Tuliaseiden välisistä eroista

Ylläoleva meemi kierteli internetissä. Taustalla intoon oli Barack Obaman lausunto tuliaseista ja niiden saatavuuden tiukentamisesta. En ole itse ajamassa tuliaseiden rajoittamista tai niiden vapaampaa levittelyä. En ole niin kiinnostunut niistä. Kuitenkin kuvassa on erikoinen väite. Niitä lähestytään automaattiaseiden nimityksen kautta. Eli niitä kielletään kun niiden nimi on "assault rifle". On periaatteessa vaikeaa uskoa että tuliaseita kielletään siksi että niiden nimessä on jotain. Mutta toisaalta olen itsekin 90 -luvun loppupuolella ostanut Suomessa veitsiä joiden paketissa lukee maireasti "throwing knives". Ja myyjä on myynyt niitä metsästyspuukkoina. Syynä oli varmasti jonkinlainen lakipykälä. Tai sitten myyjä halusi luoda kielletyn hedelmän lisämausteita tämänlaisella tempulla.

Mistä päästäänkin siihen että jos assault on toimintaa, niin niin on kyllä metsästyskin. Eli jos ei ole mitään assault riflejä niin sitten ei ole mitään throwing knivesejäkään?

Tämän kaiken ytimessä on tietenkin tarkoitettu käyttö. Se mitä teräaseista olen oppinut on se, että puukko on puukko on puukko. Mutta kuitenkin samanaikaisesti niiden käytettävyydessä eri tehtäviin on huomattavia eroja. Esimerkiksi harjoitusmiekka ei kelpaa viiltoharjoituksiin tai sotimiseen. Ja seinillä roikkuva viiden euron katana ei kelpaa oikein muuksi kuin koristeeksi. Tosin silläkin pystyy oikeasti tappamaan ihmisiä. Mutta helppous tässä asiassa on sitten aivan eri kertaluokassa.

Miekalla voi periaatteessa kaivaa maahan kuoppia vaikka kukkaistutuksia varten. Mutta suosin kuitenkin lapiota. Ja sellainen tyyppi joka ostaa itselleen 3000 euron damaskusmiekan sitä varten että kaivelisi takapinhaa on minun kirjoissani virallisesti ja vakavasti vikapäinen.

Toki tästä tarkoitetusta käytöstä ei saa mennä liian pitkälle. Esimerkiksi minulla on ns. "war sword". Ja lisäksi sellaisia teräaseita joiden käytettävyys jopa modernissa sodassa olisi oikein hyvä. (Ne tosin eivät ole "war swordeja" koska sodankäynti on muuttunut vuosisatojen varrella.) En muutu soturiksi tai tappajaksi sillä että minulla on tälläinen. Aivan yhtä vähän muutun upseeriksi siksi että puoskarimiekka "kunniani" on "officer sword". En ole stabaamassa tai olemassa sotilas edes joka päivä. Tuliaseiden kohdallakin on syytä korostaa sitä että sen käyttäjät ovat oikeasti vastuullisia. Ei ole syytä kieltää teräviä miekkoja kaikilta vain sen takia että niiden "intended use" on ollut tappaminen sodassa. Ja esineiden käytettävyys muuhun on hyvin rajallista sen jälkeenkin.

Tosiasiassa tämä unohtuu etenkin amerikkalaisilta konservatiiveilta. Joka on hyvin erilaista verrattuna vaikka Suomen ajatteluun.
* Sillä siellä yleisenä näkemyksenä on että oikeus kantaa asetta on perustuslaissa (2nd Amendment). Ja tämän lisäksi on kehitetty narraatio jonka mukaan tämä lakipykälä on oikeutettu sillä että kansalaisille olisi mahdollista rakentaa oma sisäinen militia. Tässä on tietenkin asenteena se, että USA itsenäistyi siten että se oli ensin juridisesti osa Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja sitten se sisällissodanomaisesti irtautui. Tätä kautta USA:n konservatiiviudessa onkin hyvin vahva epäluottamus hallitusta kohtaan. Ja toisaalta tähän liittyy myötämielisyys kaikenlaisiin lynkkauspartioihin.
* Suomessa konservatiivit ymmärtävät yleensä tukea ajatusta jossa mennään armeijaan puolustamaan maata ja sen hallitusta. Ihmisillä on asevelvollisuus ja armeijan käyminen jotta voidaan puolustaa maata ja hallitusta on kova. Ja tässä lynkkauspartioasenne on periaatteessa, ei ehkä käytännössä monille mutta filosofisesti, astetta vieraampaa. Ajatus sivistysvaltiosta jonain jossa on Montesquieun tyylinen vallan kolmijako on täällä vahvempi. Täällä vallan ylikäyttöä on estetty sillä että eri tahot määräävät lain sisällöstä, valvovat lakia ja hoitavat tuomioistuimet. Lynkkauspartio taas noudattaa korpilakia jossa korpilain oikea ja väärä on saman tahon hallussa joka päättää tuomitsemisesta ja joka toteuttaa sen. Tässä mielessä maamme konservatiivius on huomattavasti terveempää. Täällä tuliaseitakin puolustetaan yleensä sillä että sillä metsästetään tai harrastetaan tarkka-ammuntaa. Tai koska aseet ovat kivoja peniksenjatkeita kotona. (Tämä on aivan validi, aseenomistajalle mukava ja rauhanomainen - joskaan ei ehkä eettisesti kovin ylevä ja hienostunut - syy omistaa tuliaseita.) USA:ssa taas tämä ajatus siitä että kansalaisten tulisi voida rakentaa oma armeija jolla hyökkää omaa maataan vastaan on aivan normaali ajatuskulku. (Joskin kiitos internetin copy-pasten hengen tämä on tullut tutuksi omassa maassakin.)
* Toki tässä on vielä kolmaskin kulma. Ihmisillä oleva tuliaseet voidaan nähdä "Sveitsin tyyliin" siten, että ihmisillä on mahdollisuus harjoitella niiden käyttöä. Ja näin sodan tullen valtion ei tarvitse panostaa niin monen tuliaseen ostoon ja toisaalta ihmiset osaavat käyttää tuliaseita vaikka hallitus niitä ostaisikin. Tämä "säästölinja" voisi itse asiassa sopia hyvin yhteen sekä USA:n että Suomen aseajatteluun. Se on siitä jännittävä kulma, että se onnistuu tässä vaikka periaatteessa näkemykset USA:n ja Suomen välillä ovat monin paikoin keskenään ristiriitaisia.

Kuitenkin kotimaassammekin on jonkin verran sellaisia ihmisiä jotka luokittelevat tuliaseet siten että tuliase on tuliase on tuliase. He unohtavat sen että tosiasiassa se mikä kiinnostaa tuliaseissa on niiden tappotehokkuus. Ja se voimmeko todella luottaa kansalaisiin niin että aseita ei käytetä väärin. Jopa nykyajan tuliasemyönteinen konservatiivi voi kokea kauhua jos islamilaisille maahanmuuttajille annettaisiin lupa kantaa AK 47 kadulla julkisesti. Ja koska heillä on tämänlaisia pelkoja niin hekin kyllä kannattavat jonkinlaisia aserajoituksia. Se ei vain ehkä tule heille mieleen koska on helpompaa toimia yksinkertaisin iskulausein kuin miettiä jokaista sovelluskulmaa. (Asenteellinen lausuma jossa argumentin sijaan on väitelause joka on enemmän statement kuin jokin josta ollaan kaikki yhtä mieltä toimii tehokkaasti kognitiivisesti rajoittuneilla.)

Kysymys ei käytännössä olekaan se, että kielletäänkö aseet vai sallitaanko ne. Kysymys on siitä missä määrin rajoitetaan ja missä määrin ei. Edes aselaeistaan hyvin tunnettu Singapore ei voi kieltää lyijykyniä vaikka niiden avulla voi tappaa ihmisiä. Kysymys on aina mittasuhteista.

