Eilinen ilta tuotti yllätyksen. Susanna Kaukiselta tuli julki erikoisia kommentteja. Erikoinen kommentti ei ole se, että joku haluaa Susanna Kaukisen näköisiä lapsia, vaan se, että "Apropoo, blokkasin ton MV -lehden Iljan ku se pitkästytti mua kuulostamalla suvakilta." Tämä on toki yllättävä uutinen jopa Lapuan liikkeen uudelleenperustajalta.
Pian kommenttirintama tuotti lisää hämmentävyyttä. MV -lehti, jolla ei virallisesti ole päätoimittajaa ja toimittajia, teki julkaisua koskevan kommentin joka muistuttaa kovasti päätoimittajien julkaisuratkaisuja. (Joita tosin on kyseisen lehden seuraajien toimesta muiden lehtien kohdalla tupattu pitämään sensuurina.) Kaukinen oli suuttunut siitä että MV -lehti ei ollut julkistanut hänen ", sanotaanko, rotuhygieniajuttuaan". Nyt Kaukinen on sitten yrittänyt saada MV:n leppymään koska hänellä on intessejä saada mitään julkaistua enää koskaan. "Nyt hän on nähtävästi tajunnut, mitä tuli tehtyä, ja yrittää valjastaa MV:n uudelleen ajamaan hänen asiaansa julkaisemalla hänen kirjoittamiaan tekstejä vetoamalla "yhteiseen rintamaan"." Huvittavaa on myös seurata erilaisia "seivauksia" Kaukinen selittelee. "nyt hän selittelee aikaansaamaansa sekasortoa, että se oli "suunnitelmallista provokaatiota" rasistimyyrien houkuttelemiseksi koloistaan."
Itse olen ollut Kaukisen kanssa kiitettävän vähän tekemisissä. Tämä "kansalaisaktivisti" oli kohtaamisemme aikaan Vasemmistoliitossa ja toimi Espoon Vasemmiston hallituksessa (2012-2013). Ja kirjoitteli postmodernia Skepsikseen. Aiheena oli retoriikka ja muu vastaava. Tämän kohtaamisen perusteella uskallan sanoa että hän ei ole tyhmä. Uskallan väittää että kirjoitusvirheet ja halpa kieli lienevät valittuja, eivät "perittyjä tai opittuja", ominaisuuksia. Tyyli on valittu hyvin huolella. Vaikka toisin voisi luullakin.
Tässä mielessä olen valmis luokittelemaan Kaukisen sellaiseen luokkaan jossa "rasistimyyrien houkuttelu" voi itse asiassa olla "yksi valittava tie". Kaukinen vaikuttaa siinä mielessä samantyyliseltä ihmiseltä kuin Jussi K. Niemelä, että molemmilla on selvästi tapana pyrkiä johtoon tai päättävään asemaan aktivistitoimessa, ja sitten jos valtaa ja tilaisuuksia ei tule tarpeeksi, niin vaihdetaan puljua hyvinkin riitaisasti. (Kaukinen on tosin kertaluokkaa pahempi. Joka on kyllä jo sinällään ns. "jotain".)
Tämä opportunismi vihjaakin siihen että Kaukinen ei ole lepakonkakkahullu sanan täydessä höyrähtäneessä mielessä. Sillä kunnon vihainenkin lepakonkakkahullu on vilpitön ja ei-laskelmoiva. Pikemminkin näyttää siltä että Kaukinen synnyttää "harkittuja provokaatioita" joissa sitten muut toimivat eri tavoilla. Ja sitten kun selviää mitä monista vaihtoehdoista toteutuu, Kaukinen määrittelee tavallaan sen että "mikä oli se tavoite alunperinkin". Tässä osin mieleeni tulee lähinnä Putin jolla näyttää olevan taipumusta samantyyliseen "iteratiiviseen strategiointiin". (Hän ei mene perinteisessä määrittein ideologia edellä puuhun. Mikä olisi piristävää ja kaunista siihen asti kunnes se ei ole.)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste strategia. Näytä kaikki tekstit

tiistai 13. lokakuuta 2015
Kaukispartionainen
Tunnisteet:
aktivismi,
Janitskin,
Kaukinen,
Niemelä.J,
opportunismi,
Putin,
rasismi,
retoriikka,
sensuuri,
strategia
maanantai 1. kesäkuuta 2015
MAD -logiikkaa (mm. ydinpommeista ja trollaamisesta)
Jonathan Glover on kirjoittanut "Causing Death & Saving Lives" on mainio kirja jos on kiinnostunut vaikkapa abortin, itsemurhan ja monen muun vastaavan asian eettisyydestä. Hän käsittelee erityisesti tilanteita joissa teemaan on liitetty ajatus joidenkin muiden pelastamisesta. (Onko itsemurha hyväksyttävä jos hyppäät sodassa joukkojenne päälle heitetyn kranaatin päälle ja täten pelastat toverisi? Onko abortti oikeutettua jos äidin henki pelastuu?)
Yksi hänen argumenteistaan koskee ydinsotaa. Hän lähestyy ydinpelotetta hyödyn kautta. Eli mitä hyötyä ydinpelotteesta voi olla. Usein ydinasetta käytetään ydinpelotteen kautta. Eli ei sitä kautta että se on voimakas ase. Eikä että sillä voitaisiin hyökätä. Vaan että kukaan ei uskalla hyökätä jos hallussa on ydinase. Kuitenkin käytännössä:
* Jos hyökkääjä on joku ideologisen äärisuuntauksen terroristi tai seonnut yksilö, ydinaseella on vaikeaa hyökätä heidän kimppuunsa. Hyökkääjän täytyy siis olla maa tai siihen rinnastettava toimija.
* Ei-ydinaseiden kanssa ei yleensä nähdä hyväksi käyttää ydinaseita. Eli jos vihollinen lähettää jalkaväkeä, ei sivistynyt maa käyttäisi ydinasetta. Toisin sanoen ydinase sopisi tältä osin pelotevaikutuksesta vain barbaarivaltioille.
Toisin sanoen ollakseen hyödyllinen ydinase ollaan tietynlaisessa skenaariossa. Sellaisessa että vastustaja lähettää ydinohjuksia niskaan. Ja tämän jälkeen tähän vastataan. Gloverin mukaan tilanne on kiinnostava. Jos olet maa jota isketään ydinpommilla, kuolee maastasi jo hirveästi siviilejä. Kun tässä vaiheessa lähdetään sitten vastaiskemään niin mitä hyötyä tästä on maallesi tuossa tilanteessa? Saat tapettua miljoona siviiliä toiselta puolelta. Pommin lähettäjät ovat todennäköisesti poteroissa suojassa painaessaan oman ydinaseensa liikkeelle joten heitä ei saada alas. Kun on jo kuollut miljoonia ihmisiä, niin voit korkeintaan aikaansaada miljoona kuollutta ihmistä lisää. Tämä ei ole sanan varsinaisessa mielessä hyöty. Se vastaa ehkä alkeellisiin emotionaalisiin kostontunteisiin. Mutta tätä ei oikein voi laskea strategiseksi hyödyksi. Kostoisku sopii tietynlaisiin aggressiivisiin roistovaltioihin, mutta sellaiseksi tunnustautuminen ei ole poliittisesti järkevää.
Emotionaalinen ja ei-strategiallienn tapa lähestyä asiaa on se, että sanoisi että tuo on totta. Eli jos joku iskisi ydinaseella niin oltaisiin niin humaaneja että ei iskettäisi takaisin. Mutta että tästä ei sitten pitäisi kertoa kenellekään. Kuitenkin jos Gloverin argumentti on hyvä, kuten se minun mielestäni on, tämä tieto on tai sen pitäisi olla vastapuolen hallussa joka tapauksessa.
Mielestäni tilanne on klassinen peliteoreettinen ongelma.
Peliteoriassa on usein katsottu vangin dilemmaa. Sen kanssa on huomattu että jos peliä katsotaan "vain yhtenä kierroksena" niin on kannattavaa pettää aina. Koska jos vastapuoli toimii kiltisti tai huijaten, niin molemmissa tapauksissa pärjäät paremmin kuin silloin kuin jos et huijaa. Mutta jos peliä pelataankin sarjana jossa pelataan uudestaan ja uudestaan ja toisen pelitapaan voidaan vastata ja reagoida, tilanne muuttuukin siihen että pelissä pitkällä tähtäimellä pärjää hyväntahtoisilla ja yhteistyöhön valmiilla strategioilla.
Itse asiassa niin pitkälle että Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" pitää näitä matemaattisia ominaisuuksia syinä jotka tekevät sosiaalisille lajeille sopivia strategiointitapoja. Ja jonka vuoksi evoluutio voi niitä kehittää.
Mielestäni Gloverin argumentin heikkous onkin juuri siinä että se katsoo vain juuri tuota yhtä konfliktia. Se ei katso pidemmälle ja siksi se ei näe hyötyjä joita kostosta voi seurata. On toki hieman erikoista huomata, että hieman samantyylinen ajattelutapa joka mahdollistaa altruismin mahdollistaa myös ydinasekoston. ~ Nimittäin kosto voi toimia konkreettisena pelotteella siitä mitä jatkossa tapahtuu. Jos joku lähettää ydinpommin, joku muukin voi tehdä saman. Kenties jopa sama maa joka lähetti sen ensimmäisen.
Tämä on tuttua myös internetissä.
Katsoin tänään kuinka "joku muu" trollasi internetissä. Tämä tietenkin ilahdutti mieltäni. Lyhyessä ajassa trolli keräsi yli 300 kommenttia itseään sivistyneiltä pitäviltä ihmisiltä. (Usein minulta tulee paljon kommentteja mutta tuossa ketjussa kirjoitin vain pari kommenttia.) Hyvin moni turhautuu trolleihin ja vastaa kovasanaisesti. Tämä eskaloituu ja koko "ketju" menee rikki ja pilalle. ~ Sivistynyt ihminen voi kysyä että minkälainen roistovaltio tarvitaan ilkeilemään trolleille tai vaikka typerille kreationisteille. Eihän tämä ainakaan sopua paranna. Kuitenkin raivostuminen on helposti osoitus siitä että kyseinen puoli on valmis puolustamaan itseään ja tämä voi pelottaa pois osaa vääränlaisia reagointeja.
Samoin moni eristys-sensuuripolitiikkaa harrastava taho menestyy. "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" potkii tunnetusti varsin helposti jäseniä pois. "Uncommon Descent" on aina ollut tunnettu siitä että siellä saa olla poliittisesti epäkorrekti siinä mielessä että evoluutioteorian kannattajista voi sanoa mitä tahansa salaliittoteorianmakuisia syytöksiä. (Piankan kuvitteellisesta ebolakommentista vedettiin pitkä aika paljon kaikkea.) Ja heitä saa kutsua ties millä nimillä. (William Dembskin tekemät pieruäänivideot joissa pilailtiin tuomari Jonesille sen jälkeen kun ID -piirejä epämiellyttävä tulos ID:n ja kouluopetuksen suhteesta tuli Doverin oikeudenkäynnin jälkeen.) Mutta ei erimielinen UD:n ylläpitäjien kanssa. Tai muuten kommenttisi "hukkuvat tarkistusjonoon" viikoiksi ja jopa kuukausiksi (joka on UD:sta ihan eri asia kuin sensuuri. Vaikka samanaikaisesti samanhenkisten viestit menevät suoraan läpi eikä heillä ole "viivettä".)
Osa voi nähdä tämän barbaarisena. Ja olla oikeassa. Mutta kyseessä onkin emotionaalinen kysymys eikä strateginen kysymys. (Aivan kuten ydinpommiasiassa osa voi nauttia kostosta mutta tämä ei tee siitä strategista. Osa voi pitää oikeutettuna että ei saa provosoitua jos provosoidaan. Mutta tämä on eettinen eikä strateginen kysymys.) Sekä UD että VSNAL -ryhmät ovat kestäviä ja omalla tavallaan menestyneitä ja suosittuja paikkoja. Jos niiden strategia olisi huono, ne katoaisivat olemasta. Sen sijaan ne ovat rasittavankin elinvoimaisia rinkirunkkauspiirejä erilaisille fundamentalistisille mielipuolille.
Itse en tosin sensuroi. Mutta olen tunnettu MAD -strategiasta. Tulen vihaiseksi (mad) ja minulla ei ole ylärajaa, joten olen periaatteessa valmis hyvin ankaraan ja loukkaavaan molemminsuuntaiseen loanheittelyyn. Niin kovaan että yleensä aloittaneella menee pasmat sekaisin pelkästään siitä että joku todella kehtaa iskeä takaisin niin häijysti. Tämä kieltämättä vähentää intoa aloittaa vittuilua, haastamista ja muuta Gish Gallop -typerehtimistä allekirjoittaneelle.
Tunnisteet:
altruismi,
echo chamber,
Gish gallop,
Glover,
internet,
kosto,
maine,
peliteoria,
Ridley,
skenaario,
sota,
soveltava etiikka,
strategia,
trolli,
vangin dilemma
torstai 19. maaliskuuta 2015
Pieni ajatus ; Strategioista
Olen tutustunut viime päivinä ahkerasti roomalaiseen tapakulttuuriin. Yhteiskunta on ollut siitä erikoinen että siinä ei näy jälkeäkään modernin länsimaisen kulttuurin oikeudenmukaisuuskäsityksistä. Etenkin Montesquieun vallan kolmijako -opin puuttuminen on hyvin leimaavaa. Senaatissa lakia säätävät ovat sotilaina ja syyttäjinä ja puolustajina oikeudessa.
Toinen suuri ero oli maailmaan suhtautumisessa. Kun Rooman tasavaltaa uhannut kapina - se joka kukistettiin Caesarin ollessa tuoreesti valittuna pontifex maximuksena eli jolloin hän ei ollut vielä diktaturisoitunut - hän ehdotti vankeusrangaistusta. Siihen asti rangaistuksena oli ollut sakkoja, ruumiillisia rangaistuksia, kuolemanrangaistusta ja maanpakoon ajamista, yhteiskunnasta erottamista. Caesarin uran tuossa vaiheessa julistettu kuolemantuomio oli sekin käytännössä kuollutta kirjainta, se oli olemassa mutta sitä ei oltu toteutettu. Kapinallisia ei voitu häätää koska he olisivat vain marssineet joukkojensa luo. Ja suunnitelma oli pöyristyttävä. Senaatti vakavasti suunnitteli teloitusta, joka kertoo miten vakavasta tapahtumasta oli kyse. Caesar esitti vankilaa. Ja se oli roomalaisille uusi omituinen ajatus. Merkittävää oli että vartijoiden järjestämisen kohdalla oltiin huolestuneita. Tiedostettiin myös että vankilat maksaisivat. Rangaistusta pidettiin kuitenkin kiitettävän julmana. Paljon pahempana kuin nopeaa hengiltä iskemistä.
Tässä ilmapiirissä on mielenkiintoista katsoa oikeudenkäyntijärjestelmiä. Ne olivat eräässä mielessä jotain joka sekoitti lainvalvonnan senaatissa tehtävien päätösten ohjailuun - koska roomalaisilla oli ennakkotapaustyylinen lähestymistapa lain hienosäätöön. Sen lisäksi ne olivat vaalityötä.
Roomassa voitiinkin huomata muutamia toituvia teemoja. Oli ikään kuin kolme strategiaa joilla saattoi saada menestystä lakituvissa. Niissä samaa peliä pelattiin hieman eri säännöin.
1: Syyttäjäksi menevät haluavat saada mainetta ja näkyvyyttä. Tätä tekivät yleensä nuoret miehet ja sellaiset jotka tarvitsivat näkyvyyttä. Heillä ei kuitenkaan ollut tätä ennestään. Maineella sitten hankitaan rahaa ja menestystä muualla. Syyttäjä ei onnistuessaan saanut ystäviä, ja hävitessään ei mitään.
2: Puolustajaksi menevät ne, jotka olivat jo vakiinnuttaneet asemansa. He joko puolustivat liittolaisiaan tai saattoivat tulevia kumppaneita kiitollisuudenvelkaan. Tämä tarjoaa kukkaroon vakautta ja ylläpitää hallussa olevia saavutettuja etuja. Voitokas puolustusasianajaja ylläpitää ystävyyttä ja rakentaa uusia.
3: Osa oli melkoisen populistisia. Esimerkiksi Caesar sai itselleen kansansuosiota valitsemalla sellaisia oikeustapauksia jotka myötäilivät yleistä oikeustajua. Jossa otettiin sellaisia juttuja joissa saattoi olla hyvinkin nimekkäitä ja vaarallisia vihollisia. Tällä saadaan äänestäjiä. Tosin tästä helposti seuraa se, mihin Caesarkin joutui. Hänen tulotasonsa olivat tämän vuoksi kuitenkin hieman riskaabelit ja ollessaan ehdolla pontifex maximukseksi hän oli vararikon partaalla. Hän oli joutunut lainaamaan rahaa, ja vain voitto takasi tulot joilla hän saisi ne maksettua takaisin.
+: Toki muitakin tapoja oli, mutta ne eivät olleet kannattavia asianajoa tekevälle itselleen.
Nähdäkseni tämä on sitten jotain joka ei ole oikastaan muuttunut mitenkään. Ja tässä mielessä ei ole yllättävää miten Perussuomalaistenkin rakenne on muuttunut ajan mittaan. Miten niin kovin syyttäväinen ja nälkäinen Soini on muutamassa vuodessa lihonut yhdeksi vanhaksi patriisiksi.

Caesar,
historia,
maine,
Montesquieu,
politiikka,
populismi,
rangaistus,
rikos,
Soini,
strategia,
yhteiskunta
perjantai 2. tammikuuta 2015
Pitäisikö "sotkun" munkinmyyjille antaa kenraalin natsat?
Suomen armeijan palveluksessa on kenttäpiispa. Tämä on ammattina mielenkiintoinen koska "Kenttäpiispa rinnastetaan sotilasarvoltaan prikaatinkenraaliin. Sotilaspappien palkat maksaa valtio. Sotilaspapit kuuluvat puolustusvoimien organisaatiossa omana ryhmänään sotilashenkilökuntaan ja päällystöön. Kenttäpiispa on piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen itseoikeutettu jäsen." Hänellä ei ole hiippakuntaa ja piispojen ulkoiset tunnusmerkit ovat hyvin karsittuja. Mielenkiintoista on myös se, että siinä missä sotilaspapiksi pääsee myös ortodoksikirkon jäsen, on kenttäpiispa aina evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Sillä "Kenttäpiispa on puolustusvoimien hengellistä työtä johtava viranhaltija. Kenttäpiispoina ovat toimineet luterilaisen kirkon papit. Kenttäpiispa johtaa puolustusvoimien hengellistä työtä ja sotilaspappeja, niin luterilaisia kuin ortodoksisia, mahdollisesti myös muiden uskontojen edustajia, jotka huolehtivat uskontoasioista puolustusvoimissa. Kenttäpiispa ei ole piispa, vaan armeijan sotilassielunhoidosta vastaava kenraalikuntaan kuuluva erikoisupseeri. Kenttäpiispa ja muut sotilaspapit ovat valtion virkamiehiä." Tämä vihjaa vahvasti siihen suuntaan että toiset uskonnot ovat tiukemmassa yhteydessä valtioon kuin toiset.
Jos nyt palaamme sitten siihen miten nykyinen kenttäpiispa Särkiö on oikeuttanut virkaansa. Hän kertoo että uskonto on peruspalvelu. Jos tämä otetaan lähtökohdaksi ja todesta voidaan miettiä sitä mitkä muut asiat armeijassa ovat peruspalveluita. Armeijassa on hyvin niukasti erilaisia asioita. Siellä on karkeasti sanoen ruokala, posti ja "sotku". Lisäksi on varusvarasto joka voidaan jossain mielessä liittää samaan teemaan. Näitä peruspalveluita hoitavat ihmiset eivät kuitenkaan saa upseerinnatsoja. On erittäin hyvä kysymys miksi kenttäpiispalla on. Eihän sotkun munkinpyörittäjätkään - vaikka tekevät tiettävästi oleellista työtä mielenterveyden hyväksi joka päivä sillä ainoalla tavalla jonka armeijassa koin mielekkääksi - saa edes korpraalin natsoja.
Kenttäpiispan sotilaallinen hyöty tuskin on tulivoimassa. Hän ei edusta mitään aselajia. Asia voisi olla toinen jos esimerkiksi "Chrno Crusaden" maailma olisi tosi. Siellä kun tunnetaan erilaisia Jeesusaseita. Niillä voi päihittää aivan oikeita vihollisia. Tässä todellisuudessa olisi mahdollista että Putin hankkisi demonivihollisia. Jossain toisessa maailmassa Putin voisi hankkia armeijansa täyteen ihmissusia tai vampyyrejä jotka sitten ilman paitaa ja kimmeltäen olisivat niin ylivoimaisia että niitä voitaisiin voittaa vain pyhällä vedellä varustetuilla Super Soaker -vesipyssyillä. Johon tietenkin harjoiteltaisiin erityinen kirkollinen jääkärien perinneosasto. Mutta tietämässämme todellisuudessa tämänlaiset yliluonnolliset aseet eivät ole relevantteja. Jos minä menen kenttäpiispalta vaatimaan yliluonnollista demoneja tuhoavaa ristimiekkaa hän nauraa minut pihalle korkeimman omakätisesti. Samoin käy jos pyydän roolipelisävyistä regenerointisormusta tai ensiapupakkausta joka parantaa kaikki taudit ja vammat Jeesuksen ihmevoimilla. Phoenix Down is right out. Toisaalta Jumala ei myöskään yliluonnollisesti viesti oikeamielisten evankelis luterilaisten pappien päähän voittamattomia sotastrategioita.
