Hyveestä vai seurauksista; (feat. Mikropetettyä sananvapautta)

Eettiset teoriat on yleensä määritelty joko sitä kautta että ne tarjoavat (1) hyvän spesifikaation ja (2) ohjeen oikeanlaiseen toimintaan. Nämä komponentit ovat osana kun mietitään etiikkaa ja eettisyyttä.

Yksinkertaisimmillaan meillä voi esimerkiksi olla aristoteelista hyve-etiikkaa joka kertoo että minkälaiset ovat hyveellisiä persoonallisuuden piirteitä. Toisaalta uskonnoissa jotkin asiat ovat usein a priorisesti hyviä ja Jumala kertoo hyvän johon sitten suhtaudumme perin juurin aksiomaattisella otteella. Hedonismissa taas on kysymys siitä että hyvä on nautintoa.

Ja sitten on hieman hämmentävä kysymys utilitarismista. klassisessa utilitarismissa esitetään että hyvää on tietoisten nautinnolliset kokemukset tasolla jossa tätä kaikkea katsotaan tilastollisesti. Eli tavallaan hedonismia massoilla. Josta seuraa se että utilitarismi ei olekaan enää niinkään pelkästään hyvän spesifikaatiota vaan seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Joka on tavallaan erikoista koska klassinen utilitarismi tavallaan on vain hedonismia massoilla. Laajemmassakin mielessä utilitarismi on hyötyä tilastollisesti korostava. Ja näissä saatetaan tarkastella puhtaasti sitä miten toimintaa katsotaan vain lopputuloksesta käsin.

Osa moraalifilosofeista, esimerkiksi Philip Pettit, kertovat meille että seurausetiikka on teoria oikeudenmukaisuudesta eikä teoria hyvästä. Tämä jaottelu on samanaikaisesti hyvin tekninen että kaukana todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin kätevä ja tärkeä koska se joskus auttaa ymmärtämään joitain arkielämästä.

Ja tilanne on hankala ja absurdi nimenomaan antamani utilitarismiesimerkin kautta. Koska yleisesti esitetään että utilitarismi on teoria hyvästä mutta se on kuitenkin seurausetiikkaa. Toisaalta jos ajatellaan velvollisuusetiikkaa ja seurausetiikkaa jaottelu on kätevä koska se opettaa että deontologit eli velvollisuuseetikot haluavat että toimimme siten että se palvelee hyvää kun taas seurauseetikot esittävät että meidän tulee tehdä asioita jotka tukevat hyvää. Pettitin kuvaamana tilanne on se, että jos historian opiskelu on ultimaattinen hyvä niin seurauseetikot sanovat että meidän tulisi promotoida historian opiskelun hyvyyttä. Kun taas deontologit sanovat että meidän tulisi opiskella historiaa. Ja tästä tavallaan päästään siihen miksi tämä tähän asti hyvin metaiselta ja abstraktilta tuntuva hyveiden purkaminen muuttuu käteväksi.

Kuulin nimittäin sellaisesta ilmiöstä jota kutsutaan mikropettämiseksi. Se on jotain, jota mitä ilmeisimmin harrastan. Teknisesti ottaen mikropettäminen ei ole oikeaa pettämistä. Se on niin ei-oikeaa pettämistä että sitä varten on pitänyt luoda tälläinen uusi määritelmä koska oikein kukaan ei voi laskea mikropettämistä aidoksi pettämiseksi.

Mikropettämistä on esimerkiksi se, että seuraa instagramissa ja likettelee silloin tällöin tyyppejä joita pitää kuumina. Samoin se, että on sitoutunut parisuhteeseen mutta pitää mielessään ja kuvitelmissaan jotakuta muuta ikään kuin varalla harrastaa mikropettämistä.

Tämä on sinänsä oleellinen asia että tälläinen asia voidaan määritellä ja se jossain määrin kuvaa jotain todellista ilmiötä. Mikropettämistä selkeästi tapahtuu. Samanaikaisesti se tuntuu pikkumaiselta ja nipottavalta. Ja kuitenkin kun itse katson käytöstäni huomaan että harrastan mikropettämistä. Ja huomio nolostuttaa minua vähän. Ja minua ärsyttää se, että tunnetiloissa dissaan itseäni enemmän kuin pidän ilmiötä edes reagoinnin arvoisena koska tässä nyt on kysymyksessä parin sekunnin ajatukset jotka ovat vain pääni sisällä. Suurin osa mikropettämisistäni jäävät ajatusrikoksiksi joista rankaisua en pitäisi edes Jumalalle reiluna. Jos Hän voi lukea ajatuksemme ja näkee ne kaikki mikropettämiset tosiksi niin hänen soisi myös huomaavan sen, että siitä ei seuraa mitään. Aina edes sitä likeä. Ei ainakaan sen jälkeen kun on radiosta kuullut tälläisestä mikropettämisestä.

Mikropettämisen voi ymmärtää sitä kautta että kun mikropetän pääni sisällä en ole hyveellinen persoona. Seurausetiikan kannalta tästä ei-hyveellisyydestä seuraavat asiat ovat hyvin pieniä jos sitäkään. Mikropettäminen on yleensä harmitonta. Ja joskus se johtaa tavanomaista parempaan hyvään käytökseen jota soisin kasvattavan itsessäni mielelläni kaikissa muissakin yhteyksissä. Näen mikropettämisessäni siis jopa pienen Nietzscheläisessä mielessä sublimoivan teeman; Nietzschehän esitti että olisi hyvä jos ihmiset käyttäisivät paheinaan pitämiä asioita jonkin uuden luomiseen sen sijaan että vain sammuttaisivat tämän tai taistelisivat sitä vastaan.

Joka tavallaan kertoo sen oleellisen. Kun mietimme standardia jossa vastustetaan seurausetiikkaa, sieltä nousee usein vastaan se että seurausetiikka sallii paheellisuudesta nousevaa käytöstä. Joka itse asiassa tuo esiin utilitarismia koskevat klassiset kritiikit esimerkiksi siitä että utilitaristista voi jossain olosuhteissa olla oikein tuomita syyttömiä jos siitä seuraa vaikka se että kansa uskoo että rikoksista tulee rangaistuksia ja näin he ovat tyytyväisempiä eivätkä halua tehdä yhtä paljon rikoksia. Samoin perinteinen seurausetiikka laajemmin näkee että emme voi kategorisesti kieltää epämoraalisena vaikka valehtelua tai kidutusta. Koska jossain tilanteessa saattaa olla tarpeellista kiduttaa. Joskus pitää ikään kuin olla tilaa sille että 24 -sarjan Jack Bauer tekee juuri kuten hyväksi on. Hyve-etiikassa ja deontolgiassa nähdään että tälläiset teot eivät kunnioita hyvyyttä ja siksi ne ovat kategorisesti kiellettyjä. Tämä on jännittävä koska kun me katsomme tämän hetken sananvapauskeskustelua on siinä vastakkain puoli joka arvostaa sananvapautta hyvyytenä itsessään. Tai vähintään retorisoidaan että näin on. Sen vuoksi ”vihapuhetta” tulee sallia koska sananvapaus on absoluuttinen. Näin myös silloin kun siitä tulee pahaa mieltä ja yleistä vihaisuutta ja kansakunnan yhtenäisyyden romahtamista erilaisiin vastakkainasetteluihin. Vastapuoli taas näkee että tästä seuraa erilaisia ties mitä asioita. Kuten rasismia ja rasismiin liittyvää väkivaltaa. Tätä kautta vastakkain on oikeudet ja seurausetiikka.

Toisaalta sitten tässä kääntyy kelkka hyvin nopeasti. Esimerkiksi tänään näin netissä meemikuvan jossa oli pistetty feministejä jotka huutavat metooliikettä ja jotka vaativat raiskauksia ja seksuaalista häirintää loppumaan. Mutta jotka eivät sitten suostu tuomitsemaan raiskareita karkotettavaksi maasta. Maahanmuuttokriittinen meme nojasi ajatukseen jossa korrelaatiot ovat korrelaatioita. Ja tässä helposti sitten mennään siihen että huomio menee pelkkään lopputulokseen eikä siihen miten se on saavutettavissa. Kun metooliikkeeläiset vaativat ihmisiltä hyveellistä käytöstä he selkeästi ovat esittämässä tiettyjä oikeuksia joita puolustetaan oikeudenmukaisesti ja he näkevät maahanmuuton ja kovat rangaistukset jonain joka on pahaa sinällään. Ja siksi yli- ja aliedustukset raiskaustilastoissa eivät ole heille tärkeitä tai relevantteja tietoja. Seurausetiikan näkökulmasta metoon ja raiskaajien karkotusten tulee olla tietyssä suhteessa ja jos toimit väärin olet jotenkin sisäisesti ristiriitainen. Mutta velvollisuus ja hyve-etiikan näkökulmassa mitään ristiriitaa ei ole ja näkemys on ihan koherentti.

Aivan kuten ei sananvapauspuolellakaan ole kiinnostavaa onko rasismin nousu kuviteltu vai aito liitännäinen. Sielläkin nähdään vain se taso jossa omaa hyveellisyyttä moititaan ”sanoivat mua rasistiksi ja natsiksi” -tasolla. Koska jos seurausetiikka ei ole tulkintakontekstisi juuri tuossa kohden niin otat ongelmat helposti hyve-etiikan tai velvollisuusetiikan rikkomisina. Ne pitävät metoofeministiä ”raiskausten kannattajana” tai ”maahanmuuttokriitikkoa rasistina”.

Tätä ei tavallaan voisi käsittää ilman Pettitin jakoa.

Tämä taas on itselleni kiinnostavaa koska minä olen aika vahvasti seurauseetikko. Tärkein argumenttini ei itse asiassa edes ole se, että onko hyvyys todella tätä. Ongelma on se, että hyveellisyys on helppo naamioida. Olen lapsesta asti tiennyt että mitä tahansa kauheita tekoja voi tehdä ja niiden taakse voi kertoa hyviä ja hyväntahtoisia motiiveja. Ja usein jos jää näiden hyväntekijöiden jalkoihin ei ole väliksi tai kiinnostavaa tietää valehtelevatko nämä ihmiset motiiveistaan vai eivät. Valehtelu on mahdollista ja se ei ole tavallaan se taso jota voidaan kovinkaan helposti ilman jotain todella hämärää valheenpaljastusjärjestelmää mittailla tai kartoittaa. Nuorena se sai puoleastni olla yksilön ja Jumalan välinen asia – tai minun aikuisen minäni tapauksessani yksilön ja yksilön välinen asia, eli jos on kaksinaamianen niin miettikööt sitä keskenään. Seurauseettinen taso on poliittinen ja sosiaalinen taso joka ilmenee ja josta voidaan helpommin olla samaa mieltä objektiivisella ja testattavalla tavalla.

Tässä näkökulmassa on mielestäni pari hauskaa etua;
1: Deontologian haasteena on se, että tietyt hyvät asiat ovat hyviä sellaisenaan mutta he joutuvat ottamaan myös välineellisiä asioita. Jolloin he helposti käyttävät monenlaisia erilaisia eettisiä teorioita rinnakkain. Josta seuraa se että seurausetiikka on mahdollista tehdä parsimonisemmaksi. Tämä on minulle merkittävä asia.
2: Velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka on usein perussävyltään melko ad hoc. Tietyt asiat vain oletettaan hyviksi ja sitten niitä puolustetaan seurauksista riippumatta. Näitä väitteitä ei helposti voi falsifioida eikä todistaakaan. Ja ne ovat näin hyvin maailmankuvallisia. Näin esimerkiksi sananvapaus voi olla absoluutti jonka kohdalla ei tarvitse välittää siitä uhkaako vakooja valtionturvallisuutta vakoilutilanteessa tai lietsooko se rasismia tai tuleeko Junes Lokalle ärsytyksentunteita. Instrumentalismi ja seurausetiikka ovat jossain mielessä helpommin jotain muutakin kuin puhdasta a priori tietyn asian väittämistä ja sen jälkeen siihen nojaamista. Koska seurausetiikkaa voidaan soveltaa yleisimpään rationaaliseen perustaan eli panos-hyötylaskelmiin.

---

Viitteet:
Ilta~Sanomat, ”Pettääkö toinen teistä jopa tietämättään? Näistä merkeistä tunnistat mikropettämisen”
Peter Singer (toim), ”A Companion to Ethics” (1991) // Philip Pettitin jaottelu
Frans de Waal, ”The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates” (2013) //argumentti sadismista ja toisen ymmärtämisestä
Friedrich Nietzsche, ”Menschliches, Allzumenschliches: Ein Buch für freie Geister” (1878) [engl. ”Human, All Too Human”]
Frans de Waal, ”Mama's Last Hug: Animal Emotions and What They Tell Us about Ourselves” (2019)
Mark Rowlands, ”Everything I Know I Learned From TV: Philosophy For the Unrepentant Couch Potato” (2005) [suom. ”Opin kaiken tietämäni televisiosta – filosofiaa sohvaperunoille”] // Miten 24 -sarja on malliesimerkki utilitarismin ja hyve-etiikan erojen käsittelystä.

Onpahan ollut viikko..

Töissä oli tilinpäätösviikko ja siihen liittyvät paperityöt ja härdelli.

Onnistuin parantamaan käytettävyyttä nokkelilla ideoilla joiden seurauksena aikaansain 3D -printterin tulostamaan spiraalia joka näyttää erehdyttävästi sellaista kekoa joka sarjakuvissa symbolisoi paskaa. Hieno taideteos joka söi aika paljon muovia. (Liima oli aika jämäkkää sekä määrältään riittävää ja irrottelu oli vaikeaa myös.)

Asentaja taas tökkäsi ruuvimeisselillä kaverinsa mikroaaltouunin kondensaattoriin vapaa-ajalla, mitä ei voida arvioida kovin terveelliseksi touhuksi. Tämän seurauksena hän lopetti tupakoinnin joka tarkoitti sitä että nyt en voi käydä töissä tupakkatauolla. (En polta joten joudun pummimaan tupakat. Mutta nyt on ollut tarve polttaa kyllä. Mutta en ole polttanut. Koska en polta. Enkä voi.) Oleellista ei tietenkään ole ei-ihme-ei-kuolema vaan se miten tämä vaikuttaa juuri minuun. (Olenhan eettinen ja sympatiakykyinen ihminen jonka vastuulla on kaksi harjoittelijaa ja heidän mielenterveytensä. Oman itsen lisäksi.)

Sitten torstaina katsoin taivaalle sitten jalkoihin ja sitten taas taivaalle. Ja siteerasin Stubbia. (VMP) Stubbia! Tuota oikeistolaista moottoroidulla tekohymyllä varustettua koulukiusaajaa ja mekanoihmistä! Tätä kauhua itsestä ei pääse karkuun edes juoksemalla maratoneja hampaat valkaistuina!

Perjantaina oli lakkoilua, josta ei ollut mitään hyötyä kenellekään. Paitsi että ärsytti sellaisia ihmisiä joita saisi ärsyttää useammin. Itse asissa heitä saisi ärsyttää enemmän kaikki heidän elämänsä päivät. Ja sitten vähän lisää.

Kyllä ymmärrän miksi moni sanoo että uskovat Jumalaan jotta saavat voimia. Kyllä olisi kätevää että olisi joku jolle heristää nyrkkiä ja kysyä suuria kysymyksiä siitä mitä tällä on itseä vastaan. Ja miten voisi saada voimaa ja motivoitua siitä että nyt siellä pilvenlongalla olisi sentään joku jolle KOSTAA!

Herroista, orjista ja niiden ylittämisestä

Nietzschen moraalikäsitys on tunnettu mutta paljon vääristelty asia. Asiaa ei helpota se, että Nietzschen tyyli oli hyvin sekava – ja rehellisesti sanoen modernein termein jopa trollaava. Kuitenkin on selvää että vain hyvin harvaa filosofia on niin paljon tahallaan väärinymmärretty ja tulkittu. Lainaus-virhelainaus -suhteeltaan hän on hyvin ainutlaatuinen filosofi. Ehkä siksi että vääristeltyä Nietscheä on kätevää käyttää poliittisena lyömäaseena.

