Oletteko koskaan miettineet miltä näyttää liberaalien vapaa ajatusten markkina. Siis sellainen paikka jossa mikään ei pakota jotain ideaa pysymään pystyssä vaan niiden on tultava toimeen omalla vahvuudellaan. Tämänlainen paikka ei nojaisi auktoriteettiin tai perinteisiin.
Monista tämä on ihanteellinen paikka. Dialogisessa pluralismissa jopa ajatellaan, erilaiset maailmankatsomukset, todellisuus- ja tietokäsitykset kilpailevat toistensa kanssa ja kilpailevien tutkimusohjelmien paremmuus selviää tätä kautta. Millsin filosofiassa on ajatus että sananvapautta tarvitaan tämänlaatuisessa paikassa jopa sen vuoksi, että se palvelee totuutta.
Vanhassa perinteisessä valistuksessa vapaa ajattelu on totuuden väline ja se vaatiikin jotain tämänlaista yhteyttä.
Mutta sitten kun katsotaan miten maailma menee niin voimme löytää paikkoja jotka ovat lähes maksimaalisen kontrolloimattomia. Ja kun katsomme näitä voimme huomata että paikat joissa sananvapaus on kaikista rajoittamattominta syntyy erikoinen juttu. Kun katsomme sensuroimattomimpia paikkoja päädymme jonnekin ylilautaan ja muihin lautakulttuureihin. Niissä ei ole sensuuria ja jokainen idea leviää vain omalla voimallaan ja ansioillaan tai unohtuu.
Ja kun katsomme näitä paikkoja niin niitä yhdistää se, että ne ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin tieteellisen syvän ajattelun huipentumia. Totuudellisin ja parhaiten perusteltu ei leviä. Sen sijaan meemit leviävät jos ne ovat cringejä. Samanaikaisesti kun katsotaan tiedettä niin arvostetuimmissa tiedelehdissä tuppaa olemaan kaikista tiukin vertaisarviointi aka standardit jonka alittavia ei päästetä edes luettavaksi ja arvioitavaksi. Jotain jota joka ikinen pseudotiede ikinä sanoo sensuuriksi. Tajuten jotain. Jokainen standardi on rajoittava. Jos meillä on kaikkia ajatuksia niin vain osa niistä on esimerkiksi loogisia. Joten logiikan vaatiminen on tavallaan sensuuria.
On kiehtovaa miten ideoiden vapaa markkina ei kuitenkaan vastaa valistusihannetta. Siellä kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa.
Huumorissa hienostuneempi huumori korvautuu helposti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat. Ad hominem yhdistettynä laajaan sanavarastoon jolla muotoilla sitä on se jolla pärjää. Ja jos laajaa sanavarastoa ei ole niin miltei yhtä hyvään pääsee jos yhdistää ad hominemia vakiintuneisiin ideologista puolenottoa alleviivaaviin pilkkanimityksiin.
Tämäntyylinen on pakottanut minut ottamaan käyttöön sanan "jauhotus" teknisenä terminä. "Sargon of Akkad" eli Carl Benjamin on kanssa hyvä esimerkki. Hän oli vaalikampanjassaan kertomassa vitsiä siitä miten ei harrastaisi seksiä naispuolisen poliitikon kanssa. Ja kun häntä pyydettiin täsmentämään vastaus oli että "se oli vitsi, sinun kustannuksellasi". Myöhemminhän hän täsmensi että ehkä hän harrastaisikin seksiä tämän poliitikon kanssa mutta tämä vaatisi aika paljon viinaa ja pitää miettiä voiko niin paljoa olla olemassa. Hauskointa on että vitsinkertoja luulee että vitsi on osunut ja uponnut kun ei koira muuten älähdä. Siksi sen seksinharrastuspohtimisen poliittisessa kontekstissa täytyi olla osuva vitsi. Mitä enemmän sitä sanoo asiattomaksi sitä varmemmin se ei ollut sitä. Lisäksi tässä usein vaihdetaan aihetta eli aletaan puhumaan sananvapaudesta. Eli keskustelu siirretään syrjään siitä onko vitsi hauska tai oivaltava ja siirrytään siihen että mistä tahansa aiheesta voi vitsailla. Mikä kertoo siitä että tässä poliittisen epäkorrektissa vapaudessa vaaditaan osallistumispalkintoja. Vitsin pitää olla hyvä ja sitä ei saa moittia vaan siksi että sen vitsin saa sanoa ääneen.
Samalla huomaamme että ylilaudoissa itse asiassa tapahtuu helposti keskustelun syvä degneroituminen. Ja tämä itse asiassa muistuttaa siitä miksi yhteiskuntatieteissä on usein peloteltu anarkiasta. Esimerkiksi Thomas Hobbesin Leviathanissa ollaan varsin tiukasti selittämässä kuninkaanvallasta koska hänelle maksimaalisen vapaa ja rajoittamaton luonnontila ei ole totuutta ja laatua ja sitä että parhaat menestyvät vaan se on nimenomaan vain kaaosta. Hänestä vallitsevaa vahvimman oikeutta tuli hallita ja ohjata valistuneen yksinvaltiaan johtamalla väkivaltakoneistolla.
Tämä on itse asiassa hyvin tärkeä asia siinä mielessä että liberalismin vapaiden ajatusten markkina nojaa tavallaan optimistiseen ihmiskuvaan. Poliittinen epäkorrektius voi palvella totuutta jos ihmiset ovat fiksuja ja asiallisia. Tässä mielessä poliittista epäkorrektiutta ja totuutta samanaikaisesti kannattavan tulee tavallaan olla sellainen jota moni – esimerkiksi minä – kutsuisin sinisilmäiseksi. Ja itse asiassa jos asiaan liittää vielä massat eli ryhtyy demokraattiseksi – tai jopa populistiseksi – niin silloin taakse nousee ajatus jossa ”kansa tietää” ja tällöin massasta tulee olla hyvinkin optimistinen kuva. Demokratiassa massojen viisaus on parempaa kuin viisaan yksilön ja populismissa kansa on niin hyvä ett hoitaa asiansa parhain päin pahaa eliittiä vastaan.
Tosin siis kun nykyaikaa katsoo niin usein poliittisesti epäkorrektit ovat niitä joilla on kyyninen ihmiskuva kun taas suvaitsevaiset tahot ovat usein vaatimassa poliittista korrektiutta ja rauhan konteksteja. Mikä tavallaan kertoo siitä miten jännittävästi ja syvällisesti ihmiset tavallaan eivät ole maailmassa välttämässä kaksoisstandardeja ja sisäistä koherenssia.
Mutta jos otamme nykynetin kulttuurin niin voimme huomata siellä erikoisia asioita. Ja se on se, että traditionalismi näyttää valtaavan alaa alueilta joiden ytimessä on sananvapauden korostaminen, jopa ylikorostaminen. Laudoilla suositut alt-rightiläiset ja monet muut toimijat näyttävät kovasti olevan jossain määrin traditionalismin perään. Tätä voisi kutsua jopa ”internetajan hengeksi”. Lauta-ajankulun henki on yhdistelmä jossa korostuu traditionalismi
Sanotaan näin, että jos otamme vaikkapa Tapio Puolimatkan tittelin, niin voimme huomata että hän on kasvatuksen teorian ja tradition professori. Tradition kohdalla vastaan tulee kyllä vahvasti sellaisia sävyjä joita voi saada jos katsoo vaikkapa Yhdistyneiden Arabiemiraattejen kulttuuria. Siellä on esimerkiksi shariapankkeja, virallisesti niitä nimitetään tietääkseni islamilaiseksi pankkijärjestelmäksi. Tätä ja sen kaltaista voi odottaa uskonnollisilta tyypeiltä. Samanaikaisesti hän kuitenkin kannattaa dialogista pluralismia, joka on nimenomaan jotain joka hyppää kohti ajatusten vapaita markkinoita.
Samoin jos mietimme Milo Yliannopoulosta niin hän on kannattanut äärimmäistä poliittista epäkorrektiutta. Mutta samanaikaisesti hän on korostanut saaneensa paljon vaikutteita Julius Evolalta joka on traditionalisti. Muutenkin kun katsoo alt-right -skeneä tai skenestöä – kyseessähän on löyhä ja epäorganisoitunut meteliverkosto jota yhdistää lähinnä yhteinen vihollinen – niin sen taakse on aika helppoa sovittaa Julius Evolaa.
Pahat kielet voisivat tästä luoda salaliittoteorian siitä miten poliittinen epäkorrektius on vain keino käyttää liberalismia ja demokratiaa hyväkseen. Eli liberalismin ja valistuksen hengessä kaikkia tulisi kuunnella ja tätä käytettäisiin sitten liberalismin ja demokratian tuhoamiseen. Toisin sanoen liberalismin vapaan ajattelun sisällä olisi nihilismin ja anarkismin siemen joka synnyttäisi luonnontilan. Ja tässä kaikki eivät pärjää. Mutta se joka pärjää ei ole laatu, tiede ja totuus vaan raaka voima. Totalitaristiset kulttuurit voisivat toki käyttää tätä hyväkseen juuri näin. Joku voisi jopa sanoa että tämä on tahallista.
Minä en. Itselläni on vähän sellainen ajatus että kokonaisuus on liian ”orgaaninen”. Esimerkiksi on aika selvää että suuret valtakeskittymät kuten Trump ovat enemmän nousseet järjestelmästä kuin luoneet sen. Aina ei pidä selittää intentioilla ja pahuudella sitä minkä voi selittää puhtaalla massojen tyhmyydellä. Samoin tahdon tietysti täsmentää, että oikeasti jos ajatellaan ajatusten vapaita markkinoita niin liberalismin avoin yhteiskunta usein itse asiassa pitää sisällään oikeutetun väkivallan siemenen. Esimerkiksi Karl Popperin avoin yhteiskunta ja sen viholliset kuvaa suvaitsevaisuusparadoksiksi kutsuttua tilannetta. Joka siis hänen mielestään ei ole ristiriita vaan paradoksi. Eli jos tavoitellaan vapautta täytyy torjua ne jotka yrittävät tuhota vapautta. Koska jos näin tapahtuu niin sitten vapautta ei ole yhtään. Tämä todistaa että liberalismi ei yleensä ole läpeensä naivia ja sinisilmäistä. Popperin maailmassa selvästi haetaan enemmän käytännössä suurinta määrää vapautta eikä maksimaalista ja absoluuttista vapautta. Tässä mielessä se maistuu tavalliselle ihmiselle lähemmäs pragmaattiselta eikä puhtaan abstraktin idealistiselta.
Mutta oikeastaan asia alkaa saamaan selkeyttä jos mietimme Julius Evolaa. Hän on hyvin hämmentävä ajattelija sillä hän ei ole kovin relevantti, hyvä tai muutenkaan onnistunut ajattelija. Hän kuitenkin viehättää lautakulttuurissa.
Evolalla on jotain ajatuksia jotka voivat vaikuttaa jopa monikultturistisen suvaitsevaisilta. Kunnes ne eivät ole. Evolan ajattelussa on kyseessä traditionalismi. Ja sen takana taas on minusta ihan järkeenkäypäkin idea siitä että kulttuurit ovat fiksuja. Eli kun on optimistinen ihmiskuva siinä mielessä että ajatellaan että ihmiset ovat aina olleet fiksuja voidaan ajatella että jokaisessa kulttuurissa on jotain hyviä ajatuksia jotka toimivat.
Mutta asia ei jää tähän. Jos konservativismi muuttaa tämän idean siihen että ei pidä rikkoa jotain joka ei ole rikki, ja pyrkivät tutuuden säilyttämiseen, on traditionalismissa mukana annos nostalgiointia. Siinä pitäisi palata juurille ja puhdistaa kulttuuria muutoksista ja mutaatioista. ; Toisin sanoen jokaisessa kulttuurissa on totuuden siemen. Mutta jos liberaali kehittää ja hioo eteenpäin – mahdollisesti hylkääkin vahoja ennen suosittuja osiakin kuin tiedemaailma flogistonteorian – on traditionalismissa enemmänkin halu mennä taaksepäin, alkuun. Tästä synty nostalgiaa aikaan jota ei ole elänyt ja jota ei usein ole edes koskaan kuvitellunmutoisena ollut olemassakaan.
Tämä taantumus on tietenkin suosittu twisti heille jotka ovat pettyneet nykyaikaan. Eli on asioita joista he eivät pidä ja he kutsuvat tätä yhteiskunnan rikkimenemisenä. Homoseksuaalit ovat omasta mielestä iljettäviä ja sitten he pääsevät naimisiin. Yhteiskunta on rikki! Samanaikaisesti jos hänen kanssaan erimielisiä ärsyttää jokin asia niin heidän pitäisi olla hiljaa koska he yrittävät korjata jotain joka ei ole rikki. Vaikka tavallaan se tyytymättömyys kyllä johtuu jostain epätäydellisyydestä.
Tässä kiinnostavaa on se, että Alt Right ja evola ovat tavallaan tilanteessa jossa historialla on erityinen rooli. Traditionalismin koko ydinidea on se, että kun kulttuuria puhdistetaan, niin siitä saadaan arvoneutraalia ja järkevää eikä tunteilua siten että esitetään että ei välitetä mikä on vallitseva tila. Vaan Evolan ideana on juuri se, että kun puhdistetaan kulttuuria ja selvitetään alkuperää ja puhdistetaan kohti sitä, saadaan takaisin kulta-aika. Toisin sanoen menneisyys on mittari joka oikeuttaa tulevat yhteiskuntajärjestykset. Ja tästä päästään siihen, että jos aiotaan palata takaisinpäin täytyy olla jonkinlainen kriteeristö jotta voidaan mahdollisimman tarkasti tutkia historiaa.
Mutta kun sitten katsotaan Evolaa – ja suoraan sanoen myös tahoja jotka tykkäävät Evolasta – niin tosiasiassa esiin nouseekin twisti. Kun Evola miettii miten tunnistetaan mitkä ovat autenttisia traditioita – siis traditioita - joita ei olla sössätty jollain kulttuurisella rikastuksella – niin arvojen täytyy sopia kulttuuriimme ja arvoihin joita nyt on. Toisin sanoen se outo ongelma – eli se, että vaikka filosofisesti traditionalistin ja konservatiivin erot ovat aika suuria, näiden kannattajien erottaminen toisistaan nykyaikana on vaikeaa jopa konservatiiveille ja traditionalisteille. Tästä syntyy laaja kehäpäätelmäasenne jossa Evola oikeuttaa tulevaisuutta traditiolla ja kun hän valitsee mitkä traditiot ovat aitoja hän valikoi niitä niiden arvojen perusteella jotka hänellä on sillä hetkellä. Ja menneisyyden traditio sitten oikeuttaa sekä tulevaisuuden että nykyhetken mielipiteen. Tämä on varsin kehäistä päättelyä. Mutta jos asiaa ei pysähdy katsomaan argumenttirakenteiden kanssa, syntyy salaliittoteorioille tyypillinen rakennelma jossa ”kaikki viittaa toisiinsa ja missään ei ole ristiriitaa”: Kas kun yhteenkietoutuminen ja ristiriidattomuushan on kehäpäätelmän perusolemuksessa.
