Ote Kantilaisesta utilitarismista

Immanuel Kant ei ollut utilitaristi. Eikä utilitarismia tarvitse soveltaa Kantilaisilla periaatteilla. Silti näiden kohtauttamisesta voidaan saada jotain hauskaa. Tai ainakin katastrofin.

Jos otetaan perinteinen utilitaristinen ajatus, siihen voidaan liittää varsin Kantilainen näkemys universaalista ihmisten samanarvoisuudesta. Tämä tarkoittaa utilitaristisessa mielessä sitä, että jos voit testamentata elimistösi elimet kuudelle eri ihmiselle ja nämä pelastuvat tämän vuoksi niin sinun pitäisi tehdä näin vaikka kuolisit itse prosessissa aivan täysin varmasti. Sillä kuusi on enemmän kuin yksi. Ja sinä olet täysin samanarvoinen kuin muutkin.

Toisaalta jos jokaisen velvollisuus olisi toimia kategorisen imperatiivin mukaan, niin pitää hyvää tekoa jonain jonka tekee joko kaikki tai ei yksikään. Oletamme että kaikki ihmiset ovat hyviä. Ja edellisessä kappaleessa päädyimme siihen että se tuskin on se "ei yksikään". Lopputulos olisi se että jokaikinen ihminen olisi kuollut ja tosiasiallinen pelastuneiden määrä ei ole kuusi kertaa ihmiskunta. Elimet riittäisivät korkeintaan yhdelle ihmiskunnalle. (Korkeintaan koska joku sössii aina jotain, jopa ajatuskokeissa.)

Tämä olisi utilitarismin periaatteiden mukaan aikamoinen katastrofi eikä mikään ylläoleva voisi siksi päteä.. Ei vaikka sitä on johdettu utilitaristisella asenteistolla ja argumentistolla.

Kuinka kristittyjen Jumala ei ole utilitaristi

Utilitarismissa ajatellaan suurinta hyötyä. Tämä on hyvin mielenkiintoinen ajatus, koska se ei ilmene usein samalla tavalla kuin "periaatekeskeisempi" moraalilakien idealismi. Se voi vastata esimerkiksi niihin vastaväitteisiin joita on esitetty Immanuel Kantin kategoriselle imperatiiville. (Toki moraalisissa kysymyksissä vastaesimerkit ovat haasteellisia koska ne voivat kertoa että meidän tulisi tehdä jotain jota emme muuten tulisi ajatelleeksi. Tai sitten epäintuitiivisuus todella kumoaa moraalilain toimivuuden.)

Kantin kategorisessa imperatiivissa on kysymys periaatteista joita tulisi noudattaa niin että ne voisivat olla yleinen laki. Ja tässä vastaan tulee helposti tilanteita joissa valehtelun välttäminen olisi otettava kategorisesti ja tätä kautta pitäisi ilmiantaa omalla ullakolla olevat juutalaiset natseille sen vuoksi, että natsi kysyy ja olisi väärin valehdella hänelle.

Utilitarismissa katsotaan kokonaishyötyä. Joka on toki itse asiassa sekin hyvin periaatteellista ja ideaalia. (Koska utilitarismi sellaisenaan ei joko määritä mitä hyvä on tai määrittelee sen idealistisesti vaikkapa nautinnon maksimoinniksi. Se on niitä järjestelmiä jossa kun ensin tiedetään mitä hyvä on, niin sitten sen ajattelutapa opettaa miten sitä maksimoidaan.) Mutta tässä on kuitenkin kokonaisuutena enemmän joustonvaraa. Jopa niin että joistain periaatteista voidaan antaa periksi vaikka niitä kunnioitetaankin. Utilitaristi esimerkiksi voi nähdä viattomien rankaisemattomuuden arvona - tai ihmisen oikeuden elämään - sinänsä, mutta tästä huolimatta jos enemmistön etu ja utiliteetti niin vaatii, voi olla tarpeen uhrata viaton vaikka teloitettavaksi jotta julkinen peloite pitäisi ihmiset lainkuuliaisena. Selvästi riskit ovat hyvin toisenlaisia. Jos Kant ei jousta kun pitäisi, utilitaristi joustaa kun ei pitäisi.

Olen ajatellut että utilitarismi olisi kenties "modernille kristitylle" sopivin maailmankuva. Syynä on se, että utilitarismi on "pragmaattista" juuri sellaisella ideaalit kätkevällä tavalla kuin moni kristitty on. (Toisaalta aika moni kristitty on joustamassa periaatteistaan ilman tunnontuskia joten tämäkin asia hoituu tätä kautta. Tosin tämänlaisiin syynä on varmasti "ihmisyys" eikä "ideologia".) Kristinusko on toisaalta myös filosofisemmalla kulmalla jotain joka auttaa Pahan ongelman kanssa ; Itse asiassa utilitaristista ajattelua voikin nähdä pahan ongelman ratkaisuissa joissa viitataan siihen että vaikka vapaasta tahdosta on enemmän hyötyä kuin siitä että sitä ei ole ja nykyisiä pahuuksia ei tapahdu. Ja jopa niin abstrakti ajattelutapa kuin "paras mahdollinen maailmakin" pitää sisällään sitä että kaikkihyvä voi joutua tekemään kompromisseja.

Tässä asenteessani on vain se virhe että se ei oikeastaan toimi. Jos ajatellaan kaikkihyvää ja kaikkivaltiasta Jumalaa, on käytännössä varmaa että hän ei voi olla utilitaristi. Jos Hän tekee kompromisseja - kuten kovasti näyttää, edes kristityt eivät kiistä maailmassa olevaa tuskaa ja onnettomuutta - ne on tehty jollain muulla tavalla kuin utilitarismin keinoin.

Syy tähän on tavallaan yksinkertainen. Kristillisessä etiikassa on nojattu ajatukseen siitä että Jumala rakastaa. Jeesus paransi sairaita ja auttoi oikein mukavasti arkielämässä. Näissä viestinä oli esimerkiksi se, että jos jollakulla on paljon, jakamalla riittää useammalle. Jeesus ja Jumala ovat yhtä siinä mielessä että heidän arvonsa ovat saman Jumalan eri persoonien arvot. Tämä tarkoittaa sitä että voidaan vetää ajatus siitä että Jumala kannattaa eettistä periaatetta jossa esimerkiksi jos voidaan ruokkia nälkäisiä niin se voidaan tehdä.

Utilitarismissa kompromissin takana on Peter Singerin kuvaama periaate "the point of marginal utility". Tämä periaate tarkoittaa sitä että jotain hyvää ei lisätä siinä vaiheessa kun sen lisää tekeminen kuluttaa resursseja tai muita niin että vastaan tulisi enemmän muita haittoja. (Jos voit pelastaa mummoja kuolemalta, se on kaunista, paitsi jos sairaaloiden budjetit ohjataan mummoille niin että keskoset kuolevat kehtoihinsa.) Jumala taas on kaikkivoipa. Tämä tarkoittaa sitä että hän ei tosiasiassa uhraa mitään vaikka parantaakseen lepraisen. Enin mitä hän voisi tehdä olisi se että lepra katoaisi tyystin. Kaikkivoivalla olennolla ei ole "point of marginal utilityä". Jumalalla on kyky ja halu estää pahaa tapahtumasta, eikä Hänellä ole rajallisia resursseja joita hän uhraisi auttaessaan. Joten Jumala ei ole utilitaristi. (Ja koska kristityt ihmiset imitoivat Jeesusta tai pyrkivät tähän, ei kristitynkään pitäisi.)

Tämäntyylinen ongelma onkin jossain määrin tiedostettu teologien piirissä. Onhan Alvin Plantingakin todennut, että olisi vaikeaa kuvitella miten Jumala ei voisi luoda sellaista maailmaa jossa olisi yksi kristitty enemmän. Se tuskin kumoaisi vapaata tahtoa tai vastaavaa. Ja olisi ilmeisesti kristittyjen mukaan oikein hyvä asia, hyvyys lisääntyisi maailmassa tätä kautta. Tämänlaiset dilemmat viittaavat siihen että kristitty ei kenties olekaan utilitaristi.

Kenties kristittyjen olisikin oltava Kantin tyylisiä tiukkapipoisia moralisteja. Sellaisia joiden ei tarvitse miettiä mitään taustoja ja kompromisseja kun voi vaan lukea Raamatusta että "vihaa homoja".

"Friend zonen" kiertäjät

"Friend Zone" on todellinen tila. Se on myös tila johon on epämiellyttävää joutua. Ja kun katsotaan, voidaan huomata että etenkin miehille näyttää olevan tarjolla paljonkin materiaalia jossa keskitytään (a) jonkinlaisen kaunaisen lohdun tuottamiseen (b) tarjotaan keinoja joilla tämä tilanne voidaan kiertää.

"Tämä päivä" -blogissa korostettiin että naisteniskentäpuolella oleva Red Pill -liike muuttaa parisuhteen epäeettiseksi peliksi, jossa naisia pitää kontrolloida että nämä eivät livahda käyttämään valtaa parisuhteessa. Ja jossa miehen oma itse pitää uhrata ja teeskennellä olevansa toisenlainen kuin on. Näkisin että tämä on hyvin lähellä. "Friend zone" on eräässä mielessä vain erikoistapaus siitä miten sekä naisten kaatamiseen että parisuhteeseen liittyvät suuremmat teemat kytkeytyvät.
1: Itse tosin lisäisin tähän itselleni huvitusta synnyttäneen prostituoimisajattelun. Friend zonessa korostetaan että mies olisi ystävällisyydellä ja drinkkejä ostamalla tehnyt pohjatyötä, ja siksi ansaitsisi parisuhteen eri tavalla kuin spontaani baarissa juuri tavattu tuttavuus. Että olisi reilua ja asiallista jos tähän vastattaisiin ansaitulla romanttisella suhteella ja kenties jopa seksillä. ; Tässä ajattelussa on jotenkin luontevaa prostituoida drinkkien antaminen ostotapahtumaksi. Mikä on tietysti erikoista, koska vastavuoroisuuden ja palkallisen palvelualan välillä on ero. Juuri siinä että onko velvollisuus vastata tietyllä tavalla...

"Friend zoneen" liittyvä kaunaisuus on toki helppo ymmärtää. Onhan tilanne kova ja epämiellyttävä kokemus. Mutta jos tilannetta alkaa käsittelemään väärin, voidaan huomata muutamanlaisia syviä ongelmia:
1: Ensinnäkin "Friend zonessa" oleva voi asettaa itsensä passiiviseksi kohteeksi. Karkeasti ottaen "friend zone" on tila jossa pyytäjällä ei ole juurikaan valtaa. Kun on tunteita jotakuta kohtaan, on oma kohtalo riippuvainen toisen ihmisen vastauksesta. Kuitenkin tilanne lähtee liikenteeseen siitä että itse yrittää olla enemmän kuin ystävä. Ystävyyteen on saatu molemminpuolinen suostumus ja tätä oikeutta halutaan sitten laajentaa uusille alueille. Ja tältä osin ketään ei tavallaan "vain laiteta friend zoneen". Friend zoneen joutuminen vaatii ystävyyssopimuksen laajentamisyrityksen. Ja alkutilanne lähtee kyllä yleensä siitä joka sitten on friend zonessa.
2: Ansaitsemislogiikka tuottaa toisenlaisia ongelmia ; Ja tämä on ajallemme jotenkin oleellista. Romanttisissa elokuvissa ja jopa saduissa korostuu se, miten parisuhde jotenkin ansaitaan. Näin ollen "naiset eivät halua kilttejä miehiä vaan antavat kusipäille" on osittain uhripuhetta jossa korostuisi se, että toisella olisi jonkinlainen velvollisuus parisuhteeseen tai seurusteluun. Immanuel Kantilta voisi tähän ottaa mainion prinsiipin "ought implies can". Eli jos sanotaan että jotain pitäisi voida tehdä sen täytyisi olla myös mahdollista tehdä. Eli ajatus siitä että meillä olisi velvollisuus rakastaa jotakuta jollain ehdoilla vaatisi sitä että ihmiset hallitsisivat tunteitaan ja voisivat rakastua tai eirakastua tahdonalaisesti. ; Tämä ei ole kuitenkaan helppoa. Ja itse asiassa tämä rakkauden eitahdonalaisuus on se joka tekee friend zonessa räytymisestä inhottavan tilanteen. Ja tämän vuoksi parisuhteesta kieltäytyvä puolikaan ei suinkaan vain "päätä laittaa jotakuta friend zoneen". Näin ollen tilanne palautuu siihen että on ikävää jos tunteet eivät saa vastakaikua, mutta ei tästä voi ketään syyttääkään. Ihminen kun ei voi valita. (Jos asiaa selitetään edelleen naisten genetiikalla, niin eivät he genetiikkaansakaan valitse.)
3: Toisaalta voidaan ajatella että moraalisuudessa valinnalla on paljon väliä. Tässä yleensä korostetaan sitä että ihmiset ovat rationaalisia olentoja. Ja tämän vuoksi ihmisillä on autonomisuus. Me tunnistamme syitä ja me toimimme sen mukaisesti. Tässä tunteet voivat toimia suuntaavina voimina. Yleisesti on kuitenkin ajateltu että se, että sinulla on hyvät syyt oikeuttaa itsellesi jokin aktio ei johda siihen että muiden ihmisten tulisi reagoida tähän pyrkimykseesi positiivisesti ja kannustavasti. Sillä usein nämä pyrinnöt vaikuttavat muihin ihmisiin. Ja tällöin kysymys on siitä että pyytäjä astuu toisen autonomian yli jos esittää että toinen tekee oleellisesti väärin tai epämoraalisesti jos ei suostukaan vastaamaan kyllä. Tämänlaisessa tilanteessa kiistetään että valinta olisi oikeutettu joten sanotaan että henkilö ei ole rationaalinen eikä hänellä saisi olla valtaa päättää omista asioistaan. Tiukassa mielessä tämä voi tarkoittaa sitä että toisen persoona tai oleellinen osa tästä persoonasta kielletään ja hänestä tehdään jonkinlainen objekti. Tämänlaisen toiminnan jälkeen ei tietysti ole kovin eettistä hypätä valittamaan siitä miten epäeettinen toinen on. Tilanne on korkeintaan pata-kattila -sanontaan sopiva.
4: Creepyin puoli ilmiötä liittyy kuitenkin nimenomaan "escaping from friend zone" -teemaisiin artikkeleihin. Niitä on liikkeellä runsaasti. Ja vaikka osa niistä onkin asiallisia. Eli ne korostavat lähinnä sitä, että kannattaa yrittää ja kertovat miten itseä voi ilmaista paremmin. Mutta yllättävän useassa opetetaan enemmänkin kieroilun henkeä. Niiden ongelmat ovat hyvin samanlaisia kuin mitä "Tämä päivä" -blogissa alussa antamani linkin takana käsiteltiin. Nämä voivat jopa olla strategisesti toimivia kikkoja, mutta eettisesti tarkastellen niissä on ajatuksena juuri se, että toisen autonomiaa yritetään halveerata ja rikkoa tempuilla jotka ovat manipulatiivisia ja sellaisia että niissä joudutaan teeskentelemään ja valehtelemaan itsestä.

