin esimerkin, jonka mukaan eräs mies ei tunnistanut henkilöitä toisistaan kasvojen perusteella automaattisesti, joten hän joutui ajattelemaan vaivaa nähden ihmisiä. Hän erotti ne muista ihmisisetä erilaisten yksityiskohtien kautta. Boyerin mukaan tunnistamme automaattisesti ja kulttuurisidonnaisesti koneet ja eläimet erilaisiksi: Esimerkiksi kun lapsi tai aikuinen näkee esineen, hän miettii sitä miten se toimii -ja hänen aivonsakin aktivoituvat alueilta jotka on liitetty toimintojen selvittämiseen- ja eläinten kohdalla aktivoituvat erilaiset alueet. Boyerin mukaan uskonnolliset näkemykset koostuvat siitä että näitä skeemoja sekoitetaan. Eli esineille annetaan inhimillisiä piirteitä, luonnolle annetaan inhimillisyyttä, kiveen tai kantoon yhdistetään eläimellisiä ominaisuuksia ja niin edes päin. Jos ajatus on sekava, se ei ole kiinnostava, ja jos se on skeeman mukainen, se ei ole yllättävä. Uskonnollinen ajatus on siksi juuri tietynlainen. Boyerin mukaan nämä rajaa sen minkälaisia uskontoja on ; Eri kulttuureissa samoihin muotoihin annetaan eri sisältöjä. Kirjassa onkin tästä kulttuurieroista mainio kohta, kun Boyer kertoo keskustelustaan erään kristityn kanssa. Boyer puhelee afrikan uskonnoista, ja kristitty kertoo miten vaatiikin työtä selvittää miten ihmiset uskovat niin hulluihin asioihin. Kuitenkin myös kristinusko sopii Boyerin ominaisuusluokitukseen. (Isyys ja rakkaus ja muut inhimilliset liitetään "kosmiseen" kohteeseen joka ei ole ihminen.)

Vastaavaa näkemystä on edustanut myös suomalainen Marjaana Lindeman. Hän korostaa että yksilön älykkyys, koulutus tai muut vastavat asiat eivät selitä uskontoa: Uskovaisissa on toisin sanoen sama määrä älykkäitä ja tyhmiä kuin eiuskovaisissakin. Lindeman korostaa -Boyerin tapaan- synnynnäisiä valmiuksia tiettyjen asioiden omaksumiseen ilman opetusta tai hyvin vähällä opetuksella- kasvojen tunnistaminenkin on automaatio, jonka vauva oppii tietyssä iässä. (Ja kun murrosiässä alamme ihastumaan ja "seukkaamaan", edustammeko todella jotain "vapautta"? Kyseessä on vastaavanlainen aikaan sidottu synnynnäinen oppimisasia, joka opitaan melko pienellä harjoituksella - susilapset osoittavat että seksuaalisuuden synty kuitenkin vaatii ihmiskontakteja. "Luonto ehkä vetää tikanpojan puuhun", mutta ei ihmistä seksuaalisuuteen.) Lindeman kutsuu tätä alasidonnaiseksi ydintiedoksi. Lindemanin mukaan yliluonnolliset uskomukset ja uskonnolliset kokemukset syntyvät juuri siitä kun eri ydintietojen osiot sekoitetaan keskenään, jolloin lopputuloksessa on elementtejä kahdesta tai useammasta eri systeemistä.

Samalla selviää miksi uskontoja ja uskomuksia on niin monta erilaista. Kombinaatioita on "älyttömän monta". Esimerkiksi yhdestä voisi mainita antropomorfismin, eli eläimen inhimillistämisen. Itse syyllistyin siihen tänään, kun ruokatunnilla menin rauhoittelemaan pientä pelkuripossua. Menin istumaan sen karsinaan ja juttelin sille, ja rapsuttelin sitä kun se tuli lähelle. Juttelin sille suomen kielellä siitä, kuinka siat ovat hassuja, kun pelkäävät ihmisiä vierotettuina porsaina, vaikka silloin ihmiset vain tuovat niille ruokaa ja virikkeitä ja juttelevat niille. Ja sitten kun sika on iso ja teuraskokoinen, ne ovat parhaita kavereita kun ollaan aina rapsittu. Juttelin Humen kanasta ja siitä kuinka Sartre ei selvästi tehnyt eksistentiaalisen tuskan käsitettä sioille. Lopetin legendaariseen lauseeseen. "Ei maailma siis ole noin kauhea. Tai no, itse asiassa olette aivan oikeassa: Elämä on perseestä, mutta onneksi siihen tottuu. Tosin sitten se jo loppuu." Tuon viimeisen kuulivat jo työkaveritkin. Mutta muutenhan juttu meni possulta yli ymmärryksen. (Sille riitti vain rauhallinen ääntely ja se että en ollut uhkaava, enkä väkisin mennyt paijailemaan vaan hoidin homman rauhallisesti.) Ihmisenkaltaistin eläimen, ydintietoni siis sekaantui.

