"Aku Ankassa" eräs kenties indikatorisimmista hahmoista on Riitta Hanhi. Hän on mielestäni hyvä mittari kun arvioidaan minkälaisia näkemyksiä naiseudesta ja rakkaudesta on kulttuurissa. Aku Ankka itsessään on hyvä mittari siinä mielessä että se edustaa sellaista populaarikulttuuria jota leimallisesti kuvaa poliittinen korrektius. Toisin sanoen se esittää asioita melko sovinnaisista näkökulmista. Aku Ankassa sallittu on laajasti sallittua muussakin yhteiskunnassa. Tämä tekee Riitta Hanhestakin tärkeän vaikka hän on aika harvinainen hahmo.
Toki Iines Ankka voi olla tärkeä naisten aseman ja asenteiden mittari. Tai tärkeämpi. Ja hän tulee ensimmäisenä mieleen. Hän kuitenkin käsittelee ihannenaiseutta, ja hänen kauttaan voidaan rakentaa kilpakosija-mustasukkaisuustilanteita Akun ja Hannun dynamiikalla. Ja tämä taatusti kertoo jotain asenteista naisia ja seurustelua kohtaan.
Mutta Riitta Hanhi on hahmona vakavampi. Vanhemmissa sarjoissa häntä kutsuttiin jopa "Hullu-Riitaksi". Hän on yksisuuntaisesti ihastunut Roope Ankkaan. Ja hän ei ole vain friend zonessa, vaan jotain pahempaa. Riitta Hanhi käsittelee rakkaudessa epäonnistumista ja obsessiivisuutta. Missä vaiheessa hyväksyttävä rakkaus muuttuu stalkeroinniksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi. On syytä miettiä kuka kärsii asiattomasti minkäkin tilanteen kanssa Roope Ankan ja Riitta Hanhen dynamiikassa.
Riitta Hanhi on oiva kohde kun mietitään sitä miksi rakkaus on perinteisesti muuttunut huonoksi jos se ei ole vastavuoroista ja kaksisuuntaista. Eli vaikka itse tunne olisi sama, niin ulkopuolinen maailma määrittää tämän uusiksi. ; Usein tässä kohden luodaan ajatus siitä että tämä rakkaus on jotenkin illusionaarista. Eli toisin sanoen koska suhde ei ole vastavuoroinen, rakkaus ei ole aitoa vaan jonkinlainen harhakuva. ; Tätä kautta syntyykin sitten teoria jossa harharakkaus kertoo ennen kaikkea tästä rakastajasta itsestään. Hän luo fantasian joka ei ole totta (kuten toki kaikki ihastuvat tekevät, mutta vastavuoroisessa suhteessa tätä valeluonnetta ei korosteta, ensisilmäykellä ihastuminen on sen sijaan täynnä merkitystä ja se ladataan täyteen jopa yliluonnollisia tuntemisperiaatteita).
Psykologiassa tämäntapaista tilannetta on määritelty limerenssin (~limerence) kautta. Käsitteen takana oleva ajatus on varmasti vanha ja sen perustyyppejä löytyy ritariromaanien ritarinrakkaudesta. Mutta se on tuossa muodossa nimetty vasta niinkin myöhään kuin 1979. Silloin asiaa käsitteli psykologi Dorothy Tennov, kirjassa "Love and Limerence: The Experience of Being in Love". Hän kuvasi sitä ennen kaikkea pakonomaisuuden kautta. Eli limerenssissä oleva ei välttämättä halua olla limerenssissä ; "an involuntary interpersonal state that involves intrusive, obsessive, and compulsive thoughts, feelings, and behaviors that are contingent on perceived emotional reciprocation from the object of interest." Kyseessä on siis obsessiosta. Siinä on toinenkin erikoinen yleinen piirre, se ei ole välttämättä edes seksuaalista. Pakkomielle kohdistuu enemmän romanttisiin tunteisiin. Mutta siinä on kuitenkin seksuaalinen elementti. "sexual attraction is an essential component of limerence ... the limerent is a potential sex partner." On mielenkiintoista, että sillä on yhteyksiä myös aivokemiaan. Tutkimus "Alteration of the platelet serotonin transporter in romantic love." (2000) liitti sen matalaan serotoniinitasoon ja toisaalta OCD:hen. Se on tätä kautta liitoksissa pakkomielteisiin ja/tai masentuneisiin ihmisiin. Tennovin mukaan limerenssi voikin uusiutua. Tosin hän korostaa että usein tilanne häviää ajan kanssa.
On kiinnostavaa ajatella, että perinteisen Hullu-Riitan maaninen into onkin aika huonosti osuvaa ; Hänet tulisi kuvata enemmän kaavamaistuvana tai depressiivisenä tai surumielisenä hahmona. Uudemmissa sarjakuvissa onkin havaittavissa ymmärtäväisempiä sävyjä. Silti tarinat ovat yhä romanttisen rakkauden ympärillä. Silloin Riitalle jää vain kaksi sallittua roolia. Joko hän on jotenkin harhautunut "Hullu-Riitta". Tai sitten hän on ovela älykäs nainen joka jotenkin onnistuu pehmittämään Roopen sydäntä niin että hän saa hetken vastavuoroista rakkautta tai sen tapaista. Epäonnistumisen terve kohtelu häneltä vielä kuitenkin puuttuu. Ja se kertoo meistä kaikista kulttuurina aika paljon.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste obsessio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste obsessio. Näytä kaikki tekstit
tiistai 17. toukokuuta 2016
lauantai 22. marraskuuta 2014
Yksinäiset pelaajat
Jos ajatellaan mielikuvia joita tietokonepeleihin liittyy, voidaan huomata että olipa kysymys sitten pelulamusta, hipsterihenkisestä pelaajageekistä tai pelaajanörtistä, näitä kaikkia yhdistää se, että heihin liittyvissä stereotypioissa he ovat liian kiireisiä syömään, nukkumaan ja hankkimaan ystäviä. (Mahdollisesti siksi että heidän on syötävä, nukuttava ja hankittava ystäviä "Skyrimissä".)
En tässä nyt puutu siihen että pelien immersiivisyys olisi pakkomielteitä herättävää. Että tietokonepeleihin pitäisi suhtautua hieman kuin alkoholiin. Että pitää korostaa kohtuutta ja muistutettava obsession pahuudesta. Vaan siihen että yksinäisyys liitetään peleihin melko vahvasti.
Nähdäkseni tämä on hyvin omituinen näkemys. Mutta se antaa perspektiiviä. Voidaan sanoa että pelikoneilla pelaaminen oli yksinäistä vähän aikaa. Mutta yllättävän vähän aikaa. Voidaan sanoa että pelikulttuuri on vanhempi kuin pelien yksinäisyyskulttuuri. Ja että tämä yksinäisyyskulttuuri on kadonnut.
Toisessa päässä on ollut aika jolloin pelit olivat erilaisia pelikoneita flipperistä yksinkertaisiin arcade -tyylisiin pelilaitteisiin. Niitä oli kioskien ja huoltoasemien kulmilla. Niissä oli usein jopa highscore -systeemi. Ja listoille nimen saaminen oli jonkinlainen pieni ja omituinen kunnia. Pelejä pelattiin yhdessä ja pelaamisessa saattoi olla jopa yleisöä. Tämä oli sosiaalista.
Sitten pelikonsoleista tuli kotiinostettavia. Ja nurkissa nyhjäämisen kulttuuri alkoi. Tämän kulttuurin lopetti kuitenkin internet ja erilaiset massapelit. MMORPG -peleissä saatetaan hankkia ystäviä. Keskustella vieraiden kanssa ties mistä. Näissäkin kenties nyhjätään kotona alushoususillaan ja pahalta haisten, mutta tämän haisemisen antisosiaalinen puoli on kuitenkin kadonnut. Pelaaminen on nykyään hyvinkin sosiaalista. ;
Paitsi tietysti minulla. Minä kun en suostu tunkemaan pelikonsoliani internettiin. Jos siinä on jotain joka tunkee pelaamiseni verkkoon, kytken sen pois. Uusimmissa pelikonsoleissa tämä internettiin kytkeminen tuntuu olevan jonkinlaisena ihanteena ja niiden peleissäkin perusominaisuuksien avaaminen tuntuu vaativan halun avata internet edes vähäksi aikaa. Sen pahempi uusimman sukupolven pelikonsoleille.
En tässä nyt puutu siihen että pelien immersiivisyys olisi pakkomielteitä herättävää. Että tietokonepeleihin pitäisi suhtautua hieman kuin alkoholiin. Että pitää korostaa kohtuutta ja muistutettava obsession pahuudesta. Vaan siihen että yksinäisyys liitetään peleihin melko vahvasti.
Nähdäkseni tämä on hyvin omituinen näkemys. Mutta se antaa perspektiiviä. Voidaan sanoa että pelikoneilla pelaaminen oli yksinäistä vähän aikaa. Mutta yllättävän vähän aikaa. Voidaan sanoa että pelikulttuuri on vanhempi kuin pelien yksinäisyyskulttuuri. Ja että tämä yksinäisyyskulttuuri on kadonnut.
Toisessa päässä on ollut aika jolloin pelit olivat erilaisia pelikoneita flipperistä yksinkertaisiin arcade -tyylisiin pelilaitteisiin. Niitä oli kioskien ja huoltoasemien kulmilla. Niissä oli usein jopa highscore -systeemi. Ja listoille nimen saaminen oli jonkinlainen pieni ja omituinen kunnia. Pelejä pelattiin yhdessä ja pelaamisessa saattoi olla jopa yleisöä. Tämä oli sosiaalista.
Sitten pelikonsoleista tuli kotiinostettavia. Ja nurkissa nyhjäämisen kulttuuri alkoi. Tämän kulttuurin lopetti kuitenkin internet ja erilaiset massapelit. MMORPG -peleissä saatetaan hankkia ystäviä. Keskustella vieraiden kanssa ties mistä. Näissäkin kenties nyhjätään kotona alushoususillaan ja pahalta haisten, mutta tämän haisemisen antisosiaalinen puoli on kuitenkin kadonnut. Pelaaminen on nykyään hyvinkin sosiaalista. ;
 |
| Pois häiritsemästä, ihminen. |
torstai 5. kesäkuuta 2014
Anonyymit Kristityt
Monet kristityt elävät jonkinlaisessa vainoparanoijassa. He puhuvat mielellään siitä miten heitä kiusataan mielipiteiden ilmaisusta. (Mutta korostavat silti sitä miten positiivinen uskonnonvapaus on oleellisempaa kuin negatiivinen uskonnonvapaus. Mikä on erikoista, koska negatiivinen uskonnonvapaus korostuisi jos aitoa kiusaamista tapahtuisi.) Mutta otsikko ei johdu siitä että heille tulisi jokin salaseura sekulaarin maailman ulkopuolella. Jonne mennään nimettömänä.
Sen sijaan jos Anonyymit Kristityt olisi, se muistuttaisi Anonyymejä Alkoholisteja. Eli jotain sellaista jossa ollaan raittiita, halutaan olla raittiita, mutta painitaan sitten uskonnon kanssa. Uskonto viehättäisi jotenkin. Pahojen kielten mukaan tämä tarkoittaa samaa kuin ateismi. ; Tässä on takana C. S. Lewisin tapainen ajattelu jossa ateisti "oikeasti" vihaa Jumalaa. Eli oikeita ateisteja ei olekaan, siis sellaisia joiden maailmankuvaa kuvastaisi jumaluskon puuttuminen.
Ja ateisteista löytyy sellainen joukko joka itse asiassa hyväksyy tämän ajattelutavan. Sartren maailmassa olemassaolemattomuudella oli merkitystä. Ja koska kulttuureihin opittiin niin että jopa silloin kuin eurooppalainen ottaa jonkun idän uskonnon, hänelle käy niin että tämä uusi kulttuuri peilataan sen opitun kautta (samanlainenkuin tai erilainen kuin -vertailu). Eli kun kaikilla on mielessään oman kulttuurin opettama Jumalakäsitys josta ei päässyt eroon, saatiin aikaan kontrasti. Näin ollen sekä ateismissa että teismissä oli merkitys, joka ei vaatinut mitään konkreettista Jumalan olemassaoloa, vaan pelkän abstraktin Jumalakäsitteen mielikuvan olemassaoloa. Maailmaan heittämisen kokemus on tätä kautta vahva. Tämä on toki "(iki)vanhaa ateismia". Mutta modernina aikanakin löytyy Philip Pullmanin "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" kuvaa kirjailijan itsensä tekemässä kommenttiosiossa sitä miten uskonto on syvään opetettu ja se ikään kuin pakottaa tiettyihin ajatteluratoihin.
Olen itsekin tätä "Anonyymit Kristityt" -luokkaa siinä mielessä että tunnistan tämänlaiset tuntemukset itsessäni. Olen toki agnostikko enkä ateisti, mutta kontrasti on silti olemassa. Kenties jopa vahvempi, koska olemassaolo-olemassaolemattomuus -taso on ikään kuin "montaa astetta epämääräisempi ja siksi alati läsnä". Syynä on luultavasti juuri kasvatus, eikä se että Jumala olisi mitenkään ihmiselle lajityypillisesti viekoitteleva.
Oppimisessa takana on silloin ihan yksinkertaisesti aivojen plastisuus. Se tekee aivoista oppivaiset ja joustavat. Aivojen plastisuuden avulla ihminen sopeutuu ja oppii erilaisiin tilanteisiin ja on niissä sitten kuin kotonaan. Tässä on kuitenkin erikoinen lisäpuoli ; Nimittäin se, että plastisuus rakentuu periaatteeseen jossa "käytetyt yhteydet vahvistuvat". Tällöin tietyistä ajatuksista tulee hyvin helposti ikään kuin aivoihin biologisesti uurrettuja. Tällöin asian esiintuominen johtaa ikään kuin refleksinomaiseen vasteeseen. Tässä on vapaus kaukana, vaikka plastisuus noin pääsääntöisesti tuottaakin joustavuutta.
Lopputulokset oppimisprosessista ovat joskus hyvinkin outoja. Esimerkiksi musiikin ja muistojen välinen yhteys on vahva. Siksi jokin kappale saattaa palauttaa mieleen vanhoja tunteita joiden tilanteet ovat muutoin menneet ohi jo kauan sitten. Koska on tuntenut niitä tunteita aiemmin tuota musiikkia kuullessa. Itselläni on luultavasti hyvinkin tämän kuvatun kanssa analoginen, hieman erikoinen, yhteys kristinuskoon. Positiiviset ajatukset kristinuskosta herättävät itsemurha -ajatuksia ja niihin liittyviä tunteita kuin itsestään. Kristinusko ei tietysti itsessään ole oppina masentava ja itse asiassa itsemurha on sen dogmien vastaista. Ja vaikka "haluan ennemmin tappaa itseni kuin olla kristitty" onkin hyvä vittuilu, on yhteys kuitenkin konkreettisempi. Syynä on luultavasti se, että kääntymiseni liittyi aikanaan nimenomaan hyvin ahdistaviin mielenmyllerryksiin. Kristinusko on sitten ikään kuin se kappale joka pistää siihen periaatteessa liittymättömän kytköksen päälle. (Ihmiset tosin ylipäätään eivät muuta maailmankuvaansa ja käänny puhtain argumentein, suuri osa vain selittää kääntymisensä jälkikäteen prosessin itselleen rationalisoiden. Ihminen muuttaa mieltään vain jos se ei koske suoraan hänelle emotionaalisesti tärkeitä maailmankuvallisia kysymyksiä.)
1: Ja nähdäkseni juuri tämä loukkaa uskovaisia syvästi. Kuten Adorno asian esitti, pahiten ihmisiä häiritsevät onnelliset syntiset. Ateisti joka itkee ateismiaan ja selittää että uskonto olisi paras elämäntapa ja että jos hän voisi hän olisi ehdottomasti teisti, niin uskova hyväksyy hänet (juuri ja juuri) ja tarjoaa hänelle suvaitsemista ja ennen kaikkea tekee hänestä säälin kohteen. Uusateismissa ikävää ei siis ole se, että he sanovat julkisesti ääneen olevansa ateisteja vaan siksi että he korostavat että tämä tarkoittaa elämästä nauttimista.
2: Erikoista onkin että esimerkiksi Sartrea on pidetty todisteena siitä että angst on ateismin seuraus. Ja että ateismin mestari tässä vain sanoo jotain joka on tunnetasolla pakkoseuraus joka ikiselle ihmiselle. Ja että ateistien tulisi lukea omia mestareitaan. Asia on hupaisa, sillä uusateistit eivät ole eksistentialisteja vaan naturalisteja. Ja toisaalta lisähupia saa kun tiedostaa että Sartren maailmaan heitettävyys tuotti ongelmia lähinnä asian tiedostamistilanteessa. Ja edes Sartren ateismia ei kuvaa merkityksettömyys, arvotyhjiö tai mikään muukaan vastaava nihilismi. Vaan valta, vastuu ja se että jokainen tekee merkityksen itselleen omilal valinnoillaan. Arvotyhjiö-nihilismi saadaan vasta kun kristitty kytkee mukaan Nietzschen. Ja hänenkään maailmassaan nihilismi ei ollut ateismin automaattinen seuraus. Ja vaikka olisikin, hän edustaa hyvin erilaista ateismia kuin Sartre. Itse asiassa jos kristinuskon kohdalla Jehovan todistajien oppeja sekoitettaisiin lennosta vaikka katolisien oppeihin aina kun se sattuu sopimaan, sitä ei katsottaisi hyvällä. Ateismin kohdalla kokonaisia aivan eri ideologiaperusteita vain sotketaan toistensa yhteyteen niin että ensin Sartre todistaa automaattisen ateismin seurauksen angstista ja siten Nietzsche ateismin automaattiseksi seurauskeksi nihilismin. Ja että nämä olisivat ikään kuin samaa ateismia. Ja että uusateistit ovat myös tätä samaa ateismia, uutena vain militanttius. En kykene edes laskemaan sitä kokonaisvirhemäärää jota tässä prosessissa kumuloituu teistien pöytään. Ja nämä eivät ole vaikeita asioita vaan aivan perusasioita ja ne ovat silti äärimmäisen tavallisia jopa akateemisilla titteleillään brassailevien apologeettojen teksteissä.
Rehellisesti sanoen näyttää että Jumala on uusateisteille tylsyyttä. Suvivirren vastustamiseen ei ole välttämättä samanlaista pakkoajatuskytköksiin ajautumista kuin itselläni. Asia on heistä turha ja tylsä ja siihen pakottaminen on samantapainen vastustamisen aihe kuin pakkoruotsi. Uskonto ei itsessään tuota edes ahdistusta, ja toistuvuus on jotain joka entisestään lietsoo haukotuksia. Tämänlaiseen turhuuteen pakottaminen kerta toisensa jälkeen onnistuu vain ulkoisella rituaalivallalla. Joka ei ole edes indoktrinoivaa tai repivää. Vaan tyhjää pakottamista pelkän pakottamisen vuoksi. (Tässä mielessä ilmapiiri näyttää uusateisteilla hyvin erilainen kuin miten itse asioihin reagoin. Minulle kysymys on jopa hengissäselviämisestä, teoriassa. Käyn kirkossa vain kun olen lähes ateisti ja hyvissä sielunvoimissa.)
Itse asiassa kenties tässä uusateismin kohdalla olikin aivan viisasta että siihen yritettiin liittää kaikenlaisia uuskäsitteitä kuten "bright" (välkky). Sillä ateismi terminä viittaa enemmän teologialle alisteisuuteen. Että on jokin teismi jolle ollaan "ei" (a -etuliite). Bright taas perustuu enemmänkin "naturalistiselle maailmankuvalle". Asenteelle jonka voisi ylitypistää muotoon "empirismi tai ei mitään". Jossa ei toki ole Jumalakonseptia, mutta tosiasiassa lähinnä sivutuotteena. Maailmankuva määrittää itsensä tietyllä tavalla, nämä sidokset ovat esimerkiksi fysikaalisuuteen ja tieteellisyyteen sidottuja. Tämä ei sido itseään negatiivisiin attribuutteihin. (Jumalaa ei ole.) Vaan sen sijaan se sitoo itsensä käsitteisiin joiden sisään mikään tunnettu teismin muoto ei hyväksyttävästi mahdu. He asettavat ehdot joilla he vakuuttuisivat teismistä, ja jos sen ulkopuolella on jumalamalleja ne ovat epäkiinnostavia, ja niihin reagoiminen on turhaa.
1: Tämän vuoksi moni ajattelee että tässä sotketaan syvällisesti kreationismi ja fundamentalismi samaksi kuin koko kristinusko. Mutta tosiasiassa lähinnä kreationismi ja fundamentalismi voisi olla kiinnostava teismin muoto. Ja muut ovat lähinnä tielläolevaa häiriötä, surinaa jolla ei ole arvoa.
Hyvän kuvan tästä asenteesta saa kun vilkaisee Mehtan kommentointia tuoreeseen ateismi vs. teismi -debattiin. Jumalaa pidetään teistien puolella automaattisesti jonain default -asiana johon on tärkeää ottaa kantaa ja joka on käsitteenä oleellinen. Kiinnostavaa on se, että tässä se, että ateistit pakotetaan todistustaakkaan siksi että Jumalakäsite määritetään joksikin joka on kaikille ihmisille tärkeä reagoitavaksi. "[Bruggencate] never actually presented a positive argument for why it is reasonable to believe in any deity, much less in one particular iteration out of the thousands available. Instead of offering an affirmative case for his particular religion, he did the only thing which his peculiar variety of presuppositional apologetics can do: He argued (quite poorly, I might add) that atheists lack certainty in their knowledge and he concluded without explanation that somehow this means his view wins by default."
perjantai 9. toukokuuta 2014
Tyhmyys joka kumpuaa ahkeruudesta ja älykkyydestä
"Joskus ajatellaan, että tieteilijät löytävät oikeat maailmaa kuvaavat mallit vain nerokkaan älynsä avulla. Todellisuudessa luonnontieteilijät pitää kaidalla tiellä ennen kaikkea mallien vertaaminen havaintoihin: jos malli ei vastaa havaintoja, se on väärin." ... "Taloustieteen kohdalla toimitaan toisin."