Karkeasti sanoen jopa atomipommi on vain ase. Mutta sen tuhopotentiaali on sellainen että sitä ei voi antaa kelle tahansa. Toisaalta jos valtiolla on ydinpommi niin se tarkoittaa sitä että tosiasiassa kansalaisilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Jos mietitään USA:n hallitusta jolla on hävittäjälentäjiä ja ydinaseita. On aivan selvää että stereotyyppinen harvahampainen etelävaltiolainen pontikantiputtelija ei konetuliaseineen mahda yhtään mitään tällaiselle voimalle. Heillä ei tosiasiassa ole mahdollisuutta tuottaa tuliasein ryhmää joka oikeasti voisi päihittää hallituksen jos sinne iskisi paha ja moraaliton despoottihallitus. Jos despoottihallitus tiputtaa atomipommia heidän niskaansa niin ei taida auttaa edes se omalle pihalle valettu betoninen maailmanloppubunkkeri. Eli tässä mielessä heidän argumentationsta kansalaisten itsepuolustuksesta hallitusta vastaan ei ole kovin uskottava. Sillä on enemmän itsenäistymistaisteluihin liittyvä nostalginen symboliarvo.

Tämä stereotypiointi näkyy tietenkin jokaisen kouluampumisen yhteydessä. Siinä vaiheessa osataan kertoa että keittiöveitselläkin voi tappaa. Että tuliaseiden rajoittaminen ei voi tulla kysymykseen. (Tätä näkemystä esitetään Suomessakin säännöllisesti.) Tässä ei katsota pääasiaa. Eli tuhoamiskyvyn asteita. Jos annetaan keskiverrolle koululaiselle tuliase tai veitsi ja heidän käsketään tappamaan parhaansa mukaan mahdollisimman monta, niin on selvää että heidän tehonsa veitsellä on keskimäärin pienempi kuin tuliaseilla. Tuhon asteiden kohdalla ei voi sanoa muuta kuin että Breivik ei olisi voinut tehdä massamurhaansa kynäveitsellä "vaikka silläkin voi tappaa ihmisiä". Konservatiivikin ymmärtää että sotaan ei voida lähettää tyyppejä joilla on leipäveitsi. Ja että tuliase ei ole tuliase. Ei voida antaa mustaruutimusketteja moderniin sodankäyntiin. Minun isäni aikana armeijan käytössä olleet "pystykorvat" on jätetty syrjään ja tilalle on otettu automaattiaseita. Perusaseena maasotilailla on rynnäkkökivääri. Ei esimerkiksi kynäveitsi jolla kyllä voi tappaa ihmisiä.

Se, että väittää että tuliaseet ovat tuliaseita ei tässä mielessä ole kovin älyllistä. Tuon tyyliset lausumat eivät ole perusteltuja. Jos jotain kivääriä kutsutaan arkisesti "Assault rifle" -nimellä, niin syynä on varmasti se että kun esineen tarkoitettu käyttö on ollut jokin, niin sen tuhopotentiaali on kova verrattuna vaikkapa suustaladattavaan mustaruutimuskettiin. Kenties automaattiaseiden vapauttamiselle on muita syitä. Mutta silloin kannattaa käyttää niitä. Eikä sen sijaan esittää että kivääri on kivääri ja "assault" on teko eikä esine. Jos käyttää huonoja argumentteja, siihen on yleensä vain yksi syy. Se, että parempia ei ole. Jos ei halua luoda mielikuvaa että oma asia on hyvin heikosti perusteltavissa, ei kenties kannata levitellä typeryyksiä vaan sen sijaan esittää sellaisia argumentteja jotka ovat järkeviä eivätkä höpöjä.

Pikaisia tökkäyksiä pikajousiammunnasta

Lars Andersenin jousella ampumisen taitoa kuvaavasta videosta on tullut nettihitti. Itse asiassa sellaisella volyymilla että jopa Helsingin Sanomat uutisoi siihen liittyen. En ole missään nimessä ampuja, mutta uskallan kuitenkin kommentoida asiaan jonkin verran. Olen hieman provokatiivinen, mutta en kuitenkaan itse asiassa suhtaudu tämänlaiseen toimintaan negatiivisesti.

Andersen ampuu niin tarkasti ja nopeasti, että ainakin minun ensimmäinen ajatukseni oli se, että kenties olen ymmärtänyt jotain väärin. Kenties pian jostain tulisi tummapukuisia miehiä jotka kutsuisivat häntä "Mr. Andersoniksi". Sillä temput olivat juuri sellaisella tasolla hienoja että on aivan uskottavaa että takana on valtava määrä trikkikuvausta, iso määrä otoksia joista parhaat onnistumiset on otettu itse suoritukseen sekä tietysti tärkeintä itsepuolustuksellista taitoa jonka tarjoaa Photoshopin voima.

Epäilyksen tärkeimmät syyt olivat siinä että tekniikat kuvataan sekä erityisen nopeina että tarkkoina. Joka ihmetyttää lähinnä sitä kautta että minkä vuoksi olympia-ampujat sitten käyttävät niitä tästä poikkeavia tekniikoita. Syy on tietysti siinä että tarkkuusammunnassa on aivan erilaiset vaatimukset. Ja niissä ei voi ottaa useampia otoksia.

Lars Andersen ei kuitenkaan ole, ainakaan suurimmaksi osaksi, huijausta. Nuolen halki ampuminen on tietenkin jotain johon voi suhtautua Myytinmurtajien hengessä. Mutta nuolen ampuminen ilmasta on tietyllä tavalla mahdollista. (Ainakin jos sallitaan useampia ottoja.) Kuitenkin samalla myös Helsingin Sanomiin aiheesta myöhemmin haastateltu asiantuntija on hyvin vakaalla pohjalla kritiikissään. (Tosin nuoliviinikysymyksessä uskon hänen ylitulkinneen Andersenia. Andersen puhuu hollywood -tyylisestä selässä pidettävästä kotelosta ja suosii nuolien pitämistä kädessä. Jotka ovat tosin olleet historiallisesti käytössä, mutta ne eivät ole nopeita. Mutta uskoisin että jopa Andersen myöntää että sivussa pidettävät nuoliviinit ovat olleet tärkeitä esineitä.) Eikä Andersenin tyyli ole teknisesti ottaen mitenkään uusi - siis siinä mielessä missä hän viittaa historiaan kuten kuviin. (Tosin video painottaa nopeuskysymyksessä näitä paremmin perusteltuja kohtia. Kuitenkin kun hän ampuu, mukana on koko mekaniikka. Myös se jota ei lausuta ääneen. Ja joilla on valtavasti vaikutusta niihin numeroihin joita videossa sitten esitetään.) Videon viraalisuus on tietenkin johtanut siihen että asiallisia kritiikkejä aiheesta on tehty paljonkin.

