Väärin erottu?

"Paholaisen Asianajaja" -blogissa otettiin kantaa Ulla Appelsiniin. Hän korosti että eroajia on hyviä ja huonoja. "Heidän joukossaan on varmasti monia, jotka eivät ole tehneet eropäätöstä kevyin perustein tai populismin innoittamana vaan päinvastoin, vakaasti harkiten. Silloin sitä on ehdottomasti kunnioitettava." Ja huonoja "Mutta ehkä on muitakin. Heitä, joille Räsänen - jälleen kerran vain tarjosi ylevältä vaikuttavan syyn lakata maksamasta kirkollisveroa. Näiden ihmisten protesti ei kuitenkaan tunnu Räsäsen kukkarossa. Se tuntuu muualla." Tämä nostaa esiin sen, mikä tuntuu vaikuttavan koko keskustelukentässä. Kirkosta eroajia luokitellaan vääristä ja oikeista syistä eroajiin. Mutta milloin olemme viimeksi kuulleet kohun jonka ydinteema olisi siinä miten kirkkoon olisi liitytty väärin perustein ja vihjattaisiin "implisiittisesti mutta allaviivaavasti", että näitä valintoja ei pitäisi tai tarvitsisi kunnioittaa? (Koska ensin sanotaan ehtoja ja sanotaa että niillä toetutuvia pitää kunnioittaa. Ja sitten tulee se mutta.)

Miksi kirkosta voidaan erota väärin syin, mutta siihen ei voi liittyä väärin syin? Miksi kirkosta eroajilla on liian vähäinen uskontotiedon taso, mutta kirkkoon liittymisen kohdalla tämä kysymys ei ole vakavan keskustelun alainen? Tämä on selvä epäsymmetria. Kun ateisteja syytetään dogmaatikoiksi ja uskovaisia leppoisikis, pitäisi valittamisen mennä juuri toisin päin. Sillä suvaitsematon ja joustamaton dogmaatikko on se, joka asettaa ehtoja toisten eroamiseen ja liittymiseen.

Epäsymmetrian syy on rakenteellinen. Kirkkoon liitytään lapsikasteella. Tämä rakenne johtaa suureen määrään jäseniä jotka eivät ole kovin vahvasti sitoutuneita ja jotka lähtevät pienestä muistutuksesta. Kun kirkkoon ei ole liitytty vakaassa harkinnassa, on ihan oikeasti hyvä kysymys kysyä "miksi jatkaa maksamista". Jos tuntuu lompakossa vittumaiselta, on ihan oikeasti aivan oikein miettiä että miksi kuulua. Appelsin ja muu kulttuuri pitää tätä ahneena ja itsekkäänä, vain rahan ajattelemisena. Mutta kysymys onkin siitä että mistä he tietävät mihin muuhun nuo rahat käytetään - ja hyödyttääkö tämä raha mutua yhteiskuntaa mitenkäkin. Ja onko tämän arvostelu muiden ihmisten vai ihmisen itsensä asia in first place. Kaikki tärkeitä kysymyksiä, jotka on jätetty hunningolle.

Kaste on oleellinen. Sillä kun tämä tuodaan huomiona esiin, huomataan että jokainen on kuullut siitä miten kirkkoon kuulutaan "väärin syin" - Ja niin on luontevaa että joku valittaa siitä että kirkosta myös erotaan "väärin syin". Tämänlainen on ihan symmetristä. Esille nostamani ongelma peittyy. Ja käteen jää vain se, että kaste tehdään lapsille kun taas eroajat ovat aikuisia.

Kenties rakentavin tapa miettiä kastetta on se, että se jaetaan hengelliseen ja juridiseen osaan. Hengellisessä osassa lapsi on kristittyjen vanhempien lapsi, ja lapsi hyväksytään uskovien yhteisöön mukanaolijaksi. Nähdäkseni tämä on ihan hyväksyttävää. Tällä on sitten myös se juridinen puoli, jolla lapsi liitetään seurakuntaan maksajaksi.

Hengellisyysteema tässä kohden on tietysti käyty suurta vääntöä ja suurinta vääntöä. Esimerkiksi Jaakko Heinimäki on sanonut että "Miksi vanhemmat puhuvat lapsilleen? Eikö lasten tulisi saada itse aikanaan päättää, mitä kieltä he haluavat puhua?" Toisaalta esimerkiksi Kari Enqvist on esittänyt että "Lapsi ei ole valintaa itse tehnyt, sillä kastetilaisuudessa hän on vielä niin pieni, ettei ymmärrä sanoja eikä selityksiä. Kuluu ainakin toistakymmentä vuotta, ennen kuin teini-iän kynnyksellä aivot ovat kehittyneet niin, että uskonnon kaltaisista abstrakteista asioista aletaan muodostamaan itsenäisiä mielipiteitä."

Samoin kasteen kohdalla puhutaan siitä että pitäisikö lapsi jättää ruokkimatta kunnes hän päättää syökö lihaa vai onko vegetaristi. Vai saako vanhempi vain tunkea vegeruokaa tahi raadeltu-murhattu eläimen elimistöä pikku piltin suuhun. Nämä argumentit ovat analogioita. Analogioiden vertaamisessa on oleelista että verrattavat kohteet ovat oleellisella tavalla samanlaisia. Kysymys on siitä, onko kyseessä oikea vai väärä analogia. ; Voidaan rakentaa toinenkin analogia. Pitääkö lapsen päättää seksuaalisuudestaan vai saavatko hänen vanhempansa päättää hänen puolestaan vaikkapa seksistä eli insesti-pedofilia ei olisi ollenkaan rikos tai paha asia? Samoin voisiko lapsen silmät-korvat voisi laittaa ihan miten täyteen tahansa pornoa tahi väkivaltaviihdettä, koska eihän se voi olla niin että tämä vasta aikuisena saisi päättää asioista?

Seksuaalietiikassa moni korostaakin sensuuria jota tuettaisiin jopa valtiollisesti. Että koulussa pitäisi rajoittaa ehkäisypuheita kaikilta - ei siis vain kristittyjen lapsilta vaan kaikilta. Viihteeseen toivotaan ikärajoja ja muita. Syykin on selvä. Tosiasiassa kysymys on harm principlesta. Insesti vaikuttaa lapsen koko elämään negatiivisesti. Ja väkivaltaviihteellä ja pornollakin on riskejä. Lapsi ei vähintään ymmärrä niitä. Tämä tietysti osoittaa oleellisen epäanalogian pedofilian ja ruokinnan välillä. Lasta tulee ruokkia mutta ei raiskata. -Ei vaikka CMX:än pojat antaisivat kappaleissaan juuri sinulle kohdistettuja viestejä.