(Syksy Räsänen, "Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin", Helsingin Sanomat, 5.5. 2014)
Eräs lukiokaverini on nero. Usein tämänlaisia arvioita heitetään hyvin kevein perustein. Mutta hänellä oli asiasta näyttönä esimerkiksi Mensan jäsenkortti. Hänen älykkyysosamääränsä on mitatusti karmaisevan suuri. Ja jos joku selittää että älykkyys ei vaikuta elämään, hän on väärässä. Toinen piirre joka tässä ihmisessä on mainittava on silminnähtävä ahkeruus. Tämänlaisilla eväillä voisi olettaa syntyvän suuria. Ja tavallaan syntyikin. Hyvin moni ihminen on kuullut lukiokaveristani. Hän on tunnetuin anonyymisti wikipedian puolella, nimimerkillä "Asterix*". (Kertoisin mielelläni hänen nimensä, mutta olen luvannut että en.) Ja kyllä. Se Asterix*. Hän on näitä henkilöitä joiden esiintuominen tuo useimmille mieleen jotain sellaista millä keinoin hikipedia hänet esittelee : "Asterix* on näiden seikkailujen sankari, ovela, valikoivan terävä-älyinen pikku soturi. Kaikki vaaralliset muokkaussodat ja henkilökohtaiset hyökkäykset uskotaan (l)empimättä hänelle. Asterix* saa yli-inhimillisen jääräpäisyytensä taikajuomasta, jota valmistaa tietäjä Svekofobix." Hän demonstroi sitä miten usein tyhmyydellä ja älykkyydellä viitataan muuhun kuin kognitiivisiin ongelmanratkaisu kykyihin. "Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja" esimerkiksi kertookin aivan suoraan että suomen kielen sanoissa "tuhma" ja "tyhmä" ovat yhtä. Tuhmuus on nähty yhtenä tyhmyyden lajina ja tyhmyys liittyy myös sosiaaliseen miellyttävyyteen. Asterix* on eittämättä tuhma, mutta tyhmä hän ei nimenomaan ole.
Valistusaikana uskottiin että älykäs ja informoitu olisi sama kuin taitava. Älykkyys nähtiin tässä mielessä paljon konkreettisemmin kuin miten sitä nykyään lähestytään. Nykyään se, mikä opitaan on jotain hieman muuta. Itsekin olen, osittain juuri Asterix*in minulle konkreettisesti ja läheltä demonstroimana, korostanut sitä että internetin pseudotiedecrankit eivät yleensä ole tyhmiä. Ja laiskoja he nimenomaan eivät ole. Obsessio on heillä yksi oleellisimmista ahkeruuden taustamoottoreista.
Tämä on näitä asioita joita ei nykyään suositella ääneensanottavaksi. Sillä vapaa markkinatalous perustuu laajasti filosofisen oikeutuksensa varassa. Ja tämän oikeutuksen ytimessä on ajatus ihmisestä joka ostaa strategisesti ja tekee viisaita ostopäätöksiä. Samoin demokratia näyttää useiden mielessä nojaavan siihen perusprinsiippiin että "kyllä kansa tietää". Jokainen tietysti korostaa ajattelevansa itse, ja toisinajattelius on jotain niin hienoa että se kelpaa jopa äärikonservatiiveille kreationistikristityille identiteetin kilveksi ja sitä mainostavaksi titteliksi. Sapere aude! -ajattelussa on toki paljon hyvää. Mutta silti. Asterix*.
Tähän liittyen onkin tehty itse asiassa yllättävän oleellinen alustus "Takkiraudan" suosimaan von Mansteinin nelikenttään. (Kieltäydyn kutsumasta nelikenttiä "matriiseiksi". Ne pitävät sisällään kaksi jakolinjaa, ja käytännössä ainut sitä yksinkertaisempi rakenne on dikotomia. Ja dikotomiat ovat hyvin usein perseestä. Matriisi -sana tuo liian sofistikoituneen hengen koko konseptiin. Vaikka teknisesti ruudukko kun ruudukko onkin matemaattisessa mielessä matriisi.)
Luokitus on alun perin suunnattu siihen miten upseerien voimavarat tulisi suunnata. Luokituksen perushenkenä on se, että on katsottava onko ihminen ahkera vai laiska, ja onko hän tyhmä vai älykäs. Älykkäät ja ahkerat piti laittaa keskijohtoon. Ahkerat ja tyhmät olivat pahin ongelma ja heidät piti potkia pois. Tyhmät ja laiskat laitettiin sekundaarisiin tehtäviin jonnekin syrjään. Ja laiskat ja älykkäät laitettiin parhaisiin upseerinpesteihin. ; Tämä on varmasti armeijaympäristössä kohtuullisen perusteltua. Mutta, kuten moni on korostanutkin, työnjohto ei ole samanlaista kuin armeijan johto. Ja tosiasiassa työpaikoilla laiska pomo on nimenomaan vakava ongelma. Erilaisiin töihin sopivat varmasti erilaiset luokitukset. Tässä kohden vika ei siis ole välttämättä nelikentässä vaan
Itse puutun kuitenkin siihen, että nelikentän peruskäsitteet ovat hyvin epämääräisiä. Niissä oletetaan jokin perustyyppi joka kattaa kaiken. Ehkä helpoin asia on laiskuus.
1: Ahkeruus. Jossain määrin ihmisen tahdonvoima on sisäinen ominaisuus. Robert Kurzban kertookin "Why everyone (else) is a hypocrite" -teoksessaan miten toisten ihmisten toiminta on pitkäjänteisempää. Heidän on ikään kuin helpompi harjoittaa tahdonvoimaa. Ja tässä ongelmallisinta on peräti se, että tahdonvoima ei ole mikään resurssi joka kuluu käytössä. Se on enemmänkin standardiasennoituminen. Näin ollen toisille "käytä vaan tahdonvoimaa" on jotain jota he todella tekevät. Ja he voivat tehdä sitä koko ajan. Toisille tämä on sitten käytännössä hyvinkin mahdollista.
1.1: Tässä on kuitenkin varjopuoli. Nimittäin se, että ahkeruutta voi syntyä muutakin kautta kuin tahdonvoimalla. Tätä demonstroivat hyvin erilaiset ADHD -persoonat joille tyypillistä on se, että heille keskittyminen voi olla hirvittävän vaikeaa. Mutta he voivat silti innostua jostain asiasta ja kanavoida tarmoa tähän innostavaan asiaan. Ja tulla tässä hirvittävän hyväksi, ja kerätä asian harjoittelun taakse hirvittävän määrän harjoitustyötunteja. ; Itsekin olen addiktoituvaa tyyppiä, ja hankin erilaisia obsessioita. Olen yleensä ottaen aivan hirvittävän laiska. Mutta jos katsoo tätä blogia, se ei synny itsestään. Moni valittaa sitä että tätä blogia kirjoitetaan nopeammin kuin sitä ehtii lukea. Mutta minä ehdin lukemisen lisäksi pänttäämään uusia asioita, koostamaan sen blogauksen ja lukemaan muidenkin blogeja siihen päälle. Tämä on ahkeruutta, joka esiintyy muutoin järkyttävän patalaiskalta ja helposti tylsistyvältä mieheltä.
2: Älykkyys. Selvästi tämä on henkilön kohtuullisen pysyvä ominaisuus. Ja älykkyysosamääräkysymyksiin liitetäänkin usein G -faktori. Joka on siitä ikävä konsepti, että siinä missä arkiajattelussa moni lohduttaa sitä joka saa huonon älykkyysosamääräteistituloksen sillä että "on sosiaalistakin älyä". G -faktori taas vihjaa että älykkyys ei jakaudu tasan. Kun olet hyvä yhdessä on todennäköisempää että olet hyvä myös jossain toisessakin älykkyyden lajissa.
2.1: Silti. Jos katsoo minun älykkyysosamäärääni, se on mitatusti "vähintään kohtuullinen". Sosiaalinen älyni on huono. Ja jos asiaa katsotaan motoristen taitojen puolelta, niin ei voi nostaa esiin muuta kuin sen että kun aloitin miekkailun, olin järkyttävän huono. Koko alkeisryhmän heikkotasoisin. Tai kuten Guy Windsor asian ilmaisi optimistisesti. "No. You were not worst student - you keep practicing. You were clumsiest." Harjoittelu on se, joka tekee taidon, ei lahjakkuus. Jos uskot että voit olla suurmestari missään asiassa ennen kuin olet nähnyt 10 000 tuntia vaivaa asian harjoitteluun, et ole pelkästään laiska, olet todennäköisesti myös saatanan tyhmä. Dunning-Kruger -efektin tyhmä.
3: Ja jos katsomme von Mansteinin muistelmia ("Aus Meinem Leben") niin hän yhdistää laiskojen mutta älykkäiden upseerien hienouden stressinsietoon. Stressitilanne ja häsläys luonnollisesti liittyvät yhteen. Mutta kun nykymaailmassa korostetaan laiskuutta ja älykkyyttä, ei muisteta että olisi järkevää kenties katsoa myös sitä stressityyppiä. Von Mansteinin hierarkia on siis tavallaan ollut hienompi kuin se versio jolla sitä usein sovelletaan.
Toinen ongelma onkin oikeastaan siinä, miten älykkyys on ominaisuus ja työ on taitoja. Näiden välille voidaan nähdä korrelaatioita. Mutta yhteys on yllättävän heikko. Lisäksi hierarkialla on vakava Asterix* ongelma. Sillä älykäs ja ahkera näyttää herättävän kaikki ahkeran ja tyhmän tunnuspiirteet. Syynä onkin se, että luokittelu nojaa hyvin valistushenkiseen ajatukseen älykkyydestä. Siinä on vielä aimo annos vanhaa kunnon renessanssiajan hengen soveltamistyötä. Tiedemies on paitsi abstraktien asioiden pyörittäjä, niin myös virtuoosi. Tätä kautta voidaankin huomata, että konsepti on lähempänä utilitarismia kuin älykkyyttä. Ja hierarkia onkin hyvin samankaltainen Cipollan ajattelun kanssa. Tässä luokittelussa ongelmaa ei tavallaan ole, koska jos katsotaan sitä miten Asterix* pärjää tässä maailmassa, voidaan huomata että hän on ahkeruudestaan ja älykkyydestään huolimatta "typerys", koska hän näkee paljon vaivaa ja saa itselleen riesaa ja kiusaa jollain joka selvästi haittaa yleistä hyvää ilman että se johtaa mihinkään. (Anteeksi nyt tästäkin ; Asterix* on älykäs ja ihan hauska tyyppi kyllä oikeasti. Eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa ansaitakseen tämän hänellä revittelynsä.)
Mainitsemani ongelmat tavallaan kasautuvat. Ja aikaisemmin linkkaamani "Takkiraudan" esitys on itse asiassa malliesimerkki siitä. Ongelmana on se, että vaikka luokittelu onkin deduktiivinen, siihen yhdistetään asioita jotka ovat enemmän mielikuvia kuin testattuja korrelaatioita. (Hän tuskin ilahtuu tästäkään, sillä hän ei tunnetusti ja ymmärrettävästi hirveästi pidä utilitarismista. Mutta tästä Mansteinin nelikentästä hän kuitenkin pitää ja pitänee itseään tältä pohjalta jonkinlaisena "jalat konkreetisesti maassa kulkevana viisaana ihmisenä" peräti. Mikä on sekin ihan ymmärrettävää eikä varmasti ihan ansiotontakaan.)
Esimerkiksi kun hän puhuu ahkerista ja älykkäistä, hän esittää että he "Elämänkoulu on opettanut fiksuja ja ahkeria, mutta he oppivat kaiken kirjatietonsa jo lukiossa. Siksi on epätodennäköistä, että he pääsisivät paremmilla arvosanoilla läpi kuin mitä he kirjoittivat - elleivät olleet jo täysien laudaturien ylioppilaita jo tuolloin." Tässä ratkaisevaa ei kuitenkaan ole asenne vaan konteksti.
* Esimerkiksi oma puolisoni (älykkyysosamäärähirviö, lähes Asterix*in tasoa) pärjäisi nykyään ylioppilaskirjoituksissa hirvittävän huonosti. (a) Hän on kiistämättä älykäs ja ahkera. Mutta hän on spesialisti. Suurin osa kouluaineista ovat tässä yhteydessä turhia. Aikanaan hän oli sitä "liki täysien pisteiden mallia", kaikissa aineissa. Koska muistista unohtuu asioita joita ei käytä, hän osaisi hirveän hyvin esimerkiksi matematiikkaa, mutta tällä ei olisi väliä koska ylioppilastestin vaatima taitotaso ei ole kiinnostunut taidoista jotka ylittävät tietyn tason. Ja sitten toisaalta henki olisi "mikä biologia?"
* Itse taas olen generalisti, ja pärjäisin nykyisissä ylioppilaskirjoituksissa todennäköisesti hurjasti paremmin kuin aikanani. Ja vaikka olenkin yleisesti ottaen älykäs ja laiska, niin tosiasiassa tämä tulosten paraneminen ei johtuisi siitä että olen laiska ja älykäs, vaan nimenomaan siitä että olen addiktiivinen ja obsessoituva hahmo, ja tämän takia ylioppilaskirjoitusten mittaamisen kannalta älykäs ja ahkera.
Eli jälleen. Jos ihminen tiivistetään nelikenttään, on syytä ymmärtää että kyseessä ei ole mikään syvällinen totuus joka kertoo mahtavasta ymmärryksestä. Se on enemmänkin sukua niille luokitelmille joita on käytetty esimerkiksi humoraaliopissa. (Jossa on neljä persoonallisuustyyppiä.) Jotka ovat periaatteessa horoskooppimerkkejä ilman että niitä on sidottu mihinkään selitysmekanismiin. (Syntymähetkeen sitominen on sentään selitysmekanismiyritys, epäonnistunut sellainen, mutta edes yritys.) Ja niitä on lisäksi vain neljä, kun horoskooppimerkkejäkin on enemmän.
(Syksy Räsänen, "Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin", Helsingin Sanomat, 5.5. 2014)
 |
| I don't usually make friends. But when I do, they tend to be Asterix* |
 |
| Internetcrank on hieman kuin kuvassa oleva viljakukko. (Julmasti käännetty selälleen demonstrointitarkoituksessa.) Viljakukon toukat kasaavat päälleen suojakerroksen joka koostuu niiden omasta ulosteesta. Ahkerasti syövät ja rakentavat suojakuortaan. |
Tämä on näitä asioita joita ei nykyään suositella ääneensanottavaksi. Sillä vapaa markkinatalous perustuu laajasti filosofisen oikeutuksensa varassa. Ja tämän oikeutuksen ytimessä on ajatus ihmisestä joka ostaa strategisesti ja tekee viisaita ostopäätöksiä. Samoin demokratia näyttää useiden mielessä nojaavan siihen perusprinsiippiin että "kyllä kansa tietää". Jokainen tietysti korostaa ajattelevansa itse, ja toisinajattelius on jotain niin hienoa että se kelpaa jopa äärikonservatiiveille kreationistikristityille identiteetin kilveksi ja sitä mainostavaksi titteliksi. Sapere aude! -ajattelussa on toki paljon hyvää. Mutta silti. Asterix*.
 |
| Miehen uniformu kelpaisi jopa perussuomalaisten mielikuvien Tom of Finlandille. Ja on tavallaan asiankuuluvaa, että nelikentän idea on peräisin niinkin arjalaisnimiseltä tyypiltä kuin Carl von Clausewitz. |
Luokitus on alun perin suunnattu siihen miten upseerien voimavarat tulisi suunnata. Luokituksen perushenkenä on se, että on katsottava onko ihminen ahkera vai laiska, ja onko hän tyhmä vai älykäs. Älykkäät ja ahkerat piti laittaa keskijohtoon. Ahkerat ja tyhmät olivat pahin ongelma ja heidät piti potkia pois. Tyhmät ja laiskat laitettiin sekundaarisiin tehtäviin jonnekin syrjään. Ja laiskat ja älykkäät laitettiin parhaisiin upseerinpesteihin. ; Tämä on varmasti armeijaympäristössä kohtuullisen perusteltua. Mutta, kuten moni on korostanutkin, työnjohto ei ole samanlaista kuin armeijan johto. Ja tosiasiassa työpaikoilla laiska pomo on nimenomaan vakava ongelma. Erilaisiin töihin sopivat varmasti erilaiset luokitukset. Tässä kohden vika ei siis ole välttämättä nelikentässä vaan
Itse puutun kuitenkin siihen, että nelikentän peruskäsitteet ovat hyvin epämääräisiä. Niissä oletetaan jokin perustyyppi joka kattaa kaiken. Ehkä helpoin asia on laiskuus.
1: Ahkeruus. Jossain määrin ihmisen tahdonvoima on sisäinen ominaisuus. Robert Kurzban kertookin "Why everyone (else) is a hypocrite" -teoksessaan miten toisten ihmisten toiminta on pitkäjänteisempää. Heidän on ikään kuin helpompi harjoittaa tahdonvoimaa. Ja tässä ongelmallisinta on peräti se, että tahdonvoima ei ole mikään resurssi joka kuluu käytössä. Se on enemmänkin standardiasennoituminen. Näin ollen toisille "käytä vaan tahdonvoimaa" on jotain jota he todella tekevät. Ja he voivat tehdä sitä koko ajan. Toisille tämä on sitten käytännössä hyvinkin mahdollista.
1.1: Tässä on kuitenkin varjopuoli. Nimittäin se, että ahkeruutta voi syntyä muutakin kautta kuin tahdonvoimalla. Tätä demonstroivat hyvin erilaiset ADHD -persoonat joille tyypillistä on se, että heille keskittyminen voi olla hirvittävän vaikeaa. Mutta he voivat silti innostua jostain asiasta ja kanavoida tarmoa tähän innostavaan asiaan. Ja tulla tässä hirvittävän hyväksi, ja kerätä asian harjoittelun taakse hirvittävän määrän harjoitustyötunteja. ; Itsekin olen addiktoituvaa tyyppiä, ja hankin erilaisia obsessioita. Olen yleensä ottaen aivan hirvittävän laiska. Mutta jos katsoo tätä blogia, se ei synny itsestään. Moni valittaa sitä että tätä blogia kirjoitetaan nopeammin kuin sitä ehtii lukea. Mutta minä ehdin lukemisen lisäksi pänttäämään uusia asioita, koostamaan sen blogauksen ja lukemaan muidenkin blogeja siihen päälle. Tämä on ahkeruutta, joka esiintyy muutoin järkyttävän patalaiskalta ja helposti tylsistyvältä mieheltä.
2: Älykkyys. Selvästi tämä on henkilön kohtuullisen pysyvä ominaisuus. Ja älykkyysosamääräkysymyksiin liitetäänkin usein G -faktori. Joka on siitä ikävä konsepti, että siinä missä arkiajattelussa moni lohduttaa sitä joka saa huonon älykkyysosamääräteistituloksen sillä että "on sosiaalistakin älyä". G -faktori taas vihjaa että älykkyys ei jakaudu tasan. Kun olet hyvä yhdessä on todennäköisempää että olet hyvä myös jossain toisessakin älykkyyden lajissa.
2.1: Silti. Jos katsoo minun älykkyysosamäärääni, se on mitatusti "vähintään kohtuullinen". Sosiaalinen älyni on huono. Ja jos asiaa katsotaan motoristen taitojen puolelta, niin ei voi nostaa esiin muuta kuin sen että kun aloitin miekkailun, olin järkyttävän huono. Koko alkeisryhmän heikkotasoisin. Tai kuten Guy Windsor asian ilmaisi optimistisesti. "No. You were not worst student - you keep practicing. You were clumsiest." Harjoittelu on se, joka tekee taidon, ei lahjakkuus. Jos uskot että voit olla suurmestari missään asiassa ennen kuin olet nähnyt 10 000 tuntia vaivaa asian harjoitteluun, et ole pelkästään laiska, olet todennäköisesti myös saatanan tyhmä. Dunning-Kruger -efektin tyhmä.
3: Ja jos katsomme von Mansteinin muistelmia ("Aus Meinem Leben") niin hän yhdistää laiskojen mutta älykkäiden upseerien hienouden stressinsietoon. Stressitilanne ja häsläys luonnollisesti liittyvät yhteen. Mutta kun nykymaailmassa korostetaan laiskuutta ja älykkyyttä, ei muisteta että olisi järkevää kenties katsoa myös sitä stressityyppiä. Von Mansteinin hierarkia on siis tavallaan ollut hienompi kuin se versio jolla sitä usein sovelletaan.
Toinen ongelma onkin oikeastaan siinä, miten älykkyys on ominaisuus ja työ on taitoja. Näiden välille voidaan nähdä korrelaatioita. Mutta yhteys on yllättävän heikko. Lisäksi hierarkialla on vakava Asterix* ongelma. Sillä älykäs ja ahkera näyttää herättävän kaikki ahkeran ja tyhmän tunnuspiirteet. Syynä onkin se, että luokittelu nojaa hyvin valistushenkiseen ajatukseen älykkyydestä. Siinä on vielä aimo annos vanhaa kunnon renessanssiajan hengen soveltamistyötä. Tiedemies on paitsi abstraktien asioiden pyörittäjä, niin myös virtuoosi. Tätä kautta voidaankin huomata, että konsepti on lähempänä utilitarismia kuin älykkyyttä. Ja hierarkia onkin hyvin samankaltainen Cipollan ajattelun kanssa. Tässä luokittelussa ongelmaa ei tavallaan ole, koska jos katsotaan sitä miten Asterix* pärjää tässä maailmassa, voidaan huomata että hän on ahkeruudestaan ja älykkyydestään huolimatta "typerys", koska hän näkee paljon vaivaa ja saa itselleen riesaa ja kiusaa jollain joka selvästi haittaa yleistä hyvää ilman että se johtaa mihinkään. (Anteeksi nyt tästäkin ; Asterix* on älykäs ja ihan hauska tyyppi kyllä oikeasti. Eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa ansaitakseen tämän hänellä revittelynsä.)
Mainitsemani ongelmat tavallaan kasautuvat. Ja aikaisemmin linkkaamani "Takkiraudan" esitys on itse asiassa malliesimerkki siitä. Ongelmana on se, että vaikka luokittelu onkin deduktiivinen, siihen yhdistetään asioita jotka ovat enemmän mielikuvia kuin testattuja korrelaatioita. (Hän tuskin ilahtuu tästäkään, sillä hän ei tunnetusti ja ymmärrettävästi hirveästi pidä utilitarismista. Mutta tästä Mansteinin nelikentästä hän kuitenkin pitää ja pitänee itseään tältä pohjalta jonkinlaisena "jalat konkreetisesti maassa kulkevana viisaana ihmisenä" peräti. Mikä on sekin ihan ymmärrettävää eikä varmasti ihan ansiotontakaan.)
Esimerkiksi kun hän puhuu ahkerista ja älykkäistä, hän esittää että he "Elämänkoulu on opettanut fiksuja ja ahkeria, mutta he oppivat kaiken kirjatietonsa jo lukiossa. Siksi on epätodennäköistä, että he pääsisivät paremmilla arvosanoilla läpi kuin mitä he kirjoittivat - elleivät olleet jo täysien laudaturien ylioppilaita jo tuolloin." Tässä ratkaisevaa ei kuitenkaan ole asenne vaan konteksti.
* Esimerkiksi oma puolisoni (älykkyysosamäärähirviö, lähes Asterix*in tasoa) pärjäisi nykyään ylioppilaskirjoituksissa hirvittävän huonosti. (a) Hän on kiistämättä älykäs ja ahkera. Mutta hän on spesialisti. Suurin osa kouluaineista ovat tässä yhteydessä turhia. Aikanaan hän oli sitä "liki täysien pisteiden mallia", kaikissa aineissa. Koska muistista unohtuu asioita joita ei käytä, hän osaisi hirveän hyvin esimerkiksi matematiikkaa, mutta tällä ei olisi väliä koska ylioppilastestin vaatima taitotaso ei ole kiinnostunut taidoista jotka ylittävät tietyn tason. Ja sitten toisaalta henki olisi "mikä biologia?"
