Heiveröinen Jumala

David Klinghoffer on Intelligent Designin kannattaja. Hän kiistää ID:n olevan kreationismia ja että kysymys on tieteestä eikä uskonnosta. Sillä tämänlaisia kannanottoja Intelligent Designin kannattaminen tarkoittaa.

Nyt hän esittää että ID -kriitikot eivät ymmärrä Jumala on nöyrä ja ujo. "God's humility appears to us as modesty or shyness, almost. I've tried to explain this to my kids in terms they can understand, referring them to the deer that sometimes browse in the blackberry bushes at the edge of our driveway. If we want to enjoy watching them, we have to be careful not to scare away our silent, beautiful deer with loud voices or sudden movements. In the same way, one purpose of setting aside frenetic weekday activities on Shabbat is to make a space where God will feel comfortable and, so to speak, unafraid, of joining with us in our homes in a most intimate fashion." Eli toisin sanoen Jumala piilottelee ja on hyvin henkäyksenomaisesti maailmassa. Pyhäpäivän eriyttämistä tarvitaan siksi että Jumala ei ole kovin konkreettinen ja ilman hiljentymistä emme saa hänestä mitään kokemusta. Etäännymme Jumalasta jos elämme maailmassa.

Tämä voisi olla pelkkää henkilökohtaista uskonnollisuutta eikä ongelma sille että ID ei ole uskontoa. Mutta Klinghoffer käyttää tätä selityksenä sille, että ID ei saa suosiota. "This observation about God's personality may explain why the evidence of design in the world is elusive to many people. What my colleague Dr. Stephen Meyer calls the "signature in the cell" in the genetic code, in protein synthesis, in what biochemist Michael Behe calls irreducibly complex features of biology, in the Cambrian explosion and the rest of the fossil record, in cosmology, in individual types of creatures -from butterfly metamorphosis to the history of whale evolution - whatever piece of the argument for intelligent design that you think of, it is all very lightly imprinted. It takes patience and study to see." Tämä on tietysti sinänsä hyvin miellyttävä asenne, koska se ei syytä erimielisiä nuijiksi moraalittomiksi typeryksiksi jotka eivät osaa mitään vaan ovat erimielisiä vain koska heidän maailmankuvansa on jämähtänyt ja että he hyökkäävät henkilökohtaisista syistä innokkaita vainoamaan kaikkia jotka ovat erimielisiä. Hän päin vastoin näkee ID:n kanssa erimielisyyden ymmärrettävänä tavalla joka ei vaadi rationaalisuuden ja tieteellisyyden ja moraalisuuden hylkäämistä. Tämä on jotain jota ei tavallisesti kuule ollenkaan ID:n kannattajilta.

Tämä on kuitenkin mielenkiintoinen, koska se itse asiassa samalla tunnustaa että Intelligent Designin argumentit ovat hyvin heikkoja. Niiden tarkempi ruotiminen "tuhoaa taian". Argumentit ovat toisin sanoen "henkäyksenomaisen heikkoja" ja niiden ymmärtäminen ei onnistu tieteellisellä kokeellisella tutkimusotteella vaan siitä luopumisella. Klinghoffer toisin sanoen tunnustaa että ID -argumentit eivät ole kovin voimakkaita ; Ne voidaan hyväksyä vain uskonnollisen ihmisen intuitiota hiomalla eikä tieteelliseti. Tässä mielessä "design -argumenteiksi" kuvatut eivät enää olekaan jumalatodistus vaan enemmänkin meditaatiotyökalu.
1: Huonon argumentin kutsuminen "ujoksi viittauksenomaisuudeksi" on sama kuin muuttaisi tä "musta tuntuu" -asenteen argumentiksi kutsumalla sitä "intuitioksi". Typerää. Usein tehtyä, mutta se ei vähennä typeryyttä vaan päin vastoin lisää sitä. Klinghoffer siis samalla tunnustaa että ID on uskontoa, ja selittää että uskonnollinen suhtautuminen ja asenne on olennaista jotta ID:argumentit voi ottaa ollenkaan vakavasti. (Näin ollen naturalistien avomielisyyden puute on sitä että he eivät ole uskovaisia..)

En tosin ollenkaan tiedä miksi Jumala ei aikaisemmin ollut ujo ja nöyrä. "Raamattu", etenkin vanha testamentti, on täynnä varsin empiirisesti ilmiselviä asioita. Jumala puhuu pilvistä, tappaa egyptiläisiä lapsia, ratkaisee sotia, aukaisee maata keskeytettyä yhdyntää harjoittavien alta, ampuu synagogassakäymissääntöjä rikkovia salamalla. Sille miksi Jumala on nykyään ujo ei ole oikein mitään selitystä - siis tietenkin jos sellaiseksi ei lasketa sitä että myytit ja juorut ovat kasvaneet ajassa ja että alkeelliset rautakautiset ihmiset ovat keksineet hatusta tarinoita joita kukaan täysijärkinen ei yrittäisi totena sepustaa nykypäivänä kun tiedämme enemmän. Ujo Jumala joudutaan uskomaan vain koska näitä vanhatestamentillisia aggressiivisesti interventoivia Jumalallisia ihmeitä ei nykymaailmassa oikein tapahdu missään ikinä koskaan.

Tämä muistuttaa Flewin nuoruusajan argumentista, näkymättömästä puutarhurista. Jos jossain paikassa väitetään olevan puutarhurin, ja tätä yritetään nähdä, voidaan puolustautua että tämä on näkymätön. Ja jos tätä yritetään punnita, selitetään että tällä ei ole massaa. Ja lopulta ollaan siinä että voidaan kysyä olennainen kysymys : Miten tämän salaperäisen näkymättömän, massattoman, karhunrautoihin astumattoman... puutarhurin olemassaolo voidaan erottaa tilanteesta jossa puutarhuri on olematon. Henkäyksenomaisuus ja heikkous tarkoittaa juuri sitä että on vaikeaa ellei mahdotonta erottaa tätä "ujoa puutarhuria" "olemassaolemattomasta puutarhurista". Samalla tätä miettiessä unohtuu se, että tosiasiassa "puutarhurin todistamiselle" on annettu paljon mahdollisuuksia ja meillä on oikeastaan tarve tämänlaisiin "vaikeasti tavoitettavuuteen" jos ja vain jos näissä kaikissa on epäonnistuttu.
1: Nämä puolustelut ovat ad hoc -selityksiä joiden sekoittaminen mustien aukkojen kaltaiseen "epäsuoraan havaitsemiseen" on erinomaisen surkeaa argumentointia. - Koska mustan aukon fysiikka on sellainen että muunlaista vaihtoehtoa ei ole. Jumalan kohdalla ei sen sijaan ole mitään gravitaation kaltaista ehdotonta viitekehystä joka ohjaisi siihen että Jumalan on oltava jotenkin pakosti hienovarainen. Samoin vertaus neutriinoihin on varsin huono, koska neutriinot oletettiin koska muuten oltaisiin jouduttu vain kumoamaan vallitsevat teoriat ilman että olisi ollut mitään tilalle. Pauli oletti spekulatiivisen hiukkasen ad hoc -selitykseksi joka perusteltiin juuri tämän vuoksi - ilman tätä vallitsevan teorian suojeluperustetta ajatus painottomasta teoreettisesta hiukkasesta olisi ollut puhtaasti naurettava. Nyt se oli vain kiusallinen ja siitä haluttiin eroon ja siksi neutriinojen havaitsemiseen haluttiin kehittää kaikenlaista.