Ylläoleva tematiikka on Kantilaisen ajattelun läpitunkemaa. Ja otin tämän esille siksi että se on itse asiassa jotain jota valtaosa kristityistä ja humanisteista hyväksyy. Kant oli itse kristitty ja tätä kautta tämä ei herätä antipatioita. Ja autonomiaa korostaessa vastaan tulee humanistien kannattaman tyylinen vapaus ja itsellisyys. Se on nähdäkseni neutraali ja asiallisen tuntuinen - joskaan ei ehkä ihan 100% täysin oma kantani - asiaan.

Friend zone on siitä jännittävä, että kun katsotaan uskonnollisia julistajia, heissä on yllättävän usein samoja eettisiä ongelmia kuin mitä friend zonessa tulee vastaan. Sen sijaan että he antaisivat ihmisille syitä ja luottaisivat näiden rationaalisuuteen, he yrittävät tunkea nämä säännöt toisen päälle. Autonomiasta ei tässä ole hajuakaan. ; Sävy on usein nimenomaan se, että ensin tungetaan ja haastetaan. Ja sitten jos kieltäydytään, koetaan tämä poistyöntäminen ikävänä ja epäkohteliaana ja törkeänä. Sitten keskusteluun tungetaan omia Raamatusta lainattuja sääntöjä joita toinen ei tietenkään kannata koska muuten käännyttämiselle ei olisi edes tarvetta. Ja sitten jos toinen ei hyväksy niitä tätä pidetään törkeänä. Ja kaiken aikaa argumentteja vaihdetaan. Jos yksi jumalatodistus ei innosta, vedetään hihasta toinen. Teemana on se, että jos vastaus on "ei", niin tämä on jotain johon suhtaudutaan lähinnä siten että mitä voitaisiin tehdä jotta tästä päästäisiin ympäri ja saataisiin toinen sanomaan "kyllä". Autonomian kunnioittamisesta ei ole tietoakaan. Uskonnonvapaus joka tarkoittaa sitä että "on lupa kertoa omasta uskonnosta" ja jossa vapaus uskonnosta tai kieltäytyminen eivät ole relevantteja vaan ovat kauheaa pakkosensuuria.

On selvää että friend zone tietysti paljastaakin jotain oleellista. Onhan Jumala rakkaus ja tästä kieltäytyvä asettaa Jumalan vähintään friend zoneen ellei peräti lähestymiskieltoon. Toki julistajalla on yleensä itselleen annettu motiivi, uein jopa järkeilty motiivi, jossa julistaminen ja käännyttäminen on pelastamista. Ja käännytysstrategiat ovat vain ovela keino pelastaa enemmän ihmisiä. Niiden oikeudellisuus tuntuu yhtä sopivalta kuin kaunaantuneen pakit saaneen friend zonelaisen valitus siitä miten naiset eivät halua hänen laisiaan ystävällisiä miehiä jotka ovat kilttejä ja jotka tekevät pohjatyöt.

---

Siksi minä ryhdynkin tästä homoseksuaaliksi. Jokainen uskovainen josta minun on velvollisuus kuunnella tavunkaan verran Jeesuksesta tai että minun olisi ikään kuin kulttuurin ja uskonnonvapauden nimissä pakko laulaa virsi on ihminen joka joutuu minun friend zoneeni. Hänen velvollisuutensa on olla ottavana osapuolena anaaliseksissä. Periaatteet ovat samat joilla uskonnonvapauttani tallataan. Kiitos rajusta anaalipanosta jo etukäteen.

Kant, evoluutio ja altruismi

Roger Scruton on kirjoittanut kirjan nimeltä "The Soul of the World". Sen pääteemana on puolustaa transsendenttia maailmankuvaa fysikalistista maailmankuvaa vastaan. Ja tässä etiikka on hyvin keskeisessä roolissa. Tässä argumentissa hän korostaa aitoa altruismia joka ylittää pelkän yhteistyön mukanaantuovan kelpoisuuden. Hän korostaa että ollakseen altruismia sen täytyy haitata itseä. Ja Kantilaisessa etiikassa taas toimitaan siten, että moraalilaki ylittää geenien edun "If Kant is right, a rational being has a motive to obey the moral law, regardless of genetic advantage." Tämän jälkeen hän korostaa että uhrautuva käyttäytyminen taisteluissa demonstroisi että ihminen on todellakin ylittänyt altruistisen käytöksen. "In such instances an entire community is observed to embrace death, in full consciousness of what it is doing, because death is the honorable option." Sota siis tavallaan todistaisi evoluution vääräksi selitykseksi ihmisen uhrautuvalle käytökselle.

Mitalien ja sankaruuden
järjettömyyden puolesta
puhuu esimerkiksi seuraava
varsin perusteltu lausunto:
"Niin viheliäisen typerä,
halveksiva ja halveksittava tapa
palkita ihmisiä, että sitä
on vaikea pukea sanoiksi
käyttämättä hyvin rumia sellaisia.
Erityisen irvokasta
tämä on sota-aikana.
"Hei, vaaransit henkesi,
pelastit toverisi varmalta kuolemalta
ja edesautoit kotimaasi säilymistä.
Otapa tästä ihan helvetin
turha metallinpala.
Ja kaksivärinen kangasnauha.
Pärjäile.""

Itse katson että Scrutonin argumentilla on mielenkiintoinen perusta. Hän katsoo minkälainen ero transsendenttisella ja naturalistisella etiikalla olisi. Ja yrittää sitten falsifioida toisen näistä teorioista tosiasioilla. Ajatus empiirisesti tehtävällä etiikalla on mahdollista sen vuoksi että aina kun evoluutio selittää altruismia, kyseessä on teoreettisesta mallinnuksesta joka tuottaa ennusteita joista poikkeavia asioita voidaan tuoda eteen. "But suppose that the moral explanation is genuine and sufficient. It would follow that the genetic explanation is trivial. If rational beings are motivated to behave in this way, regardless of any genetic strategy, then that is sufficient to explain the fact that they do behave in this way." Ja tässä kohden olen Scrutonin kanssa yhteisellä tiellä ;
1: Jos yhteistyö ja altruismi ovat etiikkaa, niin evoluutio on keino tuoda etiikka empirian maailmaan, ja yksi mahdollisuus tässä todellakin on se, että asia ei selity evolutiivisesti. Esimerkiksi Hamiltonin säännön kautta tiedämme että autettavan sukulaisuuden aste, hyötyä antavien ominaisuuksien periytyvyysaste ja yksilölle tuleva kelpoisuutta koskeva haitta asettuvat tietylle tasolle. Ja jos havainnot ovat jotain muuta, ei tämä periaate voi selittää tämän ilmiön yleisyyttä.
2: Sankaruus tuntuu todellakin olevan usein hyvin lähellä paheksuttavia itsetuhoisia ja irrationaaliseksi luokiteltuja ilmiötä. Kuten typerää uhkarohkeutta ja suisidaalista käyttäytymistä. Tietyssä määrin sankaruus onkin uhkarohkeutta ja ylimääräistä itsetuhoista riskinottoa jolla on lähinnä kauniimpi nimi ja johon suhtaudutaan kenties tämän nimen vuoksi kunnioittavammin.

Moni tosin taitaa intuitioiden vietävänä katsoa "itsekkäässä geenissä" vain sitä nimeä. Olen itse yrittänyt tiivistää peliteorian ja geenitason valinnan yhteyttä iskulauseella "Selfish genes, in many cases, mean altruistic individuals." Scrutonin täytyisikin kenties tutustua hieman enemmän evoluutioon ja nojata vähän vähemmän lukkoonlyötyihin altruismin määritelmiin joissa yhdenlainen altruismi ei voi olla yhteydessä toisenlaisiin. Sillä vaikka "itsekkään geenin" altruismi ei olekaan Scrutonin "aitoa altruismia" Scrutonin antaman filosofisen määritelmän mukaan, niin Scrutonin käyttämät esimerkit ovat sitten jotain jotka hyvinkin selittyvät evoluutiolla. Ja tämä johtaa minut suoraan siihen osaan Scrutonin argumentaatiossa minua ei sen sijaan miellytä.
1: Sen yksilötason tarkastelu. "An organism acts altruistically, they tell us, if it benefits another organism at a cost to itself." Siinä ei huomioida sukulaisvalintaa tai itsekkään geenin näkemystä. Itsekkään geenin koko idea on se, että yksilöt ja heidän lisääntymisensä ei ole niin keskeistä kuin intuitio sanoo. Että tosiasiassa geenin kelpoisuus on katsottava geenitasolla. Näin intuitiivisesti helpot yksilövalinnan ja ryhmävalinnan konseptit on jätettävä syrjään.
     1.1: Esimerkiksi Thermopylain taistelussa unohtui että (a) sotilaat puolustivat kotikontuaan. Eli myös vaimojaan ja lapsiaan ja (b) tosiasiassa urheus on riskinottopiirre joka ilmenee muulloinkin kuin näissä ylivoimaisissa tilanteissa. Urheat soturit ovat kunnioitettuja ja ovat saaneet rahallista etua ja tätä kautta epäsuoraa boostausta geeneilleen. Ja myös naisten suosio on ollut enemmän kuin luultavaa. (Puhumattakaan siitä että sotilaat ovat menneinä aikoina, kuten varmasti myös nykyäänkin, myös raiskanneet naisia.) Näiden huomiointi on tärkeää. Adaptaatious arvioidaan luonnollisesti geenin koko vaikutuskentästä. Scruton pitää adaptiivisia osuuksia ohitettavana, turhana ja triviaalina koska ne eivät ole "oikeanlaista altruismia". Mutta unohtaa että geenitasolla tuotetaan reaktiotapoja jotka toimivat monenlaisissa tilanteissa. Evoluution kannalta selitetty "ei oikeanlainen altruismi" on jotain jonka tulee tilastollisella tasolla olla ainoastaan vahvempaa kuin se "vääränlaisen altruismin" tuoma haitta jotta geenitaso voisi selittää sen. (Jos ominaisuus hyödyttää useammin ja enemmän kuin se haittaa, se yleistyy populaatiossa.)
2: Sen altruismin kuva ei tosiasiassa olekaan evoluutiokäsittelyn kannalta oikea. Hän korostaa tiettyjen tilanteiden eroa. Huolestuttavinta on minusta se, että Scruton tiedostaa tilanteen mutta jatkaa silti sen mukaan. "The concept applies equally to the soldier ant that marches into the flames that threaten the anthill, and to the officer who throws himself onto the live grenade that threatens his platoon. The concept of altruism, so understood, cannot explain, or even recognize, the distinction between those two cases. Yet surely there is all the difference in the world between the ant that marches instinctively toward the flames, unable either to understand what it is doing or to fear the results of it, and the officer who consciously lays down his life for his troops." Tämä korostaa sitä, että vaikka argumenttirakenteen pitäisi olla eri skenaarioiden tarkastelua jossa evoluutionäkökulma kumotaan, Scruton vaihtaa monessa paikassa altruismin määritelmää "lennosta". Tämä ekvivokaatio tarkoittaa sitä että usein Scruton käsitteleekin altruismia lähinnä jonain jossa on sentimentaalinen elementti. Joka sitten erottaa muurahaiset ja ihmissotilaat.

Toisaalta joku voisi korostaa että Kantilaista etiikkaa ei kenties pidä edes käsitellä sillä tiukkuudella mitä Scruton asiaa tarkastelee. (Joku voisi jopa sanoa että jos evoluution tuottama moraali ei ole Kantilaista, niin sen pahempi Kantille. Minäkin sanon niin.) Kuitenkin jos ajatellaan tarkemmin Kantin kategorista imperatiivia voimme huomata että se usein vain sidotaan Platonin tyyliseen ideamaailmaan tai johonkin muuhun transsendenttiin. Tämä ei ole väistämätöntä. Sillä jos mietimme miten Kant määrittelee kategorisen imperatiivin tunnistamisen, sen takana on vahva intuitionistinen lähestymistapa. "Toimi aina sellaisen maksiimin mukaan, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki." Tässä kohden luonnollisesta lajinmukaisesta käytöksestä kumpuava ajatus voisi olla hyvinkin relevantti. Tämä palauttaa Scrutonin näkemykset aiemmin tekemääni objektiivisen moraalin kritiikkiin. Evolutiivinen etiikka ei kenties ole "teknisesti ikuista" siinä mielessä että se muuttuu hitaasti. Mutta toisaalta siinä lajinmukaiset ominaisuudet - mukaanlukien lajinmukaiset käyttäytymispiirteet - ovat kuitenkin jotain joita voidaan lähestyä ja tarkastella. (Oravat ovat nelijalkaisia naksuttavia eläimiä joiden luonnollinen käytös iskee ihmisen lajinmukaista etiikkatajua vastaan.) Kun Kantin kategorinen imperativii haetaan reflektiivisesti omia tunteita peilaten, olisi väärin sanoa että se olisi suoraan automaattisesti biologista etiikkaa vastaan. Scruton tekee siis erikoisen kategoriavirheen, hän toisaalta käsittelee altruismia kuin se olisi auttamatta riippumaton genetiikasta, mutta käyttää sen mittaamiseen intuitiokeskeistä sentimentalistista tapaa jossa genetiikan voidaan nimenomaan voivan vaikuttaa.

Voisin itse asiassa soveltaa tätä huomiota eteenpäinkin.

Richard B. Davis ja F. Paul Franks ovat tehneet puolustustaCraigin "Divine Command Theorya" vastaan. Tämä ammattijulkaisuun kelvannut kritiikki nojasi teoriaa vastaan asetettujen vastaesimerkkien voimaan. Heistä Morriston käyttää argumentaatiotapaa joka ei sovella Divine Command Theoryn omia aksioomia. "In a series of articles in this journal, Wes Morriston has launched what can only be considered a full-scale assault on the divine command theory (DCT) of morality. According to Morriston, proponents of this theory are committed to an alarming counterpossible: that if God did command an annual human sacrifice, it would be morally obligatory. Since only a ‘terrible’ deity would do such a ‘terrible’ thing, we should reject DCT. Indeed, if there were such a deity, the world would be a terrible place – certainly far worse than it is. We argue that Morriston's non-standard method for assessing counterpossibles of this sort is flawed. Not only is the savvy DCT-ist at liberty to reject it, but Morriston's method badly misfires in the face of theistic activism – a metaphysical platform available to DCT-ists, according to which if God didn't exist, neither would anything else." Eli God Command Theory korostaa että ilman kieltoa ne ovat neutraaleja.

Katson että Morristonin kritiikissä vastaesimerkit ovat todellakin sellaisia että niihin on "vähintään kohtuullisen helppoa hankkia suojausta" jos sattuu Craigin teoriasta pitämään. Siksi kyseinen julkaisu antaa syyn olla erimielinen Craigin kanssa. Mutta vetoamalla ja rakentamalla vaihtoehtoisen etiikkamallin, ei sitä kautta että tässä osoitettaisiin että Craigin näkemys on sisäisesti ristiriitainen ja siksi ehdottomasti jotain sellaista jota järkevyyttä arvostava eetikko hylkäisi. ; Onkin hyvin tavallista että Craigin "Divine Command Theorya" moititaan intuitiiviselta pohjalta. Tällöin esiin voi nousta esimerkiksi ns. "hyvät kansanmurhat". Craighan puolustaa Raamatussa mainittua kansanmurhaa jonka Jumala on komentanut. Intuitiiviselta pohjalta tehty kategorinen imperatiivi voisi vihjata että tämä on paha ongelma Craigin teorialle. Mutta tosiasiassa se on relevantti jos ja vain jos meillä on käytössä intuitivistinen moraali, kuten vaikka Kantin kategorisen impreratiivin mittaaminen reflektiivisesti.

