maanantai 31. tammikuuta 2011

Logiikan ehdottomasta määräysvallasta.

Nykyään perustelujen tärkeys on hyvin vallalla oleva näkemys. On lähes mahdotonta löytää näkemystä joka ei esittäisi loogisia perusteluja näkemyksilleen. Karkeasti ottaen tieteen ja pseudotieteen erottaminen ei onnistu sitä kautta että asioita ei perusteltaisi.

Ero on laadullinen ; Argumentaatiossa on laadullisia eroja. Pseudotieteissä koko asenne on täysin erilainen. Pseudotieteiden puolella on käytössä rajatonta luovuutta jolla erilaiset ongelmat ja epäselvYYdet vain torjutaan pois turhina. Tiedemies ei voi näin tehdä tai maine menee. Ero on ikään kuin "saivarteluasteessa". Pseudotieteessä omaa näkemystä perustellaan "tosiasioiden kautta, mutta niistä välittämättä". Kaikki mikä tukee omaa näkemystä mainitaan, ja mikä ei sovi, unohdetaan. Ja kaikista suosituin on "voi olla" -tilanteet joissa sallitaan lähes mitä vain ; Niissä kun faktat voidaan aina tulkita itselle mieluisella tavalla kun mikään ei voisi pakottaa muuttamaan sitä ja tunnustamaan etät ollaan väärässä.
1: Pseudotieteiden tapaa voisi kutsua maailmankuvalähtöiseksi selittämiseksi. Joku voisi sanoa että siinä on uskonnollisia sävyjä, mutta siinä uskonto olisi määriteltävä varsin vahvasti muuttaen ; Asenteen (selitystavan) eikä aiheen (jumaluudet, tuonpuoleinen) mukaan. Omasta mielestäni uskonto on kuitenkin varsin vahvasti ymmärretty aiheen mukaan, joten en lähtisi vaihtamaan tätä määritelmää.

Itse asiassa pseudotieteissä on kovasti lainattu postmodernista argumentaatiosta tuttuja näkemyksiä, jossa korostetaan logiikan asemaa, tai oikeastaan erilaisia logiikkoja ja niiden rakentamia perustelukenttiä. Tässä logiikka asetetaan ikään kuin ytimeksi, jonka ympärille esimerkiksi tiede rakentuu. Näin saadaan monia erilaisia maailmankuvia, samoista havainnoista saadaan monta tulkintaa.
1: Tosin tähän liittyvät asiat ovat hieman kummaisia. "Maailmankuvan silmälappu -argumentaatio" on tavallista. Totuutta etsiessä ei saisi antaa maailmankuvan rajoittaa tutkimista. Kuitenkin tämä maailmankuvallinen rakenne on looginen rakenne. Siinä on se, millä ehdoin perustelut nähdään ja tehdään. Kuitenkin heillä on usein asenne, että totuus voidaan myös selvittää. Eli eri logiikoista toiset ovat pätevämpiä kuin toiset eivät. Siksi he kritisoivat vastustajiaan ja väittävät niitä valheellisiksi ja huonoiksi. Jolloin loogista rakennetta voitaisiinkin testata. Tässä on selvä ristiriita. Joko eri maailmankuvat ovat samanarvoisia tulkintoja jossa "samat havainnot eri tulkinnat" tai sitten "on seurattava havaintoja minne tahansa ne vievätkin", jolloin toiset maailmankuvat ovat perseestä, epätiedettä, ja heitettävä roskiin heittämällä sananvapaus ja mielipiteenarvokkuus ja maailmankuva -argumentaatiot roskiin. Tässä selvästi pelataan tilanteen mukaan "eri pakoilla". Tämä on itse asiassa hyvin vakava "saivartelukertoimen lisääjä".

Tieteellisen maailmankuvan puolella taas korostetaan modus tollens -ajattelua. Induktio on rationaalinen rakenne. Induktiivisesti kehitetään teoria, jota testataan loogisesti johdetulla deduktiolla. Josta saadaan hypoteesi, jonka toteutumista koetellaan testillä. Jos ennuste ei täsmää tulosten kanssa, teoria kumoutuu. Tässä kohden logiikalla ei olekaan lopullista ylivaltaa. Kysymys on vuorovaikutuksesta, jossa faktat tukevat maailmankuvaa a posteriori, mutta eivät koskaan tee siitä a priori.

Näin saadaan korostus siitä että totuusarvo ja totuusehto ovat hieman eri asia. Totuusarvo kuvaa mahdollisia asiantiloja. Totuusehdossa mukana on myös vallitseva todellisuus. Voimme kehittää loogisia päätelmiä jotka viittaavat että vaikkapa paloautot ovat punaisia. Ja toisessa jossa ne ovat valkoisia. Näille saadaan yhtä looginen rakenne, niiden totuusarvot ovat samanlaiset. Mutta todellisuuden kautta voidaan määrittää totuusehto. Tästä saadaan itse asiassa epäsymmetrinen tilanne ; Tieteellinen maailmankuva on aina looginen, mutta looginen maailmankuva ei ole aina tieteellinen. Logiikka on siis "välttämätön mutta ei riittävä ehto" jotta juttu on hyväksyttävä.

Usein maailmankuvilla on hyväksyttävä totuusarvo, mutta niiden totuusehtojen tarkistamisesta tehdään vaikeaa tai mahdotonta. Faktat ovat tulkintaa ja saivarteluja varten. Pseudotieteistä puuttuu itsekriittisyys, ja tätä yritetään peittää sillä että ollaan niin kovasti kriittisiä kaikkia erimielisiä kohtaan - ja kutsutaan tätä krittisyydeksi. Tämä on kuitenkin enemmän vastustamista, denialismia, kuin sitä kunnollista kriittisyyttä jossa kaikille annetaan samanarvoinen mahdollistuus voittaa ja hävitä.

Joku voisi kutsua ihannetilaa myös vastuullisuudeksi ja rohkeudeksi. Saivartelu on mukakivaa vastuuttomuutta ja pelkuruutta, jossa pedataan tila omalle näkemykselle välittämättä totuudesta. Se uskalletaan yleensä tehdä vain, jos totuus tiedetään jo valmiiksi. Mutta mitä se perustelujen tai tieteen keksiminen tämän asettelun jälkeen oikein merkitsisi? Eihän se muuttaisi mitään. Mihin sitä muka tarvittaisiin, kun asiat tiedetään maailmankuvan kautta jo valmiiksi? Niinhän se taitaa olla, että tiede ja argumentti tälläisessä "maailmankuvallisessa perustelussa" on pelkkä vallankäyttökysymys. Niitä käytetään koska niillä saa arvovaltaa ja uskottavuutta. Sitä kannattaa käyttää silloin kun voi. Ja muulloin kannattaa olla säälittävä tieteen murjoma toisinajattelija, koska silläkin saa nykyään arvovaltaa.

Luovuus : Taide&Tiede

Viime päivinä blogistanissa on hieman kuhistu. Aiheena on hyönteistutkimus, joten kuhiseminen on asiaansopivaa. Keskiössä on Nabokov, joka on tunnettu "Lolitan" kirjoittajana. Hän oli tosin myös perhostutkija. Tarkalleen ottaen hän oli erikoistunut tutkimaan koiraspuoleisten perhosten sukupuolielimiä. Hän ehdotti vaelluksia. Nabokovin teoria osoitettiin geenitutkimuksella, jota ei hänen tutkija -aikanaan ollut tarjolla.

"Bioephemera" -blogissa asia laitettiin minusta mielenkiintoiseen valoon. (Moni muu lienee samaa mieltä, koska se on ahkerasti vilkkunut "scienceblogien" luetumpien joukossa.) Aiheena oli se, miten Nabokovin taiteellisuus ja tieteellisyys oli yhdistettävä.
1: Lähestymistapa ei ollut ollenkaan hikipediamainen, joka korostaisi sitä miten perhosten genitaaleilla ja "Lolitalla" on havaittavissa "tietty hieman perverssi yhteys".

Referoin tätä mahdollisimman tiiviisti, jotta mielenkiintoinen asia nousee esiin.

Johdanto: Mitä minä sanon muiden sanovan muiden sanomisista.

Bioephemerassa muisteltiin sen sijaan Gouldia. Hän kun oli miettinyt juuri tätä kysymystä, otsikolla "No Science Without Fancy, No Art Without Facts : The Lepidoptery of Vladimir Nabokov", jossa hän mietti taiteilijan ja tieteilijän välistä eroa. Gouldin mukaan Nabokov oli itseoppinut, muta ei amatööri, ainakaan sanan negatiivisessa merkityksessä. Taidoiltaan ja tarkkuudeltaan hän vastasi lahjakasta ja kouliintunutta ammattilaista.

Gouldin argumentti lähti liikenteeseen kysymällä asiaa ikään kuin priorisoinnin kannalta. Jos on oikein hyvä jossain, miksi jakaa resurssejaan. Jos on hyvä vaikkapa taiteessa, ja kuluttaa paljon aikaa hankkimassa taitoja tieteessä, se on monista häiritsevää ; Kysymys on siinä kannattaisiko ekspertin kuluttaa aikaansa ensimmäisessä erikoisalueessaan, kuten kirjoittamassa toista kirjaa kuten "Lolitan kosto ; pojan paluu IV" sen sijaan että ronkkisi perhosten genitaaleja.

Asiaa voisi lähteä ratkomaan ajatellen että perhostutkimus ei vie niin paljoa aikaa, tai sitten henkilöllä on multilahjakkuus jota hän käyttää. Tai sitten taide sai lisäetua tieteenteosta, jolloin "Lolitan" laatu parani kun käytiin välillä katsomassa perhosia. Gould kuitenkin lähestyi asiaa siten, että Nabokovin tieteelliset taidot ja kirjallinen loistokkuus olisivat enemmänkin saman kolikon eri puolia. Tietty mielenlaatu ikään kuin tekee taiteen- ja tieteenteosta helpompaa. Välittävä mekanismi voisi olla vaikkapa innostus ja rakkaus yksityiskohtiin ja niiden hiomiseen. Oikea mielenlaatu tekee asioista helpompia ; Luokitelma työstä ja vapaa -ajasta hämärtyy. Ja moni tutkimusalaraja on traditionaalinen erotelma ; Eri tutkimusaloilla on paljon yhteistä. Spesifiointi mahdollistaa yksityiskohtiin erikoistumisen.

Toki olennainen ongelma Gouldin kohdalla näyttää olevan se, että Nabokovin tutkimuksia ei otettu tiedemaailmassa kovin vakavasti. Ne lähinnä ohitettiin. Tämä herättää ilmaan ainakin kysymyksen siitä, mikä on erinomaisen tieteenteon raja. Jos Nabokov olikin vain kohtuuhyvä tieteellinen puuhastelija? Tällöin hänellä ei olisi "kahta osaamisaluetta". On selvää että hänen havaintonsa ei ollut mikään paradigmoja maahan murtava uusi näkemys. Mutta hänen työnsä oli kuitenkin tarkkaa ja uniikkia, muut eivät olleet keksineet hänen huomaamaansa asiaa.

Nabokovin kohdalla mielenkiintoinen kysymys on kuitenkin se, että häntä pidettiin usein malliesimerkkinä itseoppineesta tieteilijästä. Kun virallinen paperi ja suositukset puuttuvat, ei ole helppoa saada kunnioitusta tiedeyhteisössä. Moni on pitänyt tiedemaailmaa tässä suhteessa melko konventionaalisena. Kuitenkin yksi varteenotettava syy Nabokobin hylkäämiseen ei välttämättä ollut se, että hän oli itseoppinut. Vaan enemmänkin juuri hänen kaunokirjallinen tyylinsä. Nabokov kun käytti varsin runollista kieltä. Tieteellisessä kielessä tämänlaista ei yleensä oteta kovin vakavasti, koska se sisältää monitulkinnallisuuden mahdollisuuden. Tätä kautta tieteellisessä kirjoittamisessa kirjallinen luovuus on haitta. "Bioephemerassa" tämä nähdään ongelmaksi Gouldin näkemykselle.

Omia näkemyksiä.

Omalta kohdaltani en näe että Gouldin näkemys kumoutuisi näiden kautta. Sitä voidaan auttaa vaikkapa katsomalla argumenttien kontekstia ; En väitä että Nabokovilla olisi aspergerin syndrooma. Mutta tätä kautta asiaan saa tiettyä ymmärrystä. Aspergerin syndroomaisilla on taipumus systematisoida. Tämä olisi tieteenteon kannalta oikein kätevää, ellei siihen samalla liittyisi kommunikaatiovaikeuksia. Ja kun muistaa että aspergerin syndroomaisilla on aika usein matala latentti inhibitio ja tähän liittyy luovuus, joka voi ilmetä eri tavoin, taiteellisuutena, tieteellisyytenä tai muuna vastaavana.

Tätä kautta voi saada idean siitä, että tieteellinen havainnointi-ideointi ja tieteellinen kirjoittaminen ovat hieman toisistaan riippumattomia asioita. Niiden välissä on tosin silta ; Metodologia. Hyvään työtapaan kuuluu myös raportointi. Silta ei kuitenkaan ole "täydellinen", eli voi olla huomattavasti parempi toisessa osassa kuin toisessa.

Toisin sanoen Gould vastaa ikään kuin "keksimisongelmaan". Nabokovin ajattelutapa auttoi keksimään uusia huomioita että luomaan kaunokirjallisia teoksia. Sen sijaan "kommunikaatio -ongelmassa" voidaan kuvitella monenlaisia tästä riippumattomia pullonkauloja. On esimerkiksi auktoriteettiongelma, joka ei johdu taidoista vaan virallisesta läpyskästä niistä taidoista. Ja tyyliongelma, jossa kirjoituksen muoto kiinnittää huomiota sen sisällön sijasta.

Nabokovin kahtiajako voi tietysti johtaa siihen että hän ei ole panostanut tieteelliseen kirjoittamiseen. Retoriikalla taas on tunnetusti konteksti. On yleisö ja tavoite. Kaunokirjallista kirjaa kirjoittaessa molemmat ovat olennaisesti erilaisia kuin tiedemaailmassa.

