Neljä valtamaailmankuvaa

Kadulla käveli persoona. Hän suistui tietyömaan kaivamaan syvään kuoppaan ja juuttui soraan. Hän yritti ponnistella irti. Siinä hän kykki, kuopan pohjalla, eikä muuta voinut.

Pian paikalle saapui Profeetta Muhammad. Hän kehotti onnettomuuteen joutunutta pitämään jatkossa silmänsä auki paremmin. Hän poistui paikalta kirjoittamaan muutamia käytänteitä, joissa tämänlainen toiminta määriteltiin epäonnistuneeksi islaminharjoittamiseksi. Näistä syntyi periaatteita joita islamissa noudatettiin siinäkin vaiheessa kun teknologian kehittymisen kautta tietyöt eivät ole samanlaisia.

Seuraavaksi paikalle tuli Buddhakin onnettomuuspaikalle. Hän näki miehen, istuutui kuopan reunalle. Hän kehotti kuopassa olevaa rauhoittumaan ja meditoimaan. Hän kehotti onnettomuuteen joutunutta kuolettamaan haluamisen, josta kärsimys johtui. Hän jäi pitkäksi aikaa kuopassaolevan seuraan meditoimaan. Välistä hän valaisi tunnelmaa aforismeilla joiden sisältö oli suunnileen se, että "Universumi kiertää omaa rataansa ja köyhien on oltava hiljaa". Tämä koettiin viisaaksi ja maailmaan tulikin monta ärsyttävää hymistelijää jotka eivät tehneet juuri mitään, mutta jotka kokivat tasapainottavansa universumia.

Viimeiseksi, tapansa mukaan muutaman tuhat vuotta myöhässä ollut, Jeesus Kristus saapui miehen luo. Hän nosti miehen yliluonnollisella ihmeellä kuopasta ja sitten hän sanoi miehelle: ”Seuraa minua!”. Tämä toimikin oikein hyvin. Hänen seuraajansa tekivät tästä itselleen dogman. He unohtivat kaivamisen ja aina löytäessään onnettomuuden uhrin, he eivät tehneet mitään aliluonnollista. Sen kuin vain sanoivat "Seuraa minua". Tämän he kokivat Jeesuksen seuraamiseksi.

Viimeiseksi paikalle saapui anonyymi liberaali sekulaarihumanisti joka oli oma Jumalansa ja profeettansa. Hän ympäröi tietyömaan aidoilla ja varoituskylteillä. Hän palkkasi ihmisiä hätistämään ja paapomaan ihmisiä niin että edes tyhmimmät eivät voineet pudota kuoppaan. Tästä syntyi paljon häiriötä. Mutta onneksi kaikki riitelivät koko ajan internetissä siitä, että kannattaako tämänlaisia aitaamiskäytänteitä jatkaa.

Ateismi ja kiitollisuusongelma

Hyvin usein kun ateismia käsitellään, nostetaan esiin teema jossa ateisteilla olisi jotain oleellisia metafyysisiä ongelmia hyvän kanssa. Ajatellaan että tämä johtaisi moraalittomuuteen tai katkeruuteen. Nämä metaeettiset ajatukset ovat yleisesti ottaen sellaisia että niiden taustaoletukset ovat melko maailmankuvallisia. En puutu tähän tässä blogauksessa.

Sen sijaan voidaan kysyä toisenlainen kysymys. Kysymys kiitollisuudesta. Tai toisaalta katkeruudesta. C. S. Lewis esimerkiksi esitti että luonnossa kulkeminen voi vain lähentää Jumalaa koska tässä yhteydessä ihminen kokee kiitollisuutta. Ja toisaalta Raamatussa esimerkiksi Jeremia kiroaa syntymänsä. (Jeremia 20:14-18). Voi olla vaikeaa syyttää muita syntymästään jos ei ole ketään jolle olla vihainen. Voi olla vaikeaa kiittää kokemuksista jos kiitokselle ei ole kohdetta.

Tässä kohden on hyvä miettiä mitä kiitollisuus tarkoittaa. Kiitollisuus on usein määritelty sitä kautta että siinä on monta ehtoa joiden täytyy toteutua samanaikaisesti. Kiitollisuus on (1) eksistentiaalinen reagointi joka on (2) reaktio johonkin itseen kohdistuvaan hyvään (3) joka koetaan ansaitsemattomaksi ja saajan kontrollin ulkopuoliseksi ja (4) joka on kohdistettu jotain henkilöä kohtaan.

Kenties tämä on hieman tiukasti määritelty

On toki totta että ihminen voi kokea toisenlaista kiitollisuutta vaikkapa luonnossa. Esimerkiksi Richard Dawkins on "Unweaving the Rainbow" -kirjassa kertonut siitä miten olemme onnekkaita siinä mielessä että toisinkin olisi voinut käydä. Evoluutioon liittyvä satunnaisuus johtaa suoraan siihen että on tuuria että olemme ylipäätään elossa. Tämä johtaa tunteeseen jossa on ensimmäiset kolme ehtoa mutta ei neljättä. ; Dawkinsin kanta onkin tavallaan se että hän kokee luonnossa hyviä tunteita. Ja että teisti lähinnä tulkitsee nämä tunteet kiitollisuutena jotakuta tiettyä tahoa kohtaan. Dawkins toisin sanoen viittaa siihen että kiitollisuudella ei eksistentiaalisella tasolla tarvitse olla kiitoksen kohdetta. Tai jos on niin intentioton sattuma kelpaa ilmiönä. Ihminen voi olla kiitollinen lottovoitosta ilman että tämän lottovoiton takana olisi joku Jumala joka sanotaan nyt vaikka vastasi lottovoittoa pyytävään rukoukseen.

Voidaan nähdä että kun kiitollisuus määritellään moniehtoisesti, siitä tulee jotain joka kenties määrittelee ulos jotain oleellista. Ja kenties ne koetut tunteet eivät muutu oleellisesti jos niistä hylätäänkin joitain taustaoletuksia. Näin ollen määritelmän taustaoletukset eivät ole eksistentiaalisesti kovin vakuuttavia. Ellei sitten sitoudu valmiiksi teistiseen viitekehykseen.

Tätä rajoittuneisuutta alleviivaa kenties sekin että karmaan luottavat uskonnot eivät oikeastaan voi olla aidosti kiitollisia koska heidän maailmankuvansa on läpitunkevan kompensatorinen. Harva lähtisi argumentoimaan että buddhalainen ei voisi olla kiitollinen. Ja jos lähtisi, olisi ensimmäisenä reaktiona se että jos annettu kiitollisuuden määritelmä johtaa tämänlaisiin tuloksiin niin kenties kiitollisuus on jotenkin oleellisesti väärin määritelty. Ateismin kohdalla tilanne on toki toinen. Argumentaation selventäminen kun usein lähinnä paljastaa asenteellisuuksia ja koherentisoi asenteisiin sidottuja maailmankuvia sen sijaan että johtaisi johonkin absoluuttisesti oikeaan määritelmään ja opettaisi meille jotain oleellista maailmasta ja siitä miten asiat siinä ovat tai eivät ole.

Itse näen tässä vielä jotain lisää.

Joku voi nähdä että ateisti voi olla täysin kiitollinen vain toisilta ihmisiltä (tai tietoisilta eläimiltä) saamaansa hyvään. Ja että ateistin suru on olla Sartrelaisittain maailmaan heitettynä niin että hän ei voi olla kiitollinen omasta olemassaolostaan. (Ja jos on katkerampi tyyppi niin syyttää ketään olemassaolostaan.) Tässä on kuitenkin ongelma ; Lisä on itse asiassa löydettävissä jo em. Jeremialta. Hänhän sanoo ; "Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, vailla siunausta päivä, jona äitini minut synnytti! Kirottu se mies, joka toi isälleni ilosanoman ja onnitteli häntä: "Sinulle on syntynyt poika!"" Syntymään liittyy moniakin ihmisiä. Itse asiassa kun mietitään niin ihmisiä syntyy panemalla. Ja panemisessa on yleensä vähintään kaksi tietoista intentionaalista olentoa joiden panokseen voi olla kiitollinen tai katkera. Ja jos syntymä tapahtuu epäluonnollisesti hedelmöityksellä, mukana on vielä useampia älyllisiä toimintoja joihin tätä asennetta voi sitten kohdentaa.

Good Mourning

Olen katsonut HBO:n "Six Feet Under" -sarjaa. Se on sisäisesti toteutukseltaan hyvin konsistentti, paikoitellen hyvä, joskin vaihtelevanlaatuinen, sarja. Tähän liittyen olemme keskustelleet hautaamisasioista kotona. Olen toki itse miettinyt ruumiiden käsittelyä, myös oman ruumiini käsittelyä, paljonkin.

Tällä kertaa kiinnostavampaa olikin se, että puolisollanikin oli kannanottoja siihen miten hänen ruumistaan tulee käsitellä kuoleman jälkeen. Näkemys on kiinnostava, sillä meistä kahdesta hän on se ns. "hengellisempi". Hän toivoi kremaatiota. Mikä oli minulle yllätys. Toisaalta hän toivoi rituaalittomia hautajaisia. Mikä oli minulle vielä suurempi yllätys.

Koska maailmassa on joskus synkronisiteettisia piirteitä, "Takkiraudassa" käsiteltiin täsmälleen tätä samaa aihetta, rituaalitonta krematoimista. Itsenäisesti ja tiettävästi vailla suoraa syy-yhteyttä puolisoni kommenttiin. Takkiraudassa se tosin liitettiin ennen kaikkea
* Ateistiseksi, kenties jopa ikonoklastiseksi. "ateistit ovat aina tykänneet tuhkauksesta - se on heidän tapansa osoittaa, etteivät usko sen enempää tuonpuoleiseen kuin ylösnousemukseenkaan." ... "Loogista olisi olettaa, etteivät ateistit tarvitsisi hautajaisiakaan, vaan heidän ruumiinsa voitaisiin hävittää muun tartuntavaarallisen kudosjätteen tavoin jo sairaalassa."
* Kunnioituksettomana, jonain jossa käsitellään kuin jätettä. "Tänä päivänä siitä on tullut totta. Ruotsissa todellakin jo liki kymmenesosa ruotsalaisista valitsee, että heitä tulee kuoltuaan käsitellä kuten jätettä." ... "Mutta paljon on vettä virrannut Kemijoessa, ja länsimaisen yhteiskunnan rapautuminen ja mädäntyminen sisältä on edennyt pitkälle. Se, että liki 10% ruotsalaisista valitsee maallista tomumajaansa käsiteltävän kuten jätettä, merkitsee perheiden ja sukujen hajoamista ja sitä, että yhteiskunta atomisoituu ihmisyksilöiksi, joilla ei ole sen enempää sukujuuria kuin suvun jälkeläisiäkään, jotka piittaisivat asiasta."

Tässä mielessä kontrasti oli mielessäni aika vahva. Minullakin on ollut jonkinlainen mielikuva kremaatiosta jotenkin erityisen "vahvana" hautaamisen muotona. Olen melko varma että puolisoni ei halua itselleen "kunnioituksettomia hautajaisia", joten tietenkin halusin saada hieman "lisätietoa asiasta".

Tähän liittyen esiin nousi:
* Pragmaattis-pihiyksellinen puoli. Eli kremaation hinta. Hautajaisiin pitää ostaa arkkuja ja muita. Nämä kaikki maksavat. Tämä voi johtaa toki ikävään tilanteeseen jossa raha voitaisiin asettaa kunnioituksen yli.
* Ekologinen puoli. Tuhka maatuu ja ei rasita yhtä paljoa luontoa. (Ainakaan mielikuvallisesti.) Tämä voidaan nähdä esteettisenä ja eettisenä. Ainesten palauttamisena luonnon kiertoon.
* Henkilöpalvonnallinen puoli. Hautakivet ovat tosiasiassa ihmisten itsekorostusta. Kivellä ikuistetaan ihmisen tomumajan säilytyspaikkaa.
* Itse asiassa ruumiinpalvonta on muutenkin omituista, koska uskonnoissa henki on usein tärkeämpi kuin ruumis. Hengen meno tuonpuoleisessa ei riipu siitä mitä ruumiille tehdään. (Tämä on tietysti helpotus niille jotka surmataan ja joiden ruumiin murhaaja kätkee vaikka kaatopaikalle tai dumppaa ojaan.)
* Suvunpalvonta ja kummitukset voidaan liittää "taikauskoisiin ajatuksiin", ne eivät tosiasiassa ole "uskontoa" vaan viittaavat hyvin totuttuihin perinteisiin.
* Hänen suvussaan on joitakuita ateisteja - ja lisäksi minä. Hänestä olisi kiusallista aikaansaada kiusallisia osallistuttavia tilanteita hautajaisissa. Hän kun ei pidä tuputtamisesta tämänpuoleisessakaan elämässä.

Tämä nostikin esiin hyvin mielenkiintoisia seikkoja joita en ole hirveästi itsekään miettinyt.

Ensimmäinen, kenties rajuin tiedostus, oli että jos katsotaan vaikkapa kristinuskoa, niin tosiasiassa kaste on siinä merkityksellinen, mutta hautajaiset eivät. Ihminen pelastuu uskossaolemisella, eikä sillä mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. "Raamatussa" ei kerrota miten kummitukset vainoavat ympäristöjä jos heitä ei ole haudattu kristillisesti.

Tästä voidaankin itse asiassa nähdä että kummitusperinteet ja hautajaiset ovat jossain määrin "ei-teologisia juhlia". Ne eivät liity pelastukseen tai pelastumiseen. Ruumis ei monissa uskonnoissa edes ole tärkeä. Sielu on primaari ja ruumis on vain sielun väliaikainen koti. Kristillisessä perinteessä Intelligent Design -ajatukset hyväksytään vain ehdoin. Ihmisiä ei suostuta näkemään koneina, vaan ajatellaan että ihmisten ruumis on Jumalan mestarillisesti tehty kone jossa sielu asuu. Hengen ja ruumiin dualismi onkin kenties vahvin erote "naturalistien" ja "spiritualistien" välillä. Vainajienpalvonta ja kummitususkomukset voidaankin nähdä pakanallisina harhaoppisina jäänteinä.

Ja tätä kautta kysymys meneekin siihen että puhtaasti teologisesti ei ole hirveästi merkitystä miten haudataan. Miksi kristityt edes tarvitsevat hautajaisia? Hautajaisilla ei ole selkeää teologista funktiota. Rituaali ei muuta kuolleen kohtaloa.