Kenttäpiispa siis tuottaa peruspalveluita joista ei ole sotastrategista hyötyä. Siinä missä sissiradisti hyödyttää suoraan ja lääkintämies hyödyttää sodankäynnissä epäsuoraan, ei kenttäpappi tee mitään joka ajaisi voittoa suuntaan tai toiseen. Kenttäpappi ja kenttäpiispa suorittaa rituaaleja joilla ei ole krusiaalia osaa strategiassa tai taktiikassa. Merkitykseltään ilmavoimien tapainen vaikuttaja tämä ylipalkattu hartauskerho is not. Joten on aivan asiallista kysyä että miksi hänellä on virkansa kautta suora ja automaattinen pääsy korkea-arvoiseen upseerinarvoon vaikka sotkun munkkienmyyjillä ei tätä vastaavaa pääsyä ole. Selvää on että kenttäpiispalle ja evankelis-luterilaiselle kirkolle on kätevää olla yhteistyössä, mukana ja läsnä kaikessa mihin liittyy valta. (Hädässä ei kannatakaan Herraa huutaa avukseen vaan auttaa itse itseään. Esirukous taas on huonompaa kuin placebo.) En ymmärrä miksi minun pitäisi edes tervehtiä kenttäpiispa Särkiötä, saati pokkuroida hänelle. Natsat kuitenkin pakottavat.
torstai 3. huhtikuuta 2014
Linnanvaltausta ~ eli elokuvien pimeästä pimeästä keskiajasta
Kirjoitin jokin aika sitten roomaan keskittyvien elokuvien virheistä jotka olivat paitsi virheitä myös kliseitä. Koska se sai melko älyttömästi lukijoita, ajattelin tehdä hieman samaa keskiaikaiselle elokuville. Siitä huolimatta että "taiteellinen vapaus" ja että moni pitää, kieltämättä ymmärrettävistä syistä, turhanpäiväisenä että osoitetaan että ... elokuvat eivät ole totta!
Avomaalla tehdyt taistelut ovat elokuvissa yleisiä. Ne olivat kuitenkin harvinaisia. Sillä keskiajalla oli suosittuna militaarisena konseptina linna. Ja tämä johti siihen että piiritykset olivat yleisiä ja avomaalla tehdyt taistelut harvinaisia. Kun aiheena on keskiaikainen sodankäynti, mieleen tulevat tietysti erilaiset taistelut. Hastingsin taistelu ja Crécyn taistelu olivat toki merkittäviä tapahtumia ja tärkeitä tilanteita, mutta valtaosa toiminnasta oli kuitenkin piirittämistä. Armeijat manööveröivät maastossa (elokuvissa vieläpä avomaastossa) melko harvoin. Taisteluissa on tietysti dramatiikkaa jonka vuoksi niillä saadaan helposti kohtalon määräävä luonne joka sitoutuu dramaattisesti yhteen hetkeen.
* Avomaalla tehty taistelu oli riskaabelia siinä mielessä että niissä kuoli nopeasti suuri määrä ihmisiä. Ihmisen arvo ei kenties ollut kovin kummoinen, mutta sotilaallisen voiman kannalta se oli kuitenkin merkittävä, resurssina. Riski tarkoittaa tässä kahta vaihetta (1) Saattaa olla että menetät omia sotilaitasi enemmän kuin vihollinen menettää, jolloin voittajaa ei voinut ennakoida kovin helposti (2) Vaikka voittaisit taistelun, saatat menettää silti merkittävän määrän sotilaita. Piirityksessä ei välttämättä menetetä ketään, ne olivat ennakoitavammissa ja niistä myös pääsi paremmin pakoon jos tilanteet eivät menneetkään halutusti.
* Taistelu oli jotain joka sovittiin molemmilla puolilla. Ja tällöin molempien puolien tulisi suostua siihen. Tämä on tärkeä kulma, sillä: (1) Kaupunkilaiset voivat päättää että he ottavat piiritystilanteen, he eivät ehkä halua tulla piiritetyksi mutta jos taistelu olisi todennäköinen tappio tai jokin jossa ei ole voiton mahdollisuuksia, ei ole mitään syytä vaihtaa strategiaa epätoimivampaan. (2) Jos piirittäjillä on selvä yliasema, heidän ei helposti kannata riskeerata joukkojaan, viisaampaa on piirittää kärsivällisesti. Taisteluita käytiin siis vain tilanteissa jolloin molemmat näkivät jonkin strategisen edun tai pakon käydä taistelu. Taisteluun lähdettiin lähinnä jos oltiin varmoja oman puolen voitosta. Taisteluja siis käytiin ylipäätään sen vuoksi että ihmiset olivat silloinkin erehtyväisiä eivätkä tienneet kaikkea ja he myös olettivat että vastapuolta kuvaa tämä sama epätäydellisyyden ja virhearvioinnin henki.
Taisteluissa hevoset hyökkäävät jalkamiesten rivistöön ja tunkevat niiden sisään. Ratsujoukot olivat toki hyviä verrattuina jalkamiehiin, siinä mielessä että tietyissä tilanteissa niillä on strategista etua. Elokuvissa nämä strategiset edut vain yritetään ottaa pois.
* Hevoset ovat nopeita. Joukon keskellä niiden liikkuvuus on rajoitettua. Ja odottavan joukon kohdalla jalkamiehet ovat jo perillä.
* Hevoset ovat joukkona ja rintamana pelottavia. Mutta eivät jos ne ovat joukkojen keskellä.
* Hevoset synnyttävät löyhän joukko-osaston koska hevoset vaativat liikkumatilaa. Jalkamiehiä voidaan kasata iso määrä pienelle alueelle. Näin ritari joka rynnistää vihollisen keskelle on hankalassa tilanteessa jo pelkästään lukumäärän vuoksi. Hän voi lyödä yhtä mutta toisella puolella on kolme jalkamiestä keihään kanssa.
* Elokuvissa hevosia ei tapeta ja lyödä, mutta tämä johtuu enemmän elokuvien teon etiikasta. Hevonen on sodankäynnin kannalta maali. Iso maali. Ja lisäksi se on maali jota on vaikeaa panssaroida hirmu tehokkaasti - tosin kyllä hevosia todellakin varustettiin omilla panssareillaan. Ne olivat vain hirvittävän kalliita. Ja niissä oli silti aukkoja. Ja niin olivat purkitettuja ne ritaritkin joilla oli varaa varustaa hevosensa eikä se estänyt sitä että niitä yritettiin lyödä. Hevosen kohdalla hevosta ei tarvitse tappaa, riittää että sen haavoittaa kaatuneeksi tai pelottelee kauhuun. Tämän jälkeen hevosen strategiaetu on menetetty.
* Ratsumiehet yleensä lyövät elokuvissa ylhäältä alas ennustettavalla tavalla joka vaatisi jalkamieheltä vain sen, että nostaisi kilpensä yläviistoon. Samanaikaisesti voi sitten itse hyökätä hevosen kimppuun.
* Hevosilla hyökätään siten että hevonen on järkyttävä ja tätä käytetään hyväksi. Jalkamiehet eivät saa hevosta kiinni jos ratsu on koko ajan liikkeessä. Siksi ratsut eivät pysyneet jalkamiehen kohdalle pitkäksi aikaa, vaan perääntyivät heti iskemisen jälkeen. Jalkamiehet eivät saa käytettyä lukumääräetuaan jos et ole paikalla lyötävänä. Hevosten kanssa ei siis pysähdytä. Koskaan.
Mutta elokuvat tietysti käyttävät usein piiritystilanteita, joissa hyökätään juuri linnoja vastaan. Monet elokuvakliseet jopa pyörivät tämän ympärillä. Ne ovat kuitenkin enemmänkin taistelua jossa ympäristössä on muureja kuin piirityksiä. Linnoja vastaan hyökkäämisessä elokuvat harjoittavat tuntevat lähinnä sen tavan että taistelu alkaa jonkinlaisella laumana kimppuun ryntäämisenä jossa pian jo kiivetään tikkaiden kanssa muurille.
* Rynnistäminen ei ole kovin järkevää, ja linnoja vallattiinkin yleensä piirittämisellä. Tässä ideana oli iskeä linnan huoltoon. Ja tämä vaati kärsivällisyyttä.
* Linnan lähestyminen nopeasti on ilmeisesti tehty siksi että elokuvantekijät tiedostavat, että jousiampujat ovat relevantti uhka. Siksi olisi tärkeää päästä mahdollisimman nopeasti pois tulilinjalta. Kuitenkin suositeltavampaa on käyttää erilaisia suojauksia. Esimerkiksi roomalaisten testudo -kilpimuodostelma ei ollut tasamaataistelua vaan juuri linnoitusten lähestymistä varten. Ja keskiajallakin suojauduttiin erilaisin keinoin.
* Jostain syystä tikkaat ovat elokuvissa sellaista mallia että niitä ei ole suojattu sivusuunnassa. Piiritystikkaissa oli kuitenkin mietitty tukirakenteita jotta niitä olisi mahdollisimman vaikeaa kaataa.
* Tapana oli myös se, että ei kiivetty tikkaiden yllä vaan alla. Näin saatiin edes hieman lisäsuojaa tikkaissa olevista rakenteista. On jopa kirjoitettu siitä miten rohkeimmat vetivät tikkaita pelkästään käsillään, mutta tämä on sitten sitä keskiaikaista macho bullshittiä. Koska tikkaat jättivät suojattomaksi, kehitettiin hyökkäystorneja (siege tower, belfry tower), joissa tikkaat olivat suojassa sisällä. Suorat tikkaat joissa kiivetään päällä olivat siis jonkinlaisten itsetuhoisten sankarien suosikkeja.
Sotakoneita käytettäessä toistuvat seuraavat erikoisuudet:
* Heittokoneita, kuten vastapainokatapultteja (trebuchet) käytetään elokuvissa älyttömän kaukaa. Ne ovat jossain määrin ymmärrettävistä syin asetettu liian kauaksi. Elokuvantekijät kun ovat ilmeisesti lukeneet maksimietäisyyksistä jolla koneita voidaan käyttää. Tällöin kiviä kuitenkin lingotaan varsin korkealla kaarella, ja heittokoneiden päätehtävänä oli rikkoa muureja. Muurit taas kestävät hyvin yläkulmasta tulevia impakteja ; Kivi kimpoaa, voimaa siirtyy muuria pitkin maahan ja näin maksimietäisyydellä ei saada maksimaalista tuhoa. Tehokas etäisyys on paljon lähempänä. Silloin kivi lingotaan melko suorassa linjassa muurien yläosia vasten jolloin se rikkoutuu. - Eli jos linnan muurin yli ei olla ampumassa ruttoon kuolleita, laitteet hilataan lähemmäksi. Tämän vuoksi on syytä ensin rakentaa barrikadeja ja suojia joiden turvin heittokoneet saadaan riittävän lähelle. Sotakoneiden tarkoitus oli murtaa muureja ja niiden suojelu oli oleellinen osa taktiikkaa. Vuonna 626 persialaiset joutuivat lopettamaan Konstantinopolin piirityksen kun heidän sotakoneensa onnistuttiin polttamaan, vain 12 päivän piirityksen jälkeen.
* Heittokoneet eivät ole kovin tehokkaita linnan sisällä olevien tuhoamisvälineitä. Toki jos kivi putoaa päähän, sitä kuolee. Mutta muurin taakse on vaikeaa tähdätä, joten letaalius on hyvin satunnaista. Ja vaikka tähtäämistä voitaisiinkin tehdä, niin kivellä ei saa hengiltä kovin montaa. Suurien kivien kohdalla helposti syntyy mielikuva että kivet ovat ilmaisia. Mutta niiden logistiikan kohdalla on mietittävä sitä, että tonnien kokoisia järkäleitä harvemmin vain lojuu. Niitä on etsittävä tai irrotettava kalliosta ja kuljetettava. Tämä tekee isoista kivistä rajallisen resurssin.
* Heittokoneita ei käytetä öisin. Sillä haluat nähdä mihin niillä tähtäät. Ja muurin tuhoaminen jättiammuksilla ei ole mikään salamyhkäinen sissitoiminto joka hyötyisi huomaamattomuudesta ja pimeydestä. Aamulla hyökkääminen on järkevämpää, koska silloin taataan pitkä valoisan aika taistelulle.
* Heittokoneita ei myöskään käytetä silloin kun omat joukot ovat hyökkäämässä ja kiipeilemässä linnan muureilla. On toki dramaattista kun kivet pirstovat muuria omien sotilaiden ympärillä, mutta tätä ei voida pitää kovin järkevänä strategiana.
* Tulta käytettiin Motte ja Bailey -mallisissa linnoissa koska ne tehtiin puusta. Kivi ei sen sijaan pala. Siksi ei ole kovin hyödyllistä yrittää polttaa kivilinnaa. Etenkään kun sen ajan öljy oli kasviöljyjä joiden sytyttäminen ei onnistu kovin helposti (Tätä voi kokeilla helposti kotona ottamalla lasin, kaatamalla siihen ruokaöljyä ja yrittämällä sytyttää se kastamalla siihen palava tulitikku. Ei kovin helppoa.) Pyrotekniikka jossa heittokoneiden tuliammukset räjähtävät eivät ole kovin uskottavia. Ja tämän vuoksi tuli ei ollut päähyökkäystapa edes puisten linnojen kohdalla. (Jos linnan voisi tuhota tulinuolella, puulinnoja olisi tuskin tehty in first place. Keskiaikainen linnanrakennustyylikin muuttui heti kun tykistö teki niistä suojattomia.)
Linnanporteilla taistelu on tilanne joka on monen taistelun huippukohta. Osassa elokuvista muurista hyökätään ja toisissa linnaa puolustetaan. Portin murtuminen on molemmissa huippukohta.
* Ensimmäinen ja tärkein asia on se, että muurinmurtajat olivat jotain muuta kuin tukki jota kantoi monta miestä. Yleensä murtajien suojaksi rakennettiin vähintään jonkinlainen suojakatos. Ja usein muurinmurtaja myös tehtiin laitteeksi, koska köysillä ja vivuilla saadaan aikaan tehokkaampaa muurinmurtamista, melko yksinkertaisin keinoin.
* Muuri oli vaarallinen paikka hyökkääjän kannalta, sillä sen ympärille oli laitettu tavallista enemmän aseistusta koska se tiedettiin heikoksi paikaksi ja paikaksi josta todennäköisesti yritetään tulla läpi. Monet elokuvat pudottelevat päälle öljyä. Portti on kuitenkin erityisen paljon sitä että päälle pudotetaan isoja kiviä ja puunrunkoja. (Usein portin päällä on erityinen uloke jossa on lattiassa reikiä jotta tätä voidaan tehdä.) Hyvin monet elokuvat käyttävät ansoja, ja vielä useampi näyttää niitä muualla muureilla. Mutta melko moni tarina silti pitää muuria miltei jonkinlaisena rauhan satamana verrattuna muuhun melskeeseen.
* Jostain syystä muureja puolustavat linnan sisällä nojaavat ovea vasten kun sitä moi'itaan muurinmurtajalla. Mutta jos mietitään miten suuren voiman kourallinen miehiä voi tehdä, ei ole vaikeaa huomata että tämä tuskin on se mitä on kannattanut tehdä - tai jota on tehty. Portit olivat vankkoja ja niissä oli ties minkälaisia pönkkiä. Ja jos nekään eivät pitäneet, vastassa oli puolustusjoukot.
* Puolustusjoukot (a) odottivat kilpimuodostelmassa tai muussa sotilaallisessa asetelmassa ja (b) pysyivät siinä taistelun ajan. On hyvin vaikeaa ymmärtää mistä elokuvantekijät hakevat taisteluoppinsa, sillä taistelu näyttää aina muuttuvan sarjaksi kaksintaisteluja joissa mahdollisimman moni ihminen kuolisi mahdollisimman nopeasti. Strategioissa kuitenkin yritettiin pitää omat joukot hengissä ja siksi vähintään toisen puolen, voittajan, tulisi toimia yhtenä joukkona rivistössä. (Kenties syynä on se, että elokuvien koreografit harjoittavat jonkinlaista itsepuolustusta, ja näissä usein korostuu kaksintaistelullinen rakenne jossa keskitytään tekniikkaan ja yhden vihollisen kukistamiseen. Mutta kohtuullisen usein kohtauksissa ei ole tekniikkatasollakaan mitään toimivuutta, joten tuskin syynä ovat neuvonantajat vaan se että heitä ei viitsitä kuunnella ; Neuvojia käytetään elokuvissa jossain määrin lähinnä myyntiargumentin vuoksi. Että voidaan sanoa että on käytetty konsulttia.)
Avomaalla tehdyt taistelut ovat elokuvissa yleisiä. Ne olivat kuitenkin harvinaisia. Sillä keskiajalla oli suosittuna militaarisena konseptina linna. Ja tämä johti siihen että piiritykset olivat yleisiä ja avomaalla tehdyt taistelut harvinaisia. Kun aiheena on keskiaikainen sodankäynti, mieleen tulevat tietysti erilaiset taistelut. Hastingsin taistelu ja Crécyn taistelu olivat toki merkittäviä tapahtumia ja tärkeitä tilanteita, mutta valtaosa toiminnasta oli kuitenkin piirittämistä. Armeijat manööveröivät maastossa (elokuvissa vieläpä avomaastossa) melko harvoin. Taisteluissa on tietysti dramatiikkaa jonka vuoksi niillä saadaan helposti kohtalon määräävä luonne joka sitoutuu dramaattisesti yhteen hetkeen.
* Avomaalla tehty taistelu oli riskaabelia siinä mielessä että niissä kuoli nopeasti suuri määrä ihmisiä. Ihmisen arvo ei kenties ollut kovin kummoinen, mutta sotilaallisen voiman kannalta se oli kuitenkin merkittävä, resurssina. Riski tarkoittaa tässä kahta vaihetta (1) Saattaa olla että menetät omia sotilaitasi enemmän kuin vihollinen menettää, jolloin voittajaa ei voinut ennakoida kovin helposti (2) Vaikka voittaisit taistelun, saatat menettää silti merkittävän määrän sotilaita. Piirityksessä ei välttämättä menetetä ketään, ne olivat ennakoitavammissa ja niistä myös pääsi paremmin pakoon jos tilanteet eivät menneetkään halutusti.
* Taistelu oli jotain joka sovittiin molemmilla puolilla. Ja tällöin molempien puolien tulisi suostua siihen. Tämä on tärkeä kulma, sillä: (1) Kaupunkilaiset voivat päättää että he ottavat piiritystilanteen, he eivät ehkä halua tulla piiritetyksi mutta jos taistelu olisi todennäköinen tappio tai jokin jossa ei ole voiton mahdollisuuksia, ei ole mitään syytä vaihtaa strategiaa epätoimivampaan. (2) Jos piirittäjillä on selvä yliasema, heidän ei helposti kannata riskeerata joukkojaan, viisaampaa on piirittää kärsivällisesti. Taisteluita käytiin siis vain tilanteissa jolloin molemmat näkivät jonkin strategisen edun tai pakon käydä taistelu. Taisteluun lähdettiin lähinnä jos oltiin varmoja oman puolen voitosta. Taisteluja siis käytiin ylipäätään sen vuoksi että ihmiset olivat silloinkin erehtyväisiä eivätkä tienneet kaikkea ja he myös olettivat että vastapuolta kuvaa tämä sama epätäydellisyyden ja virhearvioinnin henki.
Taisteluissa hevoset hyökkäävät jalkamiesten rivistöön ja tunkevat niiden sisään. Ratsujoukot olivat toki hyviä verrattuina jalkamiehiin, siinä mielessä että tietyissä tilanteissa niillä on strategista etua. Elokuvissa nämä strategiset edut vain yritetään ottaa pois.
* Hevoset ovat nopeita. Joukon keskellä niiden liikkuvuus on rajoitettua. Ja odottavan joukon kohdalla jalkamiehet ovat jo perillä.
* Hevoset ovat joukkona ja rintamana pelottavia. Mutta eivät jos ne ovat joukkojen keskellä.
* Hevoset synnyttävät löyhän joukko-osaston koska hevoset vaativat liikkumatilaa. Jalkamiehiä voidaan kasata iso määrä pienelle alueelle. Näin ritari joka rynnistää vihollisen keskelle on hankalassa tilanteessa jo pelkästään lukumäärän vuoksi. Hän voi lyödä yhtä mutta toisella puolella on kolme jalkamiestä keihään kanssa.