En näe Enqvistiä aivan täysin vakuuttavana. On toki selvää että hän yritää rakentaa argumenttia joka olisi oleellisesti samanlainen sen kanssa miksi pornoa - jota ei välttämättä edes tässä sinänsä pidetä pahana tai likaisena - olisi samanlaista uskon kanssa siinä mielessä että lapsi ei ymmärrä niitä. Ja onkin totta, että lapsen mielikuvitus ja ajattelukyku ovat tässä hankalia tekijöitä. Kuitekin jos lapsi kykenee uskomaan sängyn alla oleviin hirviöihin, kyllä hän kykenee muodostamaan omia näkemyksiään myös Jumalasta. Ne ovat kenties vääriä ja taikauskoisia näkemyksiä, mutta jos tämän päihittäinen asetetaan oikeasti kriteeriksi, niin yllättävän iso osa aikuisistakaan ei tätä tasoa koskaan oikein kunnolla ylitä. Puhutaan usein lapsen uskosta, ja se onkin lapsellista ja taikauskoista. Mutta vastaava kuvaa kyllä monen aikuisenkin uskoa. - Olipa kyse sitten kirkosta tai New Agesta, hyvin moni aikuinen hurahtaa ties mihinkä humpuukiin ja taikapölyhuuhaseen. Ja heillä on tästä mielikuvituksen ja taikauskon sekamelskastaan huolimatta goddamit lupa valita uskontonsa! Ja näin sen pitääkin olla.

Epäanalogisuuspuoli ja harm principle tosin tuhoaa myös Heinimäen ja kumppaneiden argumentaation. Sillä syöminen ja puhuminen ovat tässä kohden oleellisesti analogisia. Jos lapsen jättää ruokkimatta, tämä ei elä niin pitkään että voisi valita. Ja samoin ilman kieltä lapsi menettää kykynsä puhua kieltä ollenkaan. Syntyy susilapsi ja tätä voidaan pitää vahingoittamisena. Uskonnon kohdalla tilanne on oleellisesti epäanaloginen. Ilman uskontoa syntyy aivan täysipäisiä aikuisia - ja ilman kastetta kirkkoon kuuluvia on vastaesimerkkinä vieläkin enemmän. Samoin uskoa ei pidetä minään joka olisi pakko oppia lapsuudessa. Jos menen katujulistajalle sanomaan että "muttakun äärikommunistit kasvatti minut vauvana ja lapsena ilman uskontoa" he eivät sano että et voisi muuttaa mieltä ja ruveta uskovaiseksi. Mikään uskonnollisuus ei siis tuhoudu, koska nämä ihmsiet eivät saa mitään käännytysrauhaa. Vaan päin vastoin, he kuulevat sitä miten moni ihminen on kääntynyt paatuneesta ja väkivaltaisesta vihaisesta ateistista kunnon kristityksi (joka on ehkä vihainen ja väkivaltainen, mutta enää ateisteja kohtaan, mikä asiallista on).

Uskonkin että epäanalogisuus oikesti tiedetään, koska ei korosteta että kaikki lapset olisi pakko kastaa kirkkoon. Jos analogia ruuan kanssa olisi todella osuva, niin juuri näin tulisi tehdä. Vegaaniruuassakin toki huolehditaan lapsen terveydestä, joten tosiasiassa vanhemmat eivät saa ruokkia lastaan ihan miten tahansa. Kysymys onkin oikeastaan siitä, miksi tätä argumentaatiota käytetään ylipäätään kun epäanalogisuus selvästi tiedostetaan. Onko niin että huono argumentti sanotaan koska sananvapaus antaa luvan laukoa mitä tahansa eikä tajuta että se ei tarkoita sitä, että argumentti olisi myös hyvä jotenkin vain siksi että sen saa sanoa ääneen.

Olenkin ihmeissäni miten esimerkiksi "lapsen parhaan tekemistä" tai "lapsen vapauden nimissä" tekemistä pidetään niin usein kyseenalaisena ateistivanhempien kohdalla. Ymmärrän toki sen että heistä kyseessä on vain vanhemman tekemä ideologinen ratkaisu samaan tapaan kuin että opetetaanko heille kristinuskoa. Mutta kuitenkin kun katsotaan kristittyjä, niin he saavat kyllä perustella asioita siten että he tarkoittavat lapsen parasta ja että se on sitten myös lapsen parhaan tekemistä vaikka olisi miten ideologista. Ja lapsen vapauttakin voidaan puolustaa sanomalla että opetetaan kristinusko jotta aikuisena sitten tietää vähintään sen mistä irtautuu. Tämäkin menee ihan sukkana läpi lapsen vapauden nimissä tekemisenä. Uskonnottoman kasvatuksen puolella vapaus ja lapsen paras ovat kuitenkin toistuvasti kritiikin alla. Ihan kirkon viralliset toimijat korostavat että ei tässä mistään lapsen parhaasta tai vapaudesta ole kysymys vaan siitä että lapsi opetetaan vanhempien ideologiaan. Itsessään kenties totta, mutta kun katsotaan samojen ihmisten suhtautumista kristilliseen lasten kasvatukseen, tämä huomio ja tosiasiatila ei siirry sinne. ~ Kun uskonnoton perustelee että hän ajattelee lapsen parasta ja tämän vapautta, häntä pidetään dogmaatikkona. Etenkin kun ihmisillä on tapana esittää argumentaatiot ikään kuin suositteluna, joka pätee myös muille. Mutta kristityt vanhemmat ja kristityt muutoinkin tekevät täsmälleen samaa. Hekin suosittelevat. Tässä tilanne ei kuitenkaan ole niin että kirkko jyrähtelisi heille dogmaattisuudesta ja vihaisuudesta ja ideologisuudesta. Tässä korostetaan että pitää kuunnella myös kristittyä ja että kristitty tarkoittaa hyvää ja on hyväntahtoinen. Ja että tässä sinulle kiva intentio, joten turpa kiinni uskonnoton tässäkin tilanteessa. Tämä ei ole reilua. Eikä sellaista kulttuuria tarvitse - ikään kuin Ulla Appelsinin hengessä - kunnioittaa.