Pieni esimerkki ystävällisestä evoluutiodiskurssista.

Tom Willis on kreationistien sankari USA:ssa. Kun Willistä katsoo, ei tarvitse tietää oikeastaan muuta kuin että hän on dominionisti, eli hänestä on tärkeää yrittää rakentaa teokratiaa maan päälle.

Willis on tullut tunnetuksi myös monista varsin mielenkiintoisista mielipiteistään. Hän on esimerkiksi ollut sitä mieltä, että evoluutikoille ei äänioikeus sovi. Hän perustelee tätä sillä, että he eivät aja Jumalan valtakuntaa maan päälle : "What is the chance evolutionists will vote or teach in the Kingdom of God?" Ja lisäksi evoluutikot ajattelevat että heillä ei ole tarkoitusta, ja politiikassa taas käsitellään asioiden tarkoitusta. "Should Evolutionists Be Allowed to Vote? They do not and can not know the purpose for Man. In fact, all of them believe Man has no purpose. Therefore, they cannot make informed judgments about how men should behave toward each other, or what would be "good" or "bad" for any group of men to do, or not do."

Samat rajoitteet koskivat myös lasten kanssa työskentelyä, esimerkiksi opettajana tai professorina, vartionjohtajana, nuoriso -ohjaajana ... toimimista. "I am quite serious that their danger to society is so great that, in a sane society, they would be, at a minimum, denied a vote in the administration of the society, as well as any job where they might influence immature humans, e.g., scout, or youth, leader, teacher and, obviously, professor."

Willisin kanta evolutionistejen ongelmaan on aika tiukka. "The arrogance displayed by the evolutionist class is totally unwarrented. The facts warrent the violent expulsion of all evolutionists from civilized society."

Tosiasia vain tuntuu olevan valitettavasti se, että jos olet ns. evolutionisti, tämänlaisia ajatuksia tulee vastaan aika usein. Harvoin tosin yhtä tiiviinä sarjatulena kuin Willisiltä. Mutta mitään varsinaisen uniikkia hän ei itse asiassa sano. Hän vain tiivistää yleisen keskustelukentän standardi -ilkeydet yhteen.

Koko keskustelukenttä voidaan varsin hyvin tiivistää hengeltään ja asenteeltaan seuraavasti. Kreationisti on se, joka kertoo että evolutionistit ovat moraalittomia nihilistejä joista ei ole mitään hyötyä moraalin, yhteiskunnan tai muunkaan tasolla. Ja muistuttaa että ne ovat typeriä ja epätieteellisiäkin. Ja jatkaa sitten kuinka evolutionistit kutsuvat kreationisteja ikävillä nimillä ja haluavat rajoittaa heidän toimintaansa, vaikka maassa on uskonnonvapaus ja kaikki. Ja kun tämä vaihe on mennyt ohi, nousee esiin ihmettely siitä miten evolutionistit ei halua keskustella heidän kanssaan kohteliaasti, vaan välttelevät tai ovat sävyltään häijyjä. Vihjaavat että eivät olisi ansainneet tälläistä kohtelua omalla toiminnallaan, tai että kreationistien reagointi-evolutionistien suuttumus välissä olisi jokin syy-yhteys.

Do You Ever Wonder Why We Call them IDiots?

Intressien peittelystä.

"There is some comfort in the emptiness of the sea, no past, no future."
("the Last Samurai")


Postmodernissa analyysissä tulee yllättävän usein vastaan tulkintoja kertojan tarkoitusperistä. Intressien löytyminen tekee lovea arvovallalle. Intressin löydyttyä mielipide -olipa sitten totta tai epätotta- muuttuu ymmärrettäväksi ; Annettu näkemys muuttuu totuudesta maailmankuvan kautta tehdyksi tulkinnaksi maailmasta.

Tämänlaisessa ajattelussa on euroopassa itse asiassa hyvin pitkät perinteet : Objektiivisuus ja subjektiivisuus on nähty paitsi tosiasioiden, myös tunteiden läpi. On tiedostettu että tunteet voivat sumentaa ajattelua, jolloin fiksukin mieli keksii kaikenlaisia tekosyitä. Ja toisaalta intressi voi antaa syyn valehdella vaikkapa poliittisen näkemyksen suosioonsaamisessa.

Tämä on toki ehdottomasti hyvä huomio. Ihminen ei kovin hevillä irrottaudu omista näkemyksistään ja on valmis keksimään ties minkälaista rationaalista puolivolttia välttääkseen kognitiivista dissonanssia. Kuitenkin liioiteltuna tämä muuttaa katsannon helposti siihen että likimain kaikki on vain intressien tahraamaa tulkintaa.

Postmodernistin kohdalla tilanne on johtanut aika usein siihen, että hän selittää omien motiiviensa puutteesta. Näin hän yrittää antaa kuvan siitä että hän on aikeiltaan puhdas ja autenttinen.

"Mostly, I’m treated with a kind of mild neglect, as if I were a stray dog, or an unwelcome guest. Everyone is polite. Everyone smiles and bows. But beneath their courtesy, I detect a deep reservoir of feeling."
("The Last Samurai")


Girardin mukaan tämänlainen kiistäminen on hyvä strategia jos on intressejä piilotettavaksi. Halujen kätkennässä teeskennellään kiinnostuksen puutetta. Girard korostaa sitä, miten tämä ei ole suoranaista selibaattia, jossa kielletään koko halu. Sen sijaan kysymys on siitä, että halu peitetään jotta sen tyydyttyminen saataisiin varmistettua.

Tämänlaisesta käsityksestä voisi ottaa esimerkiksi perinteisen siveysnäkemyksen mukaisen naimakaupan. Kun herrasmies näkee hienon ladyn ja hänelle tulee erektio, ei tätä tunnetta kannata näyttää. Suoran, spontaanin ja intressittunnustava ehdotus pikapanoista kannattaa jättää väliin. Sen sijaan kannattaa käyttäytyä kohteliaan pidättyväisesti ja käväistä kylässä jatkossa toistuvasti ja leipoa asiallisesti ja viileästi kunnon naimakaupat. Ovela "donjuan" voi jopa teeskennellä vaikeastitavoiteltavaa, jolloin hän alkaa näyttää kiinnostavammalta ladyn silmissä. Ideana ei tietenkään ole heittäytyä munkiksi ja selibaattiin, vaan varmistaa se että pääsee pukille. Ja vieläpä yksinoikeudella ; Spontaani ja luonnollinen piilotetaan jotta niiden mukaan saataisiin toimia.

Tätä kautta kaikki postmodernissa kirjallisuudessa olevat vilpittömyysesitykset voidaan nähdä potentiaalisina peittelyinä. Eli intressinä on intressienpeitto. Tämänlainen tulkinta on tietysti aivan yhtä mahdollinen kuin mikä muu tahansa.

"Because they come to destroy what I have come to love."
("The Last Samurai")


Olen toki sitä mieltä, että on helpompaa argumentoida ilman maailmankuvan tuomia lukkoja, jos aihe on itselle irrelevantti. Kuitenkin jos ajatellaan sitä, että asian eteen olisi kuitenkin tehtävä työtä, opiskeltava, punnittava argumentteja - ja muuta vastaavaa - tulee intressittömän toimijan kohdalla pääongelmaksi "miksi vaivautua"? Jos asiaan on intohimo, on siihen panostaminen tietysti paljon helpompaa. Ihmiset ovat aina myös tunneolentoja, ja ilman innostusta on vain tylsyyttä. Siksi intressien välttäminen voisi jopa johtaa siihen että alettaisiin sepeämään turhien asioiden ympärillä.
1: Ei millään pahalla, mutta ei niin hyvälläkään - joskus postmodernisteja lukiessa tulee mieleen että kenties tämä riski on jo monin paikoin toteutunut...

Voidaan kuitenkin ajatella, että tosiasiassahan oma maailmankuva ei itsessään vaikuta tosiasioihin. Siksi innostus ja rakkaus tehtyyn asiaan, joka paistaa useiden luonnontieteilijöiden teksteistä. Esimerkiksi Feynman oli selvästi innostunut asiastaan. Samanaikaisesti postmodernistit kirjoittavat viileän hienoja sanoja. Syyksi voidaan nähdä juuri se, että luonnontieteissä ratkaisee kaavat ja niiden käyttö. Sen sijaan postmodernistejen piirissä omien intressien salaaminen on tärkeää jotta omien näkemysten tulkintakenttä ei täyty intressisyytöksistä ja vie uskottavuutta siltä mitä sanoo.
1: Tämä sotii arki -ihmisten intuitiota vastaan ; Luonnontieteilijöitä kuvataan usein kylminä ja kaavamaisina. Postmodernisteja taas pidetään lämpimämpinä ja ihmisläheisempinä.

Itse en tietysti liene kovin yllättävä, kun edustan kantaa jossa omalla sitoumuksella ei ole oikeastaan kovin paljoa merkitystä. Sillä että viisautta rakastava rakastaa totuutta ei vielä pitäisi johtaa totuuden arvonalennukseen. En näe intresseissä, innostuksessa tai rakkaudessa itsessään mitään automaattisen huonoa. Pääasia on siinä onko asiat tehty hyvin ; Ihmisten sijasta pitää katsoa mitä perusteluja ja tutkimuksia he tuottavat. Keskiöön on nostettava asia, ei ihminen. Intressejensä sumentamakin voi olla oikeassa.

Oman maailmankuvan tuomat aukot omaan ajatteluun on muistettava, mutta ei ole mitään sellaista yleiskaavaa jossa joku professori voisi katsoa maailmankuvasi nimen ja tästä päätellä ehdottomasti "missä kohden olet puupää ja missä et". Oman mielen rooli on kuitekin ehdottomasti muistettava ; Siksi tärkeämpää onkin hyvä häviäminen. Se, että kykenee tunnustamaan virheensä ja ottamaan opiksi. Joskus se on mahdotonta, mutta hanskojen tiskiinlyöminenkään ei tätä muuta.

Se, että rehellisesti taistelee arvokkaana näkemänsä asian edestä on hienoa. Jopa väärässoleminen on hienoa. Jos on käyttänyt parhaita mahdollisia ajattelukeinoja joita asiaan on annettu, tulee suorituksesta olla ylpeä. Se on hyvä häviö, jos sen tajuaa ja tunnustaa. Muutenhan se on tietysti "teeskennelty voitto", joka taas ei ole eettisesti oikein minkään arvoinen.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Jengi ja kuitti.

Jos aiheena on se, että pitääkö jotain asiaa suositella tai kieltää, vedotaan aina erilaisiin tosiasioihin. On syitä joilla asia tulee kieltää tai sallia. Joskus asiaa ei vastusteta suinkaan näiden asioiden vuoksi, vaan asiaa inhotaan itsenään. Nämä voidaan tunnistaa ; "Oli niin tai näin, niin aina väärinpäin" -tilanteiden löytäminen kertoo yleisesti ottaen siitä että faktoilla ei ole merkitystä. Asiaa vastustetaan asian vastustamisen vuoksi. Perustelut ovat vain jotain jotka heitetään ennakkoluulojen päälle.

Tästä helpom esimerkin saa roolipeleistä. USA:ssa roolipeliaiheisia kirjoja on haluttu pois vankiloista. Nyt asiassa on käynyt mielenkiintoinen käänne ; Roolipelejä on aikaisemmin haluttu rajoittaa sen vuoksi, että niiden on katsottu korostavan jengiytymistä. Niiden on katsottu kasvattavan hierarkiseen ajatteluun. Etenkin vakiovastustuksen kohde, D&D, "mimics the organization of a gang."

Nyt keskustelu on ohjautunut siihen että jengiytymistä ei tapahdu; Itse asiassa roolipelit vähentävät sitä. Nyt tämä nähdään vaarallisena. Roolipelien vastustajista D&D -pelurit etääntyvät vankilan arjesta. Jengiytymisen väheneminen on todiste tästä eskapismista. Nyt korostetaan sitä miten riskinä on "D&D players looking to Dungeon Masters, rather than to the prison's own carefully constructed hierarchy of authority, for guidance and dispute resolution."

Kaikkia pelejä ei toki olla bännimässä. Ainoastaan roolipelit. Tämäntapainen ajattelutapa tuntuu kummalliselta, mutta se on yllättävän yleistä. Syynä tähän on se, että arvokeskusteluissa kyseessä on pohjalla enemmänkin tunteet ja henkilökohtaiset inhotuksentunteet kuin tosiasiat, riskit ja vaarallisuudet. Faktat liimataan tilanteen mukaan oman näkemyksen päälle. Ja jos faktat muuttuvat, niin sitten ei muuteta mielipidettä vaan selitykset. Itse henkilökohtaisesti en kykene kunnioittamaan tämänlaista diskurssia älykkäänä. Sellaiseen ajautuminen on idiotiaa, toki inhimillistä idiotiaa, mutta idiotiaa silti.

Luultavasti USA:n roolipelikiellon takana on myös uskonnollisia sävyjä ; Siellä roolipelivainoilla on pitkät perinteet ja usea fundamentalisti pitää niitä suorastaan saatananpalvontana. Tätä ei tietysti haluta tunnustaa, koska tämä perustelu veisi keskustelukentän USA:n uskonnonvapauslain piiriin, ja tämä ei olisi kirjojen bannimista halajaville kannattavaa.

Kahvikulttuuri.

"Anthropology in Practice" -blogissa käsiteltiin kahvia. Kahvi liittyy vahviten ahkeruuden ja luovuuden teemoihin. Sitä voidaan pitääkin erityisen kaupallisuutta vahvistavana tuotteena. Se on myytävää, se on kulutustavaraa. Ja sen piristysominaisuuksien vuoksi se on myös tehokkuutta lisäävä aine.