![]() |
| Koska keskiajan eläinten oikeudet eivät olleet samat kuin nykyään, Liikkuva hevonen on pelottava koska se on suuri kasa lihaa. Paikallaan pysyvä hevonen on sen sijaan suuri maali. |
* Ratsumiehet yleensä lyövät elokuvissa ylhäältä alas ennustettavalla tavalla joka vaatisi jalkamieheltä vain sen, että nostaisi kilpensä yläviistoon. Samanaikaisesti voi sitten itse hyökätä hevosen kimppuun.
* Hevosilla hyökätään siten että hevonen on järkyttävä ja tätä käytetään hyväksi. Jalkamiehet eivät saa hevosta kiinni jos ratsu on koko ajan liikkeessä. Siksi ratsut eivät pysyneet jalkamiehen kohdalle pitkäksi aikaa, vaan perääntyivät heti iskemisen jälkeen. Jalkamiehet eivät saa käytettyä lukumääräetuaan jos et ole paikalla lyötävänä. Hevosten kanssa ei siis pysähdytä. Koskaan.
Mutta elokuvat tietysti käyttävät usein piiritystilanteita, joissa hyökätään juuri linnoja vastaan. Monet elokuvakliseet jopa pyörivät tämän ympärillä. Ne ovat kuitenkin enemmänkin taistelua jossa ympäristössä on muureja kuin piirityksiä. Linnoja vastaan hyökkäämisessä elokuvat harjoittavat tuntevat lähinnä sen tavan että taistelu alkaa jonkinlaisella laumana kimppuun ryntäämisenä jossa pian jo kiivetään tikkaiden kanssa muurille.
* Rynnistäminen ei ole kovin järkevää, ja linnoja vallattiinkin yleensä piirittämisellä. Tässä ideana oli iskeä linnan huoltoon. Ja tämä vaati kärsivällisyyttä.
* Linnan lähestyminen nopeasti on ilmeisesti tehty siksi että elokuvantekijät tiedostavat, että jousiampujat ovat relevantti uhka. Siksi olisi tärkeää päästä mahdollisimman nopeasti pois tulilinjalta. Kuitenkin suositeltavampaa on käyttää erilaisia suojauksia. Esimerkiksi roomalaisten testudo -kilpimuodostelma ei ollut tasamaataistelua vaan juuri linnoitusten lähestymistä varten. Ja keskiajallakin suojauduttiin erilaisin keinoin.
* Jostain syystä tikkaat ovat elokuvissa sellaista mallia että niitä ei ole suojattu sivusuunnassa. Piiritystikkaissa oli kuitenkin mietitty tukirakenteita jotta niitä olisi mahdollisimman vaikeaa kaataa.
* Tapana oli myös se, että ei kiivetty tikkaiden yllä vaan alla. Näin saatiin edes hieman lisäsuojaa tikkaissa olevista rakenteista. On jopa kirjoitettu siitä miten rohkeimmat vetivät tikkaita pelkästään käsillään, mutta tämä on sitten sitä keskiaikaista macho bullshittiä. Koska tikkaat jättivät suojattomaksi, kehitettiin hyökkäystorneja (siege tower, belfry tower), joissa tikkaat olivat suojassa sisällä. Suorat tikkaat joissa kiivetään päällä olivat siis jonkinlaisten itsetuhoisten sankarien suosikkeja.
Sotakoneita käytettäessä toistuvat seuraavat erikoisuudet:
![]() |
| Tämä ei ole mannertenvälisten räjähtävien napalmiohjusten lähetysteline. |
* Heittokoneet eivät ole kovin tehokkaita linnan sisällä olevien tuhoamisvälineitä. Toki jos kivi putoaa päähän, sitä kuolee. Mutta muurin taakse on vaikeaa tähdätä, joten letaalius on hyvin satunnaista. Ja vaikka tähtäämistä voitaisiinkin tehdä, niin kivellä ei saa hengiltä kovin montaa. Suurien kivien kohdalla helposti syntyy mielikuva että kivet ovat ilmaisia. Mutta niiden logistiikan kohdalla on mietittävä sitä, että tonnien kokoisia järkäleitä harvemmin vain lojuu. Niitä on etsittävä tai irrotettava kalliosta ja kuljetettava. Tämä tekee isoista kivistä rajallisen resurssin.
* Heittokoneita ei käytetä öisin. Sillä haluat nähdä mihin niillä tähtäät. Ja muurin tuhoaminen jättiammuksilla ei ole mikään salamyhkäinen sissitoiminto joka hyötyisi huomaamattomuudesta ja pimeydestä. Aamulla hyökkääminen on järkevämpää, koska silloin taataan pitkä valoisan aika taistelulle.
* Heittokoneita ei myöskään käytetä silloin kun omat joukot ovat hyökkäämässä ja kiipeilemässä linnan muureilla. On toki dramaattista kun kivet pirstovat muuria omien sotilaiden ympärillä, mutta tätä ei voida pitää kovin järkevänä strategiana.
* Tulta käytettiin Motte ja Bailey -mallisissa linnoissa koska ne tehtiin puusta. Kivi ei sen sijaan pala. Siksi ei ole kovin hyödyllistä yrittää polttaa kivilinnaa. Etenkään kun sen ajan öljy oli kasviöljyjä joiden sytyttäminen ei onnistu kovin helposti (Tätä voi kokeilla helposti kotona ottamalla lasin, kaatamalla siihen ruokaöljyä ja yrittämällä sytyttää se kastamalla siihen palava tulitikku. Ei kovin helppoa.) Pyrotekniikka jossa heittokoneiden tuliammukset räjähtävät eivät ole kovin uskottavia. Ja tämän vuoksi tuli ei ollut päähyökkäystapa edes puisten linnojen kohdalla. (Jos linnan voisi tuhota tulinuolella, puulinnoja olisi tuskin tehty in first place. Keskiaikainen linnanrakennustyylikin muuttui heti kun tykistö teki niistä suojattomia.)
Linnanporteilla taistelu on tilanne joka on monen taistelun huippukohta. Osassa elokuvista muurista hyökätään ja toisissa linnaa puolustetaan. Portin murtuminen on molemmissa huippukohta.
* Ensimmäinen ja tärkein asia on se, että muurinmurtajat olivat jotain muuta kuin tukki jota kantoi monta miestä. Yleensä murtajien suojaksi rakennettiin vähintään jonkinlainen suojakatos. Ja usein muurinmurtaja myös tehtiin laitteeksi, koska köysillä ja vivuilla saadaan aikaan tehokkaampaa muurinmurtamista, melko yksinkertaisin keinoin.
* Muuri oli vaarallinen paikka hyökkääjän kannalta, sillä sen ympärille oli laitettu tavallista enemmän aseistusta koska se tiedettiin heikoksi paikaksi ja paikaksi josta todennäköisesti yritetään tulla läpi. Monet elokuvat pudottelevat päälle öljyä. Portti on kuitenkin erityisen paljon sitä että päälle pudotetaan isoja kiviä ja puunrunkoja. (Usein portin päällä on erityinen uloke jossa on lattiassa reikiä jotta tätä voidaan tehdä.) Hyvin monet elokuvat käyttävät ansoja, ja vielä useampi näyttää niitä muualla muureilla. Mutta melko moni tarina silti pitää muuria miltei jonkinlaisena rauhan satamana verrattuna muuhun melskeeseen.
* Jostain syystä muureja puolustavat linnan sisällä nojaavat ovea vasten kun sitä moi'itaan muurinmurtajalla. Mutta jos mietitään miten suuren voiman kourallinen miehiä voi tehdä, ei ole vaikeaa huomata että tämä tuskin on se mitä on kannattanut tehdä - tai jota on tehty. Portit olivat vankkoja ja niissä oli ties minkälaisia pönkkiä. Ja jos nekään eivät pitäneet, vastassa oli puolustusjoukot.
* Puolustusjoukot (a) odottivat kilpimuodostelmassa tai muussa sotilaallisessa asetelmassa ja (b) pysyivät siinä taistelun ajan. On hyvin vaikeaa ymmärtää mistä elokuvantekijät hakevat taisteluoppinsa, sillä taistelu näyttää aina muuttuvan sarjaksi kaksintaisteluja joissa mahdollisimman moni ihminen kuolisi mahdollisimman nopeasti. Strategioissa kuitenkin yritettiin pitää omat joukot hengissä ja siksi vähintään toisen puolen, voittajan, tulisi toimia yhtenä joukkona rivistössä. (Kenties syynä on se, että elokuvien koreografit harjoittavat jonkinlaista itsepuolustusta, ja näissä usein korostuu kaksintaistelullinen rakenne jossa keskitytään tekniikkaan ja yhden vihollisen kukistamiseen. Mutta kohtuullisen usein kohtauksissa ei ole tekniikkatasollakaan mitään toimivuutta, joten tuskin syynä ovat neuvonantajat vaan se että heitä ei viitsitä kuunnella ; Neuvojia käytetään elokuvissa jossain määrin lähinnä myyntiargumentin vuoksi. Että voidaan sanoa että on käytetty konsulttia.)
Tunnisteet:
elokuvat,
historia,
miekkailun historia,
ratsastus,
sota,
strategia,
valokuvaus,
virheet
maanantai 7. tammikuuta 2013
Trollaamisen ABC
Trollaamista pidetään usein pelkkänä häiriköimisenä; Tämä näkyy jopa nimityksissä. Trolleja kutsutaan kiinassa nimellä bái làn (白爛) mikä viittaa siihen että trollit häiriköisivät merkityksettömyydellä ja järjettömyydellä. Onkin hyvä huomata että tämä kuvaa hyvin suurta osaa trollaamisesta. En kannusta tämänlaiseen, enkä siksi myöskään ohjeista siihen. Hyvä trollaaminen taas on tärkeää, hauskaa, kaunista, kaikkien parhaaksi, rikkovalla tavalla rakentavaa (utilitaristista yleishyötyä yksittäisiä tahoja haitaten) - Että pirun vaikeaa. Siihen on hyvä saada ohjeistusta, kimmokkeita.
Taitava trollaaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin aivotonta häiriköintiä.
Kuitenkin itse ajan näkökulmaa jossa trolli kykenee nousemaan pois puhtaasta häiriköinnistä kohti jotain aivan muuta. Tämä lötyy trollaamisen provokatiivisen luonteen kautta ; Trollaamisen ideana on saada aikaan se, että muut provosoituvat. Onnistunut trollaaja ei siis ole häirikkö, vaan häirikkökatalyytti. Trollaamisen aikaansaamisena sen sijaan syntyy provosoitunutta häiriköintiä jota yleensä kutsutaan trollaamiseksi. ~ Verkkosanakirja Netlingon "troll" -artikkeli heijastelee tätä, sillä se korostaa että "In general, to "troll" means to allure, to fish, to entice or to bait. Internet trolls are people who fish for other people's confidence and, once found, exploit it." Trollaamisessa on tässä kohden nähtävissä toimintalaajuuseroja. Osa on hyvinkin selkeitä karrikatyyrejä, kun taas toiset rakentavat trollilleen uskottavuutta. Samaa kantaa ajaa myös Judith Donath, joka kuvastaa kirjoittamassaan "identity and deception in the virtual community" -kirjassaan että trolaaminen on identiteetinhäivyttämistä, ja trollina menestyminen vaatiikin hänestä erilaisten viiteryhmien ymmärtämistä ; Sosiaalisten ryhmittymien identiteetit rakentuvat tavoilla joiden tunnistamisella, leikkimisellä, hajottamisella ja uudelleenkokoamisella trollaaminen toimii. "Trolling is a game about identity deception, albeit one that is played without the consent of most of the players. The troll attempts to pass as a legitimate participant, sharing the group's common interests and concerns; the newsgroups members, if they are cognizant of trolls and other identity deceptions, attempt to both distinguish real from trolling postings, and upon judging a poster a troll, make the offending poster leave the group. Their success at the former depends on how well they - and the troll - understand identity cues."
Tässä kohden trollaamisella on myös seurauksia Donath kuvaa vaikutuksia seuraavasti ; "A troll can disrupt the discussion on a newsgroup, disseminate bad advice, and damage the feeling of trust in the newsgroup community. Furthermore, in a group that has become sensitized to trolling -where the rate of deception is high - many honestly naïve questions may be quickly rejected as trollings." Tämä muutosrakenne on se jota trollaajan tulee tavoitella jotta trollaaminen olisi perusteltua. ; Ja tämä luonnollisesti heijastelee aikaisemminkin korostamaani puolta trolaamisesta. Eli sitä, että trollaamista tarvitaan tilanteessa jossa vastustaja on jo ajautunut parodiahorisonttiin, mutta joka kuitenkin ottaa itsensä vakavasti. Katson että trollia tarvitaan tilanteessa jossa jollain ihmisellä on halu julistaa kannattamaansa dogmaa, joka on hänelle myytti. Ja kun kaikki kritiikki torjutaan vain toistamalla myytti, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa koko yleistä asennetta. Trollaamisen kohde on yksisuuntaista kommunikaatiota harjoittava olento, ja trollin tehtävänä on kohdistaa huomionsa ja viestintänsä tälle henkilölle vaikka trollin kohteena onkin koko keskusteluympäristö.
Trollaamisen tarpeen synty.
Tässä kohden on hyvä muistaa miten näkemys ajautuu parodiahorisonttiin ; Ensin näkemys suojelee itseään kritiikiltä. Tällöin sille käy kuten Torsti Lehtinen on kertonut ; Siitä rakentuu kritiikki-immunisoitu dogma. Tätä voidaan kuitenkin pilkata ja ironian ja sarkasmin keinoilla. Kun suojautuminen myös huumoria vastaan tapahtuu, näkemys epämääräistyy entisestään ja ajautuu lopulta parodiahorisonttiin. Parodiahorisonttiin ajaudutaan siis siten että kritiikki otetaan huomioon, mutta ei siten miten tieteellinen ja filosofinen tai mikä tahansa järkevä näkemys tekee. Järkevä tapa suhtautua kritiikkiin on ottaa se huomioon ja tarkentua.
1: Se, mitä kritiikki-immunisoinnissa tapahtuu on kuitenkin se, mikä tapahtuu kaikille epäonnistuville tutkimusohjelmille tieteessäkin ; Se kerää ympärilleen ad hoc -selityksiä ja post hoc -tulkintoja joilla se suojaa näkemyksen moitteilta. Teoria ei siis tarkennu, ja vaikka tässä tilanteessa olisi syytä harkita teorian kumoamista, se kuitenkin vain reagoi kritiikkiin epämääräistymällä. Kritiikki huomioidaan laatua huonontamalla, koska ei välitetä totuudesta vaan siitä että osuva kritiikki ei pakottaisikaan muuttamaan näkemystä.
Toisin sanoen trollattava taho haluaa julistaa. Heillä on halu avautua muille ja jonkinlainen odotus siitä että muut ovat avomielisiä, kuuntelevat ja ovat valmiita muuttamaan mielipidettäänkin. Kuitenkaan he itse eivät ole tähän valmiita. He suojautuvat palovarmaan laatikkoon mielipiteensä kanssa. Heille heidän jakamansa myytti on ehdoton ja kritiikin ulkopuolella. He puolustavat tätä erilaisilla näkökulmilla ja kertomalla että he "he haluavat vain herättää keskustelua". ~ Tämä puolustus taas on trollaamisen ytimessä. Trolli on nimenomaan se, joka yrittää herättää keskustelua. Kun ihmiset provosoituvat, niin se mikä tapahtuu on täsmälleen se, että keskustelua herää. Trolli on usein liioitteleva, omituinen ja jopa koomiselta vaikuttava näkökulmansa kanssa joka on todellakin erilainen. Trolli siis antaa mitä tilataan. Samalla selviää että myytin julistajat eivät suinkaan halua herättää keskustelua, vaan synnyttää seuraajia ja käännynnäisiä omalle agendalleen. Trollaus vie uskottavuutta keskustelulta joka on menettänyt arvonsa jo aikaisemmin ; Kun trolli tekee oikein, trollaaminen lokaa keskustelun maineen siinä vaiheessa kun sen laatu on ollut loassa jo aikaa sitten.
Koska kritiikki-immunisointi perustuu itse asiassa pohjautuu siihen että julistaja minimoi omaa tuskaansa (kognitiivinen dissonanssi) ja menee ikään kuin palovarmaan laatikkoon yrittäen maksimoida onnellisuuttaan tuskan välttämisen kautta samalla kun hän vaatii muita alistumaan mielipiteen avomieliselle muuttamiselle, hän on sadisti. Siis näitä ihmisiä jotka itsepuolustuspiireissä vaativat muita pysäyttämään iskunsa samalla kun he itse saisivat lyödä perille asti. Heille ei pidä antaa mitään tilaa tälle, heidät pakotetaan valitsemaan että pysäyttävätkö kaikki vai lyövätkö kaikki läpi. Ja tähän valintaan pakottaminen nimenomaan on se asia joka on trollin tehtävä. ; Kun keskustelu on pseudokeskustelua, on toinen pakotettava joko olemaan häväisty eivakavastiotettava hoopo tai muutettava keskustelutapansa järkeväksi ja asialliseksi. Sadistinen omaa maailmankuvaa suojeleva mutta muita käännyttävä ääliö ei ole vaihtoehto jota voi tehdä.
Trollaamisen metodeja.
Tässä on monia metodeja. Esimerkiksi huumorin käyttäminen on tärkeää. Eikä minkä tahansalaisen huumorin, vaan nimenomaan niiden tiettyjen piirteiden ylikäyttö ; Tarkalleen ottaen on leikittävä huumorin identiteetillä, joka tarkoittaa sitä että käytetään piirteitä jotka huumorissa ovat enemmänkin "koristeita" ja "nomparelleja" kuin varsinaista "kakkua". ~ Aidossa huumorissa esimerkiksi värikkäät pilkkasanat ja haukkumakohtaukset ovat näkyviä piirteitä, joita ei kuitenkaan kannata ylikäyttää. Trollaamisessa nämä taas ovat oleellisia. Sillä trolli ei tuota huumoria, vaan huumorin tunnusmerkkejä jotka repivät parodiahorisontin tuolle puolelle, sinne minne itse huumori ja ironia ei enää yllä.
Trollaamisessa onkin kysymys siitä että ei puhuta asioitsa vaan identiteeteistä. Ja koko pelin ytimessä on strateginen identiteetinhallinta. Totuus ei ole ytimessä, vaan strategia. Ja tämä ilmenee antamalla erilaisia identiteettimarkkereita. ~ Koska vastustaja on parodiahorisontissa, ei ole mitään älykästä argumentaatiota johon keskittyä. Tämä osuus sen sijaan pysyy. Onkin keskusteltava keskustelun muotoa eikä sisältöä käyttäen. Ilman sisältöä keskustelussa on vain mielikuva. Mielikuva keskustelusta, mielikuva argumentaatiosta, mielikuva siitä kuka on oikeammassa.
Trollaamisen filosofiasta ja metodiikasta ei oikeastaan voida puhua ilman Schopenhauerin pariin menoa ; Hänen näkemyksensä on itse asiassa asetettu epäviralliseksi "trollaamisen Raamatuksi". Tämä ei tietysti ihmetytä koska Schopenhauerin näkemyksessä ihmisen tärkein tehtävä oli tuskan välttäminen. Hyvä elämä syntyy murheen karkoituksesta. Hän kirjoitti myös debatoinnissa olemisesta.
Schopenhauerin "Art of Controversy" pitää sisällään erilaisia taktiikoita, stratagemeja, joiden soveltaminen keskustelussa johtaa trollautumiseen. Merkittävää on, että Schopenhauerilla on ovela ajatus jota kaikki strategiat mukailevat. Teos, jonka käännös on netissäkin luettavissa, korostaa jakoa jossa logiikka (logic) ja dialektiikka (dialectic) ovat hieman eri asia. Tämä on hyvin tärkeä huomio, sillä intuitioitaan seuraavat ihmiset ovat hyvin kauan pitäneet vakuuttavaa tiedon kätilöimistä ja loogista argumentaatiota likimain synonyymeinä. Etenkin tavalliset ihmiset jotka seuraavat intuitiotaan ovat helposti pitämässä näitä samoina asioina nykyäänkin. Ja siksi sen sijaan että he argumentoisivat, he yrittävät enemmänkin vakuuttaa muut.
1: Kritiikki -immunisointi taas on mahdollista vain sen vuoksi, että logiikka ja dialektiikka ovat hieman eri asia. Ihmiset pysyvät mukana valtapelissä vaikka heidän näkemyksensä järkevyys, ennustusvoima ja muut perustelevat keinot jäävät pois. Trollauksen tarve liittyykin juuri siihen että ihmiset eivät enää perustele vaan vetoavat. ; Schopenhauerin keskustelustrategiat taas kaikki käyttävät hyväkseen tätä eroa, ja se johtaa siihen että keskustelusta saadaan karismaattista ja vetoavaa. Kun toinen ei keskustele järkevällä tasolla, voidaan aina asettua valtapelikenttään tämän kanssa.
Schopenhauerin strategiassa on vastustaja, jonka kanssa on erimielisyys (controversy). Tätä vastustetaan muutamalla päätavalla;
1: Katsotaan että onko lausunto ristiriidassa esittäjän muiden väitelauseiden kanssa. Eli katsotaan onko toisen argumenttimaailma sellainen että hän kannattaa keskenään ristiriitaisia asioita. Tällöin hänet voidaan joutua pakottamaan valitsemaan. Vaikka toisella olisi sisäisesti eheitä yksittäisiä näkemyksiä mutta ne ovat yhteensopimattomia, hänet voidaan pakottaa valisemaan näiden kahden välistä. Koska molempia ei voida pitää samanaikaisesti, toinen joutuu luopumaan jommasta kummasta. Tämä on sinänsä kätevä kanta, että kriitikon omaa kantaa ei edes tarvitse esittää.