On kuitenkin syytä tiedostaa että Andersenin sinänsä upeat suoritukset menevät hyvin tiettyyn kategoriaan. Ne ovat nopeusammuntaa ("speed shooting") eivätkä tarkkuusammuntaa ("olympic archery"/"sharpshooting") tai jousen käyttämistä sota-aseena ("military archery"). Ero on monella tavalla tärkeä. Ja sitä kautta uskallan heittää pari nopeaa kohtaa asiasta;
1: Ensimmäinen asia on se missä ei tarvitse moittia Andersenia lainkaan. Hän tekee asioita helpon näköisesti (ja kenties jopa hieman typerällä ilmeellä). Mutta tämän ei pidä hämätä. Kyseessä on oikeasti vaikea taito. Joka tarkoittaa sitä että se vaatii paljon harjoittelua. Se voi siis sopia ammattimaisille metsästäjille tai sotilaille. Tämä rajoittaa sen sotilaskäyttöä jonkin verran.
2: Toinen asia koskee sitten jousen ja ammuntatekniikan kohdalla tehtyä huomiota. Andersen keskittyy ampumaan nopeasti. Hän ampuu hyvin kevyellä jousella ja selvästi voi huomata, että hänen jännittämistapansa on sellainen että hän ei jännitä jousta hirveän pitkää matkaa. Itse asiassa kaikki mitä hän tekee on äärimmäisen hyvin perusteltua ja loppuun asti hiottua. Nopeuden kannalta. Joka on johtanut siihen että jousen iskuvoimasta on isketty pois kaikki mahdollinen. ; Ilkeämpimielinen voisi jopa sanoa että Andersen on hyvin luova siinä mielessä että hän ampuu jousella hyvin innovatiivisella tekniikalla jossa osansa on annettu myös sille että määritellään uusiksi niin se mikä lasketaan jouseksi kuin se mikä määritellään ampumiseksi.
3: Kolmas asia koskee kohtausta jossa ammutaan nukkeihin joilla on päällä rengashaarniskaa. (a) Ensimmäinen asia on se, että luultavasti kyseessä on ns. historianelävöittämiseen tarkoitettu rengaspanssari jonka renkaita ei ole niitattu. Niistä ampuu kohtuu helposti läpi. Ja siksi niiden kaltaisia ei käytetty historiallisina aikoina. Nykyisin moni ostaa niitä koska se on hirveän paljon halvempaa kuin ostaa niitattu. Ulkonäkö ja paino ja muut asiat ovat hyvinkin samanlaisia. (b) Toisaalta nuolien kanssa toimiessa rengaspanssari ei ole se suurin ongelma. Suurin ongelma on rengaspanssarin ja gambesonin yhdistelmä. Eli jotain jota tässä testiammunnassa ei näytetty. Gambesonin kohdalla on tosin huomattava, Mr. Andersenin eduksu, huomautettava että ristiretkien alkupuolella eurooppalaiset ritarit herättivät hämmästystä. Sillä pienempipaunaisilla jousilla ammutut nuolet eivät lävistäneet panssarointeja ja ritarit näyttivät siileiltä, kuolematta. Pienempipaunaisilla jousilla on siis konkreettiset haittansa, joita on kohdattu historiallisina aikoina. Jolloin asia ei toimi mutta perustuu historiaan, samanaikaisesti.

Itse tosin ajattelen että jos haluaa kikkailla nopeilla mutta eitappavilla esineillä, on syytä aloittaa veitsenheittely. Mutta tämä on enemmän esteettinen tyyliä koskeva lausunto. Ja muistutus siitä että veitsenheitossakin on yrityksiä luoda "joustavuudella" sotilaallisuutta. Kuitenkin samanaikaisesti veitsenheittoon ei saa sen tyylistä impaktia että se olisi kovin luotettavasti letaali. Veitsenheitto on taistelussa häiriöntuoja, ei mikään varsinainen ihmisen tappamisen väline. Samassa mielessä se että olet tiiviisti purkitettu ritari joka ammutaan siiliksi luonnollisesti häiriintyy. Veitsenheitto on luonteva vertaus koska siinäkin on hiottu tyylisuuntia joita mainostetaan hyvin samalla tavalla kuin Andersen.

"Mutta tikarit ovat nopeampia"

Luvassa on tasainen taisto?

Hyvin monesti ajatellaan että tikarit ovat nopeampia kuin miekat. Tätä asiaa tukee tietysti moni asia ; Ensinnäkin rosvon ja tikarimiehen stereotyyppi on nopea ja taipuisa mies, kun taas miekkamies on lihaksikkaampi. Ja sitten ajatellaan että tämä voisi olla asevalinnan seuraus. Toiseksi hyvin monissa roolipeleissä annetaan pelitasapainon vuoksi tikareille jotain nopeuslisäyksiä. Ja kolmanneksi moni on varmasti tutustunut monenlaisiin etujen ja haittojen esilletuomiseen. Ja tämä taatusti herättää mielikuvia siitä että asevalinta olisi enemmänkin jonkinlainen mieltymys.

Mutta tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen. Jos nimittäin katsomme miten nopeasti ihminen voi lyödä, on katsottava ensin käsiä. Suurin nopeuden rajoite joka tapauksessa on se nopeus joka ihmisen omista käsistä lähtee. Tämä on relevanttia koska lisäpaino voi todellakin hidastaa tätä vauhtia. Kuitenkin tämä on esimerkiksi hyvin painotetun yhdenkädenmiekan kohdalla melko irrelevanttia, koska ase on itse asiassa kohtuullisen kevyt. Raskaus näkyy korkeintaan siinä miten kauan toimintaa jaksaa tehdä.

Toisaalta painon jakautuminen on pituutta relevantimpaa. Esimerkiksi minä pystyn lyömään omalla "1½ kädenmiekallani" (longsword) yhden käden otteella nopeammin kuin tätä lyhyemmällä ja suunnilleen saman verran painavalla mutta tätä paljon lyhyemmällä sotanuijallani (flanged mace). Syynä on painopiste. Sotanuijassa on puuvarsi jonka päässä on tiivis kasa metallia. Miekassa painopiste on melko lähellä kädensijaa. Tikari on tässä mielessä usein hyvin painotettu. Ja sen verran kevyt että painotuksella ei ole vielä juurikaan mitään merkitystä.

Mutta tärkein asia on kuitenkin ulottuvuudessa. Ja ulottuvuus vaikuttaa oleellisesti siihen miten aseen nopeutta pitää ylipäätään arvioida. ; Karkeasti ottaen ulottuvuuskysymys voidaan pilkkoa osiin. Tässä kohden on oleellista huomata että on ulottuvuus johon voidaan lyödä ilman että astutaan askelta. Ja on ulottuvuus johon voidaan lyödä niin että samalla astutaan. Kävelyn kanssa etäisyys on suurempi, mutta sen vauhti ja suunnanmuuttelukyky on pienempi. Sillä kävellessä kuitenkin liikutetaan koko ihmisen massaa. Ja näin on olemassa "nopeita senttejä" jotka ovat ulottuvilla ilman kävelyä ja "hitaita senttejä" jotka vaativat lisäksi liikkumista.

Se, mitä tikarin kanssa ajatellaan on se, että pelkästään käden heiluttelu on nopeaa. Ja tässä paino on kenties jonkinlainen hidaste. (Yhdenkäden miekan kohdalla nopeusero tikariin voi olla triviaali ellei olematon, mutta toki tikari on "nopeilla senteillä" huomattavasti rivakampi kuin vaikkapa hyvinpainotettu kahdenkädenmiekkani tai huonostipainotettu sotanuijani.) Joten oikeasti tikarin heiluttelu on vain kevyttä. Siinä ei mietitä sitä että tikarin ulottuvuus on pienempi. Ja sen vuoksi on pirusti sellaista etäisyyttä jolta miekkamies voi lyödä tikarimiestä ilman että tämä astuu eteenpäin, mutta jossa tikarimies ei voi lyödä miekkamiestä ilman astumista. Tämä tarkoittaa sitä että tikarimiehen on jotenkin ylitettävä nämä "hitaat kymmenet sentit". Ja tämä tekee normaalissa tilanteessa tikarimiehen osan vaikeaksi.

Toki tikarimies ei ole täysin avuton. Sillä kun häntä lyödään, on väistämätöntä että vastapuolen kärki tulee johonkin johon tikarimies yltää. Tikarimies ulottuu siis torjumaan vaikkakaan ei lyömään. Ja ennen kaikkea tämä torjuminen vaatii vain "nopeita senttejä". Ja ylen edullista on sekin että torjunnan perusideana on se, että oman aseen kahvan läheinen osa toimii tehokkaana torjumisvipuna ja jos kärki on kaukana kädensijasta sitä on helpompi kääntää syrjään. Näin tikari ulottuu torjumaan sitä miekan osaa josta on kätevintä torjua. Tämä tarkoittaa sitä että tikarimies ei voi tehdä muuta kuin torjua ja että hänen kannattaa myös tehdä näin. Sillä jatkona hän voi astua lähemmäs ja lyödä.
1: Nämä ovat "hitaita senttimetrejä" ja on selvää että niiden aikana miekkamies saattaa kenties ehtiä vaikka nostamaan oman kätensä torjuntaan ("nopeita senttejä") tai astumaan kauemmas ("hitaita senttejä"). Jos miekkamies on ylikurottanut palaaminen voi olla hidasta, ja jos hän ei ole valmistautunut hän voi yllättyä ja reaktioaika on tikarimiehen puolella. Ja siitä saadaanko torjuntaan yhdistettyä aseenhallintaa jolloin miekkamiehen haluama torjunta vähintään vaikeutuu. ; Kaiken kaikkiaan tikarimies voi tehdä jotain ja hänellä on mahdollisuus mutta etu on silti kaiken kaikkiaan selvästi miekkamiehen puolella.