Nähdäkseni kastaminen on hengellisenä ilmiönä vahingoittamaton. Se ei ole oleellisesti analoginen insestin eikä ruokkimisen kanssa. Molemmat vastaesimerkit tietysti kulkevat vahvasti ilmoilla. Mutta molemmat ääripäät ovat väärässä. Ja olen kieltämättä hieman Appelsinin kannalla tässä kohden. On ihmisiä joilla on vain lupa ja juridinen oikeus tehdä asioita. He saavat sanoa mielipiteensä. Ei niitä arvostaa tai kunnioittaa tarvitse. Ja niiden laukominen ääneen on ihan oikeasti jotain joka antaa luvan halveksua ihmistä älykääpiö-kusipäänä. Ymmärrän Appelsinin tunteen. Ja sanon että todellakin voi olla "väärin liittyneitä" ja "väärin eronneita". Tosin tässä sanaa "väärin" pitää lieventää sen vakiokonnotaatioista ja kenties se pitäisi korvata paremmalla sanalla "harkitsematon". Minä käytän ehkä nasakampaa ja äärimmäisen tieteellistä termiä "pöntösti".

Koska kasteesta ei ole haittaa, en näe ongelmana että lapsi kastetaan ja että hän osallistuu kirkon tilaisuuksiin täysi -ikäisyyteen asti. Kaste kun voidaan nähdä niinkin, että siinä ei lapsesta tehdä kristittyjä, vaan korostetaan että lapsi on kristittyjen vanhempien lapsi. Juhla on perhettä varten. (Uskonnottoman ainut ongelma on siinä, että välttääkö hän tälläisiä tilanteita ja jää pois sukujuhlista. Minä en jää koska kirkko on vain talo. Mutta jos suku olisi erilainen, niin jäisin, koska kirkko on vain talo.)

Sillä se ongelma on siinä juridisessa puolessa. Lapsi saa sanoa kantansa - vanhempiensa luvalla - vasta rippikoulussa. Eroaminen pitää tehdä erikseen, vaikka liittäminen on miltei automaatio. Ihmettelen sitä miksi kirkosta ylipäätään tarvitsee erota turhaan ja erota vääristä syistä. Tosin se ei ole mikään probleema, koska vastaus on siinä että nämä ihmiset on todennäköisesti myös liitetty väärin kirkkoon alun perinkin. Vaikka olen joskus muuta epäillytkin, uskallan sanoa että tässä kohden voidaan sanoa että on demonstroitu sitä miten kaksi väärää tekee joskus oikean.

Kunhan se on musta!

Panu Höglund otti kantaa siihen että äärioikeiston toimia on alettu käsittelemään julkisuudessa. Hän on tämän suhteen varsin kyyninen ja pessimistinen ; Hän korostaa sitä että asiasta olisi ollut tarpeellista puhua vakavasti jo aiemmin. "Siihen aikaan kun itse olen ainoana kirjoittanut tästä touhusta, sitä ei ole noteerattu mitenkään, ja kaikki hesarit ja ylet ovat lähinnä keskittyneet ymmärtämään ja silittämään myötäkarvaan näitä roistoja. Nyt ilmeisesti riittävän isoillekin varpaille on tallattu, jotta asia on kelvannut oikein valtavirtaviestimillekin." Samalla hän korostaa että aiheen vakavuus on kiistetty ja tässä on ollut pääasiassa yksi strategia. "Yksi natsien keskeisiä harhautuksia, jonka he ovat saaneet syötettyä myös toimittajille, on se perusajatus, että tässä on vastakkain kaksi eri ääriryhmää ja että natsiterroristien hilluminen on vain reaktiota johonkin vastaavanlaisten vasemmistoporukoiden hihhulointiin. Tämän ajatuksen vaivihkaiseksi vahvistamiseksi Yle hankki studioonsa haastateltavaksi nimenomaan tunnustautuneita vasemmistoaktivisteja. Pois se minusta, että hyväksyisin heidänkään joutumistaan kiusatuiksi, mutta jotta touhun koko kuva tulisi selväksi, olisi otettava huomioon, että se ”toinen ääriryhmä”, joka saa kärsiä eniten natsiterrorista, koostuu lähinnä porvarillisista liberaaleista." ... "Äärioikeistolaisesta nettiterrorista ei ylipäätään puhuta asiallisesti niin kauan kuin ei myönnetä, että sen pääasiallinen vihollinen ei ole mikään myyttinen äärivasemmisto, vaan aivan kaikki, jotka hyväksyvät yleiset oikeusvaltiolliset periaatteet." ... "nykyinen linja, joka on se, että mitään äärioikeiston terroria koskevia tutkintapyyntöjä ei tutkita, koska siihen ei muka ole resursseja, samalla kun äärioikeistolaisten täysin kiusanteon luonteiset rikosilmoitukset otetaan hyvinkin vakavasti. Syy on selvä: kaikki ne, jotka joutuvat äärioikeistolaisten uhkailemiksi, ovat määritelmällisesti äärivasemmistoa ja itse syyllisiä uhkailuun."

Höglundin toisesta kirjoituksesta löytyykin se, mikä hänestä  natsiongelmassa on suurempi pahoja asioita lietsovampi puoli kuin natsit. Se on natsimieliset ihmiset. Hän nostaa tästä esimerkiksi Appelsinin joka ajaa sellaista linjaa jossa oikeistolaisten väkivallan alle joutuvat ihmiset ansaitsevat roolinsa koska he ovat eliittiä joka vetoaa statukseensa saadakseen erioikeuden olla häijyjä. Teema on juuri se, että äärioikeiston vastustajiksi leimataan äärivasemmisto ja siksi äärioikeisto ei ole vakava asia toisin kuin äärivasemmisto. Höglundin tuomio on seuraava "Hänenlaisensa toimittajat ovat oikeastaan moraalisesti syyllisempiä äärioikeiston nousuun kuin itse äärioikeisto, koska yhteiskunnan marginaalissa loppujen lopuksi aina majailee kaikenlaisia ikäviä tyyppejä, jotka eivät halua elää sovussa meidän normaalien ihmisten kanssa, vaan joiden on kehitettävä ihmisvihansa ympärille kokonainen hävityksen ja tuhon ideologia. Nämä taudinaiheuttajat tulehduttavat yhteiskunnan vain Appelsinin kaltaisten yhteistoimintaihmisten, auttajien ja mahdollistajien tuella - toimittajien, jotka näkevät tuon ihmisvihan legitiiminä ja perusteltuna ja ovat valmiita levittämään ja propagoimaan sitä."