On eri asia sanoa että Jumala on näkymättömissä siksi että paremmin havaittavat Jumalat on jo falsifioitu kuin selittää että Jumalalla on pakosti ominaisuuksia jotka tekevät siitä näkymättömän. Tai selittää että jos emme oleta Jumalaa niin meidän olisi luovuttava esimerkiksi aineen ja energian säilymislaista tai vastaavista. Tämä ero on niin olennainen että Klinghofferin selitys hienovaraisuudesta näyttäytyy pelkästään uskonnollisena meditaatioasenteen kannattamisena.

Siksi onkin hyvä muitsaa että kun puhutaa likimain mistä tahansa pseudotieteestä, on tunnettu ad hoc selitys jossa tutkiminen tuhoaa ilmiön. ; ESP:n kannattajista skeptikoiden aurat pelottavat pois auttavat henget ja häiritsee parapsyykikon energiakenttiä. Skeptikot ovatkin erikoisia, heidän mielensä ominaisuudet ovat selvästi voimakkaampia kuin minkään maailmankuvan henget ja Jumalat ; Skeptikon "antimagicfield" estää kiroukset, ajatustenluvun, levitoinnin, kaukoparannuksen ja onnistuneen tarotennustuksen tekemisen. Tietojeni ikaan se tuhoaa myös veden muistin ja tuhoaa homeopatian. Klinghofferiin viitaten se myös selvästi estää Jumalan tekemät ihmeet. ; Ajatuksena tämä skeptikoiden ylivoimainen mielenvoima verrattuna Universumin Voimavärähtelyihin on vielä omituisempi ja vähemmän todistettu kuin se, että uskoisi niihin Jumaliin ja henkiin itsessään.

Tämänlaisten ad hoc -suojausten rakentaminen ei suinkaan pelasta näkemyksen uskottavuutta, vaan päinvastoin tuhoaa sen.

Saivartelun ympäriltä.

Saivartelu on yleinen ilmiö. Tietyssä määrin se on ihan hauskaakin. Osa filosofiastakin näyttää ulkopuoliselle hiusten halonnalta. Yleisesti voisi sanoa että saivartelun määritelmä on ilmiömaailmaan liitetty selitys joka ei selvennä vaan mutkistaa. Saivartelussa asiaa käsitellään väärässä mittapuussa: Siivilöidään hyttynen ja niellään kameli tai ammutaan tykillä kärpäsiä - koska ne on määritelty härkäsiksi. Se on näkemys joka tuottaa ennusteena "voi ollaa" joka esitetään after the fact kuin se olisi "täytyy olla noin". Se on selitys joka ei lisää ennusteita ja itsekriittisyyttä, vaan lisää epämääräisyyttä ja kritiikki -immuuniutta.

Keskityn nyt saivartelun pariin asiaan, jotka muistuttavat hieman toisiaan. Liitän niihin hieman (kliseistä) tieteenfilosofiaa. Lopputulos on jotain, joka on toivon mukaan muutakin kuin saivartelua. (Toki tyyliini voisi sopia se, että kirjoittaisin saivartelusta saivarrellen ja tälläinen olisi hienoa tehdä.)

Tätä tarkoitusta varten / Sen vuoksi kun.

Ad hoc -selitys on argumenttivirhe, joka löytyy liki kaikilta argumenttivirhelistoilta, esimerkiksi "Internet Encyclopedia of Philosophy" tuntee sen. Ad hoc on pelastava oletus, joka tehdään jotta teoria ei kumoutuisi. Esimerkiksi esimerkki ad hoc -selityksestä on se, että selität että opettajalla on sinua kohtaan piilevää kaunaa. Jos kukaan ei huomaa epäkunnioittavaa kohtelua, voi muistuttaa että se kaunahan on piilevää.

Ad hoc -selitykset liittyvät olennaisesti Kuhnin paradigmanäkemykseen. Ne ovat pelastavia oletuksia, jotka estävät falsifioinnin. Kuhnin idea oli yksinkertaisesti se, että teorioita ei innolla vaihdeta, vaan professorit ikään kuin pitävät suosikkinäkemyksestään kiinni. Kun ristiriidat selitetään ad hoc -selityksillä ja tämä herättää tunteen että kritiikki ei ollutkaan riittävän pätevää, että se ei koskenutkaan täysin tuota tilannetta ja siksi teorian kumoutuminen ei olisikaan mikään itsestäänselvyys, eli tilanne ei ratkaisisi erimielisyyttä. Kuitenkin nämä oletukset kasautuvat, niistä tulee anomalioita. Parempi teoria, se joka kumoaa sen vanhan ja josta tulee uusi vallitseva asia, selittää asiat ilman ad hoc -oletuksia. Joten ad hoc -oletuksen arvo yksinään ei kenties ole valtava, mutta yhdessä ne ovat olennaisesti "teorian kuolema" - eikä niinkään mikään suora kumoutuminen.