Tässä kulmassa ei tavallaan ole ihme, että alt-right tykkää myös Jordan Petersonista. Sillä Petersonissa suosituinta ei ole itse asiassa hänen kliininen psykologiansa vaan arkkityyppiajattelunsa. Jungilainen psykologia ei ole kovin empiiristä mutta sillä ei ole väliä koska sillä pääsee valikoimaan mitkä tarinat ovat soveliaita ja mitkä eivät. Petersonin seuraaja voi hymähdellä hyväksyvästi että Frozen on propagandaaj a siksi objektiivisesti alempaa taidetta kun taas perinteisiä kristillisiä arvoja tukeva ”Pieni merenneito” on sitten arkkityyppistä korkeakulttuuria. Tajuamatta että kristillinen sensuurimoralismi on tehnyt täsmälleen samaa paheksuntaa. Ja että esimerkiksi feministit saattavat paheksua moralismia siten että pieni merenneito sisältää suutelukohtauksia joissa Arielilta ei pyydetä suostumusta ja he nauttivat Frozenin vahvoista naishahmoista. Ja Petersonilainen arkkityypistäminen on tavallaan vaan valtaa kohden näiden ihmisten kokemusta. Olemme oikeasti päässeet aikaan jolloin alt-right -kulmassa elokuvamakuakin koskevat oikeat mielipiteet joissa ei ole makuasioita.
Jordan Petersonin arkkityyppi on mainio traditionalistiseen maailmankuvaan ympättäväksi vaikka Peterson itse ei tietääkseni ole traditionalisti sanan oikein missään järkevässä mielessä. Mutta kysymys ei tavallaan ole traditionalismista vaan ajan hengestä.
"Klassinen kristinusko" Päivi Räsästen ja muiden suusta luo vivahduksen sivistyksestä. Mutta on traditionalismia vähän kuten Julius Evolan ajatukset. Ei ihme että on jotain Puolimatkoja jotka haluaa olla "tradition professoreja” koska tässä keskiössä on se,kenen tarinaa luetaan (kristittyjen) ja kuka pääsee valitsemaan kenen historia merkitsee (kristittyjen) ja miten se luetaan (kristillisestä näkökulmasta) ja mikä maailmankuva tarjoaa mittarin sille mikä ylipäätään on onnistuminen (kristillinen). Minusta kiinnostavaa on että Puolimatkan kytkökset kreationismiin voivat olla kätevä. Sillä kreationistit ovat oikeasti korostaneet että tiedettä on kahdenlaista. Kokeellista tiedettä ja alkuperätiedettä. Eli on suoraa empiiristä tiedettä johon he laskevat teknologian jne. Kun taas menneisyyttä tutkivat tieteet, olipa kyseessä astronomia, evoluutioteoria, laattatektoniikka tai kreationismi, on se tulkinnanvaraisempaa.
Ja tätä tarvitaan jotta he voivat nostaa esiin sanan ”maailmankuva”. Sillä että menneisyydessä on tulkinnanvaraisuutta antaa heille ikään kuin tekosyyn avata portit läpiauki relativismille tunnustamatta että se on relativismia. Kriteerit eivät saa olla tiukkoja koska koko juttu on tulkintaa. Ja samanaikaisesti koko kreationismi itse asettautuu nimenomaan alkuperäistieteeksi.
Olen joskus aikanaan selittänyt esimerkiksi evoluutiosivuilleni miksi näen että tämä tieteenlajien ajoitus on hoopo. Ehkä helpoin ja selvin on se, että jos puhumme teknologiasta niin historiatiedejaottelu ei osaa selittää että putoaako pallo huomenna maahan gravitaation vaikutuksesta ja toimiiko kellosi huomenna. Ja jos annetaan lupa laajentaa lakeja sellaisenaan huomiseen niin se sama toimii eiliseenkin. Ja tämä avaa porttikongit esimerkiksi sille, että maiden liikkeitä mittaavat tutkimukset nykyajassa laajenevatkin induktioiden kautta laattatektonikaksi ja selkeää eroa kokeellisen ja alkuperätieteen välillä ei ole.
Mutta tämän vlogauksen kannalta tärkeää on vain todeta, että he uskovat tähän kahtiajakoon. Ohessa kreationistinen flaijeri tämän vuoden kirjastokeikaukseltaan.
Mutta tärkeää on että historiasta ei haluta objektiivista vaan tarinallista. Kulttuuri on keskiössä. Siksi evoluutioteoriasta kertova saattaa kuulla ”vastustavansa länttä” ja olevansa ”evopunikki”. Helvetin absurdia mutta ymmärrettävää.
Tarinanvalitsijoiden keskeisyys tuntuu olevan nykyään "se juttu". (Esim Jordan Peterson luokittelee tarinat siten että mitkä ovat ja eivät ole "arkkityyppisiä". Ja feministinen Frozen ei siksi ole kulttuuria vaan ideologiaa kun taas kaikki mikä rapsuttaa hänen omaa maailmankuvaa on symbolisesti todempaa kuin tosi.) ; Ei ihme että alt-right tykkää Petersonista ja monet sen keskeiset toimijat on viitanneet Evolaan tärkeänä ajattelijana. (Ei tosin Peterson.) Ja Puolimatka ei tiettävästi kannata Evolaa eikä Petersonia. Mutta hänelläkin on alussa mainitsemani erikoinen vapaan sanan ja tradition kombinaatio.
Näkisin että tämän takana on tavallaan se, että tiede on vaikeaa ja tarinat ovat helppoja. Ei ole sattuma että lapsille kerrotaan satuja joissa on opetuksia. Traditionalismi on vain tämän siirtämistä kaunokirjallisuuteen ja sitten meillä on Evola. Ja kun tämä pistetään ylilautaan alkaa memeily. Ja meno on siinä vaiheessa sellaista että Hobbesia hirvittäisi. Jos hän siis vielä eläisi.
Kun sanoin aluksi että intentioita ei aina pidä käyttää jos voi asioita selittää tyhmyydellä niin oikeasti kenties tässä pitää korostaa että salaliittoteorioiden sijaan täytyy vaan tunnustaa että ihmiset eivät ole luonnostaan ja harjoittelematta hyviä järjessä, logiikassa ja tieteessä. Mutta olemme hypersosiaalinen eläin jonka tärkein oppimiskeino pitkään ovat olleet tarinat. Tarinat eivät ole tiedettä ja logiikkaa. Mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan ihan tyhmyydeksikään.
Viitteet:
John Stuart Mill, ”On Liberty” (1859)
SciManDan, ”Freshly Brewed Comments!!”
Ryan Harrington, ”Right-wing thinker is getting recognized more and more, I notice”
Creationist Cat, ”Sargon of Akkad: This Life In Stupid”
Independent, ”Ukip candidate who repeatedly joked about raping Labour MP has YouTube account stripped of ability to earn money”
Allum Bokhari & Milo Yiannopoulos, “An Establishment Conservatives Guide to the Alt-Right” (2016)
Thomas Hobbes, ”Leviathan or The Matter, Forme and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civil” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Julius Evola, ”Rivolta contro il mondo moderno” (1945) ”Revolt against the modern world”
Philosophy Tube, ”Steve Bannon”
Lorkappo, ”Jordan Peterson - "Frozen is Propaganda"”
Kupuramiekka, ”Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin”
Kupuramiekka, ”Mennyt vs. Historia”
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sananvapaus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 7. maaliskuuta 2020
Tarinoiden lonkerot ; eli Mitä yhteistä on Tapio Puolimatkalla, Milo Yiannopouloksella ja Jordan Petersonilla?
Tunnisteet:
Bemjamin,
dialoginen pluralismi,
Evola,
Hobbes,
liberalismi,
Peterson,
poliittinen korrektius,
Popper,
populismi,
Puolimatka,
sananvapaus,
traditionalismi,
valistus,
yhteiskunta
keskiviikko 9. tammikuuta 2019
Vapauden ja syrjäytymisen dilemma
MOT tutki koulukiusaamista. Ja tähän liittyen Tuula Vuorinen esitti, että kiusatut ovat usein provosoineet tilannettaan.
vaikuttaa olevan jokseenkin eri linjoilla. Hänen mukaansa näyttää siltä, että jotkut oppilaat kerjäävät tulla kiusatuiksi. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion, Vuorinen perustelee näkemystään jutussa.
Tämä ärsytti. Ensimmäinen reaktioni oli heitto siitä että täytyykin alkaa soittelemaan vihaisia puheluita tuon ihmisen omaan puhelimeen ja sitten selittää tälle oikeuden puolustuksessa miten hänen tulisi ymmärtää että hän omalla käytöksellään provosoi asian kuin homojen laillinen mielenosoitus rikoslakia vakavasti rikkoneen kaasuhyökkäyksen, jossa homojen tulisi ymmärtää olevansa provokatiivisia ja jossa astrologit kertovat meille, että kaasuisku oli oikeasti koominenkin. Tämä on tietenkin ärsyttävää koska tässä rikotaan lujasti minun arvojani vastaan. Mutta toisaalta; Miten voi olla loukkaamatta arvojani vastaan? Tästä pääsinkin hyvin erikoiseen tilanteeseen.
Sillä aiheet ovat usein vain esimerkkejä kun puhutaan suuremmista ilmiöistä ja teemoista. Olen jo tässä kiusaamisen oheen saanut homokulkueita ja vaikka mitä vain sitä kautta että olen kiinnittänyt huomiota isoihin oikeuttajiin joilla kiusaamista käsitellään. Asetelma oli hyvin tuttu ja laajasti toistuva.
On kuin palaisimme siihen että joku on raiskattu ja tältä kysytään että oliko tämä raiskattu kostunut tai miten hän oli pukeutunut, ettei vaan liian seksikkäästi ja provokatiivisesti. Jossa sitten puhutaan ikään kuin terveen järjen eikä pukeutumisvapauden vastaisesti koska se on vain luonnollista syy-seurausavaruuksissa. Mutta koulukiusaamiskontekstissa tämä on hyvin mielenkiintoinen, koska keskustelussa on tavallaan kaksi hyvin erilaista tulkintateemaa;
1: Ensimmäinen teema on mekanistisen korrelaation ajatus. Ajatus joka ei käsittele sitä miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla vaan sitä miten ne tapahtuvat.
2: Toisaalta toinen teema on nimenomaan se, että ihmisillä on tavallaan luontevaa unohtaa että mekaaninen selitys voisi olla epäeettistä. Luonnollisesta tulee hyvää. Silloin oudoista tulee paitsi ymmärrettävistä syistä kiusattuja, myös sellaisia että kiusaajat ovat normaaleja ihmisiä, joita ei tule hallita toisin kuin niitä luonnonoikkuja.
Itse uskon, että Vuorinen on ajanut enemmän ensimmäistä viitekehystä ja hänen kriitikkonsa ovat lukeneet sen vahvemmin toisessa. Toisaalta vaikka Vuorinen ei olisikaan ensimmäistä viitekehystä hän puolustaa ahteriaan väittämällä että kannattaa sitä. Tämä ei tarkoita muuta kuin että kakkoslokero on jotain jota ei sanota ääneen. Sen kautta ei saa suosiota. Mutta puheet ja käytös ovat hyvin usein eri asioita.
Tavallaan tämä on totuttua. Ja jossain määrin voidaan sanoa, että näillä tulkintaviitekehyksillä on aiheesta riippumatta tapana korostaa kasvatus-luonto -väittelyä siten, että jos kannattaa toista tulkintaviitekehystä on helposti korostamassa miten tilanne on luonnollinen tavalla jossa siihen ei voi puuttua. Eikä saakaan puuttua. Ja mitä enemmän tästä etääntyy, joko olemalla vain ensimmäistä tulkintaviitekehystä tai hylkäämällä ne kokonaan, korostaa miten asiat voidaan muuttaa kasvatuksella.
Luonto nähdään helposti jonain jota ei voi muuttaa ja luonnollisuus on ikään kuin seinä joka joko määrittää sen mikä on eettistä. Tai jos ei niin tarjoaa seinän jota vastaan ei voida taistella. Näin siitä huolimatta, että ainakin itselleni se, että jokin käytöspiirre on luonnollinen ja biologinen on minulle se että sanoo että kyseessä on ominaisuus jolla on periytyvyysaste. Oma tutkintoni taas on tuotantoeläinjalostuksesta ja believe me. Mitä vahvemmin jokin asia on ”luonnollinen” niin sitä enemmän sitä voidaan halutessa jalostaa mihin tahansa. Olen ymmärtänyt että tälläistä eugeniikkaa pidetään moraalittomana eugeenisuutena. Ymmärrettävästi. Koska sitähän se on. Mutta itseäni kiinnostaa tässä nimenomaan se voimakkuus jolla jonkin käytöspiirteen biologistaminen muuttaa sen ”kädet ylös älkäkäämme tehkö asialle mitään” -henkiseksi toiminnaksi.
Ja tästä päästään hyvin erikoiseen asiaan. Kulttuurissamme on tavallaan perusarvoissaan hyvin laaja dilemma. Ja me usein peitämme tätä selittämällä jaetuista arvoista ja vihjaamalla että vastapuoli ei hyväksy näitä arvoja. Dilemman takana on ajatus siitä että
1: Jos me depolitisoidaan tai luonnollistetaan jokin asia, vaikkapa kiusaamistapauksessa ystävyys, estämme helposti asioihin vaikuttamista. Tätä kautta legalisoidaan asennetta, ignoroidaan kritiikkiä tai estetään vaikuttamasta asioihin joihin voidaan vaikuttaa.
2: Mutta sitten toisaalta jos politisoimme tämän asian riskeeraamme helposti siihen liittyviä vapauksia.
Tämä tulee vastaan kaikessa.