Tässä mielessä uskonnon ja hautajaisten yhdistäminen onkin hieman sama kuin yhdistäisi syömisen ja uskonnon. Se, että monissa - luultavasti valtaosassa - uskonnoista on joitain syömiseen liittyviä tabuja ei voida johtaa sitä että syöminen olisi jotenkin uskonnollista. Itse asiassa voidaan nähdä että ihmiset voivat syödä ilman uskontoja ja heillä voi olla uskontoja joissa ei ole ruokavaliorajoituksia ilman että se lakkaa olemasta uskonto.

Buddhalaisuudessa hautaamistavalla saattaa olla merkitystä ja itämaisissa uskonnoissa suvun osa uskonnossa on keskeisempi kuin kristinopissa joka taas on äärimmäisen individualistinen uskonto. Kristinopissa ryhmäkuria tarvitaan yksilöiden hallitsemiseen ja yksilöt suostuvat tähän hedonistis-individualistisin syin. Kristitty voi vastata vain omasta pelastuksestaan ja omasta uskostaan. Jeesus sanoo ("Luuk 14:26") tähän teemaan liittyen, että "Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni."

Kognitiivisen uskontotieteen perusteella ylläoleva on kuitenkin "teologisesti korrekti" taso.

Ylläoleva argumentti ei ole mielestäni kovin vahva. Ihan sen vuoksi että tosiasiassa uskonto ja uskonnollisuus ja uskonnolliset rituaalit eivät yleensä ottaen noudata "teologisesti korrektia" oppia kovinkaan tarkasti. Yleensä perinnetavat ja kognitiiviset skeemojen sotkeutumiset vaikuttavat enemmän.

Ja tätä kautta onkin hyvä huomata että hautajaisrituaalejen tärkeyteen suhtaudutaan uskonnoissa hyvin vahvasti. Jopa niin vahvasti että kokonaisuus näyttää "Takkiraudan" linkkaamani kommenttipalstan ad hoc -viidakkoa. Jossa puolustetaan tekstissä olevaa teesiä "Hautajaiset, uskonnottomatkin sellaiset, ovat aina uskonnollinen rituaali, vaikka vainaja olisi ollut kuinka ateisti tahansa. Jopa neandertalilaiset hautasivat vainajansa." Opitaan, että "Koska tietämyksemme mukaan aina hautaaminen liittyy johonkin uskontoon, niin oli myöskin neandertalilaistenkin tapauksessa. Emme vain tunne muuten kuin hautaamisen osalta heidän uskontoaan". Ja jos kerrotaan, että "Ateistit haluavat haudata vainajiaan, koska haluavat muistaa heidät." väite on "Tämä on uskonnollista ajattelua - he sittenkin kuvittelevat elämän jatkuvan jossain muodossa kuoleman jälkeen eikä annihiloituvan." Tällä tavalla asioita ei perustella. Kokonaisuus ei selvästi ole falsifioitavissa. Jos jostain löytyy ei-uskonnollinen hautaus tämä vain todistaa että uskonnollisuutta oli sittenkin. Asiat enemmänkin määritellään maailmankuvallisin statementein. Tämä on asenteellista ja näppärää. Mutta sitä on vaikeaa nähdä loogisena tai argumentatiivisena sanan minkään vakiintuneen tieteenfilosofisen tai loogisen menetelmän mukaan. Lausumat ovat kehäisiä toisiaan koherentisoivia väitelauseita, eivätkä johtopäätöksiä. Tämänainen ad hoc -rakenne on toki mielenkiintoinen huomattava. (Tosin sen huomaaminen ei vaadi kuin tieteenfilosofian aivan ensimmäisen peruskurssin parin ensimmäisen tunnin tasosia taitoja. Joten niitä voidaan pitää huolimattomuusvirheinä tai huonoa ajattelua edustavina mokina. Niitä ei voi pitää "mielenkiintoisina virheinä", jollaisia vaikkapa Wittgenstein teki.)

Kokonaisuus onkin tätä kautta ymmärrettävä. Ja tämä selittää myös pejoratiivisen kielen. Kun syytöksissä puhutaan siitä että "Hautajaiset ovat aina uskonnollinen rituaali. Riippumatta vainajan vakaumuksesta. Koska jos ne eivät olisi, vainajia käsiteltäisiin kuten mitä tahansa biojätettä." unohtuu helposti se, että vertaukset ovat induktioita. Eivätkä mitä tahansa induktioita, vaan analogioita, jotka taas ovat epämääräisempiä kuin monet muut induktiot. Eivätkä ne ole edes mitä tahansa analogioita, ne ovat vertauksia. Ja vertauksiin tulee usein symbolisia ja/tai sanavalintoihin liittyviä konnotaatioiden mukana salakuljetettuja asenteita, jolloin ne ovat vielä vähemmän argumentatiivisia ja entistä enemmän sentimentaalis-vetoavia.

Mikä tarkoittaa sitä, että kognitiivisen uskontotieteen kannalta hautaamistilanne on enemmän tunteiden kuin älyllisen teologian mellastuskenttää. Siksi voi kenties olla turhaa muistuttaa että tosiasiassa ihmisen ruumiin käsittely on jotain joka on tehtävä. Ja jostain syystä ihmisen ruumis koostuu aineista. Ja aineiden käsittelyyn ja hävittämiseen liittyvät menetelmät toimivat aina myös jonkinlaisessa jätteenkäsittelyssä;
1: Roskia aivan oikeasti haudataan maahan. Näin ollen joku voi nähdä analogisuutta maahan laittamisen kanssa.
2: Tiibetinbuddhalainen "taivashautajainen" (བྱ་གཏོར) hoidetaan siten että ruumiit jätetään korppikotkien syötäväksi. Henkenä on juuri se, että Vajrayanabuddhalaisuudessa ruumis on vain väliaikainen säilytysastia. Eikä sen jatkosäilytyksellä ole mitään väliä.
3: Roskia poltetaan. Krematointi.
...

Samoin on tietysti turhaa korostaa että toisaalta ateismia korostetaan ei-uskontona. Jonain jota kuvaa kulttuurin rappio, sisällyksettömyys ja vastaava. Ja toisaalta sama teksti korostaa, että ateismi on uskonto koska Jumalan olemassaolemattomuutta "ei voi todistaa". Se siis on uskonto että ei ole uskonto saman viestin mukaan. Tämäkin on kognitiivisen uskontotieteen valossa ymmärrettävää : Teologinen korrektius ja sen kanssa ristiriitainen käytäntö eivät kohtaa miettimistä koska ne koetaan yhdeksi ja samaksi ja jos niiden välillä on jännite, kuilu assimiloidaan piiloon. Kognitiivinen dissonanssi peitetään erilaisin ad hoc -lisäselityksin.
1: Tai kuten minä asian sanon "lisäämällä keitokseen postmodernia tauhkaa". Nykyään monia kiinnostaa konservatiivi-liberaali -jako enemmän kuin perustelumekaniikka joten moni konservatiivi ajattelee että perustaltaan metodia koskevat postmodernismin ongelmat voivat koskea vain liberaaleja. Vaikka samanaikaisesti uuskonservativismi on äärimmäisen postmodernisoitunutta, poliittista korrektiutta vastustava nietzscheläistynyt taho. Jossa samanaikaisesti voidaan tuottaa, hyväksyä ja jopa ihailla poliittisesti epäkorrekteja Hännikäisen "Olen pannut tyttäriänne perseeseen. minulle mikään ei ole pyhää!" -heittoja kun samalla toisaalla korostetaan että uskonto liimaa ja tarvitaan tiettyjä loukkaamattomia arvoja vaikka hautauksen kohdalla. Postmodernismikertoimet voikin arvioida katsomalla ad hoc -perusteluiden runsautta.

Tämän kaiken vuoksi ymmärtäminen oman uskonnon ulkopuolella on vaikeaa. Sillä teologisesti epäkorrektit loikat ohitetaan ja asia peitetään sillä että sanotaan että "on loogista" ja "ei ole loogista" että ateistit tekevät mitäkin. (Jossa usein ytimessä on että "on loogista että ateisti tekee jotain loukkaavaa" perustuu siihen että teko ei ole ristiriidassa ateismin määritelmän kanssa. Ja "ei ole loogista että ateisti tekisi jotain joka on eettistä" perustuu siihen että ateisti voi tehdä toisinkin. Perustelurakenteen muutos on aika kiinnostava koska tässä tekoja ei "punnita samoilla punnuksilla". Joka taas vihjaa että käytössä on ollut jotain aivan muuta kuin looginen kalkyyli. Joten "logiikasta puhuminen" tässä yhteydessä on omituista.)

Miten tätä sitten modifioidaan ateismiin?

Näkisin että jo aivan "filosofisesti korrektilla tasolla" ateismissa on tilaa hautajaisille. Uskovaiset ovat voineet olla niin skeemautuneita että heille se jos teko on "kunnioittava" niin se on rituaali. Ja jos jossain on "hautaamista" se on heti "uskonnollista". Mutta nämä skeemat tuskin siirtyvät sellaisenaan uskovaisilta ateisteille. Nämä kertovatkin enemmän siitä miten uskovaiset lokeroivat ja määrittelevät asioita kuin sitä mitä ateistit tai muut ihmiset todella voivat tehdä ollakseen "loogisia". (Joudun käyttämään termiä tirskuen ja heittomerkeissä. Jos perustelurakenteissa on em. kaksoisstandardi, voidaan kaikki vakavahenkinen kunnioitus lausuntoa vastaan unohtaa. Sellaisen keksijä ansaitsee vain häpeää ja pilkkaa.)

Esimerkiksi avoimella arkulla tehty hautaaminen voi olla empiirinen todiste että tuo kyseinen ihminen on kuollut eikä vaikka vain väitä olevansa kuollut. (~Empiirinen varmistus väitelauseelle. Aivan varmasti yhteensopiva skientismi-ateismin kanssa.) Ja toisaalta ateistit myöntävät että kuollut on ollut olemassa ja että heillä on heihin liittyviä muistoja. Ateistit uskovat yleisesti myös tunteiden olemassaoloon. Voidaan jopa sanoa että vain ateisti joutuu todella käsittelemään aidon ja täyden luopumisen sanan täydessä mielessä. Jos uskonto tuo lohtua ja rituaali tuo lohtua ja teologia kertoo että kuollut kenties tavataan uudestaan tuonpuoleisessa tai seuraavassa elämässä, niin kenties tämä vihjaa siihen että ateisti jos joku niitä hautajaisia tarvitsee.

Mutta koska kysymys ei ole filosofiasta vaan tunteista, on syytä kenties katsoa asiaa niiden kautta. Selvää on, että kunnioitus ei ole sama kuin rituaalin läsnäolo. Jos "Mutta tuo ruumiiden polttaminen ja tuhkan dumppaaminen ties minne on nykyajan dekadenssia ja anakykloosin oklokratiaa leimaava vaihe." päätellään siitä että "noin 9% tukholmalaisista valitsee seremoniattomat hautajaiset. Suomeksi tämä tarkoittaa, että raato uuniin ja klonk. Tuhkat kipataan sitten minne kipataan." tehdään kaksi non sequituria, jotka pitävät takanaan ns. kategoriavirheitä. (1) Seremoniaton hautajainen ei ole välttämättä aina sama kuin polttohautaus (2) lainsäädäntö rajoittaa yleensä hyvin paljon tuhkien ja ruumiin käyttöä. Rituaaliton hautaaminen ei tarkoita vessasta vetämistä. Vaan sitä että yhteisrukoukset Jumalan nimeen puuttuvat.

Ainakin minä ajattelin haudata puolisoni em. mainitun toiveen mukaisesti mutta kunnioittaen. Onkin oikeastaan irvokasta että hänen valintaansa pidetään jotenkin anti-henkisenä ja hänen eettisesti itselleen perustelemat ratkaisumallit olisivat jotenkin erityisen banaaleja ja ateistisia. Väite olisi huvittavan absurdi jos se ei olisi niin herjaava ja asenteellinen.

Tämä on tullut vastaan ateistien palstoilla viime aikoina. "Takkirauta" puhuu ties mistä. Ulkopuolisina hän selittää mitä ateistit itse haluavat. Ateistien juttuja itse lukiessani olen huomannut että niissä on pari toistuvaa teemaa;
1: Ruumiin testamenttaaminen tieteelle nähdään tärkeänä. Tämä on kiinnostavaa koska perinteisesti uskonnoissa tätä on nähty pahana. Vaikka lääketieteen kehittymisellä ja lääkärien harjoitustason nostamisella on yhteiskuntaa parantava ja suojeleva vaikutus. Etenkin uusateistit ovat skientistejä, joten heistä on luontevaa nähdä oma ruumiinsa välineenä tieteen kehittämisen auttamisena. He uskovat että heidän omilla teoillaan on syy-seurausvaikutuksia jotka ovat todellisia. He voivat myös uskoa että nämä vaikutukset eivät lakkaa olemasta maailmassa sinä nanosekuntina kun he kuolevat. (Heidän blogitekstinsä voivat olla luettavissa kymmenen vuotta kuolemansa jälkeenkin esimerkiksi.)
2: Elinluovutukseen tunnutaan panostavan. Tämäkin on kiinnostavaa koska vaikka juuri mikään uskonto ei korosta ruumiin primaarisyyttä, niin moni kokee uskonnollisin syin ahdistavana että heidän ruumiinsa on "vain jotain varaosia". Joten kenties tässäkin vanhojen vaatimusten ohittaminen ei ajakaan puhtaasti ja vain "yhteiskunnan tuhoa kohti" vaan sen antiteesiä.

Toki omissa reagointitavoissani on usein makaabereja karnivalistista henkeä. Ja tämä johtuu siitä että näen kuolleen ruumiini materiaaliksi johon kohdistaa syy-seuraussuhteita nykyelämässä. (Sosiaalinen sopimus joka tehdään sosiaalisen eläimen toiminnassa on korrelaatti teosta seuraukseen. Uskon esimerkiksi "puheen" olemassaoloon. Eikä tämä tee minusta uskovaista.) Näin ollen kuollut ruumiini on minulle jossain määrin "taideprojektimateriaalia" jota tuottaa silloin kun itse olen elossa. Tämä taas pätee riippumatta siitä onko Jumala olemassa tai ei. Jos Jumala on, ruumiini tuskin on silloin relevantti. Sellaisen saa vaikka uuden, muovaamalla ainetta. Jos Jumalaa ei ole. Niin hittojako siinä. Silloin minun päässäni ainut etiikka on se mikä minulla itselläni on. Ja vain minä itse pystyn arvioimaan ovatko tekojeni odotettavissa olevat seuraukset liian raskaita itselleni kantaa. (Ja jos olen elossa niin kenties ne odottamattomat toteutuneetkin seuraukset.)

PS.