Tässä on kaksi osaa. Saadakseni lyhyen ja helppotajuisen kuvauksen lainaan englanninkieliseen wikipedian mainintaan ad hocin luonteesta. "In science and philosophy, an ad hoc hypothesis is a hypothesis added to a theory in order to save it from being falsified. Ad hoc hypotheses compensate for anomalies not anticipated by the theory in its unmodified form. Scientists are often skeptical of theories that rely on frequent, unsupported adjustments to sustain them. Ad hoc hypotheses are often characteristic of pseudoscientific subjects." Eli ad hoc on usein jälkikäteen tehty selitys jolla estetään teoriaa kumoutumasta. Ad hoc on myös sellainen että se nojaa silloin tällöin tapahtuvia ja ilman tukea olevia muotoiluja jotta teoria ei kumoutuisi. Teoriasta tulee yhä modifioidumpi, muokatumpi.

Jos anomalioita kerääntyy, ne eivät muutu perinteeksi kuin "oman tutkimuslinjan sisällä". Lisättiinhän maakeskisessä näkemyksessäkin taivaankannen ilmiöihin lisäkäyriä jotka tekivät mutkikkaampia yhtälöitä mutta paransivat lopputulosten laatua. Ne kuitenkin "mutkistivat kaavoja", toimivat lisämuuttujana. Ja niitä kohdellaan ad hoc -selityksinä. Ad hoc on perustaltaan saivartelua, jossa otetaan käyttöön oletuksia. Usein nämä tehdään vasta sen jälkeen, kun on kohdattu ristiriitaista aineistoa. Mutta samaa linjaa soveltaen voidaan ottaa käyttöön myös kritiikki -immunisointia. Ero näiden kahden välillä ei ole olennainen : Voidaan tehdä erilaisia koetta edeltäviä hypoteeseja, joka sallii kaikki ratkaisut. Tällöin voidaan rakentaa ad hoc myös valmiiksi. Paradigmanvaihdoksessa nämä ennalta tehdyt oletukset ja kritiikkisuojaukset ovat anomalioita. Ne heikentävät tutkimusohjelman ennustekykyä.

Tässä on mielenkiintoisena sivujuonteena aikakysymys.

Ad hoc kuvataan usein siten että selitys keksitään jälkikäteen selittämään ongelma. Kuitenkin modifioinnin ajoitus ei ole yhtä relevantti kuin näkemyksen epämääräisyys. Yritän selventää tätä hieman:

Otetaan esimerkiksi kristillisen teologian perinne. Demonien riivaamisessa on jo kauan uskottu että demoni ei näyttäisi itseään ateisteille. Tällä selitetään muun muassa miksi demonit näyttävät vaikuttavan vain niihin uskovien parissa, ja ateistit eivät niitä kohtaa koskaan missään. Olennaista tässä on:
1: Tämä selitys ei kuitenkaan ole todistettu ilmiö, vaan se on perinteessä. Ilmiö ei ole tunnettu demonien ominaisuus joka perustuisi demonien luonteen tutkimukseen joka tehtäisiin samalla tavalla kuin psykologiassa tehdään ihmisille, ja joiden tuloksena saadaan tälläistä käytöstä ennustavaa toimintaan. Ilmiö on oletettu. Ja sitä kannatetaan koska ateistit eivät koe vakuuttavaa todistusaineistoa demoneista.
___1.1: Uskallan vaikka lyödä pääni pantiksi, että jos huomenna luokseni marssisi demoni, joka lähtisi ateistikavereideni kanssa isolle TV -kiertueelle, evankelistat unohtaisivat tämän "emme näyttäydy epäuskovaisille" -selityksen. Sen sijaan he käyttäisivät tuota demonia todisteena saatanallisten voimien olemassaolosta. Ja vaatisivat ateisteja vakuuttumaan.
2: Ad hoc -selityksen "jälkikäteistämisen" vaatimus on myös siitä ongelmallinen että se vaatisi pitkää argumentin historian tuntemista. Ja historian epäselvyyden vuoksi on esimerkiksi mahdotonta sanoa onko joku keksinyt ad hoc -selityksen sille miksi joku ateisti ei ole kohdannut demoneja, vaikka niiden pitäisi olla hyvinkin konkreettisia ja demonit on esitetty kristillisessä jopa uhkana joilta suojaamaan tarvitaan Jeesusta. Jos ilman Jeesusta ei käy mitään, tarvitaan tämänlainen vastaus. Voi olla että Ad hoc on sitten vain kopsattu ja siitä on tullut perinne. Tälläisten ongelmien vuoksi ad hocin tunnistaminen vaatisi aivan liikaa vaivaa - etenkin kun muistetaan, että se ei muuta selitystä perustellummaksi, vaan vain suojaa tuon tyyppiseltä vastaesimerkiltä. Oletettu historia ja mahdollinen historia muuttuvat liian olennaiseksi.

Yllä olevasta saadaan kaivettua se miten ad hoc ei muutu päteväksi vain sillä että sitä on käytetty pitkään tai sopii johonkin perinteeseen. Kuhnin paradigmanvaihdoskin korostaa sitä, miten anomalioiden kasautuminen on ratkaisevaa. Esiintyy paljon poikkeuksia, "voi ollaa", joka ei ole ristiriidassa, mutta jota ei ole selitetty ja ennustettukaan. Olennaista on se, että ne molemmat epämääräistävät. Esimerkiksi yllä olevista syistä johtuen ei ole virhe että esimerkiksi "the Sceptics Dictionary" liittää ad hoc -virheen ESP -ilmiön yhteydessä. Tässähän on perinteisesti ollut mukana "suojaus" jossa kriittinen läsnäolija tuhoaisi tuloksen - ja siksi ei ole yllättävää että kriittisten tutkimusten alla ESP:stä ei saada tuloksia. Taustaselitys on että ESP vaatii luottamusta ja tämä on ESP -ilmiön perinteessä. Se on silti ad hoc, koska sillä ratkaistaan vain tämä tietty ongelmatyyppi, eikä kyseistä ESP:n skeptikontorjuntailmiötä tutkita eikä sillä ole soveltuvuutta muualla. Tämä selitys vain nihiloi kritiikin ja on siksi asenteiltaan varsin arveluttava.

