"Politiikka on puolueen asioiden hoitamista yhteisten asioiden nimissä. Politiikka on sodan jatkamista toisilla keinoilla. Demokratiassa hyvän politiikon tunnistaa siitä että hän tiedostaa, että kaikki sellaiset säädökset ja asetukset, jotka eivät sovi minun poliittiseen agendaani, ovat purettavia normeja, byroslaviaa ja järjetöntä holhousta. Kun taas kaikki sellaiset säädökset ja asetukset, jotka sopivat minun poliittiseen agendaani, ovat ajanmukaista lainsäädäntöä. Hyvä poliitikko on tarpeen vaatiessa valmis tekemään myös vaikeita päätöksiä, joissa uhrataan oikeuksia sellaisista ihmisistä joista en pidä. Selkeä asialinja ja tunteilun puute tunnetaan siitä että tehdään asioita jotka koen ja miellän hyviksi ja järkeviksi. Hyvä poliitikko on hyvän puolella pahaa vastaan. Ja pahan ja hyvän määritän minä. Äänestäjä."
(Hikipedia, "Luokka:Politiikka")
Järvenpäässä oli eilen nähty Soldiers of Odinin katupartio. Tästä oli kuvia internetissä, erityisesti Järvenpään facebook -ryhmässä. Tähän liittyen kehittelin lähinnä muutamia onelinereitä. Sellaisia kuten "Mitä poliisi sanoikaan uhkaavan oloisista pellepartioista ja rikollisuudesta." Jne. Ne liittyivät kovasti pellehysteriaan (joka on mielessäni huvittava asia etenkin nyt kun nenäpäivän mainontaa on runsaasti televisiossa).
Lisäreflektion pohjalta kuitenkin päädyin mietimään sitä että tosiasiassa katupartiointi on yhdessä mielessä hyvä. Soldiers of Odin on selvästi liitetty mielikuvissa maahanmuuttokriittisyyteen. Tätä kautta avoimesti S.O.O. -liiviläiset eivät tuskin ole tekemässä mitään rikoksia. On järkevämpää pelätä niitä jotka eivät kulje tämänlaiset liivit päällä. Tätä maltillisuutta ei kieltämättä näkynyt irvailuissani.
Mielenkiintoista onkin kenties tarttua siihen, miksi näin on.
Kun mietitään S.O.O. -toimintaa siinä on hyvin vaikeaa nähdä mikä on ideologian oikeuttamaa aktivismia ja mikä sen mainostamista. Keskusteluissa on jopa aika suosittuna sellainen kriittinen näkökulma jossa katupartiolaiset haluaisivat hakata ihmisiä muukalaisvihamielisesti. Itse uskon että tässä moitteessa on kysymys hieman samasta mitä on usein uskontokritiikin kohdalla ; Kun uskonto tekee hyvää se nähdään mainontana. Ja tämä jotenkin tekee siitä epäautenttista.
Kuitenkin useimmiten on hyvin vaikeaa erottaa mikä on hyväntekeväisyysmaineella ratsastavaa mainontaa ja vilpitöntä toimintaa. Ihan sen takia että ideologia ylipäätään (uudelleen)määrittelee vahvasti sitä mikä ylipäätään on oikein ja mikä on väärin. ; Kysymys onkin sidottavissa laajemmin sellaiseen asiaan kuin identiteetti. (Identiteetti sekoittuu useasti siihen mitä ihminen on. Kuitenkin identiteetti on useimmiten enemmänkin "lippu jota heilutamme". Ja tämä on sidoksissa minuuteemme samalla tavalla kuin mainoskampanjoiden luonne sitoutuu siihen vilpittömään aatteen paloon.)
1: Toki S.O.O:n kohdalla tilannetta mutkistaa sekin että tämä kävely ei selvästi mainoksena toimi ja tämä tiedostetaan maahanmuuttokriittisten puolella. Esimerkiksi kun Järvenpään ryhmään laitettiin kuvia, sekaan tuli myös kommentteja joiden mukaan S.O.O. -partioiden kuvaaminen ei ole asianmukaista koska se lietsoo turhaa hysteriaa maahanmuuttokriittisiä vastaan.
Ja tähän on otettava poliittista filosofiaa. Mielestäni tähän tilanteeseen oikeansuuntainen näkemys löytyy erityisesti Carl Schmittiltä. Hän näki että politiikassa on kysymyksessä siitä että keitä katsotaan ystäviksi ja keitä katsotaan vihollisiksi.