Itse näen jopa niin että oma suhtautumiseni voi olla jokseenkin epäkunnioittavaa. Mutta sen alennuksen kohteena on korkeintaan minä itse. (Tosin lähinnä muut ihmiset joutuvat tämän myötähäpeän kokemaan, koska olen itse ns. kuollut. Ja tietoisuuteni ja maanpäällisistä pikkuasioista välittämiseni ovat vähintään kyseenalaiset.) Mutta jos todellista kuolleen kunnioittamattomuutta joutuu hakemaan, sitä joutuu hakemaan uskovaisten tavasta kohdella ateisteja. "Ikävä kyllä jopa ateisteillakin on omaisia ja ystäviä, ja he puolestaan tykkäävät hautajaisista ja usein jopa ateisteillekin järjestetään hautajaiset, yleensä kristillisin menoin. Omaisilla kun on tapana viis veisata vainajan tahdosta. Äippä kertoi, että silloin kun ruukinmatruuna oli hylännyt vanhan uskontonsa ja oli ateisti, jos hän olisi kuollut tuolloin, he olisivat järjestäneet ruukinmatruunalle hautajaiset uskonnollisin menoin. He eivät olisi välittäneet tippaakaan tyttärensä uskonnottomasta vakaumuksesta. Kas kun on se suku. Ruukinmatruuna kun kuuluu sekä isukin että äipän sukuun, ja suku välittää asiasta." Jos he kohtelevat omaisiaan näin, niin miten he kohtelevatkaan vihollisiaan? Miten voidaan kunnioittaa kuollutta jos hänen vakaumuksilleen ja mielipiteilleen ei anneta mitään arvoa? Kysymys on luultavasti sama kuin "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -lauseessa. Erotetaan ihmisen kunnioitus kaikesta siitä mitä mieltä hän on, mitä hän tekee ja mihin hän liittyy ja mitä hän haluaa ajaa. Se, mitä ihmisestä josta on poistettu kaikki tämä, on se mitä kunnioitetaan. Ja tämä on sitten valitettavasti jotain pinnallista. En pidä tämänlaista muuna kuin relevantin ihmisyyden vähättelynä.

Muuten minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kristityille jotka hautaavat ateistisia omaisiaan näiden toiveiden vastaisesti kuin tarjota Aksel Sandemose -sitaattia. "Se tekee heille vain hyvää, sanoi Piru kun vapahdetut kirkuivat lapsiensa perään." Se ei tarjoa heille lohtua, kuten ei pidäkään. Tahdonkin tässä vain muistuttaa siitä, että jos asioita todella pitää katsoa yhteiskunnallisesti niin vaiheesta toiseen siirtymiseen on yleensä jokin syy. Kun asiaa katsoo prosessina eikä "yhden oikean ideologian tarinana" niin arvojen romahtamiseen on yleensä jokin syy. Se, että ideologia saa valta-aseman nostavat sen huonot piirteet näkyviin. Ja kun yhteiskunta on vahvasti yhden kulttuurin alla, niin tämän kulttuurin ongelmat kattavat tuon yhteiskunnan laajasti ja kenties siten että näitä ongelmia ei edes voi paeta koska ne ovat kaikkialla. Kristittyjen kohdalla tämä johtuu yleensä siitä miten he kohtelevat omaa sisäpiiriään ja muita ihmisiä. Monesti tässä syyllisyys sysätään niille jotka taistelvat ongelmia vastaan. Mutta tosiasiassa joku voisi heitellä "onelinereitä". Pelottaako "anakykloosin oklokratia"? Ei hätää. "Te teette sen itse!"

Todellinen karma

Kuulin buddhalaisessa kulttuurissa elävistä kuuroista. Heihin suhtaudutaan vältellen, koska kuurous nähdään usein karman rangaistuksena edellisistä elämistä. Tiettävästi tämä asenne on hindulaisuudessa vielä vahvempi kuin buddhalaisuudessa. (Sen sijaan kristinuskossa tähän on nähty vain vähän yhteyksiä. Ja juutalaisuudessa hieman kristinuskoa enemmän. Mutta vähemmän kuin buddhalaisuudessa.) Itse asiassa karman julmuus onkin siinä että kuurous voidaan nähdä reiluksi.

Toisaalta jos minä olisin säätämässä karmaa, tekisin hyvin tietynlaisen karman. Kuuroiksi ihmisiksi rangaistaisiin esimerkiksi sellaiset ihmiset jotka ovat edellisessä elämässään olleet pahoja sillä tavalla että ovat hyljeksineet kuuroja sen vuoksi että nämä ovat kuitenkin ansainneet rangaistuksensa. Siinähän saisivat, kaikki!

---

Mutta minkäs tekisi, ihmisten kanssa. Kuuroille korvillehan se menisi kaikki oppi.

Nykyhetkestä poikkeaminen

"Aikaa ei ole. Eiliseen voi vaikuttaa tänään. Siksi kannattaa lähettää hyviä ajatuksia eiliseen."
(CMX:n kysymyspalsta)

Ihmiset käsittelevät tulevaisuutta ja menneisyyttä. Moni kuitenkin näkee että ainut mitä todella todella on, on nykyhetki. Tämä on voitu nähdä äärettömän lyhyenä hetkenä. Nykyään moni käsittelee tätä hetkeä lyhimpänä ajan yksikkönä, Plancin aikana. Me käsittelemme menneisyyttä niin automaattisesti että jopa kreationistit joiden mielestä tiede ei voi tutkia menneisyyttä ja ainut tapa jolla menneisyyttä voidaan käsitellä oli "olitko siellä", niin jopa heille on ilmiselviä tosiasioita kuten Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus jotka ovat heille "historiallisia tosiasioita".

Kuitenkin on mielenkiintoista miettiä miksi ylipäätään ajattelemme että on jokin "menneisyys". Olemassaolevaan menneisyyteen uskova (eternalism) kohtaa helpon vasta-argumentin. Jos menneisyys on todella olemassaoleva, niin "missä" se on. Eikö voisi olla vain niin että maailma muuttuu ja nykyhetki muuttuu ja menneisyys vain pyyhkiytyy pois. Ja sen vuoksi näkisimme vain merkkejä menneisyydestä ja ennusteita tulevaisuudesta. Ne ovat jättäneet jälkiä koska nykyhetki ei muutu miten tahansa, vaan sen pohjalta mitä siinä on. Ja siksi meillä olisi todisteita siitä mitä on joskus ollut, ja voisimme ennustaa mitä kenties on tulevaisuudessa. Mutta nämä estimaatit eivät teknisesti ottaen ole olemassa. Ja näin oltaisiin ihmisiä jotka uskovat että vain nykyhetki on olemassa (presentism), eli jos otetaan olemassaolevien asioiden lista saadaan vain tällä hetkellä olevia asioita.

Onkin intuitiivisesti melko vahvaa sanoa että eternalismin haasteena on se, että emme koskaan näe kahta aikaa samanaikaisesti. Ja kun meillä on tulevaisuus ja menneisyys jotka ovat sinällään näkymättömiä niin miten tämä eroaisi siitä että sanoisi että menneisyys ja tulevaisuus eivät itse asiassa ole olemassa. Universumissa on vain rajallinen määrä ainetta ja energiaa jolla on järjestys ja joka uudelleenjärjestyy tietyin periaattein eikä menneisyys sinällään tallennu mihinkään muualle kuin siihen samaan universumiin joka muuttuu. Tieto menneisyydestä ja tulevaisuudesta tähän liittyen olisi korkeintaan samanlaista tietoa mitä Laplacen demonilla joka tietää kaikkien osasten paikat ja liiketilat ja pystyisi tätä kautta tietämään miten ne ovat tulevaisuudessa ja menneisyydessä.

Toki jo tässä tulee vastaan kieli. Vaikka intuitiot ovatkin helposti presentismiä tukevia, niin arkikieli itse asiassa vääntää helposti vastaan. Presentismin käsittely on hyvin vaikeaa tavallisella kielellä. Sillä jos katsotaan "on tulevaisuudessa" ja "on menneisyydessä" otetaan kantaa sekä olemassaoloon että siihen että olisi jokin paikka, tulevaisuus ja menneisyys, jossa nämä asiat olisivat. Kieli on niin eternalistista että presentistejä helposti moititaan tästä, että hekin oikasti uskosivat eternalismiin. Tämä ei teknisesti ole eternalismin vika. Kysymys on enemmänkin kulttuurista.

Mutta tuo kielikömmähdys pitää kuitenkin mielenkiintoisen yksityiskohdan. Nimittäin olemassaolon ja totuuden. Jos nimittäin uskomme kaksi asiaa että (a) tulevaisuudesta ja menneisyydestä voidaan sanoa tosia uskomuksia ja (b) ainoastaan olemassaolevat asiat ovat tosia, emme voi olla presentistejä. Näin ollen presentistin on pakko hylätä menneisyyttä koskevat näkemykset harhana. Tai sitten hänen on uskottava että tosi ei liity olemassaoloon.

Näistä ratkaisuista "menneisyysdenialismi" on jossain määrin helpompi ja halvempi tapa. Eikä ihme että sen tyylisiä ratkasuja voi löytää buddhalaissävytteisestä mukamystisistä piireistä. Siihen sidottuja teepussilauseita on viehättävää generoida, se on helppoa ja sillä saa syvällisen ajattelijan maineen. Se, että kykenee käsittelemään sellaisia asioita että Napoleon on tosi konsepti toisin kuin yksisarvinen on sen sijaan vaikeampaa. Se vaatii jo työtä. Sillä totuuden ja olemassaolon yhteys on usein oletettu. Se ei kuitenkaan teknisesti ottaen ole empiristin silmissä välttämättä näin. Meillä on tällä hetkellä epäsuoria evidenssejä konkreettisesta Napoleonista aivan eri tavalla kuin yksisarvisista. Napoleon vaikuttaa nykyhetkessä, kuolemansa jälkeen sellaisella "ei-tietoisella tavalla", aivan kuten miljoona vuotta sitten paistanut aurinko voi presentistille jättää jälkiä kallioon ilman että tämä olisi ristiriidassa presentismin kanssa.

Kuitenkin käytännössä presentistillä on hyvin suuria ongelmia. Simon Saundersin hengentuotos suhteellisuusteorian ja presentismin yhteensopimattomuudesta on kiinnostava. Sillä suhteellisuusteorian mukaan sellaiset asiat kuin "samanaikaisuus" riippuvat siitä mistä referenssistä niitä katsotaan. Tähän liittyy klassinen ns. Ladder paradox, jossa autotallin kokoinen tikapuu samanaikaisesti joko mahtuu tai ei mahdu autotalliin sen vuoksi että nopeaan liikkeeseen suhteellisuusteorian mukaan liittyy pituuden muutos. Tämä on mahdollista sen vuoksi että yhdessä ajan referenssissä autotallin ovet menevät kiinni samanaikaisesti ja toisessa perättäin. Tapahtuma on sama, se miten se havaitaan on jotain aivan muuta.

Käytännössä tämä vaatii sen tiedostamisen, että presentisti ei itse asiassa voi uskoa että hänen havaitsemansa asiat ovat olemassa. Hän havaitsee menneisyyttä ja interaktioita. Näemme vain menneisyyttä joka ei enää ole. Fotoneilla jotka kulkevat matkaa interaktioviat viiveellä. Näemme vain näitä epäsuoria vaikutuksia. Fotonit ovat, kohde joka on ne heijastanut on lakannut olemasta. Koska mielemme tulkitsee havaittavia kohteita kokemusmaailmamme näkeminen on siksi jotain joka on ollut. Ja peräti on ollut eri aikoina. Sillä fotoneilla menee kauemman aikaa eri paikoista tulemiseen. Ja informaatio mieleemme ei voi kulkea tätä viivettä nopeammin. Kauas katsoja katsoo kauemmas menneisyyteen, jota ei teknisesti enää ole.

Sen vuoksi:
1: Jos on nykyaikana presentisti joutuu käytännössä olemaan jonkinlainen buddhalainen jolle havainnot ja ajatuskonseptit ovat vain jonkinlainen mielessä oleva harha. Presentisti joutuu nykyään katkaisemaan havaitsemisen ja olemisen ja totuuden välisen länsimaisessa kulttuurissa vahvana pidetyn "kolmiyhteisyyden". (Olipa sitten ateisti-empiristi tai warrantia kannattava teisti-skientisti, molemmat olettavat havaintojen ja olemassaolevan ja totuuden liittyvän yhteen.) Tämä ei suju kovin näppärästi länsimaiseen ajatteluun. Itse asiassa länsimaisessa viitekehyksessä on huomattavasti helpompaa yksinkertaisesti hylätä presentismi, koska se vaatisi niin syviä muutoksia ajattelutapaan, että se vaatisi koko ajan hirveää epäkäytännöllistä saivartelua ja uudelleenmäärittelyä.
2: Eternalismin haasteena tosin on se, että se joutuu sitten todennäköisesti kohtaamaan jo sen alkuun laittamani haasteen periaatteessakin-ei-havaittavasta-menneisyydestä. Ja sen pohjalta olemassaolo ja havaittavuus pitää määritellä hyvin tarkasti. Havainnoksi on otettava epäsuora havaitseminen (tätä tosin on nykyään lähes mahdotonta kiertää) ja olemassaolossa pitää sitten käsitellä "talletusongelma", eli se että mikä on se tallennusmuoto jolla menneisyys "on jossain". Tämä johtaa ajatuksia lähes väistämättä jonnekin David Deutschin multiversumityylisiin ratkaisuihin.

"Elä nyt. Jukka on Torniosta. Senkin on pitänyt keksiä, miten moisesta selvitään."
(CMX:n Kysymyspalsta)

Viekö Karma merkityksen ihmisen moraalista?

On hyvin tavallista että elämän tarkoitus liitetään juuri Jumalaan. On ajateltu että ateismi tarkoittaisi merkityksettömyyttä. Ajatus on siinä mielessä perusteltu että klassisessa teleologiassa korkeampi tavoittellisuus ja merkitys liittyvät yhteen. Ja jos ihminen on naturalistinen ja evoluution tulos, tämänlainen tietynlainen teleologinen merkitys puuttuu ihmisen olemassaolosta.