Kahvista onkin tullut eräänlainen rituaali. Työpaikalla ja kotona on tarjolla kahvia. Omakohtaisesti uskallan jopa sanoa että kahvi antaa tekosyitä myös laiskotteluun : Työpaikoilla kahvitauot ovat "virallista laiskotteluaikaa". Sitä ikään kuin saa luvan kanssa laiskotella, kun se tehdään tehokkuudenparannuksen nimissä.

Omakohtaisesti minulla on ollut aika kauan tapa liittää kahviin myös viittauksia shakkiin. Ne edustavatkin tietyllä tapaa samanlaisia asioita. Kahvielämä siirrettynä paikkaan tekee kahvilaelämän. Ja tähän voidaan liittää mielikuvia intellektuellismista ja se saa mittasuhteita jopa snobismiin asti. Myös shakkia pidetään aivan samalla tavalla aikamoisen sofistikoituneena pelinä. Molempiin siis liittyy hyvin samantapaisia mielikuvia. Kahvi ja shakkipeli tosin sopivat muutoinkin todella hyvin yhteen.Kahvilla on kuitenkin "kosto". "Begin to dig" on nostanut esiin sen, miten kahvinjuonnissa on takaiskujakin. Jokainen yhdistää kofeiinin valvomiseen. Mutta niillekin, kuten minä, jotka eivät huomaa valvottavaa vaikutusta, nukkuvat huonompilaatuista unta. Koska kofeiini on stimulantti, se huijaa elimistöämme luulemaan että se on vähemmän rasittunut kuin se on. Lyhytjännitteisesti kahvi antaakin lisävääntöä ja ihminen voi jatkaa hieman kauemmin. Tutkimuksien mukaan esimerkiksi urheilijat ja sotilaat hyötyvät kahvittelusta.

Pitkäjännitteisesti mukana tulee ongelmia. Koska elimistömme kokee itsensä vähemmän rasittuneeksi, palautumiseen ei panosteta samalla tavalla. Kahvi on tässä suhteessa hieman kuten stressi : Lyhyen tähtäimen tehostus voi maksaa pitkän ajan päästä. Pitkän ajan jatkuva kahvinjuonto johtaa siihen että työkyky itse asiassa heikkenee. Tässä on ironisia sävyjä, kun muistamme että kahvi liitetään helposti juuri työtehokkuusajatteluun.

Kahvinjuonnissa seuraakin helposti kehä, jossa ollaan väsyneitä ja tämä peitetään kahvilla, joka johtaa siihen että olemme väsyneitä.
Blogaaja käytännössä elää kofeiinilla.

Miekkailu eksistoimisena, osa V

"Enkelit kiveä on / päät niiden painuneet rukoukseen. / On miekat käsissään kirkkaat / kirkkaat ja taitavat."
(CMX, "Manisola")


Eksistenssi on autenttista olemista. Tällöin ihminen ei ole orja tai väline. Itsepuolustuksessa on usein opettaja. Häntä voidaan kutsua mestariksi, senseiksi, opettajaksi tai millä nimellä vain. Hän on hyvin helposti ihailun kohde. Tätä kautta opettaja on myös idoli. Esikuva. On helppoa asettaa hänet yläpuolelle, koska hän on opetussuhteen vuoksi lähtökohtaisesti erityisasemassa. Opettaja siirtää taitoa, jota hänellä on enemmän. Tätä kautta opetussuhde on aina hieman vallankäytöllinen. "Tieto on valtaa."

Vaikkapa keskiaikaisen miekkailun harjoittelun kohdalla mukana on tietysti astetta enemmän. Sillä taitoerot johtavat siihen että vallankäyttötilanne on tavallaan varsin konkreettista. Jos opettaja vaikkapa korjaa tekemääsi tekniikkavirhettä, hän voi ensin näyttää että miten tilanne toimii jos sen tekee samalla tavalla kuin itse sitä teki. Ja tämän jälkeen kertoa mitä pitää korjata ja näyttää mitä sen jälkeen tapahtuu. Tässä tilanteessa tapahtuu tavallaan "ennakoitu / ennaltasovittu häviäminen". Ei toki täysimuotoinen ; Opettaja ei paisko oppilaita pitkin seiniä, vaikka voisi. Kuitenkin tämä ns. "häviäminen" on konkreettista ja fyysistä. Olisi typerää väittää että tämänlainen ei vaikuttaisi ihmiseen.

Syntyy terve "sensein pelko". Vaikka sitä tietysti tietää että opettaja ei käytä teknistä potentiaaliaan täysimuotoisesti, on asia kuitenkin muistutus siitä että tämä voisi tehdä kaikenlaista. Potentiaali kiinnostaa yhtä paljon - ja ihmisen mielikuvituksen luonteen vuoksi ehkä jopa enemmänkin - kuin aktuaalinen.

Koska opettaja on ihailtu idoli, saan avukseni aasinsillan jota kautta pääsen selittämään asiaa hieman lisää ; Sana Idoli tarkoittaa myös Jumalankuvaa. Sana liitetään usein epäjumalanpalvelukseen. Tätä kautta voin siirtää huomiota, aiheesta liikaa sivuun hyppäämättä, teologian puolelle.

"Tulit niinkuin lupasitkin / vaikken luottanut. / Kauniimpi kuin uskoin olet. / Julmempi kuin koskaan ymmärsin."
(CMX, "Manisola")


"Herran pelko" on yksi asioista jotka tekevät uskonnosta helposti vastemielisen tuntuista. Jeesuksen roolia on usein vaikea ymmärtää. Häntä kuvataan isänä ja hyvänä paimenena. Mutta kulttuurillisesti katsoen vanhemmuuden rooli sekä paimentaminen ovat etääntyneet ihmisten kokemusmaailmasta.
1: Nykyään jos vanhempia pitää pelätä, on kyseessä huono vanhempi. Usein rangaistuksen ideana on paitsi kostaa jo tehty, myös estää vastaavan tapahtumista tulevaisuudessa. Jumalan rangaistus taas on omituisen ikiluonteinen, Helvetissä ei ole kasvattavaa tai ennaltaehkäisevää ulottuvuutta.
2: Ihmiset kokevat paimenet pastoraalisena ulkonakäyskentelynä. Jeesuksen aikaan kuitenkin tiedettiin että paimenet ovat niitä sällejä jotka on valmiita heittämään sutta linkokivellä päähän ja pamputtamaan karitsavarkaita. Ja niitä jotka kiipeilivät elikoiden kanssa vuorilla. Ja pistivät lampaat aikanaan hengiltäkin.
Itse asiassa voidaan esittää että itsepuolustusta harrastavat saavat kenties jotain sellaista ymmärrystä teologiaankin, joka on tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Ehkä syynä on se, että uskonto on kuitenkin syntynyt fyysisemmissä, konkreettisemmissa ja väkivaltaisemmissakin oloissa.

Siksi teologiasta olisikin tähän kohtaan lainattava eksistenssiteologiaa - jo otskikkokin tähän tietysti velvoittaa. Siinä ihmisen maallinen taivallus nähdään aina kontrastissa kuolemaa vasten. Kuolema tekee elämästä vakavan, tärkeän ja merkityksellisen asian. Ihmisen pitäisi tarttua hetkeen ja elää tässä hetkessä, koska tulevaisuus on epävarmaa.
1: Tämä on tietysti varsin karua ja pysyy kaukana siitä "feelgood" -teologiasta, joka ainakin minua lähinnä nukuttaa.

Eksistenssiteologiassa Jumaluuskysymykset auttavat uskon hypyn tekemisessä ja tarjoavat enemmänkin esikuvan jota seurata. Ihminen on tässä teologiassa korostetun vapaa. Se ei siksi muistuta kovin paljoa sitä teologiaa, jota esimerkiksi Nietzsche kovasti moitti. Hänen mukaansahan uskonto on orjamoraalia, joka esiintyy alamaisuuden, nöyristelyn ja normeihin alistumisen kautta itsensä epäautentisoinnin kautta. Tätä kautta voidaan huomata, että esimerkiksi miekkailun harjoittajalla on kiistämättä riski muuttua orjaksi, nöyristeleväksi ja epäautenttiseksi hahmoksi. Mutta oikein kanavoituna tämä ei ole väistämätöntä.

Miekkailun harjoittelusta saa parhaimmillaan hetkessä olemista. Muistutus omasta epätäydellisyydestä voi kasvattaa "tervettä nöyryyttä", joka ei sorru nöyristelyyn vaan siihen että tietää omien kykyjensä rajat. Joka usein tarkoittaa myös sitä, että mukana ei ole vain se, "mitä ei osaa", vaan myös se "minkä osaa" - ja etenkin se, "minkä on oppinut". Kehittyminen on kannustavaa.

Asiaa voisi lähestyä hieman myös vaikka René Girardin kautta. Girard on miettinyt sitä, miten vaikka uskonto periaatteessa yrittää suojella meitä väkivallalta, kuitenkin väkivalta pyrkii hankkimaan itselle uskonnon tarjoaman suojan. Hän lähestyy ongelmaa uhri -käsitteen kautta. Girardin mukaan uhraaja joka ei ymmärrä uhraamisen taustaa ja merkitystä yhteisölle kokee helposti vain että että rituaali on Jumalan sanelema ja uhri on tarpeellinen vain Jumalalle. Tätä boostataan erilaisilla myyteillä. Girardin mukaan tämänlainen käsitys on virheellinen ; OIkein käsitettynä rituaalien ja myyttien kautta yksilö vain saa välineen tunnistaa paikkansa yhteisössä. Rituaali ei määritä tätä paikkaa, mutta kokija voi sen avulla löytää itse sellaisen. Tämän jälkeen ihminen kokee elämän mielekkäänä.

Girardin mukaan väärinkäytettynä Myytti vain oikeuttaa jonkinlaisen rituaalisen väkivallan, pyhittää tämän. Uhrin taustalla on aina jonkinlaista väkivaltaa, koska uhri on perusidealtaan "aina jostain pois". Näin esimerkiksi miekkailutaidon harjoitteluun käytetty aika on eräänlainen uhri. Jos opettaja luulee että uhri on vain häntä tai taitoa varten, unohtuu helposti se, miten harjoittelulla on jonkinlainen muukin merkitys. Tämä korostuu etenkin silloin, kun kyseessä on jokin mekaaninen suorite, jonka merkitys yhteiskunnassa pärjäämisessä ovat aika pienet. Esimerkiksi kyky kaksintaistella pitkällä miekalla on yhteiskuntakelpoisuuden kannalta nykyään varsin irrelevantti.

Girard muistuttaa siitä, että on osittain myös opettajan vastuulla, että hänestä ei tule indoktrinoijaa. Opettajahan voi levittää yhteisöllistä dogmia, tai toimia yksilöllisen tason vallankäyttäjänä. Tässä mielessä hyvä opettaja on kuin "hyvä paimen". Hyvä opettaja tarjoaa kasvualustan, eikä ihmisyyden muottia joka olisi täytettävä. Näin opettajan karisma voi kasvattaa muita karismaattisia ihmisiä, mutta näiden karisma voi olla luonteeltaan hyvin erilaista.
Kyseessä on sarja, jonka aiemmat kohdat ovat Osa & Osa II ja Osa III sekä Osa IV.

Rakentavan dialogin nimissä. (Olette luoneet hirviön)

"-Mo:"I can't stand the patronising way these new atheists talk about religion."
-Jesus: "They should keep quiet about things their tiny minds aren't capable of understanding."

("Jesus and Mo", "quiet")

Eilen oli erään työkaverini viimeinen työpäivä. Hän siirtyi pitkähköksi ajaksi Espanjan puolelle. Töiden jälkeen jatkoimme matkaa Helsingin asematunneliin. Siellä oli uskonnosta kertova minulle jo ennästään tuttu mies. Työkaverilleni, joka on kovasti kiltti ja muiden loukkaamattomuuteen pyrkivä henkilö, tapaus oli kovin ahdistava, koska uskonnosta kertova mies oli kovasti yksille napille tehty. Vihjailut, joissa kerrottiin sen suuntaisia että evankelioinnissa ja vaikkapa feissaamisessa olisi tärkeää tajuta missä vaiheessa on syytä lopettaa, eivät menneet läpi. Minusta se ei ollut hirmu ahdistavaa. Tästä opin sen, että me koemme erilaiset asiat ahdistavina.

Toisaalta tässä nousi esiin myös uskovaisten kanssa kommunikaatiossa oleva isohko ongelma. He eivät ainakaan uskontoasioissa, kovin helposti salli pelikentän vaihtamista. Tästä saa toisen valaisevan esimerkin, kun yritin eräille minulle ennästään tuntemattomille uskonnosta kertoville tädeille myydä sieluani. Yritin koko ajan siirtää keskustelua siihen miten he haluavat pelastaa sielun, jota pidän itse turhakkeena. Joten voin myydä omani. He kertoivat että Jeesuksella oli kovin tarjous, mutta selvisi että se koski sen sielun pitämistä. Toki jos olen myymässä vaikkapa kissaa, minua kiinnostaa myös se miten kissaa pidetään. Mutta tosiasiassa Jeesus ei tehnyt minulle mielenkiintoista rahallista tarjousta.

Uskontokeskustelu siirtyi sielun myymisen sijasta sen pelastukseen jopa siinä vaiheessa kun kerroin sielunmyymisen olevan, paitsi viittaus Faustiin jossa sielu myydään Saatanalle, myös kaupallisuuden kritiikkinä ; Nykyään kaikki on kaupan. He olivat toki siinä mielessä messissä, että he tajusivat että sielun myyminen huutokaupalla voisi tätä kautta olla muistutus siitä että ihmiset myyvät arvonsa, ja vaikka uskonelämänsä, siihen että käyvät töissä ja kuluttavat tavaraan ja viihdykkeisiin.