2: Katsotaan onko toisen argumenteissa suoria ongelmia. (a) Joko perustelu nojaa lähtökohtiin jotka ovat vääriä (nego majorem), jolloin argumentti kaatuu, mutta kenties itse sisältö voidaan pelastaa paremmilla toisilla argumenteilla. (b) Tai sitten johtopäätös on selvästi totuudenvastainen (nego consequentiam), jolloin kaatuu ajatus siitä että tätä asiaa edes voitaisiin perustella järkevästi ; Jos tässä onnistutaan kunnolla, on selvää että mikä tahansa argumentti joka tukee tätä väitettä on pakosti väärä ja epäonnistunut ; Aiheeksi nousee tämän jälkeen enää se, että missä se virhe luuraa.
3: Aikaansaadaan hajaannusta (diversion). Tällöin toisen lähtökohtia otetaan vakavasti mutta niiden pohjalta rakennetaan "epämiellyttävä totuus". Tällöin argumentti muuttuu inhottavaksi koska pitäisi uskoa tähän epämiellyttävään totuuteen. Ja tämä taas johtaa siihen että jatkoon voidaan suhtautua joko niin että se kyseenalaistaa perustelun (kohdan 2 soveltaminen) , tai sitten se ajaa henkilön kannattamaan ja vastustamaan asioita ristiriitaisesti (kohdan 1 soveltaminen) tai sitten hänet pakotetaan hyväksymään lausunto joka vaikuttaa ulkopuolisten silmissä omituiselta joka iskee keskustelukumppanin maineeseen.
Kun analysoi listaa, ei pidä ihmetellä että syntyy trollaamista ja sellaista keskustelua josta rationaaliset tahot ovat varoitelleet. Schopenhauer tekee pitkähkön listauksen eri strategemeja jotka ovat itse asiassa yksityiskohtaisia tilannekohtaisia toimintaohjeita "reseptejä" tuosta edellä mainitusta isosta linjamasta ; (Hän esimerkiksi neuvoo käyttämään inhottavia ja epämiellyttäviä vertauksia silloin kun toisen näkökulma on epämääräinen ja jota tuetaan vain anekdootein ja vertauksin).
Toinen suurempi linjama lähestyä trollaamista on nähdä se juuri identiteetin, salaamisen, ja tiedonpumppaamisen välinein. ; Tällöin trollaaminen on jotain jossa ytimessä on kuulustelutoiminta ja tiedustelutoiminta. Tällöin ideointiapua saa esimerkiksi Sun Tzun "Sodankäynnin taidosta". Opin ideana on se, että vastustaja on tunnettava. Sodassa ei ole kysymys pelkästä sotajoukkojen määrästä, vaan strategiasta. Tässä kohden resurssi on usein lisäksi se mitä on saatu, kun taas strategia on sen maksimaalista käyttämistä. Kaikki strategia taas perustuu huijaamiseen. Strategiassa oikeanlaatuinen toiminta että informaatioepäsuhta ratkaisevat tilanteen ; On toimittava tilanteenmukaisesti ja samalla annettava vastustajalle väärä kuva tilanteesta jotta tämä saadaan toimimaan halutusti. Sodassa on kysymys voittamisesta, ei siitä kenellä on paras maa. Lisäksi sodassa ei voiteta tuhoamalla vihollisen voimavaroja vaan tekemällä parempia manööverejä, päihittämällä vihollisen suunitelmat.
1: On hyökättävä toisen voimaa vastaan ja oltava defensiivinen toisen voimaa vastaan. Lisäksi voidaan teeskennellä vahvuutta ja heikkoutta, jotta toinen saadaan hyökkäämään väärällä ajatuksella. Tarkoituksella heikko ei pidä olla eikä myönnytyksiä tehdä. ; Hajaantunut vihollinen on murrettava että se ei ehdi järjestäytyä.
2: Kun vihollinen on ahne, häntä tulee houkutella syöteillä, näin hän tuhlaa aikaa ja resursseja kohteisiin. Näin vaikka julistusintoinen voidaan ohjata käännynnäisen toivossa paljastamaan aika epäinhimillisiä toimintametodejaan. Näin saadaan tilaa vastaiskuun. Jos vihollinen on taas varovainen, tulee teeskennellä hajaannusta ja vaarattomuutta, jotta toinen voisi koota voimansa iskemään ja tätä kautta näyttämään ikäviä puoliaan. Tätä vastaan voidaan esimerkiksi yhdistyä ja täten lyödä vihollisen joukot. Tai tätä kautta omat joukot kootaan muualle vahvuudeksi joka "hyökkää". (Ammattitrollin ei tarvitse tehdä mitään, muut tekevät miltei kaiken hänen puolestaan.)
3: Vastustajan luonne on tunnettava. Jos vastustajalla on huono maltti, häntä on hyvä ärsyttää jolloin hän suuttuneena toimii pikaistuksissa ja tekee virheitä. Ylpeää vihollista tulee tukea arroganssiin. Arkaa ja varovaista johtajaa pelotellaan. Levännyttä vihollista tulee väsyttää sissi-iskuin ennen varsinaista hyökkäystä. Ärsyttämällä ja muutoin ohjaamalla vihollinen voidaan saada ihan itse menemään itsensä kannalta ikävään tilanteeseen.
4: Lisäksi iskuja tehdään toisen liittoumia vastaan, jossa epäsovun kylväminen, hämääminen ja liittoutumien synnyn estäminen on oleellista. Vihollinen voidaan jopa lyödä vihollisen liittolaisilta varastetuilla resursseillam, saada vihollisesi liittolaisista vihollisesi vihollisia (eli miltei ystäviäsi). Samoin trollinkin kannattaa liittoutua että purkaa vastustajan tiimejä.
Päällekkäisyydet Sun Tzun ja Schopenhauerin kanssa tässä aiheessa ovat yllättävän vahvoja, minkä ei pidä ihmetyttää koska molemmissa keskiössä ei ole se, että kenellä on paras maa tai kuka on oikeassa. Molemmilla ytimessä on itse asiassa korostetusti voittaminen. Tätä ei trollaamisesta tietysti synny helposti mieleen, sillä trollaamista pidetään pahana ilmiönä, jonain jota vain luuserit tekisivät. Kuitenkin suurin trollaamisen salaisuus on se, että hyvin tehtynä se on taitoa viedä maineentuhoava pommi vihulaisen niskaan niin että se ei räjähdä omille sormille. Kun se kohdistetaan oikeisiin ihmisiin, näkisin että tämä on peräti eettistä ja kunniallista toimintaa. Trollaamisen ongelmana onkin yleensä se, että sitä kohdistetaan vääriin ihmisiin ja huonolla tekniikalla, jolloin se latistuu pelkäksi häiriköinniksi. ; Taitava trolli ei ole pelle vaan narri.
Taitava trollaaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin aivotonta häiriköintiä.
Kuitenkin itse ajan näkökulmaa jossa trolli kykenee nousemaan pois puhtaasta häiriköinnistä kohti jotain aivan muuta. Tämä lötyy trollaamisen provokatiivisen luonteen kautta ; Trollaamisen ideana on saada aikaan se, että muut provosoituvat. Onnistunut trollaaja ei siis ole häirikkö, vaan häirikkökatalyytti. Trollaamisen aikaansaamisena sen sijaan syntyy provosoitunutta häiriköintiä jota yleensä kutsutaan trollaamiseksi. ~ Verkkosanakirja Netlingon "troll" -artikkeli heijastelee tätä, sillä se korostaa että "In general, to "troll" means to allure, to fish, to entice or to bait. Internet trolls are people who fish for other people's confidence and, once found, exploit it." Trollaamisessa on tässä kohden nähtävissä toimintalaajuuseroja. Osa on hyvinkin selkeitä karrikatyyrejä, kun taas toiset rakentavat trollilleen uskottavuutta. Samaa kantaa ajaa myös Judith Donath, joka kuvastaa kirjoittamassaan "identity and deception in the virtual community" -kirjassaan että trolaaminen on identiteetinhäivyttämistä, ja trollina menestyminen vaatiikin hänestä erilaisten viiteryhmien ymmärtämistä ; Sosiaalisten ryhmittymien identiteetit rakentuvat tavoilla joiden tunnistamisella, leikkimisellä, hajottamisella ja uudelleenkokoamisella trollaaminen toimii. "Trolling is a game about identity deception, albeit one that is played without the consent of most of the players. The troll attempts to pass as a legitimate participant, sharing the group's common interests and concerns; the newsgroups members, if they are cognizant of trolls and other identity deceptions, attempt to both distinguish real from trolling postings, and upon judging a poster a troll, make the offending poster leave the group. Their success at the former depends on how well they - and the troll - understand identity cues."
Tässä kohden trollaamisella on myös seurauksia Donath kuvaa vaikutuksia seuraavasti ; "A troll can disrupt the discussion on a newsgroup, disseminate bad advice, and damage the feeling of trust in the newsgroup community. Furthermore, in a group that has become sensitized to trolling -where the rate of deception is high - many honestly naïve questions may be quickly rejected as trollings." Tämä muutosrakenne on se jota trollaajan tulee tavoitella jotta trollaaminen olisi perusteltua. ; Ja tämä luonnollisesti heijastelee aikaisemminkin korostamaani puolta trolaamisesta. Eli sitä, että trollaamista tarvitaan tilanteessa jossa vastustaja on jo ajautunut parodiahorisonttiin, mutta joka kuitenkin ottaa itsensä vakavasti. Katson että trollia tarvitaan tilanteessa jossa jollain ihmisellä on halu julistaa kannattamaansa dogmaa, joka on hänelle myytti. Ja kun kaikki kritiikki torjutaan vain toistamalla myytti, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa koko yleistä asennetta. Trollaamisen kohde on yksisuuntaista kommunikaatiota harjoittava olento, ja trollin tehtävänä on kohdistaa huomionsa ja viestintänsä tälle henkilölle vaikka trollin kohteena onkin koko keskusteluympäristö.
Trollaamisen tarpeen synty.
Tässä kohden on hyvä muistaa miten näkemys ajautuu parodiahorisonttiin ; Ensin näkemys suojelee itseään kritiikiltä. Tällöin sille käy kuten Torsti Lehtinen on kertonut ; Siitä rakentuu kritiikki-immunisoitu dogma. Tätä voidaan kuitenkin pilkata ja ironian ja sarkasmin keinoilla. Kun suojautuminen myös huumoria vastaan tapahtuu, näkemys epämääräistyy entisestään ja ajautuu lopulta parodiahorisonttiin. Parodiahorisonttiin ajaudutaan siis siten että kritiikki otetaan huomioon, mutta ei siten miten tieteellinen ja filosofinen tai mikä tahansa järkevä näkemys tekee. Järkevä tapa suhtautua kritiikkiin on ottaa se huomioon ja tarkentua.
1: Se, mitä kritiikki-immunisoinnissa tapahtuu on kuitenkin se, mikä tapahtuu kaikille epäonnistuville tutkimusohjelmille tieteessäkin ; Se kerää ympärilleen ad hoc -selityksiä ja post hoc -tulkintoja joilla se suojaa näkemyksen moitteilta. Teoria ei siis tarkennu, ja vaikka tässä tilanteessa olisi syytä harkita teorian kumoamista, se kuitenkin vain reagoi kritiikkiin epämääräistymällä. Kritiikki huomioidaan laatua huonontamalla, koska ei välitetä totuudesta vaan siitä että osuva kritiikki ei pakottaisikaan muuttamaan näkemystä.
Toisin sanoen trollattava taho haluaa julistaa. Heillä on halu avautua muille ja jonkinlainen odotus siitä että muut ovat avomielisiä, kuuntelevat ja ovat valmiita muuttamaan mielipidettäänkin. Kuitenkaan he itse eivät ole tähän valmiita. He suojautuvat palovarmaan laatikkoon mielipiteensä kanssa. Heille heidän jakamansa myytti on ehdoton ja kritiikin ulkopuolella. He puolustavat tätä erilaisilla näkökulmilla ja kertomalla että he "he haluavat vain herättää keskustelua". ~ Tämä puolustus taas on trollaamisen ytimessä. Trolli on nimenomaan se, joka yrittää herättää keskustelua. Kun ihmiset provosoituvat, niin se mikä tapahtuu on täsmälleen se, että keskustelua herää. Trolli on usein liioitteleva, omituinen ja jopa koomiselta vaikuttava näkökulmansa kanssa joka on todellakin erilainen. Trolli siis antaa mitä tilataan. Samalla selviää että myytin julistajat eivät suinkaan halua herättää keskustelua, vaan synnyttää seuraajia ja käännynnäisiä omalle agendalleen. Trollaus vie uskottavuutta keskustelulta joka on menettänyt arvonsa jo aikaisemmin ; Kun trolli tekee oikein, trollaaminen lokaa keskustelun maineen siinä vaiheessa kun sen laatu on ollut loassa jo aikaa sitten.
Koska kritiikki-immunisointi perustuu itse asiassa pohjautuu siihen että julistaja minimoi omaa tuskaansa (kognitiivinen dissonanssi) ja menee ikään kuin palovarmaan laatikkoon yrittäen maksimoida onnellisuuttaan tuskan välttämisen kautta samalla kun hän vaatii muita alistumaan mielipiteen avomieliselle muuttamiselle, hän on sadisti. Siis näitä ihmisiä jotka itsepuolustuspiireissä vaativat muita pysäyttämään iskunsa samalla kun he itse saisivat lyödä perille asti. Heille ei pidä antaa mitään tilaa tälle, heidät pakotetaan valitsemaan että pysäyttävätkö kaikki vai lyövätkö kaikki läpi. Ja tähän valintaan pakottaminen nimenomaan on se asia joka on trollin tehtävä. ; Kun keskustelu on pseudokeskustelua, on toinen pakotettava joko olemaan häväisty eivakavastiotettava hoopo tai muutettava keskustelutapansa järkeväksi ja asialliseksi. Sadistinen omaa maailmankuvaa suojeleva mutta muita käännyttävä ääliö ei ole vaihtoehto jota voi tehdä.
Trollaamisen metodeja.
Tässä on monia metodeja. Esimerkiksi huumorin käyttäminen on tärkeää. Eikä minkä tahansalaisen huumorin, vaan nimenomaan niiden tiettyjen piirteiden ylikäyttö ; Tarkalleen ottaen on leikittävä huumorin identiteetillä, joka tarkoittaa sitä että käytetään piirteitä jotka huumorissa ovat enemmänkin "koristeita" ja "nomparelleja" kuin varsinaista "kakkua". ~ Aidossa huumorissa esimerkiksi värikkäät pilkkasanat ja haukkumakohtaukset ovat näkyviä piirteitä, joita ei kuitenkaan kannata ylikäyttää. Trollaamisessa nämä taas ovat oleellisia. Sillä trolli ei tuota huumoria, vaan huumorin tunnusmerkkejä jotka repivät parodiahorisontin tuolle puolelle, sinne minne itse huumori ja ironia ei enää yllä.Trollaamisessa onkin kysymys siitä että ei puhuta asioitsa vaan identiteeteistä. Ja koko pelin ytimessä on strateginen identiteetinhallinta. Totuus ei ole ytimessä, vaan strategia. Ja tämä ilmenee antamalla erilaisia identiteettimarkkereita. ~ Koska vastustaja on parodiahorisontissa, ei ole mitään älykästä argumentaatiota johon keskittyä. Tämä osuus sen sijaan pysyy. Onkin keskusteltava keskustelun muotoa eikä sisältöä käyttäen. Ilman sisältöä keskustelussa on vain mielikuva. Mielikuva keskustelusta, mielikuva argumentaatiosta, mielikuva siitä kuka on oikeammassa.
Trollaamisen filosofiasta ja metodiikasta ei oikeastaan voida puhua ilman Schopenhauerin pariin menoa ; Hänen näkemyksensä on itse asiassa asetettu epäviralliseksi "trollaamisen Raamatuksi". Tämä ei tietysti ihmetytä koska Schopenhauerin näkemyksessä ihmisen tärkein tehtävä oli tuskan välttäminen. Hyvä elämä syntyy murheen karkoituksesta. Hän kirjoitti myös debatoinnissa olemisesta.
Schopenhauerin "Art of Controversy" pitää sisällään erilaisia taktiikoita, stratagemeja, joiden soveltaminen keskustelussa johtaa trollautumiseen. Merkittävää on, että Schopenhauerilla on ovela ajatus jota kaikki strategiat mukailevat. Teos, jonka käännös on netissäkin luettavissa, korostaa jakoa jossa logiikka (logic) ja dialektiikka (dialectic) ovat hieman eri asia. Tämä on hyvin tärkeä huomio, sillä intuitioitaan seuraavat ihmiset ovat hyvin kauan pitäneet vakuuttavaa tiedon kätilöimistä ja loogista argumentaatiota likimain synonyymeinä. Etenkin tavalliset ihmiset jotka seuraavat intuitiotaan ovat helposti pitämässä näitä samoina asioina nykyäänkin. Ja siksi sen sijaan että he argumentoisivat, he yrittävät enemmänkin vakuuttaa muut.
1: Kritiikki -immunisointi taas on mahdollista vain sen vuoksi, että logiikka ja dialektiikka ovat hieman eri asia. Ihmiset pysyvät mukana valtapelissä vaikka heidän näkemyksensä järkevyys, ennustusvoima ja muut perustelevat keinot jäävät pois. Trollauksen tarve liittyykin juuri siihen että ihmiset eivät enää perustele vaan vetoavat. ; Schopenhauerin keskustelustrategiat taas kaikki käyttävät hyväkseen tätä eroa, ja se johtaa siihen että keskustelusta saadaan karismaattista ja vetoavaa. Kun toinen ei keskustele järkevällä tasolla, voidaan aina asettua valtapelikenttään tämän kanssa.
Schopenhauerin strategiassa on vastustaja, jonka kanssa on erimielisyys (controversy). Tätä vastustetaan muutamalla päätavalla;
1: Katsotaan että onko lausunto ristiriidassa esittäjän muiden väitelauseiden kanssa. Eli katsotaan onko toisen argumenttimaailma sellainen että hän kannattaa keskenään ristiriitaisia asioita. Tällöin hänet voidaan joutua pakottamaan valitsemaan. Vaikka toisella olisi sisäisesti eheitä yksittäisiä näkemyksiä mutta ne ovat yhteensopimattomia, hänet voidaan pakottaa valisemaan näiden kahden välistä. Koska molempia ei voida pitää samanaikaisesti, toinen joutuu luopumaan jommasta kummasta. Tämä on sinänsä kätevä kanta, että kriitikon omaa kantaa ei edes tarvitse esittää.
2: Katsotaan onko toisen argumenteissa suoria ongelmia. (a) Joko perustelu nojaa lähtökohtiin jotka ovat vääriä (nego majorem), jolloin argumentti kaatuu, mutta kenties itse sisältö voidaan pelastaa paremmilla toisilla argumenteilla. (b) Tai sitten johtopäätös on selvästi totuudenvastainen (nego consequentiam), jolloin kaatuu ajatus siitä että tätä asiaa edes voitaisiin perustella järkevästi ; Jos tässä onnistutaan kunnolla, on selvää että mikä tahansa argumentti joka tukee tätä väitettä on pakosti väärä ja epäonnistunut ; Aiheeksi nousee tämän jälkeen enää se, että missä se virhe luuraa.
3: Aikaansaadaan hajaannusta (diversion). Tällöin toisen lähtökohtia otetaan vakavasti mutta niiden pohjalta rakennetaan "epämiellyttävä totuus". Tällöin argumentti muuttuu inhottavaksi koska pitäisi uskoa tähän epämiellyttävään totuuteen. Ja tämä taas johtaa siihen että jatkoon voidaan suhtautua joko niin että se kyseenalaistaa perustelun (kohdan 2 soveltaminen) , tai sitten se ajaa henkilön kannattamaan ja vastustamaan asioita ristiriitaisesti (kohdan 1 soveltaminen) tai sitten hänet pakotetaan hyväksymään lausunto joka vaikuttaa ulkopuolisten silmissä omituiselta joka iskee keskustelukumppanin maineeseen.
Kun analysoi listaa, ei pidä ihmetellä että syntyy trollaamista ja sellaista keskustelua josta rationaaliset tahot ovat varoitelleet. Schopenhauer tekee pitkähkön listauksen eri strategemeja jotka ovat itse asiassa yksityiskohtaisia tilannekohtaisia toimintaohjeita "reseptejä" tuosta edellä mainitusta isosta linjamasta ; (Hän esimerkiksi neuvoo käyttämään inhottavia ja epämiellyttäviä vertauksia silloin kun toisen näkökulma on epämääräinen ja jota tuetaan vain anekdootein ja vertauksin).