On toki poliittinen itsemurha tehdä kuten kirkonmies joka pedofiilikohun alla puolustautui siten että hän ei tiennyt että pedofiilia oli laitonta ja moraalitonta. Kukaan Kantilaisiin moraalivaistoihin, tai muunlaisiinkaan intuitioihin nojaava tuskin sortuisi tämänlaiseen puolustautumiseen. Mutta Divine Command Theoryn kannalta tämä on relevantti. Siinä moraali ei ole luonnon ominaisuus tai suoraan edes asioidentilan ominaisuus. Toimintamalli on aina neutraali itsessään. Hyvyys ja pahuus syntyy vasta komennon jälkeen. ; Moni tunteisiinsa luottava tekee toki tässä sen minkä minäkin. Eli päättelee tästä että "sen pahempi Divine Command Theorylle". Mutta tuo toinen moraalimalli on kuitenkin tästä huolimatta sisäisesti koherentti. Joka taas monista nimenomaan pahentaa asiaa, koska se on malli joka tekee pahasta hyvää, maalaa mustasta valkoista. Mutta josta Divine Command Theoryn kannattaja ei hetkahda koska hän välittää ihmisten ja tunteiden sijasta koherenssista ja auktoriteettisesta hyväksi oletetun Jumalan antamien komentojen tottelemisesta, ja että tämä Jumala ylittää vajavaisen ihmisen järjen ja on siksi suvereenimpaa kuin mikään tunne tai intuitio.

Tai kuten Craig itse asian ilmaisee "Reasonable Faith" -teoksessaan sivulla 48. "Should a conflict arise between the witness of the Holy Spirit to the fundamental truth of the Christian faith and beliefs based on argument and evidence, then it is the former which must take precedence over the latter." Scruton on siis vahvasti Craigia empiristisempi kun taas Craig on puhtaasti transsendenttiin pysyvään Platoniseen moraalikomentoon nojaava. - Eli kenties ajatus intuitiivisesta moraalilaista ei ole ylipäätään se tapa jolla "naturalismi" ja "transsendentti" kannattaa laittaa vastakkain. Kenties järkevämpi jako olisi "autoritaarisen" ja "intuitiivisen" moraalin välillä. Näin ollen Scrutonin tapa lähestyä asiaa ampuu oleellisen paljon ohi maalin.

Ihmistaifuuni (eli yllättävän paljon kaikkea tarpeellista jota ihmisten tulisi tietää etiikasta)

Olen katsellut "Trigun" -nimisen animesarjan ympäri. Tässä, paikoitellen vakavassa, paikoitellen hauskassa ja paikoitellen todella typerässä, sarjassa on 26 jaksoa (joista yksi on de facto kertaava täytejakso). Siinä on kuitenkin tasoja joita ei kenties voisi odottaa, etenkin jos on ... vaikka esimerkiksi sattunut katsomaan pari jaksoa sieltä täältä tätä varsin typeränoloista ... sarjaa.

Sarjaa on hieman omituista seurata länsimaalaisen filosofianharrastajan silmin, sillä se on pullollaan kristillistä symboliikkaa, tavalla joka on ilmiselvästi tarkoituksellista. Mutta koska animea tuotetaan japanissa (tai se ei ole oikeaa animea) kristinuskoa ei ole sisäistetty. Sarjaa ei oikeastaan voi käytännössä ymmärtää ja tulkita kristinuskon keinoin. Sitä täytyy avata muutoin. ; Se, että esimerkiksi Nicholas Wolfwood on pastori joka raahaa ympäriinsä valtavaa ristiä, ei siksi ole kovinkaan avaava. ; Japanilainen ajattelutapa on niin erilainen, että kristinusko on korkeintaan vieraskulttuurin käsittein jäsennettyä kristinuskoa. (Siksi tästäkään ei tule teologiansävytteistä.)

"Trigun" on low-tech -tieteisfantasia, joka tapahtuu lähes elinkelvottomalla aavikkoplaneetalla. Kaksi aurinkoa ja ainakin viisi kuuta (joista kolme saatetaan nähdä kerralla). Sarjassa paljastuu että nykyinen planeetta on saastunut ja ihmiskunta on siirtynyt muille planeetoille. (Lisää tähän Eeden -sanan ylikäyttöä.) Siemenaluksella on aikanaan ollut muutama hereillä oleva työntekijä ja iso määrä "nukkuvia ihmisiä". Ja tämä muutaman ihmisen paratiisi on sitten tullut tiensä päähän ja sisäisen riidan vuoksi aluksilla tapahtuu katastrofi jonka seurauksena vain pieni osa siemenalukseen jäädytetyistä ihmisistä on säilynyt. Varsinaiset tapahtumat tapahtuvat noin 100 vuotta tästä hetkestä.

Pidän sarjan tarinanrakennustavasta. Siinä kun ei heitetä deus ex machinoita ja pidetä niitä laatuna. Siinä ei viljellä mysteeriä ja epätietoisuutta vain jotta seuraavassa jaksossa kerrottaisiin miten mysteeri ratkeaa. Se ei käytä (juuri lainkaan) cliffhanger -tekniikoita. Tarina päin vastoin avautuu pikku hiljaa. Jokainen jakso paljastaa asioita. Ja itse asiassa se viittaa aikaisemmissa jaksoissa oleviin tavallisen tuntuisiin tilanteisiin ja lausahduksiin ja paljastaa että niiden takana onkin ollut enemmän. Tätä voisi pitää "anti-Lostina", "anti-under the domena" ja anti ties minä muuna sarjana.

Sarja etenee ja avautuessaan se muun muassa vaihtaa genreä. Sarja alkaa komediallisena ja se muuttuu hyvinkin vahvasti draamaksi, jopa melodraamaksi. Sarja alkaa vahvemmin westerninä ja muuntuu loppua kohden hyvinkin vahvaksi scifiksi. ; Sarjan sankari Wash (the Stampede), "humanoid typhoon", on sarjan ensimmäisessä jaksossa pelle jolla on käsittämättömän hyvää onnea, ja  vasta viidennen jakson kohdalla on selvää että tämä on "tavallaan peiterooli". Seuraavat noin viisi jaksoa häntä esitetään sankarina joka muuntuu kohti klassista traumatisoitunutta sankaria. Jaksoa 15 voi sitten pitää rajapyykkinä jonka jälkeen hänen filosofiansa pedataan. Ja tämän jälkeen loppu sarjasta onkin sitten sitä että tätä filosofiaa puretaan. 

Jos sarja pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi pasifismi. Wash edustaa "Samurai X" -tyylistä animessa tuttua konventiota jossa sankari ei koskaan tapa ketään, ja jolla on väkivaltainen tausta jota kadutaan ja jonka kanssa ollaan tekemässä tiliä. Wash ei tosin ole tavallinen pasifisti siinä mielessä missä tätä on totuttu. Hän ei asettaudu masokistiseksi hakkaamisen kohteeksi. (Itse asiassa hänellä ei näytä olevan erityisiä paranemisominaisuuksia.) Häntä ei myöskään haittaa vahingoittaa tai haavoittaa ihmisiä. Ja mikä tärkeintä, sarjan näkyvin piirre on chibi -tyylinen väkivalta (jossa on käytetty "huumoriversioita hahmoista") jonka sivutuotteena on hirvittävästi rakenteellista tuhoa.

Washin perusluonteen voisi ennalta arvata jo ensimmäisestä jaksosta. Sillä sarja alkaa kun Meryl Stryfe ja Milly Thompson saavat tehtäväkseen seurata rikollista jonka päästä on valtava palkkio. Kohde on tietenkin Wash. Ja Stryfe ja Thompson eivät ole poliiseja, vaan vakuutusvirkailijoita. (Vakuutusyhtiöt voivat hengähtää helpotuksesta vasta melko pitkällä sarjaa, sillä Wash tulkitaan jumaliseksi väliintuloksi. Joka kaiken mukaan liittyy jollain lailla monissa paikoissa Amerikoissa olevissa vakuutuksissa oleviin pykäliin.) Sarjakuvamuodossa "Trigun" ei rakentanut samanlaista tematiikkaa kuin piirrossarja, sillä sarjakuvassa Washin tuhoihin liittyy kuolleita. Piirretyssä tämä puuttuu. (Ja tämä koherentisoi tarinaa - ja etäännyttää sen "Samurai X":än Rurouni Kenshinistä.)

Sarjan vahvin jännite on Washin ja hänen veljensä Knivesin välillä. Molemmat ovat "ei ihmisiä" jotka ovat olleet siemenaluksella. Heidän eronsa voidaan tuoda sarjassa näytetyn hämähäkkianalogian mukaan. Kun siemenaluksella on, kunnon Nooan arkin tapaan, kaikenlaisia eläviä, siellä on myös aluksensisäinen puutarha. Ja täällä on myös hyönteisiä. (Mutta ei tiemmä esimerkiksi karhuja.) Kun Wash ja Knives (vielä lapsina ja sovussa) näkivät perhosen juuttuneena verkkoon, Wash yritti irrottaa perhosta kun taas Knives halusi tappaa hämähäkin. Knivesin mukaan Wash oli epälooginen koska jos hämähäkki ei saa ruokaa, se kuolee nälkään joten pitkän tähtäimen valintana on vain se kuka kuolee. (Hänestä aluksella ollut kouluttaja Rem oli väärässä koska hänestä kysymys oli mietittävä ja silloin hämähäkki syö perhosen sillä aikaa kun reflektoidaan.) Knives  Washin mukaan Knivesillä ei ollut valtaa tähän päätökseen.

Karkeasti ottaen Wash seuraa hyvin vahvasti Kantilaista etiikkaa. Hän yrittää olla surmaamatta ketään, mutta ei kiistä maailmassa olevaa pahuutta. Kukaan ei vain kuole "hänen vuorollaan". Knives taas päätyy ajatteluun jossa ihmiskunta kokonaisuutena vertautuu hämähäkkiin.
*: On kenties huvittavaa huomata että Knives on lapsena se iloinen ja optimistinen lapsi. Wash taas on ollut se vakava.
*: Knivesillä on myös hyvin vahva näkemys siitä että etiikassa on mustaa ja valkoista ja hänestä niin pitää ollakin. Wash taas korostaa harmaasävyisempää, ja tunnustaa tämän jonain jolle ei edes voi tehdä mitään.

Washin kuvaaminen onnistuu oikeastaan vain Kantilaisin sävyin. Ihmisen omat toimet ja omat hyveellisyydet ratkaisevat. Laajemmat seuraukset jäävät syrjään. Washin kantavin hyve on elämän kunnioittaminen. Hänen korkein kategorinen imperatiivinsa on "älä tapa", Harm principle on hänen olemuksensa.

Loppuosa sarjasta onkin itse asiassa sitten sitä että näiden kahden ääripään välillä sitten vertaillaan. Tätä varten tarvitaan tietysti paljon muita hahmoja.

Sarjassa Washin tärkein vastapaino on Nicholas Wolfwood. (Pastori joka suojautuu valtavan ristin taakse, ristin joka on painava koska se on täynnä aseita.) Hänet tarvitaan siksi että hän tuo mukaan utilitarismin. Hän ajaa yleisempää etua jossa uhraukset sallitaan suurempien asioiden edestä. Wolfwood voi tämän vuoksi myös tappaa ihmisiä, kysymys on kuitenkin joskus vain lukumääräkysymys. Tämä näkemys on hyvinkin tarpeen sillä Washin "varsin holtiton suhtautuminen infrastruktuuria kohtaan" on jotain joka koskettaa suoraan ihmisten elossasäilymiskykyyn rankalla planeetalla. Wolfwood muistuttaa suoran ja epäsuoran tappamisen yhteydestä. Wash tarvitsee jotain utilitarismin tyyppistä seurausetiikkaa vastapainokseen jotta voidaan puhua ihmisten kanssa elämisestä sosiaalisessa kokonaisuudessa jota yhteiskunnaksi kutsutaan.
*: Wolfwood korostaa Hyve -etiikassa syvällä olevaa ongelmaa. Nimittäin sen, että se on erinomainen tapa elää yksilönä, mutta se on joskus hirvittävän huono tapa ylläpitää yhteiskuntia ; Infrastruktuurin tuhoutuminen onkin symbolinen muistutus siitä että priorisointi on aina vaihtokauppaa. Ja se itse asiassa korostuukin Kantin teksteissä. (Kant itse sanoo että rehellisyyden hyve voi tarkoittaa sitä että jos murhaaja kysyy jonkun olinpaikkaa, olisi tähän vastattava koska murhaajan paha teko on tavallaan hänen omien valintojensa seuraus jolla ei ole hirveästi tekemistä sinun tekojesi kanssa.)
*: Kenties rankin välienselvittely papin ja pasifistirevolverisankarin(!) välillä onkin tarinassa jossa kaupungissa on tiukka kuri ja ihmiskauppaa, ja tästä pakenee ihminen jonka pako johtaa koko kaupungin tuhoutumiseen. Wolfwoodista pako ei ole hyväksyttävä, koska vaikka kaupungissa onkin paljon hirvittäviä ihmisiä, kaikki eivät ole hirvittäviä. Ja lähtö romahduttaa kaupungin elossapysymysen mahdollisuudet.
*: Wolfwood on muuten siitä erikoinen utilitaristi, että hän on sitä loppuun asti. Usein utilitaristit ovat ihmisiä jotka asettavat yleisen hyödyn muiden tehtäväksi. Hän kuitenkin esimerkiksi ehdottaa eräässä pattivankitilanteessa sitä, että pahis ammuttaisiin hänen itsensä läpi. Kaksi kuollutta kun olisi hänestä ihan kelpo utiliteetti verrattuna kaikkiin muihin skenaarioihin joita hän piti mahdollisina. Utilitaristin on ymmärrettävä että uhri joka yleinen suurempi hyöty ottaa on joskus yksilö itse, eikä vain joku nimetön numero "jossain tilastojen uumenissa".

Eettisessä kontekstissa Meryl Stryfe on melko turha hahmo. Hän on nimittäin pragmatisti. Hänen luonteensa tuodaan esille jo ensimmäisessä jaksossa. Kun he saavat kuvauksen suunnilleen mallia "irokeesitukkainen, iso, maineeltaan kauhea sovinisti", Milly Thompson nappaa kuvauksesta sen sovinistin. Stryfe taas kiinnostuu lähinnä ulkonäköpiirteistä. Pragmatistin rooli muuttuu helposti lainsäädännön mukana. Siksi hänen roolinsa muuttuukin ; Hänen emootionsa ja yksilöllisyytensä ovat merkittäviä sarjan loppuosassa. Washia ei enää seurata niinkään työn kuin henkilökohtaisten tunteiden vuoksi. (Tähän liittyviin juoniristiriitoihin ei kannata puuttua, ne ovat lukuisia mutta ne ovat olemassa tämän muutoksen vuoksi.)