Sain toki hienon uuden testamentin kiitokseksi juttelutuokiosta, eikä kohtaaminen muutoinkaan ollut minulle vastenmielinen. Kuitenkin selväksi tuli se, että vaikka minulle tämän iltapäivän aikana ehdoteltiin muunmuassa "testiä siitä olenko hyvä ihminen" jossa ehtoina olivat uskovaisten maailmankuvasta kumpuavat lauselmat, en saanut ketään uskovaisia irrottautumaan omasta kontekstistaan puolen lauseen ajaksi. Minun he kuitekin odottivat koko ajan. Se on kai vähän kuin julistamishomman ydin.

Asialla on tietysti suurempikin puoli kuin korostaa surreaalista tempausten tekemistäni ja muistuttaa lukijoita siitä että olen henkisesti turskas.

"Christian Century" mainitsi vatikaanin uudesta dialogista ateistien kanssa. Keskustelu on tietysti kaunis asia. Kunnes huomaa, mitä tässä itse asiassa tapahtuu ; Myers huomautti kolme asiaa. Ensinnäkin paikalla on oppineita katolisia, mutta ateistejen osaajia ei ole kutsuttu paikalle. Toiseksi keskustelu käydään kirkossa. Ja kolmanneksi siihen liittyy rukoilua, uskonnollisten laulujen laulamista ja muuta vastaavaa rituaalista toimintaa.

Tämä tuo mieleen sen, miten eräät tahot ja toimijat ovat ulkomailla ja kotimaassakin pitäneet ateistien ja uskovaisten välisen keskustelun nimissä tilaisuuksia joissa uskovaiset esiintyvät luennoijina, joissa kriitikoille ei ole annettu kunnon vastausaikaa - jossa itse asiassa vastapuolelle ei anneta omaa positiivista esitelmää vaan annetaan lähinnä tilaa korjata joitain virheitä, jolloin on oikeasti esillä vain yksi ääni - ja jossa yleisö ja muukin skeema on uskonnollisten ehtojen ympäri rakennettu.

Minusta tämänlainen kommunikaatio ei ole dialogia, johon sanana kuuluu kaksisuuntaisuuden ajatus. Se ei ole edes kunnon debattia, koska toiselle puolelle on annettu valtaisa tilanne -etu auktoriteetissa, paikassa ja keskustelujen roolissa. Se on pelkkää yksisuuntaista julistamista, jota on koristeltu elementeiltä jotka näyttävät tarjoavan kahdelle äänelle tilaa. Mutta tosiasiassa kysymys on ensisijaisesti käännytystyöstä.

Usein ateisteja tai luonnontieteellisesti orientoituneita syytetään "selitysmonismista" (explanatory monism). Tällöin korostetaan sitä, että pitäisi olla pluralisti, eli sallia erilaiset lähestymistavat. Kun esimerkiksi uskovainen moittii ateismia, se täytyy siksi tulkita siitä kentästä että uskovainen selittää oman maailmankuvansa kautta miksi hän ei luota ateismiin. Se ei ole selitysmonismia. Kuitenkin jää auki mahdollisuus että jospa ateistin "empirismi tai ei mitään" -asenne olisikin tulkittavissa juuri samanlaiseksi toiminnaksi. Uskontopuolta ei sen sijaan syytetä selitysmonismista, vaikka sekin puoli kritisoi ateismia kovaan ääneen. Tässä on jännittävä epätasapaino.

Jos ateisti pitää dialogia, hän tuskin menee paikkaan jossa on uskontoa rienaavia symboleja. Tai paikkaan joka on symbolisesti varattu ateistiselle hegemonialle, ateistien sananjulistukselle, tasolla jonka koko yhteiskunta sen leimallisesti ajattelee. He tuskin ottavat vain omia akateemikkojaan ja kutsuvat maallikkouskovaisia käännytettäviksi. Ja lopuksi pitäisi osallistua siihen miten rituaalisesti biletetään ateistisuuden hyvyyttä. Sellaista yksinkertaisesti pidettäisiin epäkunnioittavana, röyhkeänä ja monena muuna negatiivisen konnotaation sanana. Ja aivan syystä. Näyttääkin että uskovaiset ovat niin kiinni omassa ajatusmaailmastaan, että he eivät kykene ajattelemaan että sen ulkopuolella voisi olla mitään. Siksi se minkä he kokevat rakentavaksi dialogiksi on tälläistä epäkunnioittavaa yksillenapille tehtyä hötöä.

Se, mikä on ateistilta epäkunnioittavaa jumalanpilkkaa, on uskovalta rationaalista kritiikkiä jonka hän tekee joko osoittaakseen ateismin vääräksi tai näyttääkseen että uskonto on koherentti ja järkevä systeemi joka on ottanut ateistien kysymykset huomioon. Se, mikä on ateistilta oman maailmankuvan kautta kumpuavaa yksillenapille tehtyä ajattelunvapautta vastaaan sotimista on uskovaisten puolelta dialogia.

Uskovaiset, jotka ovat valmiita katsomaan vierestä ovat vähissä. Sen sijaan julistusmentaliteetti tuntuu olevan yleistä. Eniten ihmetyttää tietysti se, että molemmat puolet käyttäytyvät suunnilleen yhtä röyhkeästi, mutta yleinen suhtautumistapa on kuitenkin hyvin kahtiajakoinen.
Kirjoittajan sielusta voi tehdä rahallisen tarjouksen, sillä se on virallisesti huutokaupattavana. Tämän kirpputorimaisen toiminnan syy on yksinkertaisesti se, että sielu on tupannut tämänastisen elämän ajan lojumaan kaapissa pölyttymässä, ollen siis kertakaikkisen turha kapistus. Toivon että pidät sielua hyvänä, mutta tämä ei kuulu sopimusehdon hintaan, koska luovun sielustani ei minua oikeastaan liiemmin kiinnosta sen kuulumiset (älkää lähettäkö valokuvia siitä jouluisin.) Isoimman tarjouksen tehnyt saa virallisen paperin jonka mukaan sieluni on hänen omaisuuttaan heti - kunhan tililleni on rasahtanut sopimuksenmukaiset eurot. Sen jälkeen vietän elämääni tietoisuuteni ja ruumiini ja maallisen omaisuuteni sekä vapaan tahtoni kanssa ilman että sieluni olisi lainkaan mukanani. Saat siis omaksesi tämänlaisen varsin abstraktin hyödykkeen, jota tunnutaan kuitenkin arvostettavan aika kovasti.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Yhdestä ratkaisusta useaan ratkaisuun

Ihminen kaipaa ratkaisuja. Ja usein ratkaisujen halutaan olevan oikeita. Tämä liittyy helposti "tiettyyteen". Eli asioille halutaan yksi, paras ja oikea, ratkaisu.

Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi voidaan nähdä hyvin tämänlaisen ajattelun kautta. Hänhän ehdottaa että toiminnan pitäisi olla sellaista, että siitä voisi tehdä yleisen lain. Tämä muistuttaa kultaista sääntöä. Pitää tehdä jollakin tietyllä tavalla, ja tämä tapa nähdään "universaalina", kaikkialla toimivana. Molemmissa periaatteissa on hyvin voimakas arkijärjenmukaisuuden sävy. Molemmissa voidaan nähdä ytimessä samastumiskyky ja intuitio. Tämä muistuttaa sitä miltä päätöksentekoprosessi tuntuu usein päätöksentekohetkellä. Tämänlaista näkökantaa onkin puolustanut esimerkiksi Binmore, jonka mukaan yhteiskunnassa toimivat sääntöjen on oltava sellaisia että ihmiset seuraavat niitä vapaaehtoisesti, tai muuten niitä ei saada toimimaan.

Tietyllä tavalla käänteeksi tästä voidaan nähdä Rawlsin "A Theory of Justice", siinä etiikkaa lähestytään oikeudenmukaisuuden kautta. Ja tässä apuvälineenä on talousteorian välineistöä. Ja onhan tietysti näkymätön käsikin ajatus jossa kaupankäynti ja yleinen hyvinvointi liitetään yhteen. Sekä Rawls että Adams johtivat ajattelua siihen suuntaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu hyvin usein itsestään, ilman erityistä valvontaa tai ylläpitoa.
1: Rawls tosin korosti että hänen näkemyksensä itse asiassa oli eräänlaista Kantin kategorisen imperatiivin muotoilua ja kehittelyä. Dikotomian kautta kehittelyä on kuitenkin helpompi selittää ja käsittää ja vasta sen jälkeen lieventää kuilua.. On kuitenkin hyvä muistaa että ei jätä prosessia kesken ja jää siihen dikotomiseen vaiheeseen..

Liitos on (ainakin aikanaan ollut) mielenkiintoinen (nykyään kenties jo hieman kliseistynyt "hyvinvoinnin ja onnellisuuden" yhteenliittäminen) ja johtaa esimerkiksi utilitarismin tuomiseen kuvioihin : maksimaalista hyvinvointia ajavassa utilitarismissa voidaan nähdä yhden ratkaisun hakemista.

Utilitarismissa haetaan tilanteeseen parhaiten sopivaa ratkaisua. Ja tämän hakemiseksi meillä on matemaattinen keino, peliteoria. Peliteorian kannalta erikoinen tilanne on kuitenkin se, että toimintatavoissa ei ole enää sellaista tilannetta jossa kaikilta vaaditaan samaa toimintatapaa. Yksinkertaisissakin tilanteiss vastaan tulee minimax -teoreema, jossa sekastrategian kerrotaan olevan paras. Tätä kautta oikea tapa ei olekaan tehdä yhtä ja tiettyä. Vaan päinvastoin tehdä samantapaisissakin valintatilanteissa toisistaan poikkeavia toimia. Tämä on matemaattisesti selvää, mutta intuitiivisesti outoa. Mutkikkaampiin tilanteisiin haetaan/lasketaan Nashin tasapainotila, joka on ratkaisu. Ratkaisu on optimointia, ja se korostaa sitä että se ei ole aina "täydellinen ja erehtymätön tulos". Se on kuitenkin paras mahdollinen tapa kun tilanteet ovat tietynlaisia.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekeekin se, että aina silloin tällöin tuleekin vastaan tilanteita, joissa ongelmaan on löydettävissä useita Nashin tasapainotiloja. Tällöin ollaan vielä sekastrategiaakin vaikeammin käsitettävässä tilassa. Asia voidaan korjata monella tavalla, ja eri korjaukset voivat johtaa keskenään erilaiseen tasapainotilaan. Ne molemmat ovat myös oikeita. Tämä tavallaan korvaa "oikean toimintatavan" muutamalla toimintatavalla, joiden valinnassa on vaikuttamassa paitsi oma toiminta, myös toisen toiminta. Avaimena on interaktio, jossa tuntuu olevan "satunnainen elementti" siinä määrin että "fiksutkaan pelurit"/"moraaliset toimijat" eivät strategioineen väistämättä päädy aina samaan tiettyyn Nashin tasapainotilaan.

Binmore onkin hakenut tähän ratkaisua varsin mielenkiintoisella tavalla. Hän kuvaa sitä, että moraaliset toimijat toimivat tietämättömyydessä. He yrittävät arvailla minkälainen tila sopisi kaikille toimijoille, olematta mietinnässä aivan varmoja mitä toiset oikeasti tulevat tekemään ja mitä he oikein haluavat. He siis ottavat toiset ihmisetkin huomioon, mutta tässä oletuksena ei ole toisten ihmisten samankaltaisuus itsen kanssa. Siinä ei tavoitella toisten ihmisten tietynlaiseen toimintaan pakottamista. Se ei ole samastumista, jossa toisten ihmisten tavoitteet nähdään omien halujen kanssa yhteensopiviksi. Siinä pyritään ottamaan toiset pelaajat huomioon ja hakemaan tässä tilassa jonkinlainen kompromissitila..

Sosiaalisuus on siis korostetusti pakotettu eroon itsekeskeisyydestä. Toki tässäkin verhon takana ei tosiasiassa analysoida vastapelaajaa itsenään, vaan tästä olevia mielikuvia. Näin tulkinnassa jää tilaa omille ennakkoluuloille. Niille näyttää aina jäävän tilaa, kun aiheena ovat ihmiset ja etiikka.

Pyhäkoululapset.

Aamulehden juttu, jossa aiheena on pyhäkoululaisten toiminnasta leikkaaminen on tietysti saanut aikaan vitsailua. Henkenähän on se, että kirkosta eroaminen on iskenyt kansankirkkoa kukkaroon. Ja siksi menoista on leikattu. Lapsille ei enää saada pyhäkoululehtiä.

Tämänlainen "ajatelkaa lapsia" -henki on tietysti tavallista. Ja tapana on muutoinkin ollut, että retoriseen kysymykseen annetaan retorinen vastaus. Olisi kuitenkin hyvä mainita sen verran, että vastaus kysymykseen "Kirkosta eronnut, tätäkö halusit?" ei ole odotettu "en halunnut", vaan retorinen vastaus on enemmänkin "ehdottomasti!" On aivan yhtä tehotonta yrittää syyllistää ihmisiä jotka eivät kannata kirkon sanomaa siitä, että heidän tekonsa johtaa siihen että rahoja on kirkon sananlevityksestä pois.

Kysymys on siitä että jotenkin muutoinkin tuntuu että valtionkirkon kanssa toimiessa nimenomaan lasten uhataan aina ensin olevan leikkausten alla. Kirkosta lähteneen vihjataan vievän lapsilta pois. Kirkosta eroaminen on siis kuin veisi lapsilta Jeesuksen antaman tikkarin. Tämä on kaunis vihje siitä että kannattaisi palata kirkon ääreen, jottei "lastenriistäjä" -leima summonoisi valtavaa demonisoivaa sumua kirkosta eronneen ympärille. Onhan moraalitonta viedä lapsilta.

On toki ymmärrettävää, että vähentyneet rahat johtavat leikkauksiin. Kun rahaa on vähemmän se on jostain pois. Mutta kysymys on myös priorisoinnista. Kun näin näyttää olevan, on kirkon periaatteessa turha pestä käsiään asiasta. Voisiko ollakin niin, että kirkosta eronneiden eksodus on antanut syyn pelkkään leikkaamiseen. Ja kirkko taas on hoitanut asian niin että leikkaukset kohdistuvat erityisesti lapsiin. Minä luulin että kirkko on erityisesti pienten puolella. Ja että Jeesus mainitsi siitä miten juuri lapset voivat tulla hänen tykönsä.