Kuitenkin asiassa on sitten tästä eteenpäin hieman erikoinen. Olen itse korostanut tässä usein sitä että tämä teleologinen merkitys on kovin kapea ja olisi epäreilua selittää että jos tämän yhden tietyn spesifin merkityksen vie niin samalla eliminoituisi kaikki mahdolliset merkitykset. Olen kuvannut tätä siten että monesti näyttää että uskovaisilla on syvä ajatus universumin reiluudesta. Merkitys näyttää samalta kuin elämän ikuinen jatkuminen ja se, että paha saa palkkansa. Itse näkisin että jos he pysyisivät siinä mitä tämä tarkasti tarkoittaa eivätkä laajentaisi sitä sfääreihin johon ei voida mennä olisi lopputulos sellainen että siitä voisi ollakin yhtä mieltä. Maailma ei ole reilu. Ja ateismi todellakin poistaa maailmasta ajatuksen ultimaattisesta reiluudesta. Tämä tuskin on samaa kuin elämän mielekkyys ja merkityksellisyys. Minä näen että maailma on hyvinkin epäreilu, eikä ole mitään sellaista joka antaisi perusteltuja syitä uskoa että väärintekijöille kostetaan. Ei se silti tee elämästä merkityksetöntä. Jopa tämä katkeruus on täynnä pettymyksen tunteita jotka värittävät tämän kaiken syvällä merkityksellisyydellä. Se ei kenties ole kaunista ja kivaa, mutta kuka on sanonut että merkityksen olisi pakko olla jotain optimistihöpöä?

Mutta asiassa on kenties vielä syvempi ongelma.

"Philosophical Disquisitions" -blogissa on esitelty aivan tuoreesti ilmestynyt Toby Betensonin argumentti. Se on melko erikoinen ja länsimaisen uskonnollisen maailmankatsomuksen kannalta melkoisen ikävä. Sillä siinä otetaan monien uskontojen hyvin vahvasti suosimia teemoja ja niiden yhteenlaittaminsesta johtaa yllättävä lopputulos. Niiden ehdoilla ihmisen elämässä ei olisi merkitystä. Betensonin huomio keskittyy William Lane Craigin ihmisen elämän merkitystä koskeviin argumentteihin. Niissä korostuu esimerkiksi se, että Craig vaatii seuraavia asioita;
1: Ihmisen toimilla on oltava vaikutus. Valinnan on tehtävä muutos universumiin. Ja tämän muutoksen on oltava aidosti merkittävä. Craig erottaa elämän joka on täynnä toimintoja merkityksestä. Craigin mukaan ihmisen teoilla on oltava seurauksia. Ja jos jollakin teolla on vain suhtetellinen ero (relative difference) jossa jokin ihminen synnyttää jonkin lyhytaikaisen eron omassa perspektiivissään hän ei tuota merkitystä. Ateistilla olisi pääsy vain tähän. Sen sijaan ihmisen teoilla pitäisi olla perimmäinen ero (ultimate difference) joka taas on universumin näkökulma, Jumalan näkökulma ja ikuisuuden näkökulma. Ja vain tämä on oikeaa merkitystä. Muu on Craigin mahtipontisiin vaatimuksiin liian pientä.
2: Craig korostaa myös sitä että Jumala lopulta tasaa kaiken omaan tahtoonsa. Väärintekijät saavat rangaistukset ja pahanteko pyyhkiytyy. Ilman tätä universumi olisi paha ja huono eikä merkityksellinen.

Bentensonin huomio tässä on se, että nämä näkökulmat ovat keskenään ristiriidassa. Jos Jumalan rankaisusysteemi toimii ihminen ei voi tehdä mitään pysyviä ja ikuisia muutoksia mihinkään. Ihmisen merkitys on vain alistumista Jumalan suvereeniuden alle. Eli universumissa on merkitystä mutta se kuuluu Jumalalle eikä ihmisen tekoihin. Itse asiassa kun Craig keskittyy moittimaan ateismia sarjatulella kaikilta mahdollisilta rintamilta, hän näyttää luoneen sellaisen kentän jossa teistinkään on vaikeaa säilyttää uskoa merkitykselliseen ihmiselämään. Osittain syynä on juuri se, että merkitykseltä on vaadittu niin paljon. Tällä karsitaan toki ateismi mutta samalla leikataan niin paljon muutoin mahdollisia merkityksellisyyden sisältöjä että teismikin leikkautuu samalla.

Mieleeni tuli kuitenkin ennen kaikkea karma.

Craigin merkityksellisyyden vaatimus näyttää olevan jotain joka itse asiassa on melko vierasta monillekin kristityille. Hänen moraalimallinsa on toki apologeetikkojen suosiossa. Mutta tähän näyttää enemmänkin olevan syynä se että heidän on tärkeämpää olla ateisteja vastaan kuin heijastaa jotain tyypillistä kristillistä sisältöä. Sen sijaan Craigin tapainen ajatusmalli siitä että teoilla on merkitystä perimmäiselle totuudelle ja jossa teot rangaistaan on tyypillinen nimenomaan itämaisemmissa uskonnoissa.

Craigin moraalimalli on siksi itse asiassa minun silmääni lähempänä buddhalaista karman ajatusta kuin normaalia kristillistä ajatusmallia. Tätä voi toki olla vaikeaa huomata kaiken sen helvetti-taivas-pelastus-rangaistus -retoriikan alta. Mutta jos ottaa karman lain opin ja korvaa rangaistusteemat helvetillä ja paratiisilla mielessään huomio on melkoisenkin helppo tehdä.

Nähdäkseni tämä vihjaa siihen että Betensonin ajatus on itse asiassa laajemminkin merkityksellinen. Ja sen pääsuunta iskee apologeettisiin kristittyihin. Mutta myös itämaisiin uskontoihin. Niissä näyttääkin olevan vahva henki jossa ihmisen merkitys nihiloituu. Tämänlaisessa maailmassa on luonnollisesti hyvä ajatella että elämän tarkoitus olisi yhtyminen maailmansieluun ja oman erityisluonteen haipuminen. Betensonin ajatus vihjaa miksi tämä on järkevää. Tämänlaisessa maailmassa ihmisyksilön elämän merkitys on perimmiltään nihilistinen. Sillä universumi on täynnä merkitystä ja se on ristiriidassa sillä että meidän elämämme olisi oikeasti jotain muuta kuin mitätöntä pientä puuhastelua.

Craig näyttää että kristinuskon oppi onkin tässä kohden heikoimmalla. Se kun ei ole ratkaissut sitä ikävää epämiellyttävää totuutta joka näyttää olevan buddhalaisille ja hindulaisille jotenkin ilmiselvä. Kristityt tuntuvat haluavan molemmat merkitykset. Sekä sen ateistisen merkityksen jossa ihminen on moraalin lähde ja moraalin Jumala ja siksi hänen elämänsä on täynnä merkitystä. (Kaikki ateistit eivät ajattele näin mutta esimerkiksi Sam Harrisin "moraalinen maisema" on tämänlaisen ajattelun läpitunkema.) Ja sen lisäksi se haluaa sen buddhalaisen koko universumia koskevan merkityksellisyyden. Ja nämä merkitykset näyttävät olevan vahvasti jännitteisiä. Niiden yhteensopiminen ei ole helppoa tai ilmsielvää. Kenties se ei ole edes mahdollista.

---

Valokuvassa on ns. Brockenin kummitus. Se on valoilmiö joka tapahtuu jos aurinko on matalalla selän takana ja edessä on sumua ja riittävästi tilaa. Siinä on 3D -efektejä joita on vaikeaa vangita valokuvaan. Se on kuitenkin periaatteessa vain oma varjo.

Miten "vapaus" on kenties liian epämääräinen termi

Jos katsotaan viime päivien satiiria ja jumalanpilkkaa koskevaa keskustelua, on tässä noussut esiin erityisesti vapauden käsite. Tässä kohden syvimpänä ongelmana on se, että uskonnonvapaus nähdään joksikin joka on hyvin läheisessä suhteessa mielipiteenvapauteen ja sananvapauteen. Ja tämä yhteys on hyvin helppo nähdä. ; Tässä mielessä osittain kysymys on siitä että uskonnolliset ennakkoluulot estävät asioita. Esimerkiksi piirtämästä Muhammadin kuvaa. Toisaalta taas satiirikko haluaa sanoa jotain. Ja tässä välittyy helposti jonkinlainen ennakkoluulo.

Helpointa on tietysti ymmärtää että sensuuri ei ole ilmaisua. Tällöin voidaan jaotella ajatuksia positiivisesta vapaudesta ja negatiivisesta vapaudesta. Näin esimerkiksi lupa ilmaista ärsyttävä mielipide vertautuu siihen että jossain kevätjuhlissa lauletaan monia ärsyttävä "Suvivirsi". Kyseessä ovat positiiviset vapaudet. Ja aika monien mielestä nämä päihittävät ns. negatiiviset vapaudet. Kuten vapaudet olla törmäämättä omaa uskontoa pilkkaaviin materiaaleihin.

Juuri tämä jännite on tehnyt tästä kohusta miellyttävän. Lähes jokainen ihminen on ajautunut ajamaan juuri sitä kantaa ilmaisunvapaudesta jota hän ei muutoin ole korostanut. Jos asiaa haluaa analysoida argumentoinnin ja puolenoton sijaan voidaan tehdä asiasta jopa jonkinlaista käsiteanalyysiä. Ja se voi paljastaa vielä mainittua enemmän. Tästä on varmasti iloa ja hyötyä muutoinkin. Sillä jos katsotaan nykyaikaista maailmaa vapaus nousee esiin (a) kaikessa poliittisessa arvokeskustelussa (b) kaikessa postmodernissa joka kieltää ihmisen pysyvän luonteen tuomiten ne ennakkoluuloiksi. Tämä taas kattaa valtaosan kaikesta internetkeskustelusta. (Joka on tosin turhaa mutta hauskaa. Moni kuluttaa tämänlaiseen hengettömään tuloksettomaan sepeämiseen aikaansa ja pitää itseään tehokkaana mielipidevaikuttajana. Kenties olen itsekin juuri tätä porukkaa.)

Positiivinen ja negatiivinen

Karkeasti ottaen olen jo aiemmin maininnut positiivisen ja negatiivisen vapauden. Tämä on tietysti hirvittävä spoileri. (Tai olisi jos joka ikinen ei sitä jo tietäisi.) Määrittelen asiaa kuitenkin tavalla joka kenties ilahduttaa tai toimii perusteiden muistuttimena. Tässä jaottelussa on kysymys siitä että ollaksesi vapaa sinulla täytyy olla kyky, ominaisuus tai vähintään tämänlaisen potentiaali tehdä jotain. Ja tämän lisäksi tämän kyvyn täytyy jotenkin ilmentää muita ehtoja.
1: Negatiivisen vapauden käsitys on karkeasti ja suoraan sanoen tärkeä niille ihmisille jotka eivät tahdo olla orjia ja jotka eivät tahdo orjuuttaa. Hobbesin ajatuksissa korostui että jos teet teon ilman että joku muu vaikuttaa (interfere) olet tehnyt kyseisen teon vapaasti. Tässä korostetaan sitä että teet tekosi tavalla jossa joku ulkopuolinen voima ei komenna sinua tekemään sitä. Näin ollen jos joku pakottaa sinut tekemään jonkin positiivisen aktion, kuten uskonilmaisun tai näkemään ärsyttävän pilakuvan, joku astuu jollain tavalla alueellesi.
   1.1: Merkittävää on että monesti tässä korostuu se, että jos joku käskee ja tottelet häntä vapaaehtoisesti ja tekisit muutoinkin näin, tekoa ei silti pidetä vapaana. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Osa näkee että negatiivisen vapauden tarve tulee vasta kun joku käskee sinun tekemään asioita vasten omaa tahtoasi. Tässä on siis tilaa koulukuntajaoille. Asiaa mutkistaa jos joku keksii ideologisesti että "Saatana kuiskuttaa" tietyt näkemykset korvaan. Koska tällöin päästään määrittämään vapauksia ideologisesti.
2: Positiivisessa vapaudessa on perimmiltään jollain tavalla kyse siitä että ajat omaa essenssiäsi. Esimerkiksi ilmaiset kristittyä identiteettiäsi laulamalla "Suvivirttä" tai muutoin toteutat asioita niin että saat aikaan tapahtumia. Potentiaali muuttuu aktuaaliseksi.
   2.1: Tässä on usein hyvin paljon tilaa mystiikalle. Positiivinen vapaus on äärimmäisen joustava ja uudelleenkirjoitettava juuri siksi että ihmiskuva muuttaa vapauden rajat toisaalle. Positiivinen vapaus on hyvin altis muuttumaan ihmiskuvan mukana. Homo religiosus -ihmiskuvassa hengellinen väkivalta muuttuu helposti jonkinlaiseksi illuusioksi tai oksymoroniksi, ainakin jos tämä syytös tapahtuu "sen oikean Toden uskonnon" toimeenpanoalueella. Nehän edustavat aitoa itseä kun taas joku on manipuloinut ideologisesti ihmiseen väärän mielipiteen.

Tässä jaottelussa suurin vaikeus on siinä mitä tämä "minuus" tarkoittaa. On kenties hyvä huomata että Aristoteleen ajatuksissa ihminen toteuttaa telostaan jos hänen henkilökohtaiset tavoitteensa kohtaavat ulkopuoliset tarpeet. Tämä on hyvin vahvasti positiivisen vapauden sävyttämä ajatus. Vaikka kysymys ei oikeastaan ole "vapaus" -sanasta vaan siitä että Aristoteles näki maailman, myös elottoman luonnon, tavoitteiden ja pyrkimysten läpitunkemana.

Tämä on hyvin tärkeää sillä tässä tuoreessa pilakuvakohussa on jotenkin paistanut läpi se, että uskontojen edustajat tuntuvat usein referoivan Aristotelesta mainitsematta häntä nimeltä. Luultavasti tätä on tehty siksi että Platon ja Aristoteles ovat hyvin monen teologisen teoriaperinteen "juuressa". Ne ovat jossain määrin vain marginaaliin tuherrettuja kommentteja Platonin ja Aristoteleen teorioihin. Siksi en ole yllättynyt, en sanomisten sisällöstä enkä siitä että alkujuuria ei kutsuta nimeltä vaikka ns. "name dropping" tuntuukin olevan se tapa jolla nykyään saa uskottavuutta.

Hämmentävää onkin korkeintaan se miten vaikeasti sekularistien vastaavanluonteiset argumentit ymmärretään silloin kun joku haluaa vapautta uskonnoista. Koulu on julkinen tila ja monista on vaikeaa käsittää miksi Suvivirrellä saa ärsyttää mutta itse ei saa sitten tehdä edes uskonnoista pilakuvaa vastineeksi.

Muutoinkin tämä Aristoteelisyys on hyvä ottaa huomioon. Sillä uskonnoissa on erikoinen mutka jossa uskonto nähdään yhteisöllisyytenä. Tällöin yleensä esitetään että uskonto ei olisi ideologia joka opettaa ihmiseen jotain arvoja. Sen sijaan nähdään että uskonto jotenkin heijastaa ihmislajin syvintä homo religiosus -essenssiä. Ja näin uskonto on yhtäkkiä sosiaalinen yhteisö joka on sekä samanmielinen että ei itse asiassa muka ollenkaan mitenkään koskaan missään sisältäisi mitään sellaista jolta ylipäätään pitäisi puolustautua. Ei tarvita mitään negatiivisen uskonnonvapauden käsitettä kun se tehty asia on omaa essenssiäsi. Ja jos et usko Jumalaan niin joku Tapio Puolimatka tai vastaava kyllä mielellään kertoo että tosiasiassa uskot oikeasti. Sillai, vittu, alitajuisesti.