Toki jotkut yksilöt varmasti tästä huolimatta kannattavat ajatusta siitä että ad hoc on tehtävä vain jälkikäteen. Heidän kohdalla tulisi kuitenkin ottaa käyttöön jokin uusi argumenttivirhemuoto "ennakkosaivartelulle". Perusteluina ja tutkimuksen suuntaajina ne käyttäytyisivät olennaisesti yhtä heikkoina ja huonoina, joten kyseessä ei ole relevantti ero ; Ei ole niin että toinen olisi perusteltu tapa ja toinen olisi hyvä tapa vaan molemmat ovat yhtä huonoja. Tätä kautta keskustelu siirtyy argumentaation virhellisyydestä siihen onko määritelmässä tasan tarkkaan viimeistä piirtoa myöten oikea termi. Se, että kyseessä on joka tapauksessa huono argumentti, virhe jota "tulisi ampua päähän" unohtuu. Minä en näe tälläisessä määritelmäkikkailussa muuta kuin keskustelun mutkistamista jonka avulla keskustelua voidaan hämärtää. Ja minusta tätä tarvitaan jos ja vain jos asia jota ollaan puolustamassa on erityisen hämärä, tai jos ollaan tekemässä akateemista filosofiaa jossa pilkun paikatkin on mietitty. Siksi en pidä "sillä tasolla missä minä toimin" ajallista kysymystä edes olennaisena.

Vaihtoehtoinen selitys.

Ad hoc -selitys on kuitenkin hyvin lähellä vaihtoehtoista selitystä, joiden kohdalla ratkaisu haetaan yleensä Occamin partaveitsen kautta. Joissain yksittäistapauksissa on selvää että kyseessä on epämääräistäöä oletus ilman yleistystä, jolloin kyseessä on varmasti ad hoc. Ja joskus on kyseessä selvä induktio, joka ennustaa tapahtumia ja kieltää toisia jolloin kyse on vaihtoehtoisesta selityksestä. Käytännössä nämä ovat toisiinsa liittyneinä niin usein että ne on esitettävä yhdessä.

Saivarteluun se liittyy sillä tavalla että huono vaihtoehtoinen selitys on luonteeltaan hyvin saivarteleva. Käytännössä siksi että se on pullollaan ad hoc -selityksiä ja implisiittisiä tai eksplisiittisiä oletuksia.

Vaihtoehtojen selityksen arvioinnissa korostuu poikkeuksellisuus ja tavallisuus ; poikkeukselliset selitykset vaativat poikkeuksellisia vastauksia. Näin jos kaupassa piippaa varashälytin ja jollakulla on taskussa kaupan esineitä, et välttämättä näe itse varkautta, mutta se on perusteltua olettaa. Vaikka toinen selittäisi että demonin telekinesia siirsi kellon pahantahtoisesti kyseisen tyypin taskuun koska hän on kuuluisa kristitty ja näin toimimalla demoni saisi luotua epäuskoa kristittyihin, ja tämä heijastuisi itse Jeesuksen luo päätyviin karitsojen lukumääriin asti. Varastaminen on toistuvasti tavattu ilmiö. Demoni ei.

Esimerkiksi ihmeen nähdessä kyseessä voi olla huijaus, taikatemppu, erehtyminen, väärintulkinta, tai harvinainen sattuma ... tai sitten kyseessä on aito ihme. On kyettävä arvioimaan todennäköisyydet näille eri vaihtoehdoille. Näistä todennäköisin on paras selitys. Tässä kohden olen toki kohdannut esimerkiksi lausunnon jonka mukaan ihmeparaneminen, levitointi ja muut vastaavat ovat todennäköisempi selitys kuin se että kristitty julistaja valehtelee tai on kohdannut mielenterveyden tilassaan hetkellisen häiriötilan - tai muuten vaan erehtynyt. Tässä voidaan laskea prosentteja sille miten harvinaisia vaikkapa aivohäiriöt ovat - onhan hallusinointeja tutkittu. Ja kuinka monta prosenttia ihmisistä huijaa. Vertailun kannalta ongelmana on tietysti se, että demonien todennäköisyyksistä ja ilmenemistiheyksistä ei ole vastaavia tietoja.

Mistä siis tiedämme kumpi on parempi selitys? Mitä tehdä jos meidän pitää tietää kumpi on pienempi luku, asia jolla on jokin arvioitu tai joskus jopa tunnettu todennäköisyys ja mielivaltainen luku joka on tuntematon? Se, että tunnettu todennäköisyys on pieni ei tarkoita juuri mitään, koska se toinen luku voi olla vielä pienempi. Jos oletat että se on, on oletus yhtä mielivaltainen kuin se että sille antaa luvun. Sillä mikä tahansa luku on yhtä mielivaltainen, kun sen suuruusluokastakaan ei ole hajuakaan. Tällä tavoin asiasta ei päästä perusteltuun tulokseen - lopputulos heijastelee vain esittäjänsä maailmankuvaa, jonka kautta hän arvaa todennäköisyydet joko suureksi tai pieneksi. (Ja aina tietysti kaikertaa se, että jos se tunnettukin todennäköisyys on arvioitu jostain syystä väärin, koska emme tiedä kaikkea maailmasta.)

Kuten huomaamme, "aitojen todennäköisyyksien" arviointi on joskus käytännöllisesti mahdotonta - se vaatisi että tiedetään kaikki mitä maailmassa tapahtuu. joten sen sijaan tässä kohden voidaan toimia kuten Duhemin-Quinen teesissä esitetään. Se vaihtoehto, joka muuttaa vallitsevaa tiedeverkkoa vähiten on todennäköinen. Keskeisellä tutkimuksella on ainakin aktiivinen tutkimusohjelma ja paljon konsilienssia muun tieteen kanssa, eli paljon sovelluksia muualla.

Ad hoc -selitykset sallitaan suojaamaan tiedeyhteisössä keskeisiä teorioita, ja jos se ei ole tiedeyhteisössä keskeinen, sen tehtävänä on taistella ja todistaa paikkansa pienillä ad hoc -oletusten määrällä. Tämä sopii hyvin Kuhnin paradigmoista tekemiin huomioihin. Taustalla on ajatus että vaikka tiede ei ole saavuttanut lopullista tietoa, se on kuitenkin varsin hyvä. Jos se ei olisi, pitäisi koko tiede heittää roskakoriin. Ja jos se on, on syytä olettaa että se on kohtuullisen hyvä.

Käytännössä saivartelu on tietysti aina hieman ongelmallista ja jopa ärsyttävää. Sitä on kuitenkin siedettävä jonkin verran. Ja se on joskus hauskaakin. Mutta samalla olisi muistettava se olennainen "ei liikaa". Koska muuten epätietoinen käsien heiluttelu muuttuu tiedoksi.

Kontrolloitu toistettavuus.