Näkisin että Höglund menee tässä hieman liian pitkälle. Mutta että tässä hänellä on kuitenkin takana pientä viisautta. Itselleni on syntynyt samansuuntaisia tuntemuksia uskontokeskustelun puolelta. Ja ne ovat samansävyisiä kuin Höglundilla. En kuitenkaan ota näitä tuntemuksia yhtä vakavasti kuin Höglund. Kuitenkin sen ytimessä on järkeä.

Uskontokeskustelu on siitäkin hyvä, että nyt asiassa on viime aikoina alettu avautumaan. Ja juuri samalla tavalla kuin Höglundin mukaan on tapahtunut rasismin ja äärioikeiston kanssa. Eli aiemmin asia on kiistetty ja siitä on hyssytelty. Ja nyt asia on sitten nostettu esille ja sitä pidetään konkreettiena ja aiheena jota pitää pitää esillä. Uskonyhteisöjen raskaistakin vainoista on tulossa useitakin kirjoja. Ne kertovat vuosien piinoista, joita ei voi olla tapahtunut koska olen nostellut vastaavista meteliä ja uskovaiset ovat aina kertoneet että ne ovat väärinkäsittämistä ja satuilua. "Maijan tarina" on ikään kuin ollut lähtöpuhallus monelle muulle vastavalle avautumiselle. Yksittäisiä tarinoita kasautuu nii paljon että herää taatusti kysymyksiä siitä että kuinka suuri kasa "merkityksettömiä yksittäistapauksia" tarvitaan jotta kyseessä olisi oikeasti olemassaoleva ilmiö. ; Itseäni nämä kirjojen tapahtumat eivät yllätä koska omin silmin olen kuullut jo vuosia kaikenlaista. Sen sijaan ihmettelen että miksi kirjoja julkaistaan nyt. Sillä tosiasiassa asiasta on hyssytelty ja lakaistu syrjään niin että tämänlaisia kirjoja ei normaalisti synny. Ja jaan tässä mielessä Höglundin turhautumisen ; Sillä olen yrittänyt jauhaa asiasta vuosia. Sitä ei vain jostain syystä ole otettu vakavasti, vaan asia on kiistetty ja mitätöity ja automaattisesti arvottomaksi ja turhaksi nurinaksi leimattu. Nyt sitten kauhistellaan että miksi ei ole tehty mitään. Tässä minun tekisi mieli kysyä kyselijöiltä ja kauhistelijoilta. Koska kun olen yrittänyt, niin he ovat paheksuneet koska tämänlainen rikkoo heidän kristillisiä leppeän suvaitsevaisia ideaalejaan vastaan. Kaikki on lähinnä otettu egoistisesti omakohtaisesti. Eli jos moittii kristillistä systeemiin livahtanutta väkivaltaa niin sitten kristitty pahastuu ja tämä pahastuminen kertoo jotenkin siitä että se jonka pitäisi korjata juttuja olen minä koska olen "eliittiä" joka ottaa "erivapauksia" ollakseen "epäkunnioittava". Ja siksi asioita ei korjata vaan nostetaan vastarintaa näiden ongelmien esillenostajiin. Kyllähän se toki se ongelman medianäkyvyys peittyy näinkin, itse rikos vain ei korjaudu eikä asiat muutu yhtään paremmaksi. Tämä vallitseva "maan tapa" ei siis ole rakentava tapa hoitaa ongelma pois päiväjärjestyksestä.

Vertaus : Jos nähdään haarniskassa tälläinen halkeama,
on perusasenteena se että haarniska on niin sotainen,
että pitää hankkia isompaa asetta jotta relevantti vaara
saadaan eliminoitua. Sen sijaan ei mietitä minkälaista vekkiä
torsossa olisi jos ei olisi pidetty haarniskaa.

Yksi tärkeimmistä on ideologisesti itseään konservatiiveiksi kutsuvien sisäinen hajaannus. Suoraan sanoen he ovat kaksoistandardi -ihmisiä. He muistuttavat tässä osin niitä feministejä jotka väittävät kivenkovaan murtavansa sukupuolistereotypioita, mutta jotka ensin puhuvat sukupuolesta kulttuurisena ilmiönä ja sitten selittävät että yhteiskunta iskostaa tämän ihmisiin niin että käytännössä sukupuolielin on de facto sama kuin merkki siitä että on iskostettu ja aivopesty kulttuurinen sukupuoli. Ja jotka sen jälkeen puhuvat että miehet sitä ja naiset tätä. Tämänkin taustalla on se, että kiistetään sukupuolinormatiivisuus mutta sitten kun avataan suu niin sisältöä on käytännössä mahdotonta erottaa sukupuolinormatiivisuudesta. Erottautuminen on saivartelullis-retorinen, turha.

Konservatiivien retorisen tason ongelma on että ideaalia ja oman toiminnan analysoinnin välillä on kuilu. Toimintaa perustellaan ideaalilla, vaikka tosiasiassa toimintaa ei testata ideaalilla eikä testata että noudattaako toiminta tätä ideaalia. Ne vain väitetään samoiksi ja näin halveksuttava ihmisperseiden toiminta muuttuu samaksi kuin hyvä ja kaunis. Tästä hyvän kuvan saa seuraavasta : Takkirauta kuvaa konservativismin filosofisen ideaalin. Ensin hän tosin haukkuu monikulttuurisuuden ja liberaaliuden samaksi kuin totalitarismi. (Hän tekee sen tavalla joka muistuttaa hieman sitä millä yhdistin feministit sukupuolistereotyyppiseen ajatteluun.) ; "Sekä sosialismin että libertarismin ongelma on pohjimmiltaan sama: molemmat uskovat kivenkovaan, että juuri se heidän ideologiansa on ainoa, oikea, tieteellinen ja toimiva ja juuri se tuottaa parhaan yhteiskunnan kaikissa mahdollisissa kulttuureissa, kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja kaikkina mahdollisina aikoina. Molemmat siis sivuuttavat kokonaan sellaiset asiat kuin kulttuurievoluution ja memetiikan ja yrittävät tarjota kaikille maailman ihmisille sitä samaa mustaa numeron 41 kenkää." Sitten hän kuvastaa että miten konservatiivit tekevät asiat oikein ja eri tavalla. "Konservatiivit sensijaan tunnustavat kulttuurierot ja kulttuurievoluution sekä sen, että kulttuurievoluutio pyrkii tuottamaan aina ne ratkaisut, jotka kussakin miljöössä ja kulttuuripiirissä pyrkivät vastaamaan parhaimmin miljöön niille antamiin haasteisiin ja että jokainen uskonto luo näköisensä talousmallin ja kulttuurin." Tämä ideaali on kaunis. (Mikä ei ihmetytä koska olenhan itsekin konservatiiviksi itseni luokitteleva.)