Tämä dilemma johtaa erääseen huomioon.

Ylläoleva jaottelu osoittaa miten ihmiset eivät suhtaudu kovin koherentisti positiiviseen ja negatiiviseen vapauteen. Ja tämä kenties johtuu siitä että tosiasiassa kykenet määrittelemään sen mikä on positiivista ja mikä negatiivista vapautta melkolailla lennosta. Ongelmat ovat itse asiassa siinä mikä ylipäätään on "minuus".

Jos otamme vaikka buddhalaisen - tai vaihtoehtoisesti Schopenhauerilaisen - perinteen voidaan huomata että siinä tavoitellaan vapautta. Vapautta jota moni länsimainen nykyajan menijä kutsuisi vapaudeksi itsestä. Siinä nimittäin ajatellaan että ihminen on vapaa jos hän on vapaa tunteiluistaan. Jos sinulla on passio tai vaikka vihaat jotain ihmisryhmää tämä viha on jonkinlainen harhakäsitys joka ottaa sinut haltuunsa. Minun on tietyllä tavalla hyvin helppoa samastua tähän. Minulla on voimakkaita impulsseja ja haluja tehdä erilaisia ylilyöntejä. Nämä tuntuvat positiivisilta vapauksilta. Ja sitten jälkikäteen ajatellen näyttää siltä että olen ollut itseni pahin vihollinen. Ja siksi minun pitäisi oikeasti ajaa negatiivisia vapauksia jotta en olisi itseni orja.

Länsimaiset perinteet ovat tehneet tästä vielä omituisempaa. Ainakin filosofisessa mielessä kompleksisempaa. Sillä esiin voidaan nostaa vaikkapa:
1: Teoriat jonkinlaisesta epäautenttisuudesta. Eli ihmisen tulisi tehdä asioita jotka ovat jotenkin autenttisesti häntä itseään. Eivätkä yhteiskunnan luomia kahleita. Ja kuka tietää mikä on autenttista itseä? Minä esimerkiksi mietin että mistä vitusta minä tiedän onko autenttista hakata ärsyttäviä kusipäitä? Sitten mietin että tämän kirjoittaminen on jotenkin riskaabelia ja typerää ja että olen jonkinlaisen itseinhon vallassa tai luomassa itselleni jotain rosoisen sankarin imagoa. Kaikki tämä on mahdollista. Ja jos en itse kykene tietämään itsereflektiollani mikä näistä selityksistä on edes totta ja mitä näistä otan vakavasti, niin autenttisuutta korostavien teorioiden syvin ongelma tuntuu olevan se, että en oikeastaan voi pyytää keneltäkään toiselta apuakaan. Ne ovat subjektiivisia. Positiivinen ja negatiivinen vapaus ovat sitä miltä tuntuu. Olen kiusattu jos siltä tuntuu. Tässä on tietysti vaikeaa tehdä arvokeskustelua siitä onko "Suvivirren" kaksi säkeistöä liikaa ja onko yksi virsi uskonnonharjoittamista. Siinä on jo vaikeaa sanoa onko yksi peniksentyönnällys vaginassa raiskaus vai vain kevyt sukuelinten hyväksikäyttö.
2: Hieman vähemmän subjektiivisia ovat sitten Freudin erilaiset teoriat torjunnoista. Eli siitä miten torjumme tiettyjä asioita traumojen johdosta. Tässä negatiivisen vapauden haluaminen on helposti merkki traumatisoitumisesta. Eli jostain joka pitää terapoida pois sen sijaan että se pidettäisiin jonain jolta on hyvä suojautua.
3: Ei-psykologisesti katsoen kommunistisessa teoriassa ajateltiin että yhteiskunta voi aivopestä tiettyihin mielipiteisiin jotka esiintyvät usein nimenomaan positiivisina vapauksina joissa orjuutetaan joku. Marxin käsitykset indoktrinoinnin ja alistamisen tuottamasta väärästä omastatunnosta ovat ilmeisen relevantteja myös kommunisteja dissaaville uuskonservatiiveille.

Kenties

Voi olla vapauttavaa ajatella että kahtiajako on nyrkkisääntö. Kenties vapautta pitäisikin ajatella enemmän interferenssin ja vastuun kautta. Tässä voidaan sallia ajatus siitä että ihmiset ovat vapaita mutta kahleissa koko ajan. Itse olen mielenfilosofialtani vankka kompatibilisti, joten olen valmis ajattelemaan että jos joku toinen ei ruiskuta minuun kehoni ulkopuolelta piikillä tai muutoin hormoneja, olen umpieritykseni kautta vapaa. Sillä vaikka tahtoni muokkaantuu umpieritykselläni enkä mahda tälle mitään tahdonalaisesti, on tämä toimija kuitenkin minä. Sen lisäksi mielessäni on inhibiitiojärjestelmiä jotka rajoittavat toimia ja ovat harkinnan ääniä. Ne edustavat jotain muuta joka on aivan yhtä paljon minua.

Kokonaisuus on jotain jossa teen asioita ja väistämättä näin tehdessäni vien tilaa, paikan, happimolekyylejä ilmasta. Nämä taas vaikuttavat ympäröivään maailmaani. Jos piereskelen hississä tämä on ruumiini ilmaus. Joka vaikuttaa kääpiöiden nenään tavalla jolta he haluaisivat suojautua. Ja jonka mieleni huomioi erilaisissa häveliäisyysmietteissä (tosin usein liian myöhään). ; Tämän lisäksi ihminen on sosiaalinen eläin. Jos joku julistaa jotain hän tarvitsee julistettavan. Positiivinen vapaus vaatii jonkun joka suostuu kohteeksi. Positiivisen vapauden ilmaisu helposti vaatii negatiivisen vapauden. Ja negatiivisen vapauden huomioonottaminen estää aina jonkun positiivisen vapauden. Siksi "Suvivirsi" on nollasummapeli. Samoin Muhammadpilakuva.

Ehkä meidän on syytä lopettaa kuvittelemasta että olemme kaikella tavoin vapaita. Voimme kenties korkeintaan valita kahleemme. Kenties voimme yrittää hakea kompromisseja asiaan.
* Eli esimerkiksi voimme pitäytyä uskonhäirinnässä siihen että emme mene kirkkoihin pilkkaamaan kyseistä uskontoa. Kenties saisimme kuitenkin sitten huudella asioita heti kirkon ulkopuolella. Tai yleisesti lehdissä. Tai sitten voisimme perustaa erillisen satiirilehden erikseen.
* Eli voimme miettiä että lauletaan vain "Suvivirsi" mutta ei useampia. Kenties "Suvivirrestä" lauletaan yksi säkeistö eikä useita virsiä. Kenties ei haluta loukata ja laulua saa laulaa koulun ulkopuolella. Tai sitten sen sanoja saa painaa yleisiin lehtiin. Tai perustaa jokin erillinen talo jonne ihmiset kokoontuisivat vaikka tiettynä päivänä tai vaikka joka ikinen päivä laulamaan tuota iki-ihanaa aliarvostettua klassikkoa.

Selvää on että tästä huolimatta jotain samanlaisuutta hieman eri tapausten välillä on havaittavissa. Ja kenties voimmekin tavoitella sitä että teemme jonkinlaisia rajauksia tällä harmaasävyisellä alueella. Ja yritämme vetää rajat mahdollisimman samaan kohtaan kaikille. Ettei ole niin että yhdet saavat tehdä miltei mitä vain ja toiset eivät juuri mitään. Sillä tässä tilanteessa käy helposti niin että yksillä on positiivinen vapaus tehdä mitä huvittaa ja negatiivinen vapaus kaikesta heitä ärsyttävästä. Kun taas toisella puolella ei saa oikein toteuttaa mitään mutta kaikkialla ja aina saa olla kohteena kaikenlaiselle itselle vastenmielisten asioiden rummutukselle.

Kenties tässä on jopa turhaa puhua mistään minuudesta tai identiteetistä. On kenties rehellisempää puhua vallasta. Vallasta tehdä ja vallasta rajoittaa toisten valtaa. Kenties minuus on jotain joka meillä on kaikesta huolimatta. Ihmiset voivat laittaa meidät linnaan, kiusata, ruoskia ja leikellä lihaamme. Mutta minuus on meidän siihen asti kunnes olemme kuolleita. (Joka tosin on valitettavank järjestettävissä vaikkapa sillä että jollakulla on "positiivista valtaa" meidän "negatiivisen valtamme" yli.) Mutta valta on hyvä sana. Sillä sillä ei ole juurikaan positiivisia konnotaatioita. Toisin kuin vapaudella.

Valehtelijoita, Huijareita ja muita Ylpeitä Amerikkalaisia

"It's wanting that gets so many folk in trouble."
(John Marston, "Red Dead Redemption")

Olen viime päivinä pelannut "Red Dead Redemption" -peliä. Sen pelisysteemi on sen verran vaikea, että puolisoni on vinoillut minulle siitä, että hän tietää mistä pelin nimi tulee. Siitä kun kuolee, ja saa ruutuun punaiseksi väritettyjä kuvia. Eteneminen on ollut hitaahkoa, mutta tällä hetkellä koen pelanneeni sitä riittävästi sanoakseni siitä jotain.

"Cracked" pitää peliä esimerkkinä naisvihasta. Tulkinta on ymmärrettävä. Pelissä on todellakin esimerkiksi daameja hädässä, joka sitten oikeasti vain haluavatkin ryöstää sinulta hevosen ja ratsastaa sillä tiehensä. Mutta mielestäni syy ei ole sovinismi. Vaan jokin aivan muu.

Jotkin outoudet, kuten
ilmassa leijuva postilaukku
jonka läpi voi ratsastaa
ovat kuitenkin glitchejä.

Kirjoitin kauan aikaa sitten kevyesti siitä miten westerneissä on surreaalisia piirteitä. Tämä pitää paikkaansa. Tässäkin pelissä maailma tuntuu olevan jotenkin outo. Se tunnelma alkaa jo pelin alkudemossa. Ja se tuntuu vaivaavan kaikkea. Tämä näkyy ennen kaikkea siinä miten pelatessa helposti yllättyy. Vaaran henkeä lisää se, että vastaan tuleva uhka on aina vieras. Peli on täynnä outoa. Mutta sellaisella hyvin omituisella tavalla josta ei aluksi osaa sanoa mikä.

Syynä onse konsepti josta hipsterit puhuvat koko ajan, mutta jota harvemmin ymmärtää kukaan. Kysymys on kenties keskustelluimmasta ja vaikeimmasta yksittäisestestä perustyylistä. Ironiasta. Sanokaa minua westernpeliä puoleen väliin jurnuttaneeksi köppäkynneksi, mutta jokainen yksittäinen tehtävä, sivutehtävä ja valtaosa yksittäisistä randomencountereistakin noudattavat yhtä ja samaa kaavaa. Se ei ole pelkästään ironista, vaan ironista hyvin tarkalla, spesifillä ja äärimmäisen klassisella tavalla. Dictionary.com kuvaa tätä "Situational Irony" tilannetta varsin hyvällä määritelmällä : "Irony involving a situation in which actions have an effect that is opposite from what was intended, so that the outcome is contrary to what was expected."

Siksi pelissä on esimerkiksi sivutehtävä jossa yrität auttaa vanhaa naista pääsemään naimisiin, ja saat selville että hänen kaipailemansa mies on ollut jo vuosia haudassa. Siksi kun aviomies haluaa sinun poimivan kukkia, päädyt teelle mökkiin jossa on vain tämä vanha mies ja tämän loppuun asti mätänemässä oleva vaimo. Siksi kun tien sivussa nainen pyytää apua ja sanoo että tarvitsee kyytiä, hän varastaa hevosesi. Damsel ei ollutkaan in distress, vaan odotuksiasi hyväksikäyttävä aktiivinen toimija. (En kykene näkemään tätä naisvihana, vaan näen että suuri osa naisten tasa-arvoasiaa on monissa tapauksissa juuri sitä että tunnustetaan että naiset paitsi ovat kusipäitä niin myös voivat toimia kusipäisesti kuten miehet ovat tavanneet keskenään tehdä. Ei tälläistä voi oikeuttaa välinearvona jollekin muulle vaan itseisarvona.) Suurimmassa osassa tehtävistä on jonkinlainen twitch.

John Marston onkin siitä erikoinen tapaus, että hän elää jossain määrin postmodernissa maailmassa. Konventiot eivät toimi. Mutta siellä missä neuvot ei auta, kartta kuitenkin pätee ja tuulista on lähinnä ulkona. John Marston selvästi ymmärtää tämän maailman luonteen.

Hän on itse asiassa varsin filosofinen hahmo, jopa yllättävän filosofinen ottaen huomioon että kyseessä on ns. "hiekkalaatikkopeli". Ja niiden kohdalla filosofisuus on vaikeampaa kuin lineaarisessa kerronnassa, jossa tarinan ja dialogin voi asettaa selkeästi tiettyyn kohtauskeen joka on ennen yhtä asiaa ja toisen jälkeen. ; Toki esimerkiksi aivan alkuun laittamani lainaus voisi olla buddhalaisuudesta, mutta sekin kuvaa kyllä lähinnä maailman ironisuutta. Sellaista voi odottaa ihmiseltä joka seuraa esimerkiksi unelmiaan ja Californiaa jalan tavoittelevaa elämäntapataiteilija Samia. Joka, kuten arvata saattaa, muuttuu ensin matkan edetessä hulluksi ja sitten kuolleeksi. Sam onkin yritteliäs ihminen jolla on visio, jonka eteen hän tekee työtä ja jonka eteen hän riskeeraa ja panostaa paljon. Ja sitten tämä visio on jotain, jota hän paitsi ei saavuta, mutta jonka hän myös menettää ennen loppuaan. Ja silti sen tavoittelu on tuhonnut aivan kaiken. (Perheen ja mielenterveyden menetyksen kenties kestää. Mutta mitä tapahtui Samin huuliharpulle?)