Tikari on kuitenkin nopeampi kuin miekka - tai etenkin keihäs. Se on se jos tikarimies on päässyt aivan lähelle. Etenkin keihään kohdalla on niin että sitä on hitusen vaikeampaa käyttää aivan lähietäisyydellä. Tällöin tikarin kanssa voi huitoa keihästä vapaammin. Ja keihäsmiehen onkin parasta astua kauemmas. Joka on "hitaita senttejä" ja tikarimieskin voi niitä käyttää. (Tällöin ongelmana on tietysti se, että miten tikarimies pääsee niin lähelle ensin.) Vastaavia tilanteita voi olla myös kapeissa tiloissa joissa asetta ei mahdu kunnolla käyttämään. Tässä tosin on vaikeaa se, että tikarimiehen olisi joka tapauksessa selvitettävä miten hän pääsee vihollisen aseen ohi. Esimerkiksi kapeassa tunnelissa miekkamies - tai etenkin keihäsmies - voi pistää kauas ja tilaa väistämiseen ei juurikaan ole. Ja tämän läpi/ohi pitäisi sitten päästä. Tekniikat ovat odotettavia vaakasuuntaisia pistoja, koska muuta ei ole luvassa, mutta tilanpuute takaa että ne ovat vaarallisia ja vaikeasti väistettäviä. (On siis pakko torjua ja ottaa vastapuolen asetta hallintaan.) ~ Noin karkeasti ottaen tikari päihittää nopeudessa ja muussa vahingonaiheuttamisessa hilparin puhelinkoppipainissa, mutta ensin olisi selvitettävä miten hilparimies houkutellaan koppiin josta hänellä ei ole pakopaikkaa.

Siksi kun mietimme tikareja, ei ole syytä katsoa vain sitä ovatko ne siistejä. (Tottakai ne ovat siistejä!) Eikä kannata antaa tulla johdatetuksi massaviihteen ja roolipelien stereotypioiden kautta.
* On hyvä muistaa että roolipelit hakevat usein pelitasapainoa. Tässä tasapainossa faktuaalisuus ei ole niin tärkeää. Sillä jos pelaaja tykkää veitsistä on hänelle hyvä antaa veitset ja mahdollisuus siitä huolimatta että hän on tämänlaisen valinnan tehnyt. Sillä roolipelihahmossa tärkeintä on tyyli. Hahmon on "oltava siisti" tai muuten mieluinen ja sillä on voitava tehdä kivoja asioita. Tosielämään tämä pluralismi ei kuitenkaan seuraa.
* Ja kenties se elokuvan tikarimies on aina nopea siksi että tässä mitataankin miestä eikä asetta. Kenties miekka vs. tikari on niin epäreilu että tikarimiehet ovat aina suhteessa niin paljon kovempia kuin vastapuolensa. Sillä näemme vain elossajääneet sankarit, emme niitä jotka ovat kuolleet. Tai koska käsikirjoittaja tykkää.

---

Tikarit ovat toki nopeampia kuin miekat - jos heittelet niitä kaukaa. Ne vain eivät tee kovin paljoa vahinkoa, ja sitten sinulla ei enää ole sitä tikaria jonka olet heittänyt.

Käsi lompakolla ☠ Sodassa eli Rakkaudessa

Jokainen tai miltei jokainen tuntee eroksen hahmon. Tämä rakkauden symboli on pieni ja pullea kerubi, joka ampuu nuolia. Tämä on minusta hyvin kuvaava symboli. Lapsentasoinen toimija on umpimähkäinen ja nuoli on kuitenkin vaarallinen tuhoase. Itse asiassa tästä rakkauteen saadaan myös sotaisia teemoja ; Usein sotaa pidetään rakkauden vastakohtana. Mutta kuitenkin sodan syynä voi olla rakkaus öljyyn ja intohimo toisen luonnonvaroihin. Ehkä sotaakin voidaan kuvata, ei rakkauden puutteena, vaan väärin kohdennettuna rakkautena. Eli kaiken kaikkiaan väitän että eros kuvaa hyvin osuvasti sitä valtaa ja vallattomuutta joka rakkauteen kuuluu. Paremmin kuin mikään nakuileva Venus -jumalatar, vaikka tämän suloja olisi korostettu minkälaisilla silikonitisseillä.

Eilen televisiosta tuli "Simpsoneita". Kyseessä oli jakso, jossa kaikki kertoivat tarinoita rakkaudesta. Teemana oli se, että kaikki tarinat menivät pieleen. Romantiikasta ei ollut toivoakaan, kun rakkaus oli yksisuuntaista. Tai kun piti valita perhe ja ihastuksen kohde tuhosi elämänsä. Tai kun toinen päättikin vaihtaa. Rakkaus näyttäytyi mitä suurimpana tuhon lähteenä.

"Unkurissa" kirjoitettiin samasta teemasta samana päivänä. Esitetään esimerkiksi että romanttinen taidetyyppi rahastaa tunteilla. Kaiken huipentaa rakkaudessa onnituminen. "kärsimystä rakkaus on ollut aina. sen tietävät psykiatrit, terapeutit ja haudankaivajat, joiden asiakkaiksi keväisin ahtaa tukuittain rakkaudessaan pettyneitä ihmisiä." Tämä negatiivinenkin onkin yksi olennainen osa ilmiötä. Samoin unkurissa muistutetaan siitä miten rakkauden ymmärtäminenkin on vaikeaa. Rakastuneen puhe muistuttaa uskovaisten ja mystikoiden kryptisiä lauselmia. Tarvitaan ammattikunta (psykiatrit, papit) jotka ovat spesifioituneet puheen outouksiin. Että voidaan ymmärtää mitä lapsen höpinöiltä kuulostavat latteudet oikein tarkoittavat.

Tämä muistuttaa että kun asia osuu omalle kohdalle, siinä ei vielä paljoa auta, vaikka olisi lukenut "Live Scienceä" ja oppinut luokittelemaan kaikki 8 erilaista rakkauskäsitystä. Ei vaikka erottaisi että oma rakkautesi on sitä joka (1) janoaa toista, (2) on sitä että toinen asuu päässäsi (3) on sosiaalinen liima ja turvaverkko (4) välittämistä ja tukemista korostava pakko (5) seksuaalista yhteensopivuutta (6) kunnioittamisen suhde (7) pitkäaikainen yhteys (8) kulttuurillinen ja historiallinen muuttuja ja tapaperinteeseen kuuluva asia. Tai näiden sekoitus. Oman rakkauselämän hallitsemisen kannalta tieto ei ole välttämättä tarpeen, tai tieto on tässä peräti turha mutkistaja.

Asioita onkin kenties katsottava kokonaisuutena ja unohdettava asioiden pakolla hallitseminen.

"Simpsoneiden" episodikaan ei tyytynyt katsomaan vain yhtä puolta. Sillä Homerin ja Margen onnistuminen lopussa muistutti myös siitä että hyviäkin puolia on. Kenties puoliso on toope donitseja mussuttava ydinvoimalatyöntekijä joka näyttää keltaiselta apinalta. Ja kenties kaikki huipentuu rumasti kuolemaan tai avioeroon. Mutta hetkeen tarttumalla käy niin että hyvät päivät voidaan kokea. Väliaikaistahan hyvä ja kaunis on, jo ihan senkin vuoksi että elämä on väliaikaista.