Millie Thompson taas edustaa etiikkaa jossa hyville ihmisille pitää tehdä hyviä asioita. (Hän on myös käsittämättömän älykäs, mutta ei tiedä sitä itse. Suunnilleen kaikki, jopa sivulauseet mitä hän sanoo, ovat relevantteja huomioita joiden arvo paljastuu usein vasta monta jaksoa jälkeenpäin.) Hän saattaa läimäytellä pahoja ihmisiä. Hän on toisaalta myös täynnä armoa. Armoa siinä mielessä että hänellä on hirveän painava ase, joka on kuitenkin tainnutusase. (Ja esimerkiksi Wolfwoodin kuoltua hän ottaa tämän ristin omistukseensa, ja korostaa että risti on painava siksi että se on niin täynnä armoa.) Hänen tärkein roolinsa ei kuitenkaan näytä olevan Washin etiikan täydentäminen. Yksilötaso ja individualismi kun ovat molempien takana oleva vahvin henki. Päin vastoin, hän on vastapainona sarjan yhteiskunnalliselle hengelle ; Tarkalleen ottaen työparilleen Stryfelle (pragmatismi) että Wolfwoodille (utilitarismi). Millie Thompson on myös kenties sarjan oikeaoppisin kristitty (vaikka häneen tätä symboliikkaa ei aivan hirveästi kylvetäkään).

Sarjan "pariuttamisjärjestelmä" on ollut mielenkiintoinen. Siinä luodaan erilaisia "parivaljakkoja" joiden perusteemana on perusajatusten törmäyttäminen. Joko vedetään yhtä köyttä tai riidellään, ja näillä luodaan esiin niitä puolia joita heidän filosofiallaan on.
*: Sillä tietyssä määrin Washin Kantilainen individualismi on maskuliinista samaan tapaan kuin Wolfwoodin utilitarismia pidetään maskuliinisena. Heidän välillään on spesiaali suhde, kaveruussuhde jonka kautta näitä filosofioita peilautetaan.
*: Milly Thompsonin arvomaailma on puhtaasti feminiininen, mutta luultavasti Meryl Stryfen hahmo on feministien mieleen. Heidän suhteensa työhön on hyvin rakentava koska se heijastaa naisten välisen ystävyyden kautta myös feminismiä.
*: Lisäksi sarja rakentaa pienimuotoista, ei tosin kovin korostettua, romanssia jossa Washin ja Stryfen välillä on parisuhde. Molemmat ovat hyvin "moderneja" hahmoja, ja molemmat ovat omalla tavallaan yksilöitä tietyissä raameissa. Raamit ovat vain hyvin erilaiset ; Onkin mielenkiintoista että sarja alkaa Stryfen halveksunnalla mutta päättyy kunnioitukseen. Ajatukset vaikuttavat ensivilkaisulla vastakkaisilta.
*: Samoin Thompsonin ja Wolfwoodin välille rakennetaan suhdetta. Tämä tarjoaa mahdollisuuden peilata utilitarismin ja hyveellisten kansalaisten ja paheellisten välistä suhdetta.
+: Sarja toki jättää vähälle muutaman asian. Ainakin Thompsonin ja Washin ajatusten törmäyttäminen olisi tarjonnut paljon mahdollisuuksia miettiä hyve-etiikan erilaisia puolia. Wash kun rakentaa hyvettä itsessään ja muut sitten kopioivat mallia jos kopioivat, kun taas Thompsonilla on kasvattavampi ote. Samoin olisi mielenkiintoista seuloa utilitarismin ja "feministisen lakikeskeisen pragmatismin" suhdetta. Nehän ovat monesta miltei sama asia, mutta eroja olisi varmasti saatu esille. Kenties nämä erot olisvat liian hienovireisiä jotta niistä oltaisiin saatu koomisia tai dramaattisia. Mutta jäin silti kaipaamaan näitä.

Ylläoleva rakenne kuvaa niitä skismoja joita käydään jaksoon 15 asti.

Sen jälkeen tematiikka muuttuu yhteiskunnallisesta yleiseettiseksi. Syynä on se, että tavallaan sarja tarvitsee nuo 15 jaksoa jotta Washin hahmo saadaan esiteltyä ja muiden hahmojen suhteet häneen ja toisiinsa saadaan avattua. Loppuosa on sitä että Washin ideologia on suhteessa tarinan antagonistiin. Muutkin toimivat vapaasti tässä näiden kahden voiman ristipaineessa, mutta Washin ja Knivesin "yli-inhimillinen luonne" johtaa siihen että he ovat enemmän puolenottajia kuin samalla tavalla mukana tasa-arvoisina olevia hahmoja. (Joka on jossain mielessä heikkous, mutta jossain mielessä se voidaan nähdä luontevana osana sitä miten tarina etenee.)

Knivesiä kun voidaan kuvata jonkinlaisena pahan ongelman korostajana ja sen oikeuttajana. Knives on eräässä mielessä "nihilistijumala". Hän oikeuttaa toimiaan käytännössä kahdella eri linjan argumentaatiolla. Argumenteilla jotka kristinuskoon tottuneissa kulttuureissa eivät ole koskaan tekemisissä keskenään.
1: Ihmisen elämä on niin täynnä kärsimystä että on palvelus että he kuolevat.
2: Ihmisten kärsimys on oikeutettua korkeamman etiikan edessä. Ja koska Knives oli lapsena optimisti ihmisluonteen kohdalla, hän on kyynistyneenä nimenomaan "pettynyt optimisti". Ihminen on itsessään syöpä jonka tuhoaminen on oikeutettua ja jonka kärsiminenkin on oikein.
+: Kokonaisuus on ainakin minun silmissäni ällistyttävä, ja omituinen. Mutta se on jollain tavalla koherentti. Ihmiset muuntuvat siinä jonkinlaisiksi eläimiksi jotka levittävät vaarallista tautia (itseään) ja joiden lopettaminen on kaikille, sekä eläimille että kaikille muille, parasta.

On tietysti selvää, että tämänlainen jännite ei voi päättyä siihen että Knives voittaisi. Jännittävää sarjassa onkin se, olisiko tappaminen koskaan väärin. Sarjan lopetus sanoo että ei. Wash riisuu veljensä ja kiistakumppaninsa aseista. Jos Wolfwood olisi ollut elossa, hän olisi voinut kysyä että kuvitteleeko Wash todella käännyttävänsä veljensä, eikä tämä oikeasti vain juonisi jotain keinoa yrittää tekoaan vastaisuudessa uudestaan. Tai että ratkaisu muuttaisi maailmaakaan mitenkään pysyvästi. Hän olisi voinut kysyä myös siitä, että miten Washin tietä voisivat seurata ne jotka eivät ole taidollisesti niin ylivertaisia kuin Wash, ja joilla tilanne on oma henki ja toisen henki. (Wash toistaa sarjassa moneen otteeseen sitä että hän on hyvin vahvasti itsemurhaakin vastaan. Elämän kunnioittaminen on siis kaiken elämän kunnioittamista.) Mutta kuolleet eivät turinoi, ja sarjan tekijöillä on ollut mahdollisuus jota meillä muilla ei ole. Nimittäin mahdollisuus lopun rajaamiseen. Näin voidaan tehdä onnellinen loppu jossa antagonistille ei anneta periksi.

Tietokonepelien etiikka

"Skyrim" on hyvin avoin peli. Sen perushenkenä on se, että kaikkea voi kokeilla. Lisäksi maailmassa vaikuttaa selkeästi rotu, kulttuuri ja uskonnot. Ne tarjoavat kuitenkin sekamelskan jossa malli ei ole tyylipuhtaasti "yksi rotu, yksi kulttuuri, yksi uskonto". Ja sen vuoksi peliä voitaisiin lähestyä poliittisten teorioiden, uskonnollisten teorioiden ja rotukysymysten valossa. Otan kuitenkin esille pelin etiikan

"Skyrimissä" on joitain moraalisesti erikoisia tehtäviä. Niistä on myös keskusteltu pelaajien foorumeilla. Otan tästä esille humoristisen tehtävän "A Night to Remember". Se on tehtävä joka alkaa siten, että suostut ehdotettuun juomakilpailuun. Voitat sen, ja heräät aivan toisessa kaupungissa aivan toisella puolella Skyrimiä. Ilman muistikuvia. Tehtävä koostuu käytännössä siitä että selvitetään mitä kaikkea on tullut tehdyksi. Joka vaiheessa tilanne on se, että saat asian hoidettua ja asia tuntuu jotenkin valmiilta. Että ei viitsisi penkoa syvemmälle. Kuitenkin asia kasautuu ja huomaat olevasi yhä enemmän ja enemmän velkaa eri ihmisille ja päätyneesi naimisiin hirviön kanssa.

Tehtävän suorittaminen oli tavallaan hauskaa. On omituista herätä temppelissä ja kuulla epämääräisiä vihjeitä vuohista ja avioliitosta. Tarina ei kuitenkaan taivu pelkäksi roskakomediaksi, sillä pelaaja voi käytännössä puhua itseään pois veloistaan, tai uhkailla velkojat hiljaisiksi. Ja vaikka pelistrategianani on ollut vahvasti puhua ympäri ennen maksamista ja maksaa mieluummin kuin uhkailla, on tässä tilanteessa jotenkin "reilua" hoitaa tehtävä puhtaasti rahalla. Tämä vihjaa siihen suuntaan että veren alkoholipitoisuus, muisti - tai edes pelaajan rooli tapahtumien ja niiden seurausten tekemisessä - eivät ole kovin relevantteja.

Skyrimin etiikka näyttääkin rakentuvan juuri tästä. Kaikkea voi tehdä, eikä peli suoranaisesti tuomitse. Mutta.

Tätä voidaan itse asiassa lähestyä moraalifilosofian kulmalta. Tässä prosessissa on kuitenkin kenties kätevämpää ottaa esille muita pelejä. Niiden mekaniikassa on vähemmän vapausasteita ja selvemmät säännöt. Näin asioita voidaan ikään kuin laajentaen soveltaa myös Skyrimiin. Lopputulos on kenties enemmän kasa filosofisia huomioita kuin kiveen lyöty argumentti, mutta luultavasti siitä on kuitenkin iloa ja hyötyä. (Ja jos ei niin sitten ei.)

Taso 1

Vanhoissa peleissä rakenne on usein yksinkertainen. Syynä on ollut koko. Valinta vaatii vaihtoehtoja ja vaihtoehdot vaativat laskentatehoa. Siksi vanhan ajan pelit olivat pakotetumpia yksinkertaisiin rooleihin. Jos otetaan vaikka klassinen Mario -tasohyppelypeli, Mario on sankari joka pelastaa prinsessan tasohyppelyesteradan läpäistyään. Mario ei voi tehdä pelissä muuta kuin joko sankaroida, kuolla tai seisoa paikallaan. Pelaajalla ei ole valintaa ja karkeasti voidaan sanoa jopa että "Mariolla ei ole valintaa". Tietyssä määrin voidaan sanoa että Mario on (lisäelämien ja pelaajan taitojen turvin) predestinoitu sankaruuteen. Tämä maailma on äärimmäisen kalvinistinen.

Sankarimalli toimii toki muissakin peleissä. Jos otetaan esimerkiksi Zelda -pelisarja, voimme huomata että sankarillamme Linkillä ei hänelläkään ole muuta vaihtoehtoa kuin olla sankari. Tässä pelimekaniikka sallii hänen selvittää linnoja, mutta esimerkiksi kaupungissa ihmisiä ei voi lyödä ja surmata miekalla. Heiltä ei voi varastaa omaisuutta. ~ Linkin kannalta asia on tarinan kannalta vielä tiukempi kuin Mariolla. Sillä Mario on putkimies, jonka taustatarina sallii että hän on voinut valita kotiin jäämisen sankaruuden sijaan. Sen sijaan Link on tarinan mukaan ennustettu ja kohtalon valitsema Hyrulen pelastaja. Hän voi toisin sanoen valita sankaruuden maailmassa yhtä vähän kuin hän voi valita sen, että hän on vaaleahiuksinen.

Itse asiassa jos monia pelikohuja katsotaan, niitä pidetään moraalittomina siksi, että niissä ei ole tämänlaisia rajoitteita. Tai oikeastaan ne vaihtoehdot on ohjelmoitu peliin. Tämä vihjaa siihen että pelaamista kohdellaan siten, että ihminen olisi perimmiltää turmeltunut ja siksi sankaruuteen täytyisi predestinoida jotta peli heijastaisi hyvyyttä ja olisi opettavainen etiikassa. Tämäkin heijastaa (esimerkiksi) kalvinistisen maailmankuvan peruselementtiä siitä että ihminen on perustaltaan perisynnin turmelema ja että pelastuneet ovat Jumalan suvereenisti ennaltatietämästi pelastuneita. Linkin ja Marion kohtalona on olla the one. Kalvinistisen uskon hartaan jäsenen kohtalona on päästä kuoleman jälkeen Paratiisiin.

Taso 2

Immanuel Kant tuhisisi ylläolevalle mallille vihaisesti. Hänen mielestään moraali oli velvollisuus johon liittyi oleellisesti päätös noudattaa velvollisuutta. Tässä mielessä predestinoitu sankari ei ole mikään sankari jolle pitäisi antaa moraalista kunnioitusta. Näin ollen "Skyrimin" kaltaisessa maailmassa olisi mahdollisuus aitoon moraalisuuteen, kun taas rajoittunut ja kontrolloiva Koopan viemäristö taas tyystin estää moraalisuuden, tarjoten vain amoraalisia seikkailuja jossa toteutetaan kohtalo. (Joka johtaa siihen erikoiseen huomioon, että vaikka siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla, niin moraalimallit ovat teorioita jotka ovat sidoksissa tosiasioihin ja niiden väliseen mekaniikkaan. Siksi tämänlaisia tulkintoja ylipäätään voidaan tehdä.)

Kantin maailmassa ihmisen oma moraalisuus on ratkaiseva. Hän ei ole vastuussa toisten tekemisistä. Näin ollen Kantin mallin ongelmaksi on joskus annettu vastaesimerkki - joka on ironista kyllä Kantin itsensä käyttämä esimerkki mitä moraalisuus tarkoittaa - jossa valitset kategoriseksi imperatiiviksesi totuuden puhumisen. Jos murhaaja tulee ja kysyy sinulta missä lapsesi ovat, jotta hän voi pistää nämä lihoiksi, olisi moraalinen teko puhua totta ja kertoa. Toki jos käskisin murhata omat lapseni, olisin Kantinkin mukaan syyllinen. Ratkaisevaa on se, että jos itse on hyveellinen niin se mitä murhaaja tekee arvostettavalla Totuudellisella Tiedoilla olisi ikään kuin murhaajan moraalinen ongelma. Ihminen ei siis ole vastuussa tekojensa epäsuorista seurauksista jos jonkun toisen ihmisen moraalivalinnat ovat mukana prosessissa.

Tämänkaltainen asetelma löytyy esimerkiksi "Fallout", jossa valehteleminen, ovien tiirikointi ja vastaava tuottavat suoraa negatiivista karmaa - vaikka murtautuminen tehtäisiin jotta voidaan pelastaa avuttomia vankeja pahoilta vastustajilta. Moni kuitenkin näkee että teetättäminen on osa prosessia ; Siksi Kalashnikovkin katuu tekoja joita hänen rynnäkkökiväärillään on tehty, vaikka teot olisivat sellaisia joita Kalashnikov ei ole tarkoittanut kiväärillään tehtäväksi. Ja siksi - ampumisten lisäksi - joku voisi pitää "Falloutia" aika moraalittomana pelinä.