Voidaan esimerkiksi nähdä että jotkut saavat vaikeasti ystäviä. Toisin sanoen he ovat luonteeltaan sellaisia että he eivät saa ystäviä. Koska kavereita pidetään tavallisena ja haluttavana syrjäytyminen menee helposti sortamisen tukintakehykseen. Mietimme miten voisimme saada kaikille kavereita. Tällöin ystävyys ei kuitenkaan voi olla täysin hallitsematonta. Ei olekaan laissez-faire -henkistä kaveruutta jossa kuka tahansa saa tarjota ystävyyttään ja ne joita kiinnostaa, kiinnostaa. Syrjäytymisen estämisen mukana tulee väistämättä mukaan ajatus siitä että ystävyys on ihmisoikeus tai privileegio joka olisi meillä kaikilla. Joka taas sotii vapaata tahtoa vastaan.
Tämä dilemma on muissakin aiheissa kuin ystävyydessä. Itse asiassa se on aivan kaikessa. Katsotaan asiaa jota ei ole kivaa yhdistää lapsiin. Eli seksiä. Onneksi kyse sentään on aikuisten seksistä.
Esimerkiksi jos katsotaan ns. incel -kulttuuria niin osa ihmisistä ovat sellaisia että heidän on hyvin vaikeaa saada seksuaalisia partnereita ja puolisoita. Incelpiirit ovat ottaneet tämän ajatuksen hyvin syvästi osakseen ja heillä on hyvin vahva ajatus siitä että seksi olisi jonkinlainen erityisoikeus, we are entitled to sex. Tai jos ei niin sitten se on sortojärjestelmä.
Tätä vastaan sitten on hyvinkin tasa-arvoinen ja feministien kannattama ajatus joka korostaa sitä että seksi on laissez-faire -seksiä. Puhutaan suostumuksesta. Jopa niin paljon että raiskauksen määrittely siirtyy väkivaltarikosteemasta entistä vahvemmin siihen suuntaan että kysymys on suostumuksesta.
Toki Incelit eivät usein ole kovin johdonmukaisia. Esimerkiksi joukkoampuja Elliot Rogerin häiriintyneeseen materiaaliin tutustuneet sisältävät materiaalia jossa hänen kokemuksensa ytimessä oli nimenomaan se, että tietyt kauniit vaaleat naiset eivät olleet hänestä kiinnostuneita. Toisin sanoen hänen tekstistään kumpusi aika erikoinen ajatelma siitä että seksiä paitsi pitää saada niin sitä pitää saada myös hyvän näköisiltä ihmisiltä. Joka taas on erikoista koska ulkonäköhierarkiat myös naisilla ovat aika vahvasti incelpiireissä mukana. Ja he paheksuvat jos naiset vain juoksentelevat moniavioisuudessa. Ja jos kaikkien pitää saada kuumaa tuheroa niin valitettavasti tähän on tässä viitekehyksessä matemaattisesti tarjolla vain yksi tie.
Mutta irrotetaan tämä tästä ja mietitään asiaa kuin incelit olisivat koherentteja myös suhteessa omiin haluihinsa.
Me voimme lähestyä suostumusta ja seksiä seuraavalla tavalla;
1: Seksimyönteinen feminismi korostaa suostumusta seksielämän ydinasiana. Esimerkiksi avioliitto, haaremi tai muut käytänteet eivät ole seksiin oikeuttavia muuta kuin tämän taustan kautta.
2: Jos me käsittelemme halua ja suostumusta se menee laissez-faire -moodiin jossa suostumusta ei kyseenalaisteta.
3: Tämä tekee siitä jotain jossa asiantilaa ja siihen liittyviä valtahierarkioita pidetään totena. Josta taas seuraa ajatus jossa seksuaalisuus olisi jotenkin ”luonnollisessa maailmassa” eikä oikeastaan tavallaan poliittista.
4: Jos me käsittelemme seksuaalista suostumusta vain yksilön asiana se muuttuu helposti ”luonnolliseksi” sellaisella tavalla jossa tilanne oikeutetaan ja siihen liittyvät valtahierarkiat eivät tule tarkastelluiksi diskriminatiivisina. Jolloin seksuaalinen halu ja sen suuntautuminen voi ilmentää mitä tahansa asiaa. Myös diskriminoivat ideologiat, kuten rasismi, voitaisiin piilottaa. Sinua ei esimerkiksi vain kiihota kuin tietty ihonväri ja tähän liittyvä suostumus on jotain joka ei tule moitittavaksi koska suostumus on tavallaan ylittänyt ”ideologisen”. Tästä seuraa se, että;
Joko me näemme että seksuaalinen suostumus on jotain jolle ei voi tehdä mitään ja joka on luonnollista ja oikein. Tai sitten me ritämme neutralisoida näitä diskriminatiivisia ideologioita jolloin taas torjumme laissez-faire -seksuaalisuuden ydintä ja puutumme siihen keidän suostumus lasketaan ja keiden ei ja joudumme keskustelemaan ehdot siihen missä rajoissa tämä on salllittua.
Tämä on tietenkin kamala asia sanoa. Koska ymmärrän, että internetmaailmassa tämänlaisen sanominen synnyttää vihaa siksi, että sanomani on helppo käsittää ikään kuin ohjelmavedoksena moraaliin. Mutta ei. En ole sanomassa mitään antifeminististä tai pro-inceliä.
Kuvaan dilemmaa. Se on dilemma nimenomaan sitä kautta, että meillä on käsissämme sellaisia kysymyksiä kuin ”onko kaikilla oikeus seksiin, ystävyyteen tai mihin tahansa vastaavaan aiheeseen – periaatteessa vaikka sananvapauteenkin.” Ja tässä kohden meillä on iso hankaluus. : Vapaudet ovat oikeuksia ja sinänsä kulttuurin luomus. Mutta ne luonnollistavat niiden takana olevia asioita hyvin erityisellä tavalla. Eikä meillä tavallaan ole mitään näppärää keinoa päästä näistä eroon.
Siksi parhaani mukaan yritän vielä kuvata tätä dilemmaa. Eli miten meillä on tilanne josta päädytään erilaiseen ongelmalliseen lopputulokseen; Tässä on tavallaan hyvä muistaa että tavallaan puhun ”luonnollisuudesta” ja siitä mitä se tarkoittaa. Ja esimerkiksi seksi on tässä vain yksi esimerkki.
Ja tässä on usein esillä ajatus jossa ”luonnollinen” sotkeutuu moraaliin ja muuttumattomuuteen. Tai jos siinä onnistutaan niin siihen suhtaudutaan luonnonoikkutavalla. Tästä hyvänä esimerkkinä on seksuaalisen viehätyksen aiheesta käyty keskustelu. En siis tässä nyt vedä mitään väitteitä siitä ovatko asiat todella luonnollisia vai eivät koska puhun siitä mitä sanotaan ”ja miten koetaan” niin että niitä pidetään tosiasioina tai faktankorvikkeina.
Sitä usein selitetään, että miehen rooli on olla tietyllä tavalla maskuliininen. Mukaan lukien aggressiivisuus. Pojat ovat poikia ja tätä pidetään luonnollisena asiana. Tätä tukemaan heitetään ajatus että naisetkin oikeasti pitävät luonnollisista pojatovatpoikiamiehistä ja haluavat alfauroita. Ja koska tämä on luonnonasia niin tämä muuttuu ikään kuin eettiseksi konstruktiksi jossa näin tuleekin olla ja on hyve että mies on maskuliininen. Mutta kun e-pillerit sitten muuttavat naisten seksuaalipreferenssejä ja haluavatkin ei-aggressiivisia miehiä niin tätä pidetään kauheana. Mikä kaikki on omituista koska tässä oikeasti oikeutetaan hyveeksi piirrettä jota on hyvin vaikeasti pidetty hyveenä. Eli aggressiivisuutta. Tämä on kaikki erikoista. Mutta siinä on kysymys ”luonnollisuudesta” ja ”fiksoitumisesta” tavalla jossa asiaan ei voida puuttua tai jos voidaan niin se on ”kulttuurin rappeutumista” kun naiset viehättyvät luonnonoikuista.
Ominaisuus, käytöspiirre tai muu asia on joko ”luonnollinen ja pysyvä” tai jotain johon voidaan vaikuttaa.
-> Jos se on ”luonnollinen ja pysyvä” se ei ole ”tavallaan tai ollenkaan kulttuurinen”. Jolloin sitä vahvistavat ideologiat jäävät puuttumatta ja sivutuotteena on ongelmia kuten syrjäytymistä jolle ei haluta nähdä mitään. Kiusaamiskontekstissa tämä on tietenkin sitä että nähdään että kiusatun tulee miettiä miten olisi vähemmän provosoiva koska on luonnollista että oudokkeja kiusataan. Tässä saattaa syntyä jopa erityisiä tiloja jossa oudot tyypit saattavat joskus myös saada hirveästi etua. Esimerkiksi hyvin harvinaislaatuisen urheilullinen ja aggressiivinen sosiopaattipoika saattaa saada omituisuudestaan huolimatta hyötyä koska häntä ei kiusata. Koska aggressiivisuus määritetään ideologisesti miehekkääksi ja tässä keskiarvoon tuijottamalla unohdetaan katsoa jakaumaa.
-> Jos se taas on kulttuurinen jostain tulee helposti joku joka joko rajoittaa toimintaa tai pakottaa sellaiseen. Esimerkiksi kulttuuri voisi pakottaa kaikki johonkin kaveripiiriin jolloin kukaan ei saisi jäädä yksin. Radikaalimpaa suuntaa tähän edustaa esimerkiksi incel -piireissä esitetty ajatus jossa on asevelvollisuuteen rinnastettavissa oleva bordellivelvollisuus naisille.
Näitä on usein hyvin vaikeaa hoitaa samalla kertaa. Tai ainakin tavoilla jotka eivät olisi hyvin ongelmallisia. Siksi ei ole ihme että moni kiistää koko ongelman olemassaoloa. Tässä mielessä olen hyvin huolissani siitä että maailmassa toimitaan siten, että väitetään että kaikki me saamme kaverin tai rakkaan joka rakastaa meitä juuri sellaisina kuin me olemme. Että laissez-fairella pitää mennä ja ne joita ei onnista ovat vain tilanteessa jossa heiltä puuttuu kärsivällisyys. ; Itse asiassa tämä on teema joka näkyy talouden puolella oikeistolaisessa työtä ja rahaa koskevassa ajattelussa. Mikä on tietenkin hauska yhdistää tähän koska sen taustalogiikka on niin samankaltainen modernin liberaalin feministin seksuaalisuusajattelun kanssa. ”Ole oma itsesi ja yritä.” voidaan tietenkin korvata perinteis-teistisellä teleologisella ajattelulla ”Jokaiselle on olemassa se oikea”. Olipa sitten kysymys rakkaudesta, ystävistä tai siitä miten kristitty hoitaa oman protestanttisen työetiikkansa maailmassa…
Näkisin että jos dilemmaa yrittää kiertää törmää helposti siihen, että asioita ratkaistaan yhä vahvemmin waifuilla. Tavallaan. Sillä mikä waifu on pahimmillaan tai parhaimmillaan? Sinulla on kotona seksityyny jossa on animetytön kuva ja leikit suhdetta tähän niin kovasti että uskot että se ei enää ole leikkiä. Ei torjuntaa. Omien romanttisten halujen kohde on aina saatavilla. Ei syrjintää. Ketään ei pakoteta. Dilemmaa ei selvästi ole mahdoton kiertää. Mutta se kierretään hyvin omituisilla tavoilla. Toisaalta nämä tavat eivät johda niihin ongelmiin jotka normaaleimmissa konteksteissa ovat väistämättömiä.
Tämän kaiken jäljiltä on helppoa ymmärtää miten sananvapaus ja syrjinnän vastustaminen voivat joutua vastakkain ja kenties miten helppoa on nähdä oman puolen hyöty ja vastapuolen haitta ilman sitä vastapuolen hyötyä ja omaa huonoutta.
Viitteet:
Iltalehti, ”Ylen MOT selvitti koulukiusaamista Suomessa”
MTV, ”Kolumni: Kiusaaminen on meillä geeneissä – ja se on asia, joka sen kitkemisyrityksissä täytyy huomioida”
Juha Leinivaara, ”Sana Sunnuntaille: Provokaatio”
Juha Leinivaara, ”Astrologilla on asiaa”
Päivi Räsänen, ”Sananvapaus uhattuna”
Timo Hännikäinen, ”Ilman” (2009)
ContraPoints, ”Incels”
Amia Srinivasan, ”Does anyone have the right to sex?” (2018)

Hännikäinen,
incel,
kiusaaminen,
Leinivaara,
Räsänen,
sananvapaus,
seksuaalinen häirintä,
seksuaalisuus,
Srinivasan,
syrjintä,
syrjäytyminen,
vapaus,
Vuorinen
perjantai 7. joulukuuta 2018
Haloittamisesta
On olemassa henkinen mielentila, joka tarkoittaa länsimaisessa kulttuurissa olevaa perustunnetta, jonka saa kun seuraa päivittäisen elämän, median, kulttuurin ja politiikan seuraamuksia. Sen saa myös niiden kanssa vuorovaikuttamisesta epäsuorin keinoin. Tästä tunnetilasta saa hyvän perusidean kun tiedostaa, että olin täysin raittiina itsenäisyyspäivän. Oli helppoa juhlistaa selvin päin.
Itsenäisyyspäivän jälkimainikien lukeminen internetissä sen sijaan on sen sorttista, että sitä on vaikeaa kammata ilman että tarttuu tuliliemikauhaan. Tunteet auttavat kohti ihmisyyttä ja omaa ihmisyyttäni toivat esiin esimerkiksi suljettu maahanmuuttokriittinen ryhmä jolla on jo tuhansia faneja. Faneja jotka ovat kantaneet kortensa kekoon tuottamalla ainakin 130 000 vihaista someommenttia, vähintään kolme törkeää pahoinpitelyä ja keräämällä jotakuinkin 17,39 euroa aatteensa hyväksi.
Tältä pohjalta olisi helppoa ivailla jotain sen tyylistä, että vaikka uusnatsien toiminta olikin suursuosion saanutta (Liput suorastaan revittiin käsistä) niin silti jälleen voi huomata sen, miten Suomessa kielletään lapsilta ja lapsenmielisiltä haaveilu ja unelmien tavoittelu. Lippunsa menettäneet näyttävät poliisin alla pettyneeltä. Kun todellisuus sortaa häntä. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Ensin oikeinkirjoitussensorit, joiden takia on jouduttu lyttämään haaveet yliopistourasta. Sitten eivät ottaneet poliisiin kun on sosiopatia ja väkivaltarikostausta. Ja nyt tämä!