En itse ole Nietzschen ajatusten kannattaja. Vielä vähemmän yli-ihminen, olen tähän aivan liian kaunainen, pömpöösi ja moralistinen hahmo. Mutta tästä huolimatta olen sitä mieltä että jos jotain näkemystä haluaa käsitellä, se olisi syytä tehdä edes oikeansuuntaisesti; Nietschestä on tunnetusti lukuisia eri tulkintoja. Mutta tästä yksiselitteisesti oikeain tulkinnan puutteesta huolimatta jotkin tulkinnat ovat yksiselitteisesti vääriä. Ja ne tuppaavat olemaan niitä kaikista tunnetuimpia ja levitetyimpiä tulkintoja.

”Ecce Homossa” Nietzsche esittää että maailmassa on tavattu kahdenlaista moraalia. Herramoraalia ja orjamoraalia. Tämä jaottelu on hyvin keskeinen ja sen ymmärtäminen on tavallaan helppoa. Nietsche näkee että moraalin kohdalla on katsottava niiden syntyä. Ja katsottava sitä nimenomaan käytännöllisyyden kannalta. On katsottava herrojen ja orjien elämää. Elämää aikana jolloin herrat olivat vapaita tekemään ja komentamaan ja orjien oli toteltava kuuliaisesti. Nämä ihmisryhmät ovat tarvinneet elämässään eettisiä ohjenuoria ja ne ovat tätä kautta rakentaneet itselleen keskenään hyvin erilaiset moraalijärjestelmät. Herramoraalissa moraalinen hahmo tiivistyy pärjääviin herroihin itseensä. Orjamoraalissa olla hyvä tarkoittaa sitä että on hyvä orja.

Nietzsche toisin sanoen näkee että moraalisuus on syntynyt tietynlaisissa olosuhteissa käytännön ympärillä. Ja sitten nämä muodot ovat jatkaneet olemassaoloaan sen jälkeen kun herrat ja orjat ovat lakanneet olemasta. Näin ollen moraali on irronnut käytännöllisyydestä, mutta se ei ole kuitenkaan irtautunut juuristaan.

Herramoraalissa on katsottava sellaisen ihmisen elämää joka vapaasti tekee mitä haluaa milloin haluaa ja kenelle tahansa haluaa. Tämänlaisen ihmisen on kätevää katsoa moraalisuutta vallan ja vallantahdon kautta. Herralle hyvää on se mikä on hänelle haluttavaa ja tavoittelemisen arvoista. Vallan säilyttäminen tarvitsee tuekseen monenlaisia keinoja ja näihin liitettävissä olevat hyveet kuten rohkeus taistelussa ja muussa toiminnassa ovat tässä käteviä piirteitä. Varakkuuden näyttämiseen liittyy myös tyyliin ja estetiikkaan liittyviä asioita. Näin herramoraalissa on kysymys ylevien piirteiden esittämisestä toisille hallitsijoille. ; On selvää että herramoraalissa ei ole kysymys siitä että nämä asiat olisivat itseisarvoisesti hyviä itsenään. Sen sijaan ne ovat hyviä koska ne ovat itselle miellyttäviä, ne ovat muiden herrojen hyväksymiä ja ne ovat käteviä vallan säilyttämisessä ja tavoittelussa. Herramoraalissa ytimessä pahuus ei yleensä ole sitä että jokin asia on jotain. Pahuus on yleensä jonkin asian puutetta. Esimerkiksi pelkuri ei näytä herran ylevää ihannetta ja on lähinnä rohkeuden puutetta. Herramoraalissa pahuus on hyvyyden puutetta.

Orjamoraalissa elämä on herrojen dominoimaa. Nietzschen mukaan orjien on luontevaa nähdä herrat pahoina ja julmina sen vuoksi mitä herrat helposti tekevät orjille. Toisaalta orjan elämässä on kätevää esimerkiksi olla herättämättä huomiota ja totella. Orjamoraalissa vastaan tulee Nietzschen tärkeä konsepti ressentment, kaunaisuus. Orjan moraalikuvaa rakentuu helposti kätevyyden ja kaunaisuuden varaan. Hyvyyskin nousee orjamoraalissa esiin tätä kautta; Paha on hyvän vastakohta. Herra on julma ja orja on heitä vastaan. Joten kaikki mikä on herrojen haluamia asioita vastaan on pahaa. ; Tätä kautta esimerkiksi nöyryys on hyveellistä sitä kautta että hyvä orja on kuuliainen ja toisaalta ylpeys on herrojen hyve jota vastaan on syytä asettua.

Nietzsche näkee että nykyään orjamoraalia näkee monessa paikassa. Ja koska herroja ja orjia ei enää ole, on herran paikan usein ottanut ei-inhimillinen taho. Poliittinen toimija tai uskonto. Erityisesti kristinusko sai Nietschen silmissä vastaavan arvon. Herramoraalia on kuitenkin vähemmän tai ainakaan sitä ei arvosteta puheissa. Epäsuosiostaan huolimatta se ei välttämättä ole huonompi. Me olemme usein tilanteessa jossa intuitiomme ovat kiistassa keskenään. Esimerkiksi arvostamme nöyryyttä mutta haluamme olla myös ylpeitä. Nietzsche näki että orjamoraalissa oleva kaunaisuus on lannistavaa ja että tämä ei ole hyvä tapa elää hyvää elämää ja siksi se usein siirtääkin hyvän elämän pois maallisesta elämstämme jonnekin tuonpuoleiseen. Siksi vapaus ja muu voi olla hyvinkin hyvä lähtökohta koska sen avulla voimme elää meitä miellyttävällä tavalla.

Nietschen ajattelussa onkin tätä kautta helppoa tunnistaa vivahteita joita löytyy modernin ajattelun puolelta hyvinkin monesta eri paikasta. Puhutaanpa sitten kristittyjen uusliberaalien kapitalistien kalvinisminsävyttävästä maailmasta jossa erinomaiset ovat predestinoituja rikkauteen. Tai kommunistien asenteista. Tai anarkismista. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että Nietzsche haluaa antaa moraalista kokonaiskuvan jossa on kolikon molemmat puolet. Ja kaikesta sapekkuudestaan ja epäkäytännöllisen maineestaan huolimatta Nietschen moraaliajatusten ytimessä on sympatia ja asettuminen – tai ainakin yritys asettua – ihmisen asemaan ja tilanteeseen.

Tässä mielessä herramoraali ei ole moraalitonta tai nihilismiä. Orjamoraali pitää sitä pahuutena, mutta sillä on omia moraalinäkemyksiään. Moraalilait eivät saisi tulla jumalalta mutta tämä ei tee Nietzschestä nihilistiä. Toisaalta asia on hankala. Sillä Ecce Homossa on monia esseitä. Ja herramoraaliin tukeutuminen nojaa pelkästään ensimmäiseen esseeseen. Itse asiassa jos luet teoksen muita esseitä voidaan huomata että Nietzsche halusi vielä enemmän kuin epämuodikkaaseen herramoraaliin siirtymistä.

Nietzschen teksteissä on ajatus siitä että moraali on tavallaan kielellinen ja kulttuurinen konsepti. Hallitsijat ovat kuvanneet itseään hyväksi ja pahaksi. Ja orjat ovat käsittäneet että he voivat saavuttaa moraalisen ylemmyyden kääntämällä moraalisen puheen ympäri. Kuitenkin itse jaottelutapa ja asenne säilyy muuttumattomana. Dikotomia pysyy, ainoastaan suunta muuttuu. Siksi olisi syytä nousta koko moraalijärjestelmän ulkopuolelle.

Tällä kaikella on hankalasti tulkittava suhde yli-ihmiskonseptiin joita Nietzschen Zarahustra ajaa. Toisaalta yli-ihmisyyttä kuitenkin kuvaa ajatus hyvän ja pahan tuolle puolelle menemisestä. Tämä vihjaa siihen että Nietzsche on itse asiassa tavoitellut tässä herra- ja orjamoraalin tuolle puolelle menemistä. Nietzsche puhuu kaikkien moraaliarvojen uudelleenarvioinnille. ; Olisikin hylättävä dogmaattinen moraalijärjestelmä ja . Ei tarvita ulkopuolisia ehtoja hyvälle elämälle. Ihmiset eivät muutu tätä kautta nihilisteiksi vaan oman moraalinsa iloisiksi luojiksi. Tätä kautta Nietzschen suhde moraaliin onkin hyvin lähellä taiteilijan suhdetta taiteeseen; Hyvä taiteilija luo autenttisesti. Ja vain kalsea kaavamainen estettikko voisi sanoa että ollakseen kaunista tai taiteellista teoksen tulisi noudattaa tietynlaista kaavaa. Olipa tämä kaava sitten köyhän kansan maun mukainen koiranpentukitch tai eliitin postmodernin taiteen ihannointi.

Julmuus tai nihilisti ei ole kunnolla vapaa. Sillä syvä vapaus vaatii Nietzschelle syvää introspektiota. Ja Nietzschen mukaan puhdas egoistinen asenne ei ole tuottanut hänelle kovin suurta iloa. Sen sijaan hän korosti ihannehahmojaan. Niiden joukosta löytyy esimerkiksi Michel Montaigne, joka kohtasi elämässään suruja mutta joka ei lannistunut niistä vaan oli kuitenkin perussävyltään utelias, tiedonhaluinen ja iloinen. Julma pomottaja sortuu tottelemaan herramoraalin lokeroa ja ankea teiniangstaaja taas on ressentimentin läpitunkema. Hedonistiset sohvaperunat taas ovat pienten nautintojensa hämmentämiä passiivisia viimeisten aikojen ihmisiä. Tässä mielessä Nietzschen yli-ihmisyys on hyvin hankalasti saavutettava asia.

---

Lähteet:
Friedrich Nietzsche, ”Ecce homo: Wie man wird, was man ist” (1888) [suom. ”Ecce homo”]
Friedrich Nietzsche, ”Also sprach Zarathustra: Ein Buch für Alle und Keinen” (1891) [suom. ”Näin puhui Zarathustra”]

Liian terve Jeesukseksi

Alan olemaan riittävän hyvässä kunnossa terapiaan, joten en enää tarvitse sitä. Ja tämä ei ole vitsi. Monissa mielenterveydellisissä ongelmissa on sivutuotteena joko se että ei tiedosteta omaa tilaa tai sitten sille ei jaksa tehdä mitään. Depressiivisyys on jälkimmäistä. (Sitä on jopa niin että monesti ja monissa asioissa depressiivisten näkemys asioidentilasta on tilastotieteelisesti osuvampi kuin terveillä ihmisillä.)

Viimeiset puoli vuotta on itse asiassa mennyt aika kivasti, eikä ole mikään fluke. ; Kohdallani ei enää tulisi sellaista tuettua terapiaa, vaan joutuisin ns. maksamaan itse vähän kuin ne psykoterapiaa harrastelevat kuplassa elävät pikkurikkaat jotka hiovat mielensä yksityiskohtia ja joilla on varaa maksaa tämänlaisesta.

Olin itse asiassa motivoitunut käymään terapiassa kun satuin hieman alkoholipäissäni ärähtämään ihmiselle. Vierailin sellaisessa peruskiukustumisessa joka oli itselleni pitkään arkea. (Masennus voi ilmetä ärtyisyytenä. Tämänlaista masennusta voi olla vaikeampi tunnistaa.) Tämä oli mielestäni hyvä tapa, ottaen huomioon että lähtötilanteessa se oli enemmän itsetuhoista. Vitutan useampia ihmisiä, mutta he eivät sentään kuole. (Tai kuolevat, mutta eivät vitutukseen. Jos vitutukseen voisi kuolla olisin ollut jo kauan haudassa.)

Omalla kohdalla aika on varmasti tehnyt oman osansa. Toisaalta koen että tärkein muutos on koskenut aika metaisia tilanteita. Minulla on ylipäätään ollut taipumuksia tiettyihin dissosiatiivisiin piirteisiin. (Joka on yleistä "jos on käynyt kaikenlaista".) Nämä ovat hyvin erikoisia. Esimerkiksi kun olin Kiteellä teurastuskurssilla ei teurastaminen tuntunut miltään. Mutta sen sijaan se että se ei tuntunut miltään tuntui ikävältä.

Minulla on ollut vihaisuuteen liittyen tiettyä kaunaisuutta. Tai sitä että en edes tiedä mitä anteeksiantaminen tarkoittaa vaikka yrittäisinkin. Kysymys on osittain periaatepäätöksestä mutta vain osittain. Takana on kenties osaltaan the actor-observer biasia, eli koen omat virheeni sattumina, ympäristön tuotoksina tai vahinkoina kun taas muiden teot ovat vahvemmin onnistumisen ja tavoittellisuuden seurauksia. Mutta vain osittain. Osittain kysymys on siitä että ei minulla yksinkertaisesti ole ruuveja tähän. (Tarkotitaako "annan anteeksi" muutakin kuin sitä että "tahdon kotiin"? Ei.)

Nykymaailmassa hyvälle uhrille kuitenkin annetaan tiettyjä velvoitteita. Ja hyvyyden nimissä pitäisi antaa anteeksi ellei olisi jotain perusteita uskoa että anteeksipyytäjällä on ketunhäntä kainalossa ja paluu vanhoihin tapoihin on odotettavissa. Lisäksi armon merkitystä etiikan ja yksilön hyvinvoinnin kohdalla korostetaan. Sanotaan jopa että armeliaisuus kenties päästäisi irti näistä kokemuksista. Eli kaunan vuoksi en pääsisi irti vaan olisin tätä kautta tavallaan myös todennäköisesti tuomittu siihen masennukseenkin.

En ole taipunut tähän koska en kykene edes sisäistämään mitään ajatusta jostain armeliaisuudesta. Ja tämä kyvyttömyys on tietenkin tuonut niitä metatason tunteita jotka itse siinä asiassa eivät ole. ; Minulle asiat ovat nyt helppoja koska minun ei tarvitse pelätä minä päivänä sekoan. Ei tarvitse hautoa. Sen kun koen kaunaa ja vihaa vapaasti. Voin tappaa heidät sinä päivänä kun aidosti haluan heidät julmasti päiviltä. Siihen päivään asti voin miettiä muita asioita, ja paradoksaalisesti tämä "lupa tappaa" on tarkoittanut sitä että mietin muita asioita kuin kaunaa ja listimisfantasioita.

Joka synnitön on, heittäkööt ensimmäiset 30 kiveä.

"30 Rock" on vanhahko komediasarja. Se on periaatteessa metakomediasarja komediantekijöistä ja se perustuu "löyhästi tosiasioihin", tarkalleen ottaen Tina Feyn kokemuksiin "Saturday Night Live" -ohjelman parissa. (Hän myös näyttelee ms. Lemonia sarjassa.) Tosiasiallisesti sarja on hieman enemmän jotain muuta. (Joskin siitä itse asiassa oppii ällistyttäviä tosiasioita komedianteosta, huumorin rakenteesta ja näyttelemisestä. Kenties siksi että aihepiiri on ollut sarjan tekijöille hyvin tuttu.)

Minä kuitenkin käytän sarjaa toisella tavalla. Sitä voidaan käyttää siihen, että demonstroidaan yli-ihmisyyden käsitettä.

Sarjassa käsitellään paljon kaupallisuutta, yritysjohtajuutta ja siihen liittyvää kilpailua. Joten varmasti yli-ihmisyyttä voisi hakea vaikka opportunistisesta ja kierosta Don Banksista. Miehestä joka sarjan alussa homoseksuaali, mutta on uransa puolesta valmis puukottamaan selkään ja mm. avioituu yhtiön pomon "mielenkiintoisen" tyttären kanssa saadakseen parannettua asemiaan. Nämä hahmot ovat kuitenkin jotain joita Nietzsche ei voisi hyväksyä. Sillä Banksin strategiaa kuvaa Nietzschen halveksina ressentiment. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, miten hän yrittää neloskaudella kostaa, "vuoden odottelun jälkeen" vain saadakseen kostettua hävittyään epäreilussa pelissä. Banks edustanee hyvin vahvasti sitä stereotypiaa joka yli-ihmisyydestä liikkuu. Hänen moraalinsa joustaa ja hän on häikäilemätön ja on valmis tallaamaan muita ali-ihmisiksi.