Luonto herttakuningattarena.

"Certainty of death, small chance of success - what are we waiting for?"
(Gimli)


Sain geenimanipulointijuttuuni ihan hyvän kommentin. Tästä nousi esiin ikään kuin kimmokkeena yhteys erääseen melko yleiseen katsantotapaan. Siinä huomataan että ihmisen toiminta, esimerkiksi torjunta -aineiden käyttö, johtaa resistentteihin kantoihin ja isoihin ongelmiin. Tämän katsotaan olevan luonnon kosto siitä että sen toimintaa peukaloidaan.

Tässä on kuitenkin takana evolutiivinen ajatus, joka liittyy olennaisesti kilpavarusteluun. Siinä esimerkiksi sekä pedot että niiden saaliseläimet molemmat kehittyvät ajan mittaan nopeammiksi ja nopeammiksi. Hitaimmat kuolevat. Tästä kehittymisestä ei kuitenkaan seuraa mitään ylivaltaisuutta, vaan itse asiassa evolutiivinen kilpajuoksu johtuu siihen että populaatiot pysyvät vakaina. Nopeampien gasellejen kanssa tarvitaan nopeampia gebardeja. Hitaampien gasellien kassa pärjäsivät vähän hitaammatkin gebardit..
1: Tilannetta on joskus Lewis Carrollin "Liisa Ihmemaan" tilanteeseen jossa Liisa juoksee verenhimoista kuningatarta pakoon. Liisa joutuu juoksemaan yhä nopeammin vain pysyäkseen paikoillaan.

Kun ihminen on esimerkiksi lähtenyt myrkyttämään rottia jollain tietyillä antikoagulanteilla, ovat rottakannat muuttuneet sille resistenteiksi. Tämän jälkeen rotat leviävät eivätkä välitä myrkytetäänkö niitä tällä koagulantilla vai vedellä. Kannat leviävät. Resistentit rotat tulevat ja näyttää että "kemiallinen interventio" on johtanut rottakannan räjähdysmäiseen yleistymiseen. Siksi rotanmyrkkyjen tehoaineita itse asiassa vaihdetaankin säännöllisesti. Näin rottakannat saadaan pidettyä kurissa.

Sama tapahtuu lääketieteessä. Kun meillä on sairaus, parannamme sitä antibiooteilla. Sitten tule esimerkiksi sairaaloissa olevia sairaalabakteereita jotka kestävät antibiootteja. Niitä syntyy ajan mittaan, mutta ihminen voi tietysti nopeuttaa prosessia ylikäyttämällä pientä määrää antibiootteja ja käyttämällä vajaita kuureja. Näin evoluutio synnyttää tehostetusti resistenttejä kantoja. Oikein käytettynä kysymys on evoluutiosta ja väärinkäyttäen kyseessä on itse asiassa sama kuin bakteerien jalostaminen.
1: Jalostuksen pointtihan on tavallaan juuri siinä että evoluutiota saadaan boostattua tuotantoeläimissä.

On selvää että tässä on ihmisen toiminnan ja kehittyvien piirteiden välillä tietty suhde. Mutta se, mikä helposti jää huomaamatta, on se, että resistentin kannan syntymisen jälkeen ei synny superpetoa, vaan itse asiassa tilanne jatkuu siten kuin tätä resistenssin aiheuttajaa ei olisi laitettu. Me pääsemme tavallaan kurkistamaan siihen, mitä olisi tapahtunut jo aikaiemmin jos antibiootteja tai muita vastaavia ei oltaisi käytetty aikanaan. Resistentit bakteerit näyttävät, miten voimatonta bakteerien kanssa painiminen oli ennen antibiootteja. Tämä näyttää että antibioottien käyttö on varsin tehokas ja perusteltu lääketieteellinen toimintatapa. Se ei siis suinkaan näytä että antibioottien käyttö olisi jotain josta luonto kostaa.

Asiaa voisi katsoa vaikkapa perunoiden kautta.

"Po-Ta-Toes! Boil em', mash em', stick em' in a stew!"
(Samwise Gamgee)


Peruna oli tärkeä viljelykasvi. Esimerkiksi pienen jääkauden aikana sen erinomaisuus paljastui ja sitä kautta pelastui valtavan monta ihmistä. Irlantilaiset alkoivat viljelemään paljon perunaa. Luomuperunanviljely ilman ruiskutuksia johti monokulttuurin vuoksi siihen, että kun perunarutto tuli maahan, se iski valtaosaan sadosta. Kun viljeltiin vain perunaa, se levisi perunapellosta toiseen kuin nuhakuume lastentarhassa lapsesta toiseen. Irlannissa oli vuosina 1845-1849 valtava perunaruttoepidemia, jonka seurauksena syntyi valtava nälänhätä. Noin miljoona ihmistä kuoli nälkään ja kaksi miljoonaa lähti Amerikkoihin.

Amerikoissa perunoilla oli vitsaus nimeltä koloradonkuoriainen. Tämä oli vakava ongelma, joka aikaansai vaikeuksia - hieman kuten perunaruttokin. Tätä vastaan haluttiin tietysti taistella. Koloradonkuoriaisella on kuitenkin "mielenkiintoinen lisääntymispotentiaali", ja se onkin hyvin mukautuva otus. Koloradonkuoriainen onkin kehittänyt resistenssin ainakin 44 eri torjunta -aineelle. Kuitenkin resistenssin syntyminen näyttää aina vain sen, missä oltaisiin jos näitä torjunta -aineita ei oltaisi aikaisemmin käytetty.

Siksi sitä voisikin sanoa että ei itse asiassa ole mitään sellaista vakaata "sairaustilaa" tai "tuhohyönteistilaa" joka ei eläisi jollakin tavalla. Evoluution vaikutuksesta koko luonto ei olekaan mikään "konservatiivi", vaan kokoaikaisessa muutoksessa. Tämän vuoksi maanviljelyssä, lääketieteessä ja tuholaistorjunnassa on kysymys siitä että on osattava juosta, ja tajuttava että yksittäisten ratkaisujen perusteltavuus perustuu lyhytaikaisuuteen.

Kyseessä on kilpavarustelutilanne, ja tämän välttäminen on melko vaikeaa. Sillä oikeasti kun katsoo vaikkapa perunaa, ihmistä ja koloradonkuoriaista, kysymys on nollasummapelistä. Se mikä on plussaa koloradonkuoriaiselle on ihmiseltä pois -ja päinvastoin. Koloradonkuoriaiset, rotat, ja taudinaiheuttajat tietysti juoksevat kilpavarustelussa mukana nekin. Ne kuitenkaan tuskin esittävät ajatusketjuja joissa heidän resistentinkehittämisensä johtaisi siihen että ihmiset keksivät uusia lääkkeitä ja päättelisivät tästä että resistenssien kehittely on typerää kun se johtaa vain ihmisten vastakostoon.
1: Resistenteistä kannoista tuntuu olevan kuva kuin luonto ikään kuin "antaisi sorretuille aseet kouraan". Tosiasiassa resistenssin synty on kuitenkin sama, kuin "luonnon ihmiselle tekemä aseistariisunta". "Vastakosto" olisi se, minkä luonto tekisi jo aikaisemmin ilman että sitä vastaan oltaisiin "aseistauduttu" : Jos antibiootti olisi miekka, ei antibioottiresistenssi ole keihäs vaan enemmänkin disarmtekniikka, jolla vihollinen ottaa miekan pois.

Geenimanipuloinnillahan kasveihin usein liitetään taudinaiheuttajien kestoa tuottavia geenejä. Luontoa ei oikeasti kiinnosta, onko tämä resistenssi evoluution kehittämää "luonnollista taudinsietoa" vai siirrettyä. Kun sitä esiintyy, sille kehittyy resistenssi. Este kierretään. Evoluutioteorian kannalta este on este ja sen torjuminen on aina jonkinlaisen adaptaation paikka. Lyhyen tähtäimen kannalta koloradonkuoriaisen tuhoaminen on hyödyllistä ja pitkän matkan juoksussa tarvitaan koko ajan uusia kikkoja ja tämä vaatii tutkimusta, uusien tekniikoiden ja yksityiskohtien käyttöä. Tätä kautta erilaiset teknologiat, kuten GM ovat vain yksi tapa yrittää juosta nopeammin kuin vastapuoli. Pitkässä tähtäimessä that's the whole point in using them.
1: Tosin asiassa on toinenkin puoli. Lyhyellä tähtäimellä kuolevat ihmiset ovat vittumainen asia nekin. BigPharmaa ja maatalousteknologioita vastustavat tahot eivät ole kohdanneet tautiepidemioita ja nälänhätiä omakohtaisesti, joten ne tuntuvat kaukaisilta, abstrakteilta ja vähemmän pelottavilta kuin "tuntematon uhka" joka heidän mielissään liittyy "eiluonnolliseen tekniikkaan".

Luonnon kannalta onkin kenties hyvä huomata, että luontoäiti on paikoitellen aikamoinen narttu. Sitä kuvaa paremmin kaaoottinen ja ennalta -arvaamaton herttakuningatar joka huutaa "pää poikki", kuin se mielikuva rauhallisesta, pysyvästä ja pastoraalisesta luontoäidistä, joka koristaa esimerkiksi New Age -kuvastoja.
Kuva on blogaajan kreikkakorttipakasta, joissa on kaikenlaisia mielenkiintoisia viestejä. Pitää kuitenkin olla varovainen, sillä herttaisesta pinnasta huolimatta herttakuningattaren piilossa olevassa kädessä on luultavasti jokin teräase.

A:lla alkaa Terroristi.

Tämä tarina alkaa siitä, kuinka mieleeni juolahti että montaa ihmistä ajatellaan terroristina. Se on jopa melkein kuin ammatti. Joku pommeista, murhaamisesta ja muusta paljon tietävä myy palveluksiaan tietynlaisille toimijille ja ostaa tällä perheelleen leipää. Tällä ammatilla on omituinen alalaji, itsemurhaterroristi. Itsemurhaterroristi saamassa tuntipalkkaa. Ajatus tuntui tietysti absurdilta, koska eihän kuollut tietysti tee rahalla mitään. Kuitenkin jos rahat voi jättää perinnöksi, asia muuttuu järkeväksi. Onhan moni tehnyt itsemurhan, ottamalla henkivakuutuksen ja pelastamalla perheen velkavankeudesta painamalla liipasinta kellarissa. Tätä kautta tuntipalkkaa saava itsemurhaterroristi muuttuu ihan järkeväksi käsitteeksi.

Koska minä olen minä, ajatuksen kokeilu vääntyi pois terrorismista ja kohti itsemurhaa. Ja tietysti se kipinöi toisen hahmon kautta erittäin makaaberiin, parodiahorisonttiin ajautuneeseen tilanteeseen, jossa allekirjoittaneen itsemurhasta luvattiin maksaa ihan oikeat 100 euroa riihikuivaa käteistä. Mikään ei tietysti ilahduta mieltä yhtä kovasti kuin se, että joku haluaa osallistua tälläiseen itseen kohdistuvaan vuoden kulttuuritekoon pienellä kertaluonteisella lahjoituksella.

Asia on oikeasti puolivakava, koska se nosti mieleeni sen, että jossain on todennäköisesti lillimässä jokin abstrakti, minun tiedossa olematon, rahasumma, jolla oikeasti voisin tehdä itsemurhan. Samalla selvisi myös se, että se tuskin on 100 euroa. Paitsi niinä aamuina kun olisin valmis tekemään sen ilmaiseksi. Mutta kenties jo 180 euron panoksella sinäkin voit osallistua ja auttaa tekemään maailmasta hieman paremman paikan. Sillä, aivan kuten filosofi Angus "Ihmemies" MacGyver on lausunut : Maailma muutetaan paremmaksi yksi ihminen kerrallaan..Tapaus herätti tietysti mietteitä siitä, miten ihmiskuolema hinnoitellaan. Pitäisikö esimerkiksi elämää kunnioittavan tarjota 0 euroa kuolemasta, vai pitäisikö hinnan olla edes jotenkin verrannollinen hyödykkeen kanssa, jolloin tarjottaisiin tietysti kovaa hintaa? Entä jos rahantarjouksen näkeekin "lesken tukemisena", eli ikään kuin vakuutuksen muodossa? Silloin rahaa helposti nostaisi. Ja toisaalta rahaa nostaa, jos todella haluaa toisen tekevän sen itsemurhan. Ainakin jokaisella on omaan itsemurhaani monopoliasema, joten tämä johtanee hurjaan valta -asemaan hinnanmäärittymisessä.

Perusongelmana on myös luottamus: Miten itsemurhaaja varmistaa että toiset oikeasti maksavat. Ja miten maksajat voivat tietää että itsemurhaaja ei rahankeruun jälkeen livahda ulkomaille viettämään makeaa elämää. - Ja toisaalta mistä he tietävät että heidän summansa muuttaa maailmaa, ettei toinen ole oikeastikin vain tappamassa itseään ja tienaamassa itselleen vakuusrahat joita ei muuten ole saanut, kun vakuutusyhtiöt ovat - vaikkapa tämänkaltaisten huolestuttavien blogausten vuoksi - laittaneet henkivakuutukset jäihin tai liimailleet niihin outoja ehtoja joissa oman käden kautta kuolema ei johda maksusuoritteisiin.

Tämä herätti mieleeni monenlaisia ajatuksia itsemurhan kaupallistamisesta. Itsemurha rahasta, vaikkapa huutokaupalla. Taikka siten että myisi lippuja katsomaan omaa kuolemaansa. Tosiasiassahan ympäröivä kulttuurimme on vahvasti kaupallistunut. Miltei mikä tahansa on kaupan laillisesti, ja käytännössä kaikki on laittoman kaupan piirissä.