Taso 3

Jos Kant ei tuota tyydytystä, johtaa moraali käytännössä jonkinlaiseen tekojen ja seurausten maailmaan. Tässä kohden on hyvä ottaa huomioita maailmasta. Sillä seurausetiikassa mallit "toimivat maailmanmekaniikalla, ja sen odotettavilla seurauksilla". Tätä mallia noudattaa esimerkiksi juridiikassa tunnettu käsite vilpitön mieli joka tarkastelee seurauksia ilmauksella "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää". (Ja sitten sanovat että juristeista ei ole hyötyä. Laki ja oikeus eivät ole identtisiä, mutta niillä on yhtymäkohtia. Ja käytännössä niiden kaiketi pitäisi olla identtisiä.)

Vaikka moraalimallit voivat olla joustavia, eivät kaikki moraaliset ratkaisut peleissä toimi tasaisesti. Pelien suunnittelussa tätä voidaan kuvata "näennäiseksi valinnanvapaudeksi". Se on joissain tappelupeleissä erittäin korostunut. Pelissä saattaa olla tuhansia erikoisliikkeitä, mutta oikeasti vain muutama niistä on riittävän tehokas - ja osa niistä on tehokkuuteensa nähden älyttömän vaikeita. Näin ollen tosiasiallinen sovellettavien erikoisliikkeiden määrä jää usein yllättävänkin pieneksi.

Hieman vastaavaa "tekovalinnaisuutta" tapahtuu jos pelissä on mekaniikkaan sidottu moraalinen järjestelmä joka muuttaa pelien tapahtumia jotenkin. Näin peleihin saadaan hirvittävästi moraalisia rakenteita. Ja nämä eivät noudata samaa hyvyyden mallia. Edes peleissä joissa tarkoituksena on olla hyvyyden puolella pahuutta vastaan. Ja vaikka karsittaisiin tämä niihin peleihin jotka sallivat väkivallan ja tappamisen osana tätä prosessia, ei tilanne oikeastaan muuttuisi oleellisesti. ; Se, mikä määritellään hyväksi ja pahaksi vaihtelee yllättävänkin paljon. ; Jos otetaan "Infamous" -peli esimerkiksi, voimme huomata että se on hyvin dikotominen. Jos kuljet ympäriinsä tappamassa ihmisiä, keräät pahaa voimaa ja jos parannat ihmisiä, keräät hyvää voimaa. Seuraukset painavat paljon.

Taso 4

Väittäisin, että nyt olemme menneet sen verran pitkälle että voimme palata "Skyrimiin". Sillä Skyrimin maailmassa "viestit eivät kulje kovin tehokkaasti". Tästä seuraa tietty katkos tyylipuhtaaseen seurausetiikkaan. Hahmo tapaa hirvittävästi eri paikoissa olevia ihmisiä. Ja se, miten häntä kohdellaan riippuu siitä minkälaiset statistiikat ja taidot hänellä ovat. Esimerkiksi minun hahmoni on puhetaitoinen, joten tätä pidetään hyvänä heppuna. Tämä maine säilyy, vaikka hahmoni on päätynyt tekemään joitain varsin kyseenalaisia tekoja.

Tässä mielessä "Skyrim" itse asiassa oikein huutaa eroa pelisarjan edeltäjään, "Oblivioniin". Oblivion oli seurauseettinen, sillä teot oli luokiteltu sankarillisiksi ja paheellisiksi ja niihin oli liitetty ilmaus "Fame and Infamy". Siinä katsottiin tilastoista miten monta ihmistä oli tavannut, ja miten oli heitä kohdellut. Tästä rakentui maine, ja hahmoa kohdeltiin sen mukaan. Tässä mekaniikassa valta ja voima ovat vastuuta maineen kautta. Joka on hyvin tyypillistä seurauseettiselle ajattelulle.

"Skyrimiä" on tämän konseptin puutteen vuoksi melko vaikea mallintaa seurausetiikalla. Tai oikein millään muullakaan yllämainitsemallani tavalla. Sillä Skyrim on äärimmäisen Aristoteelinen. Ja hänellä ytimessä on hyve. Ei velvollisuus- tai seurausetiikka. Aristoteles esittikin aivan suoraan että etiikassa ei ole kyse siitä että tehdään hyviä tekoja, vaan siinä että ollaan hyviä ihmisiä.

"Skyrimin" maailmassa, maailmassa jossa kaikkea voi yrittää, on nimittäin usein käytännössä tasoja joita voi tehdä hallitulla tasolla. Yrittäminen ja onnistuminen ovat eri asioita. Kuitenkin yrittäminen on myös harjoittelua. Ja tasonnousun yhteydessä voi harjoittaa kikkoja vain taitoihin jotka ovat muutoin korkeita. Aristoteles mallinsi etiikkansa hyvin tällä tavoin. Hän esitti, että ollakseen hyveellinen, ihmisen pitäisi hakea viisautta. Ja viisaudella hänen pitäisi tietää mitä hyveellinen ihminen ja hyveellinen ominaisuus vaikuttaisi jossain tilanteessa. Ja sitten pitäisi harjoitella tätä hyvettä kunnes siitä tulee tapa.

Toissijaista, "poissaolemista"

Esa Ylikoski kirjoitti "Opettaja (10.8.2012)" -lehteen siitä miten koulussa olisi panostettava vakaumusten yhdenvertaisuuteen. Hänestä "Koulun ikkunat voisivat olla auki myös muualle kuin kirkonmäelle päin." Tässä hän korosti sitä että "Perusoikeudet ovat ensisijaisia perinteisiin nähden." Hän korosti että tätä tuki Suomen lainsäädäntö, joka on tähän vedoten poistanut käräjäjumalanpalvelukset. Hän kertoo että myös Euroopan ohmisoikeusistunnon päätösten mukaista ; Uskonnollista vakaumusta ei ole velvollisuus esiintuoda. Tämä oikeus ei siis ole vain ateistejen oikeus olla laulamatta virsiä ja tuoda itsensä esiin tätä kautta. Mukana on myös uskovaisten oikeus olla ottamatta osaa siitä huolimatta että on kristitty. "(Alexandridis-tapaus 21.2.2008, Grzelak-tapaus 15.6.2010)" Ylikoski korostaa että esimerkiksi uskonnolliset aamunavaukset ovat hieman omituinen asia, koska "Uskonnon harjoittaminen ei ole koulun ja päiväkotien lakisääteisiä tehtäviä. Jumalanpalvelukset ja uskonnolliset päivänavaukset eivät siis ole kouluissa välttämättömiä myöskään koulun uskonnon opetukselle, joka ei ole tunnustuksellista." Ongelmana uskonnottomiin on kuitenkin enemmän siellä missä ei tehdä jotain kuin siinä missä tehdään. "Koulun yhteisissä juhlissa yksittäinen virsi ei tee tilaisuudesta vielä uskonnon harjoittamista niin kuin jumalanpalvelus on." ... "Sen ei tule olla toissijaista, "poissaolemista", niin kuin vielä paikoin, vaan kyseiseen tilaisuuteen osallistuvien oppilaiden ja perheiden identiteettiä kunnioittava, moniarvoisuutta ja yhdenvertaisuutta tukeva, täysipainoisesti suuniteltu ja toteutettu elämyksellinen tilaisuus."

Tämänlainen mainittu toissijainen poissaolevuus on oleellista. Sillä esimerkiksi kaltaiseni uskonnottoman kannalta ongelmallisinta ei suinkaan ole se, että joutuu laulamaan virsiä kerran vuodessa. (Esimerkiksi häissä tai hautajaisissa.) Osallistuttaminen on toki aina hieman ikävää enkä tosihetken tullen koskaan ennalta tiedä miten niihin toimituksiin sitten oikein pitäisi suhtautua. Toisaalta moni ajattelee että uskonto on niin yleisinhimilistä että ihmisillä olisi jonkinlainen velvollisuus (a) ajatella näitä kysymyksiä (b) kyetä ottamaan niihin kantaa kysyttäessä ja (c) myös velvollinen ottamaan kantaa näihin kysymyksiin. Näinhän ei juuri ole. Itse asiassa olisi yleisinhimillisempää olla pakottamatta tämänlaisiin perusoikeuksien rikkomisiin vaatimalla reagointeja.

Mutta ongelmallisinta on juuri tämä toissijaisuuden ja ignoroinnin henki. Äärimmilläänhän Ylikosken esilletuoma toissijaisuus paistaa siinä, miten Jussi K. Niemelän "Mitä uusateismi tarkoittaa" -kirjassa tarkastellaan uskonnottoman perheen elämää. ; Vaikka uskonnottomia olisi riittävästi, on ajatus ET:stä heille opetuksena toissijaista. Heillekin perusasetelmana ja perusoletuksena on se, että ET:seen on erikseen haettava, kun taas luterilainen uskonnonopetus tulee perusoletuksena. Tämä on hieman ikävää koska luterilaisille ei tätä vaivannäköä tule. Lisäksi siellä paljastuu että esimerkiksi ruokarukouksista ja uskonnollisista hartaushetkistä vapautuminen on ensin valtavan työlästä. Ja sitten kun se saadaan läpi, on koulun ratkaisu se, että oppilas vain laitetaan tämän tuokion ajaksi siivouskomeroon odottamaan.

Uskoisin että takana on osittain se, että moni on jämähtänyt miettimään ateismia vain oman vakaumuksensa kautta. Tällöin esille nousee helpommin ateismi -termin etymologia kuin sen ideologinen määritelmä, saati kyseisen ideologian käytännössä esiintulevat tunnuspiirteet. ; Kun etymologia korostuu, nähdään vain että ateismi on a-teismia, Jumalauskon puutetta. Ongelmaa tältä osin pahentaa se, että usein uusateistit kiistävät ideologisuuttaan koska tietävät että se määritettäisiin välittömästi uskonnoksi. Ateismi, etenkin uusateismi, on kuitenkin aina liitoksissa ideologiaan (joka ei ole sama asia kuin uskonto). Ateismi ei ole uskonto, mutta sillä on eettisiä kannaottoja ja tätä kautta eettistä sisältöä. Näin ollen voi tavallaan sanoa että "kalju ei ehkä ole tukanväri, mutta hiusmuotiin sekin kuitenkin liittyy".

Myös arvokeskustelumme on täynnä tämänlaista henkeä. Otetaan esimerkiksi Juha Leinivaaran esilletuomaa "Fides" -lehdessä ollutta kannanottoa. Ytimessä on uskonnonopetus. Sen seurauksiksi nähdään aika tiukka arvojen koveneminen. "Myös ne arvot, jotka uskonnonopetuksessa ovat etualalla, kuten eettiset valinnat hyvän ja pahan välillä, vastuu muista ja lähimmäisistä välittäminen, epäitsekkyys jne. ovat sittenkin toissijaisia verrattuna ns. koviin arvoihin, kuten kilpailu, suoritus, itsensä toteuttaminen, vain materiaalisten hyvyyksien tavoittelu. Uskon että koulumaailman ilmapiiri tulee kovenemaan, mikä näkyy myöhemmin yhteiskunnan elämässä." Tämä argumentti toimii jos ja vain jos sen taakse laitetaan useita piilo-oletuksia. Sellaisia kuten että (a) eettiset arvot ovat jotain jota ei opita kotoa ja välitunneilta, vaan joka opitaan vain ja ainoastaan uskonnontunneilla (b) uskonnon ulkopuolella ei ole etiikkaa vaan ainoastaan materiaaliset kovat arvot.

1: Itse en usko että teologia edes syvällisesti opetettuna voi oikeasti pitää sisällään mitään kovin arvokasta eettistä koulutusta. ; Tästä hyvän avun saa MacIntyren "A Short History of Ethic" -teoksesta (s. 198). Hän huomauttaa että Kantin kategorinen imperatiivi on osa eettistä ajatusketjua joka on pohjimmiltaan sisällöllisesti ontto. ; Jos otamme esimerkiksi lahjojen antamisen, joka lähestyy kategorista imperatiivia ikään kuin kultaisen säännön kautta, siitä löytyy helposti virhe ; Jos annan lahjan jonka itse haluaisin, teen usein virheen. Tämä on itse asiassa tuttua varmasti kaikille ; Moni lapsi pettyy kun saa vaikka isiltä lahjan jonka isi itse olisi lapsena halunnut. Tästä syntyy itkupotkuraivareita. Minun äitini oli kerran läpipettynyt kun piirsin hänelle kortin jossa oli kissa. Piirsin kuvan jonka itse olisin halunnut, mutta joka järkytti häntä niin syvästi että hän lopulta repi kortin. Tämä vaatii uudelleenmuotoilua, jossa lahjat pitäisi antaa enemmänkin sen mukaan mitä toinen ihminen haluaa. (Kategorinen imperatiivi sallii tämän eli se on filosofisesti kultaisen säännön sisällön parantaminen.) Tässä tulee ongelmia jos lahjan saaja onkin vaikkapa psykopaatti joka haluaa tappaa ihmisiä Pussy Riot -huppuun laitetulla tiilellä joka olisi hänestä erityisen mieluinen. Tämän huomioinnin jälkeen meidän tulisi antaa soveliaita lahjoja. MacIntyren ajattelutapa, jossa käyttämäni lahjaesimerkki on vain yksi erityistapaus laajemmasta ilmiöstä, näyttää että päädymme aina siihen että lopullinen imperatiivi on "meidän tulisi tehdä mitä meidän tulisi tehdä." Tautologista, mutta sovelluksellisesti tyhjää. Tämä onkin yksi syy sille että uskonnosta ei oikeasti opita etiikkaa. Opitaan vain oikeaoppiset mielipiteet muutamiin erityistapauksiin ; Tämä unohtuu helposti nykyisessä arvokeskustelukentässä, jossa uskovaiset esittelevät vain näitä kourallista yleensä melko epärelevantteja erityistapauksiaan ; Uskonto opettaa heille sovellettavien periaatteiden sijasta ulkoluettavan dogmaluettelon homoista, avioliitosta, naispappeudesta ja vastaavista. Näiden ulkopuolella on vain Spongin tyyppistä liberaaliteologiaa joka taas ei oikeastaan eroa mitenkään "omantunnon ateismin" elämisestä. ; MacIntyren esilletuoma moraalin onttous latistaa mielipidedogman ulkopuolella olevan uskonelämän tyhjäksi pehmopuheeksi ilman sisältöä. Puhutaan rakkaudesta ja välittämisestä ja muista kauniista sanoista, mutta näiden sisällä ei ole oikeasti mitään opettavaa ohjenuoraa. Tämä on tietysti siitä hyvä että moraali muuttuu yksilön omantunnon asiaksi, eli se ei johda ihmisten moraalittomaksi rapistumiseen. Sen huono puoli on se, että etiikka ei sen jälkeen enää mitenkään kuulu joksikin jota uskonnontunneilla opetetaan. (Etenkään kun tunnit ovat vakaumuksettomia.)
2: Useinhan uskonnottomia syytetään materialismista. Tämä on kuitenkin tosiasioiden valossa enemmänkin ekvivokaatio ; On totta että filosofinen ontologinen materialismi tarkoittaa sitä että uskotaan fysikaalisen todellisuuden olemassaoloon eikä uskota muuta olevan. On totta että rahanahne kiipiminen elämänasenteena on sekin nimeltään "materialismi". Nämä ovat kuitenkin sisällölliseti aivan eri asioita. Itse asiassa kun tämän hetken arvokeskustelua katsotaan, on selvää että esille nousee se, että uskonnoton puoli pitää nimenomaan uskontoa liian kova-arvoisena. Uusateisti on liikkeen olemuksen kautta vahvasti eettinen kantaaottava agentti, joka moittii vahvasti uskonnon moraalittomuutta. Näyttääkin siltä että kun ateisteja syytetään "militanteiksi", niin tosiasiassa heidät aseteaan uskovaistenkin mielessä vahvasti "hyvän ja pahan tälle puolen". Eli se pelkkä laiskanpulskea nautinnonhakuisuus. ; Itse näenkin että yhteiskunnan arvojen romahtaminen on jokin joka todella on takana ateismin nousussa. Se on liberaali vastaveto tälle arvojen kovenemiselle. Kun uskovaiset toistuvasti syyttävät uskonnottomuutta arvojen kovenemisesta he itse asiassa aivan selvästi haukkuvat väärää puuta. Uskonnottomat eivät ole väestön vahva enemmistö. Vahva enemmistö on kirkkoon kuuluvia. Kun puhutaan poliittisesta vallasta, korostetaan toistuvasti että Suomi on kristillinen valtio jonka ydin on kristillisten arvojen ympärillä ja jonka lainsäädäntö ja asennemaailma on kristillistä. Nyt, kun puhutaan sitten vaikutuksista kuten siitä tiukkenevatko ihmisten arvot, ei suostuta miettimään että onko arvojen koveneminen suoraa seurausta siitä että uskovaiset ovat arvoiltaan ehdottomia, kovia, tiukkoja ja suvaitsemattomia. (Jo tämän hetken arvokeskustelukinojenkin kautta profiloituneet juuri täksi.)  Ei esimerkiksi suostuta miettimään sellaista pientä asiaa kuin että olisiko globaalissa pelissä kenties käynyt niin että ihmisten arvot ovat saaneet vaikutteita Amerikkalaishenkisestä kalvinismista. Että onko kovien arvojen määritteleminen uskonnottomien materialismiksi tai darwinismiksi itse asiassa oman vastuunpakoa ja sen sysäämistä viattomien päälle demonisoinnein.