John Marston elää tämän hämmentävän maailman sankarina. Ja siksi ei pidä ihmetellä että hän sanookin lukuisissa tilanteissa lauseen "If you say so." Se on samalla kohtelias siinä mielessä että hän ei aktiivisesti debatoi omituisia ihmisiä ja tilanteita kohtaan. Mutta siinä on kuitenkin myös annos aivan klassista skeptismiä. Tämä skeptisyys näkyy toki hitusen esimerkiksi aiemmin esilletuomassani kukkienkeruutehtävässä. Vaikka hän tietää sen mitä vanha ukko ei, eli että hänen rakas vaimonsa on varsin vainaa, hän ei paljasta tätä julmaa salaisuutta vaan kieltäytyy "vaimon tekemästä piirakasta" sanomalla kohteliaasti "I gotta go; I have an appointment with planet Earth." Melko alleviivaavaa ja vihjaavaa. (Jos olisin englanninkielinen sanoisin "blatant".) Maailmalla on kuitenkin perimmäinen luonne.

Tämä näkyy siinä miten Marston kohtelee ihmistä jota hän auttaa ja joka on tärkeässä osassa tarinaa. Mies jonka kanssa Marston työskentelee on käärmeöljykauppias Nigel West Dickens. Kirjaimellisesti että kuvainnollisesti käärmeöljykauppias. Marston kuvaa huijaria varsin kovasanaisesti eikä oikein ota vakavasti sitä kuinka monet ovat ihastuneet moderniin lääketieteeseen, etenkin kun sairastuneet kuitenkin saavat toivoa. Mutta toivo ja hyvät intentiot ovatkin tässä maailmassa se pahin asia.

Kaiken kaikkiaan pelin maailma on "jollain tavalla monikulttuurinen". Marston on itse asiassa jossain mielessä jotain joka yleistyi laajemmin vasta 1960 -luvulla kun antropologi Clifford Geertz käsitteli heimoja muunakin kuin kuriositeettina. Tämä oli siitä tärkeä muutos että esimerkiksi vieraan kulttuurin uskontoja voitiin katsoa maailmankatsomuksina eikä pelkästään hassuina taikauskoina jotka olivat triviaaleja ja typeriä, jotain josta saa hauskoja knoppeja. Mutta joka lähinnä demonstroi oman kulttuurimme vähemmän primitiivisiä ja ylivertaisia piirteitä. Mielestäni onkin hyvä huomata että meidänkin kulttuurissamme on odotuksia ja ihanteita jotka eivät vastaa todellisuutta vaikka uskommekin niihin ja olemme jäsentäneet ne maailmankuvaksi ja vaikka olemme nivoneet niihin paljon kulttuurisia työtunteja.

Marston on toisaalta minulle vielä miellyttävämpi hahmo sen takia että hän ei sentään pidä kaikkia totuuksia yhtä pätevinä. Se, että kulttuurien uskonnot, kannat yliluonnollisesta - joku minua häijympi sanoo tähän jopa että kaikki luonnontieteiden ulkopuolella oleva, mutta olen tässä hitusen joustavampi ja sallin monet humanistiset ja pehmeätkin tieteet vielä mukaan - ovat kaikki melko huonosti perusteltuja ja tätä kautta niitä tuleekin kohdella samanarvoisina muiden kulttuurien uskomusjärjestelmien kanssa. : Mutta että se, että hellimme perustelemattomia asioita ja odotamme maailmasta asioita jotka eivät siinä tapahdu, ne ovat yhtä hyviä ei todellakaan tarkoita samaa kuin se, että joka ikinen asia olisi tämänlainen heikosti perusteltu asia. (Tai vähintään se ei ole yhtä huonosti perusteltu asia. Kaikki uskomukset voivat todellakin olla huonoja. Mutta eivät yhtä huonoja.) Oma varmuus jostain asiasta voi tietysti johtaa tuntemukseen siitä että jos tämä asia pettää, niin sitten pettää koko maailma.

Mutta Marston on sitten tämän asetelmansa vuoksi siinä tilanteessa että hän joutuu tiedostamaan että vaikka papparaisen elämä pyörii vaimon ympärillä, vaimo on silti objektiivisesti ruumis. Ja tässä kohden hänen eettinen ratkaisunsa on miettiä se, tuleeko tämä objektiivinen tosiasia myös paljastaa ukolle jonka henkilökohtainen illuusio todellakin romahtaa tämän yhden pienen asian pettäessä.

---

Ehkä minunkin pitäisi debatoida vähemmän ja ottaa enemmän tapaamisia planeetta maan kanssa?

Väärin marttyroitu ; Profeetan myrkyttyminen

"Takkiraudassa" otettiin esille kaksi myrkytyskuolemaa, Buddhan ja Muhammadin. Tekstin idea oli olla maailmankuvia valottava. Buddhan reaktio oli lempeä kuten uskontonsa. Muhammad haki kostoa kuten uskontonsa.
1: Itse jäin toki junnaamaan teknisiin yksityiskohtiin. Siihen mitä myrkkyä Muhammadin kohdalla oli todennäköisesti käytetty. Tämänlainen historiallinen tulkinta ei aina ole yksiselitteistä ja monia vaihtoehtoisia malleja voidaan tarjota. Jotkut niistä ovat sitten vain huonoja. Esimerkiksi Muhammadin kohdalla on otettava esille se, että (a) Myrkyillä on tietty saatavuus, myrkyn on oltava sellainen että se on ollut saatavilla. (b) Myrkyillä on tietyt vaikutusajat, oireet ja niiden toipumisajat vaihtelevat. ; Siksi esimerkiksi teoria paternosterpavuista on epätodennäköinen, siihen osuu oikeastaan vain saatavuus. Arsenikki tai jokin muu vastaava mineraalipohjainen myrkky sen sijaan kuulostaa Muhammadin kohdalla osuvalta. Arsenikki esimerkiksi sekä tunnettiin että sitä oli helpostikin saatavilla Lähi-Idässä. Sillä ne tappavat nopeasti ja niistä toivutaan hyvin hitaasti. (Muhammad kitui kolmisen vuotta, samaa ruokaa syönyt kuoli miltei heti.) En kuitenkaan jatka tätä tämän enempää. En pidä myrkyttämiseen liittyvien asioiden opettamista ja levittämistä hirveän eettisenä tapana.

Myrkkyyn kuoleminen on liitettävissä muuhunkin. Takkiraudassa viitattiin Buddhan ja Jeesuksen samanlaisuuteen. Itse saattaisin rinnastaa Jeesuksen ennemminkin Sokrateen kuolemaan, sillä Sokrateskin teloitettiin juridisesti, hän olisi kenties saanut mahdollisuuden väistää tilanteen, mutta hän kuoli ennemmin kuin rikkoi periaatteensa.

Itse liittäisin myrkkykuolemat kuitenkin Paavaliin. Sillä Paavalilla oli erityinen suhde myrkytyksiin. Tämä suhde oli siinä, että hän ei kuollut. "Apostolien teot 28:3-6" kertoo Paavalin seikkailuista Maltalla "Paavali keräsi sylyksen risuja ja pani ne nuotioon, mutta kuumuus ajoi sieltä esiin kyyn, ja se kävi kiinni Paavalin käteen. Kun saarelaiset näkivät käärmeen riippuvan hänen kädessään, he sanoivat toisilleen: "Tuo on varmaankin murhamies. Merestä hän pelastui, mutta kostotar ei sallinut hänen elää." Mutta Paavali ravisti käärmeen tuleen, eikä hänelle tapahtunut mitään, vaikka saarelaiset odottivat käden ajettuvan tai Paavalin kaatuvan äkkiä kuolleena maahan. Kun he olivat aikansa odottaneet ja näkivät, ettei Paavalille tapahtunut mitään merkillistä, he tulivat toisiin ajatuksiin ja sanoivat: "Hän on joku jumala."" Myrkyllä ja sen kestolla onkin erityinen asema. "Markus 16:17-18" neuvoo "Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat." Monet kristityt ovat kiusallisen varovaisia näyttämään ja demonstroimaan uskovaisuuttaan, mutta toisaalta pahempaa kiusallisuutta aikaansaavat ne jotka demonstroivat. Käärmeiden käsittelijät pitävät myrkkykäärmeiden käsittelyä oman vakaumuksen todistamisena. Ja pureman jälkeinen lääkehoidosta kieltäytyminen on heille jopa kunnia-asia. Käärmeiden käsittelijät kuitenkin omalla tavallaan näyttävät että kristinuskon piirissä myrkkyihin suhtaudutaan yhä erityisellä kiinnostuksella. Aihe on kristinuskossa yllättävän syvällä. Itse asiassa jopa "Takkiraudan" viestiin, latteassa itsemyrkyttelyjä välttelevässä kulttuurissamme, viestiin tuli kommentti joka korosti että "Eiköhän tuo tapaus osoittanut aika selkeästi, että Muhammed oli väärä profeetta. Hän kuoli siihen myrkkyyn eikä Herra pelastanut häntä. Hän maksoi rikoksistaan hyvin tuskallisella kuolemalla." Samaa kieltä puhuvat myös englanninkieliset. "Paul's miraculous protection led the people to wrongly conclude that he was a god! Although not a god, this miraculous intervention did prove that Paul was a real emissary of the true God. Allah could have done something similar for his messenger, but he didn't, thereby solidifying the doubts of the unbelievers regarding Muh"

Tämä on minusta surkuhupaisaa kieltä kristityltä jonka (a) päämessias Jeesus Kristus kuoli, tosin nousten kuolleista (b) Marttyyrikuolemat kuvaavat vahvasti Jeesuksen seuraajien tietä. Kuolevaisuus ei itsessään ole ongelma. Kristityt vain ovat liittäneet nimen omaan myrkkyyn jotain sellaista, mitä he pitävät universaalina. Hyvin harva kuitenkin yhtyy tähän "universaaliuteen". Ja se onkin hyvin samantapainen kuin kristillisyyden sävyttämät universaaliväitteet ylipäätään. Niitä väitetään ilmiselviksi ja suorastaan pakotetuiksi näkemyksiksi joista järkevä ihminen ei poikkea. Usein tämäntapainen horse laugh -asenteinen suhde asioihin kuitenkin lähinnä viittaa lähinnä johonkin mielivaltaiseen dogmiin, perimmiltään koko tämän strategian käyttöönotto kertoo että tässä kohden on se väitteen heikoin ja oletuksenvaraisin paikka.

Muhammadin tai Buddhan erityisasema tuskin muuttuu miksikään buddhalaisten tai islaminuskoisten mielessä sillä että he kuolivat myrkkyyn. Myrkky on tässä mielessä tärkeä Tosi Uskovan merkki vain kristittyjen piirissä. - Vain kristitty voi arvostaa marttyyriyttä ja uskovan kuolemaa todella hirvittävästi, mutta sanoa sitten muiden marttyyrien kohdalla että marttyyrit osoittivat kuolevaisuutensa ihan väärällä metodologialla. Heille minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että Paavali kuoli ristillä ja että sellainen nyt vaan on täysin väärin marttyroiduttu. Obviously.

makyo

"Ihmisten puolesta" -blogiin kerätään negatiivisia kokemuksia zenistä. Varoitusten mukaan esimerkiksi "Zengårdenissa asunut nuori henkilö sai psykoottisia oireita joulun alla olleen sesshinin aikana, mistä johtuen hän joutui lähtemään Zengårdenista ja hakeutumaan hoitoon. Kanssani Zengårdenissa asui myös henkilö, joka kärsi siellä jatkuvista uniongelmista. Hän päätti kesällä lähteä kotiin lepäämään. Sante oli todennut tähän, että ”ne uniongelmat ovat makyota, sinun pitäisi jäädä Zengårdeniin.”" (Zen) buddhalaisuudesta on lempeä ja pehmeä kuva. Että se on lempeää ja rauhallista. Ja että työläys korvataan pitkällä harjoittamisen ajalla ja kiire ja raskaus korvautuisi helppoudella rauhallisuudella. Mutta Zen on vaikeaa ja raskasta. (Tässä ei voi muuta kuin kysyä, että kuka sanoi että syvällisen tulisi olla helppoa?) Tätä mieltä on jopa puolustuskanta "Zen on rankka koulu, jota kaikkien pää ei kestä. Erityisesti zen-retriitti on kova henkinen painekattila, jonka aikana mielen pohjalle kätketyt ongelmat nousevat näkyville. Tässä mielen myrskyssä tukena on Sensei, jolla on kokemusta kymmenistä, jopa sadoista retriiteistä, voidakseen auttaa ihmiset meditaatio-prosessin läpi. Nämä kamppailut jokainen käy omassa mielessään. Meditaation lisäksi zen-retriitin päiväohjelmaan kuuluu joogaa ja siellä on hieman vapaata aikaakin helpottamassa painetta.  Ongelmia saattaa kuitenkin tulla kenelle hyvänsä, tunnen jopa erään psykologin, joka ei kestä pitkää retriittiä, vaikka on koulutettu ihmismielen ammattilainen. Ääritilanteissa Sensei on joutunut kesken kaiken lähettämään ihmisiä takaisin kotiinsa rauhoittumaan."

"Uskontojen uhrien" toiminnanjohtaja on ollut asiaan liittyen yhteydessä kiistan alla olevaan Zen Centeriin ja muistuttaa, että jäsenten "mukaan ei ole reilua, että pieni joukko entisiä jäseniä leimaa heidät lahkoksi tai kultiksi. Heidän mielestään esimerkiksi UUT:n nettisivuilta löytyvät tuhoisan lahkon tunnusmerkit eivät sovi heidän yhteisöönsä. Näitä kriteereitä käytettäessä myös entiset jäsenet ovat arvioineet minulle, etteivät nämä piirteet esiinny ainakaan kovin voimakkaina yhteisössä." Kuitenkin buddhalaisuudessa käytetyt metodit ovat vaativia ja niihin liittyy riskejä "Mietiskelyssä istutaan pitkiä aikoja paikoillaan. Tavoitteena on antaa ajatusten tulla ja mennä kiinnittämättä niihin paljon huomiota. Retriiteillä saatetaan meditoida 10 tuntia vuorokaudessa ja lisäksi olla puhumatta jopa useita päiviä. Tämä ei välttämättä ole mielelle kovin luonnollista tai kevyttä. Sensorisen deprivaation (eli siis ärsykkeiden puutteen) tiedetään voivan johtaa psykoosiin." ja ennen kaikkea buddhalaisuus tavallaan tekee sen, mitä suuri osa uskonnoista tekee. Eli tuo mukaan ihmisiä joille uskonnon ihanne puuttuu elämässä ja sitä tullaan ikään kuin hakemaan. "Buddhalaisuus, mietiskely ja sen kautta tavoiteltu mielen tyyneys houkuttelevat myös niitä, joiden mieli ei ole tyyni. Buddhalaisuudesta etsitään lääkkeitä mielenterveyden ongelmiin, aikamme hektisyyteen ja itsekeskeisyyteen. Zeniläinen mietiskely on kuitenkin vaativaa ja voi olla mielenterveydelle taakaksi eikä tueksi." 
1: Olenkin jopa esittänyt niin tiukkoja lausuntoja, että uskovaisten toimintaa ei pidä selittää teologisen korrektiuden tasolla ; ideologian dogmien ja sitä kautta rakennettujen "oikeaoppisten intressien" kautta uskovaisen ymmärtäminen ei yleensä toimi ongelmatilanteissa. Sen sijaan nyrkkisääntönä on, että uskonnoissa on aina vaikeuksia ja nämä vaikeudet ovat yleensä kyseisen uskonnon dogmien antiteesejä ; (1) Yksittäiset ihmiset hakevat uskonnosta jotain. Ja tämä on jotain jota uskonnon dogmeissa korostuu. Ja sitä halutaan siksi että sitä ei ole. Ja kaikki eivät eheydy ja kasva ihmisinä. (2) Ja jos "yksilöistä joista ei saa yleistää" mennään ideologiaan ongelmallisten uskontojen kieroutuneimmat (~"vääristyneet" ja/tai "pahat") versiot itse asiassa rakentavat ympäristön jossa uskonnon lupaamista asioista tulee mahdollisimman niukkaa jotta tarve uskonnon antamille asioille olisi mahdollisimman suuri.