Kuitenkin se näyttää unohtavan sen, että miksi ihmeessä minulla, konservatiivilla, on eniten skismaa, vaikeuksia ja debattia juuri konservatiivien kanssa. Syynä on juuri se, että tosiasiassa konservatiivius on useimmiten juuri totalitarismia. Konservativismin retoriikka on nimittäin usein sitä että muutosvastarinta muutosvastarinnan vuoksi uudelleennimetään retorisella taikatempulla hyväksi havaitussa pidättäytymisenä. Se kiistää että kulttuurievoluutio voisi muuttaa yhtään mitään. Muutos nähdään turmeltumisena, eikä ajatella että muutokset olisivat sitä että kulttuuripiiri vastaisi miljöön vastaamiin haasteisiin. Muutos nähdään usein vain rikkomisena.

Tästä seuraa se, että peruskonservatiivilla on itse asiasa äärimmäisen vahva näkemys siitä mitä tietyn maan kansalaisten tulee tehdä. Ideana on se, että koska Maassa toimitaan Maan Tapaan, on kaikkien tietyn maan kansalaisten pakko käyttää koon 42 mustia kenkiä. Tätä ei toki korosteta retoriikassa. Tämä idea kumpuaa varsin selvästi esiin uskontokeskustelussa ; Ideaalina on se että jokainen suomalainen konservatiivi korostaa retorisella tasolla kannattavansa uskonnonvapautta. Mutta sen seurauksia ei haluta hyväksyä. Takkirautakin kuluttaa suurimman osan ajastaan moittimalla eri kulttuuripiirejä. Islam ei olekaan mikään kulttuuriero jossa on tietty ympäristö. Sen sijaan onkin aivan selvästi se, että moraali asettaa eri uskonnot paremmuusjärjestykseen. Ja tämän jälkeen toiset kulttuurit ovat parempia ja järkevä ihminen noudattaisi niitä. Takkiraudan opetus islamista on että "Islam on paska ja siksi tuottaa kaltaisensa kulttuurin." Ei että itämaiden maasto ja muu on tuottanut ongelmia joiden hanskaamiseen on kehittynyt islam. Konservatiiveiksi itseään kutsuvat ajavat usein tämänlaista henkeä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä että kaikille kuitenkin pohjimmiltaan tarjotaan sitä koon 42 kenkää. Henenä onkin se, että "jokainen järkevä ihminen joka aidosti harkitsee ja miettii asioita päätyy vain yhteen tulokseen." Ja näin kiistetään että mitään pakotusta onkaan.

Näin ollen ei pidäkään ihmetellä sitä että useimmiten konservatiivit vastustavat ja vaativat tyypittämisiä. Uskontokeskustelussakin jokaisella on uskonnonvapaus mutta jos olet ateisti sinun eettisyytesi kyseenalaistetaan ja sinua pidetään turvallisuusriskinä jota on oikein ja velvollista pilkata. Konservatiivien uskonnonvapauspuheessa tilanne on siis juuri kuin Henry Fordin kuuluisassa lausunnossa jossa hän sanoi että asiakas saa valita minkä värisen auton tahansa, kunhan se oli musta. Tarjolla on valinnanvapautta jossa on vain yksi ratkaisu ja vaihtoehto. En ymmärrä miten tämä eroaa totalitarismista. Ehkä sen takia että se ei eroa.

Ateismissakin perusideana on tietysti ollut se, että siitä yritetään luoda aina ääriliike. Uusateismi rinnastuu konservatiivien puheissa synonyymiksi militantin ateismin kanssa. Tämä on itse asiassa hyvin läpitunkevaa. Kreationistien parissa onkin äärimmäisen suosittua ajatella että ateismi on uskontovihaa ja sitä että vihaa Jumalaa. Ja että tämän vuoksi se, että kritisoi kreaitonismia tarkoittaa sitä että uskoo Jumalaan koska eihän sellaista voi vihata mihin ei usko.
1: Esimerkiksi Leisola kuvaa ateismiaikaansa vihaisuutena. Että ateistina hän halusi vetää Raamatun lahjoittajia turpaan. Tämä ateistikauden vihaisuus on toistuva teema muidenkin "kääntymiskertomusten" parissa. Tällä vahvistetaan sitä kuvaa että ateistit ovat ääriryhmä ja että kaikki uusateistit ovat automaattisesti militantteja. (Höglundin havaitsema natsien retoriikkakeino onkin tässä hyvin vahvasti käytössä.) Toki tarina ei suoraan eksplisiittisesti väitä ateisteja vihaisiksi ja Leisola ja muut vastaavat demagogit harjoittavatkin tässä usein sitä etät he kiistävät että tarkoittaisivat mitään tämänkaltaista. Toistuva teema tarinassa kuitenkin tarttuu uskovaisten mieliin, ja moni näkee että viisas biotekniikan professorikin tässä vähintään vahvasti vihjaa tälläiseen suuntaan. Ja tässä hengessä ei pidä ihmetellä jos joku sitten pitää ateisteja vihaisina ja tätä kautta vaarallisina ja riskeinä ja vaikka uhkailee näitä pitääkseen tälläien kammottavan vaaran kurissa. Leisola ei kanna vastuuta sanomisistaan, eikä vahingossakaan jätä tälläisiä ateistien aggessiivisuutta korostavien yksityiskohtien kanssa repostelua ja leveilemistä.

On vain erikoista että siinä missä kristillinen militantti ampuu ja räjäyttelee aborttiklinikoita, niin uusateistien militantiksi päätyy Dawkinsin kaltainen tyyppi joka luennoi, kirjoittaa kirjoja ja joka joskus käyttää häijyjä sanoja. (Jotka konservatiivin suusta ovat rehellistä ja suoraa puhetta silloinkin kun darwinistit ovat eugenikkosatanistinatseja joilla ei voi olla moraalia. Jos pilkkaan teräväsanaisesti Dawkinsia et olekaan samanlainen sika kuin tämä vaan rohkea ja oikeamielinen ja rehellinen. Koska eri ideologiat tarkoittavat sitä että sanomasikin on ideologiasi näköistä. Jolloin ateistin ja islamistin sanoma on pahuutta koska se on pahuuden uskonto ja oma uskonto on rakkautta joten voit vaikka vähän tappouhkailla ihmisiä ja tämä on hyvyyttä koska se on uskontosi näköistä.)