"Fides" -lehti opetti meille lisäksi että "Lapsen tulee oppia ensin oma äidinkielensä - siis oma uskontonsa - ristiriidattomasti, sen vakaumuksen mukaan, jota lapsen vanhemmat edustavat. Vasta sen jälkeen voidaan tutustua muihinkin." Tämä perustuu ajatukseen että koherentti maailmankuva voi syntyä vain uskonnon kautta. Tämä on kovasti ristiriidassa sen väitteen kanssa, jossa yhteiskunta olisi maallistunut ja kulttuuri etääntynyt uskonosta niin että kaikkia asioita ja mielipiteitä ei jäsennetäkään enää esimerkiksi minkään Jeesus -dogman kautta. Näkisin itse että kulttuuri on paljon muutakin kuin uskonto. Itse asiassa rinnastan uskonnon enemmänkin harrastukseen. Siinä mielessä että ne ovat osa kulttuuria, eivät kulttuuri. ; Toki ymmärrän uskonnäkökulman ja yhden kielipelin korostamisen takana olevan koherentisoinnin tarpeen ja sisäisen ristiriidattomuuden kunnioituksen. Kysymys onkin juuri siitä että ristiriidattomuus ja koherentisointi liitetään tarpeettomasti vain yhteen kannanottoon.

Itse asiassa itse kannatan vahvasti uskonnonopetusta (vaikka pidän sen määrää yliampuvana verrattuna vaikka biologiaan.) ; Olen itse ollut uskovainen, ja käynyt uskonnonopetusta kenties enemmän kuin mikään muu. Ja tämä käytännön maailma on ollut paras uskonnosta etäännyttäjä. Sillä kun "samaa kieltä" puhumaan keskitytään, tästä seuraa se, että ollaan usein tarkempia myös kerettiläisyydestä. Tämän seurauksena käy helposti niin että kun seuraat sitä oppia joka kehottaa sinut seuraamaan omaatuntoasi, ja päädyt puhumaan eri kieltä tai edes eri murretta, niin ihmiset pakottavat sinua tekemään asialle jotain. Tämä ei tee sinusta enemmän samaa kieltä puhuvaa. Vaan päin vastoin tekee olemassaolostasi "toissijaista, poissaolemista". Tämä herättää vastustusta. Mikään ei etäännytä uskonnosta niin paljon kuin se, että ihminen näkee uskonnon pakottavan toiset tekemään asioita ; Selittää mielipiteistä että ne ovat kerettiläisiä ja syntisiä ja niiden kannattamisesta ansaitsee ikuista kidutusta, se että laittaa eriuskoisen epäreilusti siivouskommeroon, pakottaa laulamaan väkisin suvivirren senkin jälkeen kun toinen kysyy että "Onko ihan pakko jos ei tahdo". Kun virren kaltaiset pikkuasiatkin ovat totaalikontrollissa, ei ole enää oikein intoa olla muuta kuin joko moraaliton läpipaha ihminen. Tai sitten sitä nousee kovia kalvinistuvistisia arvoja vastaan ja ryhtyy vihdoinkin aidosti eettiseksi agentiksi. Sellaiseksi jolla moraalilla on väliä. Sellaiseksi että vaihtoehtoina ei ole tyhjä moraalittomuus jossa ei ole moraalikomopassia tai sitä että moraali on sitä että kovat arvot ja moraalittomuudet määritellään tavoitelemisen arvoisiksi asioiksi vedoten dogmiin jotka löytyvät satukirjoista.

Toki vaihtoehtoja on. Uskonto ei teoriassa tarkoita samaa kuin dogmaattisuus tai tyhjännyhjäys. Käytännössä yhteiskuntamme arvojen kalvinistuminen yhdessä siihen että valtaosa käy rippikoulun ja kuuluu kirkkoon ja käy uskonnonopetuksessa näyttää että nämä eivät ole avain asioiden torjumiseen tai eettistymiseen. Päin vastoin globaalin markkinatalouden mukana pyörivä oikeistokalvinismi pitää sisällään asenteen jossa uskonnollisuuteen liittyy vahvasti asenne jossa ytimessä on kilpailulistuminen ja egoismi jossa menestys on samaa kuin oikeus. Ja jossa vallassa olevan uskonnon perinne on ylin arvo jonka ylimeneminen - niin että vaikka perustuslailliset perusoikeudet menevät niiden yli - on kammotus. Eli niitä arvoja joita esimerkiksi "Fides" -lehti esiintuo. Tosiasiat näyttävät että vaikka uskovaiset voisivat ehkä kenties tehdä asialle jotain, he eivät tätä kuitenkaan ainakaan riittävässä määrin tee. He tarvitsevat apua. Apua jota näyttää oikeasti löytyvän enemmän omantunnon ateistejen (~uusateistejen) parista kuin kristittyjen keskuudesta. (Vastavoima uskonnollisen konservatiivisen oikeiston kovien dogmalistamuotoisten arvojen läpijunttaamisessa niin kaupassa, taiteessa kuin kulttuurissakin on liberaalissa uskonnottomassa vasemmistopuuhastelussa.)

Kaikilla on Kanttia

Kantin velvollisuusetiikan ytimessä olevan kategorisen imperatiivin määritelmä mukailee kultaista sääntöä. Se on myös länsimaisessa sivistyksessä muutoinkin hyvin arvostettu. Ja se on esimerkiksi tiivistetty seuraavasti "Toimi aina niin kuin tahtosi olisi eettisten periaatteittesi nojalla yleismaailmallinen lain säätäjä." tai oma suosikkini "Toimi vain sellaisen maksiimin mukaan, jonka voit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi."

Olin kuitenkin hieman ihmeissäni kun liberaalilla puolella Kantiin vedoten puolustettiin homoseksuaalien avioliittoa ; Tämä periaate kun on usein nimenomaan vastapuolen käytössä. Tästä tuleekin esille oikeastaan Kantin säännön eräs omituisimmista seikoista. Se on käytännössä sovelluskelvoton. Se toimii selkeästi vakavimpiin rikoksiin. Mutta kun aletaan puhumaan vaikkapa politiikasta, käy usein nimenomaan niin että molemmilla puolilla ollaan vakavasti sitä mieltä että olisi nimenomaan hyvä jos tietty järjestelmä olisi yleispätevä laki. Homoseksuaalisuuskeskustelussakin tämänlaiset lähestymistavat johtavat siihen että argumentaatio latistuu oman vakaumuksen esittämiseen.

Käytännössä kaikissa niissä pulmissa joissa on erimielisyys ja kina ja poliittiset puolueetkin ajavat näitä asioita erimielisesti, on tilanne juurikin niin että "kaikilla on Kanttia". (Immanuel Kanttia.)

Tämä on tietystimyös kultaisen säännön sokea piste. Toisin sanoen vaikka kaikissa kulttuureissa toistetaankin tämänlaisia lausumia, se on kuitenkin lähinnä ympäripyöreydessään miellyttävä. Se ikään kuin antaa luvan pistää mutkan kautta oman omantunnon argumenttiin. Tämä tekee etiikasta "pseudo-objektiivista". Eli sitä voidaan pitää hyvinkin yleispätevänä (koska maksiimiin on nimenomaan sillä asenteella  astuttava) vaikka se onkin lähinnä yksilöllinen (itse on valmis seuraamaan ja seurauttamaan omaa etiikkaansa). Ihminen rakastaa keskimäärin sen verran kovasti itseään, että tämän huomaaminen on hyvin vaikeaa.

Tosin sama ongelma tulee vastaan utilitarisminkin puolella. Siellä piilo-objektiivisuus on vielä paremmin kätketty. Sillä se piiloutuu "yleisen hyvän" taakse. Jukka Hankamäki onkin minun kannaltani kätevästi kirjoittanut utilitarismiin olennaisesti liittyvästä onnen, epäonnistumisen ja onnistumisen käsitteistä. "Onnistumisen käsite sinänsä on metafyysinen, aivan kuten epäonnistumisenkin. Onnistuminen edellyttää absoluutin, ihannoidun ja tavoitellun tilan, johon nähden onnistutaan tai epäonnistutaan. Epäonnistumisen käsite puolestaan on mahdollinen vain johonkin välteltyyn asiantilaan nähden. Se implikoi näkemyksen, että on jotakin, mitä ei toivota ja on syytä karttaa. Sekä onnistumisen että epäonnistumisen käsitteen kautta asioita ja ilmiöitä leimataan suotaviksi tai epäsuotaviksi. Tämä arvottaminen puolestaan on syvästi ideologista." Moraalia ja yleistä hyvää pidetään hyvin objektiivisena. Mutta kuitenkin tosiasiassa utilitarismi on järjestelmä, jossa on ensin pakko määritellä mikä on haluttavaa ja onnistumista. Ja sitten eri toimenpiteet vaikuttavat maailmassa ja tätä kautta voimme sanoa että tämä toimenpide todella johtaa tähän tavoiteltuun maaliin. Tavoitteluprosessi on objektiivinen. Mutta se, miten asiantilat sidotaan etiikkaan ovat nimenomaan ideologisia.

Siksi olisikin kenties aika päivittä länsimaista etiikkaa. Demokratiajärjestlemä meillä onkin. Ja se itse asiassa heittää kategorisen imperatiivin roskakoriin. Se sanoo että "Toimi vain sellaisen maksiimin mukaan jota juridiikalle riittävä prosenttiosuus ihmisistä on eksplisiittisesti toivonut tulevan yleiseksi laiksi - ja toistaiseksi tämä tarkoittaa sitä että saat lopun aikaa nysvätä ja vängätä asioista joiden kohdalla tämä ei toteudu ja yrittää muttaa tilannetta kunhan et taivuta lakia rikkomalla sitä vaan pidättäydyt toimista siihen asti kunnes olet riittävän määrän taaksesi saanut." Tässä turhauttavan pitkässä määritelmässä ei kuitenkaan vain ole "munaa" (tai "vaginaa" jos olet sellaisia ihmisiä että haluat tasa-arvoa tähän) ja se ei oikein iske arvokeskustelussa kuin miljoona volttia. Toisin kuin esimerkiksi ympäripyöreä "yleinen hyvä" tai "omatuntoni sanoo että tämä on hyvä" -henkiset lausunnot.

Kaikkien parhaaksi

Lapsuudenkodissani äitini arvosti kovasti kulttuuria ja taiteita. Tämän perinteen hän halusi jakaa myös lapsilleen. Siksipä, kun olin lapsi, kävin ahkerasti kirkkokuorossa ja viihdyin. Pienin sisareni ei halunnut ja hän vietti kuorossaoloajan nurkassa. Tavoitteena oli tietysti se, että kun televisiontuijotus kotona on helpompaa kuin kirkolle raahautuminen, ei laiskuus ole syynä laiminlyöntiin ; Ideana oli tietysti kannustaa harrastamaan taiteita ja hengellisyyttä.

Psykologi Jonathan Haidt on kuvannut kuuluisassa artikkelissaan "The Emotional Dog and its rational Tail" tilannetta joka kuvaa hyvin voimakkaasti edellämainittua tilannetta. Hän käyttää koiraa selventävänä mielikuvana siitä miten moraalista elämäämme vaivaa kaksi harhaa. Hän kuvaa ihmisen tunnemaailmaa koiraksi ja moraalinen järkeily on koiran häntä:
1: "Heiluta koiraa" -harha, jossa uskotaan että moraalin käyttövoima kumpuaa siihen liittyvistä järkeilyistämme, kun taas usein tilanne on juuri toisinpäin. Koira (joka tässä on vaikkapa itse) heiluttaa häntää, häntä ei heiluta koiraa.
2: "Heiluta toisen koiran häntää" -harha jossa esitetään moraalisia kannanottoja ja oletetaan että vastapuoli muuttaa näkemyksiään sen vuoksi. Haidtista tämä on sama kuin yrittäisi tehdä (toisesta) koirasta (joka ei ole itse) iloisen heiluttamalla sen häntää.
+: Haidtin näkemyksen mukaan näiden harhojen yhteisvaikutus on kova. Hänen mukaansa arvokeskustlelusta kumpuavat turhaumat ovat nimenomaan seurausta siitä, että he ensinnäkin näkevät että heidän oma kantansa perustuu olennaiseen tosiasioita koskevaan päättelyyn. Ja toisaalta siitä että kun nämä päättelyt esitetään ääneen ja toinen ei muutu niiden seurauksena, ajatellaan että hän ei ole halunnut ymmärtää näitä syitä. Näin molemmille puolille syntyy ihmisiä, jotka uskovat, että heidän vastustajansa eivät itse asiassa ole ollenkaan moraalisesti motivoituneita.

Haidtin valossa kotikasvatusesimerkkini näyttäytyy yleisinhimillisenä ; On luontevaa ajatella että jos pieni sisareni olisi mennyt kuoroon, niin hän olisi käyttäytynyt tavalla joka tekee hänestä yhtä iloisen kuin vaikkapa minusta. Kuitenkin tosiasia näytti toiselta ; Minä pidin kuorosta joten koira heilutti häntää ja meni kuoroon. Pieni sisareni ei pitänyt - kokeilujenkaan jälkeen - kuorosta, joten hän seisoi mielummin nurkassa. ~ Kulttuuri -innostus ei tartu kulttuuritoimintaa pakottamalla, vaan kulttuuri -innostus johtaa kulttuurin harrastamiseen.