Onkin tavallaan yllättävää, että monille tuttu sensorinen deprivaatio on jotain jota on melko vaikeaa osata assosioida meditaatioon. "Neurophilosophy" -blogi kertoo, miten se on relevantti vankiloiden eristyssellejen kohdalla. Myös sumussa ajaminen autolla tai veneellä voi johtaa sensoriseen deprivaatioon, jolloin ihminen voi hallusinoida, "menettää aikaa". (Eli noin ilkeästi sanoen saada "ufoabduktio -oireita".) Zenin harjoittajille itselleen tämä yhteys on kuitenkin ilmiselvästi tutumpi. Sillä jo aikaisemmassa lainauksessa mainittu "makyo" tulee esiin "Zeniäisen" blogissa. Käsite on hyvin keskeinen ja perustasolla opetettava ; "Japaninkielinen sana makyo, kirjaimellisesti huono ilmiö, esitellään jo johdantokurssilla. Sillä tarkoitetaan erilaisia harha-aistimuksia, joita istuessa ilmaantuu. Huono ilmiö on huono ainoastaan tarkoituksen­mukaisuuden vuoksi; se pyrkii viemään huomioni pois harjoituksesta." ja sen kuvaus kertoo, että sensorinen deprivaatio on hyvinkin tullut tutuksi "Yksinkertaisimmillaan makyo on vaikkapa outo näköaistimus. Seinässä saattaa näkyä kasvoja, eläimiä tai kirjaimia. Seinän toisella puolella voi näkyä kolmiulotteinen huone. Näkökenttä saattaa kaventua, tummua tai kirkastua. Mielemme on tottunut käsittelemään näköaistimuksia. Kun zazenissa ei ole paljoa visuaalisia virikkeitä, mieli alkaa kehittää niitä."

hotoke

Buddhalaisissa hautajaisissa vainaja on hotoke (仏), eräänlainen elävä kuollut, jonka kuva on esillä ja johon viitataan "sinä" -muodossa. Vainaja on kuollut mutta ikään kuin paikalla. Kuollut ei pane vastaan, joten hänelle on helppokin olla myötämielinen. Tämänlainen luopumisrituaali on tietysti kaunis. Se on jopa niin kaunis, että vain harva vainaja varmasti on ollut yhtä ystävällinen ja konfliktiton kuin se mielikuvien hotoke hautajaisissaan. Kuollut on niin hyvä kuin parhaimmillaan oli - ja sitten vielä vähän parempi.

Filosofisesti tämä on erikoislaatuista, koska se heijastelee sitä ongelmaa mikä kristinopissa on Paratiisin kanssa ; Jos minulla esimerkiksi on jokin vihanhallintahäiriö tai paranoidi skitsofrenia ja Jumala parantaa tästä Paratiisissa, niin olenko enää sama persoona? Ja jos olen, niin miten? Tämänlaiset ratkaisut jäävät usein jonkinlaisiksi hengellisiksi mysteereiksi. Niitä ei ratkaista, mutta sanotaan että Jumala voi kaikenlaiseen.

Kristittykin harjoittaa samanlaista myötämielisyyttä muuallakin. Ihan ilman mitään hotoke -konseptia. Itse asiassa tässä kohden suomalaista uskonrituaalistokinailua kuvaakin se, että luterilainen kirkko toisaalta kieltää rituaalejaan jotka ovat elossa ja jotka haluavat sellaisen. Toisaalta luterilainen kirkko siunaa noin viiden tuhannen kirkosta eronneen vainajan ruumiin joka vuosi.

On toki outoa, että kirkosta eronneita siunataan varsin leppeämielisesti ; Itse asiassa henkenä on nimenomaan se, että ikään kuin haudataan siunauksilla varmuuden vuoksi. Vasta jos erikseen on vahvoja merkkejä siitä, että siunausta ei saisi järjestää, sitä ei pidetä. Omalla kohdallanikin varmasti siunaus sallitaan siihen viitaten että (a) kävin muutenkin kirkossa (b) lauloin suvivirttä lomille lähtiessä (c) kutsuin Jehovan todistajia kotiin sisään asti vinoiltavaksi (d) aihepiiri kiinnosti, joten ei se eri maailmankuvan siunauskaan haittaa ja (e) suhteeni ruumiiseen on se, että se on ongelmajätettä ja hautajaisiin se, että se on omaisia varten.

Toki tätä argumenttia heikentää se, että minun sukulaiseni olisivat oikeassa. Kyllä minun äärellä saa rukoilla - jos hyvältä tuntuu niin haudatkoot vaikka natsirituaalein! On vain selvää, että se tuskin pätee jokaiseen kirkosta eronneeseen. Tai edes suurimpaan osaan. ; Mutta koska vainaja on elävä kuollut, vain kuva joka on paikalla ja joka ei pane vastaan ja on siksi helppo myötämielisyyden kohde.

On selvää että tämänlaista hautajaiskäytännettä ei harjoiteta siksi, että oltaisiin jotenkin pahantahtoisia. Vainajan käsittelyssä on hyvät intentiot. Ne vertautuvatkin rukoukseen, jossa hyvällä tarkoituksella on usein varsin ikäviä seurauksia. Hautauksessa on vain se ero, että kuollutta ei haittaa, joten se on nähdäkseni pienempi rienaus kuin puolesta rukoilu sellaisella tavalla että se erikseen tuodaan toisen tietoisuuteen "sillä tietyllä tavalla". Erittäin moni on tässä erimielinen. Monesta on halveksuttavaa että kuollut muuttuisi ikään kuin omaisuudeksi. Ero omaisen ja omaisuuden välillä on kenties vain muutaman kirjaimen suuruinen, mutta ne ovatkin sitten hyvin tärkeitä kirjaimia.

Toki tämänlaisen hotoke -kokemuksen saa myös muutoin. Tarvitsee vain tulla hulluksi.

Minulla on ollut viime päivinä "ongelmia". Tämä ei ole uusi asia, blogissa olen jauhanut tästä tylsyyteen asti. Tämän seurauksena on ollut se, että yllättävän moni ihminen on ottanut minuun yhteyttä. Ja koska olen ahedoniassani ollut "pelkästään suorituskykyni", olen ollut niin filosofinen zombie kuin ihminen vain voi olla. ~ Sikälimikäli jos normaalia enemmän filosofisena zombiena oleminen on edes mahdollista ; Nähdäkseni on ihan päteviä syitä uskoa että olemme sellaisia koko ajan. Mutta minä sentään sanon "brains" . Tässä on takana Tyylikysymys.

Zombiena olen tietysti hyvin erilainen epäkuollut kuin hotoke. Ja siihen sopien tämä kohtaamani maailma ei haise uskonnollisuudelta, vaan medikalisaatiolta. Näkökanta on maallisempi, mutta taustalla oleva teema on yhteinen. Yllättävän moni ihminen hakee muutosta ulkoisista oloista. Ja nämä ulkoiset olot joita ehdotetaan muutettavaksi ovat erikoisia. Ne nimittäin kertovat ehdottajastaan. Kaikki nämä ehdottomasti hyvää tarkoittavat eivätkä mihinkään uskontoon käännyttävät pyynnöt ohjaavat "oikealle tielle".

Ratkaisujen ulkoisiin seikkoihin keskittyminen, idea siitä että mielenterveys on redusoitavissa ulkoisiin olosuhteisiin tavalla jossa on jo pakko olettaa mielen olevan jonkinlainen tabula rasa, on sinänsä erikoinen. Etenkin kun en ainakaan tiedosta tilalle mitään erityistä ulkoista syytä. Olen hakannut menneisyyteni haamuja sen verran ylipaljon, että jäljellä tuntuu olevan lähinnä ihmisiä. Ja tälle tielle en ole valmis lähtemään. Teoriassa muutos voisi johtua vaikka aivokemiasta tai biologisesta piirteestä nimeltä "vanheneminen" joka voi heittää hormonitoimintaa ja muuta vastaavaa ainakin teoriassa ties minne.

Ulkoiset näkökulmat ovat sinänsä rakentava paikka hakea ratkaisua, että jos apu löytyy niistä asialle voidaan kenties tehdä jotain. Auttamishaluinen haluaa olla niin kovasti prosessissa, että haetaan vain niitä joihin voidaan itse vaikuttaa. Joku mielenterveyspilleri on jotain joka on jonkun muun kuin auttajan käsissä. Itse asiassa kannustan tämänlaiseen ; Mielenterveyspillereissä on mukana muutamia menestystarinoita, jotka kertovat että ne toimivat joihinkin ongelmiin paremmin kuin mikään terapia. Mutta niin kauan kun ei ole henkilö joka osaa tunnistaa nämä tilat ja määrätä ne pillerit, tämä puoli on jotain joka on ns. toisten asioihin nokan tunkemisen. Jos asia on auttajan hallinnassa se on ongelma jota voi ratkaista. Jos sitä ei voi ratkaista se on olotila.

Ulkoisissa piirteissä on toinenkin puoli. Sillä ne noudattavat selkeää tematiikkaa. Tämä nousee itse asiassa varsin vahvasti esiin käytännössä jokaisessa saamassani puhelinsoitossa. Painotukset ovat tietysti ihmiskohtaisia. Ja tämä tietty ennustettavuus teematasolla johtaa siihen, että olen pienessä mielessäni luokitellut näiden ihmisten lausumat kahteen päätyyppiin (a) ehdotuksiin jotka kertovat siitä, mistä ihmiset eivät pidä minussa ja elämäntavassani. (b) ehdotuksiin jotka viittaavat siihen mitä asioita menneisyydessäni tai elämässäni tulee syyttää. 

Ihmisten ohjeet tietysti kumpuavat heidän omasta elämästään ja maailmankuvastaan. Mutta voiko oikeastaan muuta ollakaan? Nähdäkseni eiskientistiset ihmiset saavat näkemystä näihin asioihin vain (a) kokemalla itse (b) kuvittelemalla skenaarioita (c) lukemalla muiden kokemuksia (d) lukemalla muiden kuvittelemia skenaarioita. Ja tästä ei ole ulospääsyä. - Itse asiassa kasvatustieteessä ja mielenterveyskirjallisuudessakin sairastuneista on usein tarinamaisia esimerkkejä, joten ero tältäkin osin on usein yllättävän pieni.

Hulluissa on se hyvä puoli, että heille on helpompi olla myötämielinen, koska jos hän pistää vastaan, se voidaan nähdä mielenterveyden tilaksi. On tietysti hyvä että ihmiset kannustuvat kertomaan esimerkiksi siitä mikä heistä minussa on vikana, huonoa vain on se, että olen ilmeisesti niin pelottava että rohkaisua pitää hakea sitä kautta että ikävä reaktioni olisi vain hulluusoire. Kenties se onkin, mutta ei sitä tarvitse tulla minulle kertomaan!

Provenienssifilia ~ kyvyttömyys irtautua lähtökohdasta

"Peter Pan" -kirja kuvaa unenomaista ja surreaalia maailmaa, "Mikä Mikä maata". Sitä pidetään usein jännittävänä seikkailujen ja muiden vastaavien lähtökohtana. Kuitenkin siinä on kohtaus Helinä -keijun "miltei kuolemisesta" joka vihjaa että tässä maailmassa on paljon muutakin kuin positiivisia asioita. Siinähän Helinä -keiju juo myrkkyä ja hän kuolisi pois. Mutta kun riittävän moni lapsi taputtaa käsiään ja sanoo "minä uskon" on keiju olemassaoleva. Muu osa Mikä-Mikä maasta ei kuolisi tässä prosessissa. Tämä kertookin siitä, että tosiasiassa Mikä Mikä Maa on varsin omituinen paikka. Siinä olemassa on sellaista mikä konventionaalisesti myönnetään olemassaolevaksi. Seikkailujen ja mielikuvituksen sijasta kyseessä onkin "keskinkertaisimpien kuvitelmien" seuraaminen. Siksipä Mikä Mikä maassa ei olekaan oikeastaan mitään vierasta tai uutta. Kaikki hahmot piraateista keijuihin ovat muualta tuttuja. ~ Mielikuvissa mielikuvituksellinen onkin siis banaalin lattea pikkusievien unelmien summa.

Tämänlainen ongelma tuntuu vaivaavan usein uskontoakin. Uskontokritiikki on latteaa koska uskova tietää jo ennalta että uskonto on Totta. Ja siksi hänet vakuuttaa pelkästään se, että riittävän moni uskoo. Ja jo se että joku sanoo että uskontokritiikki on paskaa riittää huolimatta siitä että onko tässä takana oikeasti mitään argumenttiakaan. Kun riittävän moni taputtaa ja sanoo "minä uskon" niin kaikki kritiikki irrelevantisoituu. Koska todellisuus on heille täsmälleen sama kuin Mikä Mikä maa. Tämän vuoksi uskontokin on mielikuvissa syvällinen, mutta on yleensä äärimmäisen sivistymätöntä pinnallista ajattelua jossa on omintakeisuutta täsmälleen yhtä vähän kuin Mikä Mikä maassa.