Toinen suurempi linjama lähestyä trollaamista on nähdä se juuri identiteetin, salaamisen, ja tiedonpumppaamisen välinein. ; Tällöin trollaaminen on jotain jossa ytimessä on kuulustelutoiminta ja tiedustelutoiminta. Tällöin ideointiapua saa esimerkiksi Sun Tzun "Sodankäynnin taidosta". Opin ideana on se, että vastustaja on tunnettava. Sodassa ei ole kysymys pelkästä sotajoukkojen määrästä, vaan strategiasta. Tässä kohden resurssi on usein lisäksi se mitä on saatu, kun taas strategia on sen maksimaalista käyttämistä. Kaikki strategia taas perustuu huijaamiseen. Strategiassa oikeanlaatuinen toiminta että informaatioepäsuhta ratkaisevat tilanteen ; On toimittava tilanteenmukaisesti ja samalla annettava vastustajalle väärä kuva tilanteesta jotta tämä saadaan toimimaan halutusti. Sodassa on kysymys voittamisesta, ei siitä kenellä on paras maa. Lisäksi sodassa ei voiteta tuhoamalla vihollisen voimavaroja vaan tekemällä parempia manööverejä, päihittämällä vihollisen suunitelmat.
1: On hyökättävä toisen voimaa vastaan ja oltava defensiivinen toisen voimaa vastaan. Lisäksi voidaan teeskennellä vahvuutta ja heikkoutta, jotta toinen saadaan hyökkäämään väärällä ajatuksella. Tarkoituksella heikko ei pidä olla eikä myönnytyksiä tehdä. ; Hajaantunut vihollinen on murrettava että se ei ehdi järjestäytyä.
2: Kun vihollinen on ahne, häntä tulee houkutella syöteillä, näin hän tuhlaa aikaa ja resursseja kohteisiin. Näin vaikka julistusintoinen voidaan ohjata käännynnäisen toivossa paljastamaan aika epäinhimillisiä toimintametodejaan. Näin saadaan tilaa vastaiskuun. Jos vihollinen on taas varovainen, tulee teeskennellä hajaannusta ja vaarattomuutta, jotta toinen voisi koota voimansa iskemään ja tätä kautta näyttämään ikäviä puoliaan. Tätä vastaan voidaan esimerkiksi yhdistyä ja täten lyödä vihollisen joukot. Tai tätä kautta omat joukot kootaan muualle vahvuudeksi joka "hyökkää". (Ammattitrollin ei tarvitse tehdä mitään, muut tekevät miltei kaiken hänen puolestaan.)
3: Vastustajan luonne on tunnettava. Jos vastustajalla on huono maltti, häntä on hyvä ärsyttää jolloin hän suuttuneena toimii pikaistuksissa ja tekee virheitä. Ylpeää vihollista tulee tukea arroganssiin. Arkaa ja varovaista johtajaa pelotellaan. Levännyttä vihollista tulee väsyttää sissi-iskuin ennen varsinaista hyökkäystä. Ärsyttämällä ja muutoin ohjaamalla vihollinen voidaan saada ihan itse menemään itsensä kannalta ikävään tilanteeseen.
4: Lisäksi iskuja tehdään toisen liittoumia vastaan, jossa epäsovun kylväminen, hämääminen ja liittoutumien synnyn estäminen on oleellista. Vihollinen voidaan jopa lyödä vihollisen liittolaisilta varastetuilla resursseillam, saada vihollisesi liittolaisista vihollisesi vihollisia (eli miltei ystäviäsi). Samoin trollinkin kannattaa liittoutua että purkaa vastustajan tiimejä.
Päällekkäisyydet Sun Tzun ja Schopenhauerin kanssa tässä aiheessa ovat yllättävän vahvoja, minkä ei pidä ihmetyttää koska molemmissa keskiössä ei ole se, että kenellä on paras maa tai kuka on oikeassa. Molemmilla ytimessä on itse asiassa korostetusti voittaminen. Tätä ei trollaamisesta tietysti synny helposti mieleen, sillä trollaamista pidetään pahana ilmiönä, jonain jota vain luuserit tekisivät. Kuitenkin suurin trollaamisen salaisuus on se, että hyvin tehtynä se on taitoa viedä maineentuhoava pommi vihulaisen niskaan niin että se ei räjähdä omille sormille. Kun se kohdistetaan oikeisiin ihmisiin, näkisin että tämä on peräti eettistä ja kunniallista toimintaa. Trollaamisen ongelmana onkin yleensä se, että sitä kohdistetaan vääriin ihmisiin ja huonolla tekniikalla, jolloin se latistuu pelkäksi häiriköinniksi. ; Taitava trolli ei ole pelle vaan narri.
Tunnisteet:
ad hoc,
debatti,
dialektiikka,
Donath,
identiteetti,
internet,
ironia,
kognitiivinen dissonanssi,
Lehtinen.T,
logiikka,
narri,
provokaatio,
Schopenhauer,
sota,
stratagem,
strategia,
trolli,
Tzu
maanantai 25. kesäkuuta 2012
et in arcadia ego
Kävin sunnuntaina pelaamassa roolipelejä. Tunnelma oli ylläolevan kaltaista. (Suurin julkineen salaisuus siinä että roolipelien esitetään olevan muuta kuin mitä ne todella ovat. Alan harrastajat tuntuvat antavan siitä vähemmän jääkaapilla juoksemisen oloista kuvaa.)
Pelasimme erittäin matalalevelistä peliä ja lopullisena haasteena oli lohikäärme. Tämä oli merkittävää, koska mahdollisuus voittaa näin mahtava vastus on käytännössä täysin mahdotonta. Useinhan roolipeleissä on hyvin klassinen tilanne jossa pelaajahahmot elävät kovassa mutta pastoraalisessa vaikeustasoltaan kuminauhamaisessa maailmassa. Näin ollen tasonnousu on tavallaan merkityksetön asia ; Se tarkoittaa vain sitä että vastaan tuleva hirviöt ovat hieman suurempia. Näin ollen tasonnousu ei käytännössä vaikuta hahmojen hengissäselviämiseen mitenkään. Lisäksi peleissä on käytännössä poikkeuksetta teema jossa tavoitellaan kliimaksia. Eli että tilanne saadaan ratkaistua. Mitään syytä tämänlaiseen ei tietysti olisi pakko olla. Ajatus kuolevaisuudesta toi arvokkaan elämyksen, etenkin kun se tapahtui siistillä tavalla. (Ja tiimimme sai lohikäärmeeseen 22 vahinkoa, mikä oli hahmojen pienuus huomioiden suorastaan eeppisen paljon.)
Toinen asia mikä korostui oli strategia ja merkityksettömyys. Hahmoni päätyi luonteensa vuoksi luokittelemaan tyyppejä luokilla "Ei se patsas ole vihollinen" ja "olihan susta sittenkin jotain minimaalista hyötyä" -tyylisiä lausuntoja. Nämä taas heijastelivat aitoja omia mielipiteitäni eri hahmotyyppien tarpeellisuudesta.
hyöty ja tehokkuus ; Muutamia ajatuksia erilaisista hahmotyypeistä.
Ensin on hyvä huomata, että roolipelimaailmassa on käytännössä kannattavinta panostaa spesialisteihin. Hahmojen ei kannata olla kohtuullisia jossain, vaan paras tulos syntyy siitä että ollaan spesialisteja. Tiimin kokonaisuus on sitten näiden, yleensä keskenään erilaisten, spesialistejen sopiva painotus. Tiimi tarvitsee erilaisia hahmoja ja esimerkiksi kaksi thieffiä tiimissä on turhaa redundanssia. Jos redundanssia kaivataan, on rooliin hyvä ottaa tankkeja.
1: On hyvä aloittaa tiimin ytimestä. Tämä on käytännössä annettu soturihahmolle. Jokainen tiimi tarvitsee luonnollisesti jonkinlaisen vahingontuottamiskoneen. Tässä on yleensä kaksi tyyppiä. (a) On ns. "tankkeja" joka on kestävä ja hyvin panssaroitu ja kestää siksi kauan aikaa hengissä. (b) On ns. "damagedealereita" joiden tehtävänä on tuottaa paljon vahinkoa. Damagedealerit voidaan jakaa kahtia; (b1) väistelijätyyppejä joilla on vähän hitpoitteja mutta joihin osutaan melko harvoin (b2) myllytyskohteita joilla on paljon hitpointteja mutta joihin osuminen on helppoa kuin ladon seinään osuminen.
___1.1: Usein pelitasapainollisesti nämä ovat suunnilleen yhtä järkeviä ratkaisuja jos tarkkailun kohteena on aikaansaadun vahingon määrä. Valitettavasti tämä ei ole kovin olennainen mittari. Damagedealer on nimittäin tavallisesti hengissä vain isomman taistelun alussa. Systeemi saadaan hyvään alkuun. Sitten nämä kuolevat. Etenkään matalammilla leveleillä ei ole tarjolla henkiinherättelyä, joten tämä on lopullista. Tästä seuraa se, että tankki on useammin hengissä taistelunjälkeistä parantamista varten. Näin ollen tankit ovat yleensä olennaisesti parempia jos odotettavissa on useampi kuin yksi taistelu.
___1.1.1: Joku voisi ajatella että barbaarityyppinen damagedealer toimii aivan yhtä hyvin kuin kunnolla panssaroitu tankkikin. Niiden kohdalla ongelmat ovat kuitenkin yleensä isompia kuin väistelevätyyppisten. Sillä koska niiden hitpointteja kuluu paljon, niiden parantamiseen kuluu paljon resursseja. Tämä joko kuluttaa pappien parannusloitsuja tai verottaa tallessa olevia healing potioneja (tjsp.) Toisin sanoen nämä ovat usein kohtalokkaan kalliita. Poikkeukseksi voidaan nähdä tilanteet joissa on taisteltava erittäin voimakkaita vastustajia vastaan joilla on paljon vahinkoa tuottavia erikoishyökkäyksiä. Niiden kohdalla riskinä on se, että väistelijätyyppinen damagedealer ottaa vahinkoa ja kuolee kertalaakista pois. Tällöin niiden ongelmaksi tulee kuoleminen pois. Barbaarityyppinen hahmo sentään kestää tämänlaiset hengissä ja näin ne saattavat olla perusteltuja. Tämä kahtiajako on kuitenkin yleensä turha koska, kuten yllä olen maininnut, tankkihahmo on tässä usein oleellisempi.
2: Moni ajattelee että thiefin roolina olisi olla damagedealer. Tämä on toki mahdollista, koska heillä on hyvät mahdollisuudet ns. kriittisiin iskuihin jotka tekevät hirveän paljon vahinkoa. Tämä on käsittääkseni yleisin virhe. Ja se on nimenomaan virhe. Syitä on kaksi: Ensinnäkin epäkuolleet ovat melko yleisiä vihulaisia roolipelikampanjoissa ja ne taas yleensä nollaavat kaiken mihin thieffi on erikoistunut. (Ei kriittisiä, ei stunia ei piercingvahinkoa...) Ja koska thiefien tehtävänä on nimenomaan kaikki tiimiä muuten tukeva toiminta. Thiefit eivät tavallaan ole taisteiljoita ollenkaan, heidän tehtävänään on siirtää taistelujoukkoa taisteluiden välillä. Niille on hankittava hyvät taidot jonkinlaiseen missilehyökkäykseen (yleensä heittoveitset mutta jos D&D :n shurikenit ovat yleensä hirveän tehokkaita) ja juoksemiseen. Thiefit ovat parhaimmillaan takalinjassa. Ei siksi että saatasiiin paras taistelumenestys vaan sitä varten että thief ansaitsee paikkansa tiimissä kaikella muulla. (Toisin kuin papit jotka ovat yleensä aivan turhia muutoin.) Thiefeille pitää hommata perceptionia ja knowledgejä ja ansastus/availutaitoja.
___2.1: Itse toki pelaan aina thieffiä, mutta niillä on yksi iso heikkous. Tätä kutsutaan suuriksi leveleiksi. Maagit ovat nimittäin yleensä ottaen isoilla leveleillä hyvin monikäyttöisiä ja käteviä ja tekevät thieffin täysin turhaksi. Jos ajattelee tiimiä on kenties fiksumpaa ladata maagille knock kuin panostaa ison levelin thieffiin joka on paska sekä vahingontuottajana että sen kestäjänä. Isoilla tehtävillä thieffien tehtävänä on kuolla, siellä niissä tuppaa korostumaan kaikki damagedealereiden huonot ominaisuudet.
3: Moni ajattelee että maagit ovat damagedealereita. Tämä on virhe. Maagit ovat isoja vastustajia varten. Niiden tehtävänä on toimia pienissä taisteluissa säästeliäästi ja pois tieltä jotta isompiin ja vaarallisiin vastustajiin saadaan iskettyä heti alkuun täyslaidallisia. Jos tehtävän tavoitteena on päihittää jokin iso loppupääkkihirviö, seikkailun tehtäväksi muodostuukin oikeasi se, että kaikki muut tiimissä tukevat sitä että maagi pääsee perille asti sankaroimaan! Maagien pelaajien on aina ajatteleva suuresti. (Thieffien äärimmäisen pienesti. Kenties tämä on se syy miksi en luota ihmisinä niihin tyyppeihin jotka tykkäävät aina ja alituiseen pelata maageja "conservatism" -nimimerkkiä tai ei.)
4: Papit ovat useissa roolipeleissä etenkin matalilla tasoilla vielä turhempia kuin tosielämässä (sikälimikäli tämä on ylipäätään mahdollista). Toki hahmojen vahingoittumisten poisto on arvokasta työtä. Mutta valitettavasti usein osa maailmoista tarjoaa tähän tarkoitukseen itemin nimeltä healing potion. Itse asiassa olen arvioinut että papin arvo on noin kaksi+papin levelin verran healing potioneja. Niitä saa kaupasta. Toki joku voi selittää että parantava pappi säästää vuoron soturilta ja että healing potion kuluttaa vuoron. Mutta tässä on mutta. jos hahmo ei ole pappi, se voi olla vaikka soturi. Näin healaava soturi kuluttaa yhden hahmon vuoron aivan kuten pappikin. Ja tosiasia on se, että valtaosassa vuoroista pappi ei suinkaan ole parantamassa koska heillä on varsin rajallinen määrä parannuksia käytössä. Näinä aikoina priesti on takalinjassa haluamassa että häntä pidetään hengissä koska vahinkoa voi tulla myöhemmin. Jos hän olisi tankkityyppinen soturi, hän voisi käyttää tämän ajan hyödylliseti.
___4.1: Toki on mahdollista pelata pappia muutoinkin. Mutta tällöin se on oikeutettava muulla kuin parannustaijoilla. Kenties kannattavinta on kuitenkin tehdä parantajasta takarivintyyppi, joka tarkoittaa yleensä jonkinlaista archeria. Nämä ovat usein hyödyllisiä koska usein taistelu voi tapahtua kapeissa käytävissä jossa jokainen ei muutoin edes mahdu taistelemaan. Ja koska archer pysyy kaukana monista taistelulinjoista, niiden hitpointtien määrä on tavallaan merkityksetön. Nähdäkseni jokaisessa vähänkin isommassa tiimissä on oltava jonkinlainen archeri (jonka tehtävänä on usein myös healaaminen. Ja tämä tehdään ITEMEILLÄ!)
Yllä olevista nousee esiin se, että roolipeleissä on erittäin suuri paradoksi. Nimittäin se, että papin pelaaminen -etenkin matalan levelin papin- ei käytännössä ole tiimipelaamista vaan äärimmäisen egoistista loisimista. Sen sijaan thieffien pelaaminen on maksimaalista tiimipelaamista missä thief tekee riskaabelejä asioita toisten puolesta. Avaa ovet, etsii ja purkaa ansat ja loottaa. Thiefit ovat teamissa ylityöllistettyjä ja heidän osanaan on tehdä riskaabelejä temppuja vähillä hitpointseilla. Lisäksi oletuksena on että thiefeistä tehtäisiin ns. damagedealereita. (Tästä luokittelusta vähän myöhemmin.) Eli he osallistuvat taisteluun täysillä.
Papit taas eivät osallistu taisteluun täysipainoisesti koska heidän tehtävänä on parantaa muiden saamia vammoja. Siksi pappi on takarivin mies josta ei yleensä ole kamppailullista hyötyä. Heitä myös yritetään pitää hengissä viimeiseen asti. Priesti on se hahmo joka selittää että "keep me alive while I do nothing." Mikä toisaalta kuvastaa sitä että pelintekijät ovat kenties onnistuneet tiivistämään tähän jotain olennaista pappeudesta noin yleisemminkin - Samalla yllättävää on se, että hahmoluokan karisma näyttää leviävän myös palaajiin ; Pappien pelaamista pidetään helposti teamipelaamisena ja thieffejä pidetään egoistisia taipumuksia rapsuttelevana huijarina. Näin käy kun mielikuvat vetävät tiimin saaman hyödyn yli.

epäonnistuminen,
huumori,
kuolema,
oravan elämää,
roolipeli,
strategia,
YouTube
perjantai 18. toukokuuta 2012
numeroniiloilua ja hyvän elämän strategisointia
"Ajattelun ammattilainen" kuvasi talouden taantumaa muistuttamalla siitä että romahduksen syy oli itsekkyys. Tämän hän liitti libertaristiseen talouspolitiikkaan. Ja tämän taakse hän näki syylliseksi peliteorian "Wall Street meni taannoin melkein nurin, kiitos peliteoriaa kehittäneen John Nashin oppien yksisilmäisen soveltamisen. Skitsofreniaa sairastanut numeroniilo kun esitti aikanaan, että optimaalinen pelitilanne syntyy, kun kaikki pelaajat toimivat itsekkäästi ja toisten motiiveja jatkuvasti epäillen. Myöhemmin tervehdyttyään Nash itse totesi, ettei peliteoria ole hyvä perusta yhteiskunnan toiminnalle; hän kun nyt sattui vähän sairastelemaan sitä kehittäessään. Harmi vaan, ettei sana ole vielä kiirinyt Wall Streetille asti."
Tämä lausunto ihmetyttää ainakin minua, kenties siksi että olen hieman tutustunut tämän "numeroniilon" laskelmiin.
1: Kun esimerkiksi otetaan esille vangin dilemma, esille nousee nimenomaan strateginen taso joka ei jää yksittäistapauksiin. Nashin tasapainotila perustuu siihen että kaikissa peleissä ei pelata nollasummapeliä. Eli pelata peliä jossa toisen häviö on automaattisesti toisen voitto. Tässä strategiassa on usein etsittävissä tasapainotila, jota ei todellakaan kuvaa "omaan pesään vetäminen" vaan enemmänkin sekastrategia, jossa keskitytään frekvenssiin ; Nashin tasapainossa keskitytäänkin siihen että esimerkiksi pokerissa ei kannata aina bluffata, tai pelata aina käden mukaan vaan bluffauksen täytyy olla tilastollisesti "tietyn usein" jotta se olisi kannattavinta. ~ Jo esimerkiksi populaariteos Tom Siegfriedin "John Nash, Peliteoria ja luonnon koodi" -kirja opettaa sen, että Nashin kaavat eivät ole mitään puhdasta itsekkyyttä. Kirjan lopussa on "liitelukuna" esimerkki Nashin tasapainotilan laskemisesta, jossa lopputuloksena saadaan juuri sekastrategiallinen tulos. (Esimerkissä on järkevintä pelata 1/3 "haukkaa" ja 2/3 "kyyhkyä".)
2: Kun "Ajattelun ammattilainen" korostaa että korjausehdotus olisi hylätä lyhytjänteisyys pitkäjänteisyydellä "Itsekkäällä strategialla voitat kyllä pelin - mutta häviät helpommin turnauksen." on nostettava esille väistämättä esimerkiksi se, että yhteistyötä tekevä tit-for-tat -strategia on peliteoreettisesti kannattava ; Esimerkiksi Matt Ridleyn "The Origins of Virtue" -kirjassa näkökulma on siinä miten luonnossa havaittava yhteistyö ja auttaminen noudattaa peliteorian lainalaisuuksia. (Tästä aiheesta on kätevästi alkeet myös netissä, josta ne asiasta kiinnostuneet joiden kiinnostus riittää asiaan tutustumiseen sen sijaan että keksisi meheviä herjausnimiä, voivat löytää kaikenlaista alle viiden minuutin googlailulla.) Jos väittää että Nashin tasapainotila syntyy automaattisesti ahneudella ja avuliaisuuden ja yhteistyön ohittamisella, ei voisi olla suunnilleen enempää väärässä. (Jos pitää siitä että asiat hoidetaan ad hominemilla eli näkemyksen sisällön tarkan erittleyn ja kritiikin sijasta ottaa kohteeksi esimerkiksi näkemyksen keksijän habituksen, voisi tässä sanoa "potut pottuina" että tämänlaiset lausumat ovat jotain olkiukotuksia joita voi syntyä jos hyssyilevät optimistihumanistit pääsevät hyysäilemään karkkimaafantasioineen.)