Ylläoleva olisi luonnollisuuspohjaisen etiikan kannalta miltei sama kuin oikeutus. Puhtaat intentiot ja halu kehittää lapsiaan ja opettaa heille elämästä ovat taatusti arvostettavia hyveitä - onkin likimain varmaa että jos olisin kasvanut erilaisessa perheessä kuin elin, esimerkiksi tätä blogia ei kirjoitettaisi. (Kiitoksia vaan sinnepäin - paitsi jos ette tykkää tästä blogista jolloin teeskentelet vain ja kiittelet ja valehtelet reippaasti että on tosi hyvä ja kiittelette auliisti, kun luitte sen tästä.) Asia on tietysti mutkikkaampi, sillä moni voisi nähdä tämänlaisessa nurkkaanlaittotoiminnassa indoktrinaation menetelmiä. (Toki "rikos" ei liene kenenkään mielestä suuri.)

Hännällänsä hämmentää.

Sam Harris kuvaa "Moraalinen maisema" -teoksessaan sitä, miten ylläolevia asioita voitaisiin ratkoa. Hän hyökkää kirjassaan voimakkaasti ennen kaikkea moraalirelativismia vastaan. Moraalirelativismissa kun on ongelmana se, että kaikki teot ovat oikeutettavissa osana jonkinlaista kulttuuria tai alakulttuuria. Esimerkiksi Harris hyökkää voimakkaasti tyttöjen ympärileikkausta vastaan, ja esittää että se että se kuuluu osana jotain kulttuuria ei vielä tee teosta oikeutettua. Hän ei kuitenkaan kannata myöskään luonnollista etiikkaa, jossa ihmisten intentiot ja normaalit taipumukset itsessään riittäisivät.

Hän ottaa tästä esimerkiksi omakohtaisen kertomuksen siitä, että hänen vaimonsa oli kohdannut kuntosalilla yli-innokkaan flirttailijan jota ei ollut estänyt tieto aviosäädystä ja vastaavista. Vaimo ei ollut hirvittävän loukkaantunut tästä. Hän kuvasi sitä, miten tästä tiedosta syntyi mustasukkaisuudentunne. Tämä on evoluution tuoma luonnollinen tunnereaktio. Kuitenkaan tämä luonnollisuus ei oikeuta läheskään kaikkia toimintoja joita mustasukkaisuuteen liittyy. Harris esittää esimerkiksi sen, että jossain kulttuurissa se, että nainen ei ole heti paennut paikalta on naisen syy, joten mustasukkaisuudessa tehty "primitiivireaktiona" tehty vaimonhakkaus voisi olla normaalia. Jossain toisessa kulttuurissa flirttailija voitaisiin haastaa kaksintaisteluun kuolemaan asti. Harriksen mukaan nämä eivät ole hyviä vaihtoehtoja. (Vaikka kaksintaistelun kohdalla hän on tietenkin aivan väärässä.) ~ Harris kuvasi tälle vaihtoehdon, johon hän itse päätyi. Pienellä miettimisellä hän rauhoittui. Hän kykeni ymmärtämään vaimoaan, joka oli kuntoilemassa ja kiltti ihminen eikä siksi tee mitään räväköitä loukkaavia ja kipakoita vastaiskuja flirttailijoille. Hän ymmärsi jopa flirttailijaa koska hän itsekin pitää vaimoaan kivan näköisenä. Ja hän oppi jopa itse siitä, että hän kenties voisi olla huomaavaisempi vaimolleen, jotta hän ei tarvitsisi flirtin tuomaa itsetuntolisää.

Harris kuvaa sitä, miten eri vaihtoehdot eivät ole yhtä hyviä. Ja että erot eivät ole mielivaltaisia. Hän ottaa ytimeen ihmisten hyvinvoinnin. Tämä taas on hänen mukaansa sidottavissa luonnonilmiöihin, fysikaaliseen ympäristöön, sekä ihmisten lajimukaisiin tarpeisiin ja aivotoimintoihin. Näin moraali muuttuu "objektiiviseksi moraaliksi" (lajityypillisen käytöksen kautta). Hän korostaa tässä, että pelkkä evolutiivinen selitys vaikkapa raiskauksen ilmenemiselle yhteiskunnassa ei siksi voisi olla mitenkään sama asia kuin raiskauksen oikeutus. Harriksen mukaan ihmisten hyvinvointi on kenties joskus vaikeasti eksaktisti arvioitavissa, mutta siinä on kuitenkin usein suuruusluokkia jotka ovat suorastaan ilmiselviä.

Joku voisi ihmetellä, että miten Harris voisi selvitä Haidtin esilletuomasta ongelmasta. Kun viitataan hyvinvointiin, eikö kyseessä ole kuitenkin subjektio? Harris selittää että subjektiiviseksi kutsuttu kun on itse asiassa monin paikoin objektiivisen tutkimuksen alla. Tämän eroa hämärtää "subjektiivisuus" -sanan kaksoismerkitys. Toisaalta subjektiivinen tarkoittaa objektiivisen vastakohtaa ja toisaalta subjektiivisuus tarkoittaa ihmisen sisäistä kokemusmaailmaa. Harris kuvaa tässä esimerkiksi tinnitusta ja sen diagnosoimista ; Jos ihmisellä on päässään kvalia korvien soimisesta vaikka äänilähdettä ei ole, hän voi mennä lääkärille joka tutkii kuuloa ja voi löytää sieltä puutteita. Lisäksi korvasta voidaan havaita rakenteellisia rikkoumia, esimerkiksi simpukasta. Näin tinnituksen syy on selvinnyt ja on taatusti enemmän kuin pelkkä lääkärin subjektiinen mielipide.

Tästä voitaisiin tietysti vetää lisää mutkia siihen että - aivan kuten Haidt muistuttaain - valtaosassa kiistoista on kysymys mielipide -eroista joissa on yksilökohtaisia painotuksia. Esimerkiksi psykopaattien hyvinvoinninmaksimointielämäntapa sallii huijaamisen, varastamisen ja jopa ajaa heitä kohti murhaamisia ja raiskaamisia. Harris viittaa siihen että näisä on kuitenkin laajempi konteksti ; On kysymys useampien ihmisten hyvinvoinnista joihin psykopaatti vaikuttaa, jolloin ne voidaan ratkaista. Immanuel Kantin kategorinen imperatiivikin toimii tässä psykopaattia vastaan ; Edes psykopaatit itse eivät haluaisi että koko yhteiskunta olisi psykopaatteja. ~ Harris itse asiassa näkeekin "psykopaattiongelman" nimenonaan moraalirelativismin ongelmaksi ja syöväksi. Hän kuvaa sitä miten uskonnon nimissä voidaan oikeuttaa etiikkakeskusteluissa vaikkapa se, että kolmasosalta lapsista arvan määräämänä puhkaistaisiin silmät, koska se nähtäisiin Jumalan tahdoksi. Kulttuurirelativismissa on kysymys siitä että tämänlainen voisi olla väärin Manhattanilla mutta olisi oikein tässä kyseisessä kulttuurissa ja sen omissa perususkomuksissa.

Toisaalta moni moraalinen ongelma on vaikeasti ratkaistava; Niiden arvo hyvinvoinnille on tuntematon. ; Arviointia on kenties vaikeaa tehdä tai ne ovat maailmankuvasidonnaisia.
1: Jos asia koskee hyvinvointia, ja arvioita ei voida tehdä, tämä ei tarkoita samaa kuin se, että hyvinvointi olisi huono kulma, vaan siitä että kysymys vaatii lisää tutkimusta ja tietoa. Tällöin on hyväksyttyä toimia erilaisillakin tavoilla. Joskus arvioiden moneuden takana on sekin että peliteoria antaa tilaa useille eri ratkaisytyypeille. Näin on usea eri tapa ratkaista sama ongelma. Nämä ovat hyväksyttyjä kun taas muut eivät.
2: Harris nostaa erityistyyppinä maailmankuvallisen erimielisyyden. Jos esimerkiksi ihminen uskoo Jumalaan paratiisi ja helvetti mielessään ja toimii niiden mukaan niin että esimerkiksi tuottaa maanpäällisessä elämässä kärsimystä toisille vaikka ympärileikkaamalla tämän, on terveempää keskittyä tämänpuoliseen elämään koska sen olemassaolosta ei ole erimielisyyttä. Harris korostaa että näissä on toki takana, jopa oleellisessa määrin, hyvinvoinnin ajatus. Arvion ytimessä onkin se, ovatko nämä näkemykset tosia vai eivät. Uskomuksenvarainen totuuskuva tuo mukanaan riskejä, etenkin kun haitat ovat varmoja kun taas nimenomaan ne hyvinvointiansiot ovat maailmankuvasidonnaisia/kyseenalaisia - rajoitteita ja pakotteita tehneet eivät joudu väärässäollessaan koskaan kohtaamaan epäonnistumistaan.
3: Toisaalta monesti asiat eivät välttämättä liity hyvinvointiin. Tällöin kysymykset ovat arvokeskustelullisesti turhia.

Harrisin mukaan etiikan maailmankuvallisuus on pääosiltaan illuusio. Hän näkee että Haidtin kaltaiset katsovat väärää tasoa. He katsovat ihmisten vakuuttumista ja mielenmuutosta ja kokevat haluttomuuden tähän samana kuin kysymyksen vastaamisen vaikeutena tai mahdottomuutena. Harris vertaa tätä pseudotieteisiin. Myös pseudotieteissä on emotionaalinen sidos, joka tyypillisesti estää kannattajiaan muuttamasta mieltään. Tämä ei kuitenaan ole sama asia kuin se, että asioita ei voitaisi objektiivisesti selvittää tai että molemmat niistä olisivat totta.
1: Harris korostaa että esimerkiksi 9/11 -iskuissa on kaksi keskenään yhteismitatonta selitystä. Yhden mukaan hallitus teki iskut ja toisen mukaan siinä on kyse islamilaisesta terrorismista. On selvää että molemmat näistä eivät ole totta ja että toinen näkemys on absoluuttisesti väärässä. Tämä voidaan selittää tieteellä, eikä haluttomuus vaihtaa näkemystä ole syy väittää muuta. Maailmankuva ja omat peruslähtökohdat eivät ole oikeutus uskoa mihin vaan.
2: Toisen tyyppinen illuusio on hyväntekeväisyydestä tuttu ilmiö ; Projektit halutaan sitoa johonkin henkilöön. Sillä tutkimuksissa näkyy että ihmiset kohtelevat massaa vain tilastona. Ja itse asiassa joukku nimellä ja kasvoilla olevia ihmisiäkin koetaan vähemmän pahana kuin yksittäistä ihmistä. Harris korostaa että nämä illuusiot syntyvät kuitenkin aina siten, että yksi koeryhmä saa yksilön ja toinen ryhmä sisaren ja veljen ja kolmas koko joukon ihmisiä. Sen sijaan jos ihmiselle ensin näytetään yksi tyttö, hän kiinnostuu tämän hyvinvoinnista. Ja jos hänelle tämän jälkeen näytetään tytön veli, hänen kiinnostuksensa kasvaa ja tottakai hän tämän jälkeen tajuaa myös sen että ryhmää ja yhteisöä ei voida unohtaa. Harris korostaakin sitä että esitystapaa on hiottava jotta tämänlaiset illuusiot katoavat. Kaikki ihmiset ovat "kokonaiskuvan" jälkeen kuitenkin yksimielisiä ja hyväntekeväisyys arvokkaammalta.

Siksi Harris hyökkää voimakkaasti esimerkiksi suvaitsemattomuuden suvaitsemisen kimppuun. Moraalirelativismin taakse hän näkee muutaman asian;
1: Ensinnäkin sen taustalla on katumus eurooppalaisten tekemistä tuhoista. Kulttuuri -imperialismi, holokausti, ydinpommit ja muut tuhoisat ilmiöt kun ovat olleet tämän kulttuurin hedelmiä. Tämä taas teki monin paikoin kaikkea muuta kuin edisti ulkomaalaisten ja muiden kulttuurien hyvinvointia. Harris myöntää siis että nämä tahot ovat toimineet väärin ja että niiden toimista on syytä olla pahoillaan. Mutta niiden ongelma on se, että ne olivat yhden kulttuurin näkemyksen levittämisiä. Hyvinvointi taas on lajityypillinen, ei kulttuurityypillinen voima.
2: Monien uskontojen kirjomassa maailmassa on luontevaa antaa uskonnoille erityisoikeuksia koska sitten niistä oikeuksista pääsee itse nauttimaan. Eli suvaitsevaisuuden takana on usein se, että omasta näkemyksestä ollaan dogmaattisia.
3: Kun uskonto vaatii liberaaleilta uskonnottomilta (suvaitsemattomuudenkin) suvaitsemista he itse asiassa rajoittavat kritiikkiä. Vaikka kritiikki ei ole sensuuria eikä kritiikki ole myöskään vaientamista, on kunnioituksen vaatiminen kritiikin hiljentämistä. Lopputuloksena on usein se, että uskontoinstituuttien käsiin työnnetään kaksin käsin oikeuksia jotka muuten kuuluisivat yksilöille. Ja yksilöillekin annetaan oikeuksia jotka ovat hyvinvointia vastaan.

Eli noin karkeasti Harriksen etiikka on hyvinvointia. Mutta ei yksilön subjektiivista lyhytjänteisen hedonistista hyvinvointia. Harris painottaa pitkäjänteisyyttä lyhytjänteisyyden sijaan ja on taipuvainen ajattelemaan kategorisen imperatiivin innostamana laajempia ihmisjoukkoja. Eettinen totuus muuttuu, jos ei käsiäänestyskysymykseksi, niin ainakin aivokuvantamisen avulla tehtyjen käsiäänestysten tulosten yleistämiseksi.

Etiikka - pelkkää oikeudenmukaisuuttako?

Se, miten tässä ylläolevassa on huomattava, on se, että Harriksen maailmassa hyvyys ja pahuus on irrotettu yllättävänkin tiukasti sisäisestä maailmasta, emootioista ja intentioista. Harris tiivistää sinänsä hyvää tiedettä tekevän "eläinten hyvinvoinnin" ja tekee tämän metodistosta "ihmisten hyvinvoinnin". Tämän portaan lisäksi Harris määrittelee tämän etiikaksi.

Tämä näkyy Harriksen tavasta käsitellä rangaistuksia. Hän korostaa tapahtuman pahuutta. Meteoriitti-isku on tässä mielessä ihmisille pahuutta koska se heikentää heidän hyvinvointiaan. Meteoriittia ei tietenkään nähdä intentionaalisena tai tietoisena pahaa tahtovana. Harris korostaakin tässä uutta, melko harvoin kohdattua, osiota jossa rangaistus ja oikeudenmukaisuus on irrotettu toisistaan. Moni ihminen kun näkee "lieventävän asianhaaran" jonain joka jotenkin vähentää teon vääryyttä. Harris taas korostaa että nämä ovat rangaistusta lieventäviä asianhaaroja, mutta että itse tapahtuma on kuitenkin sama. Näin jos poika surmaa nuoren naisen, on surmaajan nuori ikä, aivokasvain tai kostonhimo jotain joka tekee teon ymmärrettäväksi ja "osaksi normaalia psykologiaa", ja jotka voivat olla syitä pienentää teosta annettavaa tuomiota. Mutta tämä hyvinvointiarvio toimii toisella tasolla kuin se arvio joka tehdään kun lasketaan surma -aktion hyvinvointiarviota.