Kuitenkin tämänlainen omaitsemurha ja sen kaupallistaminen - etenkin jos se päätyisi aidosti itsen kuolemaan - olisi jotain jota nyky -yhteiskunta ei voisi hyväksyä. Sillä me olemme hyvin egokeskisiä. "Napoleonin komplekseissa" oli tämän asian ymmärtämistä helpottava juttu anarkisteista kertovasta kirjasta. Siinä selitetään miten terroriteon täytyy olla järjellä käsittämätön ollakseen kunnolla destruktiivinen. Esimerkiksi valtionpäänmiesten murhat selitetään tuohtumuksena jossa taustalla on vaikkapa epäoikeudenmukaisuus. Kirkonpoltto on uskonnollinen protesti ; "Mediadiskurssi on jo oppinut sosiaalistamaan ne, jolloin niistä tulee järjellä käsitettäviä - ei välttämättä itsessään järkeviä, mutta käsiteltäviä." ... "saadessaan poliittisen tai uskonnollisen taustan nämä teot asettuvat kaikesta kauheudestaan huolimatta poliittiseen tai uskonnolliseen, tuttuun kontekstiin ja symboloivat vaatimuksia, jotka ovat sinällään ymmärrettävissä vaikkakaan eivät välttämättä hyväksyttävissä." Ymmärrys johtaa kunnollisen tuohtumuksen ja pelon puutteeseen. Ja tosiasiassa keskiluokan pelkoa ja tuohtumusta tarvitaan, sillä kokiessaan että maailma on laittomuudessa, he haluavat uusia lakeja.
1: Näin saadaan yleensä lisää lakeja, mutta samalla myös lisää rikkomuksia. Lopulta voi olla jopa niin että jokainen on rikollinen. Tälläisessä poliisivaltiossa lakeja on joka nurkassa, joten olisi väärin sanoa että valtio olisi jotenkin ajautunut laittomuuteen. Mutta lainrikkeitä siellä on jopa tavallisissa asioissa pahemmin kuin niissä maissa joissa on vähemmän lakeja.. Tämä on näitä yhteiskunnallisia paradokseja.

Kirjan kirjoittamisen aikaan tieteen kritisoiminen ei ollut jotain jota oikein oltaisiin voitu kuvitella. Nykyisin tieteen asema on muuttunut välineellisemmäksi. Siihen ei enää liity vastaavia intohimoja, eikä sitä pidetä yhtä itseoikeutettuna ja itsestäänselvyytenä ylimpänä auktoriteettina asioille. Tieteen automaattinen kulttuurius, sivistys ja hyvyys ja muu erinomaisuus ei ole enää hegemonisessa asemassa. Nykyään on koettu jo yliopistoja pommittanut Unabomber. Kritiikille on jo nykyisin keskustelun konteksti. Pseudotieteiden suosio ja tiedekritiikkikin on yleistä ja tavallista.

Sen sijaan nykyään rikkumattomassa statusasemassa on yksilö, joka puheissa rinnastuu usein yksilöllisyyteen, vaikka kyseessä ovat vain ei_useinkaan_kovin_omalaatuiset_ihmisyksilöt. Ja yhteiskunnassamme myös kuolema edistyy kaukaisena ja idealisoituna kuolemana. Sellaisena, jota yritetään välttää, pitää kaukana. Sellaisena jota kukaan ei vapaaehtoisesti halaja. Ilman selvää mielenvikaisuutta, ilman mitään mainittavaa draamaa suoritettu, vapaaehtoisesti tehty, julkinen ja ehdottoman sotkuinen itsemurha olisi jotain jota ihmismassat eivät voisi ymmärtää. Sehän olisi kuin "Extreme Duudsonit" ilman hauskaa. Nykyään kaikki on kaupallistettu, mutta se on enemmänkin ihmisten hedonismin tyydyttämiseksi rakennettu järjestelmä, jonka rahasta tehty itsemurha kippaisi nurin. Ja muutenkin itsemurha on yhteiskunnassamme yksi voimakkaimmista tabuista.
Artikkelin kirjoittaja on tietyllä tasolla suisidaalinen, mutta hän ei vakavasti harkitse itsemurhaa, ainakaan tai varsinkaan pikkurahoista. Tarjouksien laittamista vaikka tämän blogauksen kommentteihin ei tietysti ole kiellettyä.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Evoluutiolla rasismia päähän.

Kreationistisessa keskustelukentässä evoluutioteorian kannattaminen liitetään mielikuvissa vahvasti rasismiin, heikkojen sortamiseen, natsien holokaustiin, eugeniikkaan ja muihin vastaaviin asioihin. Syyksi on katsottu Darwinin maailmankuva, joka on heidän mukaansa ollut julma : Luonnonvalinta nähdään "might make it right" -tyyliseksi säännöksi jossa mahdista tulee oikeutus. Syyksi julmuuteen ehdotetaan ateistisuutta.

Kuitenkin James Moore ja Adrian Desmond ovat löytäneet erikoisen syyn evoluutioteorian kehittelyyn. Osasyynä on heistäkin ollut Darwinin maailmankuva. He ovat tutkineet Darwinin yksityiskirjeitä ja muistiinpanoja. Ja he ovat tulleet siihen tulokseen että Darwin yksinkertaisesti järkyttyi orjien kohtelusta, jota hän näki kuuluisalla maailmanympärimatkallaan HMS Beaglella. Darwinista orjuuden harjoittajat yrittävät tehdä mustista ikään kuin toisen lajin. Yhteinen esi -isä korostaisi ihmisten olevan yhdenvertaisia.

"Voi mennä vaikka kymmenen vuotta."

Kirkko aikoi tehdä omituisen rukousratkaisun homokysymykseen. Toki tämä tehtiin mediapelin painostuksella, eikä sitä muutoin oltaisi kuultu. Nyt asia on edennyt mielenkiintoisesti. Rukousohjeesta on tehty kantelu. Kantelun idea on selvä. "Olen sanonut, etten anna tässä tuhannesosa milliä periksi. Jos nyt tämä ei mene kohdalleen, niin kantelu jatkuu. Toisin sanoen kirkolliskokous ei voi mitään, piispat eivät voi laatia mitään pastoraalista toimintaohjetta ennenkuin kantelut on käyty läpi ja voi mennä vaikka kymmenen vuotta."

Eli toisin sanoen valitetaan ja kun edellinen kaatuu, tuotetaan uusi. Näin saadaan viivettä ja muutosta ei saada millään läpi. Tämänlainen strategia oli tietysti odotettavissa, koska fundamentalistimieliset eivät noudata normaaleja sääntöjä. Heille tärkeää on toimia yhteisten pelisääntöjen mukaan mutta ei niiden hengessä. Sillä heillä itseisarvo on heidän omissa näkemyksissään. Valituskikka on heille väline muiden joukossa. Sitten heidän kanssaan pelatessa vaaditaan ja odotetaan "reilua peliä". Kunhan heidän näkemyksensä vain pärjää siinä normaalejen sääntöjen mukaisessa pelissä.

Mitä ihmiset oppivat yliopistoissa?

Näin pari viikkoa sitten unta siitä että olin AMK -ssa keskustelemassa erään lehtorin kanssa puuttuvista opintosuoritteista. Olen jo valmistunut kyseisestä oppilaitoksesta. Pari yötä sitten näin unta siitä että olin lukiossa ja menossa pitkän matematiikan oppitunnille, enkä ollut tehnyt läksyjä. Olen valmistunut myös tuosta lukiosta. Näissä tapauksissa on jotain yleistunnetta, joka on säilynyt varsin hyvin. Tietyt asiat koulusta muistaa hyvin. [Toki nämä koulupainajaiset ovat kivoja jos vaihtoehtona ovat ne violent ones, joita niitäkin on. Kaiken kaikkiaan kouluaika olikin minulle varsin nostalgiapitoista aikaa, johon palaan usein. Elän tässä mielessä kadotettua nuoruutta.]

Minä, kuten varmaan moni muukin, on lisäksi lukenut kokeisiin lyhytaikaiseen muistiin luottaen. Eli jokin aineisto on luettu päähän edellisenä päivänä ja pidetty toistolla yllä kokeen ajan. Kuukauden päästä kaikki on armaasti unohdettu. En itse asiassa osaa tänä päivänäkään integroida kovin hyvin. Lukionkurssi on kuitenkin läpi joten minulla on siitä arvosana.

Tosiasiassa minulla menee vielä kivasti. Kun olen viettänyt luppoaikaani hangaroundaamalla Helsingin Yliopistossa. [Minä olen se tyyppi jolta tullaan aina välistä kysymään "Joko olet valmistunut?". En ole vielä edes aloittanut!] Keskustelut tuppaavat pyörimään uusimpien elokuvien, naisten perseiden, ruokalistojen ja baariajanvietteiden ja muiden vastaavien aiheiden parissa. Olen myös kerran jos toisenkin mietiskellyt peliliikkeitä. Yliopistolla on muutamia kursseja, jotka ovat kätevän taktisia. Niistä saa tarvittavia suoritteita melko helposti. Osa kursseista on toki todella vaativia, mutta kyseessä olevat kurssit ovat esimerkiksi "lukion pitkän matematiikan oppisisältö". Niissä ei tule uutta aineistoa, sellaista jota ei olisi jo lukiossa tullut vastaan. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Peliliikkeiden tekeminen on oveluutta.

Yliopistolta ei sen sijaan kannata hakea debattiseuraa. Se on hyvin vaikeaa. Ne tyypit ovat kotona lukemassa. Yliopistolta löytää kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin kivoja tyyppejä joiden kanssa on kiva jauhaa ympäripyöreää paskaa.

"Academically Adrift" -kirjaan on koottu useiden opiskelijoiden kehityksen kartoitusta. Opiskelijat ovat olleet yliopistossa. Tulokset olivat surullisia. 45% ei näytä edistymistä kriittisessä ajattelussa, analyysien tekemisessä tai muussavastaavassa. Pari vuotta voi helposti hujahtaa ilman että käteen jää yhtään mitään. Eikä valtaosalla edistyvistäkään tapahdu runsasta oppimista.

Kirjan ydinkysymys ja vastaus on seuraava ; "How much are students actually learning in contemporary higher education? The answer for many undergraduates, we have concluded, is not much." ; Selvisi esimerkiksi että vapaa aikanaan yksinään opiskelevat oppivat eniten.

Kirja näyttää sen, minkä pitäisi olla muutoinkin ilmiselvää, mutta ei ole. Opiskelija joka ajattelee että vaikea, työläys, haastavuus ja tylsyys ovat jotain joka opettajan tulisi saada kierrettyä jotta opiskelija voi oppia, on harhaa. Opiskelija on vastuussa omista toimistaan. Opiskelun ei tarvitse olla hauskaa. Itse asiassa on lähes varmaa että se ei ole sitä. (Ainakaan minulla ei ole yhtään ikävä.) Osaaminen ja paperilla oleva arvosana ovat myös hieman eri asia. Työntekeminen opiskelun eteen näyttää muutoinkin ajavan oppimista, toisin kuin paheelliset opiskelijariennot. Sen sijaan sivutöiden tekeminen ei vaikuta juurikaan oppimiseen, joka voi monelle olla yllätys. Kunnes muistaa että opiskelijoissa on niitä jotka asuvat 30 -vuotiaana äitinsä nurkissa. Ja niitä jotka eivät. [Analyysintekijälle vinkki : Äidit tuskin häiritsevät opiskelua enemmän kuin työ.]

Tosin esiin on noussut myös hieman kysymyksiä siitä, millä yliopisto oikeuttaa itsensä, jos se ei tuota oppineempia ihmisiä. Ja toisaalta myös sen, että jos työpaikat eivät vaadi osaamisen kertymistä, kun valmistuneet kuitenkin saavat aika hyvin töitä, mikä itse asiassa on yliopiston merkitys näissä töissä joissa pärjää vaikka yliopiston on läpäissyt ilman että taidot ovat kehittyneet. On selvää että se on statuksensaanti. Kysymys on siinä, pitäisikö.

On surullista jos meillä on - kuten näyttää olevan - kolmio jonka kärjet harvoin ovat samassa tyypissä ; Lukeneisuus, sivistys ja maisterin paperit.

Toki mainitsemani kirja on tehty ulkomailla. Toivottavasti Suomessa ovat asiat paremmin. Tosin, kun muistaa että yliopisto saa rahaa valmistuneista oppilaista, niin pelottaa se, että näitä "peliliikekursseja" tupsahtelee kurssilistoille. Tosin ei yhtä paljon kuin AMK:ssa, jossa opiskelijasta tulee rahat silloin kun hän aloittaa, jolloin oppilaitosta ei välttämättä yhtä paljoa innosta panostaa läpipotkimiseen..

Uskontoa liskoille.

Myers oli saanut tapansa mukaan kommentaattorin. Kommentaattori on agnostikko, joka pitää joistain uskonnon ja joistain ateismin osista. Ja vihaa loppuja. Hän on tiivistänyt kommenttinsa ytimen seuraavalla tavalla : "For the more extreme atheist, all this looks irrational and therefor unacceptable. But I'm arguing something more delicate; yes, I agree, it's irrational, but that doesn't render it unacceptable or valueless. Why not? Because the human brain is a kludge of three major operating systems; the ancient reptile brain (motor functions, fight or flight types of instincts, etc.), the limbic or mammalian brain (emotions), and the most recent neocortex (rationality)."

Näkemys edustaa varsin mallikkaasti uskomiseen uskomista. Hänestä usko ja uskonto ovat totaalisen irrationaalista mutta uskominen helpottaa tunnetasolla elämistä. Tätä kautta hän nostaa esiin sen, miten aivoissa on monta tasoa. Hän moittii ateismia siitä että se käsittelee asioita pelkästään "neokorteksin kautta", eli pelkän rationaalisuuden ja tieteellisyyden kautta. Hän kertoo selviämistarinoita, jotka näyttävät siltä että uskonto on hyvä coping -menetelmä.