Kenneth Parcell on sarjan eniten yli-ihmisihanteen mukaan toimiva hahmo. Tämä voi olla yllättävää ; Sillä hän on se hymyilevä harjoittelija-alainen jonka arvoksi ensin arvoidaan 7 dollaria. Ja jonka ja useiden vuosien harjoittelu ja ilmiselvästi ensiluokkainen omistautuminen ja työn taidokas suorittaminen muuttaa arvoa niin että hänen arvonsa on 5 dollaria.

Hänen työhönsä ei kuulu statusta tai arvostusta. Hän ei tallaa ketään. Hän on naïvi ja hahmoa kuvataan - niin sarjan sisällä kuin hahmon kuvauksissa televisiota katsovan yleisön parissa - tyhmänä. Lisäksi hän on hyvin ilmiselvästi kristitty. Hänen taustaansa kuvataan "äärimmäisen perähikiämäiseksi". Hän tulee "Stone Mountain" -nimiseltä paikkakunnalta josta opitaan sellaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia että siellä jopa pormestarilla on luteita. Tosin pormestari on myös hevonen. Joka, kaikeksi onneksi, kuitenkin käyttää housuja. Hän on maalainen, ei-kaupunkilainen vaikka on asunut yhdessä suurimmista suurkaupungeista vuosia. Hän on se tyyppi joka jää ulos tärkeistä statushierarkioista. (Tai kuten sarja itse asian asettelee : "neither wealthy nor circumcised".)

Kuitenkin kun katsoo tarkemmin, itse asiassa yhtään tarkemmin, korostuvat uudet seikat. Esimerkiksi Parcellin ikään liittyy mysteeri. Sitä ei koskaan paljasteta, mutta sarjan hieman viistossa todellisuudessa on itse asiassa mahdollista että hän on ikuinen. Siis sanan täydellisessä merkityksessä. Hän on myös aina iloinen eikä anna vaikeuksien latistaa itseään. Itse asiassa hän osoittaa teoillaan, ratkaisuillaan ja sanomisillaan sitä, että hän on ehdottoman tyytyväinen juuri siinä matalatason suorittavassa ja huonosti palkatussa työssä missä hän on. (Ja Parcellin nimi on synonyymi rehellisyydelle.) Hän ei halua ylennystä. Hän on valmis menemään lakkoon kun laki säätää, että työtä ei saa tehdä yli 16 tuntia. Hän rakastaa kahta asiaa ("everybody and television") ja hänen työnsä tarjoaa häntä itseään tyydyttävän pääsyn molempiin.

Itse asiassa jos hänestä tiedetään jotain, niin yksi asia näkyy välähdyksenomaisesti lähes kaikessa mitä hän tekee. Hän on itse asiassa sarjan kompetentein hahmo. Hän kykenee ilmeisesti puhumaan kaikkia mahdollisia kieliä, sillä hän keskustelee ja vastaa sujuvasti vierailla kielillä (mm. kiinaksi ja latinaksi) sarjan aikana. Hän on voittamaton pokerissa. Hän tietää uskomattoman määrän triviaa televisiotyöstä. Näyttelijät ja komediantekijät kokevat hänet eräässä jaksossa uhkana koska hän viihdyttää ihmisiä hissimatkoilla paremmin kuin mitä he tekevät näyttämöllä. Ja hän suorittaa mitä ihmeellisempiä asiakaspalvelullisia tekoja näyttelijöiden puolesta. Hän suorittaa työnsä aina täydellisesti (lukuunottamatta sitä jaksoa kun hän innostuu kahvista). Ulkopuolisesta tarkkailijasta tuntuu että miehen talentit jäävät huomaamatta ja turhiksi. (Turhiksi kuten Parcellin äidin yliopiston tohtorintutkinto!) Parcell vaikuttaa tyhmältä koska jostain syystä länsimaisessa elämänmenossa ystävällisyys ja iloisuus ovat heikkouksia eli tyhmyyttä.

Parcellin hahmo kuvastaa kaunatonta omaan asiaansa omistautumista tavalla jossa taito ja yrittäminen kohtaa sen, että ei välitetä hittojakaan siitä mitä muut sanovat. Aito Nietzscheläinen yli-ihminen ei aktiivisesti tuhoa ja tallaa vaan tuho tulee korkeintaan sivutuotteena sitä kautta että kun luo uutta, niin siinä tulee helposti muutettua jotain muuta. Parcell tuottaa sivutuotteenaan sellaisia asioita kuin kilpailuyhteiskunnan arvostusten halveksimista - hänelle ei ole väliä onko asia "hyväksyttävää New Yorkissa vai ei", tärkeintä on että tekee hyvin. Toisaalta hän tuntuu itsekin tiedostavan lakkojaksossa, että hänellä on negatiivinen vaikutus palkkaamiseen. Sillä kun yhtiö uhkaa säästösuyistä lopettaa harjoittelijoiden palkkaamisen tyystin, hän selittää että sitten harjoittelijoiden töihin pitäisi palkata joku ei-harjoittelija joka vaatisi kovempaa palkkaa eikä olisi valmis niihin työehtoihin. (Joihin hän itse hakee tavallaan huononnusta koska hän haluaa tehdä sitä aina vaan enemmän.) Muut ovat hänelle häijyjä mutta hän ei katkeroidu ja masennu - kuten normaali terve ihminen tekee. (Kuten sarjassa nostetaan esiin muutamaan otteeseen. Assistenttien työ on oikeasti kyynistävää.) Parcell myös vastaa aivan selvästi Nietzschen tärkeimpään yli-ihmisyyttä koskevaan haasteeseen, ikuisen paluun kysymykseen. Hän tekisi joka päivä saman, koska jokainen päivä on sama. Parcell on tässä mielessä todellinen taiteilija sanan Nietzscheläisessä mielessä.

Itse asiassa jos miettii miksi Nietzsche moitti kristinuskoa, niin täytyy nähdä että se johtuu siitä että Nietzsche kuvasi kirkkoa ja uskontoa hyvinkin Don Banksin kaltaiseksi. Kirkko asetti ihmisiä ali-ihmisyyteen aivan kuten Banks halveksuu niitä jotka tienaavat häntä vähemmän. Nietzsche vihasi orjamoraaliin asettamista. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää jos (a) ei hyväksi Nietzschen tapaa käsitellä kirkkoa ja (b) luulee että Don Banks edustaa yli-ihmisyyttä. Nietzschen mukaan yli-ihmisyyttä enemmänkin tarvittiin sen vuoksi että kirkko tallasi ihmisiä ja käyttäytyi kuin Don Banks. Stereotypioiden yli-ihmiskuvat ovat siis oikeastaan se mitä aito yli-ihminen voisi vastustaa.

Viha ja järjen sumeneminen

"Ernest Hemingway once wrote, "The world is a fine place and worth fighting for." I agree with the second part."
(Seven)

Suomen vastarintaliikkeen toimintaa on arvosteltu kovasti. Yhtenä teemana on ollut se, että viha nähdään jonain joka sumentaa heidän arvostelukykynsä. Näkemys on vanha. Järki ja tunteet erotetaan toisistaan. Toisaalta nähdään että viha veisi jonnekin ihmisyyden vieraille teille, jonnekin joka on kaukana normaalista yleisinhimillisyydestä. Vihainen ihminen ei siis ole ikään kuin oma itsensä. Nämä yleistykset on hyvä ottaa liioitteluina. Mutta niiden kautta voidaan demonstroida jotain.

Ensimmäinen ja kenties tärkein asia on se, että viha ja kauna ovat ihmiselle hyvin tavallisia tunteita. Esimerkiksi itse olen äärimmäisen kiukkuinen ja kaunainen olento. Olen kenties täysin kyvytön antamaan mitään anteeksi. (Paitsi unohtamalla.) Ja elämäni koostuukin vahvoissa määrin syyllisyyden ja kaunan sekaisissa tunnelmissa. ; Uskallan sanoa että kaikki ovat jossain määrin vihaisia mutta toiset ovat vihaisempia kuin toiset. Ja kun katsoo niitä malleja joita vihaiset saavat ohjatakseen toimintaansa, ne ovat keinoja jotka tulevat niiltä vähemmän vihaisilta ja jotka ovat luultavasti sellaisia että ne toimivat heille. ; Teesini on, että vihaisuus on yleistä, jotain jota ei voi manata pois ja jolle pitää tehdä jotain muuta.

Vihaisuus on yleistä.

Enkä ole tässä yksin ; Martin Daly ja Margo Wilson ovatkin kirjassaan "Homicide" kuvanneet sitä miten verikosto esiintyy suurimmassa osassa kulttuureita. Itse asiassa viha on suoraan koodattuna aivoihimme. Aivoissamme on kohta vihalle (rage circuit), joka on yksinkertaisesti "reititin" joka yhdistää keskiaivomme hypotalamukseen ja amygdalaan. Tätä piiriä on tutkittu niin ihmisillä kuin eläimillä ; alueen aktivointi laitteilla saa eläimet käyttäytymään kuten sen lajin edustajat käyttäytyvät raivoissaan. Viha on itse asiassa mekaanisesti ja muutenkin melko keskeinen osa aivojamme. (Tämä ei varmasti yllätä ketään evoluutioteorian kannattajaa.)

Steven Pinker on tutkinut kostamisen innokkuutta ja hän on havainnut sen olevan tavallista, jopa niin että ihmiset saavat nautintoa kostamisesta ja erikseen etsivät siihen mahdollisuuksia. Hän on myös koostanut muiden alan tutkijoiden näkemyksiä kirjaansa "The Better Angels of our Nature". (Teos ei otsikostaan huolimatta ole teologinen.)

Matt Ridley kuvaa "Jalouden alkuperä" -teoksessa myös ihmisten kostamisherkkyyttä. Siinä erikoista on se, että kostamiseen usein panostetaan jopa enemmän kuin olisi kannattavaa kun otetaan huomio huijaamisen tuottamasta haitasta. Selitystä haetaan peliteoriasta. Ylirankaisulla vähennetään niiden strategioiden kannattavuutta joissa huijataan. Näin vahvaa yhteistyötä vaativat strategiat saavat tukea. Näin ollen kostaminen on eräässä mielessä äärimmäisen sosiaalista, sellaisessa heimoa puolustavassa hengessä.

Viha on siis yleistä. Ei ole mielenkiintoista selittää Suomen vastarintaliikkeen toimintaa vihan kautta. Kysymys on enemmänkin siitä miten tätä vihaa hallitaan ja kanavoidaan.

Vihan kanavoimisesta.

Ajatus on ollut tuttu kauan. Itse mielelläni katson asiaa Nietzschen kautta. Hän esitti että moni ihminen saa aikaan tulosta usein negatiivisiksi katsotuista piirteistä. Kateus voi kannustaa ahkeruuteen. Vihamies voi olla motiivi tutustua hänen esittämiinsä argumentteihin ja niiden debunkkaukseen. Nietzsche jakoikin negatiivisiin asioihin suhtautuvat asenteet kahtia ; Oli kaunaista ressentimentiä jossa ei olla luovia vaan haudotaan kostoa ja destruktiivista. Sen lisäksi on luovaa sublimointia jossa likaiset motiivit tuottavatkin jotain kaunusta joka on destruktiivista korkeintaan siinä mielessä että usein jokin vanha asia vaatii muuttamista tai jopa rikkomista jotta sen tilalle saadaan tuotettua jotain muuta, jotain uutta ja hienompaa.

Ihminen tarvitseekin keinoja vihan käsittelyyn eikä siihen että ihminen muuttuisi täysin ei-raivoisaksi. ; Hannu Lauerma kertoo "hyvän kääntöpuoli" kirjassaan miten esimerkiksi huumori on kypsän ihmisen suojausmenetelmä. Ihmisillä on usein jopa kostofantasioita ja vihaa, ja terveet ihmiset kykenevät näkemään niissä koomisuutta. Ongelmatapaukset eivät. Eipä ihme, että "Viiltävimpään huumoriin sisältyy tuskaa, ja se onkin keino käsitellä sitä. Monien suurien humoristien on sanottu olleen melankolisia ja vakavilta vaikuttavia persoonia. Huumorin avulla tarkastellaan usein ihmisen pienuutta ja vajavaisuutta, aggressiota, seksiä ja kuolemaa."

Stephen Pinker onkin katsonut että kostonhimon aktivoitumista on vähennettävä muutamalla tavalla;
1: Vahva esivalta tai jokin muu vastaava auktoriteetti joka voi rangaista teoista.
2: Usko siihen että on olemassa jokin legitimoiva voima joka vaikkapa antaa esivallalle oikeutuksen. Yleinen ajatus inhimillisistä arvoista ovat tässä tärkeitä.
3: Kasvattamalla empatiakykyä erilaisiin ihmisiin. Kun kykenee tuntemaan toisten ajatukset ja myötäelämään heidän kärsimyksiään, kostamisen tarve vähenee.
4: Löytämällä yhteisiä tavoitteita vihollistensa kanssa.
5: Luomalla itsensä ympärille harmittomuuden auran. Etenkin jos pyytää omia pahoja tekojaan anteeksi, ja tekee tämän itselleen kalliilla tavalla. Tämä on siitä hyvä keino, että se vähentää sekä omaa kostonhalua että muiden kostonhalua voimakkaasti.

Näiden lisäksi olen huomannut hedelmälliseksi ns. distraktion. Itsen häiritsemisen. Minun kaunaisuuteni on oikeasti ongelmallisella tasolla ja se vaikeuttaa elämääni huomattavasti. Kaunaiset ajatukset alkavat helposti pyörimään mielessä. Ja pelkkä niiden torjunta johtaa jotakuinkin siihen mitä Dostojevski kuvasi käskiessään että älä ajattele sinisilmäistä jääkarhua. Hän demonstroi miten vaikeaa tälläisen yrittäminen on. Dostojevski korostikin että yrittäminen saa jääkarhun mieleen ainakin kerran minuutissa. Daniel Wegner on tutkinut sitä miten ihmisen mieli toimii nimenomaan näin. Wegner liittää sen "ironisiin prosesseihin" (ironic processes). Hän on havainnoinut että ajatuksen saa pois mielestä tekemällä jotain muuta. Olen huomannut tämän olevan hyvin produktiivista. Kun viha pakottaa tekemään jotain, harjoittelutunteja kertyy kuin ilmaiseksi.

Kuinka minusta ei ole nihilistiksi

Kalle Haatanen on kirjoittanut hauskan pienen kirjan nimeltä "Ei voisi vähempää kiinnostaa". Teos käsittelee nihilismin filosofiaa.

Haatanen toisaalta kuvaa kirjassaan sitä miten arkikielessä sana on menettänyt merkityksensä, laimentunut joksikin käytännössä sisällyksettömäksi. Sanaksi jolla on lähinnä negatiivisia konnotaatioita ja joiden sanomisesta tulee sivistynyt vaikutelma vaikka sisältö "olet nihilisti" onkin sisällöltään suunnilleen samantyylinen asenteen ilmaisu kuin "olet kakkapää". Määrittelemätön "nihilismi" edustaa minustakin tyhjää kielenkäyttöä. Se on sen tyylinen rinnastus että jos sellaisia käyttää ja pitää itseään älyllisenä ihmisenä, voi saman tien ryhtyä äärimmäisen postmodernin filosofian kannattajaksi ja ryhtyä käsiterunoilemaan.