* Itse taas olen generalisti, ja pärjäisin nykyisissä ylioppilaskirjoituksissa todennäköisesti hurjasti paremmin kuin aikanani. Ja vaikka olenkin yleisesti ottaen älykäs ja laiska, niin tosiasiassa tämä tulosten paraneminen ei johtuisi siitä että olen laiska ja älykäs, vaan nimenomaan siitä että olen addiktiivinen ja obsessoituva hahmo, ja tämän takia ylioppilaskirjoitusten mittaamisen kannalta älykäs ja ahkera.
Eli jälleen. Jos ihminen tiivistetään nelikenttään, on syytä ymmärtää että kyseessä ei ole mikään syvällinen totuus joka kertoo mahtavasta ymmärryksestä. Se on enemmänkin sukua niille luokitelmille joita on käytetty esimerkiksi humoraaliopissa. (Jossa on neljä persoonallisuustyyppiä.) Jotka ovat periaatteessa horoskooppimerkkejä ilman että niitä on sidottu mihinkään selitysmekanismiin. (Syntymähetkeen sitominen on sentään selitysmekanismiyritys, epäonnistunut sellainen, mutta edes yritys.) Ja niitä on lisäksi vain neljä, kun horoskooppimerkkejäkin on enemmän.
lauantai 10. maaliskuuta 2012
Kannustuspuhe itselle
Tämä on 2900 blogaukseni, joka tarkoittaa yhtä asiaa. On nimittäin hyvä aika miettiä kirjoituspakkomielteeni syvyyttä. Sen kontrastiksi voisi laittaa sen miten pitkälle (oikeasti lyhyelle) pelkkä rehellinen inspiraation täyttämä innostus riittäisi. Rehellinen vastaus on, että ei kovin pitkälle. Alkuinnostuksesta yllättävän pian seuraavaa hyytymistä on pakko jatkaa joko obsessoitumisella tai kannustuksella. Ja minä en ole optimistinen kaveri. En kuitenkaan tunnusta mitään pakkomiellettä, koska se ei sovi riippuvuussuhteen luonteeseen. Jos tunnustaisin sen, se ei olisi pakkomielle. Siksi minun on, ihan oman mielenterveyteni suojaksi, kehiteltävä jonkinlainen kannustin ja syy jolla oikeutan pakkomielteeni jota minulla ei edes ole.
Oikeuttamisen muiksi syiksi on pakko mainita ainakin se, että jo blogin perusvärinä oleva skeptinen kulma on erityisen lannistava kirjoittajan kannalta. Hänellä ei ole metafyysistä oikeutusta päsmäröinnilleen ja ennen kaikkea "vastapuoli" on oikeasti varsin lannistava. ; Tästä saa kenties tajua lukaisemalla "Suomen Kuvalehdessä" ollutta Hannu Lauerman "henkilökuvaa" (mitä tämä sitten tarkoittaakaan). Hän työskentelee vankien ja mielisairaiden parissa. Hän kuitenkin artikkelissa näyttää vähättelevän tätä vaaraa. Tämä näyttää erikoiselta kun kontrastina ovat maineensa pohjalta pehmeinä ja lempeinä nähdyt vaihtoehtohoitopiirit "Mutta sen hän kertoo, että "villit hypnoosinkehittelijät" ja luontaishoitajat ovat uhkailleet häntä." ... "Poppakonstien haltijoilta tuli öisiä puhelinviestejä, joiden takia jouduin salaamaan puhelinnumeroni." Kontrasti tuntuu omituiselta, mutta se ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän yllättävää. Blogikirjoittaminen ei tietysti ole läheskään yhtä riskialtista tai medianäkyvää, eikä blogailia siksi tehdä hirvittävässä hengenhädässä. Mutta tämänlaiset tapahtumat ovat silti lannistavia. Ne herättävät sen olon, jonka olemassaolon Lauermakin tunnustaa. Sen joka ajaa kysymään eksistentiaalisen peruskysymyksen "why bother"?
Yhteiskunta on sellainen, että nämä "villit hypnoosinkehittelijät muillakin kuin hypnoosin alalla" ovat vahvasti asiassaan mukana ja kokevat että he ovat, paitsi oikeassa, myös oikealla asialla. Heidän käännyttämisensä olisi tavoitteena epärealistisuudessaan jotain jossa on, kenties oikealla asialla, mutta väärässä. Ja yhteiskuntamme on keksinyt sellaisen erikoisen suvaitsevaisuuden lajin, joka on lähinnä uudelleenmääriteltyä apatiaa ; Suvaitsevaisuus on tässä passiivista kantaaottamattomuutta, kantaaottaminen ja kritiikki taas määrittyvät sensuuriksi. Tietyssä määrin jopa ymmärrän että tämänlainen asenne voi olla järkevää ; Skeptikko voisi tässä ympäristössä vajota toivottomuuteen, johonkin jossa suvaitsevaisuus uudelleenmääriteltäisiin vielä apatiaakin kummallisemmaksi sietämiseksi.
Siksi tietysti ajattelin kirjoittaa kannustimen, jonkinlaisen oikeutuksen joka ikään kuin antaisi itselleni syyn kirjoittaa. Ja koska en ole optimisti sellaisella naivin pörröisellä tavalla, en kerro siitä miten maailma on kaunis, ihmiset pohjimmiltaan hyviä, ja miten yrittämällä voidaan onnistua ihan missä tahansa.
En yleisesti ottaen osaa edes ottaa tämänlaista positiivisena ja optimistisena nähtyä palautetta vastaan. Esimerkiksi miekkailukoululla monet ihmiset ovat oppineet että minulle ei kannata sanoa lausuntoja kuten "You have improved a lot!" He ovat oppineet sen että sama lausunto tulee muotoilla "You suck less." Sillä perusongelmani on se, että pidän paljon osaamisesta, etenkin omasta osaamisesta. Mutta samalla vaadin myös laatua että se osaaminen merkitsee jotain. Ja pohjimmiltaan en pelkää täydellisyyttä koska en tule koskaan sitä kohtaamaan. Vaikeuteni ei siis ole perfektionismi, vaan se että muut ihmiset ovat sellaisia että heille hyväksi riittää vähempi. Tämä vie minun mielessäni merkityksen osaamiselta. On osaa ottaa vastaan kehumiskannustuksia.
Toinen huomattava asia on, että maailma ei ole "Onnen päiviä" jossa pelkkä coolius riittää siihen että saamme nähdä Fonzien haihyppelyjä sen sijaan että seuraisimme sitä miten nahkatakkimies tulee osaksi luonnon suurta ketjua (ravintoketjua). Se on se maailma jossa ihmiset katsovat "Onnen päiviä" ja jossa näiden katsojien mielenkiintoa täytyy ylläpitää ja uudelleenansaita päivästä toiseen ylittämällä itsensä jotta katsojien odotukset täyttyvät. Ja jonka hiupentumana on se, että katsomme Fonzien haihyppelyä. Tämä on osaamisketjun toisella puolella. Ja rehellisesti sanoen tätäkään ainaisen uudelleenansaitsemisen roolia en itselleni halua.
On hyvä olla tässä suhteessa realisti. Skeptikkoblogin pitäjä ei heittäydy mihinkään käsityö-ruoka-sisustus-muotiteemaisiin aiheisiin, joita pidetään pehmoisina aiheina, mutta joissa lukijat on ansaittava uudestaan ja uudestaan. Skeptikkoblogin pitämisen kannustavin puoli on siinä, että ketään ei kiinnota, joten saat tehdä asioita itsellesi julkisesti ilman että tässä tulee aidon julkisuuden mukanaantuomia haittoja. Minulla on yksi kannustinlause, joka kuitenkin tehoaa kuten se on tehonnut tähänkin aseti. Sen henki voidaan tiivistää lauseeksi. Loppulauseksi elokuvasta "Seven" ; "Ernest Hemingway once wrote, "The world is a fine place and worth fighting for." I agree with the second part."
Oikeuttamisen muiksi syiksi on pakko mainita ainakin se, että jo blogin perusvärinä oleva skeptinen kulma on erityisen lannistava kirjoittajan kannalta. Hänellä ei ole metafyysistä oikeutusta päsmäröinnilleen ja ennen kaikkea "vastapuoli" on oikeasti varsin lannistava. ; Tästä saa kenties tajua lukaisemalla "Suomen Kuvalehdessä" ollutta Hannu Lauerman "henkilökuvaa" (mitä tämä sitten tarkoittaakaan). Hän työskentelee vankien ja mielisairaiden parissa. Hän kuitenkin artikkelissa näyttää vähättelevän tätä vaaraa. Tämä näyttää erikoiselta kun kontrastina ovat maineensa pohjalta pehmeinä ja lempeinä nähdyt vaihtoehtohoitopiirit "Mutta sen hän kertoo, että "villit hypnoosinkehittelijät" ja luontaishoitajat ovat uhkailleet häntä." ... "Poppakonstien haltijoilta tuli öisiä puhelinviestejä, joiden takia jouduin salaamaan puhelinnumeroni." Kontrasti tuntuu omituiselta, mutta se ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän yllättävää. Blogikirjoittaminen ei tietysti ole läheskään yhtä riskialtista tai medianäkyvää, eikä blogailia siksi tehdä hirvittävässä hengenhädässä. Mutta tämänlaiset tapahtumat ovat silti lannistavia. Ne herättävät sen olon, jonka olemassaolon Lauermakin tunnustaa. Sen joka ajaa kysymään eksistentiaalisen peruskysymyksen "why bother"?
Yhteiskunta on sellainen, että nämä "villit hypnoosinkehittelijät muillakin kuin hypnoosin alalla" ovat vahvasti asiassaan mukana ja kokevat että he ovat, paitsi oikeassa, myös oikealla asialla. Heidän käännyttämisensä olisi tavoitteena epärealistisuudessaan jotain jossa on, kenties oikealla asialla, mutta väärässä. Ja yhteiskuntamme on keksinyt sellaisen erikoisen suvaitsevaisuuden lajin, joka on lähinnä uudelleenmääriteltyä apatiaa ; Suvaitsevaisuus on tässä passiivista kantaaottamattomuutta, kantaaottaminen ja kritiikki taas määrittyvät sensuuriksi. Tietyssä määrin jopa ymmärrän että tämänlainen asenne voi olla järkevää ; Skeptikko voisi tässä ympäristössä vajota toivottomuuteen, johonkin jossa suvaitsevaisuus uudelleenmääriteltäisiin vielä apatiaakin kummallisemmaksi sietämiseksi.
Siksi tietysti ajattelin kirjoittaa kannustimen, jonkinlaisen oikeutuksen joka ikään kuin antaisi itselleni syyn kirjoittaa. Ja koska en ole optimisti sellaisella naivin pörröisellä tavalla, en kerro siitä miten maailma on kaunis, ihmiset pohjimmiltaan hyviä, ja miten yrittämällä voidaan onnistua ihan missä tahansa.
En yleisesti ottaen osaa edes ottaa tämänlaista positiivisena ja optimistisena nähtyä palautetta vastaan. Esimerkiksi miekkailukoululla monet ihmiset ovat oppineet että minulle ei kannata sanoa lausuntoja kuten "You have improved a lot!" He ovat oppineet sen että sama lausunto tulee muotoilla "You suck less." Sillä perusongelmani on se, että pidän paljon osaamisesta, etenkin omasta osaamisesta. Mutta samalla vaadin myös laatua että se osaaminen merkitsee jotain. Ja pohjimmiltaan en pelkää täydellisyyttä koska en tule koskaan sitä kohtaamaan. Vaikeuteni ei siis ole perfektionismi, vaan se että muut ihmiset ovat sellaisia että heille hyväksi riittää vähempi. Tämä vie minun mielessäni merkityksen osaamiselta. On osaa ottaa vastaan kehumiskannustuksia.
Toinen huomattava asia on, että maailma ei ole "Onnen päiviä" jossa pelkkä coolius riittää siihen että saamme nähdä Fonzien haihyppelyjä sen sijaan että seuraisimme sitä miten nahkatakkimies tulee osaksi luonnon suurta ketjua (ravintoketjua). Se on se maailma jossa ihmiset katsovat "Onnen päiviä" ja jossa näiden katsojien mielenkiintoa täytyy ylläpitää ja uudelleenansaita päivästä toiseen ylittämällä itsensä jotta katsojien odotukset täyttyvät. Ja jonka hiupentumana on se, että katsomme Fonzien haihyppelyä. Tämä on osaamisketjun toisella puolella. Ja rehellisesti sanoen tätäkään ainaisen uudelleenansaitsemisen roolia en itselleni halua.
On hyvä olla tässä suhteessa realisti. Skeptikkoblogin pitäjä ei heittäydy mihinkään käsityö-ruoka-sisustus-muotiteemaisiin aiheisiin, joita pidetään pehmoisina aiheina, mutta joissa lukijat on ansaittava uudestaan ja uudestaan. Skeptikkoblogin pitämisen kannustavin puoli on siinä, että ketään ei kiinnota, joten saat tehdä asioita itsellesi julkisesti ilman että tässä tulee aidon julkisuuden mukanaantuomia haittoja. Minulla on yksi kannustinlause, joka kuitenkin tehoaa kuten se on tehonnut tähänkin aseti. Sen henki voidaan tiivistää lauseeksi. Loppulauseksi elokuvasta "Seven" ; "Ernest Hemingway once wrote, "The world is a fine place and worth fighting for." I agree with the second part."
tiistai 1. marraskuuta 2011
Kompetenssi
Eräs huvittava piirre, mihin törmää silloin tällöin, on se, että skeptikot ajetaan melko tiukkaan välikäteen. Jos hän ei jaksa argumentoida, on syynä aina se, että esitetty argumentti on niin hyvä että skeptikko ei osaa vastata siihen. Eikä koskaan sarjatulikyseenalaistajajuntan Gish gallopiin väsyminen. Siihen että yksi denialisti kyseenalaistaa enemmän kuin tuhat viisasta ehtii vastata saa siksi aina vain yhden syyn skeptikon hiljaisuuteen.
Kuitenkin, jos vastauksia antaa paljon, kohtaa usein "huolestuneisuutta pakkomielteestä". Eli skeptikon vastaamiskyky johtuukin sitten siitä että hänellä on pakkomielle. Lasken tämän pieneksi tunnustukseksi jonka taustalla on jonkinasteinen denialistin tiedostaminen siitä että hän ei itse asiassa keskustele ns. asiallisesti, vaan harjoittaa ylityöllistämisstrategiaa jossa tavoitteena ei ole keskustella vaan ainoastaan vaientaa kriitikko työllä. Toki huomio on kätevä myös siinä mielessä että sen ääneenlausumisen jälkeen rakentuu red herringaava ad hominem, joka siirtää huomion denialistin argumenttien huonoudesta skeptikon habitukseen -argumentaatiovirheiden niputtaminen kun näyttää olevan monien denialistien mukaan järkevä tapa näyttää empaattiselta ihmiseltä. Tämä toki muistuttaa että SIWOTI -syndrooma on idioottimaisuutta. Sillä siinähän kuitenkin keskustelee denialistin kanssa - eli tilanne on työläs mutta tarjolla ei ole hirveästi mitään opittavaa älyllisesti tai eettisesti.
1: Tästä esimerkkinä olkoot eräs kreationisti "kaksintaistelussa". Hän linkitti englanninkielisen linkin ja kun keskustelukumppani - joka oli varhaisteini-ikäinen - sitten reagoi siihen asiallisesti, johti hänet kyseenalaistamaan "kaksinkamppailun reiluuden". Hän esitti että teini oli hakenut "ulkopuolista apua", eli käännättänyt jutun jollakulla toisella. Perusteluna oli se, että kreationisti itse ei ollut osannut teini-ikäisenä englantia riittävän hyvin toimenpiteeseen. Tämän jälkeen ei siis puhuttukaan argumentaation pätevyydestä vaan siitä onko teini-ikäinen kyvykäs keskustelemaan englanniksi. Eikä huomiota jostain syystä ollut asiallista siirtää siihen että "jos ei", niin miksi ihmeessä linkittää sellaiseen aineistoon "in first place"? On aika karua siirrättää toinen materiaaliin jonka ymmärtäminen on alkujaan arvioitu mahdottomaksi. Argument ad technobabble on toki kätevä kikka vaikuttaa syvälliseltä. Aitoon vakuuttumiseen tarvitaan kuitenkin myös ymmärtämistä eikä pelkkää häkeltymistä "en ymmärrän" edessä.
Salaliittoteoreetikoiden kohdalla tilanne saa usein vielä lisäkierroksia. Kun salaliittoteoreetikko saa riittävästi vastauksia turhautuakseen siitä että välinepakki ei riitä, hän nostaa esiin esimerkiksi SuPo -kortin. Koska kukaan yksittäinen ihminen ei voi olla noin kekseliäs, täytyy taakse laittaa organisaatio joka maksaa palkan ja auttaa hommassa.
Skeptikkona tämänlaiset lausumat oppii jossain vaiheessa ottamaan kehuna. Lähemmäs taitojen tunnustamista ei nimittäin tule koskaan pääsemään. Samalla kyllä on myönnettävä että kyvykkyysrajat tuntuvat olevan kovin epäsymmetriset. Denialistit ajattelevat yllättävän usein että skeptikoiden taidot ylittävät yksilön kyvyt. Ja toisaalta skeptikot näyttävät usein ajattelevan että toinen puoli on laiskaa tai inkompetenttia. Ainakin minulle tämä blogin koostaminen ei ole edes erityisen työlästä, enkä koe olevani erityisen fiksu tai edes onnistuva. Ja itse asiassa koen olevani lähinnä minimitaso rationaalisuuteen ; Jos ei pysty vähintään samaan laatuun kuin minä, en pidä ollenkaan fiksuna. Ja kokemus on opettanut että maailmassa on iso lauma ihmisiä jotka ovat hurjasti minua kyvykkäämpiä ja ahkerampia. Ja jotka ovat tällä systeemillä tehneet hommia minua kauemmin.
Kuitenkin joskus sitä tuntuu myös jotenkin houkuttelevalta ajatella aina, että ihmisten taidot olisivat jotenkin samantasoisia. Että ihmiset ovat kyvykkäitä. Sitten tulee niitä hetkiä, kun kuulee että suuret säveltäjät ovat tehneet ensimmäisiä kappaleitaan siinä vaiheessa kun sinä yritit opetella potalla istumista. Tai luet 9-vuotiaan skeptikkotytön haastattelua ja mietit että 9-vuotiaana olit itse vain hihittelevä idiootti joka muistutti vammaista humalaista kääpiötä. Ja muistat rinnalla sen, että valtaosa aikuisista ei osoita keskustelussa sellaista terävyyttä että hän osoittaisi reflektoineensa esimerkiksi omaa vakaumustaan edes yhtä huolellisesti kuin tämä 9-vuotias. Ja mukana tässä kasassa on itse asiassa iso kasa skeptikoitakin.
Kirjoittaja on Saatana, Illuminati ja koko SuPon agentuuri.
Kuitenkin, jos vastauksia antaa paljon, kohtaa usein "huolestuneisuutta pakkomielteestä". Eli skeptikon vastaamiskyky johtuukin sitten siitä että hänellä on pakkomielle. Lasken tämän pieneksi tunnustukseksi jonka taustalla on jonkinasteinen denialistin tiedostaminen siitä että hän ei itse asiassa keskustele ns. asiallisesti, vaan harjoittaa ylityöllistämisstrategiaa jossa tavoitteena ei ole keskustella vaan ainoastaan vaientaa kriitikko työllä. Toki huomio on kätevä myös siinä mielessä että sen ääneenlausumisen jälkeen rakentuu red herringaava ad hominem, joka siirtää huomion denialistin argumenttien huonoudesta skeptikon habitukseen -argumentaatiovirheiden niputtaminen kun näyttää olevan monien denialistien mukaan järkevä tapa näyttää empaattiselta ihmiseltä. Tämä toki muistuttaa että SIWOTI -syndrooma on idioottimaisuutta. Sillä siinähän kuitenkin keskustelee denialistin kanssa - eli tilanne on työläs mutta tarjolla ei ole hirveästi mitään opittavaa älyllisesti tai eettisesti.
1: Tästä esimerkkinä olkoot eräs kreationisti "kaksintaistelussa". Hän linkitti englanninkielisen linkin ja kun keskustelukumppani - joka oli varhaisteini-ikäinen - sitten reagoi siihen asiallisesti, johti hänet kyseenalaistamaan "kaksinkamppailun reiluuden". Hän esitti että teini oli hakenut "ulkopuolista apua", eli käännättänyt jutun jollakulla toisella. Perusteluna oli se, että kreationisti itse ei ollut osannut teini-ikäisenä englantia riittävän hyvin toimenpiteeseen. Tämän jälkeen ei siis puhuttukaan argumentaation pätevyydestä vaan siitä onko teini-ikäinen kyvykäs keskustelemaan englanniksi. Eikä huomiota jostain syystä ollut asiallista siirtää siihen että "jos ei", niin miksi ihmeessä linkittää sellaiseen aineistoon "in first place"? On aika karua siirrättää toinen materiaaliin jonka ymmärtäminen on alkujaan arvioitu mahdottomaksi. Argument ad technobabble on toki kätevä kikka vaikuttaa syvälliseltä. Aitoon vakuuttumiseen tarvitaan kuitenkin myös ymmärtämistä eikä pelkkää häkeltymistä "en ymmärrän" edessä.
Salaliittoteoreetikoiden kohdalla tilanne saa usein vielä lisäkierroksia. Kun salaliittoteoreetikko saa riittävästi vastauksia turhautuakseen siitä että välinepakki ei riitä, hän nostaa esiin esimerkiksi SuPo -kortin. Koska kukaan yksittäinen ihminen ei voi olla noin kekseliäs, täytyy taakse laittaa organisaatio joka maksaa palkan ja auttaa hommassa.
Skeptikkona tämänlaiset lausumat oppii jossain vaiheessa ottamaan kehuna. Lähemmäs taitojen tunnustamista ei nimittäin tule koskaan pääsemään. Samalla kyllä on myönnettävä että kyvykkyysrajat tuntuvat olevan kovin epäsymmetriset. Denialistit ajattelevat yllättävän usein että skeptikoiden taidot ylittävät yksilön kyvyt. Ja toisaalta skeptikot näyttävät usein ajattelevan että toinen puoli on laiskaa tai inkompetenttia. Ainakin minulle tämä blogin koostaminen ei ole edes erityisen työlästä, enkä koe olevani erityisen fiksu tai edes onnistuva. Ja itse asiassa koen olevani lähinnä minimitaso rationaalisuuteen ; Jos ei pysty vähintään samaan laatuun kuin minä, en pidä ollenkaan fiksuna. Ja kokemus on opettanut että maailmassa on iso lauma ihmisiä jotka ovat hurjasti minua kyvykkäämpiä ja ahkerampia. Ja jotka ovat tällä systeemillä tehneet hommia minua kauemmin.