Harris käyttääkin apunaan jopa kuvausta kostonhimon tyydyttävyydestä. Hän kuvaa alkuasukasta jonka heimossa verikosto oli normaalia. Hän oli kostanut poikansa surmaajalle tappamalla tämän. Hän oli ollut tekoon tyytyväinen ja koki koston jotenkin ratkaisevan ongelman. Emotionaalinen paine väheni huomattavasti. Toisaalta hän kuvasi juutalaista joka oli löytänyt itselleen holokaustissa pahaa tehneen natsin. Ja sen sijaan että hän olisi tappanut tämän, hän vei natsin oikeuteen. Natsi oli vankilassa yllättävän vähän aikaa ja juutalainen kärsi ja katui päivittäin valintaansa. Harris esittää että näistä kahdesta kuitenkin juuri se juutalainen toimi oikeudenmukaisesti.

Tämä tietenkin muuttaa etiikan hyvin ei-inhimilliseksi. Jopa kaltaiseni "paatunut naturalisti" kokee että etiikan on kosketeltava nimenomaan ihmisten sisäistä elämää, eikä pelkästään seurauksia ja yleistä utilitaristista hyvää. (Lisäksi minulla on voimakas vastenmielisyyden tunne joka ikistä ihmistä kohtaan joka esittää yleiskattavaa objektiivista etiikkaa, se kun on yleensä "vähän pakosti" jossain paikassa kyseenalaista kontrollia. Tämä on tietysti vain minun subjektioni kuten se aiemmin esittämäni kaksintaistelemisen esteettis-eettinen kulmakin.) Tässä mielessä en usko että Harris on selvittänyt "objektiivisen moraalin" syvimmän salaisuuden. ~ Kuitenkin väitän että hän sanoo jotain hyvin olennaista. Eläinten hyvinvointi on "vähemmän subjektiivista ja enemmän objektiivista kuin luulisi" ja sama taatusti koskee ihmisiäkin. On kulttuuririippumatonta ja selvää että etiikkaan kuuluu olennaisena osana (jollain tavalla) myös ihmisten hyvinvointi.

Käyttäisinkin hänen näkemystään nimenomaan poliittisen arvokeskusteun rajauskysymyksissä. ; Toiset näkemykset ovat mieltymyksiä, jotka eivät vaikuta hyvinvointiin. Se, onko mansikkajäätelö parempaa kuin mustikkajäätelö on mielipidekysymys johon on varmasti jokaisella jonkinlainen näkemys mutta joka ei oikeastaan ole relevantti ratkaistava kysymys. Toisaalta toiset näkemykset viittaavat hyvinvoinnissaan abstraktiin kun taas yhteiskunnallisessa keskustelussa on järkevintä nojata siihen mikä vaikuttaa ihmisten elämään. ~ Harrishan korostaa että arvokeskustelussa jopa keskustelussa käytävät aiheet priorisoituvat usein irrelevanttien aiheiden kautta. Uskontojen tabut ja dogmat määrittävät että mistä on tärkeää keskustella. Ne nostavat aiheen esille, vaikka tosiasiassa jo se mitkä kysymykset ovat oleellisia vastattaviksi ja mitkä eivät on sekin hyvinvointikysymys. Uskonnot nostavat pöydälle irrelevantteja aiheita ja vievät aikaa. Toki uskonnotkin keskustelevat konkreettisista hyvinvointiasioista kuten esimerkiksi ehkäisystä jolla on taatusti vaikutusta esimerkiksi sukupuolitautien leviämiseen ja väestönkasvun hillintään - ilman lapsenmurha tai abortteja. (Tosin uskonnot eivät ole näissä kovinkaan konkreettisia joten he ovat Harrisin maailmassa totaalisen väärillä linjoilla, aihe on oikea mutta lähestymistapa ei. Tämänkin näkemyksen jaan.)

Ongelmana on kuitenkin se, että Harriksen lähestymistapa on selvä vain jossain erityistapauksissa. Ne taas ovat niin voimakkaasti "yleisen reiluuskäsityksen mukaisia" että niiden puolesta argumentointi on oleellista jos ja vain jos keskustelet "uskonnollisten hihhuleiden" kanssa. Tämä ei tee ratkaisutapaa turhaksi, mutta se tekee siitä huomattavasti triviaalimman. Esimerkiksi kasvatusongelma, jonka ensin laitoin esille, on hyvin vaikeasti arvioitavissa Harrisin hyvinvointimetodilla. Harrastamiseen patistaminen aktivoi, kulttuurielämään tutustuttaminen taas antaa tietoja ja taitoja. Sen vaihtoehtona taas on sohvaköllöttely jolla silläkin on nähtävissä rentoutuksen kautta ansioita. Nurkkaanlaitto taas on televisiotakin passivoivampi aktio, mutta sen ideana on olla rangaistuksena jotta aktivaatiota tapahtuisi jatkossa. Jos kyseessä olisi selkäsauna (triviaali ongelma monille mutta ei kaikille), Harrisin metodi purisi tapahtumaan tietysti paljon paremmin.

---

Ainiin. Nykyään pieni sisareni harrastaa rumpujensoittoa. Minä taas harjoitan miekkailua joka nähtiin lapsuuskodissani kauhistuttavana turmelevana väkivaltana, eikä urheilua "noin yleisesti ottaen" muutenkaan katsottu hyvällä. Ne olivat "vääränlaista kulttuuria". Koira voi muuttua, ja kenties se on se häntä joka sen muuttaa.

Liikaa viekkautta

""Pahuus alkaa siitä, kun ihmisiä aletaan kohdella esineinä ja käsitteinä." Juuri nyt syntyisi paljon pahaa olettamalla, että ottamalla isän käsite, äidin käsite, tyttären käsite ja mökin käsite ja yhdistämällä ne saataisiin onnellisen perheen käsite."
(Terry Pratchett, "Keskiyö ylläni", sivu 251)

Ylläoleva Pratchett -lainaus sijoittuu kirjassa olevaan perheväkivaltatilanteeseen. Vaikka kirja on fantasiaa, itse perusasetelma on hyvinkin mahdollinen. Itse asiassa siinä mielessä että asetelma myös toteutuu monissa perheissä enemmän tai vähemmän. Eettiseltä sisällöltään Pratchettin lainaus on Kantilainen. Siinä oleva ajatus tiivistyy Kantin kehoitukseen "Kohtele ihmisyyttä aina päämääränä, älä koskaan vain välineenä." Hän muistuttaa että ihmisyys on itseisarvo, ei välinearvo.
1: Ei ole sattumaa että Kantilaisuus pilkottaa Pratchettin teoksesta. Jopa kirjan nimi on ovela viittaus "Puhtaan järjen kritiikkiin" jossa mainitaan kuuluisasti että "Kaksi asiaa täyttää mieleni alati uudella ja kasvavalla ihmetyksellä ja kunnioituksella, sitä enemmän, mitä useammin ja vakavammin niitä pohdin: yläpuolellani kaartuva tähtitaivas ja sisälleni kätkeytyvä moraalilaki."

Ajatus voi olla yllättävä kun muistaa että Kantin etiikka on hyvin normatiivista ja tiukkaa. Kategorinen imperatiivi sisältää implisiittisenä piilo -oletuksenaan tiukkoja ja ehdottomia käsitteitä (olivatpa ne ihmisten tiedossa tai eivät). Tässä mielessä voisi helposti tulla mieleen että Kant olisi ristiriitainen. Kuitenkin Kant on hyvin johdohmukainen. Hän on tottakai sitä mieltä että määritelmät ja käsitteet ovat tärkeitä. Ilman luokitelmia asioita ei voitaisi erottaa toisistaan ja ilman asiayhteyksiä ei voitaisi nähdä yhteyksiä. Tätä kautta Kantin mukaan viisaus ja hyvyys vaatii älyä ja käsitteitä.

Pahuus syntyykin helposti juuri Pratchettin kuvaamissa tilanteissa, jossa ihmisten käytössä olevat käsitteet ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa. Silloin ihminen helposti muokkaa todellisuutta. Älykäskin mies tekee helposti kuten Hegel joka ilmoitti että jos hänen teoriansa ja tosiasiat ovat ristiriidassa, niin "Sen pahempi tosiasioille." Psykologiassa tätä kutsutaan assimilaatioksi.

Kantilaisessa mielessä dogmaatikko joka vääristää todellisuutta toki seuraa tiukkaa moraalilakia, mutta hän oli kuitenkin myös hyvin tarkka moraalilain ja todellisuuden välisestä suhteesta. Siksi hän vaatikin moralilain taakse kovaa vakautta ja jotain joka vakauttaa sen ehdottomasti. "Jotta moraalilla olisi merkitystä, meidän täytyy olettaa täydellisen hyvä ja oikeudenmukainen olento moraalin perustaksi." Kantilla täydellisyys oli Jumala moraalilain takana. Pratchett tosin korvannee tämän ihmisen lajinmukaisella etiikalla, viitaten esimerkiksi siihen että moraalia ei ole ihmisten ulkopuolella, joten se syntyy ihmisistä yhdessä ja ihmiset yhdessä ovat tätä kautta "täydellisen hyvä ja oikeudenmukainen olento" (riippumatta siitä seuraako ihmiskunta näitä ihanteitaan vai onko se tuhma). Onkin hyvä huomata, että ehdoton hyvyys ja sen yhdistäminen Jumalaan on helppo ajatus, mutta rajauksena ehdottomuudessaan hieman liian huoletonta päättelemistä..

Pratchettin "Keskiyö ylläni" kuvaakin noitavainoja jonain, jossa juuri tämä todellisuuden käsitteellistäminen tiettyyn muottiin on pahuuden ytimessä. Ihmiset alkavat odottamaan että noidat ovat pahoja ja uskovat näin tosiasioista huolimatta. Ja tilanteet tulkitaan tässä tilanteessa niin että toimiipa juuripa miten tahansa, niin sitä tuomitaan. Vertaus voidaan siirtää - toki lievennettynä - nykymaailman fundamentalismiin. Pratchettin mukaan syynä on se, että ihmiset lakkaavat ajattelemasta omilla aivoillaan ja kuuntelemasta omaa sisäistä omaatuntoaan (moraalilakia) ja seuraavat ryhmäpaineen kautta muiden sanomisia. Näin enemmistö ihmisistä päätyy tekemään asioita joita vain vähemmistö haluaa tai kokee haluavansa. Pahaksi hahmoksi kirjaan on laitettu "Viekas Mies", jonka nimi ja luonnehdonta sekoittuvat epäpersoonalliseksi mutta valtavaksi voimaksi. Valinta on ovela, koska se korostaa sitä että assimilaatio on uhkana nimen omaan älykkäillä ; He keksivät parhaat tekosyyt. Näin äly, sinällään positiivinen asia, muuttuu negatiivisen sävyiseksi viekkaudeksi.

Viekkauden ytimeen voidaankin laittaa se, että määritelmiä ei suostuta muuttamaan tosiasioiden edessä ja todellisuutta pakotetaan keinotekoisiin määritelmiin ; Tämä johtaa siihen että ei opita, vaan toteutetaan.

Mieleen tulee ainakin Päivi Räsäsen "Mitä maksaa ihmishenki?" -kirjassa toteamat asiat "Raamatun" etiikasta. Hänestä Pyhää Kirjaa ei voi lukea tilkkutäkkimäisesti ja valita sieltä vain niitä osioita joista itse pitää. Hänestä ristiriita oman oikeustajun ja Raamatun välillä on opettavaista koska siinä oppii tajuamaan että yksilön moraalikäsitys on ollut jossain kohden vääristynyttä. Näin ero on yksilön ojennukseksi, eikä kerro Pyhän Kirjan epäeettisyydestä tai pahuudesta. Hän esittää myös, että demokratia on vajavainen etiikanratkaisukysymys ; Hyvyys ei ole hänestä käsiäänestyskysymys - toisin kuin tiede, tieteellisyys on hänen mukaansa aina "maailmankuvariippuvainen". Hän kuvaakin sitä että jos ihmiset alkavat hyväksymään vaikka homoseksuaalien avioliitot, niin silloin tukahdutetaan pahuuden teon tunne. Syyllisyydentunnosta vapautuminen taas ei aja hyvyyden asiaa, vaan pahuuden asiaa.

Ylläoleva on tavallista. Ja usein tätä näkemystä puolustetaankin. Sillä fundamentalisteja syytetään usein dikotomisiksi, leimaaviksi, tuomitseviksi ja kapeakatseisiksi. Näitä kliseitä - tosia kliseitä mutta kliseitä silti. Mutta myös tosia.... - vastaan on perinteisesti puolustauduttu nimen omaan viittaamalla siihen että käsitteet ja määritelmät ovat tärkeitä. Että rajaus on tiedon ja ymmärryksen ytimessä.

Valitettavasti he ovat tässä vain puoliksi oikeassa, kuten Kantkin viittasi. ; He näkevät perustelussa vain puolet. He nojaavat logiikkapohjaiseen analyysiin, mutta unohtavat tarkistaa premissinsä, vaikka logiikkapohjaisessa näkemyksessä on olennaista nimen omaan "Carbage in - Carbage out" -sääntö, eli vääristä premisseistä ei synny laadukkaita päätelmiä (tulokset ovat oikeaanosuvia vain tuurilla, jonka vähentämiseksi koko päättelysysteemiä tarvitaan..). He näkevät vain analyyttisen seurauspäätelmän ja kieltävät synteettisen asioiden selvittämisen.

Tämä näkemys korostaa fundamentalismin viekkautta ; Moraali on lukkoonlyöty ja sitä ei saa kyseenalaistaa koska omilla aivoilla ajattelu ja erimielisyys on sama kuin automaattinen virheenteko. Ei ole ihme, että esimerkiksi perinteiset perhearvot korostavat perhekuvassaan nimen omaan sitä, mitä Pratchett tekee alkuun laittamassani sitaatissa. Itse asiassa sama koskee valtaosaa uskonnollisesta toiminnasta. Sen ongelma näyttääkin olevan se, että se on joko ympäripyöreää tai epäselvää tai sitten se on liian viekkaudensa takia kyvytön oppimaan paremmaksi, jolloin se on tuomittu jäämään ns. rautakaudelle siinä missä muu ihmiskunta ns. oppii asioita ja kehittyy.

Kantin hengessä moraalilait ovat tietysti olennaisia. Mutta samalla olisi tarkistettava että ne ovat oikeat moraalilait. Sillä väärät moraalilait ovat välineellistäviä ja muuttavat tosiasioita, eivätkä korjaa epäeettistä käytöstä. Jos ihminen on erehtyväinen, ei hän voi vedota Jumalaankaan koska inhimillinen teoria Jumalan käsityksestä on sekin inhimillistä ymmärrystä. Näin vastuun delegointi Jumalalle toimii yhtä huonosti kuin jos juoksukilpailussa määrittäisi oman lähtöpaikan maaliksi ja selittäisi muiden juoksijoiden hävinneen - ja että jokainen näiden tekemä juoksuaskel olisi vain rimpuilua joka etäännyttää maalista. Jumalan tahto onkin siksi moraalilakien kannalta erikoinen ; Olipa Jumala sitten olemassa tai ei, ja olipa hän kaikkihyvä ja kaikkitietävä tai ei, niin etiikkakysmyksissä Jumalan auktoriteettiin tarvitsee vedota oikeastaan vain silloin kun moraalilaille ei ole mitään kunnollisia perusteluja. Siksi tämä vetoaminen onkin enemmän tunnustus tappiosta kuin näyte siitä miten etiikka makaa. Vain viekkaus voi estää tajuamasta tätä.