Perustavoitteenani on kuitenkin ymmärrys.
Ja nähdäkseni mikään ei ole yhtä kätevää ymmärryksen kartuttamiseksi kuin analyyttinen filosofia. Sillä kiinnitin huomiota termin "kansallismielisyys" -käyttöön. Asiaan saa ymmärrystä kun tarkastelee sitä, mitä tämä termi tarkoittaa. Mitä se pitää sisällään. Valitettavan usein tässä asia menee sen vääntämiseksi kuka saa määritellä asian. Mutta itse kiinnitän huomiota vain siihen, että mitä se pitää sisällään.
Ymmärrys on tietenkin erityisesti tarpeen koska omassa silmässäni kansallisaate rinnastuu ideologiaan ja ismiin nimeltä kansallisaate. Joka oli lyhytaikainen muoti-ilmiö jota yritetään ikiaikaistaa. Suomessa esimerkiksi puhutaan sellaisesta taruolennosta kuin Ruotsi-Suomi. Se oli kuitenkin ihan Ruotsi.
Oma kantani on se, minkä simerkiksi ammattihistorioitsijat tapaavat kysyttäessä kertomaan. Eli yhteiskuntafilosofisesti kansakunta, ei vain suomalainen vaan mikä tahansa, samoin kuin kansallisuusaate ja kansallisvaltio ovat 1800-luvun keksintöjä. Teeskentelemme niiden olleen olemassa retroaktiivisesti vuosisatojen ja -tuhansien taakse. Valtioita toki on, mutta on jostain syystä nationalismiin liittyi sellainen utopia, jossa teeskenneltiin, että valtioilla on jotain muita, kuin geografisia, valtapoliittisia ja taloudellisia perustuksia. Ennen kansallisvaltioajatusta oli esimerkiksi kaupunkivaltioita. Ja esimerkiksi kuningaskunnissa oli monesti kätevämpää vaatia lojaliteettia hallitsijalle, eikä sitäa lojaliteettia ryhmien identiteetteihin. Osittain tietenkin sen vuoksi, että kuningaskunnat kasvoivat tuottamaan suuria valtakuntia. Joissa mentiin toisille alueille ja haalittiin uusia alamaisia. Ja nämä alamaiset eivät välttämättä olleet läheistä sukua niille joiden alueeseen heidän alueensa liitettiin.
Itselleni Suomi on valtio ja valtiot ovat kansainväliseen sopimukseen perustuvia järjestelmiä. Ei ole mitään valtiota jota muut eivät ole hyväksyneet. Tavanomaisen kansainvälisen oikeuden mukaan uuden valtion syntymisen edellytyksenä on, että tietyt tunnusmerkit (oma alue, kansa ja hallinto) toteutuvat, joskin muut valtiot tavallisesti virallisluontoisesti toteavat tämän tosiasian tunnustamalla valtion tai ainakin perustamalla diplomaattisuhteet siihen. Uusi valtio syntyy kun rajasopimuksin (ja merirajoin) määrittyvällä alueella asuvat, kansaksi identifioituvat ihmiset muodostavat organisoituneen yhteiskunnan, joka käyttää ylintä valtaa tuolla alueella. Tässä mielessä pyrkimys itsenäisyyteen vaikka rodullisin, kielipoliittisin tai ideologisin syin voivat motivoida erilaisten valtioiden syntyä. Mutta esimerkiksi ISIS ei muutu oikeaksi valtioksi vain sillä, että se kutsuu itseään kalifaatiksi. Saman kohtalon on kokenut myös Donetskin tasavalta, joka ilman tunnustusta on enemmänkin separatistijärjestö.
Kaiken lisäksi en ymmärrä miten EU nähdään itsenäisyyden vastakohtana. Meillä on määritellyt rajat, rajavalvonta, hallitus, perustuslaki ja oma poliisi ja armeija. (Sisäinen ja ulkoinen järjestyksenpito ovat hyvin oleellinen osa valtiota. Max Weberin hengessä; Meillä on väkivaltakoneisto ja siihen liittyvä väkivaltamonopoli. Jotka olivat hänelle itsenäisen valtion kovaa ydintä.) Itsenäisen valtion ehdot Suomen kohdalla selvästi täyttyvät. ; Ja sanon tämän ihan sitä kautta että minulla ei ole mitään varsinaisia tunnesidoksia kansallisvaltion ideaan. Olen identiteetiltäni hyvin yleiseurooppalainen. Suomessa minua ei ole hyväksytty joukkoon täytenä kansalaisena, tai ainakaan tämänlaisia kokemuksia ei suuntaani ole koskaan signaloitu. Kovimmat kuullumisen tunteet tulevat esimerkiksi miekkailuharrastuksen kautta. Ja syvää kuuluvuutta on tullut esimerkiksi kun Italialaisen miekkailunharrastajan kanssa sparrasimme firenzeläisen 1600 -lukulaisen mestarin tekniikkaa Firenzessä. (Jos "Suvivirrestä" saa vastaavia kokemuksia, ymmärrän miksi sen laulamista niin kovin puolustetaan. Minulle se on lähinnä musiikinteoriallisesti tarpeettoman palikka kappale.) Eli minulle ei olisi väliä vaikka EU veisikin jonkin suomalaisen itsenäisyyden. Mutta se ei vie. EU ei ole antinationalistinen toimija, vaan sen määritelmäsisältö on enemmänkin demokratia, yksilönvapaus ja markkinatalous.
Tämä selittänee miksi aiempi blogaukseni -ei laadukkainta tuotantoani, kenties aivan kaikkea ei pitäisi kirjoittaa depressiopäissään - sai kommentin, jossa otettiin kantaa siihen, kun sanoin että "Kun minulta kysytään olenko valmis taistelemaan Suomen puolesta, niin kysyn ensimmäisenä että kenen etuja tämä tarkoittaa." Saamassani palautteessa tähän suhtauduttiin seuraavasti "Tämä kohta avaa paljon ajatuksia. Minä kysyisin samaa asiaa,vaikka varmaankin ajatusten pitäisi olla siellä missä kysytään ensimmäisenä, että minkä Suomen. Toisaaltaan on turha henkilöidä asiaa,koska idea pitäisi olla laajempi. Tosin..koska ei ole olemassa minkäänlaista ideaa nimeltä Suomi,niin turha sitä olisi kysyäkkään ja turha siihen on odottaa puolustajiakaan."
Erimielisyyteni on esiintuotu ja mielipiteeni eksplikoitu. Siitä huolimatta voin yrittää erilaista lähestymistapaa.
Kun puhutaan nationalismista, niin mikä on määritelmällisesti se Suomi jota puolustetaan? Lähestytään asiaa modus tollens -rakentein. Otetaan induktioita. Jos niiden kautta löytyy vastaesimerkki, induktio ei toimi. Eliminointitilanteessa prosessi on deduktiivinen, eli suoraa seurausta. Määritelmällisesti; Kyseessä ei ole enää mielipidekysymys.
1: Ei selvästi juridinen valtio kun suomen kansalla nähtiin "itsenäisyysoikeus" erillisenä myös Venäjän ja Ruotsin vallan alla. (Jossa osittan tämä Ruotsi-Suomen ideaali ja toisaalta Suur-Suomifantasiat.)
2: Ei ole myöskään valtiojärjestys koska "hallitus" on jotain jota kansallismieliset monesti haluaa "tarvittaessa vastustaa". Omatuntokysymykset nostetaan esiin joissain kohdin. Jos Sipilä voidaan nähdä "kansanpetturiksi", kysymys on jostain enemmästä. Jos hallitus ja yhteiskuntajärjestys olisi valtio, Suomessa voisi olla "huonoja poliitikkoja". Mutta keskustelu yleistetään mielellään yli.
Eliminoinnin avulla voidaan rajata näkökulmaa. On itse asiassa yksi avainsana, joka näyttää sitovan teoriaa kansallismielisillä hyvinkin vahvasti. Kansalaisuus. Jos "hallitus" on "kansanpetturi", viitataan siihen että kansallismielisyys sitoutuu nimenomaan kansaan. Tämä ei ole vastaus. Tämä siirtää kysymyksen eteenpäin. Ymmärtystä syntyy vasta kun tiedämme mitä tämä kansa on. Miten se määritellään.
Miten tämä sitten tunnisteaan? Modus tollens -prosessi auttaa tässäkin.
1: Kansalaisuudesta? Selvästi ei. Koska maahanmuuttajissa ei tykätä heistäkään jotka saavat kansalaisuuden. Ja muistetaan että jos sellainen tekee rikoksen niin on nimenomaan "tullut muualta" ja on ikään kuin ulkopuolisen tekemä hyökkäys Suomen Kansaa kohtaan.
Tässä vaiheesa puhe alkaakin vivahtamaan rasismilta hyvin vahvasti. Tämä selittää esimerkiksi sen miksi Jukka Hankamäen (valitettavasti) poistetussa blogauksessa puhuttiin nationalismin kunnioittamasta väestön koostumuksesta sellaisella tavalla, että näki miten synonyymisanakirjan kanssa oli etsitty sivistyssanaa jolla olisi "suomalaisen rodun" kanssa identtinen denotaatio ilman tähän liittyviä negatiivisia konnotaatioita. Geneettinen omaleimaisuus livahtaisi helposti mukaan. Ja tämä tarkoittaisi sitä, että kansallismielisyys olisi hyvinkin laajasti nimenomaan rasistista.
Mutta ei. Modus -tollens -ajattelutavalla voidaan huomata, että tämä ei riitä. Pelkkä kansaan kuuluminen ei käytännössä ole syy. Sillä kansallismieliset näkevät nykyään ennen kaikkea sisäisiä kriisejä. Osa kansallismielisyydestä on jopa Venäjämielistä. Mutta sekin osa joka ei ole, kiinnittää huolipuheessaan huomiota nimenomaan maan rajojen sisäpuolelle. Eikä pelkästään maahanmuuttajiin. Toisin sanoen rotu ei olekaan se ratkaiseva asia joka nykykansallismielisillä on mielessään.
Nationalistit ja kansallismielilset nimittäin vastustavat usein myös"punavihreitä" kategorisesti. Tämä on mielenkiintoista, sillä "kansanpetturiksi" määritetään tyyppejä joille nähdään "sama verenperimä". Rasismi ei ole riittävä selitys - se olisi omituinen samalla tavalla kuin kuvittelisi että nationalistit kannattaa jotain vapautta ja poliittista epäkorrektiutta ja mielipiteenvapautta, koska jos kannattaisivat ei "väärä mielipide" olisi mikään syy tuomita "kansanpetturiksi" jota kuvataan ikään kuin ulkopuolisena "toisena puolena" ja "vihollisena".
Näyttääkin että kokonaisuudesta saa tolkkua vasta kun nationalismi ja kansallisvaltioaate ajaakin ennen kaikkea ideologisen puhtauden asiaa. Ja tässä rotupuhtaus edustaa hyvin pientä virettä. Ei toki ole kovin suuri myönnytys määritellä että kysymys ei ole rasismista vaan totalitarismista. Suuri viesti on ylevä "Sanam vappaus ja poliittinen epäkorrektius maan tavaksi - paitsi ei liberaalisuvakkimädättäjille!" (Osa tosin muotoilee tämän vaivaa nähden sivistyssanoin. Viesti ei tästä juurikaan järkevöidy.)
Olet erimielinen? Määrittelepä sitten miten Suomi määrittyy ja miten sen kansalainen tunnistetaan toisen maan kansalaisesta. Jos antamasi malli ei jäsennä keskustelukulttuuria ja annettuja puheenvuoroja määritelmä ei kuvaa tutkittavaa ilmiötä eli on väärä. Tämä ei ole mielipidekysymys vaan logiikkakysymys. Kysymys on määritelmän ja ilmiön kohtaamisesta.
Lopuksi;
Omiin silmiini paistoi se, että kansallismielisyyttä myydään pragmatismina ja konkretiana. Sen vastakohdaksi asetetaan idealismi. Tämä on tietenkin sinänsä kuvaavaa, sillä sen takana oleva termivalinta suoraan sanoen heijastaa sitä, että liberaalien ajamat arvot, kuten vapaus ja suvaitsevaisuus, ovat sellaisia että niitä ei oikein mitenkään saada maalattua pahuuden arvoiksi. Siksi yritetäänkin korostaa sitä, miten ne ovat "sinisilmäisiä" ja "naiiveja". Sen vastakohdaksi tarjotaankin kieltämättä kyynisempiä arvoja.
Ainakin omaan silmääni nämä kyyniset arvot ovat ongelmallisia koska asiat eivät ole tosia pelkästään sen vuoksi että ne ovat epämiellyttäviä. Mieleeni tulee tietynlaiset samanlaisella illuusiolla ratsastavat naisten itsepuolustuskurssit, joissa opetetaan että silmiin lyöminen sormilla on hyvä temppu - siitä huolimatta, että silmät ovat pieni maali ja ohimenossa teloo lähinnä omat sormensa, ja lisäksi jos on kuristusotteessa jotain vastaan jolla on itseä pidemmät kädet, ei ulottuvuuskaan usein ole näille riittävä. Mikä on relevanttia kun pitkä tyyppi opettaa tekniikkaa naisille joissa joukossa on myös lyhyitä tyyppejä. Ja samantyylisiä kursseja joissa opetetaan erilaisia liikekomboja joiden perusoletus on että puolustautuja tekee miljoona asiaa siinä kuin hyökkääjä yhden.
Raakuus ja suoraviivaisuus ja riehuminen vaikuttavat tehokkailta, mutta kysymys ei ole siitä. Suoraan sanoen näenkin että pramatismipuheessa on kyse samanlaisesta käsitesekaannuksesta.
Omaan silmääni paistaa se, että Suomi tuntuu olevan nimenomaan jokin jota kohtaan on velvollisuuksia tosiasioista huolimatta. Esimerkiksi maanpuolustustilanteessa ei pitäisi kysyä mitä Suomi voi tehdä meille vaan mitä me voimme tehdä Suomelle. ; Itse asiassa analyysini syvin ongelma on jo se, että käsittelen "Suomea" kuin se pitäisi jotain sisällään. Oikeasti se on enemmänkin ideaali jota käytetään koska siinä on hyviä konnotaatioita. Denotationaalisesta tasosta ei oikeasti edes välitetä.