Tässä ei ollut aina kysymys vihasta. Toki poliittinen vihollinen voidaan haluta tappaa ja surmata tai hakata aktiivisesti. Mutta itse asiassa poliittinen vihollinen on sellainen että tämän tuhoutumista voidaan katsoa suruiten. Sitä voidaan olla pahoillaan poliittisten vihollisten puolesta. Usein tilanne onkin niin että Schmittin mukaan ihmisellä voi olla yksittäisiä poliittisia vihollisia ystävinään. Ja että poliittisia vihollisia ryhmänä ei välttämättä koeta vihantunteella.
Mutta et samastu heihin ja kun kova paikka tulee, sinä uhraat poliittiset vihollisesi. ; Poliittiset vihollisesi ovat toisin sanoen sellaisia ihmisiä joihin toivot poliitikkojen kohdistavan niitä kovia päätöksiä sen sijaan että kohdistaisivat niitä niihin jotka koet poliittisiin ystäviisi. Poliittinen vihollinen voidaan joskus surmata, joskus heidän vain annetaan kuolla, ja joskus heidät jätetään ilman rahoitusta. Joskus heidän identiteettinsä seuraaminen vain tehdään laittomaksi tai heille ei myönnetä edes sellaisia juridisia oikeuksia jotka olisivat periaatteessa ilmaisia.
Jaottelu ystävään ja viholliseen on usein mielivaltainen ja kontekstisidonnainen. Schmittin mukaan näiden erottelevien luokkien ei tarvitse olla tosia. Riittää että niitä pidetään tosina. (Ihmiset kyllä toisaalta rationalisoivat mitä tahansa parhain päin. Tosiasioita manipuloidaan ja muistetaan väärin ja argumentteja sovitetaan siten että ensin päätetään johtopäätökset ja niistä sitten edetään siihen mitä premissejä ja argumentteja hyväksytään ja rakennetaan.) Schmittin mukaan ystävät ja viholliset valikoidaan yksilön identiteetin kautta. Ystävä ja oma viitekehys valitaan vain sen mukaan miksi halutaan identifioitua ja kuulua. Vihollinen taas on sellainen, jota ei nähdä tämän identiteetin osana. Karkeasti ottaen vihollinen on sellainen joka koetaan joksikin johon ei usko itse ikinä mitenkään liittyvänsä. (Joskus tälläisiä yllättäviä kääntymisiä tietysti tapahtuu. Mutta se miten asia koetaan on tässäkin hyvin tärkeää.)
Schmittin mukaan ilman poliittisia erimielisyyksiä politiikka ei kiinnostaisi tavallisia ihmisiä. Tämä tarkoittaa sitä että ilman poliittisia vihollisia politiikka muuttuu epäkiinnostavaksi ja etäiseksi. Käsiteltävät kysymykset olisivat vain jotain kuivia ja tylsiä paperinpyörittelystrategioiden pohdintaa. Vasta kun on poliittinen vihollinen tätä strategiointia voidaan liittää siihen viholliskuvan värittämiseen. Ja tätä kautta nämäkin kiinnostavat. (Tässä kohden on hyvä muistaa että ei-niin-kauan-aikaa-sitten Suomen politiikka oli etäistä, ikävää ja tylsää. Nyt minäkin koen sen kiinnostavana.)
Tästä voi katsoa jotain asioita.
Tässä kohden on mielenkiintoista nähdä että miten minulla itse asiassa on ollut hyvin anarkistinen suhde pelleihin. Klovnihysteriaan olen reagoinut lähinnä siten että kun joltain koululta kiellettiin pellehalloweenpuvut, ja samaan aikaan karnevaalitarvikeliike kertoi että pelletuotteiden myynti oli loppunut kuin seinään, koin viehätystä mennä ostamaan pelletuotteita. Nenäpäiväkin on tuntunut, luultavasti ensimmäistä kertaa, jollain tavalla viehättävänä.