3: Nashin näkemyksessä tavoitellaan yksilön voittoa. Tätä lähtökohtaa ei pidä sekoittaa toivottavuuteen. Itse asiassa Nashin laskelmien hienous onkin juuri siinä, että se on lähempänä Adam Smithin alkuperäistä ideaa jossa ei puolusteltu itsekkyyttä itsessään, vaan kuvattiin sitä miten itsekkäistä lähtökohdista syntyy yhteistyötä ; Esimerkiksi käsityöläisen ahneus saada rahaa ajaa hänet tekemään kenkiä jotka ovat niin hyviä että kelpaavat menemään kaupaksi ja niin halpoja että ne myös menevät kaupaksi. Näin, sen sijaan että vain ryöstelisi ihmisiä, hän valmistaakin esineitä jotka hyödyttävät muitakin. Tämä toki voidaan vääristää ahneuden oikeutukseksi, mutta nähdäkseni sekä Smith että Nash ovat olleet omilta lähtökohdiltaan humaanimpia ja heitä on sitten vain käytetty ns. "tarkoitushakuisesti".
-> Virhe "peliteoria on itsekkyyttä" on kaiken kaikkiaan täsmälleen sama, kuin mikä tehdään usein evoluution kohdalla kun altruismi nähdään liikaa yhteistyönä. Sen vuoksi hämärtyykin esimerkiksi juuri se että Nashin tasapainotila saavutetaan usein niin että "voittosarjassa" mukana on nimenomaan myös niitä yhteistyötilanteita. Ja että Nashin tasapainotilat pitävät itse asiassa sisällään yleensä sellaisia asioita joita naivit optimistit tuppaavat unohtamaan. Kuten sen, että jos kaikki haluavat samaa, kaikki eivät voi onnistua.
Kuitenkin "Ajattelun ammattilainen" ei ole muutoin kannanotoissaan hakoteillä. Hän nimittäin ymmärtää libertaristisen talousjärjestelmän seuraukset paremmin kuin Nashin peliteorian. Ainakin itse olen jopa iloinen siitä, että joku vastustaa talousteoriaa jonka ytimessä on "oletus rationaalisesta kaupankäynnistä". Itse olen sen verran voimakas behavioral economicsin kannattaja, että ajatus siitä että taloutta ja kaupankäyntiä kuvattaisiin täysin rationaalisten toimijoiden tilannekohtaisena voitonmaksimointina jossa toisen käyttäytymistä ennakoidaan olettaen tämä täysin rationaaliseksi pitää sisällään aivan liian monta kohtaa jossa oletetaan että ihminen on järjellinen olento.
Vapaassa markkinataloudessa ns. sosiaalinen pääoma ("synnynnäiset edut") kasautuvat varsin helposti. Vaikka tässä usein puhutaankin siitä miten yrittämällä voi pärjätä, on tilanne kuitenkin itse asiassa niin että sosiaalinen pääoma tarkoittaa sitä että lapsi saa vanhemmiltaan rahaa koulutukseen jolloin hänen ei tarvitse käydä samalla töissä kun opiskelee (joka mahdollistaa kokopäiväisemmän opiskelun). Ihmiset perivät rahaa - ja rahan lisäksi sosiaalista tilaa, esimerkiksi kontakteja. Rikkaan perheen vesa kykenee tapaamaan miltei automaattisesti sellaisia ihmisiä, joiden kohtaaminen esimerkiksi minulta vaatisi erittäin paljon yritteliäisyyttä.
1: Sivumennen sanoen tässä onkin taatusti osasyy sille, miksi perinteisesti on jaettu ihmisiä "aitoon aateliin" ja "nousukkaisiin". Tässä on toki ollut mukana myös roima annos elitististä sukuihailua, mutta rikkaaksi syntyneen ei tarvitse ponnistella kovin suurella häijyydellä, kun taas noustaksesi piireissä sinun on käytettävä ankaraa kyynärspäätaktiikkaa. (Ponnistajilla on myös usein ankeat olot, joten he ovat myös epätoivoisempia. Ja kun elinympäristö ei ole ollut esimerkiksi yhtä turvallinen, on selvää että heillä voi olla jopa traumoja vääristämässä psyykeä.) Nousukkaiden häijy luonne on taatustu huomattu, ja tällä on varmaan osittain tuettu sitä harhakuvitelmaa että aateluus olisi jokin verenperintöominaisuus jota rahvaalla ei ole.
"Itiilikassa" on aiheesta hyvä näkemys. Siinä yhteiskunnan hoitaminen nosteaan esille ja myös peliteoria on asetettu oikein hyvään kontekstiin. (Lisäksi siinä on maailman omituisin kommentti transhumanismista joka on niin omituinen "floodaan ihan eri aiheesta kuin olet kirjoittanut, ja paljon paskemmin" -lausunto että se ansaitsee jonkin crank -erityismitalin.) "John Nashin kuvailema peliteoria ja Peter Sengen kuvaama systeeminen ajattelu ovat saman kolikon eri puolia. Peliteoria kuvaa sitä, kuinka yksilön etu ajaa yhteisen edun edelle, ja toisaalta systeemiteoria kuvaa mekanismeja, joilla päästään parhaaseen mahdolliseen kokonaistulokseen. Karkeasti jaoteltuna peliteoria kuvaa osaoptimointia ja systeeminen ajattelu kokonaisoptimointia." Hän esittää että kumpikaan strategia ei yksinään johda hyvään tulokseen. Peliteorian soveltaminen johtaa lyhytjänteisyyteen jossa on pohjimmiltaan niin että "Lopputulos on se, että "rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät", kun suhteellinen etu tuo voiton, joka edelleen parantaa suhteellista etua." Toisaalta systeemiajattelu on totalitaristisempaa ja ylhäältä hallittu järjestelmä voi olla yhteiskunnalle maksimaalisen tehokasta, mutta "Ongelmaksi muodostuu se, että paras mahdollinen yhteinen lopputulos ei ole kenenkään yksittäisen osapuolen paras mahdollinen etu, mikä ei kannusta yksittäistä ihmistä yrittämään lopputuloksen saavuttamista yhtä innokkaasti."
1: Tämä blogaus on myös ottanut esille sen, että demokratia on siitä omituinen järjestelmä, että siinä äänestystilanne on itse asiassa peliteoreettinen järjestelmä. Itse näkisin että tämä puoli alipainottuu sitten siinä normaalissa politikoinnissa, joka näyttää ainakin minun silmiini olevan yleensä juuri sitä systeemipolitiikkaa. (Joka osaltaan luo sitä kuvaa että "taas ne poliitikot vedättää meittiä".)
Nähdäkseni politiikka on alituista kompromissien tekemistä, säätämistä ja hanskaamista.
Ihmiset ovat kuitenkin viehtyneitä yleisteorioihin, joissa olisi jokin taikainen kaikkien ongelmien ratkaiseminen yhdessä paketissa. Siinä kaikki ongelmat pörssiromahduksista kuppaan selviävät jollain "riittävällä yrittämisellä" tai "riitävällä optimismilla" tai "riittävällä ystävällisyydellä" tai "riittävällä ahneesti itsekkäästi rationaalisesti laskelmoimalla." Talousteoria onkin tätä kautta pullollaan "cure all" -ratkaisuja kauppaavia ihmisiä jotka lääketieteen parissa (tai jopa äärikapitalistisessa "Leijonien luola" -sarjassa) saisi automaattisesti nimileiman "snake oil salesman", tai suomeksi "puoskari ja humpuukimaakari". Näissä on se ongelma että kun esimerkiksi insinööri rakentaa sillan, syntyy jotain. Nämä ihmiset rakentavat kuitenkin pääosin unelmia. Joiden varaan talousjärjestelmässä sitten valitettavan usein hypätään uskon hypyllä tyhjän päälle. Valitettavasti taloudessa ei taida toimia tämänlaiset mystikkojen hengelliset periaatteet. ; Näkisinkin että klassisen talousteorian rationaalisuusfantasiointi on samalla linjalla optimististen ja naivien teorioiden kanssa. Niissä on mukana aivan liikaa optimismia jotta ne voisivat mitenkään kuvata sitä todellisuutta jossa elämme. Näitä optimistisuuksia puolustavat sitten ajautuvat hieman samanlaiseen omituiseen selittelysaivarteluun kuin Pahan ongelmaa ratkovat teologit. Jotka yritelmissään kenties koherentisoivat näkemyksensä yhteensopivaksi havaintojen kanssa. Mutta samalla epämääräistävät teoriansa ja tuhoavat konseptinsa muutoin käyttökelpoiset osiot. Epätarkkuus johtaa esimerkiksi heikentämiseen ennustamisessa tai asioiden parantamisessa.
Alun kuva on illuusio joka on vielä vähän aikaa esillä Helsingin asemalla. Siinä näyttää siltä kuin kastelukannu pysyisi leijumassa ilmassa siitä valuvan veden varassa. Oikeasti tuki on vesiryöpyn sisällä oleva metalliputki, joka on sisältä ontto ja johtaa veden "kannuun". (Muutenhan vesi kannusta loppuisikin nopeasti.) Kun vesikaari on tässä kuvassa olevaan malliin hieman sivusuuntaan illuusiota voi olla vaikeampi keksiä kuin silloin kun vesi ryöppyää viivasuoraan alaspäin. Talousmaailmassa sitten vain luullaan että kaikki voivat saada kaiken haluamansa, ja kenties jopa että ikuinen kasvu on mahdollista. Nämä ovat jokseenkin samanlaisia kuin se vesikannu joka pysyisi ilmassa ilman sitä piilotettua tukirakennetta.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012
Nuoli
"-"You speak of her like a target."
-"Isn't she?"
-"No. She is the arrow.""
("Knight's Tale")
Tavoitteellisuus ja intentio ovat kaikille hyvin tuttuja asioita. Harjoitammehan sitä joka päivä itsekin. Kuitenkin tätä aihetta kuvaavat filosofiset teoriat ovat ongelmallisia. Elokuva "Ritarin tarina" ("Knight's Tale") kuitenkin valottaa hieman sitä, miten intentionaalisuus hyvinkin usein ymmärretään väärin. Tätä ongelmaa voisi elokuvaa mukaillen kutsua vaikka "Adhemarin ongelmana". Siinä intentionaalisuus tarkoittaa pelkkää toimintalinjan valintaa. Tällöin valitaan maali ja siihen sopiva strategia. Tällöin intentionaalisuus vertautuu nimenomaan maalitaulukeskeiseksi.
Intentio=Maali.
Toki elokuva itsessään on ensikatsomalta varsinainen "toivo tarpeeksi" -tarina. Kuitenkin Thatcherin kasvu ensin Sir Ulrichiksi ja vasta tämän jälkeen Sir Thatcheriksi asettaa tämän näkemyksen kyseenalaiseksi. Elokuvan aikana nimenomaan sankarin asenteet käyvät läpi suuren muutoksen. Aluksi hän ajattelee "maalia", jossa hän voittaa turnajaisia ja voittaa naisten suosiota, kunniaa ja rahaa. Keskivaiheessa hän oppii että maaleja voi olla monenlaisia, jolloin hän "häviää turnajaiset voittaakseen naisen". Loppuvaiheessa hän on valmis yrittämään turnajaisiin vaikka häntä odottaakin vain häpeärangaistus, rahaa ei ole luvassa ja sosiaalisetkin vaikeudet ovat edessä. Hän ei enää yritä valloittaa puolisoa "voittamalla" tai edes "häviämällä".
Asian ymmärtämiseksi on järkevää nostaa esiin John Deweyn intentionaalisuuden kritiikki ; Deweyn mukaan "maalitaulutyyppinen" ajattelutapa rakentuu jonkinlaiseen hierarkiseen tai autoratiiviseen yhteiskuntaan. Deweyn mukaan suunnittelu ja suorittaminen liittyvät yhteen. Tätä voisi kuvata arkisesti siten että tavoite ja resurssit ja kyvyt ovat irrottamattomampia kuin voisi luulla ensivilkaisulla.
Esimerkiksi etuoikeutettujen kannattaa oikeuttaa asemansa yrittämisellä tai muilla ansioilla. Uusliberalismissa korostetaan sitä että yrittämällä köyhästäkin voi tulla jotain ja että rajoitteita ei saa olla jolloin sosiaalinen pääoma painaa vaa-assa paljon. "Ritarin tarinassa" nimenomaan paperilla oleva aatelinen perintö on olennaisen hyvä vertailukohta ; Aateliseksi kykenee periaatteessa nousemaan "miekan terällä" eli saavutuksilla ja vain aateliset saavat osallistua turnajaisiin. Näin ollen yhteiskunta periaatteessa sallii sen, että maajussi nousisi omilla ansioillaan turnajaisvoittajaksi. On kuitenkin helpompaa pettää ja rikkoa systeemi ja elokuvan hengessä tämänlainen on jopa positiivista. Aateliset voivat toki kuvailla että ei olisi sellaista maailmaa jossa aateliton olisi parempi. Mutta jos annetaan oikeat resurssit ja mahdollisuus ja kohtaamistilanne on tasaväkinen, ei lopputulos ole suinkaan sama. ~ Aatelisten paremmuus on after the fact -kyhäelmä joka on tehty sen takia että aatelisilla on valtaa. Ja sekoitetaan tämä vallitseva tila ja tämän tilan pysyminen nykyehdoilla samaksi kuin vallitsevan tilan oikeutus.
Ilman sääntöjen rikkomista maalityyppinen intentiokäsitys tarjoaa huonosti resurssoiduille vain alastoman selän "Uh... trudging. You know, trudging? - To trudge: the slow, weary, depressing yet determined walk of a man who has nothing left in life except the impulse to simply soldier on." Vasta kun ollaan huijattu voidaan saada resursseja. "Ritarin tarinan" ensimmäinen opetus on, että jos yhteiskunta ei anna sinulle haarniskaa, on tämä muutoin kalleutensa vuoksi saavuttamattomissa oleva resurssi hankittava onnenkantamoisen hyödyntävällä varkaudella jossa viedään yhteiskunnan lakeja ja normeja rikkoen sekä kuolleen ritarin haarniska että tämän identiteetti ; Elokuvassa ensimmäinen huijaus ja sen tarjoama voitto tarvitaan harjoitteluun ja varusteisiin. Ja vasta tästä ponnistaen voidaan saada muita resursseja, kuten yhteys olennaisen taitavaan haarniskaseppään ja erityisen ratkaisevia sosiaalisia resursseja, kuten se prinssi jonka saama hyvä kuva turnajaistaistelussa johtaa siihen että William saa aidon aateluuden. Ilman valeaateluutta tämä ei olisi ollut mahdollista.
Tämä muistuttaa siitä, että päätöksentekoteorian ja siihen liittyvän eettisyysnäkemyksen ja yhteiskunnallisen menestyksen käsitteitä ei voida erottaa jos analyysin yksikkönä on vain yksittäinen teko. Pohjalla on aina sosiaalinen säännöstö ja sen toiminta. Päätös ja resurssi, tavoite ja toteuttaminen liittyvät yhteen. Intentio ilman ponnistelua on tyhjää, samoin kuin ponnistelu ilman intentiota. Tässä mielessä "nuolinäkemys" onkin hyvin kuvaava.
Intentio=Jousi
Tälle voitaisiin toki etsiä myös "jousinäkemys" ja tämä olisi klassinen behaviorismi. Siinähän ihminen reagoi. Tämä on itsenäisenä yhtä tyhjä kuin puhdas intentionalismi. Siitä esimerkiksi voitaisiin antaa melko tuore kolumni "Seiniin tuijottelun jalo taito" joka esittää onnistuneen päätöksenteon ja ajattelun vaivattomana prosessina "ajatustyönsä ei perustunut sellaiseen keskittyneeseen ponnistukseen, jollaiseen kulmien kurtistus tavallisesti yhdistetään. Johtopäätökset, joihin hän päätyi, alkoivat ajatusten iduista, ja ne kasvoivat hänen mielessään lähes huomaamatta. Hänen teoriansa syntyivät "vähä vähältä, pakottamatta, vailla tietoista tavoittelua tai huomattavaa ponnistelua." Tärkein asia, mitä tähän vaadittiin, oli aika. Sen pakottaminen oli yhtä mahdotonta kuin koettaisi pakottaa itsensä nukkumaan ja kiirehtiminen yhtä mahdotonta kuin koettaisi nukkua nopeammin." Tässä käytetään esimerkkinä hiljaista tietoa kerryttävästä ohjelmasta joka oli niin kompleksinen että sen muistaminen ei ole ihmiselle oikein mahdollista. Alussa oli ongelmia ja harjoitus opettaa. "Vapaaehtoiset oppivat hallitsemaan peliä yhä paremmin, ja lopulta suurin osa heistä saa tehtaan toiminnan enemmän tai vähemmän tasapainoon. Kun heiltä kysytään, miten he siinä onnistuivat, he eivät kykene selittämään sitä. He sanovat, että "jotenkin se vain meni niin". Jos heidän pitää selittää uudelle koehenkilöille, miten heidän kannattaisi toimia menestyäkseen pelissä, he eivät osaa neuvoa heitä mitenkään." ja tästä johdetaan päätelmä "Sen jälkeen kun tutustuin tähän psykologisen tutkimuksen haaraan, olen alkanut suhtautua poikani koulunkäynnin ongelmiin toisella tavalla. Kun koulusta seuraavan kerran tulee noottia siitä, että poikani vain tuijottelee seinään eikä pänttää, lähetän takaisin nootin jossa sanotaan, että seiniin tuijottelevaa lasta ei saa häiritä. Hän oppii parhaillaan omalla tavallaan."
Valitettavasti tässä ei ymmärretä että aika ja vaivattomuus ei automaattisesti johda tulokseen. Intentionaalinen rutistus kuuluu siihen harjoitteluun. Ennen harjoitusta esimerkkipeli johtaa kaaokseen. Näin ollen esimerkiksi filosofi joutuu ensin pänttäämään käsittämättömän paljon erilaisia käsitteitä ja kikkoja. Vasta sen jälkeen kun hän on tottunut niihin, hän voi ruveta leikkimään sillä. Virhe on se, että katsotaan huippuosaajia ja kuvitellaan että aloittelijat pelaisivat samanlaisella asenteella ja mindsetillä. Tässä "jousiajattelussa" kuvitellaan että harjoittelu olisi sitä varten että saadaan oikea asenne ja kun tämä saavutetaan jokin sisäinen taito kumpuaisi meidän sisältämme. Kuitenkin tilanne on sitä, että harjoittelussa tuotetaan sisälle sitä tauhkaa joka sitten kumpuaa automaattisesti ja asenne on seurausta siitä että tätä taukaa on riittävästi.
Intentio=Nuoli
Mutta yhdistettäessä näissä konsepteissa onkin paljon järkeä. (Ja tämä toimii myös "Ritarin tarina" -elokuvan ulkopuolella.) Itse asiassa "Ritarin tarinan" aihe on erityisen hyvä käsittelemään tätä toimintaa. Sillä sen ytimessä on kamppailutaidot. ; Thatcherin tarinassa esiin nousee kaksi olennaista yksilöä itseään (eikä omaisututta ja ystäviä) koskevaa teemaa jotka ovat harjoittelu ja heittäytyminen. Nämä ovat elokuvassa mukana olevia strategisia elementtejä. Ne voisi heittää yhteen teemaan ja kutsua niitä eiskienhallinnaksi. "Ritarin tarinassa" on kaksi teemaa. On kyky hallita riskejä hankkimalla resursseja jotka ovat kykyjä ja keinoja kohdata uhat. Tämän lisäksi on kysymys heittäytymisestä jolloin kysymys on asioista joihin ei voi itse vaikuttaa vaan jotka ovat pakosti mukana. Erona on klassinen "jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma vaan olotila." Tämä on olennainen "nuoli" -tyyppisessä intentionaalisuusnäkemyksessä.
Pelkkä halu voittaa turnajaisissa ei riitä. Lisäksi vaaditaan esimerkiksi harjoittelua. Behaviorismin sävytys saadaan mukaan resurssiksi ; Thatcher tajuaa että hän joutuu resurssoimaan voittorahojaan harjoitteluun. Kamppailutaitojen kohdalla on olennaista huomata, että motorinen onnistuminen on vasta ensimmäinen vaihe ; Elokuvan ulkopuolinen maailma muistuttaa että ensimmäisessä vaiheessa harjoitellaan pelkkiä motorisia suoritteita. Tällöin opitaan tekemään tiettyjä asioita. Nämä taidot refleksoidaan ja tämä on olennainen osa prosessia. Lopullinen kamppailu on kuitenkin muuta. Thatcher ei hanki taitoaan pomppaamalla suoraan kovatasoisiin turnajaisiin. Hän harjoittelee turvallisissa olosuhteissa, joissa epäonnistuminen on mahdollista ja kulmat kurtussa puurtaminen väistämätöntä. Tämä harjoittelu tarvitaan ruumiinhallintaan, jota ilman se voittaminen ei onnistu.
1: Toteutuvien refleksejen valikoituminen kun liittyy itse "ottelun viemisestä". Yksittäinen tekniikka on refleksi, mutta intentionaalisuus ei "nuolimallissa" olekaan yksittäisessä teossa vaan intentionaalisuus tulee siinä että ottelussa on intentionaalisuus, motivoituminen voittaa ohjaa esimerkiksi tekniikkoihin sitoutumista.