Lindeman yhdistää skeemojen sekoittamisen estämisen ja hallinnan eli kognitiivisen inhibition etuotsalohkoon, ja esittää että tässä on suuria synnynnäisiä eroja. ; Tätä muistuttava näkemys on se, että Baron-Cohenin mukaanhan tietty prosenttiosuus ihmiskunnasta ajattelee luonnostaan systematisoiden ja osa on keskittynyt ihmissuhteisiin ja osa yliluonnolliseen. Baron-Cohenin mukaan tässä on korrelaatiota sukupuolen kanssa; Hänestä miehet olisivat synnynnäisesti keskimäärin kiinnostuneempia kausaatiosta ja naiset ihmissuhteista. Vastaavia ajatuksia on esittänyt myös Päiviö Latvus, joka korostaa sitä että miehet ajattelevat enemmän deduktiivisesti ja naiset induktiivisesti. (Näiden kohdalla on vain muistettava että ei ole syytä tehdä keskiarvosta yleistystä: On myös naisia jotka ajattelevat "miesmäisesti" ja toisin päin.)

Lindemann ja Boyer siis hyväksyvät Humen kompleksin idean, mutta hylkäävät sen syyn. Kaikki tieto ei olekaan havainnoista opittua. Boyer korostaakin, että skeemoihin liittyvät asiat ovat itsepresentaation ulkopuolella; Toisin sanoen ihminen ei voi tietää tarkasti miten hän toimi kun hän havaitsee vaikka esineen tai kokee uskonnollisen kokemuksen: Tämä vaatii tutkimusta samaan tapaan kuin ihminen ei tiedä kaikkia sisäelimiensä aktivoitumisia itse, vaan asiat täytyy tarkkailla koneellisesti; Tutkija tarvitaan vaikka mieli ja suolisto ovat tietenkin kokijan omia. Lindemannin mukaan erilaisiin "taikauskoihin" luottavien kognitiivinen inhibitio on heikko ja skeptikoilla se taas on vahva. Tämä taas johtaa siihen että skeptikoilla tiedostamaton skeema ei nouse hallitsemaan tietoisuutta, jolloin omaa intuitiota myös pystytään käsittelemään rationaalisesti. He pääsevät siis hieman lähemmäksi. Tästä näkökannasta ei siis ole lainkaan ihmeellistä, että nimen omaan skeptisyydestään tunnettu Hume pääsi lähelle mielen ja mielikuvituksen toimintaa. Samalla selviää, miksi "hän ei päässyt loppuun asti" : Hume oli selvittämässä nojatuolista käsin asioita, joiden selvittäminen ei onnistu ilman tieteellistä materiaalia - jota hänen aikaanaan ei vielä ollut tarjolla.

Lindeman, kuten minäkin korostaa sitä, että olisi kuitenkin väärin jakaa ajattelu "oikeaan" ja "väärään". Ne ovat pikemminkin erilaisia.

Xena & Hercules ~ Sex & Gender ~ Nature & Nurture.

"Tie miehen sydämeen käy rintalastan kautta".
(Xena:soturiprinsessan juliste.)