Nihilismin voikin sovittaa ties mihin yhteyteen "Yhtäältä biologinen reduktionismi kiistää ihmisen erityisyyden, puhumattakaan kaikista hienoista moraalisista rakennelmistamme. Toisaalta uskonnollinen reduktionismi luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille. Nihilistejä molemmat." Ja jopa "Joskus merkitys on kyllä hupaisan epäselvä. Tätä kirjoittaessani olen huomannut, että sanalla nihilismi on viitattu lehdistössä esimerkiksi yhteen syksyn muodin megatrendeistä."

Tämän lisäksi hän tietysti käsittelee myös määritellympää nihilismiä.

Haatasen kirjaa lukiessa on itse asiassa melkoisen selvää että minusta ei saa nihilistiä oikein mitenkään. Haatanen esittelee Nietzschen maailman korostamalla että on klassiseen tapaan ajatelleita, viimeisten aikojen ihmisiä ja yli-ihmisiä.

Haatanen käyttää aikaa nihilismiin joten hän kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä passiivisiksi nihilisteiksi ja yli-ihmisiä aktiivisiksi nihilisteiksi. Tämä onkin tarpeen sillä Nietzschen yli-ihmistä sanotaan joskus nihilistiseksi ja tätä kautta esitetään että Nietzsche kannattaisi nihilismiä. Kuitenkin samalla Nietzsche itse kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä nihilisteiksi ja pitää näitä vastustettavina joten olisi itse asiassa oikeampaa sanoa että Nietzsche pyrkii nimenomaan nihilismin ylittämiseen. Sillä ihanteellisena viimeisten aikojen ihmisten elämäntapaa hän ei pitänyt.

Taustalla on perinteinen ajatus siitä, että asiat ansaitaan. "Ei onnellisuus antiikin kreikkalaisillekaan mikään vastenmielinen ilmiö ollut, mutta se tuli ansaita elämässä Teoilla ja Sanoilla". Nämä teot ja sanat olivat ideologioita, joissa usein korostuu vaikka platonistinen henki siitä että todellinen ideamaailma on jotain hienoa ja fyysinen maailma on sen kalpea ja epäonnistunut heijastuma, vähemmän oleellinen, vähemmän tosi. Nietzsche näkee tämänlaista maailmaa orjamoraalisena ja tämänlaisia voimia elämälle vieraina voimina.

Passiivinen nihilisti sitten irtautuu tästä. "Se on "viimeisten ihmisten" elämää. "Viimeinen ihminen" ei enää tunne valtaa eikä vallantahtoa, vaan vain tahtoo mahdollisimman pitkän ja turvatun elämän." ... "Jos hän jotain sisältöä elämälleen kaipaa, se on kaikkien aristokraattisten ja antiikin Kreikasta oppinsa ammentavien filosofien perivihollinen: hyötyajattelun, utilitarismin ja ansaitsemattomuuden tuoma onnellisuus." Tämä johtaa halpojen huvitusten täyttämään pinnalliseen kulutuselämäntapaan. "Passiivinen nihilismi on altistumista pienuudelle, silkan onnen tavoittelulle, Totuuden, Kauneuden ja Suuruuden unohtamiselle, pahaiselle kauppiasmoraalille, kaiken tasapäistymiselle ja uskonnolliselle synnintunnon sisäisyydelle."

Herramoraalista yli-ihmistä taas kuvataan aristokraattisen estetiikan keinoin. Moni ajattelee että herruus korostaisi köyhien kyykkyyn laittamista. Mutta tämä on itse asiassa hyvin kaukana Nietzschen mallista. Haatanen kuvaa asian seuraavalla tavalla "Nietzschen antiikin kreikkalainen, pakanallinen ja dionyysinen maailmankuva halveksuu elämää joka pyrkii vain varjelemaan elämää sen itsensä vuoksi. Sellainen elämä on vain käpertymistä omahyväiseen ja kaunaiseen kuoreen." ... "Yli-ihminen on nietzscheläisen käsitteistön ihmisfiguuri (kenties toive) joka ei enää tunne kaunaa." ... "ei tunne sääliä - koska hän rakastaa elämää."

Itse asiassa Haatanen käyttää Pekka-Eric Auvista erikoisena esimerkkinä hahmosta joka kyllä ihailee näennäisesti Nietzscheä mutta joka ei ole ollenkaan Nietzschen ihanteen mukainen. "Mutta että hyvän ja pahan tuolle puolelle nouseminen tarkoittaisi pahaista vallitsevan säälimoraalin vastustamista ja sen nimissä alempiarvoisten tappamista! Ei." Syynä on juuri kaunaisuus. "Tuollainen vastustaminen ja nurinpäin kääntäminen itse asiassa vain säilyttää kyseisen moraalin sen käänteisessä muodossa. Se on kaunainen reaktio kaunamoralistisessa maailmassa." Myöhemmin korostuu että "yli-ihminen ei koskaan toimisi reaktiivisesti, vastaisi väkivallalla johonkin olosuhteeseen tai olotilaan ja hyökkäisi kaunaisesti sitä vastaan. Yli-ihmisen destruktiivisuus on uuden luomisessa" ... "Destruktion kohde on vanha arvomaailma, mutta vain siinä mielessä että uuden luominen tuhoaa aina vanhaa."

Nihilismi, not for me.

Näiden opit ovat siitä hauskoja että niiden sisältö demonstroi melko vahvasti sen miten minusta ei saa nihilistiä. Ei aktiivista nihilistiä eikä passiivista nihilismiä. Syynä on se että olen äärimmäisen kaunainen ihminen.

Tämä kauna kertoo että asioilla on minulle merkitys. Se ei voi olla passiivista nihilismiä. Vihainen ja aggressiivinen passiivinen nihilisti on määritelmällisesti mahdottomuus. Ja aivan yhtä määritelmällisesti se estää minua olemasta yli-ihminen, aktiivinen nihilisti.

Onkin jännittävää miten tietyssä mielessä olen hyvin "stereotyypinmukainen nihilisti" sanan arkimerkityksessä. Olen jossain määrin "ihmisvihaaja", hieman synkeä, äärimmäisen ironinen, negatiivinen ja ihmisistä sekä ideologisista instituutioista irtautuva. En ole kiinnostunut ihmisistä, enkä välitä heidän mielipiteistään vain siksi että heillä on sellaiset.

Tämä "ihmiset eivät kiinnosta minua" on kuitenkin hyvin rajattua. Minua ei kiinnosta mitä mieltä ihmiset ovat, tai ovatko he samaa mieltä kanssani tai muuttuvatko heidän mielipiteensä keskustelun kautta. (Minua kiinnostaa vain se, tarjoavatko he minulle älyllistä viihdettä vai eivät.) Minua ei kiinnosta mitä mieltä he ovat minusta. Ennen kaikkea en tule surulliseksi tuskasta joka kohdistuu ihmisiin joista en pidä ja tässä mielessä en välitä heidän kärsimykestään.

Kaunaisuuteni ilmaiseekin sitä että joku kohtelee minua väärin tai on ärsyttävä. Ja sitten tämä ihminen ei ikään kuin ole ihminen vaan saa merkityksensä vain tuon tekemänsä teon kautta. Hän siis pelkistyy kenties pelkästään noiksi yksittäisiksi teoiksi, ajallisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ja tämän teon kautta nämä ihmiset merkitsevät, kiinnostavat ja vaikuttavat valtavasti. Voi jopa sanoa että orjuutan itseni sillä että välitän niin sikana siitä mitä epäreilua tai julmaa joku ihminen on minulle tehnyt.

Nihilisti ei tee tämänlaista. Siinä on liikaa kiukkua jotta se olisi merkityksetöntä. Siinä on liikaa kaunaista merkitystä jotta se olisi esteettistä, dionyysistä, luovaa, aristokraattista ja vapaata. Minun punahehkuinen vihani on kaikille osapuolille destruktiivista. (Tosin olen tiettävästi kyvytön antamaan anteeksi mitään, edes yrittämällä, joten se siitä.) Olen äärimmäisen reaktiivinen ja välineellistän valtaosan ihmiskohtaamisistani "juttujen opettelun" näkökulmiin, joiden ydin on siinä "mitä minä henkilökohtaisesti saan, jota en voi muualta saada". Nietzschen maailmassa tämänlainen toimija edustaa orjamoraalia par excellance. Ja teen tämän kaiken ihan ilman kristinoppia.

Feminismin misandrian kaksi puolta

Teknisesti ottaen feminismi ei yleensä tarkoita miesten vihaamista. Paitsi silloin kun se tarkoittaa. "Tämä Päivä" -blogissa korostettiin äärisuuntien ja trollausten osuutta feministien maineenmenoon. Hän tarjoaa varsin hauskoja lähteitä näiden kannanottojensa tueksi. Moni feministi ei ajattele että olisi monenlaista feminismiä. Ja heille feminismi tarkoittaa sitä että ajaa sukupuolten tasa-arvoa.
1: He usein tiedostavatkin sen, että heidän kokemusmaailmansa on naisen kokemusmaailma ja että miehen kulttuuri ja kokemukset ovat erilaisia. Joten he rehellisesti ajavat naisnäkökulmaa tasa-arvoon. Voiko heitä syyttää? Minua ei, kenties liian useinkaan, kiinnosta ongelma joka ei kosketa omaa itseäni tai lähipiiriäni.

Itse olen nähnyt että on olemassa ääriliikkeitä eikä feminismi ole tässä poikkeus. Ja kaikessa liikehdinnässä pätee Poen laki jossa äärilinjan toimintaa ei itse asiassa ole helppoa - kenties ei ole edes mahdollista - tunnistaa vakavasti tehtyä ääriliikettä trollauksesta. (Minun kohdallani parodiahorisontin ylittäminen on monesti perästi tahallista. Seilaan melko vapausasteisesti trollaukseen ja vakavaan ja siihen välille.) Siksi olenkin jakanut feminismin feminismiin ja telaketjufeminismiin. Siis siihen että erotetaan ääriliikefeminismi mielenterveistä suuntauksistaan.

Olen viime päivinä sönköttänyt feministien kanssa. Sönköttäminen on tarkoituksellinen sana. Sillä olen leikkinyt jonkin sortin viiden pennin sekundasokratesta. Olen heittänyt omituisia kysymyksiä jotka ovat sekä vitsejä että vakavasti otettavia kysymyksiä. Ja tätä kautta tarkoituksenani on ollut pyhästi vain kaivella implisiittisiä keskustelua ohjanneita premissejä. Niiden kuvaaminen on vähintään kiinnostavaa. Ja tässä on tärkeää kyetä irrottautua "Penis in Vagina is Always Rape" -hengestä. Niin huvittavaa ja innostavaa kuin se onkin.

Se mitä haluan nostaa esiin on "miesviha". Nimenomaan asiallisten feministien keskustelussa.

Tämä ei riko jaotteluani. Pidän jakoa telaketjufeministeihin ja asiallisiin feministeihin tarpeellisena. Siksi väliotsikko voikin olla hämmentävä. Keskusteluissa nimittäin nousi esiin jännittäviä teemoja. Otan niistä kaksi.
1: Monella feministillä on aivan oikeasti ikäviä kokemuksia miehistä. He kertovat että tämä johtaa antipatioihin miehiä kohtaan. Nämä antipatiat voivat motivoida tasa-arvotaisteluun. Tässä ryhmässä jännittävää on se, että asenteet luonnollisesti vaikuttavat käytettyyn kieleen. Tämä ilmiselvästi näyttää miesvihalta. Koska se tavallaan on. Kantavana - ja itselleni yllättävänä teemana - on kuitenkin vaikutelma siitä että he tiedostavat tämän vihan ja pyrkivätkin isommalla tasolla oikeudenmukaisuuteen. Miesten tasa-arvo voi olla tärkeää vaikka miehistä ei pidetäkään tai heihin suhtaudutaan epäillen ja epäluuloisesti. Kommenteissa oli jopa sitä että ilman feminismiä he voisivat olla miesvihaisempia. Että feminismi auttaa ymmärtämään että miehet on aivopesty pahaan kulttuuriin ja tämä "toxic masculinity" pitää sitten vain murtaa. Viha on suunnattu järjestelmään.
2: Toinen tapa taas on ihanteellinen. Toimintaa moititaan. Miesasia voidaan nähdä kurana. Ja jos tätä pitää miesvihana tätä harjoittava ihminen pahastuu. Koska hän toimii kuten perinteinen kristillinen moralisti joka "rakastaa syntistä mutta vihaa syntiä". Sävynä on ollut esimerkiksi aivan ääneen lausuttu idea siitä että jos pitäisi miestä pahana väittäisi että tätä pahaa ei voitaisi korvata. "Tule sellaisena kuin olet, kunhan muutat mielipiteesi niin saat armon" -asenne korostuu hyvinkin vahvasti. On kuitenkin selvää että kun moralisoidaan se tuntuu kohdistuvan ihmiseen ja on hyvin vaikeaa elää maailmassa jossa vihataan kaikkea sitä mitä ihminen ajattelee, tekee, edustaa ja on mieltä. Kun nämä karsitaan jää jäljelle omituinen abstraktio jossa on vaikeaa nähdä mikä se on se erottamaton absoluuttinen ihmisarvo jota rakastetaan? Aineenvaihdunta?

Näkisin että aina kun normaali feministi tulkitaan misandriseksi, tilanne redusoituu jommaksi kummaksi ylläolevista.

Omakohtaisesti näen että ensimmäinen tyyppi ei ole "oikeaa miesvihaa". Se on tunteilua joka jalostetaan. Kiukku on kenties lähtökohta mutta lopputulos ei ole miesvihainen. Kiukku motivoi ja värittää kielen, mutta kun ihmien tiedostaa tunteensa ja hillitsee niitä paikoitellen, hän tietää kenessä vika pohjimmiltaan on. Se jälkimmäinen taas on ihan oikeasti oikeaa "miesvihapuhetta". Mutta siihen on vaikeaa liittää aitoa vihaisuutta miehiä kohtaan. Näin ollen molemmat ovat vihan illuusioita. Kumpikaan näistä eivät ole misandriaa sanan täydessä ja vahvimmassa mielessä. Joista toinen on vain minun maailmassani arvotettu positiivisesti ja toinen negatiivisesti.

Mutta se ei perimmiltään ole vihaa. Vaan kusipäisyyttä siinä tarkasti määritetyssä mielessä jossa olen Aaron Jamesin "Assholes:A Theory" -kirjan konseptia soveltanut. Eli jonain jossa toiminta on ikävää siksi että se nähdään oikeutettuna, jossa päämääärä oikeuttaa keinot. (En pidä tästä jesuiittameiningistä jota pestään puhtailla intentioilla. Osittain siksi että jokainen ihminen on jossain määrin Kaspar Hauser, intentioita ylipainotetaan ja yliarvostetaan ja ne tarjoavat helpon tekosyyn koska niiden luonnetta on itse asiassa haasteellisia tarkistaa.) Jotain joka on tärkeää jotta voidaan erottaa vihapuhe raivopuheesta. Minusta on yksinkertaisesti aivan yhtä ja sama kutsuuko toisen vakaumusta kuonaksi vai kutsuuko ihmistä kuonaksi. Ja usein vihapuhe onkin kusipäisyyttä joka oikeutetaan jollain tekosyyllä ja ideologia myös valkopesee lopputuloksen.

Näenkin että tämä kahtiajako ja omat mielipiteeni niihin ovat äärimmäisen Niezscheläisiä. Hänhän esitti että ihminen voi noudattaa pyrkimyksiään sublimoiden tai ressentimentillä. Sublimoinnissa ahneus, kateus tai viha on polttoainetta jolla taiteilija ahkeroi. Lopputulos on siis jalostettu näistä olemassaolevista likaisista puolista. Ressentiment taas on perimmiltään sitä että ideaaleja käytetään valkopesussa ja sitten lopputulos näyttää kaunaisuudelta.