2: Joustavuus näkyykin siinä, miten kamppailussa voidaan esimerkiksi antaa tilaa. Häviönsä väistämättömyyden tiedostanut ritari pyytää että hän saisi poistua kunniallisesti, jolloin olisi kenties mahdollista iskeä avuttomaan uhriin täysillä. Armeliaisuus on harjoitellun refleksin väliin jättämistä. Ottelun laajempi ymmärrys tekee tästä valinnasta intentionaalisen.
Tämä näkyy kohtauksesta jossa vastataistelijan tapa tähdätä hieman korkealle otetaan mahdollisuutena voittaa ja mahdollisuutena hävitä ; Tiedetään että jos toinen tähtää oikealle, hän lyö ohi. Mutta jos hän tähtääkin vasemmalle, oma toiminta pahentaa tilannetta ja tulee kunnolla takkiin. Tässä tilanteessa huomioidaan se, että intentionaalisuudessa ei ole kysymys yksittäisestä valinnasta jossa kohdistetaan pysyvään maaliin. Mukana on myös toisen valinnat ja päätökset. Näin ollen oman tavoitemallin lisäksi on toisen tavoitemalli. Näin kohde ei sekään ole "maalitaulu johon tähdätään" vaan tämäkin nähdään olennaisesti nuolena.
Tämä näkökulma pakottaa yhdistämän kaksi keskenään usein kilpaileviksi nähtävää strategianäkökulmaa ; Nähdään että informaation etsiminen ja tiedon soveltaminen olisivat eri asioita. Siksi onkin soveliasta yhdistää toiminta prosessiksi jossa samanaikaisesti (a) etsitään tavoitteeseen sopivaa tietoa (b) säilytetään tämä tieto ja (c) sovelletaan sitä halutulla tavalla. Päätöksenteko on tällöin prosessi jossa jokainen elementti on olennainen eikä niitä voi erottaa toisistaan ilman että koko intentionaalisuuden käsite vesittyy. Pelkkä into tai resurssit eivät riitä. Tavoite ilman ponnisteluja, resursseja ja monenlaisia taitoja ovat hyödyttömiä.
-"Isn't she?"
-"No. She is the arrow.""
("Knight's Tale")
Tavoitteellisuus ja intentio ovat kaikille hyvin tuttuja asioita. Harjoitammehan sitä joka päivä itsekin. Kuitenkin tätä aihetta kuvaavat filosofiset teoriat ovat ongelmallisia. Elokuva "Ritarin tarina" ("Knight's Tale") kuitenkin valottaa hieman sitä, miten intentionaalisuus hyvinkin usein ymmärretään väärin. Tätä ongelmaa voisi elokuvaa mukaillen kutsua vaikka "Adhemarin ongelmana". Siinä intentionaalisuus tarkoittaa pelkkää toimintalinjan valintaa. Tällöin valitaan maali ja siihen sopiva strategia. Tällöin intentionaalisuus vertautuu nimenomaan maalitaulukeskeiseksi.
Intentio=Maali.
Toki elokuva itsessään on ensikatsomalta varsinainen "toivo tarpeeksi" -tarina. Kuitenkin Thatcherin kasvu ensin Sir Ulrichiksi ja vasta tämän jälkeen Sir Thatcheriksi asettaa tämän näkemyksen kyseenalaiseksi. Elokuvan aikana nimenomaan sankarin asenteet käyvät läpi suuren muutoksen. Aluksi hän ajattelee "maalia", jossa hän voittaa turnajaisia ja voittaa naisten suosiota, kunniaa ja rahaa. Keskivaiheessa hän oppii että maaleja voi olla monenlaisia, jolloin hän "häviää turnajaiset voittaakseen naisen". Loppuvaiheessa hän on valmis yrittämään turnajaisiin vaikka häntä odottaakin vain häpeärangaistus, rahaa ei ole luvassa ja sosiaalisetkin vaikeudet ovat edessä. Hän ei enää yritä valloittaa puolisoa "voittamalla" tai edes "häviämällä".
Asian ymmärtämiseksi on järkevää nostaa esiin John Deweyn intentionaalisuuden kritiikki ; Deweyn mukaan "maalitaulutyyppinen" ajattelutapa rakentuu jonkinlaiseen hierarkiseen tai autoratiiviseen yhteiskuntaan. Deweyn mukaan suunnittelu ja suorittaminen liittyvät yhteen. Tätä voisi kuvata arkisesti siten että tavoite ja resurssit ja kyvyt ovat irrottamattomampia kuin voisi luulla ensivilkaisulla.
Esimerkiksi etuoikeutettujen kannattaa oikeuttaa asemansa yrittämisellä tai muilla ansioilla. Uusliberalismissa korostetaan sitä että yrittämällä köyhästäkin voi tulla jotain ja että rajoitteita ei saa olla jolloin sosiaalinen pääoma painaa vaa-assa paljon. "Ritarin tarinassa" nimenomaan paperilla oleva aatelinen perintö on olennaisen hyvä vertailukohta ; Aateliseksi kykenee periaatteessa nousemaan "miekan terällä" eli saavutuksilla ja vain aateliset saavat osallistua turnajaisiin. Näin ollen yhteiskunta periaatteessa sallii sen, että maajussi nousisi omilla ansioillaan turnajaisvoittajaksi. On kuitenkin helpompaa pettää ja rikkoa systeemi ja elokuvan hengessä tämänlainen on jopa positiivista. Aateliset voivat toki kuvailla että ei olisi sellaista maailmaa jossa aateliton olisi parempi. Mutta jos annetaan oikeat resurssit ja mahdollisuus ja kohtaamistilanne on tasaväkinen, ei lopputulos ole suinkaan sama. ~ Aatelisten paremmuus on after the fact -kyhäelmä joka on tehty sen takia että aatelisilla on valtaa. Ja sekoitetaan tämä vallitseva tila ja tämän tilan pysyminen nykyehdoilla samaksi kuin vallitsevan tilan oikeutus.
Tämä muistuttaa siitä, että päätöksentekoteorian ja siihen liittyvän eettisyysnäkemyksen ja yhteiskunnallisen menestyksen käsitteitä ei voida erottaa jos analyysin yksikkönä on vain yksittäinen teko. Pohjalla on aina sosiaalinen säännöstö ja sen toiminta. Päätös ja resurssi, tavoite ja toteuttaminen liittyvät yhteen. Intentio ilman ponnistelua on tyhjää, samoin kuin ponnistelu ilman intentiota. Tässä mielessä "nuolinäkemys" onkin hyvin kuvaava.
Intentio=Jousi
Tälle voitaisiin toki etsiä myös "jousinäkemys" ja tämä olisi klassinen behaviorismi. Siinähän ihminen reagoi. Tämä on itsenäisenä yhtä tyhjä kuin puhdas intentionalismi. Siitä esimerkiksi voitaisiin antaa melko tuore kolumni "Seiniin tuijottelun jalo taito" joka esittää onnistuneen päätöksenteon ja ajattelun vaivattomana prosessina "ajatustyönsä ei perustunut sellaiseen keskittyneeseen ponnistukseen, jollaiseen kulmien kurtistus tavallisesti yhdistetään. Johtopäätökset, joihin hän päätyi, alkoivat ajatusten iduista, ja ne kasvoivat hänen mielessään lähes huomaamatta. Hänen teoriansa syntyivät "vähä vähältä, pakottamatta, vailla tietoista tavoittelua tai huomattavaa ponnistelua." Tärkein asia, mitä tähän vaadittiin, oli aika. Sen pakottaminen oli yhtä mahdotonta kuin koettaisi pakottaa itsensä nukkumaan ja kiirehtiminen yhtä mahdotonta kuin koettaisi nukkua nopeammin." Tässä käytetään esimerkkinä hiljaista tietoa kerryttävästä ohjelmasta joka oli niin kompleksinen että sen muistaminen ei ole ihmiselle oikein mahdollista. Alussa oli ongelmia ja harjoitus opettaa. "Vapaaehtoiset oppivat hallitsemaan peliä yhä paremmin, ja lopulta suurin osa heistä saa tehtaan toiminnan enemmän tai vähemmän tasapainoon. Kun heiltä kysytään, miten he siinä onnistuivat, he eivät kykene selittämään sitä. He sanovat, että "jotenkin se vain meni niin". Jos heidän pitää selittää uudelle koehenkilöille, miten heidän kannattaisi toimia menestyäkseen pelissä, he eivät osaa neuvoa heitä mitenkään." ja tästä johdetaan päätelmä "Sen jälkeen kun tutustuin tähän psykologisen tutkimuksen haaraan, olen alkanut suhtautua poikani koulunkäynnin ongelmiin toisella tavalla. Kun koulusta seuraavan kerran tulee noottia siitä, että poikani vain tuijottelee seinään eikä pänttää, lähetän takaisin nootin jossa sanotaan, että seiniin tuijottelevaa lasta ei saa häiritä. Hän oppii parhaillaan omalla tavallaan."
Valitettavasti tässä ei ymmärretä että aika ja vaivattomuus ei automaattisesti johda tulokseen. Intentionaalinen rutistus kuuluu siihen harjoitteluun. Ennen harjoitusta esimerkkipeli johtaa kaaokseen. Näin ollen esimerkiksi filosofi joutuu ensin pänttäämään käsittämättömän paljon erilaisia käsitteitä ja kikkoja. Vasta sen jälkeen kun hän on tottunut niihin, hän voi ruveta leikkimään sillä. Virhe on se, että katsotaan huippuosaajia ja kuvitellaan että aloittelijat pelaisivat samanlaisella asenteella ja mindsetillä. Tässä "jousiajattelussa" kuvitellaan että harjoittelu olisi sitä varten että saadaan oikea asenne ja kun tämä saavutetaan jokin sisäinen taito kumpuaisi meidän sisältämme. Kuitenkin tilanne on sitä, että harjoittelussa tuotetaan sisälle sitä tauhkaa joka sitten kumpuaa automaattisesti ja asenne on seurausta siitä että tätä taukaa on riittävästi.
Intentio=Nuoli
Mutta yhdistettäessä näissä konsepteissa onkin paljon järkeä. (Ja tämä toimii myös "Ritarin tarina" -elokuvan ulkopuolella.) Itse asiassa "Ritarin tarinan" aihe on erityisen hyvä käsittelemään tätä toimintaa. Sillä sen ytimessä on kamppailutaidot. ; Thatcherin tarinassa esiin nousee kaksi olennaista yksilöä itseään (eikä omaisututta ja ystäviä) koskevaa teemaa jotka ovat harjoittelu ja heittäytyminen. Nämä ovat elokuvassa mukana olevia strategisia elementtejä. Ne voisi heittää yhteen teemaan ja kutsua niitä eiskienhallinnaksi. "Ritarin tarinassa" on kaksi teemaa. On kyky hallita riskejä hankkimalla resursseja jotka ovat kykyjä ja keinoja kohdata uhat. Tämän lisäksi on kysymys heittäytymisestä jolloin kysymys on asioista joihin ei voi itse vaikuttaa vaan jotka ovat pakosti mukana. Erona on klassinen "jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma vaan olotila." Tämä on olennainen "nuoli" -tyyppisessä intentionaalisuusnäkemyksessä.
Pelkkä halu voittaa turnajaisissa ei riitä. Lisäksi vaaditaan esimerkiksi harjoittelua. Behaviorismin sävytys saadaan mukaan resurssiksi ; Thatcher tajuaa että hän joutuu resurssoimaan voittorahojaan harjoitteluun. Kamppailutaitojen kohdalla on olennaista huomata, että motorinen onnistuminen on vasta ensimmäinen vaihe ; Elokuvan ulkopuolinen maailma muistuttaa että ensimmäisessä vaiheessa harjoitellaan pelkkiä motorisia suoritteita. Tällöin opitaan tekemään tiettyjä asioita. Nämä taidot refleksoidaan ja tämä on olennainen osa prosessia. Lopullinen kamppailu on kuitenkin muuta. Thatcher ei hanki taitoaan pomppaamalla suoraan kovatasoisiin turnajaisiin. Hän harjoittelee turvallisissa olosuhteissa, joissa epäonnistuminen on mahdollista ja kulmat kurtussa puurtaminen väistämätöntä. Tämä harjoittelu tarvitaan ruumiinhallintaan, jota ilman se voittaminen ei onnistu.
1: Toteutuvien refleksejen valikoituminen kun liittyy itse "ottelun viemisestä". Yksittäinen tekniikka on refleksi, mutta intentionaalisuus ei "nuolimallissa" olekaan yksittäisessä teossa vaan intentionaalisuus tulee siinä että ottelussa on intentionaalisuus, motivoituminen voittaa ohjaa esimerkiksi tekniikkoihin sitoutumista.
2: Joustavuus näkyykin siinä, miten kamppailussa voidaan esimerkiksi antaa tilaa. Häviönsä väistämättömyyden tiedostanut ritari pyytää että hän saisi poistua kunniallisesti, jolloin olisi kenties mahdollista iskeä avuttomaan uhriin täysillä. Armeliaisuus on harjoitellun refleksin väliin jättämistä. Ottelun laajempi ymmärrys tekee tästä valinnasta intentionaalisen.
Tämä näkyy kohtauksesta jossa vastataistelijan tapa tähdätä hieman korkealle otetaan mahdollisuutena voittaa ja mahdollisuutena hävitä ; Tiedetään että jos toinen tähtää oikealle, hän lyö ohi. Mutta jos hän tähtääkin vasemmalle, oma toiminta pahentaa tilannetta ja tulee kunnolla takkiin. Tässä tilanteessa huomioidaan se, että intentionaalisuudessa ei ole kysymys yksittäisestä valinnasta jossa kohdistetaan pysyvään maaliin. Mukana on myös toisen valinnat ja päätökset. Näin ollen oman tavoitemallin lisäksi on toisen tavoitemalli. Näin kohde ei sekään ole "maalitaulu johon tähdätään" vaan tämäkin nähdään olennaisesti nuolena.
Tämä näkökulma pakottaa yhdistämän kaksi keskenään usein kilpaileviksi nähtävää strategianäkökulmaa ; Nähdään että informaation etsiminen ja tiedon soveltaminen olisivat eri asioita. Siksi onkin soveliasta yhdistää toiminta prosessiksi jossa samanaikaisesti (a) etsitään tavoitteeseen sopivaa tietoa (b) säilytetään tämä tieto ja (c) sovelletaan sitä halutulla tavalla. Päätöksenteko on tällöin prosessi jossa jokainen elementti on olennainen eikä niitä voi erottaa toisistaan ilman että koko intentionaalisuuden käsite vesittyy. Pelkkä into tai resurssit eivät riitä. Tavoite ilman ponnisteluja, resursseja ja monenlaisia taitoja ovat hyödyttömiä.
Tunnisteet:
amatööri,
asenne,
behaviorismi,
Dewey,
elokuvat,
etiikka,
hiljainen tieto,
intentio,
refleksi,
riski,
strategia,
taito,
tavoitteet,
teleologia,
uskon hyppy,
vaisto,
valokuvaus,
yhteiskunta
torstai 29. joulukuuta 2011
Reaktio
Hieman ennen joulua minua haastateltiin radioon. Melkein löin toimittajaa.
Tämä on aloitustapa, joka ei luonnollisesti anna minusta hyvää tiedottamisen kannattajan ja sananvapauden ystävän kuvaa. Puolustukseni oli se, että olin töiden jälkeen aivan rauhassa kävelemässä töistäni kotiin Sörnäisissä, kun vasemmalta puolelta hieman puskan takaa tulee persoona mikrofoni ojossa. Haastattelijan into ja se, että haastattelupyyntö ilmeni samassa tuokiossa nosti esiin sen, että minulle tuli reaktio. Tämä reaktio oli onneksi perääntyminen ja taaksepäin (porta di ferro). ja tässä samalla mietin itselleni strategian, joka oli sisällöltään disarm, luontevasti "aseettomana tikaria vastaan" -tekniikasta ; (1) Astuminen (passare) eteenpäin (porta di frontale) siten että suoritetaan kahden käden tarttuminen (grab) ja käännös sivulle (mezza volta) jolla lukitaan toisen kädet (lock) horjutetaan tasapainoa ja tätä kautta (2) saadaan ase haltuun (disarm) ja tyyppi maahan (takedown).
Väkivalta ei siis eskaloitunut. Näin minua lopulta haastateltiin näkemyksistäni perheestä ja yhteiskunnallisista asioista jollekin radiokanavalle, jonka nimen unohdin samasta syystä mistä unohdan aina kaikkien puhelinmyyjien nimet ja heidän edustamansa firmat ; Ne tulevat aluksi ja niitä ei toisteta.
Tämä olisi voinut olla satunnainen reaktio ja kiittelin kohtaloani hyvästä onnesta. Että ripeydestä että mindsetistä. Onnella ei kuitenkaan näytä olevan asian kanssa mitään tekemistä. Tänään nimittäin törmäsin Sörnäisissä tuntemattomaan puolihumalaiseen veikkoseen, joka kulki ohitseni ja murisi. Tässäkin astuin suoraan taaksepäin tasapaino taakse ja kädet alas niin että niihin ei voi tarttua (porta di ferro) - ja päätin samalla strategiana (1) edetä heti minkä tahansa liikkeen koittaessa siten, että heilautan käsillä ja lantiolla (volta stabile) niin että raivaan mitä tahansa tuleekin pois tieltä (grab vasemmalla kädellä). Samalla astun eteenpäin ja lyön oikea käsi ojossa (posta longa) tyyppiä naamaan (strike). Joka antaa minulle aikaa (distraction) (2) tarttua hartiaan ja heittää tyyppi maahan vetämällä kättä eteenpäin ja sivulle ja hartiasta alas (lock & takedown).
Mies ei tehnyt mitään, vaan hihitteli ja käveli pois. Väkivaltaisuutta ilmeni ulospäin yhtä paljon kuin radiotoimittajalle.
On erityisen hyvä, että peräännyn taaksepäin, koska se on harvoja asioita jotka suojaavat jonkin verran asialliselta väkivallalta (se on teknisesti väistö joka samalla yrittää parantaa lähtötilannetta) että "turhilta hälytyksiltä". Samalla se antaa aikaa miettiä strategiaa, joka on tietysti tärkeää kun olen kuitenkin harjoitellut kaksintaistelujärjestelmää enkä itsepuolustusta ; Miettimistauko kuroo tätä kuilua umpeen. Porta di Ferroon perääntyminen on laskettavissa itsepuolustusreaktioksi ja siitä jatkuva on kaksintaistelureaktiota.
Suluissa olevat numerot on sitä varten, että ne vastaavat melko hyvin intuition kuvaa siitä mikä on "yksi liike". Eli yhdellä liikkeellä on samanaikaisesti monta funktiota. Yhdistelmä siitä että sulkukohtia on vähän kun niiden sisään mahtuu monta asiaa on jotain josta olen iloinen näissä strategioissa. Vaikka tiivistämisen tilaakin selvästi vielä on.

haastattelu,
itsepuolustus,
journalismi,
kaksintaistelu,
oravan elämää,
refleksi,
sananvapaus,
strategia
tiistai 2. kesäkuuta 2009
Tekniikka ja strategia.
"Markiisi de Perz-Cärpäinen joutui nuoruudessaan paljon tappeluihin, lähinnä siksi että hänen nimensä oli markiisi de Perz-Cärpäinen, ja kirjoitti sääntökirjan jota hän kutsui 'nyrkkitappelun jaloksi taidoksi'. Kirja oli lähinnä luettelo siitä mihin toiset eivät saaneet lyödä häntä. Hänen teoksensa teki vaikutuksen moniin myöhempien aikojen ihmisiin, jotka asettuivat seisomaan rinta uljaasti esiin työnnettynä ja nyrkit koholla käydäkseen miehekkäästi sellaisia ihmisiä vastaan, jotka eivät olleet lukeneet markiisin hengentuotetta, mutta tiesivät sitäkin paremmin kuinka vastustaja kolkataan tuolilla. Hämmästyttävän monien ihmisten viimeiset sanat olivat 'Se markiisi de Perz-Cärpäinen saa painua hevon-"
(Terry Pratchett, "Maanalainen elefantti", sivu 254)
Miekkailussa ja muussakin itsepuolustuksessa on paha tapa muuttua tekniikkapohjaiseksi. Toisin sanoen systeemi muuttuu siihen suuntaan että osaat vain kappaleita yksittäisiä tekniikoita. Syy on osittain kontrolloidussa tilanteessa: Kun olet harjoittelemassa salilla, tekniikan osaaminen katoaa helposti sulavan soveltamisen alta. Toisaalta tämä sopii, jos harjoitellaan saliolosuhteissa. Niissä pelisilmä kehittyy aivan erilaiseksi, kuin mitä se olisi "oikeassa maailmassa". Tässä suhteessa käy juuri kuten Pratchett ehdotti. Samasta asiasta voi huomauttaa myös toisella tavoin : Jos harjoittelet vuosia säännöillä että toista ei potkita haaruksiin, sen mahdollisuuden huomiotta jäämisestä tulee automaatio. Tämähän taas tarkoittaa sitä että muut tietävät mihin "niitä hippaajia" "kannattaa kenkiä".
Kuitenkin jotain strategistakin ajattelua kehittyy tietenkin salillakin.