Tästä hauskan esimerkin saa "kotimaan" blogista. Siellä selitettiin miten "kunhan se on musta" toimii käytännössä. "Jos minun uskontoni ei salli punaista väriä olohuoneen sisutuksessa, pitääkö ihmisten, joiden luokse olen menossa kylään, riipiä punaiset verhonsa ikkunoista alas vierailuni ajaksi? Jos minun ystäväni omatunto tulee kipeäksi vastaavasti vihreästä väristä, pitääkö minun poistaa huushollista kaikki vihreä hänen vierailunsa ajaksi? Mikä on hyvää käytöstä eri kulttuurien tai uskontojen kanssakäymisissä? Onko se sitä, että aina se saa määrätä kaapin paikan ja värin, jonka omatunto tulee kipeäksi erinäisistä asioista? Vai onko se hyvää käytöstä, että kunnioitetaan jokaisen kodin omia tapoja periaatteella: maassa maan tavat, kodissa kodin tavat?" Kysymykset ovat retorisia. Väri on eiuskonnollinen esimerkki jonka ideaa mukailemalla voidaan muistaa että suomessa vallalla on kulttuuri jossa kristityt konservatiivit vastustavat kaikkien, myös eikristittyjen, homojen avoliittoa siksi että kristinusko pitää sitä pahana. Sama koskee kaikkea eutanasiasta kaljan myyntiin.

Ja tietysti musiikkimakuun. Sillä kotimaan blogi sai vastaan juuri sellaista pahastumista joka näyttää että blogin tekstisisältö ja syytös oli nimenomaan osuvaa ja tarpeellista. "Entäpä jos on olemassa ihan objektiivisesti hyvää ja huonoa musiikkia? Asiaa voi tutkia empiirisesti soittamalla musiikkia huoneessa, jossa on ruukkukasveja. Kun musiikkia soitetaan riittävän kauan, kasvit alkavat kasvaa kohti hyvän musiikin lähdettä ja vastaavasti poispäin huonon musiikin lähteestä. Vanhempi länsimainen klassinen musiikki ja intialainen klassinen musiikki ovat kuulemma tämän kriteerin mukaan hyvää musiikkia." Tämä korostaa sitä että konservatiivi myy "koon 24 mustaa fordia" objektiivisuutena. Aina. (Ja kyllä. Perustelut ovat yleensä juuri tuollaisia sellaisia että ne voisivat toimia jos olisimme kasveja. Mutta koska emme ole, argumentti jää olematta argumentti.) He kiistävät että kyseessä olisi mikään totalitarismi koska kysymys on  muka objektiivisuudesta. Oikeasti tämä on vain sitä että totalitarismi tehostaa itseään kiistämällä olevansa väkivaltainen ja manipuloiva ja pakottava. Tällä kiistetään ja kierretään sitä että konservatiivit tarjoavat usein vain yhtä ratkaisua taikaluotina kaikkeen. Totalitarismiksi yritetään sen sijaan leimata kaikki sellainen jossa on kulttuuririippuvuutta, moniarvoisuutta tai vastaavaa jota normaalisti liitetään juuri uskonnonvapauden ja sananvapauden piiriin.
1: Onkin hauskaa seurata esimerkiksi kreationisteja jotka osaavat evoluutiosta ja vaikka falsifiointikriteeristä keskustelelssa muistuttaa että tieteenfilosofia kiistää objektiivisuuden. Että looginen positivismi ei toimi ja siksi evoluutio on vain uskonto. Kuitenkin samanaikaisesti kreationismi on tiedettä. Näin saadaan aikaan juuri se tilanne että ensin kehotetaan miettimään itse ja sitten päätöksesi mukaan päätetään että jos olet uskovainen kreationisti niin olet miettinyt tarpeeksi vaikka harkinta olisi kestänyt vain 5 sekuntia etkä osaisi edes lukea ja älykkyysosamääräsi olisi kovakuoriaisen. Mutta jos vuosien jatkuvan asiaan tutustumisen ja argumentoinnin jälkeen olet erimielinen, se johtuu siitä että olet aivopesty idiootti joka vain vahvistaa kuortaan maailmankuvallisin syin.

Suurin osa ihmisistä toki paheksuu tätä. Uskonnollisen väkivallan puheeksitullessa toistuva idiotismi onkin se, että ihminen on egosentrinen ja kiistää koko ilmiön selittämällä että "mutta enhän minä". Että kritiikissä ei voi olla perää koska hän ei omassa yhteisössään ole uskovaisena kohdannut kiusaamista eikä hän itse tee mitään. Tosiasiassa tässä tempussa kuitenkin kiistetään pahantekijöiden olemassaolo ja annetaan heille täysin vapaat kädet toimia. He ovat pääasiallinen uskovaisten ryhmä. Ja he suojelevat kaikkea uskonnolista väkivaltaa tällä asenteella. Itse asiassa he ovat tässä kohden todellakin enemmän syyllisiä uskonnolliseen väkivaltaan kuin ne jotka tappouhkailevat hengenkiihkossaan ateisteja. Heille minun sanomani onkin lähinnä se, että jos eivät ymmärrä ongelmaa niin ei heidän tyhmyytensä pitäisi olla minun ongelmani. Että jos miettivät ja reflektoivat

Siksi tilanne onkin se, että yleensä ottaen uskontokeskustelu tiivistyy seuraavaan pääsääntöön. ; On eksoottisia uskontoja kuten buddhalaisuus joita pidetään eksoottisuutensa vuoksi kiinnostavina ja hengellisinä. Niistä ollaan kiinnostuneita. Sitten on islamin kaltaisia uskontoja jotka jakavat ihmisiä, ja osa pitää niitä eksoottisina ja osa vihaa niitä. Kristilliseen fundamentalismiin suhtaudutaan varoen ja vältellen, ei haluta loukata toisen uskonnollisia tunteita mutta pelätään että jos toinen käännyttäisi. (Mikä on terve oletus, koska nämä usein kyttäävät tilaisuutta ja tämän kieli pitkällä asiaan pääsemistä odotteleva asenne on jotain joka oikein paistaa näiden eleistä pitkälle.) Ateisteihin taas perusoletus on automaattinen kyseenalaistaminen. Eli jos eroat kirkosta, ensimmäinen selitys on että "eikö kirkko kuitenkin tee paljon hyvää?" Eli ei olla kiinnostuneita vaan generoidaan kliseelistasta automaattikritiikkiä.