Mutta kenties tämä johtuu siitä että kykenen uskonnon kautta ymmärtämään miten ikävät kokemukset voivat vaikuttaa tunteisiin. Ja että tämä ei välttämättä tarkoita samaa kuin epäreiluus kaikkia uskovaisia kohtaan. Ja että tämä voi olla motivaattorina jotta jaksaa pakkomielteisesti vääntää siitä iänikuista aiheestaan uudestaan ja uudestaan. (Mutta kenties haluan vain selittää näin itselleni jotta saan valkopestyä oman moraalittomuuteni.)

Joten tavallaan viimeinen kysymys onkin siinä että ovatko vihaiset fundamentalistikristitytkin kuten niitä feministejä joilla on ikäviä kokemuksia miehistä ja jotka ovat siksi vihaisempia tai aggressiivisemmalta vaikuttavia kuin passivinen rivikansalainen. Mutta jotka olisivat ilman Jumalan rakkauskäskyjä vielä nykyistäkin vihaisempia. Vai onko sittenkin niin että tosiasiassa ideologia lietsoo näitä vihantunteita niin että sittenkin kävisi niin että fundamentalismi lähinnä kokoaa vihaiset ihmiset yhteen ja sanoo että tämä on jotenkin perimmiltään oikeutettua. Vastaus tähän kysymykseen vastaa varmasti jotain niin feministeihin kuin minuun itseenikin.

Kaunakko

Sitä voisi ajatella että flopannut Herzog olisi luikkinut omaan maahansa diskreetisti. Mutta sen sijaan hän on päättänyt julkistaa lausuntoja koskien kriitikoitaan. Hänen kaunapuheistaan ei kostonhimoa puutu "Suomessa on pari kirkkokuntaa (ministries), jotka käyttävät paljon aikaa ja rahaa hyökätäkseen Jeesusta vastaan. Jos toimintamme on Jeesuksesta, pankaa merkille sanani, heille tapahtuu jotakin hyvin pahaa, Herzog sanoi." Tämänlainen voisi olla tyhjää uhoamista. Mutta näen että se liittyy hyvinkin rajattuihin asioihin. Katsotaan mitä Herzog profetoi: "Joidenkin kirkkojen johtajien salaiset synnit tulevat julkisiksi hyvin pian. Eräs profeetta Suomessa kertoi minulle tämän, se on osa herätystä. Jumala nostaa joitakin, toiset putoavat alas, Herzog sanoi.​"

Tämä ei toki ole kovin erikoinen ennustus. Sillä mikäli yhtään muistan uskontouutisia, niin toistuvasti ties mikä lahkojohtaja on vähintään syytettynä jostain. (Esimerkiksi Leo Meller herätti taannoin kohinaa.) Tämänlaatuinen suuresta uskonmiehestä kertova uutinen ei ole ihme, pääasiassa kahtaa kautta (a) he tuppaavat olemaan kammottavia moraalittomia kusipäitä jotka pakottavat ihan käytöksensä ja muiden ihmisten kohtelunsa kautta pläräämään erilaisia "sosiopatian" ja "narsismin" käsitteitä esiin erilaisista kyökkipsykologisista diagnoosioppaista ja (b) uskonmiesten syyttämiset, asiattomatkin, saavat helposti medianäkyvyyttä sillä niissä on jotain kiinnostavaa. Eli tässä mielessä Herzog profetoi jostain jota näkyy uutisissa koko ajan. Näin ihminen sitten ikään kuin "täyttää aukot" eikä tajua että tässä on ennustettu jotain sen tyyppistä, että "koira puri miestä".

Itse olen näkevinäni tässä kytköksen Pirkko Jalovaaraan. Jalovaara on ihmeparannus-humpuukihuijauslinjamalla Herzogin tiukka kilpailija. Ja uutiset kertovat että poliisihallitus on tehnyt hänestä tutkintapyynnön. Rahankeruu on ilmeisesti tehty vähän miten sattuu. Herzogin profetia muuttuu sitäkin ontommaksi kun tiedostaa että asia on ollut yleistä tietoa jo hänen vierailunsa aikana. "Kohusaarnaajan ex-avustaja" on juuri vähän aikaa sitten vuodattanut yksityiskohtia niinkin diskreetisti kuin IltaLehdessä. Kun tässä Jalovaara -kommentaarissa on vuodettu sanoja "räikeä petos" ja "köyhän näytteleminen" on selvää että Herzogilla on ollut helppoa "ennustaa" sitä että jonkun ura on vahvassa laskusuunnassa.

Mutta mihinpä ei ryhtyisi rahanahne julkisuushakuinen koijari, joka näyttää siltä miltä näyttäisi tiukasti kaapissa oleva homoseksuelli teinityttöjen poikalaulajaidoli parikymmentä vuotta sen jälkeen kun puberteetti on tuhonnut tämän uran. (Ja joka avatessaan suunsa kuulostaa vielä huolestuttavammalta.) En tiedä, mutta ainakin tähän hän taipuu. Mutta hän onkin minun silmissäni luonut uuden standardin uskontoroskalle. Olen usein ajatellut että kiihkofundamentalistit ovat luopuneet uskosta Jumalaan ja korvanneet tämän uskolla Raamattuun. Mutta Herzogin tapauksessa hän on astunut tästä askeleen siihen suuntaan että hän uskoo johonkin Raamatun ja kristinuskon ideaan, jota sitten oikeuttaa millä tahansa - kuten kvanttimystiikalla.

Siksi olinkin tyytyväinen ja kannustunut Herzogin floppaamisesta. Että kristityt vielä kuitenkin puolustavat uskoa eivätkä vain asiaa. Että profeetaksi itseään kutsuvan pilkkaamista ei vielä sekoiteta Jumalanpilkkaan. Mutta sitten sitä lukee uskovaisten kommentteja. Niistä saattaa löytää "emme ole x mutta..." tyylisen rakenteen (joka tarkoittaa yleensä että jatko on taatusti ehtaa X:ää, kuten tässäkin käy). Kun Herzogin kritiikkiä halutaan oikeuttaa, syntyy vastakommenttia joka perimmiltään sanoo että tätä kannattaisi rajoittaa "Toki profeettoja voi arvostella ja arvioida, mutta joskus se voi osua myös omaan nilkkaan, jos ei ole varovainen. Pitäisi varoa nimenomaan väärää arvostelua, josta Jumalan sydän tulee murheelliseksi. Erkki O. Auranen on mielestäni oikeassa; Raamatussa on tosiaan monia varoittavia esimerkkejä siitä, kun Pyhän Hengen työtä arvosteltiin ja arvioitiin väärin. Minusta David Herzog varoittaa ensisijaisesti Jumalan kirkkauden arvostelusta. Uskon että Herzogin varoitus on hyvinkin aiheellinen. Olen vakuuttunut siitä, että Jumala haluaa laskea kirkkautensa tänne maan päälle ja osoittaa valtavan rakkautensa ihmiskuntaa kohtaan, ennenkuin pahalle annetaan hetkeksi valta. (esim. Ilm. 3:10-11 ja 2. Kor. 3: 17-18)" Minä taas uskon että Jumala pahastuttaa mielensä ensi sijassa siitä että sairaiden hädänalaista tilaa hyväksikäytetään antamalla heille tyhjää ja väärää toivoa puhumalla ihmeparannuksista. Jumala sen sijaan tuskin pahastuu aidosta kriittisestä asian miettimisestä ja läpikäymisestä. Jos on hyvä ja ylipäätään palvonnan arvoinen Jumala, hän varmasti pahastuisi enemmän siitä että joku tahallaan huijaa hädänalaisia kuin siitä että joku vaikka erehdyksessä antaa väärän todistuksen oikeasta ihmeidentekijästä.

Herzog on halveksittaviin temppuihin taipuva pikku kaunakko. Toivon kuitenkin että hänen tukijansa innolla investoivat jatkossakin rahaa satoja tuhansia euroja tämänlaisiin massafloppaustapahtumiin. Olen aina tukenut sitä että uskovaiset panostavat rahojaan esimerkiksi traktaatteihin, televisiokanaviin ja massatapahtumiin. Sillä jos uskova hassaa rahaa televisiokanavaan jota ei katso juuri kukaan (tai jota katsovat vain uskovaisten omat rajalliset piirit ideologisen rinkirunkkauksensa oheisilmiönä). Jokainen Jeesuslappu on minulle plussaa. Säästän WC -paperissa ja heidän rahansa tuhlautuu siihen. En siis ole suinkaan vaientamassa. Sen sijaan olen, jälleen kerran, pyytämässä lisää! Tämä voisi tuntua epäkohteliaalta, röyhkeältä ja häijyltä. Kunnes muistaa että se kohdistuu sellaisiin ihmisiin kuin Herzog, Jalovaara ja Meller. Siis tyyppeihin jotka ansaitsisivat kaiken kohtaamansa moninkertaisesti. Tämä kenties tekee minusta kaunakon, mutta toisaalta kaunaisuus ja halveksittavuus auttavat minua samaistumaan ja ymmärtämään näitä kritiikkini kohteita.

Mitenköhän kristityt lisääntyvät? (Tai siis)

Koska kristinuskon syvin olemus on siinä, että seksi on syntiä, niin mitenköhän he lisääntyvät? Tai siis oikeastaan en halua tietää. Tai siis anteeksi. Sekoitin keskenään käsitteen "fundamentalistinen kristinusko" ja "radikaali feminismi". Ne ovat usein sisällöltään niin samankaltaisia, moralisoimassa samoista asioista ja sievistelemässä samalla asenteella.

I'ma get medieval on your ass.

Jos vaikka otetaan jo legendaksi syntynyt teksti "PIV is always rape, ok?"
Sen perusteesinä on se, että kaikki penetraatio on raiskausta. (PIV=Penis in Vagina.) Siinä naisilla on lisääntymisen mahti, jota miehet yrittävät kontrolloida. Kun nainen tulee raskaaksi, mies pakottaa naisen ruumiin ja käytöksen tiettyyn tilaan hyvin syvällisellä tavalla. Joten mahtia on se, että mahtia ei käytetä.

En ottanut tätä esiin vain sen vuoksi että väittäisin että tämä kuvaa kaikkea feminismiä. Otan sen esiin siksi, että se kuvaa yhtä tapaa olla feministi. Jos tehdään ideologinen luokitus tekstille, se menee radikaalifeminismin alle. Jota minä kutsun akateemisen kohteliaasti telaketjufeminismiksi joka erottaa sen terveemmistä feminismin suuntauksista. (Joita ei onneksi ole hirveän vaikeaa löytää.)

Muistutan kuitenkin että telaketjufeminismi on feminismiä samaan tapaan kuin fundamentalistikristillinen koheltaminen on kristinuskoa. Ja tämä tarkoittaa sitä että määritelmissä joissa korostetaan että feminismi tarkoittaa tasa-arvon hakemista on selvästi jollain hyvin syvällisellä tavalla puutteellinen. Sillä jos katsotaan linkkaamani radikaalifeminismin ydintä, voidaan huomata että se ei hae sukupuolista tasa-arvoa vaan sen perusteesinä on että kaikki miehet ovat joko vapaaehtoisia selibaatteja, neitsytwannaberaiskaajia tai raiskaajia.

Melko moni terveen linjan feministikin toki hakeekin jotain muuta kuin tasa-arvoa (equality) he hakevat jonkinlaista kostoa (payback). Itse taas haen tasa-arvoa sitä kautta että ajatus siitä että menneisyyden vääryydet tulisi jotenkin korvata ihmisille jotka eivät ole olleet rikoksen uhreja on naurettava. Ja arvoistaisin sen sijaan sitä, että naiset saavat samaa palkkaa samoista töistä kuin miehet - ja ennen kaikkea saisivat sitä siksi että ovat naisia, vaan siksi että ovat ihmisiä.

Mutta näitä feministejä minä vihaan. Mutta tasa-arvoisuuden ja itsekunnioitukseni nimissä voin sentään sanoa sen verran puolustuksekseni että vaikka kaikki tämän sortin radikaalifeministit tuppaavatkin olemaan naisia - kauhea tilastollinen epäsuhta joka eräiden feminististen oppien mukaan pitäisi korjata mieskiintiöillä - niin en vihaa heitä siksi että he ovat naisia. Vaan sen takia että he ovat ääliökusipäitä.

Kannustunut

"Täysin hengissä! Päällimmäiset tuntemukset ovat oseaaninen rauha: tämä tapahtuma kirkastaa loppuelämäni työn fokuksen. Hyksin hoitotiimien loistokas laatu, ammatillinen osaaminen ja inhimillinen kosketus ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen filosofiin. Uusia inspiroivia luentoaiheita pyörii jo mielessä suunnitteilla."
(Esa Saarinen)

Esa Saarinen ei ole koskaan edustanut minulle mitään hirvittävän erikoista ; Olen pitänyt häntä pinnallisena, koska hän vaikuttaa radikaalilta mutta sellaisella erityisellä massoja halaavalla tavalla jossa ei ole mitään haastavaa. Hän on herättänyt huomioni filosofian sijasta pukeutumisella. Hän on ollut se mies joka jossain vaiheessa pukeutui muiden suomalaisten miesten puolesta. Ja tämäkin on ollut pitkään menneisyydessä ; Hän teki tätäkin ennen kuin tämä rooli ulkoistettiin homoseksuaaleille miehille.

Saarisen puukotetuksi joutumisensa on tietysti äärimmäisen epäfilosofinen aktio. (a) Tekijällä ei ole edes järki, saati sitten viisaus, päätä pakottanut. Jos päätä pakotti jokin niin se pahamaineinen vanne. Kuukausien suunnittelun ja epäonnistumisen yhteys ei sekään lupaa hyvää teon järkevyydestä ; Jos ei tuossa ajassa osaa reflektoida teon järjettömyyttä eikä saa edes toteutusta toimimaan, on edessämme monisyinen syvä häpeämisen paikka tekijälle. (b) Saarinen on kohde ja uhri, ei siis aktiviinen toimija joka on ikään kuin heijastanut jotain filosofiaa teoillaan. (c) Puukotetuksi tuleminen ei ole filosofinen julkaisu, eikä uhri muutenkaan muutu oikeassaolijaksi. Filosofia ei parane siitä että tulee hakatuksi.

Saarisen reagointi puukotetuksi tulemiseen on sen sijaan jokin joka mukailee hänen omaa filosofiaansa. Sitä voidaan jopa pitää Saarisen filosofian soveltamisena arkielämässä. Hän on kommentoinut asiaa positiivisen kautta. Tämä ei ole mikään helppo temppu. Itse olen ollut shokissa puukotusta pienemmän väkivallan kohteenaolemisen jälkeen. (Eikä edes toisto ole parantanut tätä puolta täysin, Saarisella on ollut tässä minua vähemmän harjoittelua!) Ja siitä toivuttuani olen yleensä lähtenyt miettimään asiaa ikään kuin koston kautta. Saarisen positiivisuus ei ole mitenkään helppoa. Se vaatii kovaa rohkeutta!

Minua lohduttaa korkeintaan Jonathan Haidtin "Onnellisuushypoteesi" jossa hän viittaa havaintoihin joissa ihmiset eivät valitse optimismia ja pessimismiä kovinkaan vapaasti. Toiset, minun kaltaiseni, syntyvät "hamletin aivoilla". Sellaisilla joiden reagointi väkivallan aktioiden ja muiden ongelmatilanteiden kohdalla kertoo siitä, että hänellä on ollut huonoa tuuria kun ympäristö iskee vastoinkäymisillä - ja tämän päälle siitä että huonoa tuuria on syntynyt myös siitä että aivokemia on pessimistinen. Toiset sitten ovat kuten Nelson Mandela tai Esa Saarinen, jotka eivät kyynisty samalla tavalla. Ja tätä sivusta katsoen saattaa syntyä jopa raivontunteita siitä miten Saarinen ja Mandela ovat niin paljon parempia ihmisiä kuin mihin itse kykenee.

Olen kuitenkin Esa Saarisesta jotenkin erityisen kannustunut. Minähän taatusti pystyn kaikkeen sellaiseen mihin joku pukeutumisesta tunnetuksi tullut humanistikin! Etenkin jos peli käydään minun kotikentällä.