Televisiosta tuli suunnilleen samaan aikaan kaksi sarjaa; Xena:Soturiprinsessa ja Hercules. Xena taisi olla jälkimmäisen spin-off, mutta yllättäen tätä suositumpi sarjana. Syynä ei varmasti ollut sarjan muuten erinomaisempi laatu. Samanlaista huitomista ne olivat molemmat. "Juoneen" oli panostettu suunnilleen saman verran. Mutta ilmeisesti ihmisillä oli väliä sillä heiluiko ruudussa Kevin Sorbo vai Lucy Lawless. Tytöt voivat paremmin samaistua Xenaan ja pojat. Me olemme oma lukumme. (Tosin minä katsoin molempia sarjoja, ja lähinnä satunnaisesti. Mutta jos minun tulisi valita tappako minut Hercules vai Xena, en miettisi kauaa.) Selvästi sukupuolella oli väliä. Ja selvästi naiset ja miehet suhtautuvat näihin asioihin hieman eri tavoin. Jos seksinhalu olisi panoksena kaikki tytöt katsoisivat Herculesta ja pojat Xenaa, Jos taas samaistuminen, toisin päin. Ja vaikka näinkin olisi ero pitäisi selittää jollain, ja se luultavasti olisi se, että itse aihe, taistelu, kiinnostaisi selvästi toista sukupuolta enemmän kuin toista.

Selvästi miehet käytännössä ovat aggressiivisempia näissä mieltymyksissä. Minäkin kirjoittelen taistelufilosofista blogia. Sattumalta olen mies. Sattumalta minut kasvatettiin perheessä, jossa vesipyssyt olivat liian väkivaltaan usuttavia. Turtlesit olivat liian väkivaltaan opettavia ollakseen sopivia 3 -luokkalaiselle. (Ei puhuta siitä että 1. luokalla katsoin kavereilla Indiana Jones ja tuomion temppeli -elokuvan. Ja Xenaa ja Herculestakin tuli katsottua kavereilla.) Silti olen nykyään mitä olen. (Ei, en koe miekkailevani kadotettua lapsuuttani. Ei se nyt "niin kauhea" ollut. Vaikka en ehkä kaikilta osin asunutkaan "parhaassa mahdollisessa maailmassa". No, harvapa meistä taitaa.)

Mutta onko kyseessä pelkkä yhteiskunnan asenne ja kasvatus. Olisiko toisessa kasvatusoloissa tavallista, että kaikki naiset olisivatkin taistelija -amatsoneja, jotka Xenan tavoin hoitaisivat ne hommat mitkä perinteisesti on nähty "miehen töinä" samanaikaisesti kun heidän miespuolisonsa olisivat kotona taittelemassa pyykkiä ja keskustelemassa siitä miten "parrakkaissa ja rohkeissa" Brooke saa Ridgen leppymään kukkasin Brooken oltua taas liian aggressiivinen.

Naistutkimuksessa ja humanistisissa kirjoituksissa tätä asiaa käsitellään. Samoin evoluutiopsykologiassa. Etenkin naistutkimuksessa aihetta käsitellessä tavataan eritellä erikseen "sex" ja "gender". Tässä kohden sex tarkoittaa biologisia ominaisuuksia ja "gender" taas viittaa kulttuurin ja sosiaalisuuden tuottamiin eroihin. Queer -teoria taas hylkää tämänkin eron, muuttamalla erot pelkäksi kulissiksi. On vain rooleja, sukupuolen merkitys on minimaalinen. Käytännössä he sanovat, että "sex min - gender max". (Pidän tuosta kahtiajaosta kiinni termien tasolla tässä blogauksessa, koska se mielestäni on ainut tapa käsittää koko asiaa edes jokseenkin helposti.)

Korostetusti aatteeseen nimeltä "feminimi" liian syväti asettuneet korostavat jälkimmäistä ; Heiltä tahtoo kuulla sen, että sex on todellakin pelkkä ulkokuori. Käytökseen sillä ei ole heidän mukaansa mitään vaikutusta. He korostavat että sex ja gender tulisi erottaa eikä niitä saisi niputtaa. Nämä feministit voivat toki muistuttaa myös että "mies genderinä" on syyllinen moniin kauheuksiin. Tästä suhtautumistavasta löytää kuvauksen kirjasta "Mies vailla tasa-arvoa". Siinä miehiä kritisoineelta feministiltä kysyttiin, eikö hän löydä miehistä mitään hyvää. Vastauksena tulee se, että koska hän itse on heteroseksuaalinen nainen, niin hänestä on ihan kivaa, että miehellä on penis. Tämä tarkoittaa sitä että tämä äärinäkökulma on taipuvainen jättämään miehen tyhjäksi: Fyysinen sukupuoli on pelkkä penis, ja henkinen on jotenkin saastaista.