Strategisen ajattelun tasoa voidaan itse asiassa melko helposti mitata. Se on ikään kuin ympäristön ja muiden toimijoiden huomioimista. Tätä kautta esimerkiksi vaikka avoimessa maastossa miekka on edukas veistä vastaan, tilanne jossa istutaan baaritiskillä ja molemmilla on ase vyöllä, on tikarimiehellä tietysti melko iso etu: Miekkamies tuskin ehtii edes ottaa itselleen asetta esiin tilannetta ratkaisemaan. Tästä saadaan aikaan ainakin seuraava sääntö:
1: Tikari on miekkaa parempi lähietäisyydellä.
2: Tikari on miekkaa parempi jos tilaa on erityisen vähän.
3: Tikari on parempi jos ase täytyy saada nopeasti käyttöön.
4: Lisäksi voitaisiin esittää että jos aseet on kielletty, tikari on helpompi piilottaa.
Jos aseet ovat esillä ja tilaa on paljon, eikä kyseessä ole mikään painitilanne, miekka tietysti saa etunsa suhteessa tikariin. Samoin jos tikarimies lähtee vetämään omaa miekkaansa esiin, olisi typerää tyytyä siihen "nopeasti saatavaan" tikariin. Ja toisaalta jos tikarimiehellä onkin miekka jo valmiiksi esillä, kannattaa vaihtaa tikarilinjalle "nopean toiminnan vuoksi". Toisen toiminta muuttaa tilanteen tässä kohden täysin, eikä vastustajan asevalinta ole yhtä keskeinen kuin tämän aktio.
Itse asiassa minua itseäni ihmetytti pitkään se, miksi miekkamiehillä oli usein tikari, ohjeissa sen kaivamista esitetään muutamissa manuaaleissa. Lisäksi tikaria käytetään erikoisella "jääpiikkiasennolla", joka on erilainen kuin miekan käyttö. Periaatteessa voisi kuvitella että olisi helpompi soveltaa miekan joitain tekniikoita veitselle. Syy oli strateginen ajattelu. Tikari ei ollut vasemman käden ase. Sitä pidettiin selän takana. Itse asiassa jos tikarimies on liian lähellä - karkeasti sanoen etäisyys on noin 7 metriä, et ehdi vetää miekkaasi esiin ennen kuin hän ehtii lyödä sinua. Tästä seuraa se, että jos sinut yllätetään ja alat vetämään miekkaasi, tikarimies ehtii todennäköisesti estää aseen vedon ; Miekkaahan vedetään käytännön syistä eteen päin. Mutta sen sijaan jos astut taaksepäin, ja veitsi on selän takana, sen saa sieltä kätevästi. Ja varmin ote tässä kohden on mukavasti juuri "rystyote". (Tätä voi kokeilla vaikka kotona. Jos "terä on peukun suuntaan" rannetta joutuu vääntämään, joka vie hieman enemmän aikaa ja on epämukavampi ja hieman epävakaampi.) Syy valintaan on siis se, että kyseessä ei ollut reilu kaksintaistelutilanne, tai edes tilanne joka lähtee uhkailusta johon valmistautua. Tämäkin on tilanne, jossa on tila ja toimijat.
Itse asiassa on hyvä huomata, että japanissa on vahva miekkailutaitoperinne, iaido, joka keskittyy miltei pelkkään miekan esiin vetämiseen: Liikkeestä tulee sulava ja siinä jo miekan esiin vetäminen on ensimmäinen isku tai jopa vastahyökkäys. Se on vaikea ja tyylikäs taito. Eurooppalaisessa miekkailussa tähän ei sen sijaan hirveästi keskitytä. Japanissahan oltiin tarkkoja aseiden oikeasta käyttötavasta. Eurooppalaiset taas ajattelivat että jos on pakko nykiä jotain nopeasti, ni otetaha puukkoo.
Karkeimmillaan strategia on kykyä lukea tilaa ja soveltaa tekniikoiden valinta siihen. Tämä tietysti vaatii sitä että niitä tekniikoita osataan, muutenhan ei ole mistä valita.
Strategisen toiminnan ajattelu vaatii yleensä monia asioita:
1: Ensinnäkin voidaan olla erilaisissa ympäristöissä. Tasainen asfaltti on oma suosimani peruspohja, koska se on saatavilla, vakaa ja siihen saa hyvin jalansijan - mikä taas innostaa liian leveisiin asentoihin esimerkiksi metsän, joka on epätasainen, liukas jne. Erilainen ympäristö vaikuttaa moniin noinkin keskeisiin elementteihin.
2: Toisekseen tilassa voi olla erilaisia esteitä. Esimerkiksi puuta tai mäkeä voi käyttää hyväkseen. Yksi on tietenkin se, että puu on sinun ja kohteen välissä. (Toki tässä strategia muuttuu aika erikoiseksikin.) Yleensä karkea sääntö on että ylämäessä on hyvä olla.
3: Myös erilaiset valaistukset on hyvä ottaa huomioon. Aurinko toisen silmiin on tietenkin optimitilanne.
4: Myös erilaiset aseyhdistelmät on hyvä hallita. Useinhan
5: Samoin joukkoajattelua voi kehittää: Jos olet "usean voimin pieksemässä" ei kannata rynnistää päälle samalta suunnalta, koska silloin yksi torjuntalinja vuo suojata kaikilta ja olette toisienne tiellä. Piiritystilanne on optimaalinen. Jos taas olet "usea sinua vastaan", on hyvä yrittää estää piiritetyksi joutumista ja miettiä kaikin keinoin tapoja, jolla muutat tilanteen "sarjaksi kaksintaisteluja". Karkeasti paras tapa tässä on niinkin yllättävä kuin juosta niin perkuleesti ja ennalta -arvaamattomasti.
Tietenkin tätä voidaan yhdistää ja muitakin systeemeitä on. Asiaa voi mutkistaa esimerkiksi varustuksilla. Joka ei ole aina etu. Esimerkiksi vaikeassa maastossa se voi jopa haitata, vaikka haarniskat ovat vähemmän kamalia kuljettaa kuin yleensä luullaan. Niiden kanssa voi jopa kieriä ja niin edes päin.
Strategisessa harjoittelussa pelisilmä kehittyy, lähinnä toimiessa. Yleensä sen ohjeet ovat karkeampia nyrkkisääntöjä kuin tekniikoiden kohdalla, joissa voidaan olla millintarkkojakin. Lisäksi se on itseensä vaikuttava, eli aloittelijaan on sovellettava aivan erilaista strategiaa kuin muihin: Koska kun strategia on tietty, siihen sopeudutaan. Joku aloittelijoihin miltei aina toimiva temppu on luultavasti osaavaa vastaan huono valinta, koska se on juuri se, mitä hän odottaa. Eli vastustajan taito ja reagointi on otettava tässäkin huomioon ja systeemi ei ole edes mahdollista rakentaa sellaiseksi että se ei eläisi. Ja juuri siksi se on vaikea taito. Sen osaajia ei voi kuin kunnioittaa.
Yleisesti voidaan sanoa että strateginen ajattelu näkyy siinä että henkilö pystyy nopeasti tekemään oikeita ratkaisuja, ja se näkyy käytännössä:
1: Kykynä valita oikea ase oikeaan tilanteeseen.
2: Soveltaa tyyli ympäristöön sopivaksi.
3: Kyky hallita tilaa ja etäisyyttä liikkumalla ympäristössä sopivasti.
4: Erikoisuudesta huolimatta valittu tekniikka on yhä tekniikka eikä sen karkea irvikuva. Tämä on itse asiassa todella vaikeaa. Yleisin tunne siihen jos joku kertoo miten olisi voinit toimia on "olisin osannut tuon tekniikan". In facto tämä on irrelevanttia koska tekniikka joka ei tule esiin oikeaan aikaan ja oikeassa tilanteessa ei ole "osattu". Se suoritetaan, vaan ei tehdä.
5: Se on myös ensisijaisesti kyky soveltaa etua esiin myös silloin, kun ollaan häviöllä. Huonosta tilanteesta onnistutaan pääsemään joko pois tai peräti voitolle.
Ja kun strateginen ajattelu otetaan huomioon, eurooppalainen miekkailukin muuttuu "katutoimivaksi". Tietenkään kukaan ei kuljeskele miekka ja tikari vyöllä kadulla. Minä tosin menisin aina ja avoimesti ellei se olisi laitonta. Mutta periaatteessa sovelluksia on löydettävissä. Toki tietenkin jos haluaa "katutappelijaksi" tai "tilanneitsepuolustusta oppimaan", kannattaa varmaan valita jokin toinen laji. Sellainen johon ei liity "niin hurjasti lukemista" ja kadulla irrelevanttia miekan väistimen hyväksikäyttöä. (Joka on tietysti pirun keskeistä.) Vaikka moni miekkatekniikka voidaan soveltaa vaikka suoralla puukepillä, niissä harvemmin on väisti käytössä. Ja sen tikun poimiminenkin tietysti vaikuttaa valtavasti siihen miten poliisi katsoo tilannetta.
Tältä kannalta voi olla tarpeen kysyä, miksi olla innoissaan strategisesta keskiaikaisen soturin taidosta, jolle ei löydy juurikaan käyttöä, kun salilla tilanteet ovat helposti "kaksintaistelua" vakioympäristössä, samanlaisin asein ja ilman yllätysmomenttia. En voi sanoa muuta kuin Because!
Ylempi kuva on "Gladiatoriasta", 1500 -luvulta.
Alempi kuva taas on anonyymistä manuaalista joka kulkee tylsällä nimellä "Manuscript I.33". Se on 1300 -luvulta. Siinä on harvinaisen kaunis kuvitus ja se on muutenkin aivan ihq! Valitsin juuri tuon kuvauksen, koska siinä paha häviötila, sidontatilanne, muutetaan eduksi niinkin erikoisella tavalla kuin miekan ja kilven jättämisellä - joka on kieroa kyllä juuri se asia, jota tuossa tilanteessa hyökkääjä on hakenutkin. Harvoin yksittäiseen tekniikkaan onnistutaan tiivistämään yhtä hyvin vihjeitä toimintakontekstista ja strategisesta ajattelutavasta.
(Terry Pratchett, "Maanalainen elefantti", sivu 254)
Miekkailussa ja muussakin itsepuolustuksessa on paha tapa muuttua tekniikkapohjaiseksi. Toisin sanoen systeemi muuttuu siihen suuntaan että osaat vain kappaleita yksittäisiä tekniikoita. Syy on osittain kontrolloidussa tilanteessa: Kun olet harjoittelemassa salilla, tekniikan osaaminen katoaa helposti sulavan soveltamisen alta. Toisaalta tämä sopii, jos harjoitellaan saliolosuhteissa. Niissä pelisilmä kehittyy aivan erilaiseksi, kuin mitä se olisi "oikeassa maailmassa". Tässä suhteessa käy juuri kuten Pratchett ehdotti. Samasta asiasta voi huomauttaa myös toisella tavoin : Jos harjoittelet vuosia säännöillä että toista ei potkita haaruksiin, sen mahdollisuuden huomiotta jäämisestä tulee automaatio. Tämähän taas tarkoittaa sitä että muut tietävät mihin "niitä hippaajia" "kannattaa kenkiä".
Kuitenkin jotain strategistakin ajattelua kehittyy tietenkin salillakin.
Strategisen ajattelun tasoa voidaan itse asiassa melko helposti mitata. Se on ikään kuin ympäristön ja muiden toimijoiden huomioimista. Tätä kautta esimerkiksi vaikka avoimessa maastossa miekka on edukas veistä vastaan, tilanne jossa istutaan baaritiskillä ja molemmilla on ase vyöllä, on tikarimiehellä tietysti melko iso etu: Miekkamies tuskin ehtii edes ottaa itselleen asetta esiin tilannetta ratkaisemaan. Tästä saadaan aikaan ainakin seuraava sääntö:
1: Tikari on miekkaa parempi lähietäisyydellä.
2: Tikari on miekkaa parempi jos tilaa on erityisen vähän.
3: Tikari on parempi jos ase täytyy saada nopeasti käyttöön.
4: Lisäksi voitaisiin esittää että jos aseet on kielletty, tikari on helpompi piilottaa.
Jos aseet ovat esillä ja tilaa on paljon, eikä kyseessä ole mikään painitilanne, miekka tietysti saa etunsa suhteessa tikariin. Samoin jos tikarimies lähtee vetämään omaa miekkaansa esiin, olisi typerää tyytyä siihen "nopeasti saatavaan" tikariin. Ja toisaalta jos tikarimiehellä onkin miekka jo valmiiksi esillä, kannattaa vaihtaa tikarilinjalle "nopean toiminnan vuoksi". Toisen toiminta muuttaa tilanteen tässä kohden täysin, eikä vastustajan asevalinta ole yhtä keskeinen kuin tämän aktio.Itse asiassa minua itseäni ihmetytti pitkään se, miksi miekkamiehillä oli usein tikari, ohjeissa sen kaivamista esitetään muutamissa manuaaleissa. Lisäksi tikaria käytetään erikoisella "jääpiikkiasennolla", joka on erilainen kuin miekan käyttö. Periaatteessa voisi kuvitella että olisi helpompi soveltaa miekan joitain tekniikoita veitselle. Syy oli strateginen ajattelu. Tikari ei ollut vasemman käden ase. Sitä pidettiin selän takana. Itse asiassa jos tikarimies on liian lähellä - karkeasti sanoen etäisyys on noin 7 metriä, et ehdi vetää miekkaasi esiin ennen kuin hän ehtii lyödä sinua. Tästä seuraa se, että jos sinut yllätetään ja alat vetämään miekkaasi, tikarimies ehtii todennäköisesti estää aseen vedon ; Miekkaahan vedetään käytännön syistä eteen päin. Mutta sen sijaan jos astut taaksepäin, ja veitsi on selän takana, sen saa sieltä kätevästi. Ja varmin ote tässä kohden on mukavasti juuri "rystyote". (Tätä voi kokeilla vaikka kotona. Jos "terä on peukun suuntaan" rannetta joutuu vääntämään, joka vie hieman enemmän aikaa ja on epämukavampi ja hieman epävakaampi.) Syy valintaan on siis se, että kyseessä ei ollut reilu kaksintaistelutilanne, tai edes tilanne joka lähtee uhkailusta johon valmistautua. Tämäkin on tilanne, jossa on tila ja toimijat.
Itse asiassa on hyvä huomata, että japanissa on vahva miekkailutaitoperinne, iaido, joka keskittyy miltei pelkkään miekan esiin vetämiseen: Liikkeestä tulee sulava ja siinä jo miekan esiin vetäminen on ensimmäinen isku tai jopa vastahyökkäys. Se on vaikea ja tyylikäs taito. Eurooppalaisessa miekkailussa tähän ei sen sijaan hirveästi keskitytä. Japanissahan oltiin tarkkoja aseiden oikeasta käyttötavasta. Eurooppalaiset taas ajattelivat että jos on pakko nykiä jotain nopeasti, ni otetaha puukkoo.
Karkeimmillaan strategia on kykyä lukea tilaa ja soveltaa tekniikoiden valinta siihen. Tämä tietysti vaatii sitä että niitä tekniikoita osataan, muutenhan ei ole mistä valita.
Strategisen toiminnan ajattelu vaatii yleensä monia asioita:
1: Ensinnäkin voidaan olla erilaisissa ympäristöissä. Tasainen asfaltti on oma suosimani peruspohja, koska se on saatavilla, vakaa ja siihen saa hyvin jalansijan - mikä taas innostaa liian leveisiin asentoihin esimerkiksi metsän, joka on epätasainen, liukas jne. Erilainen ympäristö vaikuttaa moniin noinkin keskeisiin elementteihin.
2: Toisekseen tilassa voi olla erilaisia esteitä. Esimerkiksi puuta tai mäkeä voi käyttää hyväkseen. Yksi on tietenkin se, että puu on sinun ja kohteen välissä. (Toki tässä strategia muuttuu aika erikoiseksikin.) Yleensä karkea sääntö on että ylämäessä on hyvä olla.
3: Myös erilaiset valaistukset on hyvä ottaa huomioon. Aurinko toisen silmiin on tietenkin optimitilanne.
4: Myös erilaiset aseyhdistelmät on hyvä hallita. Useinhan
5: Samoin joukkoajattelua voi kehittää: Jos olet "usean voimin pieksemässä" ei kannata rynnistää päälle samalta suunnalta, koska silloin yksi torjuntalinja vuo suojata kaikilta ja olette toisienne tiellä. Piiritystilanne on optimaalinen. Jos taas olet "usea sinua vastaan", on hyvä yrittää estää piiritetyksi joutumista ja miettiä kaikin keinoin tapoja, jolla muutat tilanteen "sarjaksi kaksintaisteluja". Karkeasti paras tapa tässä on niinkin yllättävä kuin juosta niin perkuleesti ja ennalta -arvaamattomasti.
Tietenkin tätä voidaan yhdistää ja muitakin systeemeitä on. Asiaa voi mutkistaa esimerkiksi varustuksilla. Joka ei ole aina etu. Esimerkiksi vaikeassa maastossa se voi jopa haitata, vaikka haarniskat ovat vähemmän kamalia kuljettaa kuin yleensä luullaan. Niiden kanssa voi jopa kieriä ja niin edes päin.
Strategisessa harjoittelussa pelisilmä kehittyy, lähinnä toimiessa. Yleensä sen ohjeet ovat karkeampia nyrkkisääntöjä kuin tekniikoiden kohdalla, joissa voidaan olla millintarkkojakin. Lisäksi se on itseensä vaikuttava, eli aloittelijaan on sovellettava aivan erilaista strategiaa kuin muihin: Koska kun strategia on tietty, siihen sopeudutaan. Joku aloittelijoihin miltei aina toimiva temppu on luultavasti osaavaa vastaan huono valinta, koska se on juuri se, mitä hän odottaa. Eli vastustajan taito ja reagointi on otettava tässäkin huomioon ja systeemi ei ole edes mahdollista rakentaa sellaiseksi että se ei eläisi. Ja juuri siksi se on vaikea taito. Sen osaajia ei voi kuin kunnioittaa.
Yleisesti voidaan sanoa että strateginen ajattelu näkyy siinä että henkilö pystyy nopeasti tekemään oikeita ratkaisuja, ja se näkyy käytännössä:
1: Kykynä valita oikea ase oikeaan tilanteeseen.2: Soveltaa tyyli ympäristöön sopivaksi.
3: Kyky hallita tilaa ja etäisyyttä liikkumalla ympäristössä sopivasti.
4: Erikoisuudesta huolimatta valittu tekniikka on yhä tekniikka eikä sen karkea irvikuva. Tämä on itse asiassa todella vaikeaa. Yleisin tunne siihen jos joku kertoo miten olisi voinit toimia on "olisin osannut tuon tekniikan". In facto tämä on irrelevanttia koska tekniikka joka ei tule esiin oikeaan aikaan ja oikeassa tilanteessa ei ole "osattu". Se suoritetaan, vaan ei tehdä.
5: Se on myös ensisijaisesti kyky soveltaa etua esiin myös silloin, kun ollaan häviöllä. Huonosta tilanteesta onnistutaan pääsemään joko pois tai peräti voitolle.
Ja kun strateginen ajattelu otetaan huomioon, eurooppalainen miekkailukin muuttuu "katutoimivaksi". Tietenkään kukaan ei kuljeskele miekka ja tikari vyöllä kadulla. Minä tosin menisin aina ja avoimesti ellei se olisi laitonta. Mutta periaatteessa sovelluksia on löydettävissä. Toki tietenkin jos haluaa "katutappelijaksi" tai "tilanneitsepuolustusta oppimaan", kannattaa varmaan valita jokin toinen laji. Sellainen johon ei liity "niin hurjasti lukemista" ja kadulla irrelevanttia miekan väistimen hyväksikäyttöä. (Joka on tietysti pirun keskeistä.) Vaikka moni miekkatekniikka voidaan soveltaa vaikka suoralla puukepillä, niissä harvemmin on väisti käytössä. Ja sen tikun poimiminenkin tietysti vaikuttaa valtavasti siihen miten poliisi katsoo tilannetta.
Tältä kannalta voi olla tarpeen kysyä, miksi olla innoissaan strategisesta keskiaikaisen soturin taidosta, jolle ei löydy juurikaan käyttöä, kun salilla tilanteet ovat helposti "kaksintaistelua" vakioympäristössä, samanlaisin asein ja ilman yllätysmomenttia. En voi sanoa muuta kuin Because!
Ylempi kuva on "Gladiatoriasta", 1500 -luvulta.
Alempi kuva taas on anonyymistä manuaalista joka kulkee tylsällä nimellä "Manuscript I.33". Se on 1300 -luvulta. Siinä on harvinaisen kaunis kuvitus ja se on muutenkin aivan ihq! Valitsin juuri tuon kuvauksen, koska siinä paha häviötila, sidontatilanne, muutetaan eduksi niinkin erikoisella tavalla kuin miekan ja kilven jättämisellä - joka on kieroa kyllä juuri se asia, jota tuossa tilanteessa hyökkääjä on hakenutkin. Harvoin yksittäiseen tekniikkaan onnistutaan tiivistämään yhtä hyvin vihjeitä toimintakontekstista ja strategisesta ajattelutavasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)