(h)enkä(ys) - "Jakamaton tuki"

Irja Askola on ollut lähetystyöntekijöiden kanssa julkisuudessa. Facebookissa hänelle on kerätty kannustusta ja hän sai myös "Yhteys" -liikkeeltä tukea. "Me allekirjoittaneet Yhteys-liikkeen jäsenet ilmaisemme jakamattoman tukemme piispallemme Irja Askolalle, kun hän sunnuntaina siunaa tehtäviinsä uudet Suomen lähetysseuran lähetit. Tiedämme, että joukossa on homopari. Olemme iloisia siitä, että kirkkomme kohtelee ihmisiä tasapuolisesti ketään syrjimättä työhönottotilanteissa."

Naama vinossa.

Ensimmäinen tuntemukseni oli selvä ; Olin tästä ensi sijassa katkera. Lausunto oli tavallaan jopa ironinen. Sillä "Jakamaton tuki" voidaan nähdä sanaleikkinä joka korostaa sitä että sitä tukea ei jaeta muille. Ja se vastaisi tiettyä kokemusmaailmaani asioista. ; Ironia tulee siitä että kun itse olen ollut Askolan tilanteessa, eli uskovaisten hengellisen hyökkäyksen kohteena. Ja kun olen tiennyt jonkun muun olevan samassa tilanteessa ja olen yrittänyt tehdä asialle jotain, ei reagointi ole ollut ollenkaan samanlaista ; Päin vastoin ; Reaktio on yleensä ollut epäilys. On pitänyt perustella että "asioita on ehkä tulkittu". Sävy on se, että uskonto ei ole ollenkaan tuollaista. Ja olisinkin huvittunut jos Askola saisi tuekseen sen mikä "tavallisille ihmisille" niin usein on luvassa. Eli lausunto siitä että mitään ei ole tapahtunut ja jos onkin, niin se ei edusta kirkon virallista kantaa. Ja asian pitää tällä olla kunnossa ja hoidossa. Että pitäisi miettiä miten epäkunnioittava paskiainen on kun loukkaa toisten herkkää ja niin haurasta ja arvokasta vakaumusta. ~ Askolallekin voisi lisäksi kertoa että hänen puheensa vihapuheesta ja vastaavasta ovat vain uusateistista uskonnon ja hengellisyyden väärinymmärtämistä ja militanttia ateismia. Koska se on uskontokritiikin ainut mahdollinen syy, kuten jokainen asiallinen lempeä kristitty tietää.

Lisäksi olen ihmeissäni. Sillä uskonnollisesta väkivallasta on aivan tuoreesti alettu keskustelemaan kuin se olisi vakavasti otettava ilmiö. Ja lisäksi ollaan valittamassa keskustelukulttuurista. "Kotimaassa" oikein sanotaan, että "Olen surullinen keskustelukulttuurin rappeutumisesta maassamme. Jo pitemmän aikaa on ollut polarisoituva kehitys: Ääripäät etääntyvät toisistaan ja ärhäköityvät. Keskustelu on katoamassa. Tilalle on tullut iskulauseiden huutelua. Toisten ääntä ei yritetäkään kuunnella. Oma toiveeni on koota eri tavoin ajattelevia saman pöydän ääreen toinen toistaan kunnioittamaan ja siinä kilpailemaan." En ole tästä samaa mieltä. Päin vastoin, keskustelukulttuuri on muuttunut rakentavammaksi ja lempeämmäksi. Kun mietin saatanapaniikkivuosia 1990 -luvulla, kreationismin ryntäystä 2000 -luvun alussa ja vastaavia, niin päin vastoin. Tuntuu siltä että "riemuhihhulit" ovat nykyään rakentavampia kuin koskaan. Nyt he nimittäin ovat oppineet ymmärtämään sen, että enemmistö (aka. "kaikki") ei olekaan heidän kannallaan. Argumentti siitä että Suomi on kristittyjen maa ei enää päde iskulauseena. Valtaa ei voida käyttää miten tahansa. Se, mitä sille on tässä prosessissa tapahtunut on se, että se on tullut julkisemmaksi ; Internet on lisännyt näkyvyyttä. Ja helppo lähettäminen on johtanut siihen että niitä lähetetään näkyvämmin. Ymmärrän toki, että kirkossa jossa Pirkko Jalovaaran demonologis-eksorsistiset harrastukset ovat "yllätys" ei olla ihan perillä oikein mistään. Ymmärrän, että Askola on merkittävämpi ja häneen kohdistuva henkinen väkivalta tärkeämpää kuin kaikkiin muihin kohdistuva pahempi. Ymmärrän että se, että laimentuva uskonväkivalta kohdistuu myös kirkkoeliittiin voi näyttää keskustelukentän polarisoitumiselta.

Olen katkera kun vuosia huutaa työllä ja mikään ei vaikuta. Että kaikki lausunnot kyseenalaistetaan ja ne on raskaimmalla todistettava. Ja varmistettava että "ei ole vain tulkinnut vihapuhetta". Ja kun toinen tekee saman, hän saa näkyvyyttä ja asialle tehdään jotain käden käänteessä. Tämä herättää mielikuvia elitistisestä yhteiskunnasta jossa toisten ongelmat ovat irrelevantteja ja "ei edes olemassa vaan väärinkäsitys". Ja toisille se on sitten vakava ihmisoikeusongelma joka täytyy ratkaista ja josta saadaan tukevia addresseja.

En kuitenkaan ole niitä ihmisiä jotka eivät osaa yhdistää katkeruutta humanistihömpöttelyyn. Sillä jos mietitään asioiden paranemista, se tarkoittaa aina ajallista mielivaltaa. Ennen joku ei ole saanut apua ja nyt saa. Ennen asioista ei puhuta ja nyt puhutaan. Ennen asioita kiistetään ja nyt myönnetään. Voidaankin sanoa että merkki eettisyyteen panostamisessa on juuri se, että menneisyys näyttää epäreilulta nykyhetkeen verrattuna. Siksi ei pidä loukkaantua ajallisesta epäreiluudesta jossa ennen ei ole saanut mitä muut saavat nyt. Tämänkainen ajassa riippuva kaunaisuus ja kostonhimo ovat toki itselleni varsin tuttuja, jopa vallitsevia, tunteita. (En tiedä voiko armotonta kostonhimoa pitää jopa perustuntemuksenani, siinä missä joku muu ajattelee olevansa pohjimmiltaan leikkivä ihminen, poliittinen ihminen, uskonnollinen ihminen tai hyväntahtoinen ihminen. Minä olen kenties joku homo retributensis, kostava ihminen.)

Siksi olenkin vähentänyt tässä blogissa asiasta huutamista. Sillä katkeruudestani huolimatta ymmärrän että asiasta puhuminen ei ole "huonoa PR:ää" kirkolle. Se on hyvää PR:ää. Huonoa PR:ää ja epäeettistä toimintaa olisi sen sijaan vaieta ja peitellä ongelmia ja kiistää niiden olemassaolo. Yritän näyttää mallia siinä, että kun kirkko tekee asiat oikein, tälle annetaan löysää. Pyrin tähän samalla innolla kuin siihen että kun asia nostetaan esiin ja tästä aletaan venkoilemaan ja kiemurtelemaan, niin tästä temputtelusta rankaistaan ns. isän kädellä. Kun metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan, on mahdollista antaa keppiä ja porkkanaa. Ja tällä kenties saadaan jotain tehtyä. Kenties uskonväkivaltakeskustelu laimenee niin laajalle, että sen teho muuttuu vaarattomaksi. Johan sitä olisi odotettukin!

Siksi ajattelin muistuttaa että uskonkriitikot käyttävät usein sanaa "herätysliike" väärin. Syynä on se, että ihmisillä ei välttämättä ole mitään tietoa siitä jargonista jota uskonnon parissa "pitäisi käyttää". Itse muistan saatanapaniikista - omituinen ilmiö jonka kirkko tuntuu kiistävän, jopa sitä itse törkeästi harjoittaneet yrittävät kiistää sitä tehneensä ja vetoavat ylitulkintoihin joita "jotkut on ehkä tehneet". Itse muistan sen, miten ei ole myöskään tietoa siitä kehen voi luottaa ja kehen ei. "Kirkon virallinen kanta" ja ennen kaikkea "ketkä seuraavat virallista kantaa ja ketkä eivät" olivat molemmat vieraita käsityksiä. Siksi ihmiset ajattelevat usein väärillä termeillä. Ja eräs näistä sanoista on "herännäinen".

Mietitään vaikka körttejä. "My brother in arms" eli evoluutioteorian puolustajana & kreationismin kriitikkona taitava ja tunnettu Timo Tiainen on herännäinen ja körtti. Hän kuvaa "argumentti.fi" -sivustolaan sitä, miten körtteihin tulee suhtautua. "Herännäisyys on armollista kristillisyyttä ilman mitään omia erikoisoppeja eivätkä körttiläiset kysele kenenkään uskomisen tai parannuksen teon perään, kaikki saavat tulla. Ei ole kriteereitä, jotka pitäisi täyttää kelvatakseen (jopa agnostikko on tervetullut). Lisäksi viime vuotisen – 2011 – tutkimuksen mukaan körttiläisten moraalikäsitykset eivät suuresti eroa suomalaisen valtavirran moraalisista näkemyksistä. Moderni körttiläisyys on varsin suvaitsevaista ja elämän monimuotoisuutta ymmärtävää (körttiläisyydessä aika laajalti hyväksytään myös seksuaalivähemmistöt)." Tässä kohden merkittävää on se, että vaikka minä olen tunnettu tuittu- ja vittupää. Tiainen on aina ollut ns. Mench. (Sellaisella tavalla johon tekisi laittaa etuliitteitä "suur" tai "yli" tai "über" ellei niissä olisi niitä negatiivisia konnotaatioita.) Herännäisyydessä ei yleensä ole mitään vikaa.

Toivon tragedia

"Professor Jove's opnion, standing as only someone today could, on the twenty first century peak of all history, heir to all mankind's experience, wisdom, and knowledge, that the greatest source of misery in this world, the greatest cause of anguish and hatred and sadness and death, was neither disease nor race nor religion. It was hope." ... "Pessimists, professor Jove replied, don't start war. It was hope, according to professor Jove, that was keeping Kugel up at night. It was hope that making he angry."
(Shalom Auslander, "Hope : a tragedy", s.38)

Joskus hyvät kirjat ovat sellaisia, että niissä on vain yksi vika. Se, että sinä et ole kirjoittanut niitä. Sitten joskus kirjat ovat sellaisia etti tiedät että sellaisen kirjoittaisit oikeasti jos kirjoittaisit kirjan. Tämän, kenties vähemmän mairittelevan, luokitelman saa minun mielessäni Shalom Auslanderin "Hope : A Tragedy". Se on kirja jota voi käsitellä vain juutalaisen mielenlaadulla. Tai minun mielenlaadulla. (Josta jälkimmäinen on kiistämättä paikoin aika juutalainen mielenlaatu miinus juutalaisuus.)

Kirja käsittelee tragediaa ja toiveikkuutta. Tai oikeastaan se käsitelee asunnon hankintaa, holokaustin uhria teeskentelvän äidin kanssa elämistä, ullakolla olevaa Anne Frankia, viimeisten lauseiden keräämistä ja oman viimeisen lauseen suunnittelua harrastuksena ja monia muita elämän kannalta oleellisia aiheita. Itse asiassa tämä blogaus on vain tulkinta kirjasta. Tulkinta joka pohjaa siihen että kokemus siitä että kirja on kuin "itse plus juutalaisuus".

Kirjassa perussävynä on korostaa sitä että toivo vaatii tragediaa, ja sen vuoksi ihmiset tuppaavat kehittelemään niitä itselleen. Esimerkiksi klassinen "miksi kana ylittää tien" saa siinä vastauksen  (s.100) : "Because he was a schmuck." Ja tämä johtuu siitä että kana luulee että tien toisella puolella on vihreämpää ruohoa. "There are no wars on the other side of road? There is no suffering, no divorce, no failure? No hunger, no disease, no tears, no pain? They don't commit genocide on other side of the road, Mr Chicken?" Tämä on sitä mitä kirja pitää toivona. Ja se ei ole hyvä asia koska se saa ihmiset pakenemaan ongelmiaan. Ja ajautumaan uusiin ongelmiin. "Nobody said the chicken made it to the other side. Roads are no place for naive chickens dreaming of nirvana. There are cars on roads. There are  trucks. And there are a lot of flattened chickens. Fef of them make it. And if one does, and he finds a Kentucky Fried Chicken there and says To heck with this, I'm going home, odds are even higher that he won't make it back."

Kirja täsmentää tätä teemaa esimerkiksi asunnonoston yhteydessä. Asunnon myyjä kun jakaa kaupanvalittajat kahteen luokkaan.
1: On kauppoihin pettyneitä, jotka vaativat eksaktia korjausta johonkin tiettyyn asiaan. Näissä kohden kysymyksessä on priorisointiongelma. He kokevat tuhlanneensa liikaa asuntoon, tai ovat tyytymättömiä asioihin jotka voidaan ratkaista. He yrittävät tehdä kauppaa kaupanteon jälkeen. Priorisoinnissa on kysymys neuvottelemisesta ja joskus ne ovat kohtuuttomia ja joskus eivät. He ovat kuitenkin yleensä jotenkin kaunaisia, ja heidän toimintansa kumpuaa ressentimentistä.
2: Sen lisäksi on yleinen malli aina kohtuuttomia asiakkaita jotka ovat omistajan syyllisyydestä kärsiviä ; he ovat asiakkaita jotka valittavat epämääräisemmistä tai korjaamismahdollisuuden ulkopuolella olevista asioista. Heitä painaa enemmänkin se, että he ovat itse asiassa tyytyväisiä itse taloon, mutta eivät koe ansainneensa sitä itselleen. He kokevat saaneensa asiat liian helpolla (s. 117) "People in Africa are starving, and there they are with fifteen thousand dollar industrial Wolf oven they never even use." Heihin voi auttaa vain asennekasvatus. "I tell them they are right. I tell them they don't deserve it. I tell them nobody does. Abraham was an adulterer. Moses was a murderer. Jesus jacked off, bet on it. That's why he wept. It's not ugly world because you are in it, I tell them : I tell them they're ugly because they're in this world." Ja jos asennekasvatus ei auta, niin sitten nämä epäasiakkaat pitää ajaa pois.

Tämä on kirjan teeman, toivon, kannalta relevantti juuri siksi, että uuden asunnon ostaminen on toiviotie, jokin jossa kana on ihminen. Uusi asunto on se tien toinen puoli. Ja luonnollisesti tie korvautuu jollain muulla. Samalla nousee esiin se, että olojen hyvyyden ja huonouden lisäksi on myös käsitys ansaitsemisesta. ; Pahan ongelma ja toivo ovatkin ikuisessa dilemmassa : Jos asiat eivät ole hyvin, pahan ongelma on reaalinen ongelma koska asiat eivät ole hyvin. Jos asiat eivät ole hyvin, niin hyville ihmisille ei tapahdu hyviä asioita ja/tai pahoja ihmisiä ei rangaista heidän pahoista teoistaan, jolloin se ei tunnu reilulta. Joten pahan ongelma on edelleen reaalinen ongelma.