"In most other fields there is rarely a conflict for long. If you disagree with someone else’s results you can go on repeating the experiments until everyone comes to a consensus about which of you was right or until some crucial difference in the experiments is discovered. In parapsychology, of course, unrepeatability makes that consensus impossible. You have to agree to differ."
(Susan Blackmore)

Yksi tieteellisen tutkimuksen perusperiaatteita, joka toistuu tieteenfilosofiassa toistuvasti on toistettavuus. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että sen lisäksi että tehty tutkimus nojaa taustateoriaan, ja testaa siihen liittyviä ennusteita siten että tulos liittyy teoriaan, myös itse koe on voitava toistaa. Eli jos joku toinen tekee samanlaatuista tutkimusta, hän saa samat tulokset. Tämä ei tarkoita sitä että kokeesta ei saataisi erilaisia tulkintoja. Toistettavuus koskee sitä että jos tehdään koe X elementeillä A,B,C,D ja saadaan tulos Y, niin joku toinen toistaa saman kokeen samoilla elementeillä, he saavat samansuuntaisen konkreettisen loppuseurauksen Y. Eri tutkijoiden tulkinnat voivat toki olla erilaisia, mutta tämä ei riko kokeen toistettavuutta.

Tämä vaatii tietenkin myös jonkinlaista pääsyä dataan. Jotta voidaan sanoa mukaileeko uusittu koe aikaisemmin saatua koetta Y, pitäisi tietysti tietää miten koe on tehty, ja mitä on tapahtunut. Tutkimustulosten piilottelua ei tämän vuoksi hevin suvaita. Yksi piilottelun muodoista on kuitenkin joskus vaikeaa huomata: Se on cherry picking: Jos tuotetaan tuhat tuntia aineistoa, joista sitten vain itselle mieluisat päästetään ulos, tulokset vääristyvät. Jos minä esimerkiksi haluan ennustaa kortteja silmät sidottuna, minu tarvitsee vain ottaa paljon aineistoa ja lähettää todisteeksi vain ne nauhanpätkät, joissa arvaan oikein sen kortin. Kaikki ne joissa arvaan väärin, menevät roskiin. Sitten minun ei tarvitse kuin väittää että tuo nauha minkä näytän, onkin oikeasti kaikki.

Sen sijaan se ei tarkoita sitä että itse ilmiö tulisi voida toistaa. Siksi on ylipäätään mahdollista tutkia esimerkiksi sitä, missä tähdet ovat olleet tuhansia vuosia sitten, miten mannerlaatat ovat liikkuneet ja olleet, miten suuret kanjonin syntyvät ja niin edespäin. Tosin tässä kohden korostuu se, että empiirinen metodi ei vaadi itse ilmiön havaitsemista suoraan. Monesti tilanne onkin verrattavissa ikään kuin rikostutkimukseen: Itse rikosta ei tarvitse nähdä, saada kiinni verekseltään. Todisteet voivat osoittaa asian myös epäsuorasti.

Toistettavuus taas tarkoittaa sitä että vain tutkija X ei saa niitä tuloksia vaan muutkin tutkijat saavat samoja tuloksia. Ei riitä että "uskovat" toistvat kokeen. Tästä hyvänä esimerkkinä on frenologia. Siihen uskovat saivat samoja tuloksia, vaikka se oli väärässä.
1: Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata myös se, mistä puhutaan on nimen omaan kokeen tulokset, ei niiden tulkitseminen; Osa vanhoista tieteistä on ollut sellaisia että koetulokset ovat näyttäneet puhuvan niiden puolesta, ne ovat vain kumoutuneet myöhemmin. Siksi esimerkiksi vaikka "Newtonin fysiikka on korvattu Einsteinin fysiikalla", Newtonin teoriat ovat eri asemassa kuin frenologia. Vaikka molempia on pidetty tieteinä, molempia on tutkittu ja molemmat on korvattu toisella teorialla, ne eroavat nimen omaan niiden toistettavuuden kohdalla.

Toistettavuudessa ideana on niinkin yksinkertainen asia, että jos vian yksi tutkija saa tietyn tuloksen kokeesta, ja kaikki muut saavat erilaisen, on mahdollista että tutkija on tehnyt jotain väärin, tai on peräti "ketunhäntä kainalossa" liikenteessä. Kun sen sijaan muutkin - jopa erimieliset - saavat samoja tuloksia, se vahvistaa sitä että takana ei ole manipulatiota ja toiveajattelua. Tämä vahvistaa sitä että asia on todella "evidentiaalisesti tuettu", että "ihan oikeat tutkimustulokset tukevat sitä".

Tämän asian ymmärtäminen on tärkeää.

Toinen tärkeä asia on kontrolli. Tämä tarkoittaa sitä että kun koetta suunnitellaan, takana on taustateoria, joka kertoo mitä kokeelta voidaan odottaa. Siinä vaikutusmenettelytavat tunnetaan. Kontrollissa lisäksi eliminoidaan häiriötekijöitä. Tätä kautta voidaan esimerkiksi tehdä tutkimus jossa tutkitaan sitä vaikuttaako X asiaan: Tämä voidaan tehdä siten että meillä on tila A, jossa X on mukana ja tila B jossa tila X ei ole mukana. Jos kokeessa huomataan että tilassa A tapahtuu jotain kun X on paikalla ei vielä tarkoita että X todella tekisi jotain, jos se toinen koetilanne antaakin saman tuloksen. Esimerkiksi tämänkaltainen tutkimus sisältää siis kontrollielementin. Tällä estetään "sen jälkeen - sen vuoksi" -päättely, joka on ihmiselle tyypillistä. Mutta virheellistä. Jos päänsärkyni paranee kun pyörin lattioilla se ei tarkoita että lattioilla pyöriminen paransi päänsärkyni. Tämä virhe tunnetaan nimellä Post hoc ergo propter hoc.

Parapsykologiassa kontrolli ja toistettavuus ovat harvinaisia. Yleensä erityisesti kontrolli on heikkoa. Esimerkiksi huijaamisen keinoja ei yleensä oteta riittävän hyvin huomioon.