Kuitenkin joskus sitä tuntuu myös jotenkin houkuttelevalta ajatella aina, että ihmisten taidot olisivat jotenkin samantasoisia. Että ihmiset ovat kyvykkäitä. Sitten tulee niitä hetkiä, kun kuulee että suuret säveltäjät ovat tehneet ensimmäisiä kappaleitaan siinä vaiheessa kun sinä yritit opetella potalla istumista. Tai luet 9-vuotiaan skeptikkotytön haastattelua ja mietit että 9-vuotiaana olit itse vain hihittelevä idiootti joka muistutti vammaista humalaista kääpiötä. Ja muistat rinnalla sen, että valtaosa aikuisista ei osoita keskustelussa sellaista terävyyttä että hän osoittaisi reflektoineensa esimerkiksi omaa vakaumustaan edes yhtä huolellisesti kuin tämä 9-vuotias. Ja mukana tässä kasassa on itse asiassa iso kasa skeptikoitakin.
Kirjoittaja on Saatana, Illuminati ja koko SuPon agentuuri.
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Eufemismejä ja toiminnan vaikeuksia
"Crackedissä" oli kertomus siitä miten USA:ssa voi oikeasti vahingossa napata kyytiinsä "Rakkauden ammattilaisen". Tarinassa koettiin että annettiin liftarille kyyti, mutta prostituoidun saaminen autosta oli vaikeaa. Opimme että ilman seksiä se voi olla jopa kalliimpaa kuin seksin kanssa. Tekosyy "en tiennyt" on tietysti jotain jonka poliisi myös aina saa. Tekosyyt eivät siksi oikein autakaan. Syyksi vaikeaan havaittavuuteen on poliisityössä. USA:ssa poliisit voivat tehdä valeostoja ja muita vastaavia. Näin alasta on tullut kissahiirileikkiä. Kiertoilmaukset ovat käytössä. ; Toisin sanoen lainsäädäntö ja valvonta paitsi kitkevät rikollisuutta, ohjaavat rikollisten toimintatapoja. He oppivat kiertämään sääntöjä.
Toki tarinassa on myös sosiaalista sokeutta. Mutta minä tiedän, mistä löydän lähimmän sosiaalisesti sokean. Itse asiassa koko tilanteen kuvauksessa on jotain juuri sellaista, jonka tapaista aspergerin syndroomaisille tapahtuu aina silloin tällöin. Sitä on jokin skeema jota on pakko seurata kun muuta ei ole. Sen parissa sitä sitten jättää paljon huomaamatta, antaa loput anteeksi joustavasti. Ja päätyy katastrofiin.
Tilanne opettaa myös sen, miten kiertoilmaukset, eufemismit, ovat hankalia. Siinä missä selkeä ja siististi määritelty kieli levittää ymmärrystä, eufemismi muuttaa kommunikaation kompleksiseksi harmaasävyiseksi leikiksi. Lopputulos on mystistä "mumbo-jumboa", joka kenties tavallisille ihmisille on hauskaa leikkiä ja tuo oman runollisen seikkailullisuuden siihen kun hakee sitä (useista halveksittavaa) ulkoistettua maksettua seksiä. Mutta jos jo normaali kommunikaatio on vaikeaa, tämä on erinomaisen eriyttävää.
Jos on sosiaalisesti sokea, on hyvin vaikeaa keksiä ratkaisua ongelmaan. Jos tavalliset naiset ja prostituoidut eivät erottaudu vaikkapa jonkinlaisen "ammattiuniformun" kautta, erottaminen on vaikeaa. Tämä johtaa tietysti vaikeuksiin jos on vaikkapa aspergerin syndroomainen ja ystävällinen kaveri joka antaa ihmisille liftikyytejä. Helppona vaihtoehtona onkin kasvattaa ilkeyttä. Se tarkoittaa sitä että on paranoidimpi ja varovaisempi. Epäsosiaalisuus on kätevä ratkaisu tämänlaiseen ongelmaan. Se tarkoittaa sitä että on sydäntä ajaa viattomien liftareiden ohi kaatosateessakin.
Onneksi asiaan on myös vaikeampi tie ; Jos on suoran reilu ja vain kysyy jokaiselta naiselta heti alkuun, että onko hän prostituoitu vai haluaako hän vain liftiä. Se ratkaisee kaikki ongelmat. Ei siksi, että prostituoidut eivät valehtelisi. Vaan sitä kautta että tavalliset naiset antaisivat tässä tilanteessa "ympäri korvien". Eli jos ihminen juttelee sinun kanssasi tämän kysymyksen jälkeen, hän on todennäköisesti prostituoitu. Ongelma ratkaistu, tiedät mitä ihminen on.
Tottakai tämä ylläoleva on vain esimerkki. Suomessa systeemi on erilainen. Sen sijaan tämä kuvastaa yleisempää ongelmaa, joka kattaa aspergerin syndroomaisen likimain kaikki kohtaamistilanteet. On aina jotain sekaantumisen paikkaa. Ja ne ovat joskus yllättävän vakavia. Ja usein ratkaisu nojaa johonkin sellaiseen, että erottelu tapahtuu, mutta lopputuloksena "on se pahin mahdollinen". Näin siis jos yrittää. Jos ei halua elää eristyneesti, tämänlainen katastrofi on nurkan takana. Moni voisi ajatella että sosiaalisuus sujuu, sitä pitäisi vain heittäytyä ja luottaa. Mutta he eivät olekaan niitä ihmisiä jotka eivät erota liftaria prostituoidusta ja jotka ajautuvat tilanteisiin joita poliisikaan ei usko.
Tämän valossa on huvittavaa, miten oireyhtymästä on tullut "tietyissä piireissä" muotia. Sillä se antaa "ilmaisen Albert Einstein -kortin", ja samalla "minun ei tarvitse välittää alkeellisimmistakaan käytöstavoista -kortin". He ikään kuin poimivat rusinat pullasta ja saavat fiksun maineen. Mutta unohtavat, että ihminen voi olla fiksu ilman aspergerin syndroomaakin. Itse asiassa moni ihminen pääsee fiksuuteen opettelemalla ja harjoittelemalla. Fiksu ihminen onkin siksi hieman kuin tyyppi joka saa Assien hyvät puolet osaamisessa. Mutta joka ei samalla vaivu pakkomielteeseen johonkin irrelevantilta tuntuvaan aiheeseen jossa he taitojaan kehittävät (kuten palapelejen kokoamiseen tai pihan muurahaisten määrän laskemiseen). Ja ennen kaikkea. He osaavat tunnistaa tavallisen liftarin ilotytöstä ja ottaa likimain kaiken irti siitä, mitä kaikkea tällä erottelulla voikaan sitten tehdä.
Kirjoittaja ei ota liftareita kyytiin. Mutta ei toisaalta kysy kaikilta naisilta ovatko he prostituoituja.
Toki tarinassa on myös sosiaalista sokeutta. Mutta minä tiedän, mistä löydän lähimmän sosiaalisesti sokean. Itse asiassa koko tilanteen kuvauksessa on jotain juuri sellaista, jonka tapaista aspergerin syndroomaisille tapahtuu aina silloin tällöin. Sitä on jokin skeema jota on pakko seurata kun muuta ei ole. Sen parissa sitä sitten jättää paljon huomaamatta, antaa loput anteeksi joustavasti. Ja päätyy katastrofiin.
Tilanne opettaa myös sen, miten kiertoilmaukset, eufemismit, ovat hankalia. Siinä missä selkeä ja siististi määritelty kieli levittää ymmärrystä, eufemismi muuttaa kommunikaation kompleksiseksi harmaasävyiseksi leikiksi. Lopputulos on mystistä "mumbo-jumboa", joka kenties tavallisille ihmisille on hauskaa leikkiä ja tuo oman runollisen seikkailullisuuden siihen kun hakee sitä (useista halveksittavaa) ulkoistettua maksettua seksiä. Mutta jos jo normaali kommunikaatio on vaikeaa, tämä on erinomaisen eriyttävää.
Jos on sosiaalisesti sokea, on hyvin vaikeaa keksiä ratkaisua ongelmaan. Jos tavalliset naiset ja prostituoidut eivät erottaudu vaikkapa jonkinlaisen "ammattiuniformun" kautta, erottaminen on vaikeaa. Tämä johtaa tietysti vaikeuksiin jos on vaikkapa aspergerin syndroomainen ja ystävällinen kaveri joka antaa ihmisille liftikyytejä. Helppona vaihtoehtona onkin kasvattaa ilkeyttä. Se tarkoittaa sitä että on paranoidimpi ja varovaisempi. Epäsosiaalisuus on kätevä ratkaisu tämänlaiseen ongelmaan. Se tarkoittaa sitä että on sydäntä ajaa viattomien liftareiden ohi kaatosateessakin.
Onneksi asiaan on myös vaikeampi tie ; Jos on suoran reilu ja vain kysyy jokaiselta naiselta heti alkuun, että onko hän prostituoitu vai haluaako hän vain liftiä. Se ratkaisee kaikki ongelmat. Ei siksi, että prostituoidut eivät valehtelisi. Vaan sitä kautta että tavalliset naiset antaisivat tässä tilanteessa "ympäri korvien". Eli jos ihminen juttelee sinun kanssasi tämän kysymyksen jälkeen, hän on todennäköisesti prostituoitu. Ongelma ratkaistu, tiedät mitä ihminen on.
Tottakai tämä ylläoleva on vain esimerkki. Suomessa systeemi on erilainen. Sen sijaan tämä kuvastaa yleisempää ongelmaa, joka kattaa aspergerin syndroomaisen likimain kaikki kohtaamistilanteet. On aina jotain sekaantumisen paikkaa. Ja ne ovat joskus yllättävän vakavia. Ja usein ratkaisu nojaa johonkin sellaiseen, että erottelu tapahtuu, mutta lopputuloksena "on se pahin mahdollinen". Näin siis jos yrittää. Jos ei halua elää eristyneesti, tämänlainen katastrofi on nurkan takana. Moni voisi ajatella että sosiaalisuus sujuu, sitä pitäisi vain heittäytyä ja luottaa. Mutta he eivät olekaan niitä ihmisiä jotka eivät erota liftaria prostituoidusta ja jotka ajautuvat tilanteisiin joita poliisikaan ei usko.
Tämän valossa on huvittavaa, miten oireyhtymästä on tullut "tietyissä piireissä" muotia. Sillä se antaa "ilmaisen Albert Einstein -kortin", ja samalla "minun ei tarvitse välittää alkeellisimmistakaan käytöstavoista -kortin". He ikään kuin poimivat rusinat pullasta ja saavat fiksun maineen. Mutta unohtavat, että ihminen voi olla fiksu ilman aspergerin syndroomaakin. Itse asiassa moni ihminen pääsee fiksuuteen opettelemalla ja harjoittelemalla. Fiksu ihminen onkin siksi hieman kuin tyyppi joka saa Assien hyvät puolet osaamisessa. Mutta joka ei samalla vaivu pakkomielteeseen johonkin irrelevantilta tuntuvaan aiheeseen jossa he taitojaan kehittävät (kuten palapelejen kokoamiseen tai pihan muurahaisten määrän laskemiseen). Ja ennen kaikkea. He osaavat tunnistaa tavallisen liftarin ilotytöstä ja ottaa likimain kaiken irti siitä, mitä kaikkea tällä erottelulla voikaan sitten tehdä.
Kirjoittaja ei ota liftareita kyytiin. Mutta ei toisaalta kysy kaikilta naisilta ovatko he prostituoituja.
maanantai 16. toukokuuta 2011
Voi ei! Olemme jääneet teknologian vangeiksi!
Douglas Coupland kirjoitti kirjan "Micro-orjat". Se kuvaa "geek -elämää" ja kirjoittaja tutustuikin kirjaansa varten nörttikulttuuriin piilaaksossa. Nörtit kuvataan yhteen asiaan keskittyneinä olentoina, joiden elämän sisältö koostuu "datailusta". Tämän ympärille on kehittynyt kulttuuri, jossa merkittävässä roolissa ovat esimerkiksi erilaiset teknologiset tuotemerkit. Ne tarjovat toimintakentän ja niiden omistus ja hallintataidot tuovat statusta.Kirjassa kuvataan sitä, miten internet tavallaan nappaa koko ihmisen mukaansa. Syynä on se, että internet tarjoaa mahdollisuuden kopioida ihmisyyttä laajemmin. Näin ollen siinä missä kopiokoneet johtivat siihen että ihmiset ottivat valokopiokuvia ahteristaan, internettiin kopioitiin laajempi minuus, identiteetti. Kirjassa kuvataan nörttejä, joiden elämä keskittyy ohjelmointiin. Työhän sulkeudutaan ja elektroniselle olemistavalle on vaihtoehtona lähinnä tavaroiden hankkiminen. Sosiaaliset suhteet eivät toimi, ihmisillä on "käyttöliittymävaikeuksia" toistensa kanssa.
Kirjassa tästä oravanpyörästä irtautuu joukko, joka sitten muovautuu sosiaaliseksi ja välittäväksi piiriksi. He lähtevät miettimään sitä, että onko tietokone portti ihmisyyteen ; Onhan tietokone ihmisen halujen ja tarpeiden heijastuma. Tietotekniikka ei ole pompahtanut ulkoavaruudesta, vaan ihmiset ovat tehneet sen. Samalla he miettivät sitä, miten he ovat muuttaneet elämäänsä koneiden mukaisiksi. Selitykseksi ehdotetaan esimerkiksi sitä, että kone ei tunne eikä siksi kärsikään. Tämänlainen on ymmärrettävää, jos elämää kuvaa angst.
Kirja kuvaa melko hyvin monia asenteita joita nörttiyteen liittyy - ja liitetään. Keinotodellisuus on nyt lähempänä kuin kirjan kirjoittamisaikana '95. Silti internettiin näyttää vetävän nimen omaan elämyksellisyys ja sosiaalisuus. Tosiasiassa verkkoelämässäkin mukana on tunteita ja sosiaalisuutta - ja etenkin niitä. Teknologia -ihmiset pitävät luonnossa kävelyä tylsänä, koska siellä ei tapahdu mitään eikä siellä näe ihmisiäkään. Jos oikea jalkapallo olisi kivempaa kuin uusin jalispeli pelikonsolille, niin ei kai lapsia tarvitsisi patistaa pelin äärestä ulos aurinkoon! Siksi he eivät mene ulos juttelemaan vaan tekevät kotonaan facebookin avulla sitä mitä Harri Holkeri sanoi aikanaan suullisesti lehdistölle. Eli ilmoittaa tekemisistään mallilla "Minä juon nyt kahvia!"
Monet ihmiset, kuten esimerkiksi luontoihmiset - ja minäkin - pitävät taas tätä facebook -sosiaalisuutta tylsänä. Se on ikään kuin helppo ja näppärä keino jakaa ihmisille tylsiä asioita arjestaan. Keinon levittää asioita jotka eivät kiinnosta ketään. Mutta toisaalta juuri tämä paskanjauhanta -aspektin kautta se itse asiassa muistuttaakin hyvin paljon juuri sitä, mitä esimerkiksi teinit meilläpäin tekevät ; Kun ei ole mitään tekemistä, mennään ostarin kulmille notkumaan, syljeskelemään ja puhumaan paskaa. Nyt vaan aikuisetkin voivat kasvonsa menettämättä tehdä vastaavaa koskaan poistumatta kotoaan.
Monin paikoin "aidon" ja "virtuaalisen" erot ovatkin sitä, että samantapaisia elämyksiä saadaan hieman eri tavoin. Moni pitää internettiä ja virtuaalisuutta "keinotekoisena" ja siksi epätotta, silmänlumetata eikä arvokasta. Mutta niin ovat talotkin teknologiaa ja ennenkin ihmiset ovat hankkineet virtuaalisia elämyksiä keksimällä animistisia henkiä tai suurenmoisia pelastuszombieita, ja tätä ns. hengellisyyttä kyllä pidetään arvokkaana.
Lisäksi internet tietysti antaa mahdollisuuden minunkaltaisille ihmisille, joiden sosiaalinen toiminta elämässä on "pakotetusti vaikeaa". Kun esimerkiksi aspergerin syndroomaisilla on "käyttöliittymävaikeuksia", on se normaalisti johtanut eristymiseen. Nyt internet tiivistää viestejä kätevästi - internet kun itse asiassa ainakin toistaiseksi rajoittaa viestintäkeinojen välittymistä, karsii etenkin sitä "erityisen vaikeaa" sanattoman viestinnän osuutta. Näin internet ei välttämättä nörttiytä, vaan "syntymänörtit" myös hakeutuvat internettiin.
Nörttien omistautumiseen suhtaudutaan usein huvittuneesti. Heidät nähdään vähän kuin "enemmänkuin-vähemmänkuin" -ihmisiä. Heidän taitojaan ja kekseliäisyyttään voidaan arvostaa, ne ovat useilta saavuttamattomissa. Samanaikaisesti heitä pidetään eskapistisina todellisuuspakoisina ja tunnepakoisina olentoina jotka välttelevät ns. "oikeaa elämää", ja siihen liittyviä tunteita ja sosiaalisuutta. Kenties tähän on syynä se, että innostuksessa ja yhteen maailmaan uppoamisessa on aina pakkomielteen siemen. Ja kenties siinä on jotain muutakin ; Erilaisen elämistavan ymmärtämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta.
Otsikkoteksti tulee eräästä tilanteesta Järvenpään prisman moottoriohjatuissa pyöröovissa. Ne jäivät hetkeksi jumiin. Jaakko Honkakoski ilmaisi välittömän ensivaikutelmansa juuri noilla sanoin. Kuvassa taas on kortti jolla Laurea ammattikorkea muisti minua valmistumisvuonnani. Näyttää "eivirtuaalinen elämäkin" tarjovan kaavamaisuutta byrokratian, opintoruljanssejen ja työelämän muodossa. Internet, facebook ja muut teknologiset hirviöt välineellistävät ja koneistavat, mutta niissä on mukana sekin aspekti että ihmiset saavat laittaa esiin verran miten ihmiset haluavat. Tosimaailma taas välineellistää ihmisen vähän niinkuin ohjatusti ja käskee laittamaan vaikka sosiaaliturvatunnuksen ja aviosäädyn lomakkeeseen 7B tai muuten et elä ja syö.
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Filoa Sofialle
"Leonardolla oli niin harhaileva mielikuvitus, että joskus se palasi reissuiltaan matkamuistojen kanssa. Leonardon kirjat olivat täynnä nopeasti hahmoteltuja piirroksia - kissanpennuista, veden virtaamisesta, vaikutusvaltaisten Ankh-Morporkilaisten kauppiaiden vaimoista, joiden muotokuvien tekeminen oli hänen tärkein ansionlähteensä."
(Terry Pratchett, "Elävää musiikkia")
Tapanani on olla kirjoittaa blogaamisesta. Muut 99 juttua siinä välillä kun eivät ole aiheeltaan sidottuja. Tämä aihevalinta on hieman, kuten kouluaineiden määrätty aihe. Se voi lukita, mutta toisaalta sen kautta pääsee aiheenkeksimisen vaikeudesta. Voimavarat voivat keskittyä irrottelemiseen. Tämä on numero 1900.
Tätä blogia on kutsuttu jopa ihailevin sanoin. Esimerkiksi löytyy kaiken kehumisen keskellä esimerkiksi seuraava lausunto: "Sie oot sit luova immeinen." Toki minua hivelee suunnattomasti tämänlainen. Saan aina vähintään henkisen erektion kun joku kutsuu minua nerokkaanviisaaksi. Kuitenkin uskaltaisin sanoa, että paremmin minua kuvaa seuraava lausunto : "Sinä saatanan kaunainen korpikepulainen korkkiruuvijuntti et vain tajua valtiomiestason laatuproosan päälle. Ei ole tässä maassa mitään uutta. Pian omia itsetyytyväisyyspierujaan haistelevat tekstikriitikkohipit pystyttävät giljotiininsa Senaatintorille keisarin patsaan tilalle. Ja sitä pystyttäessä tulee teilläkin, arvoisat kaunakot, liekehtivä khimaira vastaan."
Kykenen perustelemaan asiaa. Otan tähän avuksi "Tieteen kuvalehti 14/2009" -lehdessä olleen jutun "Pään pitää myös irrotella" Siinä käsitellään unelmoinnin ja ajatusten lentelyn vaikutusta. Siinä valveunijärjestelmä, joka synnyttää kaikenlaista "haihattelua ja unelmointia ja päiväunia" on hyvin tärkeä asia. Se liittyy toiminnallisesti etuaivokuoreen, jossa korostuu se, minkälaisina asioita ja tapahtumia pidetään. Valveunijärjestelmä auttaa myös ajallisessa toiminnassa ; Se auttaa laittamaan asioita aikajärjestykseen. Järjestelmä pitää aivot myös valmiustilassa, josta päästään työläämpään ja energiaa kuluttavampaan ajattelun muotoon nopeasti. Tämä on tavallisen ihmisen aivotoiminnassa tärkeässä roolissa.
Autisteilla juuri tämä ilmiö ei toimi kunnolla. Lehtiartikkeli sanoo asiasta seuraavaa : "Autistit keskittyvät herkeämättä silloinkin kun he voisivat lepuuttaa aivojaan ajattelemalla jotain muuta kuin itse asiaa. Ehkä tämän omistautumisen vuoksi autistien aivot eivät saa riittävästi tilaisuuksia tunteiden ja kokemusten käsittelyyn ja heille tulee tästä syystä tarkkaavaisuus- ja vuorovaikutusongelmia." Asiassa on luonnollisesti vahvoja liitoksia elämääni. Minun vapaa assosiointini on prosessointitapa. Siinä missä moni vain antaa ajatusten juosta, minä törmäytän tietoisesti eri elementtejä. Näin ollen en oikeastaan ole aidosti luova, vaan enemmänkin lisään ajatteluprosessiini tarkoituksellisesti satunnaisia elementtejä. Olen toki tehnyt jotain tämän tapaista aina.
Suoraan sanoen ; Moni sekoittaa pakkomielteisen ja keskittyneen pakertamisen luovuuteen. Yritän kuitenkin tehdä blogaamisesta hieman vähemmän ihailtavaa, asettamalla blogauksen kontekstiin. Tämä herättää vaatimattomuutta, joka tietysti aikaansaa sielun ylevöitymistä. Ja ennen kaikkea egoilua siitä, miten vaatimaton olen.
Blogi kylähulluuden ilmenemisenä
"Mutta Leonardo oli ollut nero ja koki tämän maailman ihmeet suurella herkkyydellä, joten kirjojen marginaalit olivat täynnä tuherruksia mistä tahansa asioista, jotka askarruttivat hänen mieltään kullakin hetkellä. - valtavista vesivoimalla käyvistä piirityskoneista, jotka pystyivät kaatamaan kaupungin muurit vihollisen niskaan, uudenlaisista piiritystykeistä, jotka pumppasivat liekehtivää öljyä vihollisten päälle, ruutikäyttöisistä raketeista jotka ampuivat fosforia vihollisen ylle, sekä muista Järjen aikakauden ihmeluomuksista"
(Terry Pratchett, "Elävää musiikkia")
Hyvän lähestymistavan asiaan saa "Huutavan äänestä puistometsässä". Hänellä on kuva munkista, ja kuvateksti kertoo että Bloggaajien varhaisversioita olivat munkit ; Jo munkeillakin oli huono hiusmaku, eivätkä hekään ns. "saaneet". Ainakin se tapa, jolla minä bloggaan on juuri tämänlaista. Olen eristäytynyt, en toki munkkiluostariin koska kykenen eristäytymään ilmankin, ja sosiaalinen elämäni on yleisesti ottaen "varsin hiljaista".