Ansaitsemisen puolta kirja korostaa marttyyriudella. Tässä ytimessä on holokausti, jota lähestytään muutamalla eri tavalla. (Kuten mainittua, kirja on alleviivatun juutalainen.)
1: Kirjan päähenkilön ullakolla asuu Anne Frank. Syy on se, että hänen päiväkirjansa ovat päätyneet julkisuuteen. Frank ei olekaan oikeasti kuollut holokaustissa, mutta kun hän oli mennyt kertomaan asiasta kustannustoimittajalle - ja todistanut henkilöllisyytensä esimerkiksi viittaamalla kirjan sensuroituihin osiin jotka ovat vain hyvin harvan tiedossa - oli käsky ollut se, että olisi parasta "pysyä kuolleena". Tämän vuoksi hän päätyy piilottelemaan ullakolle, eli tekemään juuri sitä mistä hän päiväkirjansakin kirjoitti. Aito marttyyri vaatii kuolleenaolon, koska elossaoleva marttyyri ei ole jotenkin yhtä aito ja riipaiseva saman tekstin kirjoittaja kuin kuollut marttyyri..
2: Toisena hyvänä esimerkkinä toimii se, että päähenkilön äiti on jäänyt yksinhuoltajaksi kun päähenkilö on vielä ollut lapsi. Yksinhuoltaja on pohjalla, mutta toisaalta hän ei saa tukea. Jos lapset epäonnistuvat elämässä, niin se johtuu tästä eroamisesta. Näin ollen yksinhuoltajalla on raskautettu vastuu samanaikaisesti kun tilannetta on tavallista vaikeampi hoitaa. Päähenkilön äiti on ratkaissut ongelman omituisella tavalla. Hän on rakentanut itsensä ympärille holokaustimyytin, tarinan siitä että hän on kokenut holokaustin kauheudet. Hän on iältään hieman nuori ollakseen oikeasti holokaustin kokenut, mutta ei niin nuori että tämä huijaus ei menisi moniin läpi. Hän tekee tätä näytelmää jopa omille lapsilleen. (s. 125) "Mother insisted it was just adding a context, making history come alive." Ei auta että tarjolla olisi vaihtoehtoinen kertomus "A better story, truer story: her story. A story of moving on, he said, of a woman left alone and raising, against the odds, a pair of semi-normal, occasionally functioning children with only mild sexual dysfunctions." Sillä jos samaan päätyy holokaustin uhri, on se onnistuminen ja jotenkin herooista. Kysymys on siis ansaitsemisesta.
3: Kirjassa moralisointia harjoitetaan esimerkiksi viittaamalla siihen että jotain asiaa pidetään paheksuttavana koska moralisoijan sukulaisia on kuollut holokaustissa. Tällöin kiista menee jopa siihen, että kenellä on ollut enemmän sukulaisia holokaustissa. Sillä heidän marttyyriytensä jotenkin kantaa sukulaisuuden kautta, kysymys on siis geneettisestä marttyyriudesta joka on vähintään yhtä abstraktia kuin päähenkilön äidin marttyyriys. Mutta jota ei jotenkin pidetä valheellisena vaan reaalisena.

Kirjan näkemyksen mukaan ongelmana onkin oikeastaan se, että nykymaailmassa ihmisten oletetaan olevan jotain erityistä. Heidän itsetuntoaan tuetaan, jopa ylituetaan. Suuri ego on tässä mielessä muuntunut hyveeksi. Ongelmana on kuitenkin samanaikaisesti se, että kulttuurissamme vaaditaan myös ansaitsemista. Itsetunto on pakko olla kaikilla mutta se ei saisi kuitenkaan olla kupla. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan tee mitään erityisen hyvin. Keskiverto ihminen on lähinnä kohtuullinen jossain. Näin ollen pettymyksiä seuraa. Maailmasta on samanaikaisesti kovia odotuksia muulta maailmalta että kovia vaatimuksia itselle ja etenkin muille ihmisille.

Lisäksi kunnon toiveikkuuden kokemus syntyy vain kriisissä. Ihmisellä jolla asiat ovat periaatteessa hyvin ei tarvitse toivon tunteita, eikä juurikaan koe niitä. Ja koska ihmisillä asiat ovat yleensä kohtuullisen hyvin, he eivät saa katastrofista marttyyrinkaapua itselleen. Tämä johtaa ansiottomuuden tunteeseen joka on sitten pahaksi itsetunnolle ja noidankehä on tätä myöten valmis. ; Itsetunto ja ansaitseminen vaativat onnistumista, joka on maailmassa vaikeaa, pitäisi siis opetella vähemmän toiveikkaaksi ja kestämään epäonnistumisia. Maailmaa myös pidetään perustaltaan hyvänä joka asettaa vaatimuksia, ja koska maailma ei ole tämänlainen odotustenmukainen paikka, on tästä seurauksena murhetta. Vähempi toiveikkuus riittäisi.

Tämän tiedostaa tietysti erityisesti siinä vaiheessa kun ihmistä kohtaa aito katastrofi. Sillä kuten holokausti todisti, ei juutalaisten tästä sukupolvesta tullut erityisen vahvaa, kasvanutta, kypsää, toiveikasta ja itsetunnoltaan kunnossa olevaa sukupolvea. Päin vastoin, holokausti rakensi rikottuja, traumatisoituja, keskivertoa ihmistä hauraampia konfliktinkestäjiä. Konfliktin antaessa marttyyriuden ovat muut asiat pielessä. Toiveikkuuspeli onkin siksi asetettu sellaiselle asetuksille, että sen sääntöjen mukaan pelaten onnistua ei edes voi.

Siksi kulttuurimme lähestyykin asioita keinotekoisilla katastrofeilla. Tässä maailmanlopun profetiat ovat oleellisia. Ihmiset ovat itse asiassa sortuneet niihin aina. (s. 105) "Fucking Ezekiel, he thought. How difficult could it be to be a prophet, anyway? Predict the absolute worst horrors you can imagine - persecutions, atrocities, fires, floof, famine - and odds are pretty good they'll come to be. I see misery and suffering, I see pain and anguish. I see gnashing of teeth and desperate prayer but no help will arrive. Really? You think? Isaiah, Jeremiah, Ezekiel - each one foresaw more misery than the one before, and what did that abject of pessimism; that supernal, sorrowful, suffocating cynicism get them? It got them their own books in the Bible, that's what. Not little ones, either - fifty, sixty chapters a piece. You know who didn't get his own book in the Bible? The guy who said It's going to be okay, folks; honesty, I think it's coming around."

Nykyaikana maailmanlopun ennustelut ovat tärkeässä ja näkyvässä osassa juuri siksi, että ne eivät tarjoa ydintä pessimismille. Sillä maailmanloppuun suhtaudutaan survivalismin hengessä. Kukaan maailmanlopun kannattaja ei ajattele olevansa se joka tuhoutuu maailmanlopussa, vaan juuri se joka pelastuu. He saavat toivon maailmanlopun tunnelmista, joissa on katastrofin ainekset. Lisäksi se tarjoaa omituisen tavan nähdä kaikki mahdollinen pikkukiusakin suuremmassa kontekstissa ; Ne ovat merkkejä ja alkusoittoja. Näin pikkuasioista voidaan valittaa entistäkin helpommin ja omaa yleistä tyytymättömyyttä voidaan purkaa muin keinoin. Ja lisäksi erimielisyydestä saadaan pikkukinoja, eli oma elämä saadaan tehtyä rippusen vaikeammaksi ja epämukavammaksi. Näiden voittaminen ja kestäminen tuo kokemusta siitä että kaikki se mikä on saatu on jotenkin ansaittua. ~ Toisin sanoen tämä tarkoittaa sitä että maailmanlopun henki tekee ihmisistä pikkumaisia ja antaa pikkumaisille ihmisille luvan olla entistäkin pikkumaisempia.

Tämä kirja auttaa kenties hieman jäsentämään sitä, miksi en ole optimisti, ja itse asiassa pidän optimismia tarpeettomana. En kannata kuitenkaan myöskään kaunassa rypemistä. Ihanteena on se, että asioita ei tarvitse sensuroida, mutta ei ylivärittääkään. Ihmisillä olisi yritys parempaan ja yritys tehdä parhaansa, ja he kestäisivät myös tähän liittyvät epäonnistumiset. Tämä ihanne on hyvin vaikea elettäväksi, se vaatii hyvin kypsää mieltä ja ihmistä ; Mutta se ei sentään ole tyystin mahdoton, toisin kuin toivoon ja reiluuteen perustuva maailmankuva.

Mielen ympärileikkaus

"Takkirauta" -blogissa on teksti Lestadiolaisuudesta, otsikolla "Totalitaarisesta kultista etniseksi uskonnoksi". Siinä hän käsittelee uskonnon normeja ja rajoja. "No. Vanhoillislestadiolaisuus on siis fundamentalistinen lahko, joka täyttää totalitaarisen kultin tunnusmerkit ja jolla on hassuja sääntöjä ja joka tekee eron "meidän" ja "heidän" välille, ja jonka yllä leijuu skandaalinkäry. Selvä. Vai onko niin selvä? Kaiken järjen ja edistysuskon, ateismin ja positivismin mukaanhan vanhoillislestadiolaisuuden pitäisi olla moribundi, häviämään tuomittu uskonto ja katoamaan uuden uljaan rationalismin sekä sekularisaation tieltä. Kaikkea muuta! Vanhoillislestadiolaisuus on erittäin elävä ja koko ajan kasvava ryhmä, joka ei todellakaan ole häviämässä yhtään mihinkään, eikä pelkästään ehkäisykieltonsa takia. Syy on siinä, että vanhoillislestadiolaisuus suhtautuu hyvin positiivisesti opiskeluun ja sivistykseen sekä varsinkin teknologiaan."

Teksti nostaa esille sen, että on paljon nimilestadiolaisia jotka eivät ole eronneet laumasta vaan käytänteistä ; "Etniset vanhoillislestadiolaiset - eli liikkeen opeista irtautuneista mutta identiteetistään kiinnipitävistä lestadiolaisista. Eli ihmisistä, jotka ovat joko sekularisoituneet tai mainstream-luterilaistuneet, mutta joille lestadiolaisuus ja liikkeen ulkoiset muodot sekä tunnusmerkit ovat tärkeä osa elämää ja omaa identiteettiä. Kun pitää turpansa ummessa ja nyökkäilee eikä keikuta venettä, kykenee edelleenkin nauttimaan siitä samasta turvallisuudesta ja yhteenkuuluvuuden tunteesta mihin lapsena on kasvanut. Koska vanhoillislestadiolaisuus omaksutaan pääsääntöisesti yhteisön jäsenyyden kautta jo varhaislapsuudessa, ja siitä muodostuu siten osa persoonallista minuutta, voidaan puhua etnisistä lestadiolaisista."

Näiden kohdalla ongelmana on se, että syntyy helposti yhteismaan tragedia eli vapaamatkustajan ongelma ; "uskonto on julkishyödyke - ja siihen pätevät ne kaikki samat kriteerit kuin julkishyödykkeeseen ja sellaisen käyttöön yleensäkin. Se ei ole niukka, vaan kun joku on kerran tuottanut sen, siitä pääsevät nauttimaan kaikki, ja se on vapaasti saatavilla, ja kun se on tuotettu, on mahdotonta estää ihmisiä nauttimasta siitä ja sen mukanaantuomista hyödyistä. Mutta sen tuottaminen maksaa, ja siihen osallistuminen kysyy resurssiuhrauksia, ja ne, jotka eivät ole halukkaita siihen, suljetaan helposti yhteisön ulkopuolelle - jossa edessä on parhaimmillaan identiteettikriisi ja pahimmillaan tuhoutuminen."

Sukkasaippuaa ja sielunhoitoa

Tämän artikkelin toteutus on hyvä. Se muistuttaa siitä, että uskonnoilla on tapana kehittyä. Uskonnon koko määrittääkin usein uskonnon sisäistä rakennetta. Ja on mahdollista että uskonto muotoutuu totalitaarisesta järjestelmästä lepposammaksi ihan sen vuoksi että kasvaneen kannattajamäärän kaitseminen kontrollin menetelmin on yhä vaikeampaa ja vaativampaa. Tekstin näkökulma on itselleni hieman omituinen. Ja juuri siksi juuri minun pitääkin lukea se. Kyseinen artikkeli korostaa että lestadiolainen uskonto säilyy juuri hyötyjensä kautta. Ja että vapaamatkustajuus on periaatteessa huono asia, mutta että nimiuskovaisuus on ratkaisevan arvokasta leppoistumisprojektissa koska he ovat potentiaalisimpia lähtijöitä ja siksi älyllinen epärehellisyys on sallittua. On toki selvää, että uskonto ei ole aidosti mikään este hyvälle elämälle. Ja on selvää että vapaamatkustus rasittaa uskonnon lompakkoa. Ja että siitä huolimatta "Älyllinen epärehellisyys voi olla suotavaa silloin, jos älyllinen rehellisyys johtaa sosiaaliseen umpikujaan ja sosietaaliseen sekä väestölliseen katastrofiin.. Ja tuo blogi on osoitus juuri siitä: älyllisestä epärehellisyydestä mutta sosiaalisesta rehellisyydestä "omia" kohtaan." Mutta jotta asian monikirjoisuus nostettaisiin esiin, nostan esiin muitakin seikkoja.

Nimittäin ainakaan kirjoistaan kumpuavan sisällön pohjalta ateistinen linja ei ole enää aikoihin elänyt "lopullisen voiton" hengessä. Joku positivistinen Freud toki uskoi että taikauskot tulevat romahtamaan. Nykyateistit sen sijaan ovat erilaisia. Heille liikehdintä on enemmän sitä että saa olla omalla identiteetillä ilman että on toisen luokan kansalainen, jonka kanta tulkitaan vain toissijaiseksi ja "poissaolemiseksi". Ekslkusiivisten uskontojen säilyminen on nimenomaan se, mitä uusateistit ennustavat koska he ovat tässä kohden enemmänkin Boyerin linjalla. Se korostaa että rangaistukset ulkopuolisille ovat ennen kaikkea valtapeliä sisäpiirille. Omat kohtaavat kontrollin joka on kovempi kuin se viha joka kohdistetaan ulkopuolisiin. Siinä korostetaan sitä että uskonnon säilyminen ja hyvinvointi ei itse asiassa vaadi sitä että uskonto hyödyttää mitenkään. Se riittää että eroamisen haitat ovat suurempia kuin ne haitat joita tulee uskontoon kuulumiseen ; Sillä tosiasiassa esimerkiksi Jehovan Todistajat ovat sisäänpäinlämpiävä eksklusiivinen (Takkiraudan määritteissä totalitaarinen) ryhmä, joka on suosittu ja elinvoimainen. Se taas suhtautuu opiskelemiseen väheksyen. Se ei toki ole antitieteellinen, eli se pitää siitä että voi laittaa lehteensä akateemisia Jehovan Todistajia kertomaan asioita. Mutta Jehovan Todistajana ollessa ajatellaan että koulutus on tämän hetken maailmassa helposti ajanhukkaa ; Taivaassa Maanpäällisessä paratiisissa sitten kerkeää.

"Takkirautakin" on tulkinnoissaan melko optimistinen. Omat ajatukset Lestadiolaisten parista paljastuneista tilanteista joissa perheväkivalta ja pedofilia on järjestetty "sisäisen armon" kautta jossa uhrin velvollisuus on ollut antaa tekijälle anteeksi, ja sitten asiaa ei ole nähty poliisiasiaksi kun asia on hoidettu, ovat negatiivisia piirteitä. "Takkirauta" tulktsee myös tilastoja hieman yksipuolisesti ; Hän tulkitsee sen, että kun "Lestadiolaiset ovat keskimäärin vauraampia kuin muut elinympäristöjensä asukkaat ja heillä on myös enemmän lapsia." se nähdään todisteeksi uskonnon hyödyistä. Kuitenkin näissä uskonnon onnellisuustutkimuksissa on itse asiassa yleensä jäänyt selvittämättä tulkinnan kannalta oleellisia seikkoja. Pääasiassa (a) ovatko esimerkiksi raittius tai televisionkatsomisen vähentäminen ajaneet terveempään ja tuottavampaan elämään (b) onko erot sitä että eksklusiivisen uskonnon sisäpiiri kiusaa ulkopuolisia ja synnyttää näin esimerkiksi vaurauden jakoa nepotistisesti alueilla joissa se on suosittua eli sillä on suuri valta.