Kontrollin puutteesta hyvänä esimerkkinä on James Randin toiminta, joka on näyttänyt monesti sen että kun asioita tutkitaan kriittisesti, paranormaaleja ilmiöitä ei enää tapahdu.
1: Parapsyykikkojen temppuja voidaan toistaa taikurin taidoin, ilman taikuutta. Moni kritisoi Randia siitä, että hän vain osoittaa että saman voi tehdä muutenkin kuin aidolla taikuudella, eikä osoita että sama asia ei olisi tehty taikuudella. Kontrollin idea tieteellisessä todistamisessa on kuitenkin se, mihin empiirikko tai tieteenfilosofi kiinnittää huomionsa. Parapsykologia väittää että sen erikoisia ilmiöitä tapahtuu ja että tämä on tieteellistä ja tutkittavaa. Siksi sen olisi myös täytettävä näitä tieteellisiä vaatimuksia.
2: Lisäksi esimerkiksi kun Uri Geller kohtasi Randin, ja Randi ei antanut Uri Gellerin kosketella koetilaa omin käsin, hänen selvännäkönsä katosi, tai voimat menivät väliaikaisesti pois päältä, kuten Geller itse asian ilmaisi. Näissä olennaista on se, että kontrollia voi tälläisessä asiassa olla vaikeaa keksiä, jos ei ole taikuri joka tekee samanlaisia asioita työkseen. Ne ovat kuitenkin olennaisia ja nekin on otettava huomioon jos halutaan osoittaa että kyseessä ei ole mikään luonnollinen ilmiö eikä taikatemppu, vaan aito paranormaali toiminta. Usein parapsykologit selittävät että skeptikot levittävät "negatiivisia auroja", jotka estävät ilmiön tapahtumisen. (Noituus on ehkä vain koehenkilökohtaista, eli vain pieni marginaali omaisi kyvyt. Itse asiassa kun parapsykologiaa on tutkittu kauan ja tuloksia ei ole saatu helposti se kertoo minimissään siitä että noituus on todella harvinaista. Mutta tässä selitys onkin että noita on noita vaan kun kukaan ei epäile hänen kykyjään.) Tämä "kriitikon aura" -selitys iskee kontrollikohtaan kahtaa kautta, tehden siitä itse asiassa tieteenfilosofisesti melko huonon turvasataman (1) Se kertoo siitä että kontrollia ei voitaisi tehdä. Jos tämä on jo "rakenteessa" tavoilla joilla sitä ei voida kiertää, se itse asiassa estää asian tieteellisen tutkimisen (2) Se kertoo että on jokin elementti, joka lisäksi vaikuttaa asiassa. Sen kontrolloiminen, huomioon ottaminen, olisi tärkeää kaikkia kokeita suunnitellessa. (+) Tämän lisäksi se on tietysti hankala, koska sitä ei ole todistettu. Tähän taas tarvittaisiin sitä että voitaisiin varmistaa että kontrolli ei oikeasti vain poistakaan huijausta, vaan estää vain ilmiön toteutumisen. Juuri tätä testaava koesuunnitelma tulisi olla tärkeässä sijassa tutkimuksen jatkokehittämisessä. Tämä on tosin kaikille ad hoc -selityksille tyypillinen ongelma, ja niitä on siedettävä jossain määrin, mutta ei liikaa.
3: Kontrollin puute näkyi Randin "Projekti Alfaan" tekemästä soluttautumisesta. Tässä oli taustalla se, että James S. McDonnell antoi Washington Universitylle 500 000 dollarin verran rahaa, joka tuli suunnata para­psykologisen laboratorion perustamiseen javarustamiseen. Aikaisemmin rahanpuute oli ollut selitys tutkimuksen laadun heikkouteen. Randi ei uskonut että raha auttaisi, ja niinpä hän solutti sisään koehenkilöitä. Matkaan lähetettiin monta hakijaa, pari pääsi sisään asti. Ideana oli yksinkertaiasesti se, että Randi oli varma että parapsykologit eivät paljastaisi karkeitakaan huijausyrityksiä. Jos huijaaminen onnistuu helpostu, on varmaa että kontrollia ei ole tehty tarpeeksi hyvin. Soluttautuneille kerrottiin että jos heitä epäiltäisiin huijauksesta ja tästä tulisi kysymystä, heidän tuli välittönästi kertoa että he ovat huijaamassa ja että James Randi lähetti heidät. Aidot huijarit eivät tietenkään tunnustaisi näin vähällä. Mutta tätä kysymystä ei koskaan kysytty. Randi lisäksi lähetti tutkijoille kirjeen, jossa hän ehdotti joitain asioita joilla ehkäistään huijauksia. Koehenkilöt tekivät karkeita temppuja. Esimerkiksi filmille saatiin taikapyörre sylkäisemällä linssiin.

Tämä ei ole ilkeyttä tai aiheen moittimista. Päin vastoin. Tämän vuoksi jotkut parapsykologit ovat jopa kiitelleet Randia koska tämä vie tutkimusta eteenpäin. Toinen asia on se, että kun tutkitaan parapsykologiaa, on hyvä ottaa erilaisia asiantuntijuuksia huomioon. Jos joku on fysiikan tai tieteenfilosofian asiantuntija, se ei vielä tee tästä eksperttiä tällä alueella. Siksi esimerkiksi monille taikatempuille on vaikeaa keksiä selitystä. Niitä ei yleensä uskota aidon taikuuden, vaan sorminäppäryyden ja illuusionluomisen keinoina. Siksi pelkkä valvonta ja kriittinen ajattelu ei aina riitä, vaan myös ammattitaitoisen taikurin käyttö on tärkeää.

Parapsykologian puolella tästä kaikesta hyvän esimerkin näyttää Charles T. Tart. Hän teki ESP -tutkimuksia, eli tutki tapoja joilla voi saada tietoa ilman normaaleja aisteja; Esimerkiksi tiedon mikä kuva on jossain astiassa jonne ei näe. Hän sai tuloksia ESP:n puolesta. Kun hänen tutkimuksissaan havaittiin puutteita kontrollipuolella, hän korjasi ne ja uusi kokeensa. Tällöin hän ei enää saanut tuloksia ESP:n puolesta. Silti hän kiisti että vika olisi ESP:n uskottavuudessa. Hän esitti että "Because the level of scoring in the first experiment was so high, it would be absurd to argue that the results of the second experiment mean that the results of the first experiment were a mere statistical fluke." Kun kontrollin puute ja kontrollin lisäys tuovat eron kokeeseen, empiristi tavallisesti kuitenkin ajattelee että ero näiden kahden välillä johtuu erosta koejärjestelyjen välillä.