---

Valitsin veitsenheiton, paitsi sen takia että pidän "Tyttö sillalla" -elokuvasta, jossa se, miten veitsenheittäjä palkkaa itselleen itsetuhoisen avustajan, rinnastuu seksuaalisuuteen, rakkauteen ja niiden tuhoisuuteen hyvin hienosti. Mutta myös siksi, että jotenkin tuntuu että parhaat heittotulokset eivät tule silloin kun mietit heiton teknisiä yksityiskohtia, vaan heität intuitiolla, yrittämättä suoraan hallita.

Se ei ole edes hyvää harjoittelua.

"Hänellä on viisi tapaa käsitellä engrammia: hän voi hyökätä engrammin ja sen ulkopuolisen maailman vastineen kimppuun; hän voi paeta sitä ja sen vastinetta; hän voi välttää sitä ja sen vastinetta; hän voi jättää sen ja sen ulkopuolisen maailman vastineen huomiotta; tai hän voi antaa sille periksi."
(L. Ron Hubbard, "Dianetiikka - tieteen kehitys", "Kuudes luku - Näytelmän Konna" ; "Mustan Pantterin Mekanismi")

Muutamaa vuotta nuorempana heittelin jonkin verran veitsiä. En toki heittänyt toisia ihmisiä kohti, vaan maalina oli pahvilevyjä. Yhdessä vaiheessa maalitauluna oli myös saamani tappouhkauslappu. Se oli tärkeä symbolinen ulkoinen rituaali, joka vapautti minut emotionaalisesti, joskin mieltäni kiehtoi silloin kuten nytkin se, että kyseessä oli avoin ulkona tehty julkinen performanssi joka oli samalla jonkinlainen viesti ainakin toistaiseksi vieläkin tuntemattomaksi jääneelle lähettäjälle.

Se eroaa tikanheitosta siten, että osumisen lisäksi mukana on toinen vaikeuttava tekijä: Pyörimisliike. Siksi etäisyyden arviointi ja heittotavan sovitus siihen ovat paljon vaikeampia. Tämän vuoksi vakiopaikassa viivoitettu tila on suhteellisen helppo oppia - ja uudessa paikassa heittely on helposti vaikeampaa.

Tämänlaisen harrastuksen aloittaminen on eräässä mielessä hyvin järjetöntä. Veitsenheitto kun ei ole itsepuolustuksellisesti ollenkaan kätevä:
1: Se on tehoton, koska liikkeen vauhdin lisäksi takana ei ole juurikaan massaa. Siksi se on yleensä liitoksissa siihen että toista varoitetaan, pakotetaan reagoimaan eli sidotaan toisen toimintaa väistämiseen, jolloin sitä ei käytetä muuhun. (Joka tarkoittaa sitä että sen on oltava sidoksissa johonkin muuhun itsepuolustustaitoon, sen sijaan että sitä tehdään sen itsensä vuoksi.)
2: Se on vaikea oppia. Jos joku rynnistää kohti, on kohde liikkuva. Etäisyyden muuttuessa on oikein päin perille saaminen todella vaikeaa.
3: Käytännössä sovellettavaa tilannetta ei tule helposti edes vastaan. Jos joku yllättäen rynnistää päin, et helposti ehdi reagoida ajoissa voidaksesi heittää (saati että kannat sitä). Ja usein etäisyys on niin pieni, että toinen kykenee lyömään joten ei ole isosti järkeä heittää.

Ja veitsenheitto ei juurikaan kasvata lihasvoimaa tai ketteryyttä tai muuta vastaavaa.

Minulle heittely oli puhtaasti rentouttavaa puuhaa. Sen arvo oli juuri siinä, että en voinut perustella sitä milläään muulla asialla. Turhuus oli taidon keskeisin arvo. Laji oli kuitenkin taustasymboliikaltaan riittävän aggressiivinen, ja näin käytin runsasta kaunaenergiaani rakentavasti: En muhinut ressentimentissäni ja treenannut jotain tappotaitoa sovellettavaksi, vaan sublimoin sen taitoon joka on lähempänä (sirkus)taidetta kuin listimistä.

Tärkeintä on taide, veitsenheitto sopii kaikenlaisiin symbolisiin kannanottoihin. Ja kuten kaikki taide, se on tavallaan valtapeliä : Taide ei välttämättä ole totta, mutta se kuitenkin voi muuttaa maailmaa. Samoin veitsenheitossa heiton kohde sisältää voimakkaan viestin : Heittäjä on tätä kautta kenties latistava "Suppressiivinen Persoona" aivan samaan tapaan kuin sotaa vastustava taiteilija voi olla ideologisesti vahvasti ja alhaisen kiintyneesti jotain mieltä että vihaa sotaa ja sotilaita sydämensä pohjasta. Taide voi tällöin syntyä likaisesta kaunasta ja vihasta mutta edustaa kuitenkin jonkinlaista ylevämpää ja jalompaa etiikkaa ; Olennaista tulkitsijan kannalta on katsoa onko kritiikin kohde oikein valittu ja sovittaa teoksen tulkinta - sekä sen, miten teoksen antaa vaikuttaa itseensä - tähän kontekstiin.

Keskiaikainen päihitys.

Keskiaikaiset miekkailumanuaalit on kirjoitettu aikana, jolloin vaara ja kuolema liittyi "asian harrastamiseen" ja hyvin konkreettisesti. Sen ajan maailmankuva tietysti vaikuttaa tämän vuoksi myös manuaaleissa.

Päihittäminen on kuvattu usein teknisesti. Näin näkyy esimerkiksi Hans Talhofferilla oheisessa kuvassa jossa hän neuvoo että tikarilla keihästä vastaan taistellessa on hyvä heittää hattu toisen kasvoille jotta tämän näkyvyys estyy ja näin pääsee heittämään tätä veitsellä ilman että toinen näkee väistää. Kuvassa on selvästi näkyvissä rinnasta pilkistävät tikarit verineen. Päihittäminen näkyy tätä kautta teknisesti. Onhan se manuaalin lukijallekin selkeyttävää nähdä toiminta ja sen seuraukset. Joskus päihittäminen näkyy siis vain tälläisissä ulkoisissa merkeissä, jolloin se jää helposti ulkopuoliseksi. Kuvallista realismia, sitä miten väkivalta murjoo, on näissä sentään tarjolla, mikä puuttuu nykyisistä itsepuolustusoppaista.

Toki voittamisessa oli myös toinenkin puoli, nimittäin kuolema. On hyvä muistaa että etenkin juridisiin kaksintaisteluihin liittyi sen ajan maailmankuvassa vahvasti myös etiikka. Voittajan nähtiin olevan Jumalan suosiossa. Näin toiminnalle saatiin oikeutus. Hävinneelle onkin syytä osoittaa kunnioitusta. Siksi Hans Talhoffer piti hävinneen puolesta rukoilemista tärkeänä, kuten kuvassa huomaa rukoilijan istuessa hartaana pieni demonin kaltainen olento lähestyy hävinnyttä muistuttaen taistelua opiskelevaa tuonpuoleisesta. Onkin hyvä miettiä että luultavasti Talhoffer piti tätä sivua aivan yhtä tärkeänä kuin jotain tekniikkasivuakin. Ja niissä tekniikkasivuissa on sentään kysymys elämästä, kuolemasta ja selviämisestä. Sen ajan maailmankuvan mukaan tässä oli tavallaan kysymys juuri tästä samasta.

Äärimmäinen päihittäminen on tietysti nöyryyttävä. Hans Leckühnerin "Kunst des Messerfechtens" näyttää päihittämisen eri tavalla ; Hänellä voittaja reteästi pitää hävinnyttä sidontaotteessa samalla kun pelaa backgammon -lautapeliä. Tämä taulu on yksi harvoista sivuista, joilla on lähinnä huumoriarvoa.

Läsnäolo poissaolo.