Näkisin että tälläisenä tilanne olisi kuitenkin lähinnä paranoijaa. Itse asiassa juuri sellaista paranoijaa jolla konservatiivit rajoittavat vapauksia. Eli tietty ideologia on ääriryhmää itsessään ja automaattisesti. Nähdäkseni syynä on lähinnä se, että jos katsotaan mitä uskontokeskustelu on käytännössä aina, niin se on vain 90% vittuilua ja alistamista ja kyykyttämistä ja kiusaamista ja kyseenalaistamista ja arvonvientiä tai uskontokritiikin relevanssin mitätöimistä siksi että uskovaiset eivät ole havainneet kyykyttämistä alistamista ja kiusaamista itsessään eivätkä koe itse sellaista tekevänsä edes silloin kun on aivan ilmiselvää etät he kiusaavat ja kyykyttävä ja alistavat. (Sillä perinteet ja hyvät arvot ja kristillisen kulttuurin rakkausolemus muuntavat esimerkiksi törkeän pahoinpitelyn vyön solkipäällä lastenkasvatukseksi ja kaasuaseella tehdyn tuliaserikkomuksen 80 ihmistä vastaan julkisessa laillisessa mielenosoituksessa priveprovokaatioksi joka on marssijoiden syy.) Ja prosenttiosuus on noin pieni sen takia että olen nähnyt äärimmäisen paljon vaivaa pienentääkseni sitä. Esimerkiksi pistän kovan kovaa vastaan vain sen takia että vaikka jokainen konservatiivikristitty on aina halukas kyykyttämään ja kyseenalaistamaan ja moittimaan muiden vakaumuksia, heidän oma kestokykynsä vastaavaan on aivan olematon. He eivät kestä itselleen tehtävän sitä mitä he sarjatulivaihteella tekevät muille.

Siksipä, suoraan sanoen, onkin niin että valtaosa uusateistien kritiikistä on täysin ymmärtämättä. Esimerkiksi kun Sam Harris korostaa sitä että liberaali uskonto on lähinnä suoja väkivaltaisille uskovaisille on jäänyt huomaamatta käytännössä poikkeuksetta. Uskovaiset nihiloivat kaikki uskontojen tekemät pahuudet "enhän minä" -lauseella ja korostavat että uskonto ei ole fundamentalismia. Perushenkenä on se, että jos uskovainen itse ei tee jotain niin sitten se ei voi olla ongelma ollenkaan. Tämä on nähdäkseni äärimmäisen egosentristä ja yksisilmäistä ja epäymmärtävää toimintaa. Itse asiassa uskontokritiikin voikin ymmärtää hyvin juuri siten että ottaa avuksi Höglundin huomiot. Suurin ongelma onkin se, että väkivaltaiset marginaaliset ja lukumäärältään pienet väkivaltauskovaiset saavat mellastaa koska laaja linja uskovaisista ei suostu hyväksymään heidän olemassaoloaan ja syyttää sen sijaan uusateisteja militanteiksi. Ja näin aggressiiviset tyypit saavat toimia, heidän teoistaan ei saada ketään vastuuseen. Ja jos joku yrittää itsepuolustaa omaa henkeään ja terveyttään hän on militantti jota pitää varoa ja pelätä ja kiusata. Lyötyä tulee lyödä koska "enhän minä mitään ole tehnyt enkä huomannut". (Ei kai kun on vittu niin sokea ja tyhmä - tai vaihtoehtoisesti mahdollisesti pahakin.)

Ei ole tässä kohden ihme, että käytännössä on vain kaksi mielekästä ja toimivaa tapaa olla ateisti. Se, että tekee itsemurhan kun ei kestä uskovaisten kyykyttelyä. Tai sitten on sosiopaatti joka paskat välittää. Ateistien asenteissa onkin helposti tämän vuoksi tiettyä survivalismimeininkiä. Siksipä voidaankin sanoa että uusateistien uskontokritiikki on erityisen relevanttia koska se koskee valtaosaa uskovaisista. Fundamentalismi on vain osa ongelmaa, sen näkyvin syy. Sen synnyttäjät, ylläpitäjät ja tukijat ovat suurempi ongelma. Ja tämä tukivoima kattaa vain valtaosan uskonnollisista yhteisöistä ja niiden jäsenistä. Ja heidän oma kaiken uskontokritiikin automaattinen mitätöimisensä on juuri se joka todistaa tämän relevanttiuden. (Uskovaisille paras ateisti on kuollut ateisti. Tai ainakin he näyttävät jumalauta sentään toimivan kuin näin olisi. Jos ette ajattele näin, korjatkaa toimintaanne. Omaanne asenteen puolelta. Ja väärinkäyttäjien toiminnan puolelta. Kokemukseni mukaan jotain jota ei yksinkertaisesti tapahdu, toisin kuin pahastuminen siitä että olen kamalan häijy kun ehdotan niinkin kauheaa kuin väärinkäyttäjien vastustamista!)

Tämä keskusteluvaihde ja kyseisen prosenttimäärän hurjuus luo luonnollisesti mielikuvan siitä mitä uskovaisuus tarkoittaa. Tämä on kuitenkin paranoijaa. Sillä tosiasiassa suurin osa ei ota osaa tämänlaiseen keskusteluun. Asia on vähän sama kuin hommafoorumin kanssa. Suurin osa perussuomalaisista ei kirjoittele hommafoorumille. Ja vain hurjimmat niistä hommakirjoituksista saavat näkyvyyttä. (Ja kun muistetaan että hommafoorumi on itse asiassa melko hyvin moderoitu, niin pahimmat lausunnot näkyvät helposti vain niiden kohteille ja tämä vahvistaa ajatusta siitä että homma olisi todella väkivaltainen. Muiden on tätä vaikeampi nähdä koska moderointi tekee näistä yliampumnisista heille näkymättömiä ja jos ne näkyvätkin niin helposti ajattelee että moderointi tarkoittaisi teon pyyhkimistä. Kuitenkin tosiasiassa uhkaaja on olemassa ja vaikka hän olisi kuinka marginaalia hän voi hyötyä enemmistön hiljaisuudesta niin että tosiasiassa enemmistön hiljaisuus on juuri se joka mahdollistaa ja jopa tukee heidän toimintaansa.)