Tässä kohden on kuitenkin selvästi nähty että pelkkä oikeus kävellä kadulla missä tahansa asussa ei ole niin yksioikoista. Jopa minä ymmärrän miksi poliisi puhuu laittomista uhkauksista ja siitä että kadullakävely pelottavana pellenä ei ole välttämättä laillista. Ei vaikka kokoontumista ja kadulla kävelyä kuinka sallitaan. (Tosin totuin Järvenpäässä nuorena siihenkin että kun riittävän moni nuori kokoontui niin nämä ryhmät tarkoituksella pilkottiin pienempiin, poliisi selvästi kontrolloi tämänlaisia asioita..) S.O.O. -partioiden kohdalla on käyty vastaavaa keskustelua. Mutta ei samanlaisin mietinnöin. Kaduilla kävelyn hyväksyminen on niissä vakiintunut osaksi argumentistoa.
Suhtaudun kuitenkin myötämielisemmin pelotteleviin pelleihin kuin S.O.O. -aktiiveihin. Mikä tietenkin demonstroi sitä mitä Schmitt on sanonut. Tietyt ryhmät ovat "poliittisia vihollisiani". Ja tosiasiassa tämä tilanne onkin useimmilla.
Ja tätä on hämmennetty osittain sillä että vihapuheesta puhuttaessa on alleviivatusti korostettu sitä vihaisuus -sanaa. Tosiasiassa useimmiten kysymys ei ole raivoamisesta vaan juuri Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta. Tämän vuoksi kun moni moittii maahanmuuttokriittisiä vihapuheesta he eivät tunnista tilannetta.
Aivan kuten itsekin näen että "maahanmuuttajilla on oikeus ilmaista mielipiteensä" ja vastaavaa. "Onhan mulla niitä Muutoslaisia kavereitakin", selittelen itselleni. Nämä ovat poliittisen vihollisuuden kohdalla yhtä irrelevantteja piirteitä kuin ne Päivi Räsäsen paljonpuhutut (mutta harvoin nähdyt) homoseksuaalit ystävät. Tai Aidon Avioliiton vakuuttelut siitä että he eivät oikeasti halua syrjiä tai sortaa homoseksuaaleja tai että he eivät ole uskonnollisesti sitoutuneita koska mukana on kuulemma joku ateistikin. (Teoriassa mahdollista, jos teoria tunnetaan nimellä Marko Hamilo.) Eli eivät oikeastaan yhtään merkittäviä ja relevantteja. ; Poliittista vihollista kohdellaan poliittisena vihollisena.
Poliittiset konfliktit ovat Schmittin mukaan joskus hyvinkin vaarallisia samasta syystä. Eli vaikka poliittinen vihollinen on yleensä lähinnä jokin jonka ongelmista ei välitetä niin joskus niiden kautta syntyy hyvin julmia järjestelmiä. Koska poliittisessa vihollisuudessa kysymys on vain siitä että keiden nähdään jakavan oma identiteetti ja keiden ei nähdä. Ja tässä vastapuoli voidaan nähdä uhkana. Eikä ole väliä onko tämä uhka todellinen vai ei. Riittää että siihen uskotaan. Jos uskot että poliittiset viholliset ovat uhka yhteiskunnalle ja olemassaolollesi, ei poliittisten vihollisiesi tarvitse olla uhka tai poliittisten vihollisiesi ei tarvitse edes haaveilla uhkana olemisesta tai ottaa omaa uhkuuttaan vakavasti. Riittää että oma viitekehyksesi uskoo. Ja sitten olette valmis melkolailla mihin tahansa.
Ainiin. Oli tässä vielä twistikin.
Ovelimmat ja historiatietoisimmat ovatkin kenties muistaneet Schmittin jostain. Hän oli natsi. Kirjaimellisesti. Hän kuului Adolf Hitlerin perustamaan natsipuolueeseen. Ja itse asiassa hänen mielipiteensä olivat vahvasti liitoksissa siihen miten hän liittyi natsipuolueeseen. Ja hänen ajatuksillaan on kytköksiä siihen miten natsien tapa käsitellä poliittisia vihollisiaan on kuvattu. Hän on silti mielestäni oikeassa.
Onkin kiinnostavaa miten kykenen olemaan melko neutraali jo-nyt-vaineessa-olevaan mieheen joka kuuluu jo-toimintansa-lopettaneeseen-poliittiseen-liikkeeseen. Mutta en kykene olemaan kovinkaan neutraali tällä hetkellä liikuskeleviin poliittisiin vihollisiini jotka ovat Schmittin puolueen kalpea imitaatio. (Tiettyjä analogisuuksia toki on havaittavissa. No. Toisaalta. Itse tuossa yllä sanoin että Schmitt on tässä vihollis-ystäväajattelussaan oikeilla linjoilla ellei peräti hyvin lähellä totuutta.)