Siksi kansallisaatteen ideaalit ovat nimenomaan abstrakteja ja vaativia. Asetetaan vaatimuksia jotka eivät perustu millekään. (Mikä paistaa heti ilmi kun katsoo että mitä konseptien takana on.) Suomi ja siihen liittyvät velvollisuudet killivät jossain jota ei voida sitoa alkupuolellani manitsemiin tosiasiaseikkoihin, kuten kansainvälisiin rajoja koskeviin sopimuksiin, perustuslakiin, hallintoon, poliisiin ja armeijaan jne. Tämänlainen "Suomi" ei pidä sisällään mitään empiiristä. Se on toisin sanoen paljon idealistisempi kuin jokin naiivi kuvitelma eri ihmisten hyvyydestä. Sillä tälläisen naiivin sinisilmäisyyden voi falsifioida modus tollens, kun maahanmuuttajat vaikkapa konkreettisesti tekevät jotain kyynisiä asioita.
Mutta jos kansallismielisyys puolustaa maata ja prosessissa menee muutama suvakki, niin "kova hinta mutta oli pakko tehdä". Tälläistä "suvakkikansanpetturien tuhonnasta" fantasioiva näkemys ei falsifioidu vastaavalla tavalla. Koska jo lähtökohtana on kyynisempi ajatus jossa raakuus on määrittynyt pragmatismiksi. Aivan kuten se abstrakteista abstraktimpi Suomikin, jonka ei tunnusteta tiivistyvän rasistisesti rotuun. Eikä ideologista totalitarismiakaan voida tunnustaa kun on tultu vuosia puhuttua niin paljon siitä sananvapaudesta....

tiistai 20. marraskuuta 2018
Henkilökohtaisilla välihuuteluillani koristeltua Milliläistä sananvapautta
Nykyajan netissä liberaali ja liberalismi ovat miltei kirosanoja. Itse asiassa poliittinen epäkorrektius on mennyt niin pitkälle, että ”suvakkiliberaaliksi” syytäminen on monille argumentin loppuminen. Vihollinen on identifioitu joten argumentaatiossa voidaan siirtyä puheeseen siitä miten tälläistä kansanpetturia tulisi kohdella. Koska se on se vapaan sanan henki monesti nykyään.
Itse asiassa liberaalin osa on hankala; Koska he eivät ole filosofisesti vasemmistoa mutta heitä kohdellaan niin, saattaa syntyä tilanteita joita monin paikoin vähintään liberaalihko Jiri Keronen kuvasi omasta kohtelustaan;
Mutta sitten toisaalta nämä ihmiset nojaavat hyvin klassisen liberalismin ajatuksiin joka ikisen kerran kun puhuvat sananvapaudesta.
Itse harjoitan aktiivisesti ignorointia, kuten blokkaamisia mutta vain hyvin harvoin sensuuria, kuten ilmiantoja. Painostamiskampanjointia eli ihmisen näkemysten jakamista jotta moni näkisi ja lietsoutuisi vain hyvin ankarista syistä tai pakon edessä. Näiden välillä on oleellisia eroja; Ignoroinnissa huolehdin siitä mihin minä käytän tietoisuuttani. Mikä on oman arvioni mukaan aikani arvoista. Sensuuri on sitä että estän muita puhumasta. Ja painostaminen on sitä että nostetaan vihamyrskyjä ja aktiivikampanjoita tilanteessa jossa joku ilmaisee asioita.
Nykyaikana harva välittää tai osaa erottaa sensuurin ja sanomisten seuraukset toisistaan. Itse näen, että monesti sensuristi on ihmisen kunnian syvin ystävä. Sillä kun suunsa avaa vapaassa maailmassa, muut synnyttävät tästä mielipiteen. Ja he voivat sanoa tämän ääneen – jopa joukolla – vaikka se ei olisikaan mairitteleva. Sensuurissa on usein suojelun henki. Mikä on ymmärrettävää, kun huomioi monien järjenlahjat. Sensuuri on kuitenkin yleensä hyvin yleistä jolloin prosessissa kielletään mieheltä pihvi, koska vauva ei pysty pureksimaan sitä.
Tämä tekee minusta ei-traditionalistisen sananvapaudesta huutajan. Joka tekee minusta liberaalin. Koska jos olisin traditionalisti ja näkisin että olisi sensuroitava lähinnä poliittisesti epäkorrektin liberaaliston propagandaa, olisin alt-rightiä tai jotain vastaavaa. Ja kyllähän minä olen liberaali. Oikein ärhäkkä sellainen. Peräti klassinen liberaali.
Ja tämä ajatussuuntaus on jotain joka olisi syytä opetella.
- Joko siksi että sitä kannattaa.
- Tai siksi, että asiallisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen ymmärtäminen. Joka näkyy esimerkiksi olkiukottomissa argumentaatioissa.
Siksi otankin tähän käsittelyyn klassisen liberaalin, John Stuart Millin, ajatuksia sananvapaudesta. Hänen tunnetuin, kenties myös keskeisin, lähestyminen aiheesta löytyy ”On Libertyn” toisessa luvussa. Jossa hän on kärsimätön sensoreiden ja vainoajien kanssa. Jossain määrin hänen sanomisensa on hyvin tärkeää nykyaikanakin.
Sananvapaus oikeutetaan jollain, ei ole ensimmäinen oikeutettu peruskannanotto
Mielestäni tärkeää on huomata sekin, että Mill ei lähesty sananvapautta absoluuttisuuden kautta. Eli tavalla jossa sananvapaus vain määritellään keskeisemmäksi dogmaksi jonka rikkominen olisi rike. Sellainen synnyttää hyvin asenteellista ja argumentitonta sananvapauden puolustamista.
Sen sijaan Mill asetti keskiöön totuuden. Ja sananvapaus oikeuttui sitä kautta, että se oli jossain suhteessa tähän totuuteen. Hänen argumenttinsa on moniosainen; Ensimmäisessä osassa hän sanoo, että sananvapaus on tärkeää jos mielipide on totuudellinen. Tässä sananvapauden perustalla olevana oikeutena on se, että
1: Totuus ja sen selkeä ja elävä esittäminen ja tiedostaminen ovat arvokkaita ihmisiä. Joten meidän täytyy sallia ja mahdollistaa ihmiset siihen, että he voivat kohdata ja löytää totuuden.
2: Vapaa sana mahdollistaa sen, että ihmiset saavuttavat selkeät ja elävät ymmärrykset totuuksista ja maailmasta. Sensuuri estää tosi mielipiteitä.
J: Josta seuraa se, että vapaan sanan tukeminen on jotain jota on tärkeää puolustaa.
Tämä taso on se, jolle suuri osa keskustelusta yltää nykyään. Jos me katsomme sitä millä ”poliittista korrektiutta” vastustetaan on nimenomaan se, että ajatellaan että ihmiset puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä. Suoraan puhumista pidetään tärkeänä. Se on selkeämpää kuin kiertoilmaukset joita halveksutaan. Millin valossa poliittisen korrektiuden vastustamisessa keskitytään pääasiassa kahteen pääteemaan;
1: Oma näkemys nähdään tosiasiana jota liberaalit vääristelevät. Ja tästä syntyy epäsymmetria. Liberaalien ”propagandaa” halutaan melko usein jopa rajoittaa. Esimerkiksi sukupuolisuutta koskien esitetään että sukupuoliasia on biologinen tosiasia joten on ikään kuin valehtelua ajaa toisenlaista sukupuolen lähestymistä. Ja siksi sananvapautta pidetään totuuden puolella.
2: Selkeys on mukana. Sillä periaatteessa jos joku sanoo, että ”varusmies” korvataan ”varushenkilöllä” ei tosiasiassa juurikaan muuta asiasisältöä. Ja näin ollen ei voi olla kysymys sanomisen sisällöstä. Millin ajatus siitä, miten ajatuksen on oltava paitsi sisällöltään tosi, niin myös elävä ja ymmärrettävä johtaa siihen että on ymmärrettävä miksi synonymisaatio on niin vahva ivan ja vastustamisen kohde poliittisen korrektiuden kritiikeissä.
Mill kuitenkin jatkaa;
Jos sensuroimme epätoden kertomista niin ihmisiltä torjutaan tilaisuus jossa heille paljastetaan heidän ajattelunsa heikkoudet ja onttoudet. Siksi sananvapaus oli tärkeää myös väärässäoleville. Toki tässä olisi toki mahdollista, että totuutta ylläpitävä sensori. Haasteena Millin mukaan on se, että tämä vaatisi erehtymättömän sensorin. Erehdys tarkoittaa sitä minkä historia Millille opetti; Se, että ennen torjuttiin jokin asia epätotena on paljastunut myöhemmin todeksi. Jolloin totuutta arvostavat sensorit ovat torjuneet ajatuksia joiden tiedämme nyt, myöhemmin, olevan totta. Tai ainakin, jonka nykyään hyväksymme todeksi samaan tapaan kuin menneinä aikoina se jokin aivan toisenlainen totuus.
Tämäkin taso on tavallaan tuttua. Mutta enemmänkin kreationismipiireissä tutussa hengessä; Esimerkiksi Tapio Puolimatka on tunnettu dialogisen pluralismin kannattaja. Ja tässä kannatetaan nimenomaan ajatusta jossa keskustelu johtaa siihen, että totuus voittaa. Ja tässä on usein ajatus siitä että vastapuoli keskustelee väärin kun ei vain ymmärrä valistua annetusta argumentistosta Herraan Kristukseen ja Jumalaan. Josta seuraa turhautumista ja ajatusta siitä että jokin on aivopessyt ja vääristänyt itse keskustelukulttuurin. Kun se oppi ei selvästi mene perille. Ja Puolimatka itse tuntee olevansa ns. totuuden asialla mietityn keskusteluprosessin kautta.
Mutta Mill menee vielä pidemmälle.
Hän näkee että kriittisyys ei ole pelkästään sitä että epäilee vallitsevien tahojen näkemyksiä. Hän näkee että ainoa tapa olla kunnolla kriittinen on olla itsekriittinen. ”Omilla aivoilla ajattelu” onkin korvattava asenteella jossa korostetaan omaa erehtyväisyyttä. Tässä asenteessa on vaikeaa asettua sensoriksi koska oma totuus voi olla erehdys.
Mielipiteiden esittäminen muuttuukin hyvin erikoisesti; Jos se näissä ylläolevissa vaiheissa on vielä hyvin tuttua siinä mielessä että korostetaan että mielipiteen esittäjä haluaa valistaa muita, on Mill asettanut tässä mielipiteenilmaisun arvokkaaksi nimenomaan sen vuoksi, että se asettaa meidän omat ideamma arvioon. Vapaa ilmaisu on tulta jolla koetellaan omia erehtyväisyyksiä.
Tässä tasossa Mill jopa esittää sen, joka tekee hänestä minulle tärkeimmän sananvapausfilosofin. Sillä Mill ei näe ihmiskuntaa jonain totuusmoottorina. Monet esimerkiksi esittävät että totuus voi voittaa vainosta huolimatta. Mill näkee että tästä ei itse asiassa ole mitään taetta. Mill näkee että ihmiset ovat usein kiivailijoita. Ja he eivät ole vahvimpia kiivailijoita totuuden koettelulle. Sen sijaan ihminen voi kiivailla ja propagoida ankarasti virheen puolesta ja ovat valmiita sammuttamaan totuutta esimerkiksi sensuurilla.
Toiseen osaan;
Mill eteneekin vaiheittain. Ja tämä paljastaa miten Mill ei ole naivi siitä että totuus todella voittaisi ajatusten markkinapaikalla. Hän näkee että ihmisillä on vinoumia ja he ovat erehtyväisiä. Millin lopullinen näkemys sananvapaudesta ei ole myöskään mikään glorifioitu rationaalisen ihmiskunnan ylistys. Vaan yksinkertaisesti se, että se on vähemmän huono kuin vaihtoehtonsa.
Millin toinen osa koskee sitten sitä jos ihmisellä on väärä mielipide. Toisessa argumentissaan Mill’s ehdottaa kuvittelemaan, jos ei muuten niin argumentin vuoksi, uskomaan että eletään yhteiskunnassa jossa jokainen vallassaoleva mielipide on tosi. (Ajatus joka on aika monelle nykykonservatiiveille yllättävän vakavastiotettava.)
Koska olemme olettaneet erehtymättömän sensorin, voimme ohittaa Millin aiemmin esittämän ajatuksen ihmisen rajallisuudesta. Tässä tilanteessa voisimme ajatella, että olisi oikein sensuroida valehtelua ja propagandaa. Ja siksi sitä ei koskisi samat oikeudet kuin niitä näkemyksiä joissa puhutaan suoraa, kiertelemättä ja valehtelematta minkä oikeaksi tietää. Tässä Mill korostaa nimenomaan sitä, että ihmisille syntyy elävä kuva totuudesta.
Sananvapaus ei tässä enää tarkoitakaan pelkästään sitä että olisi oikeus sanoa tosia asioita. Tässä Millillä on ajatus siitä, että ihmiset ovat siinä mielessä rationaalisia olentoja, että kun ideat laitetaan markkinoille, tosimmat kestäisivät. Toisaalta hän näki myös ihmiset siinä mielessä sosiaalisiksi, että keskustelu on totuutta lähentävä moottori siinäkin mielessä että erimielisyys täsmentää ymmärrystä siitä miksi se totuus on totuus. Millin mukaan vain aidon debatin kautta voimme syventää kokemusta ja ymmärrystä totuudesta. Ilman tätä se jää vain kuolleeksi dogmaksi.
Tämä on minusta ainakin siinä mielessä ymmärrettävää, että debatointi antaa asioille merkitystä. Riitely tekee asiat, paitsi ulkoa opituksi liturgiaksi, myös kiehtovaksi ja tärkeäksi. Mill näki että lähinnä matematiikassa voitiin todistaa näkemyksiä sellaisella tavalla jossa tämänlaista prosessia ei tarvita. Niissä totuudesta varmistutaan katsomalla sen todistusta. Mutta ihmisten kiistakysymykset ovat tavallisesti mutkikkaampia – vaikka niitä monesti typistetäänkin kuin ne olisivat yksinkertaisia.
Entäs fisuimmanvalta?