Onkin syytä muistaa että tosiasiassa valtaosa uskonnollisen väkivallan kohteista eivät nimenomaan ole niitä vihaisia ateisteja vaan hyvinkin tavallisia ateisteja ja uskonnottomia. Väkivalta on lisäksi suoraan sanoen relevantin yleistä ja tämän merkitys ohitetaan aivan erityisen relevantin usein. Ei ole siis kyseessä se että olisi marginaalinen äärimmäinen väkivaltainen uskonto joka vastustaisi uusateismia joka olisi marginaalinen muoti-ilmiö jonka kaikki jäsenet olisivat militantteja. Sen sijaan kysymys on siitä että kulttuurissa jossa joka toinen lapsi ei kasteta kirkkoon joutuu vääntämään aivan kaikesta pienestäkin oikeudesta omaan vakaumukseen. Ja enemmistö paijaa tässä marginaalista väkivaltaista vähemmistöä antaen sille aivan vapaat kädet ja antaa sen haltuun peräti enemmistön uskontokeskustelukentästä ja siihen liittyvästä vaikutusvallankäytöstä joka sitten värittää koko uskontoaiheen läpitunkevasti.

natsionalismia staltsionalismia

Ulla Appelsin oli kirjoittanut isänmaallisuudesta. Teksti ei ollut mitenkään erityisen provosoiva. Se tuomitsi äärioikeiston että täyden nationalisminvastaisuuden. Yllättävän moni ei pitänyt. Arto Luukkanen otti tähän aatehistoriallisen kannan, joka läpileikkaa hyvin aiheeseen liittyvää arvomaailmastoa. Nationalismi on liitetty sovinismiin ja natsismiin ennenkin. En ota tähän enempää kantaa koska Luukkanen on referoinut aiheen niin tiiviisti että se pitäisi copy-pastettaa kokonaan tai jättää sellaisenaan luettavaksi. Teen ensimmäisen. Ja alan puhumaan ihan muusta.

Itse näen että tähän on itse asiassa kaksi muutakin pientä syytä. Ulla Appelsin ei siis kohdannut pelkästään kaukaisia poliittisen historian haamuja. (Kaikki ihmiset eivät ole kovinkaan tietäviä tai hyviä poliittisessa historiassa, joten kenties muita selityksiä tarvitaan ihan senkin takia.) Ajattelin enemmänkin peilata asiaa "tulevaisuudenodotusten ja lähimenneisyyden kautta".

Ensimmäinen on se, että isänmaallisuus ja nationalismi on itse asiassa napattu. Suomen valtio on neutraali mutta termi on napattu politiikkaan. Se ei tämän jälkeen enää koskekaan suomen kansalaisuutta ; Esimerkiksi kun vihreät rakensivat vaihtoehtoisen kansallissymbolin ja käyttivät suomen leijonaa liberalismin yhteydessä, syntyi rähäkkää. Oikeistopatriotismi pitää termiä omanaan ja moni uskoo kun siitä tarpeeksi huudetaan. Jos joku ensin sanoo että "et voi kokea mielipiteinesi kunnon kansallistunnetta" ei pidä pahastua tai yllättyä jos joku uskoo.

Toinen liittyy perussuomalaisiin. Heitä kuvastaa se, että he eivät ole natsipuolue, mutta jos olet natsi olet taatusti perussuomalainen. Perussuomalaiset ovat tavallaan "#1 natsien kanssa". Syynä on se, että maahanmuuttokritiikkiin on useita syitä. Taloudellisia, ideologisia ja rodullisia. Rasismi voidaan piilottaa taloudelliseksi kritiikiksi ilman että rasismista tarvitsee luopua mutta myös ilman tähän liittyviä ikäviä sivuvaikutuksia, kuten sitä että ihmiset ottavat sinut hassusti. Valitettavasti perussuomalaiset eivät ole tilkinneet tätä ja tästä on tullut heihin liityvä mielikuva. Mielikuva on kiistämättä liian voimakas. Se, että on "#1 natsien kanssa" ei tarkoita että olisi sama kuin "natsi". Perussuomalaiset ovat ottaneet tämän huomioon ja yrittäneet lieventää imagoaan. He käyttävät viattomampaa kieltä ja korostavat sitä että eivät ole natseja. He eivät toki ole korjanneet sitä että he ovat "#1 natsien kanssa", mutta ihmiset ovat huomanneet muutoksen. He ovat oppineet entistä tarkemmin lukemaan pienemmästäkin vihjeestä että "toi on persu". Valitettavasti tämänlainen tilanne muuttaa asioita. Syntyy liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä liian vähästä.

Omalla kohdallani tällä on merkitystä koska olen poliittisesti keskustalainen. Se on omituine eikä kenties kovinkaan kivaa imagoa antava kannastusryhmä, mutta persuja kohdellaan aivan eri tavoin kuin keskustalaisia. Tai luulen että tilanne tulee muuttumaan sillä tavallaan perussuomalaiset on keskustapuolueen urbanisoitunut kaupunkisiipi eri nimellä. Jos keskustalainen ja perussuomalainen laitetaan vierekkäin, ovat ne niinkuin kaksoisveljet joista perussuomalainen on se mutatoitunut ja vainoharhaisempi tyyppi.

En väitä että Ulla Appelsin on keskustalainen (minulla ei ole mitään käsitystä hänen poliittisesta suuntautumisestaan.) Väitän että häneen ollaan niin tuohtuneita että hän harjoittaa "perussuomalaisten termejä ja liehuttaa perussuomalaisten tunnusvärejä". Paitsi että ne eivät tietysti oikesti ole perussuomalaisten tunnusvärejä, vaan liennytyspuheilla itseään (kaikkien provokaatiokohujen opettamana) hitusen salonkikelpoistaneiden perussuomalaisten kielenkäyttö vaan alkaa pikku hiljaa muistuttamaan tolkullisen ihmisen puhetta.

Itse olen niitä tyyppejä jotka joutuvat sanomaan että minulla on kansallistunne mutta en ole patriootti. Siis vähän kuten ne tyypit jotka sanovat olevansa kristittyjä mutta eivät fundamentalisteja. Tämä erottelu tulee tarpeesta. Kristityillä on hihhuleita, joihin ei haluta samastuttaa omaa identiteettiä. Keskustalaisilla - ja kenties muillakin - on takapirunaan tyyppejä joista on syytäkin irrottautua. Sillä vaikka kenties annamme tilaa perussuomalaisille olla osana yhteiskuntaamme ja politiikantekemistämme, emme kuitenkaan halua olla "#1 perussuomalaisten kanssa". Tai ainakaan minä en halua.