Liian terve Jeesukseksi

Alan olemaan riittävän hyvässä kunnossa terapiaan, joten en enää tarvitse sitä. Ja tämä ei ole vitsi. Monissa mielenterveydellisissä ongelmissa on sivutuotteena joko se että ei tiedosteta omaa tilaa tai sitten sille ei jaksa tehdä mitään. Depressiivisyys on jälkimmäistä. (Sitä on jopa niin että monesti ja monissa asioissa depressiivisten näkemys asioidentilasta on tilastotieteelisesti osuvampi kuin terveillä ihmisillä.)

Viimeiset puoli vuotta on itse asiassa mennyt aika kivasti, eikä ole mikään fluke. ; Kohdallani ei enää tulisi sellaista tuettua terapiaa, vaan joutuisin ns. maksamaan itse vähän kuin ne psykoterapiaa harrastelevat kuplassa elävät pikkurikkaat jotka hiovat mielensä yksityiskohtia ja joilla on varaa maksaa tämänlaisesta.

Olin itse asiassa motivoitunut käymään terapiassa kun satuin hieman alkoholipäissäni ärähtämään ihmiselle. Vierailin sellaisessa peruskiukustumisessa joka oli itselleni pitkään arkea. (Masennus voi ilmetä ärtyisyytenä. Tämänlaista masennusta voi olla vaikeampi tunnistaa.) Tämä oli mielestäni hyvä tapa, ottaen huomioon että lähtötilanteessa se oli enemmän itsetuhoista. Vitutan useampia ihmisiä, mutta he eivät sentään kuole. (Tai kuolevat, mutta eivät vitutukseen. Jos vitutukseen voisi kuolla olisin ollut jo kauan haudassa.)

Omalla kohdalla aika on varmasti tehnyt oman osansa. Toisaalta koen että tärkein muutos on koskenut aika metaisia tilanteita. Minulla on ylipäätään ollut taipumuksia tiettyihin dissosiatiivisiin piirteisiin. (Joka on yleistä "jos on käynyt kaikenlaista".) Nämä ovat hyvin erikoisia. Esimerkiksi kun olin Kiteellä teurastuskurssilla ei teurastaminen tuntunut miltään. Mutta sen sijaan se että se ei tuntunut miltään tuntui ikävältä.

Minulla on ollut vihaisuuteen liittyen tiettyä kaunaisuutta. Tai sitä että en edes tiedä mitä anteeksiantaminen tarkoittaa vaikka yrittäisinkin. Kysymys on osittain periaatepäätöksestä mutta vain osittain. Takana on kenties osaltaan the actor-observer biasia, eli koen omat virheeni sattumina, ympäristön tuotoksina tai vahinkoina kun taas muiden teot ovat vahvemmin onnistumisen ja tavoittellisuuden seurauksia. Mutta vain osittain. Osittain kysymys on siitä että ei minulla yksinkertaisesti ole ruuveja tähän. (Tarkotitaako "annan anteeksi" muutakin kuin sitä että "tahdon kotiin"? Ei.)

Nykymaailmassa hyvälle uhrille kuitenkin annetaan tiettyjä velvoitteita. Ja hyvyyden nimissä pitäisi antaa anteeksi ellei olisi jotain perusteita uskoa että anteeksipyytäjällä on ketunhäntä kainalossa ja paluu vanhoihin tapoihin on odotettavissa. Lisäksi armon merkitystä etiikan ja yksilön hyvinvoinnin kohdalla korostetaan. Sanotaan jopa että armeliaisuus kenties päästäisi irti näistä kokemuksista. Eli kaunan vuoksi en pääsisi irti vaan olisin tätä kautta tavallaan myös todennäköisesti tuomittu siihen masennukseenkin.

En ole taipunut tähän koska en kykene edes sisäistämään mitään ajatusta jostain armeliaisuudesta. Ja tämä kyvyttömyys on tietenkin tuonut niitä metatason tunteita jotka itse siinä asiassa eivät ole. ; Minulle asiat ovat nyt helppoja koska minun ei tarvitse pelätä minä päivänä sekoan. Ei tarvitse hautoa. Sen kun koen kaunaa ja vihaa vapaasti. Voin tappaa heidät sinä päivänä kun aidosti haluan heidät julmasti päiviltä. Siihen päivään asti voin miettiä muita asioita, ja paradoksaalisesti tämä "lupa tappaa" on tarkoittanut sitä että mietin muita asioita kuin kaunaa ja listimisfantasioita.