Tämä toki nostaa esiin sen, miten uskonto usein on monenlaisessa suhteessa luonnontieteiden kanssa ; Teologiassa uskova ihminen on tietysti luonnontieteellinen biologinen toimija, ja ihmisaivot ovat rajapinta jossa asiat viimeistään törmäävät. Tässä uskomiseen uskomisessa aivokuvannuslaitteet painavat uskonnon aivojen sisään. Samalla uskonto tosin painuu piiloon kaikelta rationaaliselta kritiikiltä.

Tätä kautta uskonnon ja luonnontieteen suhteesta tulee vakiintuneella tavalla asymmetrinen ; Luonnontiede joka auttaa uskoa on hyvä asia, ja teologi voi - ja hänen jopa tulee - vedota tieteellisiin faktoihin jotka sopivat uskontoon ja auttavat jäsentämään tätä. Mutta jos luonnontiede ottaa teologian hampaisiinsa, tämä on jotain jota ei saa tehdä "koska kyseessä ei ole senlainen asia." Tässä tieteen annetaan raastaa usko järjettömäksi irrationaaliseksi asiaksi, ja tämä tunnustetaan, mutta tällä ei nähdä mitään merkitystä. Uskontokritiikkinä tilanne on "not good enough".

Tosin samalla myönnetään että uskonto tai uskominen eivät ole järkeviä asioita. Mielenterveyden suojelu irrationaaliseksi tunnustetulla uskonnolla antaa sille "täytyy olla hullu ettei sekoa" -tyylisen roolin. Uskonto on tälläisessä tavassa todellisuudentajun vääristymä, jossa hallusinoidaan kuvitteellinen ystävä jolle fantasioidaan kuvitteellinen ystävyyssuhde. Ja tämä suojelee hulluudelta. Uskonnolle annetaan rooliksi irrationaalinen tunteille vallan anto.

Minä en -kenties monien yllätykseksi- oikein pidä tämänlaisesta lähestymisestavasta. On vaikeaa kunnioittaa uskontoja jos niitä pitää höpönpöpönä jota tehdään jonkun psykologisen kivuuden vuoksi. Sellainen tuntuu pinnallisuudelta, typeryydeltä. Kysymys uskonnon kannattamisesta muuttuu "tyhmän onnellisuuden" ja "järkevän surullisuuden" väliltä. Olen kohdannut liian monta kertaa "Sika vai Sokrates" -kysymyksen, ja olen liian elämän kyynistämä ollakseni valitsematta Sokratesta. En lähtisi siksi rakentamaan uskontopuolustusta sen varaan että siitä tehtäisiin halveksittavaa ja typerää.

Toisaalta coping -järjestelmässä on jäljellä toinenkin kummallisuus. Siinä tuntuu olevan romantiikan ajan ja valistuksen ajan kilpailuhenkeä ; Järki ja tunne asetettiin vastakumppaneiksi, jossa toisen voitto on toisen tappio. Kommentoijan tavoin minäkin uskon vahvasti että tunteet ovat erittäin hyvä elossapysymismekanismi. Tunteet ovat hyödyllisiä. Aivan kuten kommentoijakin, katson evoluutioteorian toimivan varsin hyvin selityksenä sille miksi ja miten meillä on tunteet ; "Emotions like fear, love, rage, even hope or anticipation, were selected for because they helped early mammals flourish. Fear is a great prod to escape predators, for example, and aggression is useful in the defense of resources and offspring." Luulin kuitenkin että ihmisilä on kaikki kolme aivo -osaa siksi että niitä kaikkia voidaan käyttää. Tätä kautta haenkin kokonaisvaltaisuutta. Myös järki on ollut evolutiivisesti edullinen. Siksi ei pitäisi halveksia mitään osiota. Jos uskonto on totaalisen irrationaalista kuten kommentoija esittää, se tarkoittaa sitä yksi aivoalue jätetään käyttämättä. Tämä on todiste siitä että kyseessä ei ole paras mahdollinen järjestelmä. Evoluution apupakasta jätetään pois jotain joka on hyvin hyödyllistä. Kommentoijan oman argumentaation mukaan tämän pitäisi tarkoittaa sitä että tämä olisi hyvä hylkäämisperuste uskonnolle.

Ateisti voi sen sijaan puolustautua tässä kokonaisvaltaisuusajattelussa siihen että uskonto ei ole mikään ainut tunteiden lähde. Uskova voi kokea saavansa avun uskostaan, mutta tämä ei tarkoita sitä että kyesessä olisi jokin taikaluoti jonka ulkopuolella ei olisi keinoja. Tunnetyhjiösyytös on melko omituista, joskin usein törmättyä, perustelua. Uskonto toki sidotaan usein etiikkaan, mutta tosiasiassa uskonnon poisottaminen ei tarkoita sitä että etiikka hylätään. Tämänlainen tunteettomiksi pilkkaaminen on itse asiassa ad hominem -argumentaatiota.

Kaiken kaikkiaan tämänlainen uskonnonlähestyminen tuntuu jotenkin kaikenkattavasti epäkunnioittavalta. Kaikesta riistetään arvo. Uskonto on typeryyttä ja ateistit tunnekylmiä sikoja. Tässä on tietysti jotain varsin kyynistä ja tämänlainen suorastaan pessimistinen kaikkien pilkkaaminen on jotain jota en voi olla jotenkin tsemppaamatta. Mutta jos agnostismi olisi todellakin tälläistä, en jaksaisi olla agnostikko. Siksi en voi olla lainaamatta häntä itseään "A Democrat who criticizes another Democrat, does not automatically become a Republican."

torstai 27. tammikuuta 2011

Reilu, kaunis, maailma.

"Research Digest" nosti esiin sen, miten ilmastonmuutoskeskustelussa maailmanlopun maalailut eivät ole rakentavia. Tutkimuksessa vertailtiin sitä miten data esitetään ihmisille. Sisältö oli sama, mutta esityksessä oli sävyeroja. Toiset versiot pelottelivat ja toiset eivät. Ihmiset eivät ottaneet pelottelevia juttuja yhtä tosissaan.

Syynä on se, että ihmisillä on jonkinlainen käsitys reiluudesta, joka toimii siten että ihmiset eivät ajattele että pahoja tapahtuisi hyville ihmisille. Vastakkainen todistusaineisto tulkitaan helposti marginaalisemmaksi, koska se sotii tätä perusajatusta vastaan - kyseessä on siis aivan tavallinen assimilaatiotilanne, jolle jokainen meistä on alati altis.
1: Ihmiset tosin antavat hyväntekeväisyyteen mieluummin jos kyseessä on luonnonkatastrofi eikä ihmisten aikaansaama ongelma. Ihmisten ajatellaan voivan hoitaa ihmisten aikaansaaman katastrofin ilman apua. Kenties luonnonkatastrofit nähdään poikkeavina hairahduksina, ja auttaminen on normaalin luonnonjärjestyksen toteuttamista..

Laaja maailmanloppu on jotain jota maailma ei yksinkertaisesti voisi sallia. Siksi jos tuhoisuutta ja riskiä korostetaan, voikin käydä niin että ihmiset eivät enää välitä siitä. Ihmiset vähentävät evidenssin arvoa jos se esittää maailman tällä tavalla epäreiluna.

Tämä muistuttaa ehkä siitäkin miten varoitus voi toimia mainoksena. Itse asiassa ilmastonmuutoksen vastustamisen esittäminen hyvän kautta, esimerkiksi patrioottisena, toimii paremmin, kuin sanomalla että "tee näin tai...".

Sanavalintojen vaikutus johtaa ainakin minut miettimään myös antrooppista periaatetta. Siinähän korostetaan miten maailma on luonnonlaeiltaan juuri meidän elämällemme sopiva. Epätodennäköisyyttä on uskonnollisessa keskustelussa väritetty siten että kyseessä olisi ihme, joka tekee Jumalan todennäköisemmäksi. Epätodennäköisyys tarkoittaa sitä että maailma on luotu ihmistä varten. Mark Twain taas on käyttänyt samaa osoittaakseen päinvastaista ; Hän vain luettelee mitä kaikkea universumissa on tapahtunut vuosimiljoonien aikana, kuvaa sukupuuttoja ja muita vastaavia. Ja laittaa väliin "ja vain ihmistä varten." Lausuma alkaa tuntumaan varsin pian todella sarkastiselta. Epätodennäköisyys tarkoittaa tässä sitä, että meillä on käynyt mäihä.
1: Hieman vastaavan rinnastuksen "tarkoituksenmukaisuudesta" löytyy Markus Kajolta. Hän nimittäin kertoi siitä miten hän oli saanut kerran otsaansa linnunkakkaa. Hän kuvaa miten tapahtuma on epätodennäköinen. Hän lähestyy asiaa siitä että lintu, joka lentää kilometrien korkeudella, on ilkeästi suunnitellut iskun. Tämä arvioi ilmavirtaukset, putoamiskiihtyvyyden aikaansaaman viiveen, ennakoi Markus Kajon kävelyt ja liikkeet, arvioi oman liikkeensä ilmakehässä ja niin edespäin. Nämä huomioonottaen tämä on osannut juuri oikeassa paikassa tyhjentää itsensä. Tämä runsas suunnittelu loppuu siihen kuinka "ylen paskalintu" on ilkeämielinen. Epätodennäköisyys ja teon vaikeus näyttääkin tarkoittavan juuri päinvastaista kuin on totuttu ; Vaikka päälaki on tulkittavissa maaliksi ja lintu älylliseksi olennoksi, on teon vaikeus sen tasoinen että epätodennäköisyys ja vaikeus ei enää kerrokaan siitä että teko olisi tavoitteellinen, vaan nimen omaan puhuu sen puolesta että tapahtuma oli vahinko.

Selvästi sanavalinnoilla on suuri vaikutus saatuihin mielikuviin. Retoriikka vaikuttaa. Emmekä siis ole niin järkeviä kuin itsellemme kehumme. Moni ihminen kuunteleekin sisällön sijasta sanoja ja äänensävyjä.

Liian pitkälle ilman tieteellisiä perusteita.

Helsingin Sanomissa oli kerrottu miten laaja joukko tiedemiehiä oli allekirjoittanut vetoomuksen koskien geenimanipulointia ja siihen liittyviä rajoitteita. Innokkeena oli tuore rajoite jossa viljelyssä olisi pidettävä isoja turvarajoja.

Yleisesti ottaen geenimuunteluun liittyy paljon tavallisten ihmisten pelkoja. Suurin vasta -argumenttikritiikki perustuikin siihen miten tieteilijät ovat "kiinnostuneita uudesta", jonka "riskejä ei tiedetä". Tässä muutosvastarintaisessa näkemyksessä korostuvat etenkin "tuntemattomat riskit", joiden kohdalla ei riitä että kerrotaan että ei tiedetä mitään joka tuottaisi riskejä vaan että niitä ei voi olla eikä voi tulla ollenkaan. "kaipaisin yksiselitteisiä todisteita siitä, että missään olosuhteissa geenimuuntelu ei aiheuta mitään ongelmia." ... "laittaa aukottomat todisteet jonnekin näytille. Siis sellaiset todisteet, jotka pätevät vielä sadan vuodenkin kuluttua."

Tosiasiassa tälläistä ei tietysti voi tehdä. Itse asiassa meillä ei ole mitään "aukottomia todisteita" edes normaalista viljelystä. Jokainen tieteenfilosofian perusteet lukenut tietää että aina voi olla tuntematon riski.

Kenties perinteinen viljanviljely kombinoituna johonkin muuhun aikaansaa katastrofin. Näitä on itse asiassa käynyt historian varrella. Peruna oli hyvä viljelytuote. Sitä viljeltiin Irlannissa paljon ja sitten iskikin perunarutto, joka tuhosi sadot. Irlannissa asian vuoksi kuoltiin isosti nälkään. Siihen aikaan ei ollut tietoa asioista samaan tapaan kuin nyt. Tämänlainen "voi olla" katastrofiskenaarioiden rakentelu tuettuna siihen että vastapuolelta vaaditaan "aukottomia todisteita" ei yksinkertaisesti tunnu mitenkään hyvältä tai järkevältä vaatimukselta.

Eitiedetyn ja tiedetyn suhteen käytettiin myös ns. cherry-pickingiä - kuten "Tällekin väitteelle olisi hyvä saada tieteellinen perustelu. (Sellaiseksi ei kelpaa muun muassa torjunta-aineiden käyttömäärien vertailu.)" Eli vaaditaan jotain ja tiettyjä asiaa ja sen todistamista, ja kun niitä onkin tiedossa, todisteita vain pidetään irrelevantteina. Tämä on toki yleinen "pakkomielteisen mogaajan strategia". Ideana on se, että ideologisti kehittyy ajan mittaan. Hän oppii yhä enemmän ja enemmän oman näkemyksensä vastaisia tosiasioita, jotka eivät hänestä kuitenkaan ole riittävän hyviä. Tästä seuraa ns. "maalin siirtelyä", eli vaatimuksia siirretään aina sen mukaan miten vastapuoli onnistuu, jotta se saadaan näyttämään epäonnistuneelta. Moving the goalposts -strategiassa sanotaan vain että "not good enough."

Keskustelusta löytyi myös kummallinen dikotomia. Toisaalta vedottiin tutkimusten puutteeseen ja riittämättömyyteen. Tässä tietoja ei voitaisi saada, joten riskejä voisi toteutuakin mutta niistä ei saataisi tietoa. Syynä on se, että tutkimukset ovat liikesalaisuuksia, tai viljelyä tehdään kehitysmaissa joissa asioita ei valvota ja tutkita. Eli riskeistä ei voida tietää koska yritykset tekevät tutkimuksia puutteellisesti rahanhimo silmissä. Toisaalta vedottiin GM -viljelyissä saatuihin tuloksiin. lisäksi viitattiin asioihin joihin GM -viljely on oikeasti johtanut. Siis juuri niihin joita ei voitaisi saada.
1: Esimerkiksi tuhoeläinten kohdalla on käynyt niin että kun puuvillasta kehitettiin sen päätuholaiselle resistenttiä kantaa ja tätä alettiin viljelemään, pääloinen harvinaistui ja "sekundaariset ongelmat" yleistyivät. Näin ruiskutuksia pitikin paradoksaalisesti lisätä vaikka tavoitteena oli alunperin juurikin tämän vähentäminen. Lajien monipuolisuus laajeni viljelijälle epämiellyttävällä tavalla.