Facebook ja muu sosiaalinen media kerää ja kokoaa ihmisiä. Minullakin on lukuisia kymmeniä facebookystäviä. Joista parit käyvät jopa kerran vuodessa kylässä ja muut vielä vähemmän. Juttelen paljon sellaisten kanssa joita en ole edes tavannut, esimerkiksi Argentiinaan. Puolisoni kaksoissisar on tavannut aviomiehensä netissä ja tehnyt jopa sellaista että hän on muuttanut tämän perässä USA:an.

Kenneth Gergen on kirjoittanut internetsuhteista. Ne ovat hänestä "absent presence". Poissaolevaa läsnäoloa. Hänen ideansa on se, että jos joku lähettää sinulle sähköpostia ja jos juttelet hänen kanssaan netissä muutoin, tuntuu että he jollain tavalla vaikuttavat elämässämme. Mutta tämä on kaukana siitä että joku olisi kirjaimellisesti kaukana. Et voi itkeä virtuaalista olkapäätä vasten samalla tavalla kuin elävässä elämässä. Hänestä me olemme tavallaan "lihallisia olentoja", eikä internetkommunikaatio kykene täyttämään kaikkia sosiaalisia tarpeitamme.

Aktiivinen poissaolo voi olla ahdistavaakin. Tämä liittyy kännykkään. Kun alun perin sain kännykän, ajatus siitä että on koko ajan kaikkien tavoitettavissa oli tavallaan hienoa ja ahdistavaa. Saavutettavuudesta tuli ikään kuin velvollisuus tai siltä maistuva. Kommunikaatio oli kaikkialla läsnä. Silti saattoi mennä päiviä että kukaan ei ottanut yhteyttä. Yhdessä vaiheessa olin talossani jonkin aikaa - puolisollani on allergioita ja hiiret tunkeutuivat taloon luonnosta - yksin ja tein pienen testin nähdäkseni miten käy. En ottanut kehenkään yhteyttä. Ahdistavinta oli se, että Jehovan Todistajat olisivat löytäneet ruumiini. Silti olin koko ajan "mahdollisesti tavoitettavissa".

Vuokrakämppäni oli kuin munkin vuori tai askeetikon saari. Jossain vaiheessa sitä odottaa että joku kiipeäisi löytääkseen viisautta. Ei siksi että viisautta olisi, vaan siksi että olisi joku kivestä poikkeava jolle jutella.

Olennaista on tietysti se, että totuin täysin kännykkään. Se on minulle nykyään väylä, ei velvoite. En tietenkään yhäkään soita kenellekään, joskaan syynä ei ole mikään yleinen testaaminen. Sama koskenee internetmaailmaakin. Se voi tuntua ahdistavalta jos on tottunut "ruumiillisiin kohtaamisiin".

Kuitenkin myös läsnäoleva poissaolo on ahdistavaa. Tästä esimerkkinä olkoon armeija -aikani. Olin siellä usein vartiossa, koska eihän minua voinut kasarmillakaan pitää. Vartiointia tehtiin kopissa, jossa ohi kulkevien autojen menot ja tulot kirjattiin. Ja soitettiin että saako autoa päästää porteista. Joskus autoja tuli koko ajan, ja joskus koko päivän aikana meni kaksi autoa. Aina piti olla hereillä. Sain sinne seurakseni gospelia radiosta soittavan uskovaisen.

Hän yritti puhua hengellisistä asioita makuuni hieman ns. liian käännyttävään sävyyn. Hän oli armeijassa pelastamassa, minä olisin suositellut hänelle enemmän pelastusarmeijaa. Ahdistuin tästä yhdessäolosta sen verran paljon että menin pihalle heittämään veistä. En ollut aiemmin heittänyt veistä. Siinä aika vierähti. Muutaman tunnin jälkeen olin jo siinä kunnossa että voi avata vartiotuvan kopin, katsoa sisään. Ja laittaa oven kiinni ja mennä takaisin heittelemään.

Myöhemmin minusta tuli tässä jalossa taidossa välttävän hyvä, joten tämä vartiokeikka antoi minulle hyvän harrastuksen uskonnollisen harrastuksen sijaan. Ahdistavaa oli läsnäolo jossa toisen "poissaolon" eli kohtaamisen puutteen voi aistia. Mykkäkoulu paikassa jossa on vain kaksi ihmistä, velvollisuus, eikä mahdollisuutta päästä pois oli varsin tehokasta.

Tosin yhteiset päivät eivät päättyneet väkivaltaan ja riitelyyn. Oikeamääräinen vaikeneminen opittiin puolin ja toisin hyvin nopeasti. Juuri siksi että poissaoleva läsnäolo oli sen verran ahdistavaa. Yhteisinä asioina saatiin tietysti linnut. Näin Jeesus ja veitsenheitto jäivät vähemmälle.

Itse asiassa välimme ovat sen verran kohtuulliset että minulla on tälläkin hetkellä kyseinen gospelia soittanut radiolaite kotonani. Siinä on kaiverrettuna mielenkiintoisia. Alun perin siinä on lukenut "Gospel music only". Mutta Gospel on raaputettu pois ja sen päälle on kirjattu "Satan". Myös 666 -kaiverrus löytyy jos osaa katsoa. Hupaisinta on tietysti se, että minä en kaivertanut juttuja siihen soittimeen, vaan tupakaverit. Ne, jotka eivät olleet jakaneet sitä vartiokoppia. Koska tälläistä ei voi uskova pitää, minä voin sanoa soittimesta että "halvalla lähti".

Jos vartiotuvassa olisi ollut internet, tilanne ei olisi yhtä ongelmallinen.

Pienet esineet

Japanissa shurikenjutsu on ollut taito, jossa heitetään pieniä esineitä. Tunnetuimpia ovat heittotähdet, mutta myös esimerkiksi naulojen kaltaisia piikkejä on heitelty. Euroopassakin veitsenheitolla on perinteitä. Eurooppalainen veitsenheitto ei ole kuitenkaan saanut samanlaista perinnettä, jossa opettaja opettaa tyylin oppilailleen. Shurikenjutsu taas on omana lajinaan ja osana sogo budo -koulukunnassa osana.

Veitsenheitto ei kuitenkaan ole varsinainen "tappotaito". "Budoka 1/2009" -lehdessä kerrotaan että "Päinvastoin kuin elokuvissa, todellisuudessa shuriken ei tapa vastustajaa, vaan häiritsee toimintaa ja antaa hetkellisen etulyöntiaseman." Kun lentävää esinettä torjutaan tai väistetään, se häiritsee. Toisaalta jos sinussa on pystyssä teräspiikki, se voi häiritä toimintaa vaikka se ei olisi kovin syvälläkään kiinni. Syy siihen miksi lentävä esine ei ole yhtä vaarallinen kuin samalla esineellä lyöminen johtuu fysiikasta. Lähtökohdaksi otetaan seuraava: "Teknisesti shurikenin heitto muistuttaa miekalla leikkaamista ja eräitä paljain käsin tehtäviä lyöntejä". Tämä tarkoittaa sitä että heittäjä kiihdyttää heitettävän esineen tiettyyn nopeuteen, ja koska se on kiinni kädessä ennen kuin se lähtee siitä, sen maksiminopeus on sama kuin kädellä. Lentävän veitsen nopeus on siksi suunnilleen sama, kuin veitsellä lyödessä. On hyvä muistaa että veitsi ei kiihdy kädestä lähtemisen jälkeen, vaan sen nopeus pysyy suunnilleen vakiona. Veitsenheitossa tämä nopeus on heittäjästä riippuen jotain 50-60+ km/h. Suunnilleen sama nopeus on yleensä myös lyönneissä. Tämä ei tarkoita sitä että heitetty esine olisi yhtä vaarallinen kuin lyöty. Syitä on pari:
1: Tämän pääasiallinen syy on massassa. Lopullinen vahingollisuus kun tulee siitä että on nopeus ja massa jakautuvat osumispinta -alalle. Heitetyssä veitsessä painoa on melko vähän. Huonokin lyöjä saa lyödessä painoa taakse. Jo parin kilon lisäys taakse - joka siis edustaa melko pientä osaa ihmisen ruumiinpainosta ja tämän saaminen taakse vaatii melkoisen huolimatonta huitomista, se moninkertaistaa takana olevan painon. Lentävä esine taas ei enää saa taakseen massaa. Se lentää omalla painollaan sillä nopeudella joka sille on saatu.
2: Toki heitettyä veistä hidastaa jonkin verran myös ilmanvastus, mutta tämän merkitys on käytännön tasolla marginaalinen; Käytännössä heiton pituutta rajoittava voima on gravitaatio. Tämä tarkoittaa että veitsi on verrattavissa luotiin: Kun otetaan tasainen alue, ja ammutaan kiväärillä vaakasuoraan siten että juuri samalla hetkellä kun luoti lähtee piipusta pudotetaan kolikko. Kiväärinluoti osuu tällöin maahan samanaikaisesti kuin se kolikko. Jokaisen ilmassa olevan esineen nopeus kohti maata kasvaa { g(R)=G*(M/R² ; g=putoamiskiihtyvyys, R= etäisyys planeetan keskipisteestä, G=gravitaatiovakio, M= planeetan massa} maan päällä 0,980665 m/s joka ikinen sekunti. Nopeus takaa vain sen että nopeammat kappaleet ovat kauempana lähtöpaikasta, kun ne samanaikaisesti putoavat maahan. Tämän vuoksi heittonopeus on veitsenheitossa tärkeää: Se vaikuttaa siihen "kuinka paljon ylöspäin" on tähdättävä.

Tosin jos veitsen osumispaikka on alempana kuin missä se oli, kun sitä heitettiin, ja kärki on sopivasti alaspäin, veitsenheiton voima voi olla mainittua suurempi, koska maan vetovoima on kiihdyttänyt sen nopeutta ; Jos tiputat veitsen katolta jonkun päähän, sen nopeus on maan tasolla aika suuri "ylös-alas -suunnassa", vaikka et olisi heittänyt siihen vauhtia. Kuitenkin jos heität ylös päin, heiton teho tietenkin heikkenee "ylös alas -suunnassa" - eteenpäin menevä voima taas on suunnilleen vakio. Siksi veitsen nopeus ylös viskatessa muodostaa paraabelin, jonka ylimmässä kohdassa veitsen nopeus ylös-alassuunnassa on nolla. Eteenpäin se tietenkin menee yhä, likimain samaa vauhtia kuin mitä se oli kädestä lähtiessä, alaspäin lähtiessä veitsen "alaspäin -nopeus" kiihtyy. Kokonaisvahingon kannalta nämä tulisi tietysti ottaa huomioon. Käytännön tasolla erot eivät ole hirveän suuria, koska maalitaulu on suunnilleen samalla korkeudella kuin mistä se heitettiin. Tällöin nopeus on sama; Ensin gravitaatio on hidastanut ylös päin heitettyä nopeutta ja sitten se on kiihdyttänyt sen siihen takaisin.

Nopeuden lisäksi toinen olennainen veitsenheittoon vaikuttava ilmiö on rotaatio. Tämä tarkoittaa sitä että veitsi ei ole tikka - itse asiassa jos veitsi on kärkipainotteinen, se lentää terä edellä maaliin. Tämä on kuitenkin eräällä tavalla "huijaamista". Yli puolet haasteesta on saada veitsi osumaan terä edellä, enkä siksi laske "tikkoja" mukaan tähän käsittelyyn. Eli veitsi/shuriken siis on lentoradassa eri vaiheissa eri suunnassa. Joskus se on esimerkiksi perä edellä ja joskus teräpuoli edespäin. Tähän liittyy pari usein kuultua harhaa:
1: Monesti kuulee että veitsi kiertäisi yhden kerran ympäri noin neljässä metrissä. Tämä liittyy kuitenkin heittotekniikkaan. Esimerkiksi "Budoka 1/2009" näyttää kuvasarjasta rakennetun koosteen heitosta ja sen "rakenteesta". Heittoetäisyys on 3,5 metriä. Kuvasta näkee että se lähtee pystysuorasta asennosta ja päättyy terä edellä maaliin. Se ei mene yhtään kertaa kokonaan ympäri. Se tarkoittaa sitä että tuossa 3.5 metrissä se kääntyy 90 astetta. Kun minä taas heitän, on tavallista että se menee parikin kertaa ympäri ennen maaliin osumistaan. Ja etäisyys on suunnilleen neljässä metrissä. Neljä metriä kieromatkana on tietysti ihan hyvä keskiarvo. Mutta jos edustaa ääripään tyyliä eli keskittyy joko pyörimisen maksimointiin (joka lisää määrällisesti etäisyyksiä joissa heitto on tehokas, jolloin eri etäisyyksille tarvitaan vähemmän erilaisia heittotyylejä) tai pitkään kaareen japanilaisten tyyliin (joka taas lisää sitä väliä jossa veitsi/shuriken jää pystyyn maaliin. Sehän osuu tietyssä kulmavälissä jolloin etäisyyden mittaamiseen vaaditaan vähemmän tarkkuutta), se ei toimi kovin hyvin.
2: Heiton voimakkuus ei vaikuta kierähdyksen matkaan, vaikka muuta usein kuuleekin sanottavan. (Se että kierähdysmatka ei ole vakio, ei tarkoita että voimakkuus muuttaisi sitä. Eli tässä on tavallaan menty ojasta allikkoon) Heiton dynamiikka syntyy siitä että heittohetkellä veitsen kulma vaihtuu tietyllä nopeudella. Kun veitsi irrotetaan kädestä, se etenee tietyllä nopeudella ja sen "kulmanvaihtuminen" on vakio. Tämän vuoksi ympäri menemiseen riippuu se, miten nopeasti kulma vaihtuu että se miten nopeasti veitsi etenee: Heittorata syntyy näiden kautta elementti. (Molemmat ovat veitsenheiton käytännön kannalta vakioita yhden heiton sisällä, vaikka oikeasti ilmanvastus ja muut vastaavat elementit vaikuttavat niihin hieman.) Jos heität veitsen suuremmalla nopeudella, se toki pyörii ajallisesti nopeammin, mutta se myös etenee nopeammin joten nämä syövät toistensa vaikutukset. Veitsen pyörimiseen vaadittava matka on tätä kautta vakio. Veitseen saadaan tietenkin erilaisia pyörimisnopeuksia. Itse suosin lyhyttä kierrettä koska se minimoi tuulen vaikutuksia. Tämä tarkoittaa sitä että siinä vaiheessa kun veitsi irtoaa kädestä sen angular velocity täytyy maksimoida. Tämä tapahtuu "vippauksella". Käsivarsi antaa etenemisnopeuden, mutta rannekääntö juuri lopussa antaa kierteelle nopeutta. Tällöin veitsi kiertää ympäri erilaisen radan, sen angular velocity kasvaa. Vastaavasti jos heittää suurilla kaarilla ilman vippauksia, kiertäminen hidastuu. Tätä voidaan tehostaa nojautumalla eteen heiton aikana. ~ Suurempi kaari, hitaampi kulmanvaihtumisnopeus samalla etenemisnopeudella, eli kiertoon kuluva aika kasvaa. Tärkeintä heittotaidossa on se, että heittää aina samalla tavalla. Eri tyyleillä pääsee hyviin tuloksiin. Fysiikan ystäville asiaa voi valottaa kaavoilla:

d = V_f * (2π / ω)
V_f = V_c = r * ω
d = r * 2πd = matka jossa veitsi menee täysin ympäri
V_f = forvard velocity
V_f = circumferential velocity.
r=säde
ω=angular velocity

Eli heiton kaarevuus veitsen kädestä lähtemishetkellä ratkaisee. Siksi vippaaminen vaikuttaa mutta heiton nopeus, eli voimakkaampi heitto samalla heittoradalla, ei vaikuta, ainakaan nykyfysiikan mukaan.

Kaiken kaikkiaan veitsenheitto ei kuitenkaan vaadi "hyvää käsitystä" jutusta, sen oppiminen vaatii lähinnä toistoja. Tavoitteena on heittää mahdollisimman "samalla tavalla", ja hakea oikea etäisyys ja heittotapa dynaamisesti tilanteen mukaan. Esimerkiksi kärjestä heittäen tai kahvasta heittäen saadaan iso ero siihen miten se osuu maaliin vaikka heittoetäisyys ja karevuus olisi vakiot. Vaikka se ei ole hirvittävän tehokas "sotilaan taito", se kuitenkin kehittää keskittymiskykyä ja tarkkuutta, sekä voiman ja etäisyyden arviointia.

0-4-7 vs. 1-1

Kamppailulajeissa on otettava huomioon erilaisia etäisyyksiä. Kamppaillajeissa etäisyydet tavataan jakaa kolmeen osaan:
1: Kaukoetäisyys, jossa nopea hyökkäys on mahdotonta. Tässä etäisyydessä on mahdollista arvioida vastustajaa, suunnitella taktiikkaa ja vaikuttaa psykologisesti.
2: Keskipitkä etäisyys, jossa kamppailijat ovat niin lähellä toisiaan, että hyökkäys voidaan tehdä lyhyt askel ottaen. Tällä etäisyydellä vastustajan puolustuksesta etsitään aukkoja ja häntä hämätään.
3: Lähietäisyys, jossa kamppailijat ovat suoraan toistensa vaikutuspiirissä. Tällä etäisyydellä kamppailun lopputulos ratkeaa.

Normaalissa tilanteessa tilanne on hieman monimutkaisempi. Sillä kehässä ollaan valmiina, jolloin iskuja ja torjuntoja voidaan tehdä melko nopeasti. Olet valmiina. Elävässä elämässä etäisyydet ja niiden vaikutukset muuttuvat, koska mukana tulee se, että ylipäätään huomaat tilanteen alkavan, ja että ehdit aloittaareagoinnin siihen.

Vartijakurssilla minulle opetettiin tärkeä etäisyys, 4 metriä. Se on etäisyys, jonka päästä toinen ehtii käytännössä juosta päin ja lyödä ennen kuin ehdit reagoida, jos et ole valmistautuneena. Toinen vastaava etäisyys on 7 metriä. Tältä etäisyydeltä toinen ehtii juosta sinua päin ennen kuin ehdit reagoida ja ottaa varusteet esiin vyöltä. Tietenkin valppaus pienentää näitä etäisyyksiä. Mutta keskeistä on huomata, että etäisyys on todella pitkä. Veitsellä heittämisen etäisyys kilpailuissa on noin 4 metriä ja heittoaseita on perinteisesti katsottu voitavan käyttää jotakuinkin 7 metrin päästä. (Tosin osuminen näiltä etäisyyksiltä vaatii paljon harjoittelua.)

Siksi voidaan sanoa että 4 ja 7 metriä ovat monellakin tavalla tärkeitä etäisyyksiä.

Siksi voidaan sanoa, että veitsellä hyökkääjän etu suhteessa pistoolilla puolustautujaan on jotakuinkin tuo sama 7 metriä. Tietenkin tätäkin etäisyyttä voi pienentää. Esimerkiksi iaido (居合道)perustuu pelkästään taitoon reagoida ja vetää miekka nopeasti esiin siten, että jo huotrasta veto on ensimmäinen hyökkäys ja/tai puolustus. Harjoittelulla reagointitapaa ja reagoinnista toimintaan siirtymisaikaa saa pienennettyä runsaasti.

Valppauden opettelukin on tässä erittäin merkittävässä asemassa. Siksi itämaisissa lajeissa on erityisiä zanshin (残心) -harjoitteita. Rento mutta tarkkaavainen mielentila auttaa kaikissa tilanteissa. Se lyhentää reaktioaikoja myös silloin, kun kamppailutilanne on jo päällä. Sillä tarkkaavuuden herpaantuminen johtaa aukon syntymiseen. Reagoimiseen menee pidempi aika tai toiminta -aika hidastuu. Syynä tälläiseen zanshinin rikkoutumiseen voivat olla monet asiat, kuten hengitysrytmin muutos, ylimielisyys, epäröinti, ja jopa silmien räpäytys.

Kuitenkin selvästi valmistautuminen painaa paljon. Ja käytännössä koska emme arkielämässämme ole ainakaan ihan koko ajan valppaina, etäisyydet hyökäystilanteessa johtavat siihen että ollaan todella lähellä. Tai niin lähellä kuin hyökkääjä haluaa.

Tämä on otettu huomioon muun muassa Krav Magassa. Sen perustekniikoissa on paljon erittäin lähellä tehtäviä. Tällä etäisyydellä normaalit taistelulajien harjoittamiset eivät toimi, koska vain murto -osaa niiden tekniikoista voidaa soveltaa. Ne kun soveltuvat hieman pidemmille etäisyyksille. Karatessa kuten miekkailussakin on tärkeää tietää ulottuvuutensa ja lyödä mahdollisimman pian. Näin niissä valtaosa kamppailuistakin on potku ja lyöntietäisyydeltä suoritettavia. Siinä ei sylikkäin juurikaan olla. Krav Magaa harrastanut on siksi hienoisessa etulyöntiasemassa. Toisaalta karateka taas on voitolla kehässä. Sillä kehässä näet vastustajasi, ja tiedät että hän on tulossa päin. Tälläisessä tilanteessa voidaan unohtaa 4 ja 7 metrin säännöt sujuvasti.

Tästä löytyy esimerkki:

Ilpo Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" kirjassa käsitellään karaten historiaa. Merkittävänä huomiona on se, että aluksi siinäkin kamppailtiin erittäin lyhyissä etäisyyksissä. Sivulla 34 kerrotaan, kuinka karaten esimuodossa, toudissa, opetettiin pääosin kataa, ja sen tekniikat olivat pääosin läheltä tehtäviä. Mutta kun 1920 -luvulla siirryttiin myös ottelemisen puolelle, etäisyydet kasvoivat. Vapaaotteluiden myötä aggressiivisuus tuli mukaan kuvioihin. Kun aikaisemmin toudi oli keskittynyt puolustautumiseen, hyökkäämisestä tuli tätä keskeisempää. Eräs toudin mestareista, Gichin Funakoshi, olikin sitä mieltä, että otteleminen pilasi toudin luonteen. Hänen mukaansa se ei ollut urheilua, eikä kilpailua. Kyseessä piti hänestä olla budo, itsensä kehittäminen, jota käytettiin itsepuolustukseenkin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan toinen toadin mestari, Choki Motobu, joka oli käytännönläheisempi, taasen kannatti ottelemista.

Joka tapauksessa taistelu salilla ja kehässä eroaa jonkin verran oikeasta puolustautumisesta, jota varten toudi kuitenkin oli kehitetty. Kehässä ottelu toikin siksi tiettyjä muutoksia. Seuraava taulukko on sovellettu Jalamon kirjan sivulta 46 kerätystä taulukosta. Asiat ovat samat, luokittelumme asiaan ovat hieman erilaiset.


Suurin osa eroista johtuu nimen omaan siitä, että itse kamppailuolosuhteet ovat erilaiset. Kehässä taistelet tutulla tyylillä kamppailevan henkilön kanssa. Molemmat olette valmistautuneet, lämmitelleet itsenne vireeseen, olette kumpikin valppaimmillanne ja parhaimmillanne. Ja tiedätte että kehässä ollaan vain voitto mielessä. Oikeassa elämässä joku tuntematon päättää tehdä sinulle jotain pahaa ja tekee tämän yllättäen. Hyökkääjä voi tässä tapauksessa olla huumeissa, sinä taas voit olla töistä väsyneenä. Tälläisiä tilanteita ja niihin liittyvää pelkoa on lähes mahdotonta tuottaa keinotekoisesti millään salilla.