Tietenkään tämä EI tarkoita sitä että feminismi tai naistutkimus olisi huonoa tai epätieteellistä. Se vain kertoo siitä että kaikki siinä ei ole. Se kertoo vain siitä, että siitä liikkuu "ruohonjuuritasolla" aika erikoisia ilmentymiä. Aihe on kuitenkin kiinnostava:
Sehän on suorastaan malliesimerkki kannanotosta "nature / nurture" -kiistassa.

Eli siinä keskustelussa, onko ihmisen luonne selitettävissä biologisin vai kasvatuksellisin syin. Minulla on hyllyssä suoraan tätä kahtiajakoa käsittelevä kirja. Matt Ridleyn "Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen". Siinä haastetaan itse kahtiajakoa. Ridley päätyy kirjassa ihan arkijärjenkin mukaiseen lopputulokseen siitä, että ihmisen käytös on molempia. Ridley korostaa, että geenit yhdistetään väärin vapauden puutteeseen. Sillä tosiasiassa geenit voivat myös lisätä vaihtoehtoja ja tätä kautta vapautta. Ridley nostaa esimerkiksi sen, että jos geenit vähentäisivät vapauttamme ja kasvatuksemme merkitystä, virukset olisivat vapauden John Stuart Millejä. Ridley selittää että Geenit voivat olla "kytkimiä". Niitä lisäämällä saadaan myös erilaisia toimintoja ja toimintatapoja, jotka sallivat useamman eri strategian kesken valinnan. Ridleyn kirjan mukaan sekä nature että nurture -leiri ovat oikeassa.

Kirjassa on tästä tietysti paljon esimerkkejä.

Luvussa "vaistojen ylenpalttisuus" Ridley kertoo Simon Baron-Cohenin testeistä, jossa havaittiin että jo vauvat katsovat vanhempiaan eri tavoilla. Ja tässä löydettiin korrelaatiota testosteronitasoihin. (Niin, juuri siihen, jota erittää ne kapistukset, jotka paatuneimmatkin naistutkijat nimeävät väheksymänsä "sex" -puolen aikaansaamiksi.) Samoin pojat pitivät hieman enemmän mobileista ja tytöt kasvoista. Samoin selviää, että autismi on korostetusti nimenomaan poikien ongelma. Sukupuolella voi siis todella olla vaikutusta siihen millaisia olemme;

Tälle väitteelle voidaan peräti löytää korrelaatioita. (Ympäristövaikutuksen näkyminen testeissä voidaan minimoida ellei peräti eliminoida esimerkiksi kokeella jossa on sekä naisia että miehiä, jotka on jaettu kaksoissokkokokeeseen siten, että osa laitetaan esim. addrenaliinikuurille ja toinen vedelle ja katsotaan sitten eroja.) Ja että tälle pienelle korrelaatiolle löytyy myös ruumiillisia syitä; Jos joku on fyysisesti taipuvaisempi aggressioon, se ei tarkoita että hän ei voisi rauhoittua. Mutta toisaalta tässä tapauksessa aggressiivisuuden syy ei ole kasvatuksen. Vaikka kasvatus voisi saadakin fyysisesti rauhallisenkin henkilön aggressiiviseksi. Eri tilanteissa aggressiivisuuteen voivat vaikuttaa joko toinen tai toinen tai peräti molemmat. Ja tällöinkin tietysti "tilastollista jakaumaa seuraten".

Samoin esille nousee ympärileikkauksessa sattunut vahinko, joka johti siihen että lapsi kastroitiin ja kasvatettiin tyttönä. Aikuisena hän ihmetteli kuinka oli elänyt koko elämänsä vieraana. Jopa halu tietynlaiseen vessassa virtsaamisasentoon seisaalla oli. Vaikutukset olivat muutenkin aika suuria. Lapsi luuli/tiesi kuitenkin koko ajan olevansa tyttö, samoin hänen ystävänsä ja opettajansa. Se ei estänyt poikamaisia mieltymyksiä. Ridleytä lainaten

"nukkegeeniä ei ole, mutta nuket suunnitellaan vetoamaan ennalta arvattaviin ennakkoasenteisiin samalla tapaa kuin ruoka suunnitellaan vastaamaan tiettyihin ihmisen makuihin."