Tämänlaiset näyttävät kuitenkin siihen että tosiasiassa näiden paljonpuhuttujen puutteellisten kokeiden lisäksi GM -viljelystä on jo itse asiassa aika paljon kokemuksia. Kyseessä ei ole mikään "uusin uus". GM -viljelyssä onkin monta kertaa Suomen maapinta -alan verran. Toisin sanoen asiaa on jo kokeiltu ja niitä pelättyjä tuntemattomia katastrofeja ei ole puhjennut. Itse asiassa leviämisen pelkokin on ollut aika aiheeton. Suomessa ei viljatkaan ole kovin yleisiksi levinneet luontoon.
1: En jaksa tässä vatvoa sitä miten GM -tutkimuksiakin on vastustettu. Ilmiö on ollut aika voimakas ja GM -tutkimusten aineistoa on käyty mm. tuhoamassa. Kun asioissa on tuntematon riski, sitä ei olisi saanut edes tutkia. Syynä on itse asiassa taikauskoinen näkemys jonka mukaan "luonnollisuus on hyvää" ja kaikki ihmisteknologinen on pahaa jonka "luonto automaattisesti ja aina kostaa". Tämä jos mikä on vailla todistusaineistoa.

Tämä ei tietysti ole yllätys. Sillä tosiasiassa luonnossa tapahtuu geenimuunteluun rinnastettavia asioita ilman ihmistäkin. Erilaiset eliöt ihan siirtävät DNA:ta lajista ja genomista toiseen. Tätä kautta ihminen korkeintaan voimistaa luonnossa jo muutenkin olevaa. Luonnossa vanhoista ominaisuuksista tulee uusia ja niitä siirtyy lajista toiseen. That's called evolution. You actually may have heard of that one. Ilmiö voisi teoriassa aikaansaada katastrofeja, mutta selvästi ne ovat kovasti harvinaisia.

Poliitikkojen tehtävänä on tietysti hutkia ja tiedemiesten tutkia. Mutta poliitikkojen kannattaisi vedota tietoon eikä olemattomiin. Vetoomuksen ydin olikin myös se, että poliittisen päätöksenteon pitäisi populististen paranoijien sijasta olla tieteellisesti perusteltua. Turhista peloista ei tarvitsisi välittää.

Tässä kohden minä olen kuitenkin tieteestä ymmärtämättömien paranoidien idioottien puolella. Sillä me elämme demokratiassa emmekä teknokratiassa. Se taas tarkoittaa sitä että yleinen mielipide ratkaisee.

Tutkijoiden kannattaisikin panostaa poliitikkoihin vaikuttamisen sijasta tieteen popularisointiin tässä aiheessa. Sillä GM -pelko ei ole syntynyt tyhjästä. Sitä aktiivisesti lietsotaan PR -sodankäynnillä, joka perustuu mielikuviin, huhupuheisiin, henkimaailmanjutuilta haiskahtavaan tuntemattomalla pelotteluun... Ja oikeasti ; jos meillä on "557 ihmistä. Heistä tohtoreita oli 312 ja vähintään dosentteja 210. Joukossa on 140 professoria, kolme tutkimusjohtajaa, seitsemän yliopiston dekaania, yhdeksän tutkimuslaitosjohtajaa, 12 yliopiston rehtoria, kaksi yliopiston kansleria sekä tieteen akateemikko." niin luulisi heiltä syntyvän valaisevaa tekstiä, vaikkapa kirjan verran, tähän aiheeseen.
1: Näiltä osin GM on helppo yhdistää ydinvoimaloihin. Ne ovat varsinkin nykyisin varsin turvallisia. Mutta "tuntematon uhka" tekee niistäkin pelottavia. Tosin GM:än kohdalla ei tiedetä radioaktiivisuuden kaltaisia ominaisuuksia. Eikä räjähdysriskiä tai kallioon haudattavan 10 000 vuoden ajan vaarallisena pysyvää jätettä.
2: Toinen vertailtava kohde on sähköallergia. Sille että sähkölinjat ja matkapuhelimet todella aikaansaisivat tätä vaivaa ei ole todistettu. Tilaa voidaan pitää luulotautina. Se voidaan kuitenkin tätä kautta yhdistää siihen miten pelot ja ennakkoluulot kohtaavat suggestiivisen mielen. Tälläisten ihmisten huomioon ottamattomuus johtaa taatusti "sähköallergian" yleistymiseen. Ehkä tälläisiä voisi miettiä. Ei sitä kautta että siinä olisi aito sairaudenaiheuttaja, vaan se että joku luulee näin ja tällä on nosebovaikutus.
3: Itse muistan nuoruudessani miten mikroaaltouuneja pelättiin tietyissä piireissä. Säteily oli se joka niissä pelotti. Asia hoitui kun tavarankäyttö yleistyi. Nykyisin matkapuhelintenkaan "tuntemattomat riskit" eivät enää pelota. Vaikka asiaa ei ole hirvittävästi tutkittu, suhtaudutaan "aivonkärryytin" -sanaan huumorilla eikä pelolla. Kenties avoimempi GM -tuotteiden viljely ja esillepano voisi muuttaa asenteita, ajan kanssa.

Miksi ateistien etiikkakysymykset ovat oikeasti kova juttu?

Idi Amin oli melkomoinen kansanmurhamies. Hän myös koki saavansa viestejä Jumalalta. Idi Aminilla oli kuppa. Se vaikuttaa käytökseen ja hallusinointikin voi olla sen seurautsa. Lenin keksi kommunismin ja oli moraaliltaan varsin kyseenalainen mies, jota esimerkiksi Russell kammoksui. Asia oli Venäjän valtionsalaisuus, mutta nykyään muutkin tietävät että Leninillä oli kuppa.

Uskonto-uusateismi -keskustelukentässä pahoissa teoissa on aina selitys ideologiassa. Fundamentalistit syyttävät että "materialistinen" maailmankuva tuhoaa. Ateistilla on heistä moraalityhjiö ja heistä tulee murhaajia. Uusateistisessa näkemyksessä taas uskonto on pahan alku ja juuri ; Ja oman puolen väärintekijät on tietysti vääräuskoisia. Siinä missä fundamentalisti on sitä mieltä henkiset viestit Jumalalta pitäisi ottaa vakavasti viesteinä Jumalalta, Aminin kohdalla kyseessä ovat moraalittomuuteen kannustavat voimat tai kuppahallusinointi. Ne selitykset joita esimerkiksi minä en saa tarjota ja tulla vakavasti otettuna fundamentalistien silmissään jos heitä kohtaan. Ja uusateistista Lenin harjoitti persoonakulttia joka haiskahtaa uskonnolta.

Molemmilla puolilla on vahva näkemys että vastapuolen hyvä on sitä ideologiastaan huolimatta mutta omalla puolella on ansioita asiassa. Molemmissa pelastetaan maailmaa ; Ja molemmissa vastapuolen kohtelussa ei muisteta että ideologia voisikin antaa auktoriteeteille tekosyitä tehdä monenlaista ja suostutella muita siihen. Ja osa pahoista teoista tehdään ja tekojen pahuus piilotetaan muilta - ja joskus itseltäkin - ideologisella tekosyyllä joka värittää siitä hyväksyttävän.

Mutta minulle ei ole uutinen että uskonto voi olla myös likaisen, pahan ja inhottavan lähde. Moni tuntuu ajattelevan dikotomisesti että hyvät asiat voidaan liittää ja vastaavantapaiset ikävät asiat kiistää. Tässä olisi kuitenkin kaksoisstandardin makua. Miksi uskovaisena yksilöinä esiintyvän tekemä hyväntekeväisyys on uskonnon ansio mutta uskovaisena yksilöinä esiintyvän tekemä pahantekeväisyys on hairahtuneisuutta?

Näitä kysymyksiä herää ainakin kun lukemisen ja kuuntelun aiheena on Larry Moranin kuvaus Daniell Dennettin uskontojen hyveitä listaavista asioista. Hän muistuttaa että kirkot ovat turvaverkkoja monille ihmisille. Kun vastaavaa toimintaa tehdään kirkon ulkopuolellakin, on syytä kysyä onko ansio todellakin uskonnon vai onko uskonto vain monopolisoinut ilmiön. Ihan samasta syystä kuin uskontojen piirissä tehdyt pahat teot helposti ulkoistetaan jollakin selityksellä. Dennettin näkemyksessä kun on paikoin selvää amerikkakeskeisyyttä. Suomessa lääkärinhoito on oikein mallillaan. USA:ssa tämä asia on hyvin eri tolalla. Moni asia joka täällä tuntuu ilmiselvästi yhteiskunnan tehtävältä on siellä ulkoistettu kirkolle. On toki mukavaa että USA:ssa kirkot tekevät työtä ja korjaavat yhteiskunnan tekemiä puutteita. Mutta kenties rahat saisi sittenkin sielläkin paremmin ohjattua suoran toiminnan, yhteiskuntarakenteen muutoksen, kautta. Onko uskonto sittenkin tässä kohden enemmänkin laastaripakka jonka takia sitä että yhteiskunnassa on haavoja joiden tuleminen voitaisiin estää tekemällä asiasta yhteiskunnan, eikä uskontojen, asia.

Kysymys on toki tärkeä, eikä vastaus ole yksiselitteinen. En anna sen kummempia ohjeita kuin että siinä vastauksenhaussaan kannattaisi tosin olla konsistentti eikä keksiä selityksiä sen mukaan mikä hivelee enemmän omaa maailmankuvaa. Tämä ei ole paljoa mutta sekin on sentään parempi kuin ei mitään. Monille tämäkin on tosin liian vaativaa.

Kuitenkin tässä kohden tuntuu olevan myös painotusero.

Uusateistit lähinnä koristelevat uskontojen moraalittomuuksilla. Se muistuttaa enemmänkin sivulauseessa että kirkko ei ole "edes niin ehdottoman hyvä". Etiikkakysymys näyttää kuitenkin olevan uskovaisille kova asia. Jos heiltä kysyy mistä uusateismissa on kysymys, he vastaavat helpommin "uskonnonpilkan" ja vasta vähän sen jälkeen "naurettavan skientismin ja evolutionismin".

Esimerkiksi Myers nosti esiin miten osa uskovaisista nostaa esiin buddhalaisen näkemyksen. Moitteessa ytimenä oli se, että buddhalaisuus on kannattajilleen mukavaa ja se on rauhanomaista. Uusateistien kritiikin sanotaan osuvan islamilaisiin ja kristittyihin, mutta maailmassa on muitakin uskontoja. Ja ne ovat kivoja ja ystävällisiä uskontoja.

Myers ihmettelee eniten sitä, miten subjektiiviset kokemukset ja mukavuuden tarjoaminen ovat tärkeitä. Hänestä uusateismin uskontokritiikissä toki moititaan moraalikysymyksiä, mutta se on enemmän mauste kuin koko ateria. Hänestä oleellista on "is it true?" [joka tässä kontekstissa on käsittääkseni tulkittava kysymykseksi siitä onko Jumala luonnontieteellisesti voimakas ja tarpeellinen teoria vai ei]. "big mistake is assuming that our central question is, "Is it good for us?", which leads him into all these pointless anecdotes about how praying makes him feel better, and how animism helps impoverished people cope with their circumstances. I don't care if religion makes someone feel better. Stacking illusions over a grim reality does not turn it sweet."

Kuitenkin valtaosa uusateismin kritiikistä korostaa että tärkein asia olisi syyttää uskovaisia murhaajiksi. McGrath on esimerkiksi tunnettu siitä että hän yhdistää uusateismia vihapuheeseen. Että uusateismi tarkoittaa samaa kuin syyttää uskontoa kaiken pahan lähteeksi. Kaiken tutustumisen ja tietynlaisesta uskontovihaisuudestani huolimatta tämä ei ole kovinkaan ilmiselvä tulkinta uusateistien kirjoittamasta aineistosta. Se on itse asiassa minun nähdäkseni vain miltei yhtä häijyä kuin fundamentalistikristittyjen normaalinaggressiivinen aineisto keskimäärin. Tästä ei kai kuitenkaan voida tulkita että fundamentalistikristillisyys olisi sama kuin aggressiivisuus ja ideologinen viha ateismia kohtaan.

Tai hetkinen ... ehkä tässä uusateistiparanoijassa sittenkin ON jotain... Sillä todellakin tuntuu kuin fundamentalismissa olisi kysymys nimen omaan vihaliikkeestä. Fundamentalistin tunnistaa aina hyvin pian. Ei edes mielipiteidensä vuoksi, vaan sen vuoksi että lauseisiin tiivistyy tietynlaista halveksuntaa jota edes minä en voi olla huomaamatta. On luultavaa että uskovaiset kokevat samoin lukiessaan uusateistejen tekstiä.

Siinähän sitä on sitten joko ainekset kunnolliseen väärinkäsityksiin jotka johtavat lihavaan riitaan. Tai sitten kyseessä on todellakin kahden vihaliikkeen taistelusta. Aineiston aggressiivisuussävyt ja muu vastaava kommunikaatio vihjaa että molemmat ovat samantapaisia ilmiöitä ovat joka tapauksessa.

"Alussa lupas meille mukavaa. / Jätskiä sekä hunajaa. / Kunnes alko kavereita teurastaa. / Ja sano "Ou jee tää on mukavaa". / Kaikkihan me hänet tunnetaan. / Kaikkihan me hänestä pidetään."
("Sleepy Sleepers", "Idi Amin")