Voitaisiin kuitenkin ajatella, että kenties ajattelu ja mielipiteily tulisi yhdistää. Etenkin kun puhutaan totuudesta, on selvää että kyseessä on meritokraattinen asia. Kaikki ihmiset eivät yksinkertaisesti ajattele yhtä hyvin. On jopa mahdollista että osa ajattelee niin heikkotasoisesti että on kyseenalaista ajattelevatko he ollenkaan; Heillä kenties on vain kokoelma mielipiteitä ja asenteita.
Mill ei taatusti vastustanut ajatusta tietoeliitistä. Hänhän on itse asiassa jopa puolustanut ajatusta jossa korkeakoulutetut saisivat vaaleissa useampia ääniä koska he olivat tavallista tallaajaa fiksumpia. Siksi voitaisiin kuvitella maailma jossa vain eliitillä on sananvapaus ja muut sitten saisivat niellä älymystön tuottamat totuudet. Hieman kuin entisessä koululaitoksessa jossa arvostettava maisteri ulkoluku-pänttäytti faktoja oppilaidensa päähän.
Mill kuitenkin näki että jopa tolloimmat tarvitsisivat omaa ajattelun harjoittamista jotta he voisivat kokea merkitystä siitä totuudesta joka heille esitetään. Tämä olisi hyväksi heidän itseaktualisoitumisellekin siinä mielessä, että he voisivat olla vähemmän tolloja tämän jälkeen. Jokaisen tulisi saada harjoittaa älyllisyyttä sillä tasolla mille hän yksilönä kykenee, vaikka tämä olisi joskus rajoittunutta. Ja lisäksi olisi ajateltava että ihmiset voisivat kehittyä.
Loppuosa
Mill tarjoaa tämän päälle kolmannen osan jossa hän ei lavenna argumentistoa, vaan tarkentaa sitä miten hänestä suurin osa tilanteista ei ole sitä, että tarjolla on ehdoton totuus tai ehdoton vale, vaan usein ihmiset käsittelevät osatotuuksia ja osavalheita.
Hän korostaa myös pessimismiään ”ideoiden markkinapaikalle”. Hän korostaa että ylevän totuuden sijaan usein päädytään joka tapauksessa kiistoihin ja mielipidekonflikteihin. Eli vaikka näkemys lähti ajatuksesta jossa sananvapaus on väline totuudelle, Mill korostaa että lopputulos on usein sellainen että totuus torjutaan aggressiivisesti koska sen esittänyt ihminen nähdään viholliseksi. Se, että sanoja edustaa jotain tahoa joka yleisesti sotii asioita jotka uskot absoluuttiseksi totuudeksi riittää syyksi ohittaa näkemys.
Millin näkemys tässä on lähinnä sen korostamista että on aina toivoa jos ihmiset ovat pakotettuja kuuntelemaan molemmat puolet. Vain silloin kun vastapuoli voidaan tuhota ja piilottaa johtavat hallitsemattomaan ennakkoluuloon.
Toisin sanoen Millille sananvapaus on perimmiltään vain kahdesta pahasta pienempi.
Ei mikään kovin suuri ihanuus. Tämä on hyvin kiehtovaa koska sananvapaus ja liberalismi leimataan usein yhteen ajatuksella jossa sananvapautta pidettäisiin absoluuttina. Ja jonka pohjalta rakennetaan ajatuksia joissa olisi jotenkin syvästi ristiriitaista ”olla suvaitsematta suvaitsemattomuutta”. Millin tekstissä maailmassa kuitenkin tunnetaan esimerkiksi sellaisia ajatuksia kuin ”enemmistön tyrannia”.
Itse näen että Millin näkemys on valaiseva. Lisäksi se näyttää eräänlaisen ymmärryshierarkian joka demonstroi monisäikeisen ja aika runsaiden nyanssejen täyttämän sananvapauden puolustamisen. Joka on peräti jäsennetty tavalla jossa alussa on yksinkertaisia asioita joista sitten laajennetaan eteenpäin. Tavalla jossa voidaan nähdä mille tasolle ajattelun monimutkaisuutta yltää se henkilö joka sananvapauteen vetoaa ja missä tilanteissa hän jättää siihen vetoamatta.

keskustelu,
Mill,
poliittinen korrektius,
propaganda,
Puolimatka,
sananvapaus,
sensuuri,
totuus
perjantai 17. marraskuuta 2017
Se kauhea homosaatio
Hetero Pride Finland 21.9. 2013 jäi muistoihimme eräänä erikoisimmista tapahtumista. Se oli tietenkin myöhässä ja jälkijättöisesti maahamme tullut kopio. Kansallismielisemme ovat hämmentävän globaaleja ja 1980 ja 1990 luvun ”Straight Pride” idea tuli maahamme. Mutta vain käväisi. Tapahtuma oli niin syvä onnistuminen että toista ei ole ilmeisesti tarvittu. Tai saatu aikaiseksi. Sen epäonnistumista ei kuitenkaan järjestäjien puolelta myönnetä joten ilmeisesti asia saatiin kokoon pienellä joukolla ja kerralla.
Tämä tapahtuma sai Suomessa erityispainotuksensa homosaatio -sanan ympärille. Idea oli tuttu; Korostetaan että ei vihata homoja ja siksi luodaan erikoisia jaotteluja. Vähän kuten ne fundamentalisti ajavat fundamentalistikristityt jotka eivät vihaa syntistä vaan syntiä. Eroa on vaikeaa nähdä ulospäin vaikka se onkin kannattajille itselleen ilmeisen rakas ja tärkeä. Näitä kulmia herätti sekin että jos homoseksuaalisuus ja homosaatio erotetaan niin miksi tapahtuma oli hetero pride? Että miksi on oletuksena että vain hetero voisi dissata homosaatiota? Tämä vihjaa että ajatus joko ei ollut loppuun asti mietitty. Tai sitten se oli vähintään osittain valehtelua. Minua kiinnostaa sisäinen koherenssi joten en välitä epäonnistumisen syistä. Kun selvää on että jotain vikaa jossain on.
Homosaation ideana oli se, että vihattiin ”homopropagandaa”. Eli sitä että esimerkiksi ”Sillä Silmällä” -tyylisissä sarjoissa homoja näytettiin positiivisessa kulmassa liikaa. Samoin homojen avoin toiminta häiritsi eri tavalla kun avoimet heteroseksuaalit. Homot saivat siis olla homoja kunhan tähän ei liittynyt medianäkyvyyttä tai katunäkyvyyttä. Kyseessä oli toisin sanoen väärien mielipiteiden ilmaisun rajoittamista koskeva kampanja. Mikäli kampanja siis oli kuvattu hetero priden järjestäjien ja kannattajien suusta rehellisesti.
Itselleni tämänlaisissa ihmetyttääkin se, että ihmisten vilpitön ”mielipiteily” ja ”hurahtaminen” nähtiin jonain jota pitää rajoittaa. Se, että ihmiset haluavat jotain homoja stailaamaan ja katsovat ohjelmia ja nämä saavat mainostuloja oli selvästi ikävä asia monille. Tätä vastaan piti taistella. Tai oikeastaan uhriutua sellaisella tavalla joka herätti kysymyksiä siitä olisivatko muutamat ryhmään kuuluvat neidit olleet sellaisia että heidän kenties pitäisi kannattaa homoavioliittoja ihan sillä että ilmeisesti haluavat päätyä naimisiin ja sekstaamaan naisten kanssa. Eivät he ainakaan perinteisiä cisheteromisnormeja uhriutumisessaan seuranneet.

homoseksuaalisuus,
kaupallisuus,
sananvapaus,
sensuuri
maanantai 13. maaliskuuta 2017
Sananwapaus
"On melko erikoista, että demokraattisessa oikeusvaltiossa toimiva kirkko kyseenalaistaa lailliset päätökset lukemalla niitä julkisesti ääneen."
(Eeva Oehlandt)
Demokratiassa ei siis kyseenalaisteta poliittisen vallan tekemiä päätöksiä lukemalla sen tekemiä päätöksiä ääneen tilaisuudessa jossa on ihmisiä.
Tämä on mielenkiintoista sillä olen luullut että konservativiit ovat tavanneet myydä fundamentalistista Raamatun käskyihin nojaavaa ideologiaa kuin se olisi jonkinlainen valtiota ja kansalaisten yhtenenväisyyttä ylläpitävänä hyväntekeväisyysyhdistyksenä, joka on muokannut kymmenestä käskystä itselleen oikeistopoliittisen agendan ja kisaa sillä mediassa ja julkisuudessa. Ja tässä monokulttuurin ihailussa ei ole ollut koskaan mitään ongelmallista. Päin vastoin, sen kritiikki on aina ollut asiatonta ja turhaa ja pahuutta.

demokratia,
ironia,
kritiikki,
Oehlandt,
oikeus,
sananvapaus,
valtionkirkko
maanantai 19. joulukuuta 2016
Oikeusvaltio
Meille on opetettu, että Suomi on oikeusvaltio. Oikeusvaltio viittaa melko tietynlaiseen konseptiin. Konseptiin jonka vastakohtana on ennalta ennustamaton päättäjien harrastama valtapeli jota kutsutaan arkisesti "mielivallaksi". Toisaalta sen vastakohtana on myös "näkökulmien tasa-arvo". (Näkökulmien tasa-arvo tarkoittaa tässä lähinnä sitä, että ihmiset saavat olla mitä mieltä tahansa ja sitten esittää sen ääneen ja sitten yleisin näkemys voittaa. Tässä syntyy tilanne jossa näkemykset ovat tasa-arvoisia mutta ihmiset eivät. Samat oikeudet eivät koske kaikkia, vaan esimerkiksi enemmistöuskonnon edustajilla on valta määrittää kulttuuri.)
Oikeusvaltiossa tilanne onkin se, että joskus näkemykset eivät ole vallankäytöltään tasa-arvoisia mutta ihmiset ovat. Sama laki koskee kaikkia. Kaikilla on samat oikeudet. Edustivatpa sitten enemmistöä tai vähemmistöä. Köyhää tai rikasta, vallatonta tai vallassaolevaa. Privileegiot eivät määrittele "tilannetajuista käytäntöä".
Oikeusvaltio nojaa valtiosäädäntöön ja perustuslakiin. Sen ideana on se, että laki on sama kaikille. Tässä mielessä oikeudet nähdään ei-privileegoina. Tässä mielessä esimerkiksi maahanmuuttokriittiset ovat usein nimenomaan nojanneet oikeusvaltioperiaatteeseen viitatessaan sananvapauteensa. He näkevät että enemmistön valta ei voi määrittää poliittisesti korrektia kulmaa jossa pitää olla ja jonka rajoissa pitää ilmaista. (Toki moni vaihtaa kelkkaansa enemmistön tasa-arvoon monissa kulttuurikysymyksissä. Koska ihmiset harvoin ovat kovin konsistentteja. Poliittiset klusterit vielä harvemmin.)
Viime aikoina tässä on nähty muutos.
Jaakko Jonkka on moittinut eduskuntaa. Tästä on keskusteltu melko paljon. Esimerkiksi "Helsingin Sanomissa" nykytilaa verrattiin sortovuosiin "Sortovuosina perustuslaista pidettiin kiinni lähinnä vain silloin, kun se tuki jotakin poliittista tarkoitusta. Valitettavasti nykyisin on palattu samaan ajattelutapaan: perustuslaki on vain väline johonkin poliittisen päämäärään ja tarvittaessa se voidaan sivuuttaa." Ironista kyllä tämä on johtanut siihen että parhaat todistukset tämän asiantilan vallitsemisesta saadaan katsomalla Jonkan kriitikoiden lausuntoja. Esimerkiksi Slunga-Poutsalo on moittinut perustuslain säätämään viittaamista "politikoinniksi". Jonkka mainitseekin tähän aika kuvaavasti, että "Oma havaintoni on, että oikeudellisetkin ongelmat saatetaan kuitata "teknisinä yksityiskohtina", Jonkka kirjoittaa." (Tässä mielessä lestadiolaispääministerin juntan alla kaikille perustuslain oikeuksille uhkaa käydä sama miten on käynyt esimerkiksi uskonnottomien uskonnonvapauteen liittyville oikeuksille on käynyt lestadiolaisvaltaisilla alueilla. Ehkä lestadiolaisuudessa ei ole tähän syy-yhteyttä. Mutta ei tuollainen yhteensattuma ainakaan siunaus ole.)
Ironisinta tässä on se, että "ihmisoikeus" -sana on sekin sellainen että vaikka ihmisoikeudet ovat viittanneet periaatteessa sitoviksi tehtyihin sopimuksiin esim YK:n kanssa, ne ovat jo aikaa sitten muuttuneet relativistisiksi. Ihmisille tulee erikoisia oikeuksia, jossa homoseksuaalien avioliitto on ihmisoikeuskysymys ja toisaalta vastapuolen mukaan homoseksuaalien saamat adoptiot rikkoisivat oikeutta isään ja äitiin jota väitetään ihmisoikeudeksi (Päivi Räsäsen tapaan jopa YK ääneen mainiten).

ihmisoikeus,
Jonkka,
laki,
oikeus,
poliittinen korrektius,
sananvapaus,
Slunga-Poutsalo,
yhteiskunta
sunnuntai 4. joulukuuta 2016
Sipilä Jumalan sijaisena
Sipilän lähettämät viestit on tuomittu kansainvälisessäkin mediassa. Tässä mielessä Sipilä on reagoinut ongelmaan ja tätä tehdessään hän on luonut uuden ongelman. Tässä kohden perusongelmana on se, että tälläinen toiminta on autoritaarista. Vertailukohdiksi tulevat melko autoritaariset hahmot kuten Silvio Berlusconi.
Mielikuvat ovat niin vahvoja että se iskee vahvasti Sipilän puolustajien nilkkaan ; Saadaan sellaisia vastauksia mitä saa vaikka "potuntervaaja" -blogin kautta. Jos YLE:n kommunistisuusmetaforalla yritetään iskeä; "Kyllä! Todellakin! Nimenomaan Venäjällähän julkisrahoitteinen media on aina ja etenkin viime vuosina kritisoinut valtaapitäviä paitsi erittäin voimakkaasti, myös tyystin epäreilusti! Ajojahti on ollut hirvittävää katseltavaa! Putin ja muut ressukat vapisevat voimattomina median säälimättömässä kuristusotteessa, kun TV-kanava ja nettisivu ja toimittaja toisensa jälkeen lataa heitä kohti täyslaidallisen. Iskua tulee iskun jälkeen! Kun Venäjän mediakarhu ärähtää, siinä Putinia viedään kuin ämpäriä tunkiolle! Ja ihan sama meininki on ollut kommunistivaltioissa kuten edesmenneessä Neuvostoliitossa, DDR:ssä ja nykyisin esim. Kiinassa. Niissähän vapaa ja riippumaton tiedonvälitys on aina ollut arvossaan ja jopa liiankin vahvassa asemassa hallitsijoihin nähden!"