Tämä ei ole aivan tuulesta temmattu ajatus: Eläimillä, kuten simpansseilla ja gorilloillakin on "lajinmukaiset sukupuoliroolit", jotka näkyvät muun muassa kivesten koossa. Gorillat ovat haaremieläimiä, joiden naaraat eivät käy vieraissa, joten niillä on pienet kivekset. Simpanssinaaraat ovat moniuroksisempia ja seksuaalisesti avomielisempiä. Tuskin kukaan väittää että eläimien sukupuoliroolit olisivat "pelkkää kulttuuria". Ja ihmisen olettaminen joksikin "täysin erilaiseksi" on minusta vain virheellistä heijastumaa luuloista, oman erinomaisuuden ja erikoislaatuisuuden korostamisesta ja oman älykkyytemme yliarvioinnista ; "sex min - gender max" -näkemyksessä korostetaan sitä että ihminen olisi rationaalinen kasvatettavissa oleva olento, jolla ei ole lähes yhtään sukupuoleen sidottuja vaistoja.

Kytkinajattelua käyttäen ei siis oleteta, että olisi olemassa esimerkiksi "sovinistisen sortamisen geeni" tai "rasismin geeni". Sen sijaan siinä on lähtökohtana se, että luonto determinoi sen, miten kasvatus omaksutaan ja miten kulttuuri kehittyy, mutta toisaalta kulttuurikin vaikuttaa luontoon. Ja koska emme tietenkään unohda Humen giljotiinia ja sorru "is-ought" -virheeseen. Se, jos olemme geneettisesti natseja ei oikeuta sitä että olisimme natseja. Tälläisessä näkemyksessä on mielestäni jo kuvottavuuksiin asti perinteistä "Olemme vain sellaisia kuin Jumala meidät tarkoitti" -asennetta, jolla voitaisiin oikeuttaa periaatteessa aivan mikä tahansa. (Ja jostain syystä ihmiset ovat kammottavan taipuvaisia tälläiseen ajatteluun. Mielestäni se on ylimielisyyttä. Eikä sitä vähennä yhtään se, että se nimetään "teleologiseksi ajatteluksi")

Mutta vaihdetaanpa tässä vaiheessa kuitenkin leiriä.

Päästään kulttuuriin ja sen käsittelyyn. Minusta feministien tulisi ottaa huomioon myös se, että tämä uusi feministinen aalto on pakosti osa kulttuuria. Kaikilla niillä perusteilla, joilla he sitovat miehen "genderin" sotiin, heidän oma käytöksensä tulee voida sitoa "genderiin" juuri samalla tavalla. Feminismi on kulttuurinen ilmiö siinä missä mikä tahansa muu asia tahansa. Sitä kuulee jopa syytteitä siitä, että tiede on tarkoituksella miehistetty ja koska yhteiskunta aivopesee miehet tiettyyn "genderiin" voimakkaasti, miehet naistutkimuksessa voivat olla huonoja. Tosiasiassahan myös naiset pistetään tiettyyn genderiin. Feministit asettavat toisilleen normeja, sellaisia jonkalaisia "hyvän feministin" tulee olla; Ja koska suuri monet feministit korostavat genderiin tiivistämisen pakon joka kohdistuu naisiin ja he keskittyvät sen vastustamiseen sen kaikissa muodoissa, eikö tämä johda siihen että he ovat vain toiseen suuntaan aivan yhtä "sitoutuneita" tai "epäobjektiivisia". Jos fysiikan luonteesta tulee miehien kilpailun mittari, aivan samoin emansipaatiosta tulee feministien mittari. Ja jos yhteiskunnan paine on niin kova, että mies ei mitenkään voi olla riittävän objektiivinen, eikö saman pitäisi koskea myös naisia, jotka feministiideologian vuoksi ovat miehiäkin kovemmassa vaatimuspaineessa? Nämä näkökannat ovat toki vain vihaisen vähemmistön lausumia. Ne tulee kuitenkin muistaa.