Siksi voisikin sanoa että toistettavuus ja kontrolloitavuus ovat ehdottomasti yksiä empiirisen metodin tärkeitä, tunnettuja ja keskeisiä asioita. Mutta kansanomaistuksissa liian vähän puhuttuja seikkoja. Lisäksi siihen liitetään karkeita virheitä josta osaa voi tulkita vain tahalliseksi. Karkeasti voisi jopa sanoa että pseudotieteelliset teoriat eivät yleensä edes tuota kokeita, mutta toisaalta esimerkiksi parapsykologiassa kokeita tuotetaan ja yritetään tuottaa. Sitä on esimerkiksi niinkin karkealta vaikuttava temppu, kuin kummitustaloon meneminen laitteistojen kanssa. Tätä aineistoa tuotetaan jopa televisiosarjoihin asti. Niiden kokeet eivät kuitenkaan ole kontrolloituja eivätkä toistettavia. Koska niissä ei yritetä eliminoida kaikkia vaihtoehtoja, ei vaihtoehtoja välttämättä huomata. Mitä useampia vaihtoehtoisia elementtejä poistetaan, sitä vähemmän selittelytilaa kokeessa on. Jos se epäonnistuu, ei ole helppoa löytää pakopaikkaa, koska pitäisi keksiä mikä elementti sotki tuloksen. Tällöin teoriaa on korjattava tai se on joskus harvoin peräti kumottava. Toisaalta se tarkoittaa samanaikaisesti myös sitä että vaihtoehtoisia selityksiä kokeen onnistumiselle on vaikeampaa löytää, joten se on varmempi. Eli jos koe onnistuu ja se on hyvin kontrolloitu, voimme myös hyvillä mielin sanoa että se on todennäköisesti se "epäilty taustateoria", jota "aikaansai tapahtuman".

Faktaa vai fiktiota?

"Playground school bell rings / again / Rain clouds come to play / again / Has no one told you she's not breathing? / Hello! / I'm your mind / giving you someone to talk to / hello.

If I smile and don't / believe / Soon I know I'll wake / from this dream / Don't try to fix me I'm not broken / Hello! / I'm the lie / living for you so you can hide / don't cry.

Suddenly I know I'm not sleeping / Hello, I'm still here / all that's left of yesterday"
(Evanescence, Hello)

Skeptikot, kuten minäkin, ovat tyypillisesti erittäin haluttomia hyväksymään paranormaaleja väitteitä, kuten sitä että jollakulla on telekineettisiä voimia, tai kyky hallita nyrkkeilyotteluita ajatuksen voimalla. Erityisen haluttomia he, kuten minäkin, ovat hyväksymään selityksiä jotka perustuvat johonkin tieteen avulla havaitsematta jääneisiin "energiakenttiin" ja "värähtelyihin", joiden taajuudesta puhutaan mutta joita ei voida objektiivisesti mitata. He vastustavat sellaisia "tuntemattomia voimia".

He sanovat jopa että "erikoisille väitteille pitää olla erikoiset todisteet". Eli joitain asioita tulee voida uskoa helpommin kuin toisia ei. Tämä onkin aivan järkevää, jos jonkin asian todennäköisyys on suuri, sen todistamiseen tarvitaan vähemmän evidenssiä. Jos väitän käyneeni SIWAssa eilen, se uskotaan helpommin ja pienemmällä evidenssillä kuin väitetteeni siitä että kävin eilen kuussa.

Paranormaaleja ilmiöitä kannattavat eivät ajattele juurikaan eri tavoin, he vain ajattelevat että heidän omalla mallillaan on suuret todennäköisyydet olla totta. Siksi UFO -todisteeksi tai kummitusvalokuvaksi kelpaa monesti sellainen mitä nyt ei vain ole todistettu väärennökseksi. Hekään eivät varsinaisesti ole erimielisiä siitä, että erityisille asioille vaaditaan erityiset todisteet. Heidän näkemyksensä ovat vain erilaisia.

Samoin voidaan ajatella, että tämä koskee laajempaakin kirjoa ihmisiä. Esimerkiksi kreationistit myöntävät melko usein auliisti että "naturalismi toimii lääketieteessä" ja muissa käytännön asioissa, mutta paljon heikommin esimerkiksi evoluution kohdalla, koska niissä todisteet on havaittavissa heti. Kun taas rokotusten vastustajan mielestä nimenomaan lääketutkimus on heikoilla kantimilla, koska siinä pyörii raha ja taloudelliset tavoitteet, ja että evoluutio ja muut ovat erittäin hyvää tiedettä, koska ne eivät ole yhtä lujasti kaupallisuuteen sidottuja.

Tosiasiassa kenelläkään ei ole näitä "a priori" -todennäköisyyksiä. Ne oletetaan. Ja suurimmat, järjettömimmät, ja mihinkään johtamattomimmat kiistat käydäänkin juuri siitä, minkä "luotettavuuskertoimen" jokin taho saa. Mikään ei ole helpompaa kuin syyttää laitoslääketiedettä "dominoivaksi koululääketieteeksi" ja tiedeyhteisöä muutoin "norsunluutornissa olevaksi". Samoin mikään ei ole helpompaa kuin nimittää jokin taho suoralta kädeltä huuhaalaitokseksi.

Erimielisyyttä ei siis niinkään ole siitä, vaaditaanko joitakin asioita enemmän ja vakuuttavampia todisteita, kuin toisilta. Erimielisyyttä tulee siitä, minkä kohdalla näin tehdään. Tämän ymmärtäminen ja käsittäminen on kuitenkin erittäin tärkeää; Todisteiden vakuuttavuus liittyy joka tapauksessa käsityksiimme siitä, mitkä ovat
1: Tapahtuman uskottavuus, olemassaolon todennäköisyys.
2: Todistusaineiston vahvuus suhteessa todistettavaan ilmiöön. (Kuinka pitkälle selitetään virheitä ad hoc kutsumalla niitä vaikka "mittausvirheiksi", "mittausepätarkkuudeksi" ja "siihen että ihan kaikkia elementtejä ei voitukaan ottaa testissä huomioon", ennen kuin vastaparadigma hyväksytään?)

Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole "yksinkertaista standardievidenssiä", jonka kautta voimme sanoa että "kun jokin riittää/eiriitä todisteiksi tuossa tapauksessa, täytyy kelvata tässäkin". Ellei tähän liitetä samalla jonkinlaista tapaa käsitellä ilmiöiden "tavanomaisuutta", uskottavuutta. Lisäksi on havaittava, että evidenssi muuttaa sitä, miten uskottava jokin asia on. Evidenssi voi tehdä "a priori todella epätodennäköisestä" parhaan selityksen. Se vain vaatii paljon enemmän todisteita.