Toinen bloggaajaversio voisi olla mielipidekirjoitus ; Blogikirjoittamisessa hyvin yleinen tekstintuottotapa rinnastuu varsin voimakkaasti sanomalehtien mielipidekirjoituksiin. Blogi on ikään kuin oma mielipidepalsta, jossa toimitaan itse päätoimittajana. Tässä on mukavasti valtaa, mutta Montesquieuta reflektioiden ; säätä, valvonta ja toimeenpanovalta saman ihmisen kädessä on aina hieman riskaabelia.
Eroa tulee myös kirjoitusalustan kautta. Sanomalehti ilmestyy melko harvoin. Kirjeen kirjoittaminen ja postittaminen sisältävät monta prosessia. Ja kynnys tehdä se on tätä kautta suurempi. Sen sijaan blogiin on aina helppoa nasauttaa tylyttävää ja vihaista tekstiä. Esimerkiksi omakohtaisesti uskallan sanoa että esimerkiksi moni blogijuttuni haeskelee tasapainoa jossa perustelun eleganssia horjutetaan valikoimalla kirosanoja osittain tämän vuoksi. Lehteen lähetettynä tekstissä olisi ainakin vähemmän sarkasmeja. Sanomalehti toteuttaa Montesquieuta blogia paremmin siltä osin, että siinä julkaisu arvostellaan, julkaisu on tuomiovallan ilmenemä. Toisaalta blogejen kommentointi mahdollistaa jonkinlaisen arvioinnin.
Merkitykset eivät liene olennaisia, koska sanomalehdet netissä toimivat lehden johdon valvonnassa ja niissä on samanlaiset kommentointimahdollisuudet. Bloggaaja on tätä kautta hyvinkin lähellä päätoimittajaa : Suurin erottava elementti on se, että bloggaajat eivät yleensä tienaa samanlaisia määriä kuin päätoimittajat. Siksi ei liene ihmeellistä se, että kun katsoo lehtien mielipidepalstoja, niitä kirjoittavat silti jonkinlaiset hullut jotka tuntuvat elävän todellisuudesta irrallaan.
Minunkin blogaamiseen liittyy se, joka tuntuu liittyvän kaikkiin mielipidekirjoittaviin aktiiveihin -jotka ovat usein juuri paikallisia kylähulluja joilla ei ole sananvaltaa oikein missään muualla. Suhteeni filosofiaan ja kirjoittamiseen löytyy "Apocalyptican" kappaleesta "Not strong enough" : "I'm not strong enough to stay away. / Can't run from you I just run back to you."
(Terry Pratchett, "Elävää musiikkia")
Tapanani on olla kirjoittaa blogaamisesta. Muut 99 juttua siinä välillä kun eivät ole aiheeltaan sidottuja. Tämä aihevalinta on hieman, kuten kouluaineiden määrätty aihe. Se voi lukita, mutta toisaalta sen kautta pääsee aiheenkeksimisen vaikeudesta. Voimavarat voivat keskittyä irrottelemiseen. Tämä on numero 1900.
Tätä blogia on kutsuttu jopa ihailevin sanoin. Esimerkiksi löytyy kaiken kehumisen keskellä esimerkiksi seuraava lausunto: "Sie oot sit luova immeinen." Toki minua hivelee suunnattomasti tämänlainen. Saan aina vähintään henkisen erektion kun joku kutsuu minua nerokkaanviisaaksi. Kuitenkin uskaltaisin sanoa, että paremmin minua kuvaa seuraava lausunto : "Sinä saatanan kaunainen korpikepulainen korkkiruuvijuntti et vain tajua valtiomiestason laatuproosan päälle. Ei ole tässä maassa mitään uutta. Pian omia itsetyytyväisyyspierujaan haistelevat tekstikriitikkohipit pystyttävät giljotiininsa Senaatintorille keisarin patsaan tilalle. Ja sitä pystyttäessä tulee teilläkin, arvoisat kaunakot, liekehtivä khimaira vastaan."
Kykenen perustelemaan asiaa. Otan tähän avuksi "Tieteen kuvalehti 14/2009" -lehdessä olleen jutun "Pään pitää myös irrotella" Siinä käsitellään unelmoinnin ja ajatusten lentelyn vaikutusta. Siinä valveunijärjestelmä, joka synnyttää kaikenlaista "haihattelua ja unelmointia ja päiväunia" on hyvin tärkeä asia. Se liittyy toiminnallisesti etuaivokuoreen, jossa korostuu se, minkälaisina asioita ja tapahtumia pidetään. Valveunijärjestelmä auttaa myös ajallisessa toiminnassa ; Se auttaa laittamaan asioita aikajärjestykseen. Järjestelmä pitää aivot myös valmiustilassa, josta päästään työläämpään ja energiaa kuluttavampaan ajattelun muotoon nopeasti. Tämä on tavallisen ihmisen aivotoiminnassa tärkeässä roolissa.
Autisteilla juuri tämä ilmiö ei toimi kunnolla. Lehtiartikkeli sanoo asiasta seuraavaa : "Autistit keskittyvät herkeämättä silloinkin kun he voisivat lepuuttaa aivojaan ajattelemalla jotain muuta kuin itse asiaa. Ehkä tämän omistautumisen vuoksi autistien aivot eivät saa riittävästi tilaisuuksia tunteiden ja kokemusten käsittelyyn ja heille tulee tästä syystä tarkkaavaisuus- ja vuorovaikutusongelmia." Asiassa on luonnollisesti vahvoja liitoksia elämääni. Minun vapaa assosiointini on prosessointitapa. Siinä missä moni vain antaa ajatusten juosta, minä törmäytän tietoisesti eri elementtejä. Näin ollen en oikeastaan ole aidosti luova, vaan enemmänkin lisään ajatteluprosessiini tarkoituksellisesti satunnaisia elementtejä. Olen toki tehnyt jotain tämän tapaista aina.
Suoraan sanoen ; Moni sekoittaa pakkomielteisen ja keskittyneen pakertamisen luovuuteen. Yritän kuitenkin tehdä blogaamisesta hieman vähemmän ihailtavaa, asettamalla blogauksen kontekstiin. Tämä herättää vaatimattomuutta, joka tietysti aikaansaa sielun ylevöitymistä. Ja ennen kaikkea egoilua siitä, miten vaatimaton olen.
Blogi kylähulluuden ilmenemisenä
"Mutta Leonardo oli ollut nero ja koki tämän maailman ihmeet suurella herkkyydellä, joten kirjojen marginaalit olivat täynnä tuherruksia mistä tahansa asioista, jotka askarruttivat hänen mieltään kullakin hetkellä. - valtavista vesivoimalla käyvistä piirityskoneista, jotka pystyivät kaatamaan kaupungin muurit vihollisen niskaan, uudenlaisista piiritystykeistä, jotka pumppasivat liekehtivää öljyä vihollisten päälle, ruutikäyttöisistä raketeista jotka ampuivat fosforia vihollisen ylle, sekä muista Järjen aikakauden ihmeluomuksista"
(Terry Pratchett, "Elävää musiikkia")
Hyvän lähestymistavan asiaan saa "Huutavan äänestä puistometsässä". Hänellä on kuva munkista, ja kuvateksti kertoo että Bloggaajien varhaisversioita olivat munkit ; Jo munkeillakin oli huono hiusmaku, eivätkä hekään ns. "saaneet". Ainakin se tapa, jolla minä bloggaan on juuri tämänlaista. Olen eristäytynyt, en toki munkkiluostariin koska kykenen eristäytymään ilmankin, ja sosiaalinen elämäni on yleisesti ottaen "varsin hiljaista".
Toinen bloggaajaversio voisi olla mielipidekirjoitus ; Blogikirjoittamisessa hyvin yleinen tekstintuottotapa rinnastuu varsin voimakkaasti sanomalehtien mielipidekirjoituksiin. Blogi on ikään kuin oma mielipidepalsta, jossa toimitaan itse päätoimittajana. Tässä on mukavasti valtaa, mutta Montesquieuta reflektioiden ; säätä, valvonta ja toimeenpanovalta saman ihmisen kädessä on aina hieman riskaabelia.
Eroa tulee myös kirjoitusalustan kautta. Sanomalehti ilmestyy melko harvoin. Kirjeen kirjoittaminen ja postittaminen sisältävät monta prosessia. Ja kynnys tehdä se on tätä kautta suurempi. Sen sijaan blogiin on aina helppoa nasauttaa tylyttävää ja vihaista tekstiä. Esimerkiksi omakohtaisesti uskallan sanoa että esimerkiksi moni blogijuttuni haeskelee tasapainoa jossa perustelun eleganssia horjutetaan valikoimalla kirosanoja osittain tämän vuoksi. Lehteen lähetettynä tekstissä olisi ainakin vähemmän sarkasmeja. Sanomalehti toteuttaa Montesquieuta blogia paremmin siltä osin, että siinä julkaisu arvostellaan, julkaisu on tuomiovallan ilmenemä. Toisaalta blogejen kommentointi mahdollistaa jonkinlaisen arvioinnin.
Merkitykset eivät liene olennaisia, koska sanomalehdet netissä toimivat lehden johdon valvonnassa ja niissä on samanlaiset kommentointimahdollisuudet. Bloggaaja on tätä kautta hyvinkin lähellä päätoimittajaa : Suurin erottava elementti on se, että bloggaajat eivät yleensä tienaa samanlaisia määriä kuin päätoimittajat. Siksi ei liene ihmeellistä se, että kun katsoo lehtien mielipidepalstoja, niitä kirjoittavat silti jonkinlaiset hullut jotka tuntuvat elävän todellisuudesta irrallaan.
Minunkin blogaamiseen liittyy se, joka tuntuu liittyvän kaikkiin mielipidekirjoittaviin aktiiveihin -jotka ovat usein juuri paikallisia kylähulluja joilla ei ole sananvaltaa oikein missään muualla. Suhteeni filosofiaan ja kirjoittamiseen löytyy "Apocalyptican" kappaleesta "Not strong enough" : "I'm not strong enough to stay away. / Can't run from you I just run back to you."
torstai 26. elokuuta 2010
Filosofien obsessiot.
"Minkälaiset ihmiset lukevat lehtiä? / He tuntevat arvonsa, puhuvat sofiaa, riippuvat ajassa. / He puhuvat harvoin säästä, tuskin puhuvat ollenkaan. / He lukevat paljon ja pukevat sanoiksi tukevat lohkareet, pienimmätkin mielenliikkeet. / Ei kukaan heistä tunnu katuvan valintaa."
(Absoluuttinen nollapiste "Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu")
Tunnetusti filosofian lähestyminen on hyvin vaikeaa. Se on perusluonteeltaan erittäin hajanaista. Se, mihin pitäisi keskittyä ja millä metodein ovat molemmat sellaisia että vastaus riippuu siitä keneltä kysytään. Tämä on yksi syy sille, että filosofiaa on helppo katsoa ikään kuin perinteiden ja traditioiden kautta. Seurataan miten jokin tietty tapa tehdä filosofiaa on muuttunut aikojen saatossa. Tämä tiivistää ihmiset osaksi jatkumoa.
Yksi vähemmän korostamani tapa on Esa Saarisen tapa.1
Minulla itselläni on Esa Saariseen hieman erikoinen suhde. Olen nimittäin lukiossa aloittanut filosofiaan tutustumisen hänen oppikirjansa kautta. Tässä mielessä hän on minulle pakosti "the filosofi". Eräänlainen tien aloittaja. Tosin koulussa en pitänyt filosofiasta. Koulun jälkeen en ole hirveästi arvostanut niitä jotka ostavat Esa Saarisen luentoja. Päädyin tähän mielikuvaan sen takia kun juttelin Saarisen luennoilla käyneiden kanssa, ja heidän filosofinen substanssinsa näytti tiivistyvän siihen että he kertoivat minkälaisia vaatteita Saarisella oli päällään.
Saarinen on keskittynyt filosofiassaan onnellisuuteen ja hyvään elämään. Hän ei tavoittele kirjoitettua filosofiaa, vaan hän korostaa filosofiaansa sokraattisena. Tällä hän tarkoittaa sitä että hänestä filosofian tehtävänä on olla samanlainen kuin Sokrateen tapa oli : Filosofia on keskustelevaa, keskustelutilanteessa syntyvää. Jollaista Saarinen pitää elävänä. Keskustelu tuottaa ajattelun liikettä. Ja tämän synnyttämisessä tarinankerronta ja tunteen käsittely tuotavat omanlaistaan jäsentelyä. Tästä saanee hyvän käsityksen tutustumalla systeemiälyn käsitteeseen, jota Saarinen oli luomassa : "Systeemiälykäs henkilö osaa toimia järkevästi monimutkaisissa systeemirakenteissa. Kokonaisuus muovaa häntä ja hän osaltaan itse muovaa kokonaisuutta - usein intuitiivisesti, vaistomaisesti, tiedostamattaan mutta tavalla, jota on olennaisen tärkeä ymmärtää. Systeemiälyn käsitteessä on olennaista sen toiminnallinen, henkilökohtainen ja elämänfilosofinen aines. Systeemiäly pyrkii olemaan luonteeltaan "ikoninen" käsite tavalla, joka avaa itse itsensä ja tekee jo ensiesittelyssä itsensä riittävän tunnetuksi voidakseen siten alkaa synnyttämään liikettä yksilön ajatteluun."
Tämän vuoksi Saarinen lähestyy filosofiaa "sähköistävien yksilöitten kautta" filosofia on syntynyt filosofien työn, innostuksen, intohimon kautta.2 Näin filosofiasta tulee joka suuntaan pursuileva ja hallitsematon ja ennakoimaton voima. Tämä taas kuvaa hyvin filosofian kiistakenttien todellisuutta.
Tämä on hieman erikoista. Koska jos lähtee lukemaan sitä, mitä postmodernistit puhuvat vallasta, voisi ajatella että tämä johtaisi siihen että kysymys olisi intresseistä ja statuspelistä. Mutta Saarisen näkökulma on lempeämpi. Taistelu elämään ja kuolemaan tai perinteen puolustus muuttuukin vapaaksi ajatteluksi ja riippumattomuudeksi. Siksi ei ole ihme että hänellä keskiöön nousee yksilöt. Eivät järjestelmät, perinteet tai valta.
Lukion kirjaan tälläinen tietysti sopii. Onhan filosofialla tätä kautta tarjota Sokrateen innostus joka saa hänet tekemään itsemurhan asiansa puolesta ja muuttamaan elämänsä marttyyrikertomukseksi.3 Saarisella tarinoiden tarkoitus olisi saada dynaamista muutosta. Hän ei sano minkälaista muutosta, koska se on jokaisen mietittävä itse.
Saarista kiinnostaa eräällä tavalla liike enemmän kuin päämäärä. Silti hänen filosofian historiansa on ikään kuin etenevä näytelmä, joka sirpaleisuudestaan huolimatta kootaan ja uudelleenkootaan koko ajan. Se ei kenties näytä kaikille samalta, koska lähestymistapa sisältää subjektiivisuuden kautta ihmiseen takertuvia piirteitä. Mutta kaikille se kuitenkin näyttää joltain. Kukapa voisi olla jollain lailla tarttumatta tarinaan?
1 Tämän asiantilan muuttamiseen sain kimmokkeen unkurin kautta.
2 Saarinen ei ole yhtä kyyninen kuin minä, joten hän ei käytä sanaa "pakkomielle", kuten minä sanon.
3 Tämä voi tietysti kovasti muistuttaa sitä tunteen paloa jota ihmiset saavat lukiessaan Iltapäivälehtien lööpeistä sellaisia filosofisia tuotantoja kuin Ilkka Kanervan seksitekstiviestejä. Tai Matti Nykäsen toilailuja.
(Absoluuttinen nollapiste "Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu")
Tunnetusti filosofian lähestyminen on hyvin vaikeaa. Se on perusluonteeltaan erittäin hajanaista. Se, mihin pitäisi keskittyä ja millä metodein ovat molemmat sellaisia että vastaus riippuu siitä keneltä kysytään. Tämä on yksi syy sille, että filosofiaa on helppo katsoa ikään kuin perinteiden ja traditioiden kautta. Seurataan miten jokin tietty tapa tehdä filosofiaa on muuttunut aikojen saatossa. Tämä tiivistää ihmiset osaksi jatkumoa.
Yksi vähemmän korostamani tapa on Esa Saarisen tapa.1
Minulla itselläni on Esa Saariseen hieman erikoinen suhde. Olen nimittäin lukiossa aloittanut filosofiaan tutustumisen hänen oppikirjansa kautta. Tässä mielessä hän on minulle pakosti "the filosofi". Eräänlainen tien aloittaja. Tosin koulussa en pitänyt filosofiasta. Koulun jälkeen en ole hirveästi arvostanut niitä jotka ostavat Esa Saarisen luentoja. Päädyin tähän mielikuvaan sen takia kun juttelin Saarisen luennoilla käyneiden kanssa, ja heidän filosofinen substanssinsa näytti tiivistyvän siihen että he kertoivat minkälaisia vaatteita Saarisella oli päällään.
Saarinen on keskittynyt filosofiassaan onnellisuuteen ja hyvään elämään. Hän ei tavoittele kirjoitettua filosofiaa, vaan hän korostaa filosofiaansa sokraattisena. Tällä hän tarkoittaa sitä että hänestä filosofian tehtävänä on olla samanlainen kuin Sokrateen tapa oli : Filosofia on keskustelevaa, keskustelutilanteessa syntyvää. Jollaista Saarinen pitää elävänä. Keskustelu tuottaa ajattelun liikettä. Ja tämän synnyttämisessä tarinankerronta ja tunteen käsittely tuotavat omanlaistaan jäsentelyä. Tästä saanee hyvän käsityksen tutustumalla systeemiälyn käsitteeseen, jota Saarinen oli luomassa : "Systeemiälykäs henkilö osaa toimia järkevästi monimutkaisissa systeemirakenteissa. Kokonaisuus muovaa häntä ja hän osaltaan itse muovaa kokonaisuutta - usein intuitiivisesti, vaistomaisesti, tiedostamattaan mutta tavalla, jota on olennaisen tärkeä ymmärtää. Systeemiälyn käsitteessä on olennaista sen toiminnallinen, henkilökohtainen ja elämänfilosofinen aines. Systeemiäly pyrkii olemaan luonteeltaan "ikoninen" käsite tavalla, joka avaa itse itsensä ja tekee jo ensiesittelyssä itsensä riittävän tunnetuksi voidakseen siten alkaa synnyttämään liikettä yksilön ajatteluun."
Tämän vuoksi Saarinen lähestyy filosofiaa "sähköistävien yksilöitten kautta" filosofia on syntynyt filosofien työn, innostuksen, intohimon kautta.2 Näin filosofiasta tulee joka suuntaan pursuileva ja hallitsematon ja ennakoimaton voima. Tämä taas kuvaa hyvin filosofian kiistakenttien todellisuutta.
Tämä on hieman erikoista. Koska jos lähtee lukemaan sitä, mitä postmodernistit puhuvat vallasta, voisi ajatella että tämä johtaisi siihen että kysymys olisi intresseistä ja statuspelistä. Mutta Saarisen näkökulma on lempeämpi. Taistelu elämään ja kuolemaan tai perinteen puolustus muuttuukin vapaaksi ajatteluksi ja riippumattomuudeksi. Siksi ei ole ihme että hänellä keskiöön nousee yksilöt. Eivät järjestelmät, perinteet tai valta.
Lukion kirjaan tälläinen tietysti sopii. Onhan filosofialla tätä kautta tarjota Sokrateen innostus joka saa hänet tekemään itsemurhan asiansa puolesta ja muuttamaan elämänsä marttyyrikertomukseksi.3 Saarisella tarinoiden tarkoitus olisi saada dynaamista muutosta. Hän ei sano minkälaista muutosta, koska se on jokaisen mietittävä itse.
Saarista kiinnostaa eräällä tavalla liike enemmän kuin päämäärä. Silti hänen filosofian historiansa on ikään kuin etenevä näytelmä, joka sirpaleisuudestaan huolimatta kootaan ja uudelleenkootaan koko ajan. Se ei kenties näytä kaikille samalta, koska lähestymistapa sisältää subjektiivisuuden kautta ihmiseen takertuvia piirteitä. Mutta kaikille se kuitenkin näyttää joltain. Kukapa voisi olla jollain lailla tarttumatta tarinaan?
1 Tämän asiantilan muuttamiseen sain kimmokkeen unkurin kautta.
2 Saarinen ei ole yhtä kyyninen kuin minä, joten hän ei käytä sanaa "pakkomielle", kuten minä sanon.
3 Tämä voi tietysti kovasti muistuttaa sitä tunteen paloa jota ihmiset saavat lukiessaan Iltapäivälehtien lööpeistä sellaisia filosofisia tuotantoja kuin Ilkka Kanervan seksitekstiviestejä. Tai Matti Nykäsen toilailuja.
lauantai 21. elokuuta 2010
Mustat verhot tekee ikkunasta peilin.
Asiaan palaamiseen on liitetty monenlaisia psykologisia selityksiä. Usein etenkin "kyökkipsykologiassa" innostukseen löydetään kaksi selitystä:1: Ihminen joka aina ja lakkaamatta kritisoi tai muuten vastustaa jotain asiaa, haukkuu siinä nimen omaan jotain itsessään olevaa traumaa.
___1.1: Hän joko projisoi siihen omia ominaisuuksiaan ja moittiessaan asiaa moittii itseään. Tätä kautta usein johdetaan tilanne siihen että kritisointi on itsevihaa. Ja siksi kriitikkoa ei oteta vakavasti, koska hänen pitäisi ensin saada oma elämänsä kuntoon. Tästä ollaan jopa huolestuneita - vieläpä juuri sillä omituisella tavalla jolla ne erityiset "huolestuneet kansalaiset" ovat huolestuneita.
___1.2: Tai sitten hänen elämänkokemuksensa ovat tehneet hänestä kaunaisen. Tällöin ihmisen olisi keskityttävä purkamaan kaunaa rakentavasti ja oppia suvaitsevaisemmaksi. Tällöin "huolestunut kansalainen" ei ole huolestunut siitä minkälaiset tahot synyttävät traumoja, vaan siitä että traumainen kulkee traumojensa kanssa ympäriinsä.
2: Ihminen joka positiivisesti on kiinnostunut jostain asiasta hakee jonkinlaista pönkitystä. Hänellä on obsessio siksi että hän ei saa muussa elämässään "tarpeeksi jotain". Tätä jotain kehotetaan hakemaan, jos kohdalle osuu se erityinen "huolestunut kansalainen". Joka jostain erityisestä syystä tuppaa peräti olemaan erimielinen asiaan liittyvistä jutuista.