Selvää on että feministit käyttävät naistutkimusta hyväkseen ja väärin. YX -kromosomiston omistajia demonisoidaan ja XX -kromosomostolaiset ylivertaistetaan samanaikaisesti kun sukupuoliset erot minimoidaan... Mutta tämä ei tarkoita että tämä olisi koko totuus. Mielestäni naistutkimusta kuitenkin parjataan myös aivan syyttä suotta. Tarvitaan kenties "puhdistusta", mutta ei suinkaan poistoa (näin amatööripohjalta onkin helppo laukoa...);

Esimerkiksi naistutkimuksen suorittama kielianalyysi, jossa etsitään kielestä toiseutta, on saanut osakseen kritiikkiä. Tämä analyysitapa, jonka aina liitän suoraan Simone de Beauvoiriin, voi kuitenkin olla aivan hyvää. Erittäin vastaavanlaista analyysiä käytetään muun muassa Pascal Boyerin "teologisessa korrektiudessa". Siinähän katsotaan minkälaisia eroja tarinoihin syntyy. Naistutkimuksen kielianalyysi joka tutkii sukupuolisuutta kykenee taatusti löytämään tälläisiä yhteiskunnan sisäisiä arvoja - joita kiistatta on, pidämmehän helposti muiden maiden tapoja kummallisina. Ehkä ne maksetut kognitiotieteen kurssit, jotka kävin Paulan puolesta muistiinkirjoittamassa hänen luennoillaan ovat jättäneet jälkensä.

Mutta tässä kohden olisi minusta hyvä keskittyä koko ihmiskuntaan. Ainakin minusta tuntuu että keskustelu on painottunut siihen, että miten nimenomaan naisia esineellistetään.

Sillä tosiasiassa aivan missä tahansa yhteiskunnassahan ihmisiä redusoidaan kapeisiin raameihin lukuisilla erilaisilla tavoilla. Otan esimerkiksi itseni; Työpaikalla olen samaa toistava työkone, ammattikorkeakoulussa tiedon vastaanottaja ja käsittelijä, taukopaikalla jotain puolihullun stand-up -koomikon, kahvinpummaajan ja matematiikan ja talouspuolen tai markkinoinnin läksyissä neuvojan välillä. Näihin liittyy odotuksia, jotka minun vaaditaan täyttävän. Rangaistuksen uhalla. Panoksina on työpaikka ja raha, koulutuspaikan jatkuminen ja ystävyyssuhteiden säilyminen. Vastaavia esimerkkejä voisi listata kymmeniä.

Jokainen nainen ja mies ja lapsi on koko ajan jatkuvan, monimuotoisen, esineellistämisen kohteena. Vaatimuksia tiettyyn muottiin, mitä muuta ne ovat? Ei näitä pidetä mitenkään erityisen pahana. Jostain kummallisesta syystä kuitenkin puhe on aina siitä kuinka nainen laitetaan tiettyyn muottiin. Siksi on hieman erikoista että ainoastaan naisten muotittamisesta puhutaan. (Etenkin, kun toisaalla nimenomaan miesten oletetaan olevan jotenkin huonompia tutkijoita koska ovat tiiviimmin painettuna tietynlaisiin normeihin. Mies siis samanaikaisesti samanaikaisesti on vähemmän että enemmän normitettu kuin nainen..)

Lisäksi naistutkijat demonisoivat pornon. Tämä olisi tietysti täysin loogista, jos pitäisimme naisen seksuaalista aktia jotenkin ainutlaatuisen rumana, kuvottavana ja likaisena asiana. Mutta toisaalta nimenomaan perinteinen konservatiivinen, suoraa Raamatusta tuleva kuva on juuri tämä. Vaikuttaa siltä että tätä kautta naisen "gender" vaikuttaa feministienkin mielessä. (Miksiköhän muuten jopa "Dr. Phil" McGraw puheissa pornoelokuvissa näyttelevät naiset ovat uhreja ja miehet irstaita pukkeja? Miksikähän miehet eivät voi olla niitä uhreja ja naiset hyväksikäyttäjiä?)

Tämän jälkeen uskallan korostaa Ridleyn käsitystä yhteneväisistä vaihtoehdosta, että vanhempien taipumus kohdella eri sukupuolia eri tavoin voisi olla geneettistä, vaikka tämä käytös ohjaisikin lasten käytöstä eri suuntiin. (Tämä voi selittää suhtautumisen pornoonkin.) Asiat eivät ole toisiaan poissulkevia. Ei "joko - tai" ; Ne harvoin ovat.