Tässä kohden voidaankin nähdä että Sipilällä on tiettyjä sokeita pisteitä. Perhe ja raha. Ja uskonto. Hän onkin hyvä esimerkki siitä miten monien ihmisten kohdalla tärkeimmät asiat ovat juuri niitä joista he väistävät. Tässä kohden onkin nähtävissä että Sipilän johtajakäsitys on sidottavissa näihin vaiettaviin asioihin. Jos itse olen kirjoittanut siitä että uskonnollisissa piireissä opitaan ei-teologisia käytänteitä, ovat jotkut nähneet Sipilän taakse jopa astetta enemmän. Hänen johtajakäsityksensä on teologinen. "Kun pääministeri Juha Sipilä (kesk.) piti vuosi sitten kohutun televisiopuheensa, sen kaava noudatti luterilaisen papin saarnaa." ... "Italialaisen filosofin Giorgio Agambenin mukaan kristinusko on jättänyt perinnöksemme kaksi vallan paradigmaa: suvereniteettiin perustuvan poliittisen teologian ja jumalallisen taloudenhoidon." ... "Pääministeri Juha Sipilän suhtautumisessa valtaan kaikuvat luterilaisuuden perusopit. Kuten suomalaisille on vuosisatojen ajan opetettu, esivalta on Jumalan asettama. Sen kautta toteutuu Jumalan maailmallinen hallinta, Martti Luther on määritellyt. Tässä ajattelussa ”isä” on keskeinen hahmo, maalliset isät ovat taivaallisen isän sijaisia." ... "Agamben on väittänyt, että kolminaisuusoppi onkin ennen muuta hallinnointimekanismi. Paradigmat eroavat toisistaan yhtä paljon kuin polis, poliittinen yhteisö eroaa kodista, oikoksesta. Oikos (josta myös termi ekonomia juontaa juurensa) ei perustu demokraattiselle debatille tai läpinäkyvyydelle, vaan yksinvallalle ja välttämättömyydelle."
Nämä ovat toki tulkintoja. Mutta samantapaisia tulkintoja joita tehdään esimerkiksi kun viitataan Weberin ajatukseen siitä että uskonto luo yhteiskuntarakenteen ja jossa uskonto on oleellisen tärkeää yhteiskunnan pysyvyydelle.
1: On ihmisiä joille yhteiskuntakeskeisyys on tärkeä. Esimerkiksi postmodernilla tekotaiteella ei ole mitään arvoa jos se ei tue yhteiskuntajärjestystä. Ja siksi omia arvoja ruokkivalle ja itselle miellyttävälle kansallisromanttiselle taiteelle keksitään oikeuksia vaikka vetoamalla kansallisen yhtenäisyyden luomiseen. Sama pakkokätevöittäminen koskee/rajoittaa/glorifioi uskontoakin.
Näissä usein kuulemme sitä miten on tärkeää osata uskontoa että ymmärtää maailmaa. Vuoropuhelu, yhteiten arvojen rakentaminen... Nämä näkökulmat muistetaan kuitenkin jos ja vain jos nämä ovat hyödyllisiä. Jostain syystä uskonniollisen viitekehyksen ymmärtäminen on asiatonta militantismia jos sitä käytetään selittämään sitä miksi (teoriassa) sivistysvaltion (sanan täydessä mielessä) pääministerin suhtautuminen (periaatteessa) avoimeen tiedonvälitykseen on niin (aivan tasantarkkaan selvästi) epädemokraattinen ja autoritaarinen. Siinä vaiheessa ei saa puhua uskonnollisen viitekehyksen tarkastelusta. Koska näitä viitekehyksiä käytetään vain uskonnon komppaamiseen ja sen vallan lisäämiseen. Eihän sitä saa huomata että tällä ihanuudella on läpeensä kuppaisen ruttoinen puoli, ja että sillä on ilmentymiä joiden oikea paikka ei ole parhaassa mahdollisessa maailmassa.
1: Sipilä jossain mielessä osoittaa että pahan ongelmaan ei ole mitään ratkaisua. Voimme kuvitella valtion joka olisi olemassa ja jossa hän ei olisi pääministerinä. Kaikkivaltias kaikkihyvä Jumala on siis aika mielekkäällä tavalla kyseenalaistunut..

Agambeni,
auktoriteettiin vetoaminen,
kolminaisuus,
lestadiolaisuus,
Luther,
medialukutaito,
sananvapaus,
Sipilä,
uskonto,
Weber,
yhteiskunta
lauantai 12. marraskuuta 2016
Blonkkaaminen ja mitä se kuvaakaan
Kun katsotaan internetkäyttäytymistä, on erilaisia tapoja päätyä torjutuiksi. Tämä on ollut yleistä ja monesti ymmärrettävääkin. Jo sfnetin ajoilta tunnetaan "tervetuloa killfileen" -tyylisiä reagointeja. Laajempi mutta vähemmän valikoiva tapa on estää kaikki kommentointi. (Ja vielä tarkempi versio on deletoida saamansa kommentit joista ei pidä.)
Itselläni on kommentointi aina auki.
Minulta on usein kysytty että miksi. Kysymys on ymmärrettävä sillä palautteeni on usein kaikkea muuta kuin ystävällistä. Olen palautteen palautteelleni usein hyvin ilkeä. Mutta tässä onkin takana se, että jos joku ilmaisee avoimen mielipiteensä ja minä ilmaisen avoimesti oman mielipiteeni näistä en sensuroi yhtään mitään. Kaikki voivat sen sijaan nähdä sekä sen kommentin että sen siihen antamani reaktion. Ja arvioida omassa päässään että onko palaute ja palautteen palaute älyllisiä. Ja ovatko ne ylilyöviä emotionaalisesti. (Nämä eivät ole aina yksi ja sama. Älyllisyys on usein liitoksissa siihen että ei ylilyö, mutta poliittisesti epäkorrekti ja epäkohtelias lausunto voi silti joskus harvoin olla järkevä.) Ymmärrän myös että palautteen palautteet ovat osa sitä millä minut itseni tuomitaan, ymmärrettävästi. Ihmiset voivat sitten ihan arvioida haluavatko he antaa palautetta tämänlaiselle ihmiselle. Että maksaako vaivaa. Itse olen aina huutoetäisyyden päässä. Meno on raakaa mutta se antamani palautekaan ei ainakaan ole millään tavalla ennakkosensuroitua.
1: Saatan tosin joissain erikoistapauksissa torjua jonkun. Silloin syynä on yleensä eṕäargumentatiivinen onelinerfloodaus tai jokin vastaava. Jotain jonka epäloogisuuden tai argumenttien puutteen olen tuonut esiin. Ja jonka tekijä ei ole halunnut tehdä parannusta tässä asiassa. Olen siinä mielessä avoimesti elitistinen. Mielipide ei saa arvostusta vain sillä että sen sanoo ääneen. Ihminen ei persoonana saa kunnioitusta ennen kuin hän on kunnioitettava. Ihminen saa luottamusta vasta kun osoittautuu luotettavaksi. Nämä ovat poikkeuksia koska niiden määrä on vuosien nettihistoriani jälkeen laskettavissa kahden käden sormilla.
Blokkaaminen on aina osoitus siitä että on valmis sensuroimaan jotain jollain ehdoilla. Kommentointioikeuden poistaminen antaa kenties hieman kategorisemman oikeutuksen asiaan. Mutta ihmisten ja aiheiden tai näkökulmien tai tyylien torjuminen sanoo että minkälainen käytös tai minkälainen ihminen ansaitsee kommentointioikeuden kanssaan. Ja tämä on suoraan sidoksissa keskusteluoikeuteen.
Blo(n)kkaaminen on "kyökkipsykologisesti" oireellista.
Usein tentattaessa torjumisen syiksi selitykseksi annetaan "olki joka katkaisee kamelin selän". Tai siis tätä selitystä annetaan silloin kun hyvää selitystä ei ole. Pienestä asiasta annettu blokki kertookin usein hyvin paljon ihmisestä. ; Esimerkiksi ainut asia joka Martti Muukkosesta täytyy tietää on se että kun hän blokkasi minut, hän selitti asian siten että olin siinä hänen "kamelin selän katkaisseessa kommentissani" niin henkilöönkäyvä. Tämä on tärkeä huomio koska hänellä on valtava ego. Hän kestää erimielisyyksiä kunhan ne eivät kosketa hänen persoonaansa. Joka on, suoraan sanoen sellainen että hän on niitä ihmisiä jotka kirkkoherraksi päästyään kuvaavat haastatteluissa itse itseään nöyriksi, keskusteleviksi ja pohdiskelijoiksi. (Tälläiset ihmiset eivät koskaan ole sellaisia.)
En esimerkiksi arvosta Aidon Avioliiton Susanna Koivulaa joka Uuden suomen puolella blokkasi minut. Hän kannattaa virallisesti sananvapautta. Kun hän kirjoitti blogiinsa siitä miten liika palautteenanto hänelle on sananvapauden vastaista, nostin kommenteissa esiin sen miten hän itse usutti Aidon Avioliiton taisteluhiiret kommentoimaan minulle kun olin blogannut Uuteen Suomeen aiheesta. Hän ei huomannut malkaa ja olkea silmässä vaan sananvapaudellisesti blokkasi minut. Olen pitänyt tätä häneltä äärimmäisen pikkumaisena tempauksena.
Otan tässä kuitenkin esiin hieman toisen tilanteen.
En ole laskenut Jukka Hankamäkeä "vihollisiini". Päin vastoin, olen jopa kunnioittanut miestä. Hän on virallsiesti oikein erityisen kova mielipiteenvapauden ystävä jne. Kannattaa omien sanojensa mukaan myös poliittisesti epäkorrektia viestintää. Kirjoitin hänen populismitekstistään kommentaarin eilen. Ei mielestäni mitenkään raaka. Tänään kun menin uuteen blogitekstiinsä kommentoimaan näen että ei ole estänyt kommentointia kategoriesti : Viestejä tulee tekstiin. Mutta minut on blonkattu.
Mikä siis on liikaa Hankamäen egolle? Tämä. Teksti, joka alkaa Hankamäen kehumisella, ja vain täydentää hänen populismikuvaansa. TÄMÄ on se kritiikin taso joka katkaisee dialogisesta filosofiasta kirjoja kirjoittaneen tyypin keskusteluyhteyden. Blokkaus on myös ilmiselvästi hyvin uusi.
Sillä kun Hankamäki kirjoitti voimaannuttamisesta ja tässä jopa aivan kysyi mikä voimaannuttaa ihmisiä kerroin että miekkailu voimaannuttaa minua. Vastaukseni oli "On jostain syystä voimaannuttavaa kun miekkailussa olet tekemässä hienoa tekniikkaa ja toinen potkii haaruksiin ja heittää lantioheitolla lattiaan. Ja tämä toinen on 160 senttinen nainen." Hän on toki kommentoinut tähänkin "On jostain syystä voimaannuttavaa huomata, että kyseinen "160-senttinen nainen" esitti minua kukoksi orrelle, joten potku taisi osua tuomariksi pyrkivän omiin muniin. Ota pois puusilmä. Naisväkivallan ihastelulla ja tuomaripelillä tätä matsia ei ratkaista." En itse toki kokenut palautettani "naisväkivallan ihailuksi". Aivan samoista syistä kuin en pidä ylipäätään kamppailu- ja itsepuolustuslajejen harrastamista väkivaltana.
1: Kommenttini oli itse asiassa suoraan liitoksissa Hankamäen omaan teemaan. Hankamäki korosti miten halveksituista ja miehekkäiksi koetuista asioista ei saisi voimaantua. Oma esimerkkini oli samanaikaisesti hämmentävä sekoitus "aggressiivista maskuliinisuutta" että "feminiinistä hakatuksi" tulemista. Ja Hankamäki toisinti palautteessaan sitä vähättely-tuomitsemisasennetta jonka jokainen itsepuolustuslajiaktiivi todennäköisesti jossain vaiheessa törmää. Eli Hankamäen palaute oli itse asiassa kukkoilua jossa hän esitti itseään tuomaripeliin. Ja teki sen juuri sellaisella tavalla jota hän tekstissään moitti. Missä toisen voimaantumisen aito kokemus dissataan halveeraamalla tämä voimaantumisen kohde.
2: On toki hämmentävää jos tietämäni todellinen 160 -senttinen tyttö todella tuntisi Hankamäen ja olisi sanonut hänelle jotain juuri tämänlaista. Teoriassa se on mahdollista. Historiallisia miekkailijoita on sen verran vähän että aktiivit ovat tunnistettavissa melko pienistä vihjeistä. Esimerkiksi minä käytännössä lähes varmasti tiedän kuka "Takkirauta" on yksityishenkilönä siksi että hän harrasti purjehdusta ja historianelävöitystä ja hänellä oli kokemusta Liechtenauer -tyylin miekkailusta. Ihme jos ei noilla taustatiedoilla olisi jäljellä hyvin pieni määrä mahdollisia tyyppejä...
Voimaannutus voi sen sijaan tulla siitä että kysymys ei ole siitä kuka olet vaan mitä osaat. Jos mielikuvien hento kykenee niin miksi en minäkin taipuisi viimeistään joskus? No, näitä asioita en voi kertoa koska minut on torjuttu. Toki teoriassa blokkaus voisi tulla myös tästä, mutta ajallisesti näyttää siltä että torjunta on tullut nimenomaan tuon blogitekstini kirjoittamisen jälkeen.
Ja olisi tuosta miekkailukommentista torjuminenkin hyvin hyvin pikkumaista ja kaikkea muuta kuin dialogista.) Lausuntoni nähtiin aika poliittisena vaikka se oli lähinnä tosiasia siitä mikä minua nyt jostain syystä sattuu voimaannuttamaan. ; Oikeat syyt voivat olla mitä tahansa. Itse epäilen sitä että addrenaliini on ylipäätään hauska asia. Ja satun olemaan (1) heteroseksuaali (2) sadomasokisti.. Mutta en ole tästä varma. Kokemuksestani olen varma, teorioista en.