Mielenkiintoista tässä on tietysti se, että siinä missä innostunut puhuu asiasta ja toimijatahoista - eli asioista, ilmiöistä ja ideologioista -, toinen puhuu tietyn keskusteluun osallistuvan onnellisuudesta ja mielenterveydestä. Molemmat voivat kenties olla oikeassa. Keskustelun kohteet vain menevät totaalisen ristiin. Kun ensimmäinen puhuu aidasta, toinen puhuu jonkun yhden aidantekijän laiskottelusta.
Mieleen putkahtaa siksi hermoloman lisäksi sellaisia sanoja kuten red herring [aiheen siirto irrelevantilla asioilla muualle, keskustelun ajaminen offtopic -tilaan] ja joskus jopa ad hominem [keskustelijaa ei oteta vakavasti ei argumenttiensa vuoksi vaan siksi että hän edustaa jotain tahoa].
Kunnes muistaa että sama koskee huolestuneita kansalaisiakin. Jos on todellakin niin että tuska, jonka erimielinen väittelyosapuoli tuottaa, on tehokas motivoija kommentointiin; Näin voidaankin ajatella niinkin että nämä "huolestumiset" ja niiden ääneen lausunta johtuvatkin oikeasti nekin jostain "huolestuneen" ärsytyyntymisestä eli traumasta tai omasta heikkoudesta. Ja ärsytys on, kuten niin levinneesti uskotaan, merkki itsereflektion paikasta, siitä mistä kohtaa omaa ajattelua/elämää kannattaa tarkastella.
Tätä ei ehkä kuitenkaan tule muistaa siksi että se olisi totta. Kuten valtaosaa "kyökkipsykologiasta." Se tulee muistaa sen takia että se on käytännöllistä jos joutuu sensuuripyrinnön alle.
Otsikko on luonnontieteellinen temppu: Valaistusta huoneesta pimeään katsova kuvastuu koska takana on pimeää. Symbolisenakin sen voi nähdä.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Väijy.
Stingin kirjoittamaa kappaletta "Every Breath you take" voisi kutsua rakkauslauluksi, joka lauletaan suhteen päätyttyä. Tämä on varmasti kappaleen tulkintakin. Se lohduttaa jätettyä ja on kaunis.
Kuitenkin kappaleen sanoitukset ovat sellaisia, että se taipuu täysin sellaisenaan myös pakkomielteisen kontrolloija -stalkerin suuhun. Tämän oivalluksen jälkeen kappale ei ole enää koskaan sama.1
"Every breath you take and every move you make / Every bond you break / Every step you take / I'll be watching you. / Every single day and every word you say. / Every game you play. / Every night you stay, I'll be watching you."
Romanttisestihan tässä osoitetaan kiinnostusta toiseen tavallisissa hetkissä. Mutta stalkerin sanomana tässä kuvataan pakonomaista tarkkailua, joka ylittää normaalin rajat. Tokihan monessa romanttisessa suhteessa kannatetaan avoimuutta ja rehellisyyttä ja ne ovatkin kauniita asioita. Mutta.
"Oh can't you see you belong to me? / How my poor heart aches with every step you take."
Omistaminen on melko vahva sitouttamisen muoto. Tämän jälkeen on taas tarkkailtavien lista, joka korostaa sitä miten monella taholla tarkkailua tehdään.
"Every move you make and every vow you break. / Every smile you fake. / Every claim you stake. / I'll be watching you."
Huolestuttavin kohta stalkertulkinnassa on kappaleen tasaisesta rytmistäkin esiin nouseva kohta
"Since you've gone I've been lost without a trace. / I dream at night / I can only see your face / I look around but it's you I can't replace / I feel so cold and I long for your embrace / I keep crying baby, baby please."
Tämä kohta kun kertoo identiteetin täydestä sitouttamisesta toiseen ihmiseen. Toki tämä tapahtuu normaalissakin parisuhteessa. Perheyksikön jäseneksi itsensä ymmärtäminen on ihan hyvä asia. Samoin toisen korvaamattomuuden korostaminen on kaunis asia. Mutta juuri näin stalkerit perustelevatkin asian itselleen. Pakkomielteen kohteelle pakkomielle voi aivan täysin edustaa jotain hyvää ja kaunista.
Loppu kappaleesta toistaakin "jokainen" ja jotain mitä toinen tekee. Ja katsominen nosteaan esiin. Lista on pitkä, ja itseään toistava. Tätä kautta systeemi kuvaa myös seuraaja-vaanijan elämäntapaa, joka on loppujen lopuksi hyvin rutiininomaista ja ulkopuolisen systeemin määräämää.
Kappale siis tavallaan näyttää miten lähellä rakkaus, pakkomielle ja sairas seuraaminen ovat toisiaan. Tämän pitäisi kenties pelottaa jotakuta. Ainakin mikäli Zizekiä on uskominen, aidoimmillaan ja syvimmillään kauhu tapahtuu siinä vaiheessa kun ihminen samastuu hirviöön.
Tällä stalkertulkinnalle saadaan helposti kristillisteologisia implikaatioita. Niiden paikka ei ole tässä.
1 Tämä juttu on omistettu Järviselle ja tämän legendaariselle saunaillalle vuonna 1999. Haudankaivaja ei kenties säästä ketään. Mutta joskus sieltä "hautausmaan tienoilta" näköjään nousee zombeja, jotka eivät säästä ketään.
Kuitenkin kappaleen sanoitukset ovat sellaisia, että se taipuu täysin sellaisenaan myös pakkomielteisen kontrolloija -stalkerin suuhun. Tämän oivalluksen jälkeen kappale ei ole enää koskaan sama.1
"Every breath you take and every move you make / Every bond you break / Every step you take / I'll be watching you. / Every single day and every word you say. / Every game you play. / Every night you stay, I'll be watching you."
Romanttisestihan tässä osoitetaan kiinnostusta toiseen tavallisissa hetkissä. Mutta stalkerin sanomana tässä kuvataan pakonomaista tarkkailua, joka ylittää normaalin rajat. Tokihan monessa romanttisessa suhteessa kannatetaan avoimuutta ja rehellisyyttä ja ne ovatkin kauniita asioita. Mutta.
"Oh can't you see you belong to me? / How my poor heart aches with every step you take."
Omistaminen on melko vahva sitouttamisen muoto. Tämän jälkeen on taas tarkkailtavien lista, joka korostaa sitä miten monella taholla tarkkailua tehdään.
"Every move you make and every vow you break. / Every smile you fake. / Every claim you stake. / I'll be watching you."
Huolestuttavin kohta stalkertulkinnassa on kappaleen tasaisesta rytmistäkin esiin nouseva kohta
"Since you've gone I've been lost without a trace. / I dream at night / I can only see your face / I look around but it's you I can't replace / I feel so cold and I long for your embrace / I keep crying baby, baby please."
Tämä kohta kun kertoo identiteetin täydestä sitouttamisesta toiseen ihmiseen. Toki tämä tapahtuu normaalissakin parisuhteessa. Perheyksikön jäseneksi itsensä ymmärtäminen on ihan hyvä asia. Samoin toisen korvaamattomuuden korostaminen on kaunis asia. Mutta juuri näin stalkerit perustelevatkin asian itselleen. Pakkomielteen kohteelle pakkomielle voi aivan täysin edustaa jotain hyvää ja kaunista.
Loppu kappaleesta toistaakin "jokainen" ja jotain mitä toinen tekee. Ja katsominen nosteaan esiin. Lista on pitkä, ja itseään toistava. Tätä kautta systeemi kuvaa myös seuraaja-vaanijan elämäntapaa, joka on loppujen lopuksi hyvin rutiininomaista ja ulkopuolisen systeemin määräämää.
Kappale siis tavallaan näyttää miten lähellä rakkaus, pakkomielle ja sairas seuraaminen ovat toisiaan. Tämän pitäisi kenties pelottaa jotakuta. Ainakin mikäli Zizekiä on uskominen, aidoimmillaan ja syvimmillään kauhu tapahtuu siinä vaiheessa kun ihminen samastuu hirviöön.
Tällä stalkertulkinnalle saadaan helposti kristillisteologisia implikaatioita. Niiden paikka ei ole tässä.
1 Tämä juttu on omistettu Järviselle ja tämän legendaariselle saunaillalle vuonna 1999. Haudankaivaja ei kenties säästä ketään. Mutta joskus sieltä "hautausmaan tienoilta" näköjään nousee zombeja, jotka eivät säästä ketään.
lauantai 14. marraskuuta 2009
Pakkomielteen hinta
"Oletko nähnyt valkoista valasta?"
(Herman Melville, "Moby Dick")
Herman Melvillen "Moby Dick" -kirjassa on kostonhimoinen Kapteeni Ahab, jonka jalan valkoinen valas on tuhonnut. Sen vuoksi hänellä on valaanluinen kinttu, ja mielessä vain yksi tarkoitus. Saada valas hengiltä, tai kuolla yrittäessään. Kaikilta laivoilta kysytään ovatko he nähneet tätä. Ahab on pakkomielteinen.
Tätä kautta päästään kohti kirjan teemoja, joita ovat korostetusti uskonto, pakkomielle, kosto, rasismi, hierarkiset suhteet, mielenterveys ja jopa politiikka.
Yhtenä tärkeänä kohtana on se, missä Ahab heittää piippunsa pois. Se on edustanut onnea hänen elämässään. Hän saa onnea enää vain valaanmetsästämisestä. Lopulta hän kuolee yrittäessään : Hän heittää harppuunansa valaaseen, mutta suistuu samalla mereen, kuolemaansa. Sen sijaan että mies kaappaisi pakkomielteensä, pakkomielle kaappaa miehen. Toki kuolema muuten on eeppinen, sellainen johon normaali ihminen ei pystyisi. Mutta se on kuitenkin kuolema ja tuho. Lopulta kaikki paitsi Ishmael kuolevat. Myös ainut Ahabia kriittisesti käsitellyt (ainut joka tätä on kyennyt) Starbucks kuolee.
Tarina on tietysti kaikille tutunoloinen toisessa muodossa. Televiosiossa piirretty Kelju K. Kojootilla on pakkomielle. Pitää pyydystää juoksevaa lintua. Kelju K. rakentaa ansoja ja raketteja joita saa "ACME" -yhtiöltä ("A Company Manufacturing Everything"). Lopputuloksena on tietysti se että maantiekiitäjä jää nappaamatta ka Kelju K. sortuu omiin ansoihinsa. Sitä pudotaan jyrkänteiltä, saadaan alasinta päähän, räjähdetään. Aina käy huonosti, mutta seuraavassa kohtauksessa tilanne alkaa taas samanlaisena.
Filosofiassa tilanne on melko lailla samantapainen. Sitä jahdataan toistuvasti erilaisia teemoja, joita ei koskaan ratkaista lopullisesti. Esimerkiksi totuutta ei koskaan löydetä, mutta sitä tavoitellaan. Sille saadaan aina vain likiarvoja. Joku voisi pitää tätä huonona asiana, hulluutena. Filosofiassa halotaan hiuksia (oikeasti) ja vaikka miten hienon argumentti ja todistusketjun rakentaisi, on mahdollista että "pommi räjähtää naamalle". Aina jokin juttu jää tyhjän päälle. Aina jossain on alasin valmiina tipahtamaan päähäsi, tai valas joka on valmis vetämään sinut syvyyteesi vain sen vuoksi että "olet kiinni koska oman harppuunasi köysi on kiinni jalassasi, ja itse harppuunasi kärki taas taas on kiinni valaassa ja se on matkalla syvyyksiin. Ja kaikki vain siksi että itse halusit keinolla millä hyvänsä päästä heittämään harppuunasi valaaseen ja ponnistelit kaikkesi tämän tavoitteen eteen".
Elämänfilosofian kannalta tilanne on aivan sama. Itse asissa mahdollisesti jopa pahempi. Ahab jahtaa valasta, vaikka voisi elää muutenkin. Pakkomielle vie ilon elämästä. Kelju K. voisi kuluttaa postimyyntimaksut syömällä ravintoloissa. Mutta tämä vaatii tietyn näkökannan. Sen, että lopullinen voitto on ainut asia jolla on merkitystä. Ehkä Kelju K. Kojootti nauttii ansanrakentamisesta. (Joskaan ei siitä kun epäonnistuu.)
Oikeastaan pohjimmainen kysymys on siitä, kuka määrää sen mikä on elämässä tärkeää. Ulkopuolisen silmin Ahabin elämä menee hukkaan, samoin Kelju K. Kojootin. Heistä se taas antaa koko sisällön kaikelle heidän elämälleen. Pakkomielle värittää heidän toimintansa niin että heitä ei voi kuvitellakaan ilman obsessiotaan.
Toisaalta lopullisuuden mahdottomuus voi johtaa siihen että ei tee mitään. On passiivinen, tai vain päättää että kun saavuttaminen ei ole muuten mahdollista, voi aina uskotella että se oma lähtökohta on yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Tällöinkään ei olla immuuneja pakkomielteisyydestä. Se muuttuu etsivästä levittäväksi. Tässä ei metsästetä, vaan väitetään että saalis on jo saatu, ja "myydään tätä saalista muille".
1: Tätä kohtaa ainakin uskonnollisessa julistamisessa, jotka jopa perustelevat omaa olemassaoloaan sillä että inhimillinen tieteenteko ja tutkimus ei anna lopullisia vastauksia. Aivan kuin he itse olisivat inhimillisen ajattelun yläpuolella olevia olentoja, koska joku ihminen on esittänyt saaneensa tiedon joltakin erehtymättömältä taholta on kuitenkin luottamukseltaan inhimillinen: Siinä luotetaan että tuon tiedotuksen esittävä ihminen on samanaikaisesti sekä kyvykäs arvioimaan erehtymättömyyttä että ei valehtele tai ole muuten erehtynyt.
Silti on selvää että Ahabin ja Kelju K:n toiminta on sellaista että se pakottaa miettimään juuri mielenterveyden rajoja. Innostusta pidetään helposti vain positiivisena voimana. Kysymys on kuitenkin enemmän määrästä. Liian pieni määrä johtaa passiivisuuteen ja arroganssiin. Sopiva määrä johtaa syventymiseen ja keskittymiseen. Ja liian suuresta tulee riippuvuus, pakkomielle, joka pahimmillaan tuhoaa.
(Herman Melville, "Moby Dick")
Herman Melvillen "Moby Dick" -kirjassa on kostonhimoinen Kapteeni Ahab, jonka jalan valkoinen valas on tuhonnut. Sen vuoksi hänellä on valaanluinen kinttu, ja mielessä vain yksi tarkoitus. Saada valas hengiltä, tai kuolla yrittäessään. Kaikilta laivoilta kysytään ovatko he nähneet tätä. Ahab on pakkomielteinen.
Tätä kautta päästään kohti kirjan teemoja, joita ovat korostetusti uskonto, pakkomielle, kosto, rasismi, hierarkiset suhteet, mielenterveys ja jopa politiikka.
Yhtenä tärkeänä kohtana on se, missä Ahab heittää piippunsa pois. Se on edustanut onnea hänen elämässään. Hän saa onnea enää vain valaanmetsästämisestä. Lopulta hän kuolee yrittäessään : Hän heittää harppuunansa valaaseen, mutta suistuu samalla mereen, kuolemaansa. Sen sijaan että mies kaappaisi pakkomielteensä, pakkomielle kaappaa miehen. Toki kuolema muuten on eeppinen, sellainen johon normaali ihminen ei pystyisi. Mutta se on kuitenkin kuolema ja tuho. Lopulta kaikki paitsi Ishmael kuolevat. Myös ainut Ahabia kriittisesti käsitellyt (ainut joka tätä on kyennyt) Starbucks kuolee.
Tarina on tietysti kaikille tutunoloinen toisessa muodossa. Televiosiossa piirretty Kelju K. Kojootilla on pakkomielle. Pitää pyydystää juoksevaa lintua. Kelju K. rakentaa ansoja ja raketteja joita saa "ACME" -yhtiöltä ("A Company Manufacturing Everything"). Lopputuloksena on tietysti se että maantiekiitäjä jää nappaamatta ka Kelju K. sortuu omiin ansoihinsa. Sitä pudotaan jyrkänteiltä, saadaan alasinta päähän, räjähdetään. Aina käy huonosti, mutta seuraavassa kohtauksessa tilanne alkaa taas samanlaisena.
Filosofiassa tilanne on melko lailla samantapainen. Sitä jahdataan toistuvasti erilaisia teemoja, joita ei koskaan ratkaista lopullisesti. Esimerkiksi totuutta ei koskaan löydetä, mutta sitä tavoitellaan. Sille saadaan aina vain likiarvoja. Joku voisi pitää tätä huonona asiana, hulluutena. Filosofiassa halotaan hiuksia (oikeasti) ja vaikka miten hienon argumentti ja todistusketjun rakentaisi, on mahdollista että "pommi räjähtää naamalle". Aina jokin juttu jää tyhjän päälle. Aina jossain on alasin valmiina tipahtamaan päähäsi, tai valas joka on valmis vetämään sinut syvyyteesi vain sen vuoksi että "olet kiinni koska oman harppuunasi köysi on kiinni jalassasi, ja itse harppuunasi kärki taas taas on kiinni valaassa ja se on matkalla syvyyksiin. Ja kaikki vain siksi että itse halusit keinolla millä hyvänsä päästä heittämään harppuunasi valaaseen ja ponnistelit kaikkesi tämän tavoitteen eteen".
Elämänfilosofian kannalta tilanne on aivan sama. Itse asissa mahdollisesti jopa pahempi. Ahab jahtaa valasta, vaikka voisi elää muutenkin. Pakkomielle vie ilon elämästä. Kelju K. voisi kuluttaa postimyyntimaksut syömällä ravintoloissa. Mutta tämä vaatii tietyn näkökannan. Sen, että lopullinen voitto on ainut asia jolla on merkitystä. Ehkä Kelju K. Kojootti nauttii ansanrakentamisesta. (Joskaan ei siitä kun epäonnistuu.)
Oikeastaan pohjimmainen kysymys on siitä, kuka määrää sen mikä on elämässä tärkeää. Ulkopuolisen silmin Ahabin elämä menee hukkaan, samoin Kelju K. Kojootin. Heistä se taas antaa koko sisällön kaikelle heidän elämälleen. Pakkomielle värittää heidän toimintansa niin että heitä ei voi kuvitellakaan ilman obsessiotaan.
Toisaalta lopullisuuden mahdottomuus voi johtaa siihen että ei tee mitään. On passiivinen, tai vain päättää että kun saavuttaminen ei ole muuten mahdollista, voi aina uskotella että se oma lähtökohta on yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Tällöinkään ei olla immuuneja pakkomielteisyydestä. Se muuttuu etsivästä levittäväksi. Tässä ei metsästetä, vaan väitetään että saalis on jo saatu, ja "myydään tätä saalista muille".
1: Tätä kohtaa ainakin uskonnollisessa julistamisessa, jotka jopa perustelevat omaa olemassaoloaan sillä että inhimillinen tieteenteko ja tutkimus ei anna lopullisia vastauksia. Aivan kuin he itse olisivat inhimillisen ajattelun yläpuolella olevia olentoja, koska joku ihminen on esittänyt saaneensa tiedon joltakin erehtymättömältä taholta on kuitenkin luottamukseltaan inhimillinen: Siinä luotetaan että tuon tiedotuksen esittävä ihminen on samanaikaisesti sekä kyvykäs arvioimaan erehtymättömyyttä että ei valehtele tai ole muuten erehtynyt.
Silti on selvää että Ahabin ja Kelju K:n toiminta on sellaista että se pakottaa miettimään juuri mielenterveyden rajoja. Innostusta pidetään helposti vain positiivisena voimana. Kysymys on kuitenkin enemmän määrästä. Liian pieni määrä johtaa passiivisuuteen ja arroganssiin. Sopiva määrä johtaa syventymiseen ja keskittymiseen. Ja liian suuresta tulee riippuvuus, pakkomielle, joka pahimmillaan tuhoaa.
tiistai 12. toukokuuta 2009
Simuloitu tunne vapaasta tahdosta.
Vapaa tahto on mielenkiintoinen, ja melko keskeinen aihe. Sitä käytetään perustana moraalinäkemyksissä, ja sen luonnetta yritetään kartoittaa aivotutkimuksella. Ongelmana tässä kohden on tietysti se, että vapaa tahto voisi periaatteessa olla pelkkä koettu tila, ei aito asia. Tällöin sitä voidaan verrata vaikkapa hallusinaatioon, jossa henkilö kokee että häntä seuraa musta varjomainen mies näkökentän reunamilla. Tämä varjo on vain hänen mielessään, eikä se olisi aito, vaan hallusinaatio.
Yleensä tässä kohden on kaksi ongelmaa. Tästä hyvän esimerkin tuo Research Digestin juttu Desmurgetin kokeesta: "Studying how people form a conscious intention to move is troublesome for at least two reasons. First, as soon as you instruct a participant that now is the time for them to move freely, of their own volition, you've already undermined the idea that they're making up their own minds. Second, there's no room in materialist science for a conscious will, separate from the electro-chemical workings of brain." Mukana ovat aina oletukset siitä että kun henkilö sanoo valitsevansa, hän jotenkin valitsee vapaasta tahdostaan, jolloin itse vapaa tahto jää koettelematta, se vain oletetaan. Ja toisekseen vapaa tahto tutkimuksissa usein sidotaan aivotutkimukseen, jolloin tästä irralliseen valintaan ei ole juurikaan tilaa. Juttu toi esiin tuoreen tutkimuksen, jota käsittelee myös "Not Exactly Rocket Science".Tässä kohden viime päivinä onkin puhuttanut se, että sähköstimuloinnilla voidaan aikaansaada liike ja kokemus siitä että teko on vapaa, kun toisaalla saadaan aikaan pelkkä liike: "When Desmurget stimulated the parietal cortex, the patients felt a strong desire to move their arms, hands, feet or lips, although they never actually did. Stronger currents cast a powerful illusion, convincing the patients that they had actually moved, even though recordings of electrical activity in their muscles said otherwise. But when Desmurget stimulated a different region - the premotor cortex - he found the opposite effect. The patients moved their hands, arms or mouths without realising it. One of them flexed his left wrist, fingers and elbow and rotated his forearm, but was completely unaware of it. When his surgeons asked if he felt anything, he said no. Higher currents evoked stronger movements, but still the patients remained blissfully unaware that their limbs and lips were budging." Eli tiettyjä aivoalueita aktivoimalla saatiin aikaan liike, jota ei tiedostettu. Toisaalla taas saatiin aikaan tilanne, jossa käsi liikkui samaan tapaan ohjatusti napin painalluksella, mutta stimuloitu koki että hän itse oli päättänyt tehdä teon. Vahvempi stimulaatio vahvisti tätä kokemusta siitä että teko oli vapaa, eikä tutkijan sähköllä generoima.
Tämänkaltaiset kokeet ovat sellaisia että niiden kohdalla metafysiikka astuu helposti mukaan kuvioihin.