Käytännössä tässä vaiheessa filosofi itkee. Koska käytännössä emme voi tietää todennäköisyyksiä kovinkaan hyvin. Joillakin empiirisesti mitattavista ilmiöistä voimme tietää että reilulla ja hyvin painotetulla kasinonopalla silmäluvun 6 sen saaminen on yleensä jotakuinkin 1/6. Mutta hei, mikäs olikaan todennäköisyys sille, että homeopatia toimii? (Homeopaatikot tietyisti haluavat, että meillä on "avoin mieli" ja annamme tälle suuren todennäköisyyden, että "otamme niiden väitteet vakavasti". Skeptikot taas muistuttavat siitä avomielisyydestä, jonka seurauksena aivot humpsahtavat pääkopasta.) Todennäköisyyksien aito arviointi on tosiasiassa erittäin harvinaislaatuinen tilanne. Yleensä meillä ei ole tälläistä ylellisyyttä. (Tapahtumilla on toki jokin todennäköisyys, mutta me emme voi tietää sitä.)

Tosiasiassa tähän on kuitenkin tarjolla jonkinlainen keino. Se auttaa painottamaan arvauksiamme uskottaviin suuntiin. Se perustuu sille, että jotkin asiat ovat hyvin testattuja, käytännössä varmoja. Vaikka itse ilmiön todennäköisyys olisi surkea, niille on yksinkertaisesti niin paljon onnistuneita kokeita, että emme voi käytännössä muuta kuin ottaa ne hyvin vakavasti. Fysiikassa tälläinen on esimerkiksi energian säilymislaki. (Olen jopa lukenut lähteistämättömän väitteen, jonka mukaan jos joku tulee patenttivirastoon tarjoamaan ikiliikkujaa, hänelle nauretaan suoralta kädeltä. Vaikka periaatteessa energian säilymislaki on falsifioitavissa, se on käytännössä niin varma, että siihen voidaan luottaa ja sen vastaiset ilmiöt kieltää suunnilleen suoralta kädeltä.)

Tämän asian on hienoimmilleen viety Duhemin-Quinen teesissä. Pierre Duhemin ja Willard Van Orman Quinen ansiosta tiedämme, että emme koskaan havaitse suoraan. Meillä on aina teoria esimerkiksi kaukoputken tai hiukkaskiihdyttimen toimintaperiaatteesta, ja tämän teorian mukaan tulkitsemme mitä niiden antamat tulokset tarkoittavat. Jos nämä yht'äkkiä kumoaisivatkin jonkin teorian, voisimme aina väittää että vika on näiden laitteisiin suunnitteluun ja tulosten tulkintaan tarvittavissa teorioissa. Voisimme loppupeleissä sanoa ainoastaan että jokin on vialla, jotain on korjattava.

Mutta tämän me myös tiedämme. ~ Jotain on falsifioitava, olisi vain keksittävä, mitä kannattaa kumoilla.

Kun otetaan vastakkain useita eri evidenssejä, huomataan että tiede on eräänlainen verkko; Eri asiat ovat liityksissä yhteen. Toisia teorioita käytetään laajasti tiedeverkossa. Nämä tuottavat yhteneväisiä tuloksia, joten verkon tärkeän - useaan paikkaan liittyvän - osan, poisto johtaisi siihen että tiedeverkosta jouduttaisiin poistamaan valtavasti muitakin teorioita, joita on tuotettu juuri sen "kumottavan teorian kautta". Voidaan siis sanoa, että eri teorioilla on eri suuria vaikutuksia verkossa. Siksi on poistettava sellainen, joka vaikuttaa verkkoon mahdollisimman vähän. "Uskottavuuskerroin" määräytyy siis sen mukaan, miten hyvin teoriat ovat yhteensopivia. (Tämä on erityisen järkevää, jos olemme foundationalisteja ja oletamme että meillä on olemassa yhteinen todellisuus, joka olisi olemassa vaikka esim. minä olisin kuollut. Ja jota eri subjektit sitten tarkkailevat.)

Tältä lähtökohdalta voimme sanoa että homeopatia tuskin toimii, koska se ei ole tuntemiemme fysiikan teorioiden kanssa symbioosissa. Saamme sille pienen oikeassa olemisen todennäköisyyden. Sama koskee tietysti myös ESP -voimaa. Joissain tapauksissa arvioinnin tekee harvinaisen yksinkertaiseksi myös se, että niillä ei ole minkäänlaista evidenssiä. Vaikka näille annettaisiin mikä tahansa yli nollan mutta alle sataprosenttisen "a priorinen todennäköisyys" tai "uskottavuus" tahansa, sillä ei ole väliä, koska sillä ei kuitenkaan olisi mitään todisteita antamassa tälle suurelle todennäköisyydelleen tukea. (Jolloin sen arvo on tällä hetkellä myös nolla.) Se perustuu joko siihen että se ruotii aukkoja tietämyksessämme tai siihen että se keksii erilaisia testaamattomissa olevia rationalisointeja sille, miksi sille ei ole saatu niitä todisteita. Siksi emme voi antaa painoarvoa esimerkiksi pelkälle jonkin henkilön väitteelle jonka mukaan avaruusolennoista ei ole todisteita koska USA:n merivoimilla on sotasalaisuuksiensa joukossa avaruusolentoja ja näiden asetekniikkaa, ja että tätä salataan salaliitoilla ja isolla rahalla.

Samoin voimme sanoa, että käytännössä jos jokin pseudotiede järjestää itselleen uudet tieteenalat, jotka koskevat käytännössä laajaa osaa tiedeverkosta, se ei enää ole tiedettä, vaan sen kanssa erillinen kokonaisuus. Jos jokin näkemys vaatii sen, että nykygeologia, nykykosmologia, nykyiset käsitykset puoliintumisajoista, nykyiset käsitykset biologiasta... tulee korvata jollain muilla, uusilla, versioilla, voimme toki sanoa että he voivat periaatteessa olla sisäisesti koherentteja ja jopa rationaalisia. Mutta tämän näkemyksen väittämisen tieteeksi on sama kuin kutsuisi tennispalloa jalkapalloksi. Tilanne voisi vertautua myös shakkiotteluun, jossa henkilö ensin söisi nappulat (aivan fyysisesti, ei sillä "pelin tavalla") ja sanoisi itseään tämän jälkeen voittajaksi.