Suoraan sanoen tämän hetken tiedossa oleva tutkimus ei minun tietääkseni ole kyennyt erottamaan että onko "uskonnosssa oleminen hyödyllistä" vai "onko uskonnon ulkopuolella eläminen haitallisempaa". Uskovaiset tulkitsevatkin samat tilastot siten että uskonto on hyödyksi kun ne vastapuolelle ovat todiste uskonnon kiusaamis-vainoamisvoimista jotka ovat piilotettuja yhteiskunnan rakenteisiin. (Jos sukupuolten välinen tuloero kertoisi monista automaattisesti sovinistisesta vainosta, tässä on sama mahdollisuus.) Nähdäkseni tässä kohden tulkinta on aina inconclusive. Olennaista on oikeastaan vain se, että ajatus uskonnon hyödyllisyydestä jäsenilleen on uskonvarainen asenne eikä kiistaton tosiasia.

Vapaamatkustajan ongelma.

Myös uskonnon ja vapaamatkustuksen suhde toisiinsa on ongelmallinen. Sillä uskonto on julkispalvelu vähän samaan tapaan kuin taide. "Takkirauta" itse taas määritteli taiteen hieman tiukasti. "Sanan "taide" tosiasiallinen merkitys on legitiimi mahdollisuus sikailla, solvata ja/tai zuijata esteettömästi toisten rahoilla ilman että ns. suurelle yleisölle annetaan minkäänlaista mahdollisuutta kritiikkiin tai protestointiin." Olenkin usein itsekin huomauttanut että taide tuottaa iloja, mutta se ei tavallaan ole rakentavaa työtä. Jos peruslähtökohdaksi otetaan vaikkapa kadulla "soittava" romanikerjäläinen, häntä pidetään haaskiona ja ongelmana yhteiskunnalle. Jos hän opiskelee 10 vuotta soittamista, on hän kelpo soittaja ja tässä vaiheessa ihmiset maksavat konsertista. Tuotos on yhtä abstrakti ja ero on musiikin tuottamisen vaativuudessa. Taiteilija näin ollen muistuttaa Maslown tarvehierarkian ja biologisen yhteiskunnan suhteesta ; Taide ja kulttuuri syntyy raviontylijäämän varassa ; Eli siitä että jokaisen ei tarvitse tehdä joka päivä töitä sen eteen että saisi riittävän ruuan. Näin ollen taide kuluttaa yhteiskunnan resursseja jotka voitaisiin käyttää muuten. Siitä mitä tämä muu voi olla, saadaan helppo esimerkki. Jos romanikerjäläisten pää ajettaisiin kaljuksi ja heidät eriytettäisiin meditoimaan ja opiskelemaan hengellisiä kirjoja 10 vuodeksi ja heidän ympärilleen rakennettaisiin temppeli, heitä kutsuttaisiin esimerkiksi buddhalaisiksi munkeiksi. Toisin sanoen : Pappi on taiteilija jonka luomistyötä on rajoitettu tiukasti. Ja toisaalta taiteilija on pappi jolla ei ole suoraa valtasuhdetta ihmisiin.

Tämä uskonnon erikoislaatuinen kalleus ei tunnu usealle tulevan mieleen. Moni ajattelee että hengellisyys on halpaa. Tämä johtuu siitä että ihmiset katsovat helposti vain suoraa lompakkoon. Näin kauppa ja kerhotoiminta tuntuu riistävältä koska sille maksetaan käteisellä. (Moni ihmettelee myös miekkailukurssien vuosihintoja vaikka ne ovatkin kirkollisveroon verrattuna mitättömät.) Kuitenkin kun muistaa että kirkkorakennusten rakentaminen ja etenkin huoltaminen maksaa, että papit on ensin yhteiskunnan varoilla koulutettu ja sitten niille maksetaan palkkaa koko ajan. Ja koulujen uskonnonopetukseen satsataan resursseja. Ja muistetaan että uskonnon lievetoiminta, kuten uskonnollinen kirjallisuus, ovat itse asiassa rahakkaita bisnesaloja, huomataan että uskonto on oikeasti hyvinkin vapaamatkustaja.
Uskonto ei ole rakentavaa työtä. Ja väitän että se on huolissaan vapaamatkustuksesta, koska vapaamatkustajat tulevat suoraan sen reviirille ja apajille. Yhteiskunnalla on "löysää" vain hyvin rajallisia määriä. Uskonnon erinomainen kalleus johtaa keskustelun myös uskonnon hyötytasolla uusille urille ; Uskonto on kallista joten sen hyötyjen pitäisi olla melko yksiselitteisiä. Sillä vaikka uskonto tuottaisi hyvinvointia, olisi mahdollista että samat varat toisin sijoitettuna tuottaisivat vielä enemmän hyvinvointia. Uskonnon kohdalla tätä ei mietitä koska usein uskonnon vain oletetaan olevan hyödyllistä eikä esimerkiksi kiusaavaa tai haitallista toimintaa. ; Koska uskonto on kallista, jo se että hyödyt eivät ole kovin selkeitä ja yksiselitteisiä on itse asiassa riittävän vahva viite siitä että kirkko ei tuota yhteiskuntaan vakautta siinä määrin mitä sen budjetti velvoittaisi.

Uskovat, nimiluskovat, entiset uskovat ja eiuskovat.

On toki positiivista muistaa että moni on esimerkiksi nimiluterilainen. He maksavat varoja ja ylläpitävät kirkkoa vaikka he eivät noudatakaan sen käytänteitä. "Vapaamatkustajat" ovat valtionkirkkomme kohdalla juuri se ylläpitävä voima. ; Onkin tavallaan kornia että se yrittää kaupata itseään kansankirkkona. Sillä jos kansankirkkous, eli vakaumuksen jäsenyys, olisi sen tavoite ja se saavutettaisiin, sen mahdollisuus tuottaa palvelujaan niilel vakaumuksellisilleen olisi vaarantunut. Tämä on malliesimerkki siitä miten uskossa voidaan olla etnisesti luterilaisina ilman kaunoja.
1: Valtionkirkkomme on virallisen totuutensa mukaan inklusiivinen eli eituomitseva. Käytännössä se muuten kuitenkin valitettavasti on eksklusiivinen. Sillä se hyväksyy hyvin tiukat eksklusiiviset käytänteet eikä nouse niitä soveltavia vastaan. Esimerkiksi puheenaiheena olevan lestadiolaisuuden osalta se kuuluu valtionkirkkoomme eikä skandaalinkäryt ole saaneet kirkkoa esittämään mitään ultimaatteja siitä että tuollainen peli ei vetele, ja jos haluaa jatkaa tuollaista eksklusiivista skandaalingenerointia, niin voi sitten tehdä sitä omilla varoillaan kirkon ulkopuolella.
___1.1: Nimiluterilaiset, "Passiivisluterilaiset" ovat kuitenkin turvassa, juuri sen vuoksi koska he eivät osallistu kirkon toimintaan ja pääse siksi osallisiksi sen sisällä olevasta elämöinnistä. Sisäpiiristä ei ole vaikeaa löytää sellaista eksklusiivisia ihmisiä joista passiivisluterilaiset ovat uskonpettureita. Kirkon moniarvoisuus näyttää tarkoittavan juuri sitä että tämänlaisille ihmisille ja näkemyksille annetaan tilaa. Ja muut saavat sitten olla ulkopuolella maksumiehinä.
_____1.1.1: Ajatus kansankirkosta onkin tavallaan kirkon vapaamatkustajuuden maksimoimista. Kun se korostaa että aktiiviuskovat ovat tärkeitä, se itse asiassa implisiittisesti viittaa että tämä on toiminnassa se olennainen. Näin "maksumiehien ansiot" etääntyvät uskonnon arvostuksen piiristä. Kansankirkossa onkin piilossa "sitä enemmän meille" -henkeä. Eli kun vain pieni piiri ratkaisee, niin on mukavaa että iso määrä rahaa saadaan jaettua yhä vähemmälle ihmismäärälle. Eroamista ei nähdä vapaamatkustajuuden vähenemisenä vaan ikään kuin petoksena uskovaisten sisäpiirille joka saa osallisuudestaan oheisetuina esimerkiksi lastenkaitsentaa ja muita palveluja.

Kuitenkin sitten on niitä kiukkuisia ihmisiä. Nämä liittyvät aina totalitaarisiin piirteisiin. Sillä jos ei ole totaalitaarisia piirteitä, voi toki olla vaarallinen uskonto. Mutta ahdistus eroamisesta syntyy juuri näistä piirteistä. Uskontoihin kasvaa kiinni. Tämä korostuu "Takkiraudan" Lestadiolaisartikkeliin tulleeseen kommenttiin ; "Islam ja Judaismi ovat tuossa suhteessa vielä parempia uskontoja kuin lestadiolaisuus. Siinä missä lapsen kasvatus lestadiolaiseen kulttuuriin on vain henkistä, on se islamissa ja judaismissa poikien osalta kirurgista. Siinä missä lestadiolaisuudesta voi vielä erkaantua, kuten uskontojen uhrien tuki ry:n sivuille kerrotaan, ei kirurgista uskontoon merkintää saa millään peruutettua. Puuttuva esinahka muistuttaa aina poikaa siitä, että hän ei kuulu valtaväestöön." Nämä tosiaan tekevät identiteetistä erittäin vahvan. Kuitenkin monet opetukset ja tavat ja näkemykset ovat sellaisia että niihin jää aina vähintään vastustuksellinen suhde ; Inertia sille että kykenee kohtaamaan sosiaaliset haitat on suuri. Kukaan ihminen ei laskelmoi tietoisesti että hyödyt olisivat suuremmat. Kaikki tekevät arvioita elämässään. Näin ollen Takkiraudan ajatus sosiaalisista hyödyistä ja haitoista ovat ihmisten elämään soveltamisen kannalta irrelevantteja. Eroaminen etenkin totalitaarisemmista systeemeistä on kannanotto siitä että eroamisen haitat ovat pienempiä kuin pysymisen haitat. Ja kun eroamisen haitat nähdään, tiedetään että niiden sisällä olemisen haittojen tulee olla todella suuria kun eroamiseen on lähdetty. (Kun Jehovan Todistaja luopioituu eivätkä hänen omat vanhempansa puhu hänelle, on eroamiseen varmasti hyvät syyt kun tuo seuraus on kestetty siitä huolimatta.) Kysymys kaunasta muuttuu relevantiksi. Totalitaariset opit ja eksklusiivisuus ovat aina jonkinlaista mielen ympärileikkausta.

Tämä laittaa aivan uuteen valoon esimerkiksi "Fides" -lehden ajatukset joissa korostetaan sitä että ensin olisi mentävä yhteen uskontoon jotta voisi ymmärtää muita ja suhtautua muihin. Monen uskovaisen julistajan strategia tuntuu olevan juuri se, että ensin täytyy osallistua ja tutustua jotta saa sanoa ein. Tämä tarkoittaa sitä että he haluavat ensin päästä tekemään "mielen ympärileikkauksen" ennen kuin antavat ihmiselle valitsemistilanteen. Edellä mainitun taustan valossa on ymmärrettävää miksi he haluavat tehdä näin. Se on kuin vaatisi että saisi katkaista ihmisten jalat ennen kuin antaisi heille vapauden juosta karkuun.

Näin selittynee miksi Sartre selitti että Jumala on aina ateistin sisällä. Että käsitteestä ei pääse eroon, on vain irtauduttava siitä. Tunne siitä että se kerrottu Jumala ei olekaan siellä on vallitseva tunne. Uusateistit eivät yleensä ole näin tiukkoja. He hakevat uskon ulkopuolista identiteettiä, lupaa olla ateisteja omaleimaisesti ilman teologian Jumala -määritelmäisyyden alla olemista.

Näkisin että tämä kulminoituu minun ja "Paholaisen asianajaja" -blogia pitävän Juha Leinivaaran välisissä eroissa. Tunnemme toisemme mutta olemme monissa asioissa asenteellisesti kuin eri planeetalta. Leinivaara ei ole koskaan ollut uskovainen, ja hän on hyvin leppeä, yleensä todellinen herrasmies. Minulla taas asenne on enemmän kuin AA -jäsenellä joka taistelee kaikkialla sitä kammottavaa viinapirua vastaan. Teen näin osittain juuri siksi koska olen irtautunut. Olen kokenut asiat. Se muuttaa kaiken, tai ainakin paljon. Ei siksi että reflektioni ja tietoni olisivat laadukkaampia "omakohtaisuuden kautta". (Ttämä olisikin bullshittiä, omakohtaisuus näyttää vain pienen fragmentin ja muutaman ihmisen. Aina.) Vaan siksi että minulle on tehty mielen ympärileikkausta ja Leinivaaralle ei.

Uskonnon ulkopuolelta tuleva ateismikin on järkyttynyttä, mutta se muistuttaa enemmän "Year One" -elokuvassa olevaa kohtausta jossa maalaiselämään tottunut järkyttyy kontrastista "Yeah? I liked my shell. I liked the village. Because of you, I'm in this horrible place where brothers kill brothers... and they burn women. And they make people slaves. ... People cut off the ends of their penises. And their testicles and I'm never gonna see Eema again. And it's because of you." Siinä on moraalikannanotto, mutta se voidaan tehdä ikään kuin objektiivisemmin. Uskonnoissa rankaisujärjestelmän sisällä olleet sen sijaan ovat nimenomaan eri asemassa. Uskonnoissa mukana olleiden kysymys tiivistyy sen sijaan "Dogville" -elokuvan loppuun jossa väärinkohdeltu päähenkilö harkitsee armon ja tuomion välillä rankoissa oloissa eläneiden ihmisten pahantekoja. "And all of a sudden she knew the answer to her question all to well. lf she had acted like them she could not have defended a single one of her actions and could not have condemned them harshly enough. lt was as if her sorrow and pain finally assumed their rightful place. No. What they had done was not good enough."

Dogville -elokuva on tässä mainio esilletuotava, koska siinä päätös kostaa on inhimillisesti ymmärrettävä, mutta se ei anan ratkaisua siitä onko kostossa enemmän kyse siitä että Dogville poistunut vai ollaanko Dogvillestä poistuttu. Koston oikeus ei ole ilmiselvä vaan jätetään ikään kuin auki. Vihaisessa ateismissakin on se, että Takkiraudan määrittelemä totalitaarisuus (joka ilmenee pääasiassa eksklusiivisuutena, jakona oikeamielisiin ja syntisiin ja tietyn uskon kautta pelastumiseen) lietsoo helposti irtoamisvihaa. Mutta tämä kaikki viha ei johdu siitä että uskonto olisi vaarallista. Kuten takkiraudassa muistutettiin : "On kuitenkin muistettava, että totalitaarinen kultti ei ole sama asia kuin vaarallinen kultti: kaikki vaaralliset kultit ovat totalitaarisia, mutta kaikki totalitaariset kultit eivät ole vaarallisia. Myös jotkut uskonnot ovat vaarallisia vaikkeivät totalitaarisia." Näin ollen osa vihasta voi tuntua kohtuuttomalta. (Siitä huolimatta että vaikka yksi elementti ei kerro kaikkea, niiden interaktio keskenään on hyvinkin ennustettavaa.) Jehovan todistajat ovat esimerkiksi ärsyttävä ja luopiokäytänteineen vihastuttava totalitaarinen uskonto mutta ei vaarallinen jäsenilleen. Viha voi heistä tuntua yliampuvalta. Silti olisi mukavaa jos uskovainen miettisi aina vihaisen uskontokriitikon kohdalla että "miksi". Ja tulisi joskus miettineeksi asiaa muutakin kautta kuin siten että tulkitsee että "Se uskoo Jumalaan kun vihaa sitä noin paljon." Sillä viha johtuu uskonnon ideologian totalitaristisista rakenteista ja sitä soveltavista ihmisistä. Hän ei vihaa Jumalaa, hän vihaa uskontoa ja uskovaisia. Tämän ohittaminen olisi valehtelua. Se ei ole kaunista, mutta se on totta.