1: Osasta tämä voisi kertoa siitä että emme aidosti valitse vaan olemme esimerkiksi todennäköisyysjakaumaa seuraavia, osittain satunnaisuutta algoritmeihin ladanneita, automaatteja. Tai peräti täysin ennalta ohjattuja, joissa sattumallekaan ei jää tilaa. Mitään ristiriitaa sille että aivot joko (1) olisivat vapaan tahdon takana, tai että (2) vapaata tahtoa ei ole, ei koe näytä.
2: Se ei kuitenkaan varsinaisesti kumoa vapaata tahtoa tai aivojen ulkopuolista mieltä. Ongelmana tässä kohden tosin on se, että on kyseenalaista, ovatko nämä lainkaan kritiikille alttiita. Etenkin aivojen ulkopuolinen mieli tuntuu olevan luonteeltaan sellainen, että sen kumoaminen tai edes kritisointi ei kokeellisesti ole mahdollista, koska sen vaikuttava luonne on määritelty niin epämääräisesti. Tällöin se ei ole väärässä, vaan paljon huonompi asia. Se on selvittämisen ulkopuolella, epistemologisesti katsoen hedelmätön ja turha käsite. Aine ja energia ja niiden toiminnan luonne on sentään tietyllä tavalla konkreettisemmin käsiteltäviä asioita.
___2.1: On hyvä miettiä miten paljon mielihalu on eri asia kuin vapaa tahto. Ne tuntuvat samalta, kunnes muistaa että yksityiskohtien kohdalla esimerkiksi huumeet aikaansaavat addiktioita, jotka ohjaavat ihmistä haluamaan huumeita. Tämä halu ei ole vapaata tahtoa, vaan riippuvuutta ja pakkomiellettä. Tätä toimintaa ei aina nähdä vapaana. Toki se, että huumeidenkäyttäjällä on vapaus joko piikittää ja olla piikittämättä, ja kun piikittäminen tapahtuu, sen tiedetään tapahtuneen eipakosta, vaan siitä että hän on sitä oikein kovasti halunnut. Teko on tässä kohden vapaata tahtoa.
___2.2: Jos vapaan tahdon tunne ja vapaa tahto ovat sittenkin eri asioita; Esimerkiksi jos intentiot syntyisivät sielussa, joka olisi yhteydessä aivoihin tietyn alueen kautta, ja aivot olisivat vastaanottokone, samankaltainen reaktio olisi mahdollinen. Sielun ohjaimia vain häirittäisiin manipuloimalla hänen tietokonettaan. Tämä on sama, kuin jos tietokoneeseen ilmestyy tekstiä, ja hakkeri saa säköimpulsseilla tungettua ruutuun tekstiä, se tarkoittaisi että näppiksellä ei ole ketään. Toki se osoittaa että sähkötoiminnalla on asian kanssa paljonkin tekemistä. Ehkä aivoissa stimulaatio tuottaa ärsykkeen, jonka vapaa tahto antaisi. Tällöin se koetaan samana. Olennainen ero onkin siinä että normaalisti vapaa tahto lähettää sinne stimulaation siitä että haluat liikuttaa kättäsi ja tästä seuraa teko välillisesti.
Selvää on kuitenkin se, että kokemus vapaasta tahdosta liittyy kiinteästi aivotoimintaan. Osa on esittänyt että vapaa tahto olisi jopa hieman kysenalainen asia, kun se selvästi voidaan keinotekoisesti tuottaa. Tosin aivotoimintahan on sähköistä, joten tämä ei kai ole mikään suuri ihme sielunkaan ystäville : Ihmisen tuottaman sähkön ja ukkospilven tuottaman sähkön fysikaalinen ero on tuottajatahossa.
Minulle tämä herättää kuitenkin kysymyksiä, ei vastauksia. Mutta toisaalta tämäntapainen epävarmuus on tietysti miltei aina läsnä. Silti tämä on ns. "mielenkiintoinen löytö". Imre Lakatoshan on korostanut sitä, miten hyvä tiede on sellaista, että se paitsi selittää havaintoja, eli havainnot sopivat siihen hyvin, myös tarjoaa valtavan heuristisen potentiaalin eli se avaa tietä uusille tutkimuksille, tuo esiin uusia kysymyksiä.
Yleensä tässä kohden on kaksi ongelmaa. Tästä hyvän esimerkin tuo Research Digestin juttu Desmurgetin kokeesta: "Studying how people form a conscious intention to move is troublesome for at least two reasons. First, as soon as you instruct a participant that now is the time for them to move freely, of their own volition, you've already undermined the idea that they're making up their own minds. Second, there's no room in materialist science for a conscious will, separate from the electro-chemical workings of brain." Mukana ovat aina oletukset siitä että kun henkilö sanoo valitsevansa, hän jotenkin valitsee vapaasta tahdostaan, jolloin itse vapaa tahto jää koettelematta, se vain oletetaan. Ja toisekseen vapaa tahto tutkimuksissa usein sidotaan aivotutkimukseen, jolloin tästä irralliseen valintaan ei ole juurikaan tilaa. Juttu toi esiin tuoreen tutkimuksen, jota käsittelee myös "Not Exactly Rocket Science".Tässä kohden viime päivinä onkin puhuttanut se, että sähköstimuloinnilla voidaan aikaansaada liike ja kokemus siitä että teko on vapaa, kun toisaalla saadaan aikaan pelkkä liike: "When Desmurget stimulated the parietal cortex, the patients felt a strong desire to move their arms, hands, feet or lips, although they never actually did. Stronger currents cast a powerful illusion, convincing the patients that they had actually moved, even though recordings of electrical activity in their muscles said otherwise. But when Desmurget stimulated a different region - the premotor cortex - he found the opposite effect. The patients moved their hands, arms or mouths without realising it. One of them flexed his left wrist, fingers and elbow and rotated his forearm, but was completely unaware of it. When his surgeons asked if he felt anything, he said no. Higher currents evoked stronger movements, but still the patients remained blissfully unaware that their limbs and lips were budging." Eli tiettyjä aivoalueita aktivoimalla saatiin aikaan liike, jota ei tiedostettu. Toisaalla taas saatiin aikaan tilanne, jossa käsi liikkui samaan tapaan ohjatusti napin painalluksella, mutta stimuloitu koki että hän itse oli päättänyt tehdä teon. Vahvempi stimulaatio vahvisti tätä kokemusta siitä että teko oli vapaa, eikä tutkijan sähköllä generoima.
Tämänkaltaiset kokeet ovat sellaisia että niiden kohdalla metafysiikka astuu helposti mukaan kuvioihin.
1: Osasta tämä voisi kertoa siitä että emme aidosti valitse vaan olemme esimerkiksi todennäköisyysjakaumaa seuraavia, osittain satunnaisuutta algoritmeihin ladanneita, automaatteja. Tai peräti täysin ennalta ohjattuja, joissa sattumallekaan ei jää tilaa. Mitään ristiriitaa sille että aivot joko (1) olisivat vapaan tahdon takana, tai että (2) vapaata tahtoa ei ole, ei koe näytä.
2: Se ei kuitenkaan varsinaisesti kumoa vapaata tahtoa tai aivojen ulkopuolista mieltä. Ongelmana tässä kohden tosin on se, että on kyseenalaista, ovatko nämä lainkaan kritiikille alttiita. Etenkin aivojen ulkopuolinen mieli tuntuu olevan luonteeltaan sellainen, että sen kumoaminen tai edes kritisointi ei kokeellisesti ole mahdollista, koska sen vaikuttava luonne on määritelty niin epämääräisesti. Tällöin se ei ole väärässä, vaan paljon huonompi asia. Se on selvittämisen ulkopuolella, epistemologisesti katsoen hedelmätön ja turha käsite. Aine ja energia ja niiden toiminnan luonne on sentään tietyllä tavalla konkreettisemmin käsiteltäviä asioita.
___2.1: On hyvä miettiä miten paljon mielihalu on eri asia kuin vapaa tahto. Ne tuntuvat samalta, kunnes muistaa että yksityiskohtien kohdalla esimerkiksi huumeet aikaansaavat addiktioita, jotka ohjaavat ihmistä haluamaan huumeita. Tämä halu ei ole vapaata tahtoa, vaan riippuvuutta ja pakkomiellettä. Tätä toimintaa ei aina nähdä vapaana. Toki se, että huumeidenkäyttäjällä on vapaus joko piikittää ja olla piikittämättä, ja kun piikittäminen tapahtuu, sen tiedetään tapahtuneen eipakosta, vaan siitä että hän on sitä oikein kovasti halunnut. Teko on tässä kohden vapaata tahtoa.
___2.2: Jos vapaan tahdon tunne ja vapaa tahto ovat sittenkin eri asioita; Esimerkiksi jos intentiot syntyisivät sielussa, joka olisi yhteydessä aivoihin tietyn alueen kautta, ja aivot olisivat vastaanottokone, samankaltainen reaktio olisi mahdollinen. Sielun ohjaimia vain häirittäisiin manipuloimalla hänen tietokonettaan. Tämä on sama, kuin jos tietokoneeseen ilmestyy tekstiä, ja hakkeri saa säköimpulsseilla tungettua ruutuun tekstiä, se tarkoittaisi että näppiksellä ei ole ketään. Toki se osoittaa että sähkötoiminnalla on asian kanssa paljonkin tekemistä. Ehkä aivoissa stimulaatio tuottaa ärsykkeen, jonka vapaa tahto antaisi. Tällöin se koetaan samana. Olennainen ero onkin siinä että normaalisti vapaa tahto lähettää sinne stimulaation siitä että haluat liikuttaa kättäsi ja tästä seuraa teko välillisesti.
Selvää on kuitenkin se, että kokemus vapaasta tahdosta liittyy kiinteästi aivotoimintaan. Osa on esittänyt että vapaa tahto olisi jopa hieman kysenalainen asia, kun se selvästi voidaan keinotekoisesti tuottaa. Tosin aivotoimintahan on sähköistä, joten tämä ei kai ole mikään suuri ihme sielunkaan ystäville : Ihmisen tuottaman sähkön ja ukkospilven tuottaman sähkön fysikaalinen ero on tuottajatahossa.
Minulle tämä herättää kuitenkin kysymyksiä, ei vastauksia. Mutta toisaalta tämäntapainen epävarmuus on tietysti miltei aina läsnä. Silti tämä on ns. "mielenkiintoinen löytö". Imre Lakatoshan on korostanut sitä, miten hyvä tiede on sellaista, että se paitsi selittää havaintoja, eli havainnot sopivat siihen hyvin, myös tarjoaa valtavan heuristisen potentiaalin eli se avaa tietä uusille tutkimuksille, tuo esiin uusia kysymyksiä.
perjantai 13. maaliskuuta 2009
Missing my headache
"High and loud, the sound of your bell of the twilight...ringing.. / all alone, it rings and echoes in the twilight / in the land of twilight, under the moon / we dance for the idiots / ring-around-the-roses, jump to the moon / we sing with the castanets"
(Yuki Kajiura, "In the Land of Twilight, Under the Moon")
En katso hirveän paljoa animea. Tosin sama koskee suurinta osaa eurooppalaisiakin sarjoja. Kun se on määritelty vain tuotantopaikkansa ja piirrosjälkensä pohjalta, se vertautuu melko paljon siihen seuraako "näyteltyjä elokuvia". Jopa laajempi konteksti "Katsotko rikossarjoja" on väärä. Animea on useassa erilaisessa tarinankerrontakontekstissa. Kuitenkin on muutamia -tosin vain muutamia- animesarjoja, joista olen pitänyt. Yksi niistä on .hack//Sign. Se on paitsi musiikillisesti minuun vetoava (siksi päätin heijastaa teemoja hieman poikkeavalla tavalla - nimen omaan kappaleiden sanoitusten kautta- enkä tavanomaisemmin hahmojen kommentteja lainaamalla), sen idea on erikoinen ja siihen sopivasti toteutettu. Ja sen aihepiiri on sellainen että ymmärrän maailman kohtuullisen hyvin.
Sillä sarjan ideana on online -peli, "the World" , eli internetpeli, jota pelataan siten että pelaajat pelaavat eivuoropohjaisesti, reaaliaikaisesti ja voivat toimia interaktiossa toistensa kanssa. Siinä on paljon kävijöitä. Peli on toteutettu hienolla teknologialla, joka on hieman edellä nykuajan teknologiasta. Sarjan pääjuoni alkaa siitä, että yksi pelaajista juuttuu pelimaailmaan voimatta palata "normaaliin maailmaan". Seurauksena on kooma.
Metafysiikka
"Come with me in the twilight of a summer night for awhile / Tell me of a story never ever told in the past / Take me back to the land / Where my yearnings were born / The key to open the door is in your hand / Now fly me there."
(Yuki Kajiura, "Key of the Twilight")
Maailma on siis metafyysiseltä luonteeltaan selkeän dualistinen: On jonkinlainen ruumis - henki jaottelu. Pelaajahahmon mielen juututtua ruumis joutuu koomaan. Yhteys ruumiin ja hengen kohdalla ei myöskään katkea täysin koomassa ; Esimerkiksi jos koomapotilaalta erotetaan johdot, tämä vaikuttaa hänen henkeensä maailmassa. Pelissä oleva sielu kokee kuitenkin kipua myös suhteessa pelitapahtumiin. Toisin sanoen ruumis ja sielu ovat yhteydessä ja toisen tuhoaminen vaikuttaa toiseen "etänäkin". Mieltä ei voi sen vuoksi kahdentaa. Siksi vaivutaan koomaan eikä kahdennuta siten, että hahmo jää peliin tietoisena algoritmina ja itse jatkaa omaa elämäänsä.
1: Tosin tässä kohden ei olla aivan konsistentteja. Esimerkiksi pelin ohjelmoijan muistot hänen lapsestaan ja istsestään on koodattuna, eikä ohjelmoijan kuolema tuhoa tätä ; Tässä kohden persoona on melko lähellä "materialistista näkemystä", se on algoritmi, informaationkäsittelysysteemi, joka voi jopa korruptoitua ja josta voidaan esimerkiksi poistaa tietoja, eikä yhteyttä "IRL -ruumiiseen" tarvita lainkaan. Ruumis voi olla haudassa, ja mieli vaeltaa yhä "the Worldissä".
Syynä tähän voi olla yksinkertaisesti sarjan kirjoittajien virhe, tai sitten se, mitä itse ajattelen. Eli tämä on vain metafora, joka liittyy itse tarinankerrontaan sen sijaan että tehtäisiin varsinaisia metafyysisiä kannanottoja. Asiat toimivat siis sen mukaan miten tarina etenee ja kysymykset saadaan esitettyä parhaiten. Tämän perustelun puolesta puhuu myös japanin kulttuuri, joka on perustyypiltään "lainaamiskulttuuri". Siellä otetaan elementtejä englannista ja muista elementeistä ja näitä sidotaan omiin näkemyksiin ; Japanissa ulkoisessa toiminnassa on erilaisia toimintatapoja ja tabuja joissa ollaan hyvinkin vanhoillisia, mutta uskontomaailma on jopa vapaampi kuin meillä "ota yksi, lainaa kaksi". Siksi on epätodennäköistä että tarinaa on kerrottu metafysiikan vuoksi, vaan metafysiikkaa on käytetty tarinan vuoksi.
Sosiaalisuus
"Shine bright morning light / Now in the air the spring is coming / Sweet blowing wind / Singing down the hills and valleys / Keep your eyes on me / Now we're on the edge of hell / Dear my love, sweet morning light / Wait for me, you've gone much farther, too far."
(Yuki Kajiura, "Fake Wings")
Sarjassa on erilaisia suhtautumistapoja juuri tämänkaltaiseen onlinepeleihin liittyen. Eri hahmot ovat hieman turhankin stereotyyppejä erilaisista pelaajatyypeistä, mutta niiden käyttö on perusteltua suuremmassa kontekstissa. Koko sarjan henki on hyvin pitkälle sitä, että "the World" on todellakin ihmisen extended phenotype, ihmisen toiminnan laajennus. Vaikka sarja kulkeekin suurimmalta osin pelimaailman kontakteissa, siinä on kuitenkin selvä kaksisuuntaisuus: Tosimaailma ja peli eivät ole irrallisia, vaan pelin kohtaamiset aikaansaavat vaikutuksia normaalielämässä ; Esimerkiksi pelaaja saa pelaajalta tietoa ja käy nuuskimassa normaalissa maailmassa, tai .Tämä on jokaiselle roolipelaajalle tuttua. Vaikka pitäisi osata irrottaa itsensä hahmosta, tosiasiassa pelin ulkopuolinen ryhmädynamiikka pelaa aina myös pelimaailman sisällä. Samoin ulkomaailman tapahtumat vaikuttavat esimerkiksi pelaajan tunnetiloihin, jotka näkyvät myös siinä miten heidän hahmonsa käyttäytyvät. Toisaalta sarjassa korostetaan sitäkin, miten lähellä aitoa ystävyyssuhdetta nämä peleissä tapahtuvat kommunikaatiot voivat olla. Sosiaalinen peli johtaa kohtaamisiin, jotka ovat sosiaalista toimintaa, ja sosiaalisuus on aina tiettyjä elementtejä sisältävää. Oikean naaman näkemisen pakote on tässä maailmassa hyvin pieni.
Maailma on metafysiikan ja sosiaalisuuden korostamisensa vuoksi myös hyvin paljolti WYSIWYG -mallinen; Jokaisella on eri syyt pelata peliä. Esimerkiksi osa pelaa huvikseen, osa purkaa työstressiä, osa pelaa koska peli on suosittu muoti -ilmiö. Osa pelaa vain koska voi metsästää ja tappaa hirviöitä ja seikkailla luolastoissa. Yksi hahmoista on puhdas "loottaaja". Hänen tavoitteenaan on vain kerätä kappale pelin joka ikistä esinettä.
Eriytyminen.
"You are here alone again / In your sweet insanity / All too calm, you hide yourself from reality / Do you call it solitude? Do you call it liberty? / When all the world turns away to leave you lonely / The fields are filled with desires / All voices crying for freedom / But all in vain they will fade away / There's only you to answer you, forever."
(Yuki Kajiura, "The World")
Otan esiin muutaman esimerkin tarkempaan tarkkailuun.
1: Juonellisesti melko keskeinen ja muiden kannalta sangen ärsyttävä, sooloileva, toisten pelaajahahmojen yhteystietoja kiristävä, toisten pelaajahahmoja tappava ja maksimilevelin ja statistiikan koonnut hahmo, Sora, pelaa koska hänellä ei ole "elämää tai ystäviä" normaalimaailmassa(kaan). Hän on runsaasti muita pelaajia nuorempi, joka osittain selittää hänen epäkypsää käytöstään.
2: Peliin juuttunut Tsukasa pelaa puhtaasti eskapistisista syistä. Hänen elämänsä normaalissa elämässä on sellaista, että hän haluaa paeta siitä. Hän ei luota muihin ihmisiin, eikä hae sosiaalista kanssakäymistä. Hän hakee piilopaikkaa, ja pahaa edustava voima antaakin hänelle vallan sulkeutua omaan paikkaan, jonne kukaan muu ei pääse. Myöhemmässä vaiheessa juonta hän ei pääse täältä pois. The World antaa hänelle tavallaan juuri sen, mitä hän haluaa. Valitettavasti tämä ei juurikaan eroa siitä mitä hän on alun perin lähtenyt pakenemaan. Tästä seuraa tietysti maailmantuskaa, ja angstaamista seurataan kenties liiankin paljon.
3: Subaru taas pelaa koska hän voi laajentaa elämäänsä. Hän on normaalissa elämässään vammainen, joten jo kävelykyky ja se, että ihmiset suhtautuvat häneen normaalisti ilman säälintuijotuksia, on paljon ja tärkeää. Hän onkin saavuttanut hyvän aseman peliyhteisössä, vaikka hänen "levelinsä" ei olekaan mainittava. (Ilmeisesti se on edelleen sama kuin silloin kun peli aloitetaan.) Tällä korostetaan sitä että hän on saanut asemansa puhtaallisesti sosiaalisista syistä, ei niinkään siksi että hänen pelihahmonsa olisi erityisen kova. Voidaan toki ajatella että hänenkin harjoittamansa toiminta on eskapistista, koska hän pelaamalla poistaa normaalielämässään olevat rajoitteet ja kykenee virtuaalisesti nollaamaan ne ja olemaan kuin muutkin. Kuitenkin jos tämä "argumentti ostetaan" hänen eskapisminsa on selvästi erilaista kuin Tsukasan, jonka eskapismi on sellaista, että se sitoo ja rajoittaa, kun taas Subarun eskapismi laajentaa kokemuspiiriä.
Toisin sanoen sarja esittää "The Worldin" peliluonne tuottaa irrallisuutta; Sen seurauksena hahmot ovat korostetusti yksin maailmaan heitettyjä; Heillä ei ole yhtä konkreettista yhteyttä edes sillä tasolla, jota normaalielämässä. Tämän tuottama seuraus on yksinäisyys, joka voi sitten toteutua monella tavalla. Vaikka pelimaailmassa on paljon pelaajia, ystävän saaminen ei ole mikään väistämättömyys.
1: Hahmot ovat pelissä, eivätkä he tiedä toisistaan kuin sen, mitä he kertovat. Esimerkiksi suurimmasta osasta hahmoista ei tiedetä edes heidän "oikeaa nimeään". On vain keksitty pseudonyymi, jonka valintaan voi ehkä olla jokin syy. Ja vaikka hahmo olisi kuinka "avoin" eikä mikään silti varmista että he puhuvat totta: Normaalielämässä kohdatessa iän valehtelu on sentään hieman eri suuruusluokissa, kuin internetissä. Mutta virtuaalisuus lisää tietysti ongelmaa. Kun kaikki mitä kaikista nähdään on heidän alter egonsa, ei voida sanoa auttaako henkilö koska auttaa, vai koska hän roolipelaa hahmoa, jonka luonteeseen kuuluu auttaa. Keksitty, fantasia, näytelty ja aito sekoittuvat tätä kautta ja on vaikeaa tietää mikä on mitäkin. Tämä epävarmuus eriyttää heitä.
2: Se voi eriyttää pelaajia normaalista elämästä, koska fantasia tunnetusti tarjoaa kuvitteellisen paikan, jossa lieventää maailmantuskaa. (Tosin jossain määrin sarja osoittaa että pako ei täysin onnistu: Kotielämän vaikeudet seuraavat mukana. Jos ei muuten, niin sitten niin käy kuin silloin kun Bearin sukulainen kirjaa peliin hahmon vain koska tarvitsee apua ja se on kätevä tapa lähestyä.)
Pakkomielle.
"How come I must know / Where obsession needs to go? / How come I must know / The direction of relieving?"