Kyvyttömyys nousta omilleen johtaa myös siihen että kaikki latistetaan Mikä Mikä maan ehdoille. Tämä tuli mieleen kun luin mindfulnesia käsittelevän tekstin otsikolla "Olenko vai virtaanko?". Siinä korostetaan buddhalaisia juuria. "Mindfulnessin taustalla on buddhalainen oppi pysymättömyydestä ja itseydettömyydestä, joka tulisi oivaltaa. Tämä sotii esimerkiksi sellaista länsimaista käsitystä vastaan kuin itsetunto. Länsimaisten ihmishoitotieteiden yhteistyö buddhalaisuuden kanssa vaatii laajempaa keskustelua elämänfilosofian merkityksestä aiemmin uskontoneutraaleina pidetyille hoitotieteille." Korostetaan että tämä usein kielletään "Kognitiivisen psykoterapian piirissä todetaan, että mindfulnessiin perustuvassa psykoterapiassa käytetty tekniikka ei sisällä mitään hengellistä tai uskonnollista puolta. Kyseessä ei ole rentoutumisohjelma tai mielentyhjentämistekniikka. Näin asetutaan uskontoneutraalisuuden kannalle." Korostetaan että buddhalaisuus ei kuitenkaan katoa mihinkään "Huolimatta länsimaisesta buddhalaisuuden kutistamisesta elämänfilosofiaksi on sen taustalla vankka uskonnonhistoriallinen perinne. Uskonnollisuus erottuu Dalai Laman persoonassa ja läheisyydessä tietynlaisena pukeutumisena, seremoniallisuutena, rituaalisuutena ja perinteenä, joka kantaa kaikkea hänen sanomaansa. Uskonnollisuus on vahvasti mukana. Mitä Dalai Lama olisikaan ilman kyseisiä piirteitä?"

Kysymys on tietyllä tavalla hyvin järkevä ja relevantti. Esimerkiksi skeptikot - joiden tätä asennetta kristinuskoa kohtaan tupataan halveksia syvästi epäkunnioittavana ja ehdottoman epäsivistyneenä - ovat perinteisesti korostaneet että jos uskonto yrittää leikkiä tiedettä, kiistää olevansa uskonto ja lähtee leikkimään tiedettä, on tarkkaan analysoitava onko tämä tieteellisesti järkevä näkemys vai pseudotiedettä. Kuitenkin mindfulnessin buddhalainen luonne perustellaan enemmän buddhalaisilla juurilla. Ajatuksen ja tekniikan alkuperä on se ratkaisvin piirre. Buddhalaista alkuperää oleva idea on buddhalainen. Sama vaikeus erotella ajatuksia näyttää olevan myös kristillisen kreationismin ytimessä ; Nähdään että historian suurmiehistä ja isoista tiedemiehistä löytyy kreationstisia vaikutteita. Ei nähdä että tämä on tausta josta on irtauduttu.

Mindfulnessin kohdalla on toki olemassa riski että uskontoa kätketään pseudotieteen kielellä "Neutraalisuuden kaapu lupaa tieteellisyyttä. Tässä mielessä psykoterapiaan liitetty länsimainen tieteellisyys onkin hyväksynyt buddhalaisuuden kaventamaan uskonnon ja tieteen välistä kuilua" joka pohjimmiltaan kuvaa buddhalaista versiota siitä mitä länsimaisessa uskonnossa nimeltä Jehovan Todistajat kutsutaan "teokraattiseksi sodankäynniksi" "Sanoma sovitettiin buddhalaisuuden ”taitavilla keinoilla” (upaya) ottamalla huomioon kuulijakunnan vastaanottokyky. Länsimaille on mielestäni tapahtunut samalla tavalla. Buddhalaisuus on mukautunut sanomaltaan vallitsevaan länsimaiseen ajattelutapaan." ja tämän lopputuloksena on hämärrettyä uskontoa joka kiistää taustansa ja perusluonteensa joka herättää asiallisia kysymyksiä. "Mindfulnesspohjaisen terapian ja uskonnollisena pidettävän välinen raja on käytännössä välillä hämärä. Mindfulnesspohjaisten terapeuttien, Suomessa myös Kelan hyväksymien, mindfulnessia esittelevissä teksteissä kuultaa läpi myös selvästi uskonnolliseksi luokiteltava maailmankuva. Niiden perusteella jotkut terapeutit edustavat selvästi buddhalaisperäisiä ajatuksia. Se ei vielä välttämättä tarkoita sitä, että terapeutti itse olisi buddhalaisuuteen sitoutunut, mutta antaa ainakin kuvan siitä, miten neutraaliksi julistautuvan länsimaisen tieteen ja uskonnon välinen raja on epäselvä. Minkä elämänfilosofian mindfulnesspohjainen terapeutti tahtoen tai tahtomattaan välittää asiakkaalleen?"

Kuitenkin jos kysytään että mitä Dalai Lama on ilman rituaalejaan ja vastaavia uskonnollisia teemojaan. Silloin saadaan vastaukseksi "mindfulness".  -On olemassa mindfulnessia ilman buddhalaisuutta joskin kaikki mitä myydään mindfulnessina ei ole erotettu buddhalaisuutta ja huono/epärehellinen terapeutti tekee maailmankuvamanipulointia rivien välistä koska ei tee tätä erottelua joka voitaisiin periaatteessa tehdä. - Tämän tiedostaminen on nähdäkseni buddhalaisuudessa oleellista. Ja tämä on jotain joka itse asiassa puuttuu kristinuskosta miltei tyystin. Sillä buddhalaisuus ja meditaatio tuottavat poikkeuksellisia tietoisuudentiloja. Nämä taas ovat aivotoimintoja eivätkä yliluonnollisia ilmiöitä. ~ Näin ollen esimerkiksi ateisti voi todellakin harrastaa transsia hakevaa shamanismia. Sillä kun shamanismi riisutaan keskushenkilönpalvontakultista, rituaaleista ja muusta vastaavasta jäljelle jää metodit joilla haetaan poikkeava tietoisuuden tila.

Nähdäkseni tämä ero on kuitenkin vahvuus kristinuskolle. Sillä on ydin pelkästään filosofiassa ja rituaaleissa joita perustellaan filosofialla. Tämä tekee kristinuskosta älyllisen, toisin kuin buddhalaisuuden ja muut poikkeavia mielentiloja hakevat ja niihin keskittyvät uskonnot, joissa tämä poikkeava mielentila tuppaa olemaan keino joilla ohjaillaan toisen elämänfilosofiaa. Tämänlainen "nurkan takaa tuleminen" ei ole rehellistä. Se on minun silmissäni yhtä epärehellistä kuin pseudotiede, vain eri tavalla.

Tämänlaisia huomioita voisi tehdä siinä vaiheessa kun lähtisi matkoihinsa Mikä Mikä maasta jossa on vain konventioita ja perinteitä ja siitä poikkeava ei ole edes olemassa, enemmistön päätöksellä. Siksi voisi luulla että olisi kristityille kannustavaa yrittää irtautua tästä. He näyttävät kuitenkin kovin haluttomilta.

MasterChef -shokki

MasterChef -ohjelmassa oltiin nyljetty kaniineja. Tämä oli ollut katsojille liikaa. "Kilpailijoiden joukossa on kokkeja, jotka ovat harrastaneet metsästystä. Tuottajan mukaan raaka-aine oli tarkkaan harkittu ja katsojille haluttiin välittää tietoa lihan koko tuotantoketjusta." ... "Ohjelmassa näytettiin yksityiskohtaisesti, miten kani nyljetään. Perheemme ei pitänyt lainkaan siitä, kuvailee perheenäiti Iltalehdelle. Nainen kertoo, että hänellä meni maku koko ohjelmaan." Tiedostaminen on kuitenkin juuri se, jolta ihmiset yleensä haluavat itseään - ja etenkin lapsiaan - suojella. Järkyttyminen on se, joka on monille se kauhein paikka. Yhteiskunnan nähdään olevan velvollinen suojelemaan meitä kaikelta järkytykseltä, järkyttymisen kokemus on kiusaamista.¹

Järkyttymisvastaisuus näkyy moneassa asiassa. Poliittinen korrektius ja tapakäytänteet ovat tätä varten tehtyjä. Ne ovat itse asiassa pienissä määrin hyviä asioita. Esimerkiksi itse hyväksyn teurastamisen yhdeksi oleelliseksi osioksi lihantuotantoketjua. - Olen toki itsekin ollut Kiteen opetusteurastamossa niissä hommissa, ja uskoisin että minulla on "jonkinlainen ote"² siitä mitä teurastaminen ja lihanleikkuu pitävät sisällään. Usein niissä järkyttää kuvasto eikä kärsimys. Tehokas ja nopea teurastus on tuskatonta, mutta siinä on mekaanisuudessaan ja kliinisyydessään jotain pelottavaa. Hitaampi teurastus ei pidä sisällään samanlaista vannesahan sirinää, ja joku voisi pitää sitä luonnollisena. Mutta itse en sitä suosi, koska itse kiinnitän huomiota eläinten kärsimykseen.

Ruuan tuotannossa on selkeästi osia joissa liha erotetaan nahasta. MasterChef:in nyljentä oli itse asiassa melko irrelevantilla tavalla järkyttävää, koska kuolleen jäniksen nylkeminen ei tuota tuskaa jänikselle. Jäniksen teurastaminen jätettiin kuvauksen ulkopuolelle. Koko ketjua ei siis suinkaan edes näytetty. Teurastusosio olisi siitä mielenkiintoinen, että se antaisi paremman kuvan koko ketjusta. Toisaalta sen näyttäminen nähtäisiin helposti provokaatioksi jossa ajettaisiin "eläinten hyvinvointia". Totuus ei kuitenkaan ole luomuhippiasiaa, se vain näyttää siltä.

Itse asiassa ymmärrän että nylkemisen näyttäminen voi aivan aidosti järkyttää niitä ihmisiä jotka eivät näe elämäntavassaan olevan mitään eettisiä ongelmia koska perheen ruoka tulee kaupasta eikä mistää metsästä. Lihakin tulee pakkauksesta eikä eläimestä. Ja sitäpaitsi jokainen heidän näkemänsä turkiseläin on ollut asiallisissa olosuhteissa, esteettisesti ja siisteissä puhtaissa riveissä. Vaatehuoneen rekeillä roikkumassa. Tämänlaisessa elämäntavassa ei itsessään ole mitään häijyä tai ilkeää. Tässä maailmassa kun ei tehdä ollenkaan tiedostettua intentionaalista pahaa. Siinä vain eletään ja paha tapahtuu jossain muualla. Kun sitä ei itse tarvitse tehdä, siitä ei ikään kuin vain tarvitse välittää.

Toisaalta tiedostaminenkaan ei ratkaise mitään. Ymmärrän nimittäin myös sen, miksi ensijärkytyksestä mennäänkin sitten helposti ääripäästä toiseen. Ongelmattomuuden utopiasta mennään totaalipahuuden kokemisen dystopiaan. Tiedostamisen ensimmäisestä vilkaisusta tulee helposti sellainen mielikuva että tiedostanut ihminen tajuaa että esimerkiksi sikalassa ihmiset vain kiertelisivät pää pystyssä, halveksien ja tietäen että niiden kohtalo olisi täysin eläintenhoitajan verisissä käsissä. Että tämä vallantunne on taustalla, ja myötätunnon sammuttaminen on niin oleellinen osa prosessia, että jos työ joskus loppuu, niin olisi sitten aivan mallikappale psykopaatista jota voisi sellaisenaan lähettää jonnekin julmaan pakanamaahan³ teloittamaan kuolemantuomittuja.

Tämän tason yli pääseminen vaatisikin sitten oikeaa työkokemusta. Siinä huomaa tehdessä että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Valitettavasti sitä työn tekemistä olisi vaikeaa tarjota kaikille. Osa kun ei kestä edes työhön kuuluvaa paskan raappaamista. Saati että tarttuisi hätäteurastuksen tarpeessa kivääriin tahi puukkoon.⁴

Tältä osin maailma näyttää noudattavan buddhalaisia periaatteita. Buddhan kerrotaan olleen ensin prinssi, joka ei nähnyt kärsimystä. Hän eleli mukavuudessa ja ylellisyydessä. Sairaan ja kuolevan näkeminen oli hänelle shokki. Maailman karuus, eräänlainen itämainen pahan ongelma, hieroi itseään hänen tietoisuuteensa. Buddha päätti tästä kokemuksesta tiedostuneena vaihtoehdoksi sen että sen sijaan että elettäisiin haluista ja niiden tyydyttämisestä pyrittäisiinkin nimenomaan haluista vapautumisen jolloin pettymyksiä ei tule yhtä runsaasti. Nähdäkseni buddha meni liian pitkälle. Tämä liian pitkälle meneminen on sama syy miksi Schopenhauer, hyvin buddhalaissävyinen filosofi länsimaissa, oli pessimisti. Maailmassa tarvitaan tässä kohden kuitenkin enemmän kykyä kompromisseihin.⁵

---

1 Tämä omituinen asenne näkyy myös kiusaamiskeskustelussa. Siitä ei puhuta väkivallan teonkuvien kautta. Ei kerrota nuorena ihmisenä aloitetuista törkeistä pahoinpitelyistä. Sen sijaan kiusaamista määritellään uhrin kokemuksen kautta. Ajatus on toki sinänsä nokkela, että kiusaajat ovat ainakin joskus hyvinkin ovelia. Jos kiusaaminen määritellään tarkasti, he kyllä keksivät porsaanreikiä. Keksimisen jälkeen muutkin osaavat näitä hyödyntää. Kuitenkin tämä määrittelykulma on tuonut mahdollisuuden siihen että ties mikä pikkuasiakin muuntuu pumpuliprinsessan päähän asetettavaksi marttyyrinkruunuksi. Valitettavasti ihmiset tietävät tämän ja se vaikuttaa siihen miten myös vakavampia kiusaamistapauksia kuvaillaan. Siksi kiusaamiseen liittyvät mielikuvat kevenevät. Tämä ei tietysti haittaa niitä joille kiusaaminen on vain keino boostata statusta marttyyriaseman kautta. Sen sijaan se haittaa niitä jotka oikeasti tarvitsisivat apua. Pikkupahastuminen ja "vittuuntumiselta suojelu" johtaa siihen että vakavampiin asioihin ei suunnata yhtä paljoa panoksia, kun ne sekoittuvat tähän "kevyempään materiaaliin".
2 Nimenomaan "jonkinlainen", kurssitin vain perusasiat. Nimenomaan "ote", sillä kyseessä ei ole mielikuva.
3 Kuten Iran, Uzbekistan, USA...
4 Ei ihmekään että heistä monista tulee eutanasian vastustajia, kun suhde kärsimykseen ja elämään jää vieraantuneeksi.
5 "Kompromissi" tässä kohden saattaa tarkoittaa kaksinaismoralistilta vaikuttamiselta. Siis vähän kuin se että on ensin valmis haukkumaan vartijaa siaksi ja apinaksi ja sitten tönimään ja lyömään tätä eläinten hyvinvoinnin nimessä. Tai jotain. Ilmeisesti. Ainakin vartijoiden kautta toimintaa seuratessa joskus saattaa syntyä tämänkaltaisia mielikuvia.