En ole itse asiassa yleisesti ottaen sitä vastaan että minut tai joitakuita muita torjutan. Olen yleensä ajatellut niin että olen sen verran ärsyttävä ja rasittava että jos joku ei halua olla kanssani tekemisissä, se on ymmärrettävää. Joskus sensurismi nimittäin on ymmärrettävää. Mutta kun Hankamäen suhde sananvapauteen ja keskusteluun on kirjoihin ja kansiin painetusti "dialogiaa" ja "poliittista korrektiutta sietävää dialogia" kestävä, niin hän on kuin selibaattilupauksen antanut mutta silti kuoripoikia paneva stereotypioiden katolinen pappi. Arvot ja käytös ovat niin epäsynkassa että itkettää. Hankamäen herkkyyttä katsellessa ei voi sanoa muuta kuin että "Voi jonkun toisen Herran Jeesuksen kristuksen Perse (jonka tiukka mutta vähäläskinen jälki on väitetysti Torinon käärinliinasta havaittavissa)!"

perjantai 28. lokakuuta 2016
Tännekö halusit mennä ; no tähän on joka tapauksessa tultu
On ollut hyvin toistuva väite, että ateistit moittisivat kristittyjä koska kristityt ovat hyviä ja lempeitä. Eivätkä islamisteja jotka ovat hurjia. Tämä väite (ns. fatwakateus) on tuntunut melko erikoiselta aina. Sellaista voi odottaa ihmiseltä joka ei tiedä mistä puhuu. Ja sellaisen ihmisen mielipiteen ja sanomisen arvo on melko kyseenalainen. (Tarvitsemme sananvapauden kaltaisia itseisarvoja osittain juuri siksi että kaikilla sanomisilla ei niitä ansioita juuri ole. Näin niitä ei voi perustella itsellään tai hyödyillään vaan pitää ikään kuin kaivaa metatasolta eettinen suoja näille asioille.)
Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin esimerkiksi sellainen että Hemant Mehta kertoo siitä miten Southern Poverty Law Center on nimennyt Maajid Nawazin ja Ayaan Hirsi Alin antimuslimiekstremisteiksi. Eli ongelmallisella tasolla muslimiesktremisteiksi. SPLC on tunnettu siitä että se pitää erilaisista viharyhmistä listoja.
Islamkritiikki onkin pinnalla jos puhutaan Sam Harrisista, Christopher Hitchensistä ja vastaavista. Voidaan jopa mainita että jotkut tunnetut youtube äänet kuten Pat Condell ovat jopa muuttuneet vuosi vuodelta jyrkemmiksi islamkriittisyydessään.
Jokainen ateistien ryhmissä vieraillut tietää että jo muutaman vuoden ajan ateistien sisäinen skisma on ollut siinä miten kannat eroavat feminismi-antifeminismilinjamassa ja miten islamkritiikkiä tehdään ja miten siihen suhtaudutaan. Tässä kohden on kysymys enemmänkin "rintamalinjoista". Jos olet feministi tai antifeministi tai välttelet islamkritiikkiä tai harrastat islamkritiikkiä joudut kovan hyökkäyksen kohteeksi. Huolimaton saattaa kenties ignoranssissaan sekoittaa kritiikin läsnäolon siihen että jotain ei saa sanoa. Ja kenties islamkritiikkiä ja antifeminismiä esille tuova on saattanut erehtyä sillä perusteella mitä kommentteja he ovat saaneet. Hiemankin pidempi puolueeton tarkastelu - tai vähän lyhyempi vierailu ateisti "Thunderf00tin" viestinnässä - paljastaa kuitenkin totuuden tästäkin asiasta.
Jossain määrin puolet näyttävät jopa määrätyiltä. Sillä jos Richard Dawkins esitti ateismiuransa alkuvaiheilla lausuntoja jotka olivat pro-feminismi, hän on selvästi siirtynyt antifeministiseen suuntaan.
Tämä on siitä kiinnostava asia että uusateismi jota alkujaan levitettiin yhtenäisyyden kautta on muuttunut tälläiseksi kuppikuntaisuudeksi. Aluksi viestinä oli että ateistit saavat demokratiassa kokonsa suuruista poliittista valtaa ja uskottavuutta sillä että he sanovat kantansa ääneen. Nyt sananvapausasia on ilmeisesti parantunut koska oikeuksien hankkimisen ja yhteispelin sijasta haetaan tälläistä sisäistä vääntöä. (Itse jakautumisilmiö on sinänsä hyvin odotettavissa vähänkin isommissa ideologioissa.)
Erikoista onkin se että perinteinen humanistinen ateisti on omissa eksistentialismeissaan, kommunistit keskuudessaan. Vanhalla ateismilla on tässä mielessä oma lokeronsa. Internetissä taas pärjää olemalla röyhkeä joten antifeministinen islamkriittisyys pärjää hyvin. Näyttääkin siltä että humanistisille mutta luonnontiedeorientoituneille tiederunkkariateisteille pitäisi järjestää jokin oma tila. Miksi tätä pitäisi kutsua? Uusuusateismiksi? Postuusateismiksi? Menee kuule metaiseksi tämä.

Condell,
fatwaenvy,
feminismi,
ignoraatio,
kritiikki,
Mehta,
sananvapaus,
uusateismi
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
Mikä onkaan se mielipiteenvapaus?
Stuart Kauffmanin "Pyhän uudelleen keksimisessä" on käsitelty globaalin maailman ongelmaa. Hän korostaa sitä että maailmassa olisi historian varhaisimmissa vaiheissa ollut kulttuureja jotka ovat olleet joko sellaisia että (1) ne ovat olleet kohtuu pieniä ja tätä kautta kokonaisuus on ollut monipuolinen ja monimuotoinen tai (2) sitä ollaan oltu yhtenäiskulttuurissa ja suuria. Globaalissa maailmassa yritetään sen sijaan tasapainoilla vapauden ja monimuotoisuuden ja suuruuden kanssa. Tätä Kauffman pitää uutena haasteena jota tulee ratkaista osittain uusilla keinoilla. Siksi se Pyhäkin pitää keksiä uudelleen. Ei toistaa entisenlaisenaan.
Kysymys on kiinnostava koska se asettaa mielipiteenvapauden keskiöön. Ja tekee sen tavalla jota modernissa maailmassa usein kierretään. Tässä on jännittävää että konservatiivit kyllä jossain määrin nostavat esiin Kauffmanin kuvaamaa asiaa moittiessaan liberaaleja ; He korostavat miten monikulttuurisuus johtaa siihen että vahvin kulttuuri helposti voittaa. Eli suuri ja monipuolinen olisivat jännitteisiä. Toisaalta he itse unohtavat tämän huomion hyvin usein välittömästi kun alkavat puhumaan siitä miten konservatiivi arvostaa vapautta, mielipiteenvapautta, ilmaisunvapautta ja taistelee poliittista korrektiutta vastaan.
Toki jännite ei ole täysin mahdoton kiertää. Siihen tosin vaaditaan väistämättä jonkinlaista Tapio Puolimatkan kannattamaa dialogista pluralismia. Puolimatkalla kun on ajateltu että ihmiset olisivat Jumalan armosta ja antamista takeista - Alvin Plantingan reformoidun teologian warrant -konseptista - johtuen erityisen rationaalisia olentoja. Eli kun keskustelisimme oppisimme toisiltamme ja mielipiteemme yhdenmukaistuisivat. Ja lähestyisimme tässä muutakin kuin kulttuurista koheesiota, lähestyisimme Totuutta. Totuutta, joka ei tietenkään ole mielipiteistä riippuvainen. Tässä mallissa erimielisyys voi kertoa siitä että jossain on aivopesua ja indoktrinaatiota. (Ja Puolimatkan tuntien hän itse ei edusta tämänlaatuista demagogiaa koska hän on tietenkin mielipiteenvapauden vihollisten ja muiden darwinistien viaton uhri.)
Mutta jos on minunkaltainen ihminen, jolle taloustieteen rationaalinen kauppaa käyvä homo economicus on yltiöoptimistinen, ja jolle jokainen ihminen on ennen kaikkea maailmankuvaansa jähmettyvä hahmo, ei ole tarjolla mahdollisuutta jossa se että aivopesu lopetettaisiin ja ihmisille sanoo Sapere Aude johtaisi siihen että mielipiteiden kirjo vähenisi. Päinvastoin, vapausasteiden lisääminen ajatteluun lisää vapausasteita lopputuloksissa. Tämän vuoksi kultit ja ideologiat joutuvat käännyttämään, eristämään vääristä mielipiteistä ja harrastamaan sosiaalista kontrollia. ; Koska muuten ihmisille tulisi vääriä mielipiteitä.
Tämä tekee Kauffmanin kuvaamasta riskistä itselleni relevantin. Toki en ole kovin yhteiskunnallinen olento. Arvostan vapautta melko korkealle ja tässä kohdassa tilanne on rehellisesti sanoen monesti sellainen että jos koko muu yhteiskunta sanoo jotain ja tämä on itseäni vastaan, on ensimmäinen ja kenties viimeinenkin vastaukseni asiaan se, että jokaiseen junaan on ihmisiä ja junia menee Toijalaankin. Että voitte laittaa yhteiskuntaanne minne se kuuluu, jos vaan persaus kestää.
Kauffmanin tiivistelmästä voi saada tähän liittyen jotain jännittävää. Hän nimittäin hakee jonkinlaista raakavedosta. Ja tuottaa seuraavia arvoja ; Ihmiskunnan tulee tavoitella kokonaisuutta, eikä sitä että ollaan fragmentoituina eriarvoistettuihin yksiköihin yhteisön täytyy olla myös avoin. Tätä ideaalitilaa tavoitellaan sitten korostamalla oikeudenmukaisuutta, kohtuullisuutta ja nöyryyttä. Tuho ja ahnehtiminen tulee kieltää ja ajattelun monimuotoisuutta on erikseen tuettava. Demokratian ja tasavallan tukeminen on myös jotain jota on erikseen tehtävä. Samoin pitää välttää yhtä valtakeskusta, valtakeskuksien on oltava monessa paikassa ja jakautettuna. Kauffman mainitsee tässä yhteydessä kielestä sen että pitää panostaa edistyvään dialogiin jonka ytimessä on neutraali kieli.
Tämä on hyvin kiinnostava ajatus koska siinä on henkenä se, että ajatusten yksipuolistamista ja monokulttuuriin menoa on erikseen vastustettava tai muuten se tulisi tapahtumaan. Samalla mielipiteenvapautta tulisi tukea jotta ei päädyttäisi monokulttuuriin jossa vahvimmilla on eniten mielivaltaa jota toteuttaa vapaasti niin että toisilla ei ole vastaavia oikeuksia.
Huomio tarttuu tässä myös siihen mitä mielipiteenvapaus ylipäätään on. Osalla on tästä jopa sellaisia ajatuksia että mielipiteenvapaus tarkoittaisi sitä että sanomisilla ei voisi olla mitään seurauksia. Eli mielipiteenvapaus tarkoittaa sitä että vastapuoli ei esimerkiksi saa suuttua tai sakottaa mistään sanotusta. Itselläni mielipiteenvapaus ei ole sananvastuuttomuutta. Mutta se koskee sekä mielipiteiden sisältöä että sitä miten se muotoillaan.
Kauffman on tässä selvästi itseni kanssa eri linjoilla. Hänen näkemyksensä on sellainen että on ikään kuin mielipidesisältö ja sitten se miten se muotoillaan. Tässä kohden hän vaatii rajoitteita retoriikkaan, ei siihen mitä mielipidesisältöjä saa olla. Tässä mielessä hän sallii mielipiteitä ties mistä kysymyksistä mutta rajoittaa sitä sävyä ja asennetta jolla niitä esitetään. Räväkkä ja loukkauksia sisältävä kielenkäyttö on tässä jotain joka enemmänkin rajoittaa muiden ilmaisua ja vapautta kuin on itsessään oleellista ilmaisua ja vapautta. Ajatus on varmasti sopiva sivistyshenkiselle tiedemiestyypille jota Kauffman itse ilmaisee.
Sen sijaan kaltaiselleni puolihullulle pellelle tämänlaatuinen muotoilu on melko vieras. Sillä usein retoriikka on enemmän kuin puolet viestistä. Retoriikka välittää tunnetta, kuvaa sanojan identiteetistä ja tulkintaa yleisöstä. Ja tässä mielessä en pidä Kauffmanin rajoitteita kovin hyvinä. ; Se tuntuu nojaavan sellaiseen vanhaan järjen ja tunteen dikotomisuuteen jossa asia on kuvattu mielipiderakenne ja tunneväritys vain irrelevanttia koristelua.
Tosin on huomautettava että minulla ei ole tarjota mitään keinoa jolla yhteiskunnan monokultturisoituminen ja valtaideologioiden harjoittama mielipiteenvapauden rajoittaminen saataisiin loppumaan. Voin toki ehdottaa että tyypit lähtevät Toijalaan ja menevät itseensä ideologiansa kanssa - eli laittavat jutut paikkaan jonne aurinko ei paista - mutta epäilenpä että eivät tottelisi. Ja vaikka tottelisivatkin olisi auktoriteetti ja mielipidekirjon rajoittaminen lähinnä minun suunnassani eivätkä olemattomia...
Olen tosin syvästi erimielinen gobaali+yksipuolinen -näkemyksestä. Esimerkiksi Rooman valtakuntaa usein kuvataan moniliittina, mutta se oli moniuskontoinen ja monikulttuurinen. Teknologiaa varastettiin kaikkialta ja lähinnä infrastruktuurin levittäminen moniin paikkoihin oli monoliittista. Itse asiassa suuret yhteisöt näyttävät toimivan siten että ne tulevat toimeen sen kanssa että siinä on moniarvoisuutta ja monia mielipiteitä. Monokulttuurisuuskeskiset valtiot paisuvat ja romahtavat nopeasti kuin Natsien kolmas valtakunta ja Stalinin neuvostoliitto.. Edes kohtuullisesti pysyvä monoliittivaltion tulee olla pieni kuten Pohjois-Korea. Samoin kaikista monoliittisimmat ja muutenkin huolestuttavimmat ja pysyvät uskonnot ovat pieniä kultteja, eivät suuria valtauskontoja. Pienet valtauskonnon sisällä olevat ääriryhmät ovat tässä oikeastaan lähinnä se poikkeus joihin kannattaa kiinnittää huomiota relevantteina mahdollisesti-poikkeuksina..

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)