(Yuki Kajiura, "Obsession")
Toisaalta tässä sarjassa tärkeänä elementtinä on myös se, kuinka paljon pelissä roikkuminen on paitsi eskapismia, myös obsessiota. Eli kuinka pakkomielteisyys vaikuttaa pelaamiseen. Esimerkiksi sinänsä fiksu ja sivistynyt Ginkan -hahmon pelaaja roikkuu pelissä suurelta osin siksi että hänellä on romanttinen pakkomielle Subarusta. Tämä ei tee hänestä mitään suoranaista seksuaalista ahdistelijaa, koska hän on melkoisen pidättyväinen, mutta pakkomielle saa hänet kuitenkin tulemaan peliin. Samoin monien hahmojen kohdalla ihmetyttää hieman se, kuinka paljon voimavaroja he uhraavat siihen. (Toki tämä on minulle tuttua. En edes uskalla kokeilla "World of Warcraftia", koska jos se vaikka onkin "liian hyvä"...)
Yhteys.
"Open your heart / To eternal dimension / Open your heart / For love and affection / Open your heart / Your every emotion / Open your heart / For tears and rejection"
(Yuki Kajiura, "Open your Heart")
Toisin sanoen maailmassa on tiettyjä riskejä ja asioita joita voi pitää sen ongelmina. (Jotka ovat itse asiassa melko realistisia, ja koskevat paitsi onlineroolipelejä, joissa ne korostuvat, myös tietysti normaalia elämää.) Eräänlaiseksi ratkaisuksi tarjotaan sympatiakykyä ja vastuuntuntoa. Toisaalta sarja kehottaa myös luottamaan. (Tosin sarjan moraalikannanotot eivät ole kovin tiukkoja.) Bear ratkaisee monia ongelmia vain sen vuoksi, että hän on kenties jopa epäuskottavuuteen asti vastuuntuntoinen. Myös Mimirun sympaatiakyky, joka on sitä jopa jääräpäisyyteen asti, on tärkeässä roolissa. Merkittävää ei ole se, mitä aatteita ihmiset ajavat - tilanteita selviää suurelta osin sen vuoksi että eri henkilöillä on eri tavoitteet ja heillä on jopa sisäisesti ristiriitaisia jännitteitä, mutta he kuitenkin rakentavat yhdessä asiaa tästä huolimatta. Tulisi siis kyetä kasvamaan oman ideologisuutensa yläpuolelle ja kohdata toisenlainen ihminen. Arvomaailman identtisyys on vähemmän tärkeää, ja itse asiassa "avoimen mielen" eli erilaisten arvomaailmojen kuuntelun ja erittelyn ja suvaitsemisen sijasta "avoin sydän" on kenties lähempänä sarjan esittämää ihannetta. Ihmisten kanssa saa olla vahvastikin erimielinen. Tästä ei tarvitse edes pitää. Kunhan tämä edustaa sinulle yhä ihmistä.
Tarinankerronnan rakenne.
"Who can cross over such raving wind and water? / on the rolling boat we sit / shivering with coldness / come by an island, come by a hillock / it's just another place / we paddle on / down the raging sea. / But in one morning we'll see the sun / bright shining morning dew singing / they who will search will find the land / of evergreen"
(Yuki Kajiura, "To Nowhere")
.hack//Sign on hieman erikoinen animesarja. Sitä pidetään outona ja jopa hämmentävänä, mutta jos on nähnyt "Neon Genesis Evangelionin", jossa on takana muutamia samoja ihmisiä, näkee että hämmentäminen onkin tärkeä tarinankerrontaelementti. Sitä voidaan sanoa vaikka "mysteeriksi", joka tuo mielenkiintoa asioihin. Toisaalta sarjan heikkoudeksi voidaan laittaa sen monihaaraisuus. Moni asia selviää vasta kun osaa yhdistää tämän sarjan sen sivusarjoihin sekä peliin. Tarinan lopetusta on myös moitittu. Se kun ei "ratkaise asioita", asiat jäävät monin paikoin epäselviksi ja kesken. Kuitenkin tämä on kaksisyinen asia; Jos kaipaat tarinankerrontaa, jossa on tietty sanoma joka halutaan syöttää, ennustettava juoni, selkeä yksiraiteinen eteneminen ja selkeä alku ja loppupiste, niin silloin kyseessä ei ole sarja sinulle. Mutta toisaalta silloin myöskään "Cowboy Bepop" tai "Ghost in the Shell" ei ole sinua varten, eikä niiden laatua juurikaan moitita missään. .hack ei kuitenkaan lopu mihinkään tragediseen loppuun (hentaisarja) "Bible Blackin" tapaan. (Älkää kysykö, en kuitenkaan vastaa.) Eikä se jää täysin kaaoottisesti auki, vaan tarjoaa kuitenkin jonkinlaista tilanteen ratkaisua.
Sarja ei myöskään etene kovin nopeassa vauhdissa, esimerkiksi yksi jakso kulutetaan siihen kuinka Mimiru odottaa Tsukasaa "Dun Lorielagissa". Mutta jos katsoo tarkemmin, huomaa että tämäkin episodi on itse asiassa erittäin tärkeä. Se esittää tietyn aspektin pelaamisesta, ja nimenomaan "online -peleistä". Se näyttää myös sen, miten erilaisessa aikasysteemissä Tsukasa elää. Se ei sano miten pitäisi elää, tai edes roolipelata. Mutta se näyttää joitain tapoja, joista voi lainata. Jos sarja kuitenkin sanoo jotain, se tuomitsee tavan käsitellä ihmisiä ilman empatiaa ja sympatiaa, vain omien näkemysten kopioinnin ja omien tavoitteiden toteuttamisen välineinä. Toisen ihmisen olisi oltava itseisarvo ja subjekti, ei välinearvo ja objekti.
"If you are near to the dark / I will tell you about the sun / You are here, no escape / From my visions of the world / You will cry all alone / But it does not mean a thing to me."
(Yuki Kajiura, "Aura")
(Yuki Kajiura, "In the Land of Twilight, Under the Moon")
En katso hirveän paljoa animea. Tosin sama koskee suurinta osaa eurooppalaisiakin sarjoja. Kun se on määritelty vain tuotantopaikkansa ja piirrosjälkensä pohjalta, se vertautuu melko paljon siihen seuraako "näyteltyjä elokuvia". Jopa laajempi konteksti "Katsotko rikossarjoja" on väärä. Animea on useassa erilaisessa tarinankerrontakontekstissa. Kuitenkin on muutamia -tosin vain muutamia- animesarjoja, joista olen pitänyt. Yksi niistä on .hack//Sign. Se on paitsi musiikillisesti minuun vetoava (siksi päätin heijastaa teemoja hieman poikkeavalla tavalla - nimen omaan kappaleiden sanoitusten kautta- enkä tavanomaisemmin hahmojen kommentteja lainaamalla), sen idea on erikoinen ja siihen sopivasti toteutettu. Ja sen aihepiiri on sellainen että ymmärrän maailman kohtuullisen hyvin.
Sillä sarjan ideana on online -peli, "the World" , eli internetpeli, jota pelataan siten että pelaajat pelaavat eivuoropohjaisesti, reaaliaikaisesti ja voivat toimia interaktiossa toistensa kanssa. Siinä on paljon kävijöitä. Peli on toteutettu hienolla teknologialla, joka on hieman edellä nykuajan teknologiasta. Sarjan pääjuoni alkaa siitä, että yksi pelaajista juuttuu pelimaailmaan voimatta palata "normaaliin maailmaan". Seurauksena on kooma.
Metafysiikka
"Come with me in the twilight of a summer night for awhile / Tell me of a story never ever told in the past / Take me back to the land / Where my yearnings were born / The key to open the door is in your hand / Now fly me there."
(Yuki Kajiura, "Key of the Twilight")
Maailma on siis metafyysiseltä luonteeltaan selkeän dualistinen: On jonkinlainen ruumis - henki jaottelu. Pelaajahahmon mielen juututtua ruumis joutuu koomaan. Yhteys ruumiin ja hengen kohdalla ei myöskään katkea täysin koomassa ; Esimerkiksi jos koomapotilaalta erotetaan johdot, tämä vaikuttaa hänen henkeensä maailmassa. Pelissä oleva sielu kokee kuitenkin kipua myös suhteessa pelitapahtumiin. Toisin sanoen ruumis ja sielu ovat yhteydessä ja toisen tuhoaminen vaikuttaa toiseen "etänäkin". Mieltä ei voi sen vuoksi kahdentaa. Siksi vaivutaan koomaan eikä kahdennuta siten, että hahmo jää peliin tietoisena algoritmina ja itse jatkaa omaa elämäänsä.
1: Tosin tässä kohden ei olla aivan konsistentteja. Esimerkiksi pelin ohjelmoijan muistot hänen lapsestaan ja istsestään on koodattuna, eikä ohjelmoijan kuolema tuhoa tätä ; Tässä kohden persoona on melko lähellä "materialistista näkemystä", se on algoritmi, informaationkäsittelysysteemi, joka voi jopa korruptoitua ja josta voidaan esimerkiksi poistaa tietoja, eikä yhteyttä "IRL -ruumiiseen" tarvita lainkaan. Ruumis voi olla haudassa, ja mieli vaeltaa yhä "the Worldissä".
Syynä tähän voi olla yksinkertaisesti sarjan kirjoittajien virhe, tai sitten se, mitä itse ajattelen. Eli tämä on vain metafora, joka liittyy itse tarinankerrontaan sen sijaan että tehtäisiin varsinaisia metafyysisiä kannanottoja. Asiat toimivat siis sen mukaan miten tarina etenee ja kysymykset saadaan esitettyä parhaiten. Tämän perustelun puolesta puhuu myös japanin kulttuuri, joka on perustyypiltään "lainaamiskulttuuri". Siellä otetaan elementtejä englannista ja muista elementeistä ja näitä sidotaan omiin näkemyksiin ; Japanissa ulkoisessa toiminnassa on erilaisia toimintatapoja ja tabuja joissa ollaan hyvinkin vanhoillisia, mutta uskontomaailma on jopa vapaampi kuin meillä "ota yksi, lainaa kaksi". Siksi on epätodennäköistä että tarinaa on kerrottu metafysiikan vuoksi, vaan metafysiikkaa on käytetty tarinan vuoksi.
Sosiaalisuus
"Shine bright morning light / Now in the air the spring is coming / Sweet blowing wind / Singing down the hills and valleys / Keep your eyes on me / Now we're on the edge of hell / Dear my love, sweet morning light / Wait for me, you've gone much farther, too far."
(Yuki Kajiura, "Fake Wings")
Sarjassa on erilaisia suhtautumistapoja juuri tämänkaltaiseen onlinepeleihin liittyen. Eri hahmot ovat hieman turhankin stereotyyppejä erilaisista pelaajatyypeistä, mutta niiden käyttö on perusteltua suuremmassa kontekstissa. Koko sarjan henki on hyvin pitkälle sitä, että "the World" on todellakin ihmisen extended phenotype, ihmisen toiminnan laajennus. Vaikka sarja kulkeekin suurimmalta osin pelimaailman kontakteissa, siinä on kuitenkin selvä kaksisuuntaisuus: Tosimaailma ja peli eivät ole irrallisia, vaan pelin kohtaamiset aikaansaavat vaikutuksia normaalielämässä ; Esimerkiksi pelaaja saa pelaajalta tietoa ja käy nuuskimassa normaalissa maailmassa, tai .Tämä on jokaiselle roolipelaajalle tuttua. Vaikka pitäisi osata irrottaa itsensä hahmosta, tosiasiassa pelin ulkopuolinen ryhmädynamiikka pelaa aina myös pelimaailman sisällä. Samoin ulkomaailman tapahtumat vaikuttavat esimerkiksi pelaajan tunnetiloihin, jotka näkyvät myös siinä miten heidän hahmonsa käyttäytyvät. Toisaalta sarjassa korostetaan sitäkin, miten lähellä aitoa ystävyyssuhdetta nämä peleissä tapahtuvat kommunikaatiot voivat olla. Sosiaalinen peli johtaa kohtaamisiin, jotka ovat sosiaalista toimintaa, ja sosiaalisuus on aina tiettyjä elementtejä sisältävää. Oikean naaman näkemisen pakote on tässä maailmassa hyvin pieni.
Maailma on metafysiikan ja sosiaalisuuden korostamisensa vuoksi myös hyvin paljolti WYSIWYG -mallinen; Jokaisella on eri syyt pelata peliä. Esimerkiksi osa pelaa huvikseen, osa purkaa työstressiä, osa pelaa koska peli on suosittu muoti -ilmiö. Osa pelaa vain koska voi metsästää ja tappaa hirviöitä ja seikkailla luolastoissa. Yksi hahmoista on puhdas "loottaaja". Hänen tavoitteenaan on vain kerätä kappale pelin joka ikistä esinettä.
Eriytyminen.
"You are here alone again / In your sweet insanity / All too calm, you hide yourself from reality / Do you call it solitude? Do you call it liberty? / When all the world turns away to leave you lonely / The fields are filled with desires / All voices crying for freedom / But all in vain they will fade away / There's only you to answer you, forever."
(Yuki Kajiura, "The World")
Otan esiin muutaman esimerkin tarkempaan tarkkailuun.
1: Juonellisesti melko keskeinen ja muiden kannalta sangen ärsyttävä, sooloileva, toisten pelaajahahmojen yhteystietoja kiristävä, toisten pelaajahahmoja tappava ja maksimilevelin ja statistiikan koonnut hahmo, Sora, pelaa koska hänellä ei ole "elämää tai ystäviä" normaalimaailmassa(kaan). Hän on runsaasti muita pelaajia nuorempi, joka osittain selittää hänen epäkypsää käytöstään.
2: Peliin juuttunut Tsukasa pelaa puhtaasti eskapistisista syistä. Hänen elämänsä normaalissa elämässä on sellaista, että hän haluaa paeta siitä. Hän ei luota muihin ihmisiin, eikä hae sosiaalista kanssakäymistä. Hän hakee piilopaikkaa, ja pahaa edustava voima antaakin hänelle vallan sulkeutua omaan paikkaan, jonne kukaan muu ei pääse. Myöhemmässä vaiheessa juonta hän ei pääse täältä pois. The World antaa hänelle tavallaan juuri sen, mitä hän haluaa. Valitettavasti tämä ei juurikaan eroa siitä mitä hän on alun perin lähtenyt pakenemaan. Tästä seuraa tietysti maailmantuskaa, ja angstaamista seurataan kenties liiankin paljon.
3: Subaru taas pelaa koska hän voi laajentaa elämäänsä. Hän on normaalissa elämässään vammainen, joten jo kävelykyky ja se, että ihmiset suhtautuvat häneen normaalisti ilman säälintuijotuksia, on paljon ja tärkeää. Hän onkin saavuttanut hyvän aseman peliyhteisössä, vaikka hänen "levelinsä" ei olekaan mainittava. (Ilmeisesti se on edelleen sama kuin silloin kun peli aloitetaan.) Tällä korostetaan sitä että hän on saanut asemansa puhtaallisesti sosiaalisista syistä, ei niinkään siksi että hänen pelihahmonsa olisi erityisen kova. Voidaan toki ajatella että hänenkin harjoittamansa toiminta on eskapistista, koska hän pelaamalla poistaa normaalielämässään olevat rajoitteet ja kykenee virtuaalisesti nollaamaan ne ja olemaan kuin muutkin. Kuitenkin jos tämä "argumentti ostetaan" hänen eskapisminsa on selvästi erilaista kuin Tsukasan, jonka eskapismi on sellaista, että se sitoo ja rajoittaa, kun taas Subarun eskapismi laajentaa kokemuspiiriä.
Toisin sanoen sarja esittää "The Worldin" peliluonne tuottaa irrallisuutta; Sen seurauksena hahmot ovat korostetusti yksin maailmaan heitettyjä; Heillä ei ole yhtä konkreettista yhteyttä edes sillä tasolla, jota normaalielämässä. Tämän tuottama seuraus on yksinäisyys, joka voi sitten toteutua monella tavalla. Vaikka pelimaailmassa on paljon pelaajia, ystävän saaminen ei ole mikään väistämättömyys.
1: Hahmot ovat pelissä, eivätkä he tiedä toisistaan kuin sen, mitä he kertovat. Esimerkiksi suurimmasta osasta hahmoista ei tiedetä edes heidän "oikeaa nimeään". On vain keksitty pseudonyymi, jonka valintaan voi ehkä olla jokin syy. Ja vaikka hahmo olisi kuinka "avoin" eikä mikään silti varmista että he puhuvat totta: Normaalielämässä kohdatessa iän valehtelu on sentään hieman eri suuruusluokissa, kuin internetissä. Mutta virtuaalisuus lisää tietysti ongelmaa. Kun kaikki mitä kaikista nähdään on heidän alter egonsa, ei voida sanoa auttaako henkilö koska auttaa, vai koska hän roolipelaa hahmoa, jonka luonteeseen kuuluu auttaa. Keksitty, fantasia, näytelty ja aito sekoittuvat tätä kautta ja on vaikeaa tietää mikä on mitäkin. Tämä epävarmuus eriyttää heitä.
2: Se voi eriyttää pelaajia normaalista elämästä, koska fantasia tunnetusti tarjoaa kuvitteellisen paikan, jossa lieventää maailmantuskaa. (Tosin jossain määrin sarja osoittaa että pako ei täysin onnistu: Kotielämän vaikeudet seuraavat mukana. Jos ei muuten, niin sitten niin käy kuin silloin kun Bearin sukulainen kirjaa peliin hahmon vain koska tarvitsee apua ja se on kätevä tapa lähestyä.)
Pakkomielle.
"How come I must know / Where obsession needs to go? / How come I must know / The direction of relieving?"
(Yuki Kajiura, "Obsession")
Toisaalta tässä sarjassa tärkeänä elementtinä on myös se, kuinka paljon pelissä roikkuminen on paitsi eskapismia, myös obsessiota. Eli kuinka pakkomielteisyys vaikuttaa pelaamiseen. Esimerkiksi sinänsä fiksu ja sivistynyt Ginkan -hahmon pelaaja roikkuu pelissä suurelta osin siksi että hänellä on romanttinen pakkomielle Subarusta. Tämä ei tee hänestä mitään suoranaista seksuaalista ahdistelijaa, koska hän on melkoisen pidättyväinen, mutta pakkomielle saa hänet kuitenkin tulemaan peliin. Samoin monien hahmojen kohdalla ihmetyttää hieman se, kuinka paljon voimavaroja he uhraavat siihen. (Toki tämä on minulle tuttua. En edes uskalla kokeilla "World of Warcraftia", koska jos se vaikka onkin "liian hyvä"...)
Yhteys.
"Open your heart / To eternal dimension / Open your heart / For love and affection / Open your heart / Your every emotion / Open your heart / For tears and rejection"
(Yuki Kajiura, "Open your Heart")
Toisin sanoen maailmassa on tiettyjä riskejä ja asioita joita voi pitää sen ongelmina. (Jotka ovat itse asiassa melko realistisia, ja koskevat paitsi onlineroolipelejä, joissa ne korostuvat, myös tietysti normaalia elämää.) Eräänlaiseksi ratkaisuksi tarjotaan sympatiakykyä ja vastuuntuntoa. Toisaalta sarja kehottaa myös luottamaan. (Tosin sarjan moraalikannanotot eivät ole kovin tiukkoja.) Bear ratkaisee monia ongelmia vain sen vuoksi, että hän on kenties jopa epäuskottavuuteen asti vastuuntuntoinen. Myös Mimirun sympaatiakyky, joka on sitä jopa jääräpäisyyteen asti, on tärkeässä roolissa. Merkittävää ei ole se, mitä aatteita ihmiset ajavat - tilanteita selviää suurelta osin sen vuoksi että eri henkilöillä on eri tavoitteet ja heillä on jopa sisäisesti ristiriitaisia jännitteitä, mutta he kuitenkin rakentavat yhdessä asiaa tästä huolimatta. Tulisi siis kyetä kasvamaan oman ideologisuutensa yläpuolelle ja kohdata toisenlainen ihminen. Arvomaailman identtisyys on vähemmän tärkeää, ja itse asiassa "avoimen mielen" eli erilaisten arvomaailmojen kuuntelun ja erittelyn ja suvaitsemisen sijasta "avoin sydän" on kenties lähempänä sarjan esittämää ihannetta. Ihmisten kanssa saa olla vahvastikin erimielinen. Tästä ei tarvitse edes pitää. Kunhan tämä edustaa sinulle yhä ihmistä.
Tarinankerronnan rakenne.
"Who can cross over such raving wind and water? / on the rolling boat we sit / shivering with coldness / come by an island, come by a hillock / it's just another place / we paddle on / down the raging sea. / But in one morning we'll see the sun / bright shining morning dew singing / they who will search will find the land / of evergreen"
(Yuki Kajiura, "To Nowhere")
.hack//Sign on hieman erikoinen animesarja. Sitä pidetään outona ja jopa hämmentävänä, mutta jos on nähnyt "Neon Genesis Evangelionin", jossa on takana muutamia samoja ihmisiä, näkee että hämmentäminen onkin tärkeä tarinankerrontaelementti. Sitä voidaan sanoa vaikka "mysteeriksi", joka tuo mielenkiintoa asioihin. Toisaalta sarjan heikkoudeksi voidaan laittaa sen monihaaraisuus. Moni asia selviää vasta kun osaa yhdistää tämän sarjan sen sivusarjoihin sekä peliin. Tarinan lopetusta on myös moitittu. Se kun ei "ratkaise asioita", asiat jäävät monin paikoin epäselviksi ja kesken. Kuitenkin tämä on kaksisyinen asia; Jos kaipaat tarinankerrontaa, jossa on tietty sanoma joka halutaan syöttää, ennustettava juoni, selkeä yksiraiteinen eteneminen ja selkeä alku ja loppupiste, niin silloin kyseessä ei ole sarja sinulle. Mutta toisaalta silloin myöskään "Cowboy Bepop" tai "Ghost in the Shell" ei ole sinua varten, eikä niiden laatua juurikaan moitita missään. .hack ei kuitenkaan lopu mihinkään tragediseen loppuun (hentaisarja) "Bible Blackin" tapaan. (Älkää kysykö, en kuitenkaan vastaa.) Eikä se jää täysin kaaoottisesti auki, vaan tarjoaa kuitenkin jonkinlaista tilanteen ratkaisua.
Sarja ei myöskään etene kovin nopeassa vauhdissa, esimerkiksi yksi jakso kulutetaan siihen kuinka Mimiru odottaa Tsukasaa "Dun Lorielagissa". Mutta jos katsoo tarkemmin, huomaa että tämäkin episodi on itse asiassa erittäin tärkeä. Se esittää tietyn aspektin pelaamisesta, ja nimenomaan "online -peleistä". Se näyttää myös sen, miten erilaisessa aikasysteemissä Tsukasa elää. Se ei sano miten pitäisi elää, tai edes roolipelata. Mutta se näyttää joitain tapoja, joista voi lainata. Jos sarja kuitenkin sanoo jotain, se tuomitsee tavan käsitellä ihmisiä ilman empatiaa ja sympatiaa, vain omien näkemysten kopioinnin ja omien tavoitteiden toteuttamisen välineinä. Toisen ihmisen olisi oltava itseisarvo ja subjekti, ei välinearvo ja objekti.
"If you are near to the dark / I will tell you about the sun / You are here, no escape / From my visions of the world / You will cry all alone / But it does not mean a thing to me."
(Yuki Kajiura, "Aura")
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)