Schmitt oli toki väärässä yhdessä asiassa. Ja tämä on mielestäni se asia joka erottaa "aidosti natsistiset" kaikista muista ihmisistä. Uskon että kaikilla on maailmankuvallisia lukkiutumia ja poliittisia vihollisia. Ja jos hän ei tiedosta niitä niin heillä niitä on yleensä vielä enemmän kuin muilla. (He eivät osaa suhtautua omiin internetonelinereihinsä ja niiden ehdottomuuteen itsekriittisesti eikä heiltä siksi nähdä tälläisiä itsetunnustavia blogauksia. He ovat sen sijaan aina objektiivisia eivätkä näe mitään syytä korjata mielipiteitään tai asenteitaan koskaan missään.)
Schmitt nimittäin näki että liberaalin liikkeen ongelmana on liika suvaitsevaisuus. Siinä viholliskuvaa ja siihen liittyvää kiinnostavuutta tuhotaan. Ja tästä seuraa heikkoutta; Schmitt pelkäsi että jos löytyy ryhmä jolla on vahva identiteetti, he voivat soluttautua tälläiseen tylsään poliittiseen järjestelmään ja vallata sen. (Kysymyksessä voisi olla joko vallankumous jossa taistelu on konkreettista tai vallankaappaus jossa hallitsevat valtarakenteet solutetaan ja älytetään kierosti oman itsen haltuun.) Tämänlainen vihollinen oli pelottava uhka ja siksi oli syytä järjestäytyä ja lyödä mielellään ensin. Ennaltaehkäisemällä tuho saavutettiin paljon ja minimoitiin riskit.
Schmitt koki tälläiseksi viholliseksi juutalaiset. Mikä on melko kiinnostavaa koska jälkikäteen arvioiden Scmittin arvio ei vaikuta uskottavalta ja tosiasioiden sanelemalta vaikka hänen elinaikanaan aiheesta esitettiin ties mitä tilastotietoja. Hän näyttää tässä demonstroivan sitä miten hänen oma poliittinen teoriansa poliittisen vihollisuuden mielivaltaluonteesta demonstroituu hänen omien toimiensa kautta.
1: Ehkä ironisinta oli että natsien valtakunta ei toiminut kovin kauan. Tähtäin oli tuhansien vuosien jatkumisessa. Mutta tuhatvuotinen valtakunta epäonnistui ennusteissaan roimasti yli yhdeksälläsadalla vuodella. Syynä on ainakin kaltaiseni konfliktiteorian kannattajien mukaan se, että pitkään pysyneet yhteiskunnat ovat päinvastoin käsitelleet konflikteja sen sijaan että olisivat torjuneet niitä ja laanneet konfliktit piiloon ja pyrkineet monokulttuuriin jossa yhtenäisyys on voimaa ja jossa yhtenäisyys on yksimielisyyttä.
Tämä ennaltaehkäisevien iskujen, yhteisön suurimman hyvän nostamisen yksittäisten ihmisten yli ja yhtenäistämisen taakse nähty uhka on se joka teki Schmittistä natsin.
Sekä se, että hän uskoi montaa mieltä olemisen olevan "relativismia ja tämän arvotyhjiötä". (Kuten nykyajan ihminen asian muotoilisi. Schmitt muotoili asiaa hieman toisin.) Sillä nykyään tuntuu unohtuvan se, miten Schmittin mukaan poliittisen vihollien olemassaolo näkyy. Schmitt näki että uhkana olisi se että ihmiset eivät kokisi mitään taistelemisen ja kohkautumisen arvoisiksi. Moni näyttääkin kohtelevan liberaaleja kaksoisstandardilla. Toisaalta syytetään että he elävät arvotyhjiössä jossa millään ei ole merkitystä ja että tämä luo heikon ja minkään puolesta taistelemattoman kokonaisuuden jonka joku vahva teokraattinen islam voi sitten helposti vain poimia haltuunsa ja valtaansa ja alkaa alistamaan kansalaisiamme. Mutta samalla selitetään miten tunteenomaisesti ja kohkautuen moralistiset hyysärit rientävät kieltämään ties mitä. Ikään kuin juuri tälläinen omasta mielestä irrelevantteihin asioihin puuttuminen ei kertoisi viestiä siitä että juuri tässä kohdassa ihmisellä on selvästi poliittisia vihollisia....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti