Heinzin dilemma ; moraalinen hierarkia ja sinisilmäisyyden karsiutuminen

Monesti kun esitetään eettisiä tai moraalisia ajatuskokeita, keskitytään vastaukseen. Ja tavallisesti kun ihminen kysyy kysymyksiä, ollaan hyvinkin johtopäätöskeskeisiä. Vastausta arvioidaan sen mukaan kumman lopputuloksen valitsee. Siksi onkin hyvä tarkastella Kohlbergin luomaa Heinzin dilemmaa.

Heinzin vaimo on kuolemansairas, mutta hänen sairauteensa on olemassa lääke. Apteekkari on kuitenkin ylihinnoitellut sen, joten Heinzilla ei ole varaa ostaa lääkettä. Pitäisikö Heinzin pelastaa vaimonsa henki varastamalla lääke?

Tämä dilemma on filosofisesti aika tärkeä. Siihen liittyen filosofisessa aikakauslehdessä Niin&Näissä oli jopa pieni Arttu Laitisen essee. Joka taas on sidottu vuoden 2019 reaalikokeen kysymykseen. Siinä Heinzin dilemmaa esitetään tavalla jossa yksi tärkeä alkuun otettava huomautus on se, että kun Heinzin dilemmaan vastataan, on vastauksessa helposti erotettavissa toisistaan hyve-eettiset ja seurauseettiset vastaukset ; Karkeasti ottaen hyve-etiikka kieltää varastamisen ja seurausetiikka taas katsoo säästyneitä elämiä. Toki esiin tulee myös kysymyksen dilemmaluonne.

Kiehtovaa on että esimerkiksi perinteisessä kristinuskossa on haasteellinen koska kymmenen käskyä kieltävät varastamisen ja tappamisen ja on mietittävä onko lääkkeen hankkimatta jättäminen jokin josta voidaan olla vastuussa jollain tavalla. Itse heittäisin että jos ei ole, niin kymmenen käskyä antaa dilemmaan vastauksen.

Tässä kiinnostavaa oli se, että Heinzin dilemmaa ei ole tehty johtopäätös edellä Kohlberg loi kysymyksen nimenomaan siinä hengessä että se on oikea dilemma. Ja häntä kiinnosti enemmänkin se, millä tavalla ihmiset generoivat vastauksen. Hän loi tästä sitten psykologisen kypsyysmittarin. Joka on psykologisesti varsin kyseenalainen. Mutta on silti hyvin kiinnostavaa katsoa sitä miten huomio siirtyy metodiin.

Esikonventionaalinen taso
1. Heteronominen moraali
2. Oman edun ja reilun vaihdon moraali

Konventionaalinen taso
3. Hyvien ihmissuhteiden moraali
4. Sosiaalisen järjestelmän ja omantunnon moraali

Postkonventionaalinen tai periaatteiden taso
5. Yhteiskuntasopimuksen tai yksilön oikeuksien moraali”

Heinzin idea oli että moraalikehityksen ensimmäisessä vaiheessa, esikonventionaalisella tasolla, asioita katsotaan omasta perspektiivistä. Silloin vastaukset dilemmaan ovat muotoa ”varastamisesta rangaistaan, se ei kannata” tai ”saa varastaa, koska vaimo on Heinzille tärkeä”.

Konventionaalisella tasolla taas voidaan puhua sosiaalisemmasta moraalista jossa keskitytään sopimisiin. Tällöin vastaukset ovat sellaisia, että ne voivat esittää ett ”varastaminen on epärehellistä ja vastoin lakia – mitä siitä tulisi, jos kaikki alkaisivat varastaa, mitä haluavat” tai ”Heinzin velvollisuus on pitää huolta vaimostaan”.

Postkonventionaalisella tasolla taas perustana on yhteiskuntasopimus ja yksilön jakamattomat oikeudet. Näistä periaatteista johdetaan muut säännöt. Tällöin vastaus saattaa olla muotoa ”ihmishenki on arvokkaampi asia kuin omistusoikeus” tai ”Vaimo ja kaikki muut ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Jos vaimon vuoksi saa varastaa, saa kaikkien muidenkin vuoksi. Olisi siis pysyvä velvollisuus varastaa, mikä on aivan mieletöntä.”

Mitä tämä oli?

Kohlberg sitoi tämän kehitystasoihin jotka ovat deskriptiivisen ja eettisen välimaastossa: Toisaalta hän sanoi että aluksi lapset ovat itsekkäitä ja kasvavat kokemuksesta korkeammille tasoille ja miten oikein kukaan alle kolmekymppinen ei yltänyt korkeimmalle tasolle. Ja naiset taas nousivat sosiaaliselle tasolle nopeasti mutta vain harva heistä nousee kaikista korkeimmalle tasolle. Joka sitten on jonkinlainen ihanne ja parasta moraalisuuden tapaa.

Kohlbergin näkemys on kiinnostava koska se on strukturalismia. Strukturalismi katsoo merkitysten olevan sosiaalisesti tai kulttuurisesti rakennettuja tuotteita. Ja siksi osa näkee tämän postmodernina. Toisaalta siinä on sellainen moralistinen sabluuna joka vaikuttaa viehättävän erityisesti tiettyä konservatiivista siipeä. Erityisesti jos se kuvataan eettisenä hierarkiana. On syytä muistaa että oikeisto ja konservatiivius on aika lujasti sitonut filosofiaansa luonnollisiin hierarkioihin. Siksi heille on luontevaa ajatella hierarkisuus on loistavaa kun kuvataan moraalia ja samalla psykologisuus luonnollistaa tämän ajatuksen.

Toinen konservatiiveihin liittyvä asia on se, että konservatiiveilla tässä Kohlbergin kohdalla on vastaan tullut tilanne, missä he itse asiassa unohtavat että Kohlbergin mittarissa ei voita ”tietyillä oikeilla johtopäätöksillä”. Siinä usein mietitään johtopäätöstasolla niin että ne jotka päätyvät konservatiivisiin arvioihin tulkitaan tuottaneen vastauksensa tietyllä korkeammalla tavalla ja jos liberaaleja niin matalammalla tavalla. Eli selitetään miten konservatiivi voi käyttää korkealla tasolla olevaa perustelua ja liberaali voi käyttää matalalla tasolla olevaa selitystä omaan johtopäätökseen. Mikä on tietenkin aina tehtävissä, koska kuten huomata saattaa, tietty johtopäätös voidaan aina generoida jotenkin. Väitetään vain että vastapuolen argumentisto lopputulokseen on tietty ja puolellasi olevien vastaukset haetaan toisesta kerroksesta. Kyseessä on retorinen temppu.

Kohlbergin kuvauksissa erikoista on miten niin harvaa nähdään korkeimmalle portaalle ja miten naiset pärjäävät huonommin kuin miehet. Mutta sitten kun aiheesta on tehty suomalaisissa tutkimuksissa ei ole havaittu eroja miesten ja naisten sijoituksissa. Sen sijaan eroja on havaittu eroja sen mukaan, kuinka tottuneita tutkittavat ovat käsittelemään moraaliongelmia tai kuinka paljon he ovat tottuneet tai joutuneet perustelemaan arvovalintojaan. Itse olen halutessani helposti kyennyt yltämään Kohlbergin korkeimmalle tasolle viimeistään teini-ikäisenä. En siksi että olsiin erityisen kypsä vaan koska olen erityisen abstraktiokeskeinen haihattelija ja minun on lapsuuskotonani annettu sellainen myös olla. Tämä tietenkin muuttaa ”luonnollista hierarkiaa” joksikin astetta muuksi.

Minusta on kiinnostavaa katsoa dilemmaa filosofisesti. Ja tässä Arttu Laitinen tuo esiin mielenkiintoisen asian. Kun tavallisesti dilemmoja voidaan nähdä jonain jotka tuovat lisää informaatiota kuvioon ja luovat siksi jännitteitä. Dilemmojen generoiminenhan onkin tavallaan siitä helppopa että sen kun vaan ottaa ideaaleja ja paiskaa ne vastakkain. Immanuel Kant esimerkiksi loi tunnetun ajatuskokeen jossa käsitellään sitä saako murhaajalle kertoa ystävän olinpaikan vai pitääkö murhaajalle valehdella. Dilemmoissa onkin usein realismin makua siinä mielessä että maailma muuttuu usein harmaasävyisemmäksi. Tai kahtiajaetummaksi. Kun tärkeänä pidetyt asiat eivät voikaan molemmat toteutua samanaikaisesti.

Mutta dilemmojen ongelma voi olla myös liika yksinkertaistaminen. Itse asiassa Kohlbergin teorian kritiikki keskittyykin hyvin suuresti siihen, miten toisaalta hän mielellään torjui itselleen epämieluisat tulokset perusteluissaan ja toisaalta miten moni älykäs ja käytännönläheinen ihminen voi nähdä tilanteet liikaakin typistävinä. Esimerkiksi osamaksu- tai muut järjestelmät voisivat olla keino lääke-esimerkissä.

Laitinen kuvaakin tämäntapaista tilannetta filosofisesta näkökulmasta siten, että hän kuvaa tilannetta jossa utilitarismi antaisi aivan erilaisia tuloksia riippuen siitä kuinka paljon lääkettä on olemassa. Jos lääkettä on yllin kyllin varastaminen on paljon perustellumpaa. Mutta jos lääkettä on vähän tai se on rajallista koska kysyntää on paljon on huomioitava että Heinzin vaimon ottama lääke voisi olla toisaalla pelastamassa jotakuta muuta ja tämän elämää. Ja tämä taas voisi kenties olla maksukykyinen. Siksi lisäinformaatio ja lisämuuttujat saattavatkin ratkaista dilemman.

Tämänlainen pohdinta on erityisen hauskaa ja helppoa jos se on vain abstraktio. Mutta näin korona-aikaan tämä ei tietenkään juuri koskaan ole. Kohlbergia onkin jopa kritisoitu siitä, että kenties siinä ei huomioida maailmaa jossa eletään. Moraalia voi olla vaikeaa saavuttaa ihan siksi että vain osa voi olla varakkaasti irrallinen vailla tarvetta esimerkiksi liata käsiään moraalisesti ongelmallisissa asioissa.  Siinä missä liian pienen abstraktin moraalifilosofioinnin riskinä on tehdä ihmisistä infantiileja kidulteja jotka näkevät kaiken oman napansa kautta on liiallisen filosofisuuden riskinä synnyttää tekoaikuisia teokraatteja, joiden mielipiteet ovat jonkinlaisia Objektiivisia Totuuksia, ikuisia muuttumattomia. Ääripäissä on joka paikkaan näkemyksineen rynnistävä öyhöttäjä yhdessä ja päsmäröivä teokraatti toisessa päässä.

Ja näin Korona-aikaan tilanne on tietenkin aika konkreettinen. On hieman eri asia miettiä turvassa kotonaan Heinzin dilemmaa. Mutta jos sinun oma puolisosi on kuolemassa ja tarvitset lääkettä niin taatusti siinä vaiheessa ei mennä mihinkään platonis-filosofiseen pilvimaailmaan. Ja kun tilanteessa on kerran oikeasti ollut on sieltä varmasti vaikeaa tulla pois.

Viittaukset:
Arttu Laitinen, ”Filosofian reaalikoe, syksy 2019 ; Kysymys 5, Moraalinendilemma (20 p.)” 
Miina ja Ville, ”Kohlbergin moraalikehityksen teoria” 
Renessanssimies, ”Ylimääräinen vastaus väärään kysymykseen” 
Sami Eerola, ”Oikeistolaisuuden ideologiset juuret” 
Raivon Ensyklopedia, ”Martin Shkreli” 
Some More News, ”The Dystopian Reality Of All Those "Inspirational" Stories” 

Natsinski Berlinski

"And so I believe today that my conduct is in accordance with the will of the Almighty Creator. In standing guard against the Jew I am defending the handiwork of the Lord."
(Adolf Hitler, "Mein Kampf", chapter II)

Kun kreationisti puhuu evoluutiosta, on natsikortti vain ajan kysymys. Tämä on tietysti merkki totaalisesta tarpeesta demonisoida vastustaja. Evoluution kannattaja on paitsi tyhmä niin myös läpeensä paha. Tämänlainen asenne on toki riskinä itse kullekin. Esimerkiksi Richard Dawkinsin tapa lyödä kaikkiin kreationisteihin leima voidaan nähdä täsmälleen saman asenteen peilikuvaksi. Hänhän on sanonut että "It is absolutely safe to say that if you meet somebody who claims not to believe in evolution, that person is ignorant, stupid or insane (or wicked, but I’d rather not consider that)." Kyseessä on kuitenkin jonkinlainen aste-ero. Dawkins pyrkii liittämään mahdollisimman vähän näitä negatiivisia attribuutteja, kun taas kreationistien mediastrategiana on ollut "iskeä täysilaidallisella".
1: Dawkins on toki mainettaan leppoisampi. Esimerkiksi "Jumalharha" ei kerro että ilman uskontoa ei olisi raiskauksia, murhaamisia ja varkauksia. (Jotka taas ovat uskovaisilla yllättävän yleisiä "vetoja" ateisteille, ja silti ateisteja pidetään suvaitsemattomina.) Itse asiassa Dawkinsin kirjaan "Root of All Evil?" liittyy taistelu jossa kirjanjulkaisija ja Dawkins olivat erimielisiä kirjan nimestä. Dawkins vastusti tätä otsikkoa, mutta provokatiivinen otsikko on myyvempi. Ja "kompromissina" teokseen sitten laitettiin otsikon perään kysymysmerkki. Tämä kertoo mediasta. Ja valitettavasti jonkin verran myös ateisteista.

Kenties pahiten tätä luokkaa ilmentää David Berlinski. Hän on hyvin erikoinen hahmo. Koska hän kiistää olevansa kreationisti (kuten jokainen Intelligent Designin kannattaja) ja korostaa olevansa agnostikko. Ja kaikki mitä hän sanoo näyttää olevan kuitenkin mitä klassisinta kreationismia. Hän on kirjoittanut Dawkinsin "God Delusion" -kirjan nimeä seurailevan teoksen otsikolla "The Devil's Delusion". Siinä hän selittää mikä on syy natsien kauhutekoihin. Otan pitkähkön lainauksen, koska se kontekstoi hänen asiansa erinomaisesti.

"Dawkins is prepared to acknowledge the facts while denying their significance. Neither the Nazis nor the Communists, he affirms, acted because of their atheism. They were simply keen to kill a great many people. Atheism had nothing to do with it. They might well have been Christian Scientists. In the early days of the German advance into Eastern Europe, before the possibility of Soviet retribution even entered their untroubled imagination, Nazi extermination squads would sweep into villages, and after forcing the villagers to dig their own graves, murder their victims with machine guns. On one such occasion somewhere in Eastern Europe, an SS officer watched languidly, his machine gun cradled, as an elderly and bearded Hasidic Jew laboriously dug what he knew to be his grave. Standing up straight, he addressed his executioner. “God is watching what you are doing,” he said. And then he was shot dead. What Hitler did not believe and what Stalin did not believe and what Mao did not believe and what the SS did not believe and what the Gestapo did not believe and what the NKVD did not believe and what the commissars, functionaries, swaggering executioners, Nazi doctors, Communist Party theoreticians, intellectuals, Brown Shirts, Black Shirts, gauleiters, and a thousand party hacks did not believe was that God was watching what they were doing. And as far as we can tell, very few of those carrying out the horrors of the twentieth century worried overmuch that God was watching what they were doing either. That is, after all, the meaning of a secular society."

Tässä näkemyksessä korostuva etiikka on hyvin vahvasti Kohlbergin moraalihierarkiassa sitä alkeellisinta eettisyyttä. Ja psykologisesti kiinnostavaa on sitten se, miten tässä korostetaan ns. kyylääjäjumalaa. Mutta tämä on kuitenkin koristelua. Sillä kenties erikoisempia asioita saadaan kun katsotaan itse natseja. Ja vähän muitakin asioita.

Mitä natsit tekivät?

Aloitin varsin provokatiivisesti ottamalla sitaatin "Mein Kampfista". Se kuvastaa erästä jännittävää puolta natsiliikkeessä. Siitä toki puhutaan yllättävän harvoin. Se oli nimittäin hyvin teistinen. Tämä voi tulla yllätyksenä ID -piireille, joiden huojentavina piirteinä on se että he eivät tavaa natsioppeja. (Koska se tekee heistä ei-natseja.) Valitettavasti tämä johtaa moniin asiavirheisiin. Hitler ei promotoinut ateismia. Ja "Mein Kampf" pitää sisällään viittauksia Jumalisuuteen.

SS -vyönsolki.
Mitä se sanoo Darwinista?
Katso ihmeessä, jos kielitaito
ei riitä, apuja löytyy kyllä ;
saksa-suomi -sanakirjasta.

1: Ja rotuopin kohdalla korostettiin varsin kreationistisia oppeja lajien pysyvyydestä ; Natsit eivät kehittäneet rotua vaan puhdistivat sitä ja yrittivät estää sen rappeutumista. Kuten asian voi lukea Suomeksi "Taisteluni" -kirjasta (vol II kappale XI) "Kettu pysyy aina kettuna, hanhi jää aina hanheksi, ja tiikeri säilyttää tiikerin luonnon. Ainoa erot, jotka voivat olla olemassa lajinsa puitteissa, täytyy olla eri asteisissa eroissa rakenteellisesa vahvuudessa, aktiivissa voimassa, älyssä, tehokkuudessa, kestävyydessä jne, jotka yksittäiset yksilöt ovat lahjanaan saaneet." Tätä et pikku evosuista kuule tänä päivänä. Jotkut muut tahot kyllä käyttävät tämänlaista sitä enemmänkin. Osaatko esimerkiksi nimetä tämän tahon?

Hitler tarjosikin yleisölleen "jotain ihan muuta" ; Norman Baynesin "The Speeches of Adolf Hitler, April 1922 – August 1939" on tärkeä dokumentti siltä kannalta jos haluaa tietää mitä Hitler on sanonut. (Kaikenlaiseen ryönään sitä voi joutua tutustumaan jos viittaa natsejen tekoihin, sillä tietäminen vaatii tutustumista.) Sen antama oppi on yllättävä. Sen sivulla 378 on puhe jossa führer itse kertoo ateismista vuonna 1933. "Without pledging ourselves to any particular Confession, we have restored faith to its pre-requisites because we were convinced that the people needs - and requires - this faith. We have therefore undertaken the fight against the atheistic movement, and that not merely with a few theoretical declarations: we have stamped it out." Myös Christian Smithin "Disruptive Religion: The Force of Faith in Social-movement Activism" kertoo että natsit vastustivat kommunismia ja tätä kautta ateismia. Ankaruus tässä kohden yllätti itseänikin. Mutta tarkemmin ajatellen sen olisi pitänyt olla ilmiselvää. Suomi oli natsien kanssa liitossa sodassa koska meillä oli yhteinen vihollinen, Neuvostoliitto. Ateismi oli kätevä tapa erottautua.

Itse asiassa Hitler kielsi ateistisia järjestöjä. Tässä toiminta eteni vaiheittain. Heike Bock kertoo kirjassaan "Secularization of the modern conduct of life? Reflections on the religiousness of early modern Europe" (s. 157) että aluksi Hitler vastusti lähinnä vasemmistolaisia ateisteja. Heidän järjestötoimintansa kiellettiin, tehtiin laittomaksi. Sellainen oli poliittisesti epäkorrektia, kun piti ajaa kansallisvaltion elintilan asiaa. Oikeistolaisia ateisteja katsottiin sen sijaan paremmin. Hitler loi jopa kieleensä tietyn käsitteen, sanan gottlosenbewegung, jota hän moitti ja joka oli juuri vasemmistolaista ateismia. Ernst Helmreich, "The German Churches Under Hitler" (s. 241) kertoo miten vuonna 1933 Hitler oli tekemisissä katolisen kirkon kanssa ja esitti aivan suoraan että sekulaareja kouluja ei voida sallia koska niissä elää jumalattomuus. Vastustus ei siis ollut enää pelkästään vasemistolaisia ateisteja kohtaan, vaan vastustuksen ytimeen laitettiin sekularismi ja ateismi laajemminkin.

Siksi seuraa se joka muuten voisi olla yllättävää. (Se oli yllättävää ainakin minulle.) Natsisaksassa ateisteja oli sikavähän. Richard Evans onkin tuonut asiasta tilastotietoa kirjassaan "The Third Reich at War". (Tämänlainen onnistuu koska natsit olivat byrokraattisia, joka on sekin perustietoa.) Ja tässä selvisi että natsien toiminnan aikana ateistien määrä oli vain 1,5%. Osasyynä voi toki olla "kaapissaolo", sillä natsit eivät todellakaan katsoneet ateismia hyvällä. Esimerkiksi vaikeasti kristilliseksi nähtävään natsiokkulttisoopaan hurahtanut Himmler, joka kannatti ns. gottgläubig ("believers of god") -liikettä jota edusti 3,5% saksalaisista, esitti aivan suoraan että ateismi olisi riski koska siitä seuraisi tottelemattomuutta. Saksa koostui pääasiassa (95%) katolisista ja protestanteista, eli kristityistä.

Miksi tällä on väliä nykyajassa? (Ja ennen kaikkea miten.)

Tässä kohden itse asiassa varhaisajan Hitlerin oppien analogisuus nykyaikaiseen Suomeen on selvä. Moni perussuomalainen suhtautuu ihan suvaiten ateisteihin jotka eivät edusta "punavihermädättäjiä" vaan jotka ovat oikeistolaisia ateisteja. Sellaisia kuin internetvaikuttaja Peter Pyykkönen. Tämä muistuttaa hieman siitä miten joku aikanaan vertasi PerusSuomalaisten puolueohjelman sisältöä kansallissosialistien vastaavaan ja suuri osa tavoitteista oli samoja mitä natseilla oli puolueen alkuaikoina. Tämä ei toki paina hirveästi, koska julmuudet tulivat vasta paljon myöhemmin. Ja on aika idioottimaista maalata slippery slopeja näkemällä jotain "historiallisia tendenssejä" paranoidisilla asennevammaisilla silmälaseilla. Mutta niin on tuttua sekin että kerrotaan että "Koti, Uskonto, Isänmaa" ovat kolmikko josta "Uskonnon" poisottaminen uhkaa muitakin kolmikon kohtia. Ja kuinka meille kerrotaan että ateistit ovat itsekkäitä eivätkä suostu kuolemaan itseään suurempien asioiden vuoksi, josta seuraa kuuliaisuusongelmia. Ja miten juoksuhaudoissa ei ole ateisteja. Elämme kulttuurissa jossa Jussi Keskinen kertoo evoluutio-oppia kouluille. Ja tässä kohden lainataan Berlinskiä ja hänen ajatuksiaan. Ja Berlinskikin mesoaa.

Mutta rikkoakseni slippery slopen, otan varovaisen kommentin. Sekin on nykysuomesta. Tänään keskustelua on herännyt paljon siitä kuinka islamistit ovat tuominneet islamtutkijan kuolemaan. Tässä kritiikin henkenä on ollut se, että "Aika onneton islamin tutkija on jos ei edes ymmärrä eroa islamismin (Poliittinen ideologia) ja islamin (Uskonto) välillä. Ja tähän väliin disklaimeri että islamismi on tietenkin totaalista paskaa, kuten muutkin teokraattiset poliittiset liikkeet." Teokratiat ovatkin hyvin huono asia. Toissa viikolla Netanyahu ilmoitti suoraan, viitaten palestiinalaisiin, että "saastoilla ei ole oikeutta elää". Sionismi on rasistinen ja imperialistinen poliittinen liike. Tätä on sitten törkeää rinnastaa suoraan juutalaisiin (kansa) tai juutalaisuuteen (uskonto). Erottelu "fundamentalisteihin ja muihin" onkin tältä osin tärkeä jako tehdä. Moni tietysti näkee että islamilaiset "tekevät sen itse" ja että jossain vaiheessa yksittäistapauksista tulee tilasto joka merkitsee sitä että maahanmuuttokritiikki on perusteltua. Syytös on kieltämättä viehättävä. On helppoa vastustaa teokratiaa. Ja tosiasiassa jos islaminusko on "vain poliittinen ase kusipäiden käsissä" niin se tarkoittaa likimain sitä että islamin kanssa kusipäät ovat aseistettuja kusipäitä.

Mutta silti, ennen kuin Todellinen Skotti Laulaa, voimme sanoa että "Haloo! Että Vatikaanin kardinaalit ovat ymmärtäneet kristinuskon väärin, samoin IRA Pohjois-Irlannissa, USA:n republikaanit, putinistit! Adolf Hitler on ymmärtänyt kristinuskon väärin, LRA Ugandassa, Ku Klux Klan USA:ssa, kristityt teokraatit Nigeriassa, Ugandassa, USA:ssa, Venäjällä, ne kaikkiko ovat ymmärtäneet kristinuskon väärin? Ehkä vika on sittenkin teoriassa." Mutta tämä tosin vahvistaa mielessäni sitä alkuperäistä sanomaani niistä aseistetuista kusipäistä. Dawkiksin uskontokritiikin ytimessäkin on juuri se, että uskonto on väline politiikanteossa ja sen pahempi uskonnolle. "Väärinkäsitys dogmatiikasta" on sivuseikka koska valtaosa uskovaisista ei ole dogmatiikan mestareita.

Itse asiassa voidaankin nähdä että mikä on se syy miksi islamistiterroristi suostuu sitomaan pommin itseensä ja menemään bussiin räjäyttämään itseään. Koska Jumala katsoo häntä. Samoin Berlinskin anekdootissa esiintynyt Hitleriä kannattaneen natsin tekemä juutalaisen ampuminen on jotain johon tätä on hyvä rinnastaa. Ampuja on 95% todennäköisyydellä ajatellut että juutalainen on ollut oikeassa huutaessaan siitä että Jumala näkee. Ja hän on tästä ollut iloinen ja ylpeä. Sillä hän on puolustanut uskoaan harhaoppista vastaan. Jokaiselle joka selittää miten kristitty ei voi tappaa joutuu kohtaamaan William Lane Craigin joka perustelee teologisesti miksi on kristinuskolle soveliasta että Jumala Raamatussa käskee kansanmurhaan. Ja ei, tämä tulkinta ei jää papereille vaan sitä sovelletaan nykyaikanakin esimerkiksi israel -kysymyksen kohdalla. Kristittyjen apologeetikkojen suosiossa oleva Craig opettaa myös asioita jotka käsittelevät eläimien hyvinvointia varsin mielenkiintoisessa valossa. Selvästi kristitty voi tehdä vaikka mitä ilman että se vääjäämättä rikkoisi uskontoa vastaan. Joka tekee uskonnosta tämänlaisia tekoja haluavan kädessä vaarallisen aseen. (Ilman uskontoa hän mitä luultavimmin olisi aseeton kusipää, mutta sen kanssa aseistettu kusipää.)

Nähdäkseni islamilaiset kulttuurit ja islamilaiset teokratiat ovat olemassaolollaan demonstroineet että ne tuottavat varsin sitkeän kulttuurin. Siinä missä pohjoismaissa ei ole viikinkihenkistä ryöstelyä eikä italiassa enää viitsitä ristiretkeillä edes perheen kanssa, islamilaisissa maissa yritetään rakentaa innolla kalifaatteja. Nämä teokratiat ovat myös varsin kenkkuja asua. Ja tässä mielessä sitkeys ja kulttuurin hengissäpysyminen on eettiseltä kannalta sivuasia ; Kulttuurievoluutio kertoo korkeintaan miksi se on säilynyt, ei että se olisi oikein. (Mikä on uusateistisen liikehdinnän monimuotoisuudessa se kanta joka Dawkinsilla on etiikkaan.) Nämä kulttuurit ovat olemassaolollaan demonstroineet että ne ovat perseestä. Islamistinen monokulttuuri ei siis toimi. Kuten ei kristillinen monokulttuurikaan. Pluralistisissa kulttuureissa sen sijaan näyttää menevän paremmin. Mikään monokulttuuri ei toimi, joten on kokeiltava vaihtoehtoja.

Siksi jos minulta kysytään että miten agnostikkona - kuten Berlinskikin ; voiperkeleenjumalauta - rakennan moraalini ilman avoimen teistisiä oppeja vastaan hieman eri tavalla kuin Berlinski. Haen tähän avuksi lainauksen Wilkinsiltä, joka on myös agnostikko. Hän on tähän kysymykseen vastannut seuraavalla tavalla : (Tiedostaen että ateismikortti viuhahtaa kaikille eiteisteille ja ohittaen tämän roskana johon on valitettavsti jo turruttu ja totuttu.) "A while back I gave a talk to a group of theologians on the question of Darwinian accidents. It had no ethics content. The first question I was asked was “If you are an atheist, how can you have moral rules?” Like many others who talk about Darwin and evolution, I have been asked this a lot, and my answer is always the same: “I am an ape. That is what apes do.” Social apes (arguably all the apes) are evolved to function in social groups and norm-following is a crucial aspect of this. It would be remarkable if humans, who evolved from the other apes, did not follow group norms, not that they do."

Konservativismin imitaatiokyvystä

Marko Hamilo kirjoitti Jonathan Haidtin psykologisista huomioista jotka koskevat eri ideologioita. Hän sovelsi sitä liberaaleihin, joiden tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää konservatiivista maailmaa. "Kyse ei ole vain sukupolvien kyvyttömyydestä ymmärtää toisiaan. Luulisin, että kaikkein vähiten perussuomalaisten tai kokoomuksen nuorisojärjestöjen edustajia ymmärtävät vihreät nuoret, vaikka heillä olisi muuten samat sukupolvikokemukset. Kyse on vasemmistolaisen ja oikeistolaisen moraaliajattelun eroista, eivätkä ne palaudu pelkkiin poliittisiin ideologioihin. Ero on moraalisen ajattelun fundamenteissa."

Olen itse tutustunut Haidtin maallin ja pidän niitä hyvin vakuuttavina. Hän korostaa, että liberalismi nojaa kolmeen perusprinsiippiin (1) haitan välttämiseen (2) reiluuteen ja (3) vapauteen. Konservatiivi tuntee nämä kaikki, mutta korostaa että myös (4) lojaalisuus, (5) auktoriteetin kunnioittaminen ja (6) pyhyys ovat moraalin ytimessä. Liberaalinne ne ovat joko merkityksettömiä tai jopa moraalisuuden vihollisia.

Mielestäni Haidtin ajattelussa oleellisinta on tajuta, että kysymys ei ole pelkästään siitä että on eri arvopohja. Kysymys on isommasta asiasta. Nimittäin ymmärtämisestä. Tästä paras todistus on imitaatio ; Haidt pisti ihmisiä vastaamaan eettiseen kysymyspatteriin "kuin stereotyyppinen vasemmistolainen" tai kuin "stereotyyppinen konservatiivi", ja näitä verrattiin siihen miten konservatiivit ja liberaalit itse olivat vastanneet samanlaisiin kysymyksiin. Konservatiivit osasivat vastata kuten vasemmistolaisetkin ajattelivat. Vasemmistolaiset eivät. Liberaaleilla itse asiasa näyttää tässä vaikuttavan jonkinlainen Dunning-Kruger -efekti. He eivät tunnusta että konservatiivien moraalissa olisi jotain jota he eivät ymmärrä. He ajattelevat että konservatiivilla on puutteita niissä kolmessa elementissä jota liberaalit itse käyttävät. Siksi konservatiivit näyttäytyivät liberaalien imitaatioyrityksissä ikävinä suvaitemattomina ja epäreiluina.
1: Tässä ei ole mitään kovin kontroversiaalia. PLOS:issa oleva materiaali näyttää, että liberaalit osaavat konservatiivien argumentteja ja konservatiivit osasivat liberaalien argumentteja. Ja kumpikin osapuoli ymmärsi toisiaan. Mutta liberaalit luovat vahvempia stereotyyppejä ja liioittelevampia käsityksiä konservatiiveista kuin mitä konservatiivit luovat liberaaleista.

Liberaali näkee konservatiivin jonakuna
joka on aina muutosvastarintainen ja
joka vie meidät keskiajalle heti jos vain saa
siihen tilaisuuden. Mutta he ovat väärässä.
Sehän olen vain minä!

Imitaatiopuoli on ratkaisevan tärkeä, koska Hamilokin sai viesteihin kritiikkiä siitä, että fundamentteja voidaan ymmärtää mutta niitä ei hyväksytä. Tämä on toki aivan ymmärrettävä näkökanta. Kuitenkin imitaatiokyvyn puute näyttää että kyseessä on samastumiskuilu. Jos ihminen ymmärtää hän osaa generoida ja matkia, mutta ei hyväksyisi. Ja se, että kokee ymmärtävänsä jotakuta ei todellakaan tarkoita, että todella ymmärtää. ~ Sisäinen varmuus sekoittuu tiedoksi idiooteilla ideologioista riippumatta. Dunning-Kruger -efekti tulee säännönmukaisesti vastaan myös konservatiivejen argumentteja käsitellessä. Aivan kuten Kurzbanin "Why everyone (else) is a hypocrite" -kirja opettaa.

Toki otan Haidtia esiin myös siksi, että hän on evoluutiopsykologi ja hänen kannanottonsa ovat jotain jotka puolustavat kristinuskoa ja hengellisyyttä ja konservativismia sellaisella tavalla, joka muistuttaa siitä että naturalismin, evoluution ja ateismin ja antiteismin keskinäinen suhdeverkosto ei ole niin yksinkertainen kuin monesti halutaan esiintuoda. (Oikeistokonservatiiviset kreationistit sortuvat tässä itse Dunning-Krugeriin, joskus huvittavin seurauksin.) Mutta ottaisin Haidtin esiin sen, mitä harva huomaa korostaa.

Oma näkemykseni konservatiiviudesta on se, konservatiivit ovat joutuneet antamaan periksi liberaaleille. He ovat itse asiassa "nietzscheläistyneet" valtavasti. Tässä ytimnessä on vallassa olevan moraalisen kielenkäytön soveltaminen "vallankaappaushengessä". Se, mitä konservatiivit ovat joutuneet tekemään on kaksiosainen (a) he ovat antaneet periksi liberaaleille (b) imitoivat liberaaleja koko ajan muutenkin. Liberaalit taas (c) ovat aika harvoin tiedostaneet muutoksia ja strategiavalintoja. Kaikki nämä kohdat vahvistavat Haidtin havaitsemaa yhteyttä.

Toki on hyvä huomata, että Haidt nojaa eettiseen hierarkiaan joka ei pidä sisällään kaikkia mahdollisia moraalipohjia. Sen perustalle valitut teemat ovat psykologisia eivätkä filosofisia. SIksi se on melko lähellä Kohlbergin ihmisen vanhenemiseen liittyvään kehitykseen liittyvää moraalimallia ja Piagetin psykologisen kypsymistasoja mukailevia malleja. Tämä johtaa siihen, että:
1: Kysymys ei ole oikeastaan moraalista vaan lainmukaisesta käytöksestä. Sen ytimessä on ageism jossa ajatellaan että moraalisuus paranee ihmisen elämän jatkuessa. Lapsi on siis paha ja ihminen vanhetessaan muuttuu paremmaksi.
2: Konservatiivit eivät luultavasti ymmärrä esimerkiksi vasemmistolaisen oppression vastustamiseen keskittyvää mallia. Tosiasiassa Haidt on siis valinnut konservatiiveille oleelliset moraalielementit eikä tunnusta sen ulkopuolisia moraalisia mittareita. Liberaali malli voisi vedota vaikka evoluutioon ja muistuttaa ekologisista loukuista. Silloin kysymys on siitä, ettö moraalin ymmärtämistä olisi se, että pystyy jättämään evoluution kehittämät mutta nyky-yhteiskunnassa vahingollisiksi muuntuneet moraalitunteet.

Haidtin kohdalla nostaisinkin aina esille Pascal Boyerin uskontoon liittyvien kognitioiden tarkastelun. Se kun tuo esiin sen, että konservatiivinen moraaliperusta johtaa usein siihen että sillä puolustetaan kaikenlaista epäeettistä. Boyer esimerkiksi havaitsee että fundamentalismin ytimessä on ryhmäpaine. Siinä väkivaltaa kohdistetaan sisäisen koherenttiuden ylläpitämiseen. Lojaalius on ryhmäpaineen kautta sisäisenä väkivaltakoneiston moottorin osana samaan tapaan kuin omin luvin annettu sukkasaippuarangaistus armeijassa.
1: Voidaan jopa sanoa että uskontojen kohdalla tämä on hyvin merkittävä ongelma. Ja että huomio keskittyy usein väärin. Aggressio nähdään hyökkäävyytenä. Mutta voidaan sanoa että jos "islamilainen ääriliikehdintä on ikävää jos et ole islamilainen" on "kristillinen ääriliikehdintä ikävää jos olet kristitty". Mikäli et halua väkivallan kohteeksi, et halua islamilaisia jihadisteja vihollisiksesi etkä kristittyä fundamentalistia ystäväksesi.

Tämänlaisen piirteen huomaaminen on tärkeää.
1: Sillä se taas selittää toisen imitaatioon liittyvän ongelman. Nimittäin sen, että liberaali tunnistaa helposti trollauksen. He eivät osaa matkia konservatiiveja mutta huomaavat konservatiiveja paremmin kun konservatiiveja yritetään vedättää. Ei ole ollenkaan tavatonta, että liberaalille vaikea onnistunut fundamentalistien trollaaminen ajautuu parodiahorisonttiin jossa konservatiivi ei huomaa että häntä ajetaan päin liberaaliutta puolustavaan argumentatiivista seinää. Kenties heillä on useampia moraalisia ulottuvuuksia jotka tekevät huomaamisesta vaikeaa. Liberaalin tarvitsee miettiä asiaa vain muutaman kohdan kautta. Trollille liberaaleille vieraat piirteet kun ovat lähes väistämättä "syöttejä" kun taas se "yhteinen pohja" löytyy juuri siitä mikä on sekä konservatiiveille että liberaaleille yhteyttä.
2: Se korostaa sitä, että monesti konservatiivit sekoittavat Haidtin keskiarvon kaikkiin yksilöihin. Eli jokainen joka näyttää liberaalilta väärinymmärtää heitä. Ja siksi jos jokin heidän tekonsa näyttää kusipäiseltä, he eivät tiedosta sitä koska heillä on ne moraaliset malit joihin monisäikeisesti vedoten he voivat oikeuttaa esimerkiksi sukkasaippuan.
+: Tämä nähdäkseni tuo esille oleellisimman puutteen Haidtin mallissa. Se käsittelee moraalia, mutta se ei ole sama kuin koko moraali tai väistämättä oikea moraali. Se itse asiassa katsoo elementtien määrää ja pitää tätä samana kuin laatu. Hän ei mieti argumenttien soveltamisen laatua, argumenttien koherenssia tai lieveilmiöiden julmuutta (jonka moni itsessään näkee epäeettiseksi).

Julmalan kämmenellä

Uskontojen kenties vaikutusvaltaisin puolustus ei nojaudu modernina aikana "rationaaliseen jumalatodistusten generoimiseen". Sen sijaan valtaosa puolustamisesta on rakennettu hyötymisen varaan. Uskomiseen uskominen onkin uskonnon vaikutusvaltaisin puolustusstrategia ; Uskonnon luvataan tuovan yksilötasolla mielenrauhaa, että laajemmassa mielessä olevan yhteiskunnan pysyvyydelle olennainen. Uskovaisten kerrotaan olevan mielenterveempiä, onnellisempia ja rakentavampia yhteiskunnan jäseniä ; Uskovaiset myös kestävät stressiä ja vaikeuksia paremmin. Siinä missä muissa ideologioissa joudutaan painimaan sen kanssa, että luovutaanko yksilön eduista vai ryhmän eduista, uskonto lopaa molemmat.

Olen lähtökohtaisesti kyyninen kaikkia tämänlaisia "taikaluoteja" vastaan. Usein uskomiseen uskominen nimittäin saa mittasuhteet, jossa keskustelu on sitä että heitetään ilmaan pirun isoja väitteitä uskon hyödyistä, niitä puolustetaan joko olemattomin argumentein hokemalla niitä itsestäänselvyyksinä, tai sitten niitä tuetaan viitteellisin aineistoin, aihetodistein ja puolitotuuksin. Ja tätä pidetään sitten ikään kun ainoana ratkaisuna kaikkiin pulmiin. En usko tämänlaisiin. Uskon sen sijaan siihen, että ilmiöt ovat usein kokonaisuuksia joissa on useita eri syitä ja teitä. Ja ne kaikki on huomioitava. Kysymys ei ole siitä "onko korrelaatio kausaatio", vaan se, että moni on lukkiutunut ajatukseen jossa "yksi seuraus, yksi kausaatio".
1: Itse pyrin noudattamaan sosiaalisissa ilmiöissä jonkinlaista +1 -sääntöä. Sääntöä joka on tuttu lähinnä turvallisuusalalla. Ja joka menee siten, että jos jollakulla on teräase, tai huumepiikki, niin se ei tarkoita että hänellä ei olisi toista teräasetta tai huumepiikkiä jossain muualla. Intuitio jostain syystä sanoo että kun jotain löytyy, niin sitten löytö on tehty eikä tarvitsisi jatkaa etsintää. Liian usein tälle on tarvetta.

"Tämä päivä" -blogissa ehdittiin kirjoittamaan itseänikin hämmästyttäneestä tutkimuksesta. Siinä korostetaan, että uskovaiset ovat tilastollisesti todennäköisemmin masentuneita. Ja vieläpä niin, että uskovaiset ovat muita ihmisiä herkempiä sairastumaan masennukseen. Tämä päivä lähestyy asiaa melko eksistentialistisesti ; Uskonto pakottaa ihmisiä muotteihin, joita ei voi pitää. Jokainen ihminen pakottuu tunnustamaan "syntisyytensä", sen että ei täytä omia moraalinormejaan. Tai sitten vaikeudet tuntuvat musertavilta koska ei vain käy huonoa tuuria ja shit happens, vaan "Tapahtumat on kaikki määrätty tapahtumaan ja kaikella on syynsä. Ehkä tarkoitus on oppia jokin tärkeä läksy tai ehkä rangaista minua pahoista teoistani tai näyttää muille esimerkkiä. Yhtäkkiä shit doesn't just happen, vaan sen takana on joku lapioimassa lantaa niskaasi - määrätietoisesti ja tarkoituksenmukaisesti." Tämä mukailee joitain omia ajatuksiani siitä, että uskonto usein itse asiassa asettaa odotuksia ja vaatimuksia elämältä. Hyvin moni onnellisuus "ei kelpaa". Huomio on aina täydellisessä, joka on äärimmäisessä kontrastissa maailman kanssa - ja maailman pahuutta samalla torjutaan erlaisin argumentein pahan ongelman mitätöimiseksi.

En kuitenkaan jaksa pelata pelkästään tällä näkökulmalla. Uskonnosta on nimittäin tehty viime aikoina muutakin mielenkiintoista ja hieman yllättäviä tuloksia antanutta tutkimusta. Uskonnonpsykologiaan keskittynyt "Epiphenom" -blogi tuo esiin niistä yhden. Tämä iskee siihen mikä on uskomiseen uskomisen ytimessä. Lopputulos muistuttaa siitä, että yllättävän usein ihmisten ihanteissa ja hyvepuheissa esiintyvät hyveet eroavat kovasti arkielämän sovelletuista hyveistä.
1: Tutkimuksessa oli havaittu, että uskonnollisuus liittyy vahvasti intuitiiviseen ajatteluun, ja asenteeseen jossa Jumalan sääntöjä on noudatettava vaikka siitä tulisi itselle vaikeuksia. Tämä ei yllätä, koska (a) marttyyriutta kunnioitetaan uskonnoissa ja (b) konservatiivisessa pseudotieteessä nojataan common sense -valistusajatteluun, joka tiivistyy helposti intuitiivisuuteen. Sen sijaan yllättävää oli konservativismi ei suoraan liittynyt intuitiiviseen ajatteluun, näiden välillä ei ollut korrelaatiota suuntaan tai toiseen. Tämä on tutkimuksellisesti mielenkiintoinen, koska useissa aiemmissa tutkimuksissa on havaittu korrelaatio konservativismin ja intuitiivisen ajattelun välillä. Näiden välillä ei nähdäkseni ole ristiriitaa, koska tässä oli tarkasteltu sekä uskonnollisuutta että konservatiiviutta, kun taas poliittisen suuntauksen arvioinnissa ei ole tälläistä erittelyä tehty. Koska konservativismi korreloi uskonnollisuuden kanssa, ei intuitiivisuutta pidä hämmästyä vaikka konservativismi itsessään "ei ota kantaa intuitiivisuuteen".
2: Tutkimuksessa oli selvitetty uskonnollisuuden ja konservatiivisuuden suhdetta siihen, että onko normeista oltava hyötyä, vai pitääkö normeja noudattaa siitä huolimatta, että ne tuottavat haittaa. Klassisessa konservatiiviudessa argumenttina on se, että historian aikoina on kokeiltu eri asioita, ja konservatiivi pitää ne jotka ovat toimivia. Näin ollen periaatteiden seuraamisen ajatellaan olevan yhteiskunnan parhaaksi. Perusargumenttina on, että eroa ei oel. Eli kun periaatteita noudattaa, syntyy hyötyä. Kuitenkin aika usein ne ovat keskenään ristiriidassa. Ja hieman yllättäen tässä kohden ei suinkaan valita hyötyä vaan periaate.

Tämä on nähdäkseni jopa jossain määrin konservatiivien tiedossa ; Esimerkiksi konservatiivien suosimassa Kohlbergin etiikkahierarkiassa nojataan siihen, että toiset etiikan säännöt ovat ihmisille vaikeampia. Periaate -etiikka on tässä kaikista hienointa. Siinä etiikan syvin olemus on siinä, että tehdään oikein siitä huolimatta, että sillä on ikäviä seurauksia. Eli pitää tehdä oikein vaikka siitä kärsisi. ; On toki selvää että Kohlbergin asennemaailmassa yksinkertaisia ihmisiä, jotka eivät ole riittävän kypsiä ohittamaan omaneduntavoittelua ja matalamielistä hyödyn hakemista, eivät suostuisi periaate-etiikkaan, paitsi jos heille valehdeltaisiin että nämä eivät ole ristiriidassa, ja että periaate -etiikka olisi itse asiassa samaa kuin hyötyajattelu. ; Ja koska arkiajattelussa tiedetään miten usein syntyy eettisiä konfliktitilanteita, joissa on valittava itsen ja periaatteiden väliltä, on selvää että tästä seuraa uhrautuvaa toimintaa. Tämä ei auta mielenterveyspuolella. Itse asiassa pidän tätä kautta masennusliitosta osittain positiivisena asiana uskonnolle. Syynä on luultavasti se, että olen itse vähän niitä ihmisiä joita ei saada tekemään tyhmää vain siksi että siitä saa rahaa tai muuta henkilökohtaista etua. Tämä filosofiablogikin on itse asiassa eräänlainen projekti, jossa uhraan oman, siipan - ja mahdollisesti joidenkin muidenkin ihmisten - onnellisuutta palvellakseni jotain pirun esoteerista filosofian periaatetta!

Toki tässä voisi muistuttaa myös siitä että masentuneen mieli ei toimi samalla logiikalla kuin tavallinen ihminen tai tavalisen ihmisen oletukset edes terveen mielen toiminnasta. Tämä tarkoittaa sitä että uskonto voi periaatteessa tuottaa suurimmalle osalle ihmisistä iloa, mutta masentaa muita. Jos toiminta auttaa muita paitsi masentuneita, ei masennusten ylimäärästä pidä vielä vetää liian pitkiä johtopäätöksiä. Jotain siitä voidaan vetää ja pitääkin vetää.

---

Kuvassa on työpaikalla ollut ampiainen. Se kierteli vähän voipuneen oloisesti häiritsemässä työntekoa. Poimin sen tyhjään limsapulloon talteen. En riutumaan, siellä oli pohjalla ja reunoilla jämiä joita ampiainen nuoli oikein innokkaasti. Se ei aluksi tahtonut poistua pullosta, mutta voimistuttuaan se pörisi siihen tahtiin että heitin ötökän ulos. Jumala ei jostain syystä kohtele masentuneita ihmisiä tällä tavalla usein, tai ainakaan aina.

Ylimääräinen vastaus väärään kysymykseen.

"Takkirauta" blogasi kysymyksen "ET:n" YO -tehtäväksi. Toki hän ei tarkoittanut, että se olisi virallinen koetehtävä. Mutta jos joku kysyy ylimääräisiä, voi olla hyvä että joku yrittää vastata ylimääräisiä.

"Henkilö X on paennut pakolaisena maasta Y maahan Z. On epäiltävää, että hän tosiasiallisesti on lähtenyt vilpillisin perustein maasta Y maahan Z ja saanut maan Z kansalaisuuden vilpillisin perustein. X menee maahan Y ja tekee siellä rikoksen, josta maa Y:n lainsäädäntö langettaa kuolemanrangaistuksen. Y:n lain säätämää teloitusmetodia pidetään yleisesti humaanina ja ei-kiduttavana. Maassa Z samasta rikoksesta rangaistus on elinkautinen vankeus. X:n syyllisyydestä ei ole epäilyksiä. Mitä maan Z viranomaisten tulisi tilanteessa tehdä? Selitä asia a) utilitaristisen seuraamusetiikan kautta b) Kohlbergin kuusijakoisen etiikan teorian kautta."

Alkumotkotus

Kysymys itsessään edustaa erikoista näkemystä. Se on itse asiassa melkoisen rajattu. Se on niin rajattu, että se lähentelee tehtävää joka ei itse asiassa ole muuta kuin knoppitehtävä. Toki YO:n kokeissa on tavallista, että tehtävänantoa rajataan. Tässä rajaaminen tuntuu kuitenkin menevän siihen, että kysytään knoppitietoa. Se esimerkiksi ohittaa täysin kaksi pääteemaa:
1: Sen pyytämät ratkaisutapa on spesiaali. Siinä ei viitata kovin tuoreisiin tai tunnettuihin lähteisiin. Itse asiassa Kohlberg on "ajasta jälkeen jäänyttä" linjamaa. YO -kokeen tekijä ei siis seuraa etiikassa aikaa. Se ei ole hyvä asia. Lisäksi rajattu tunnettuvuus tarkoittaa sitä että tehtävä knoppiutuu. Tehtävänannossa onkin aistittavissa vahva viesti siitä että etiikka joka antaa oikean yhden tietyn vastauksen olisi jotenkin erikoisen hyvä. Kohlbergin etiikkahierarkiassa oleva universaali etiikka alleviivaa sitä, että etiikka olisi "ylhäältä annettua". Tämä ei edusta kovin suosittua näkemystä.
2: Se ohittaa esimerkiksi situationistisen etiikan. Tämä taas on pohjoismaissa - ja korostetusti Suomessa - oleellinen, koska Lutherin etiikka on situationistista. Tehtävänanto ohittaa Lutherin irrelevanttina ja nojaa muihin ajatteluperinteisiin. Tämä ohitus on implisiittinen, mutta se sävyttää vahvasti koko tehtävänannon.
3: Se nojaa hyvin byrokraattiseen asetelmaan jossa asiaa katsotaan ulkopuolelta, mutta se kuitenkin ohittaa intentio -ongelman. Tehtävässä voidaan nähdä olevan jännite jossa tieto intentioista ja tieto teoista rinnastetaan yhteen hyvinkin niputtavasti. Täsmälleen tämänlainen jännite joka tekee esimerkiksi valtaosasta viihteestä stereotyyppistä. Ja se on etiikan tutkimuksessa, esimerkiksi itsemurhan filosofiassa, oleellinen ymmärrettävä.

Mutta on tietysti ymmärrettävää, että tehtävänantoa rajataan. YO -kirjoituksissa arvioitava on vallankäytön kohde ja tämänlainen motkotus vain alentaa arvosanaa.

a) Utilitarismi

Utilitarismissa ytimessä on suurimman hyödyn hankkiminen. Tämä tarkoittaa sitä että koko utilitarismi on välinearvoistavaa etiikkaa. Sen ongelmana on se, että oikeastaan mitään ei voida tehdä ennen kuin tiedetään mitkä ovat ne itseisarvot joita pitäisi tavoitella. Ja lisäksi pitäisi olla mekanistista tietoa todellisuudesta.

Esimerkiksi jos maailmankuvan mukaan pätevät seuraavat premissit (a) vauvan uhraaminen Baalille tuottaa suuremman sadon (b) ilman satoa suuri osa ihmisistä kuolee nälkään (c) elämä on itseisarvo jota pitää suojella mahdollisimman suuresti voidaan vauvan uhraaminen oikeuttaa. Vauvan ei tarvitse olla edes tehnyt mitään väärää.

Tavat, jolla tätä voidaan kritisoida on joko
1: Iskemällä tosiasiaväittein premissiin a. Tämä on empiirinen väite, ja uskallan sanoa että se falsifioi modus tollens -tilanteena väitetyn perustelun. Tämäntapaista laskelmaa ei voida tehdä kuolemanrangaistuksen kohdalla, koska ei ole kerrottu mikä on se arvo jota kuolemanrangaistuksella tavoitetaan.
2: Iskemällä itseisarvojen tasalle määrittelemällä uusiksi tilanteet. Eri uskontojen maailmankuvassa on itse asiassa ollut oleellista erottaa "satunnainen kuolema" ja "murha". Voidaan jopa esittää että jos surmaamme vauvan, valtio tekee murhan. Jos useampi ihminen kuolee ravinnon puutteeseen, nämä valikoituvat satunnaisesti ja tämä karsinta voidaan nähdä jopa Jumalan ratkaisuna. Maallisemmassakin näkökulmassa tämänlainen jaottelu aktiiviseen surmaamiseen ja passiiviseen surmaamiseen voidaan vetää. Ytimeen nouseekin vääntö siitä, että mikä on arvokkaampaa.

Sama koskee aiheessa mainittua kuolemanrangaistusta.
1: Kuolemanrangaistusta voidaan oikeuttaa kostamisen ja kompensaation kautta. Tällöin on arvioitava sitä, mikä on rikos ja miten raju rangaistus. Tällöin on syytä arvioida sitä mikä on ollut se rikos josta kuolemanrangaistus annetaan. Moni esimerkiksi näkee syvän eron siinä että tuleeko kuolemanrangaistus siitä että on tappanut useita ihmisiä vai onko kuolemanrangaistus luvassa siitä että on vaikka hylännyt islaminuskon. Tässä kohde tehtävänanto ei itse asiassa paljasta, että miten tilanteeseen tulisi suhtautua. Tässä kuolemanrangaistuksen vähäinen julmuus oikeuttaa surmaa.
2: Kuolemanrangaistus voidaan nähdä myös pelotteeksi. Ja tällöin, tavoitteen mekanistisen luonteen vuoksi, kuolemanrangaistuksen julmuus voisi olla jopa kannustettava piirre. Mitä julmempi ja julkisempi ja kansalaisten keskuudessa medianäkyvyyttä saavampi spektaakkeli teloitus on, sitä varmemmin se ennaltaehkäisee muita vastaavia rikoksia jatkossa.

Voidaankin sanoa, että tehtävänannon kysymys a on jätetty tarkemmin alustamatta. Siksi kysymykseen ei voida vastata. Sen sijaan jos utilitarismin tavoitteet olisi määritelty vaikkapa Kohlbergin etiikkahierarkian avulla tai viittaamalla YK:n ihmisoikeusjulistukseen, kysymyksen luonne muuttaisi tyystin luonnettaan. Utilitarismi onkin hyvin teknokraattinen etiikkamalli, jolla lähinnä kätketään ideologisia intressejä ja kutsutaan niitä sen jälkeen "pragmaattisiksi" ja ikään kuin idealogiattomiksi. Utilitarismi yrittää tehdä objektiivista etiikkaa, mutta tekee sen subjektiivisuuden kätkemisellä sen sijaan että vähentäisi subjektiivisuutta. Utilitarismin kohdalla ihmisen arvon voi toki laskea, jos niin halutaan, mutta kyseinen arviointi ei ole moraalinen vaan teknokraattinen, poliittinen tai uskonnollinen.

b) Kohlberg

Kohlbergin ensimmäisellä tasolla on kysymys rangaistuksen pelosta. Tämä korostaa jo utilitarismin kohdalla esiin noussutta ennaltaehkäisyä. Kuolemanrangaistus voidaan nähdä melko vahvana pelotteena monille ihmisille. Näin ollen kuolemanrangaistuksen asettaminen on ikään kuin alleviivaavasti alhaisimman tason moraalin korostamista. Se joko vihjaa sitä että valtio ei luota kansalaisiinsa ja pitää heitä eettisesti surkeina olentoina, joille ei siis luultavasti kannattaisi antaa äänivaltaa demokratiassa tai antaa painoarvoa heidän sanomisiinsa missään arvokeskustelussa. Tässä tilanteessa huomattavaa on, että teko on jo tehty joten rangaistuksen pelotevaikutus on jo purkautunut. Kysymys on siis lähinnä tulevien rikosten ennaltaehkäisystä. Kysymys redusoituu jälleen siihen, mitkä ovat ne arvot. Kohlbergin jaottelu törmää tässä utilitarismin kohdalla alustettuihin vaikeuksiin.

Toisella tasolla on kysymys henkilökohtaisesta hyödystä. Siinä missä edellisessä tasossa on vain yksi toimija, johon tilanne kohdistuu, on tässä tilanne moniuloitteisempi ; Tilanteessahan on itse asiassa esitelty kolme toimijaa. Mieli tietysti siirtyy kuin automaattisesti katsomaan henkilöä X joka on rangaistavana. Kuitenkin mukana on myös kaksi muuta toimijaa, jotka ovat jonkinlaisia juridis-institutionaalisia hahmoja. Nimittäin maa Y ja maa Z.
1: Rangaistun X tilanne on melko triviaali. Mikäli hän ei ole suisidaalikko, hän hyötyy siitä että hän ei saisi rikosta. Hänen kannattaisi irrelevantisoida kansalaisuudenvaihtoaan. Hänellä on tässä vahva motiivi, mutta todennäköisesti kohtuullisen rajattu valta hallita tilannetta.
2: Maa Y, jolla on kyseisestä rikoksesta pelkkä elinkautinen voisi omaa hyötyään ajatellen joko (a) säästää rahaa tai (b) säästää ihmishengen joka voidaan kenties nähdä sen kansalaiseksi. Koska tehtävänannossa on alleviivattu että rangaistava henkilö X on jotenkin vilpillisesti vaihtanut kansalaisuutta, voidaan nähdä että vaihdunta ei ole pätevä. Tästä voidaan päätellä että syntyy arvovalintatilanne joka on tehtävänannossa jätetty auki. Utilitarismin kohdalla alustetut ongelmat hierovat itseään vahvasti esille. Koska etiikassa on yleensä sellainen tilanne, että lähtökohta nivoutuu argumentteihin tavalla jossa syyt ja seuraukset ovat häilyviä, syntynee käytännössä klikkejä (a) Jossa elämän kunnioittaminen vaikuttaa siihen että vedotaan siihen, että kansalaisuus on saatu vilpillisesti tai jossa ensin otetaan lähtökohdaksi byrokratia ja se, että kansalaisuus on saatu vilpillisesti ja siksi nostetaan esille elämää kunnioittavat argumentit (b) Jossa kuolemaa halutaan säästösyistä - tai koska nähdään että oman maan rangaistustapa on liian löyhä - ja korostetaan sitä että kansalaisuus on teknisesti haluttu vaihtaa.
3: Maa Z taas noudattaa lakiaan joka perustuu oletukseen siitäettä rangaistus on kohtuullinen kompensaatio tai että se pelottaa muita tekemästä samaa tekoa. Teloittaminen ei yleensä ole kovin kallis. Periaateessa se voi kuitenkin haluta säästää sen verran. Teoriassa myös diplomatia saattaa tulla kysymykseen. Ajatuksena on se, että jos valtio menettääkin rikollisten pelotteluedun teloituksen lykkäämisestä, tai päästää yksilön epäreilusti ilman ansaitsemaansa rangaistusta - tai jos vaikka kuolemanrangaistus onkin de jure voimassa niin se de facto nähdään liian rajuna ja epäreiluna -  se voi saada parempien välien kautta apua. Tämä taas voi jopa parantaa maan tilaa niin että tarve kuolemanrangaistukseen vähenee kun kansalaiset eivät elä yhtä rajussa puutteessa, joka taas yleensä liittyy siihen että hengen pitimiksi on tehtävä rikoksia, kenties jopa sellaisia joista tulee teloitusrangaistuksia. Kysymys palautuu siihen, mikä on hyöty ; Taloudellinen, ihmishenkeä puolustava, yhteiskuntarauhaa kokoava. Nämä ovat arvovalintoja, eikä Kohlberg oikeastaan kehota tässä muuhun kuin ahneuteen sitä valittua kohtaan. Joka on asenteena äärimmäisen utilitaristinen.

Kolmannella tasolla on kysymys arvokkuudesta. Kunnia on sosiaalista, joten tässä vapaudutaan monista utilitaristisista ongelmista. Etiikka redusoituu joksikin yhteisölliseksi. Näin sen ei tarvitse olla objektiivisesti eettistä jonkun objektiivisen moraalin kannalta. Sitä pystyy kuitenkin tarkastelemaan katsomalla ihmisjoukkoja ja heidän reaktioitaan. Se ei siis ole täysin subjektiivista. Tätä voidaan kutsua kulttuurirelativistiseksi tasoksi jota voidaan tiivistää jonkinlaisiksi yleiskuviksi. Tässäkin on tarkasteltava jokaista toimijaa erikseen.
1: On korostettu että teloittaminen ei ole luultavasti kovin julma tai epäinhimillinen, joten siihen tuskin liittyy sen suurempaa arvokkuuden menettämistä kuin mitä itse rikoksen tekemisestä on saatu. Toisaalta vain elävänä voi olla arvoa, kuolleenaollessa arvokkuus ikään kuin menettää eksistentiaalisen merkityksensä yksilölle. Kuoleman jälkeen ihmisen arvokkuus on vain muistoissa. Mediamylläkkä teloitukseen liittyen taas kohdistuu yleensä itse rikokseen. Ja kenties teloitettavan kannalta merkityksellisempää onkin tässä vaiheessa keskittyä siihen asenteeseen jota hän itse heijastaa kun hänet teloitetaan. Muuhun hänellä ei oikeastaan edes ole vaikutusvaltaa. Toki on teoriassa mahdollista, että teloitettava on livahtanut maahan juuri sen vuoksi, että hänestä tämä laki on epäreilu ja hän on halunnut tuoda tämän esiin. Ja ajatellut että hän (a) pelastuu oman maansa vuoksi kun teko saa julkisuutta tai (b) hänet teloitetaan ja hänestä tulee ideologian marttyyri joka korostaa tämän teloituslain julmuutta, antaen sille kasvot. Teloitus voi siis olla symbolisesti vahva aktio. Tehtävänanto ei rajaa tätä, joten lopullista vastausta ei oikeastaan voi antaa.
2: Maa Y ei oikeastaan pidä sisällään kovin valtavaa arvokkuuskysymystä. Teknisesti teloitettava ei ole sen kansalainen. Sen kohdalla kysymys on lähinnä siitä yrittääkö se mitätöidä kansalaisuudenvaihdoksen. Tämä voidaan nähdä humanitaarisena teemana ja voidaan liittää siihen että teloitusta ei pidetä hyvänä. Tämä voi kuitenkin lietsoa huonoja välejä maiden välille, joten tämä ratkaisu voidaan nähdä myös arvokkuuden menettämisenä ; Maa joka kiistää toisen maan suvereeniuden ja lainsäädännön on vaikeassa tilanteessa. Kenties jopa sodanjulitsuksen partaalla.
3: Maa Z taas noudattaa omaa lakiaan. Sisäisesti sen arvokkuus koskee sitä että kaikkia kohdellaan saman lain mukaan. Jos armahdetaan vasten lakia, osoitetaan että jokin kansanosa -esimerkiksi maahanmuuttajat-  olisivat jotenkin eriarvoisia. Toisaalta ulkoisesti maalla on helposti myös kunnia. Muut maat voivat halveksua maata barbaarisena. (Arvokkuus heijastuu usein jopa kaupankäyntiin, joka ei toki ole arvokkuutta vaan hyötyajattelua jota läpikävin aiemmin.)

Seuraava taso on legalistinen. Lainsäädäntö on pysyvä ja tarkasti muotoiltu. Ei tarvitse miettiä de jure tai de facto -kysymyksiä. Ei myöskään tarvitse miettiä onko se objektiivisesti parasta mahdollista etiikkaa. Tämä on hyvin byrokraattinen taso.
1: Teloitettavan tilanteessa legalistinen valinta on tehty aiemmin. Hän ei tavallaan ole edes triviaali. Hän on pelkkä kohde. Hänen kohtalonsa määrätään muualla.
2: Maa Y joutuu tarkastelemaan kahta kysymystä (a) onko sen laki pelkästään maan sisäinen säädös vai heijastaako se jotain universaalia lakia. Edellisessä tapauksessa teloitus on toisen maan vastuulla ja jälkimmäisessä voidaan yrittää diplomatian keinoin saada toinen maa muuttamaan omaa lakiaan. Tai sitten julistetaan sota (Jossa usein kuolee useampi kuin yksi ihminen, ja usein jopa lukuisampi joukko ihmisiä kuin maassa Z tullaan yhteensä teloittamaan koskaan.) (b) Kysymys on kansalaisuuden vaihtamisen juridiikasta. Jos kansalaisuus on saatu vilpillisesti, on tarkasteltava onko se riittävän vilpillinen jotta se on mitätön. Tämä taas on usein suurempi asia kuin mihin maa Y tai maa Z yksin voivat ottaa kantaa. Jos kansalaisuuden vaihtaminen on ollut pätevä vilpistä huolimatta, maa Z ottaa asiat luultavasti haltuunsa ja se on aktiivinen päätöksentekijä. Maa Y voi asettaa vaatimuksia ja pyyntöjä ja uhata sodalla.
3: Maa Z:n kannalta sen maan kansalaiseksi arvioitava saa lainmukaisen tuomion. Sen ei tavallaan tarvitse välittää onko sen maan lait vain sen maan lakeja vai heijastavatko ne jotain universaalimpaa lakia. Tässä kohden sen ainut kysymys on siitä, onko kansalaisuudenvaihtaminen ollut pätevää, vai onko oman maan kansalaiseksi arvioiminen ollut erehdys tai byrokraatin tekemä virhe. Jos näin on, saa se todennäköisesti asettaa jonkin rangaistuksen tästä petoksesta. Jos tälläisestä olisi säädetty kuolemanrangaistus, tilanne olisi kokonaisuuden kannalta varsin ironinen. Todennäköisesti näin ei toki ole ja silloin tällä kulmalla on merkitystä. Maa Z on aktiivinen päätöksentekijä jonka hallussa rikollinen on. Sillä on yllättävän suuri valta ja esimerkiksi Maan Y kuuntelu on sille diplomaattinen aktio, jota se voi tehdä hyvän tahdon osoituksena.

Postkonventionaalinen periaate -etiikka Tämä kohta on siitä erikoinen, että jaottelu tekijöihin voidaan lopettaa. Ei ole väliä sillä, katsotaanko maata Z, maata Y vai tuomittua X. Periaatteet koskevat kaikkia. Tässä kohden ongelmana on kuitenkin se, että vaikka Kohlberg esittääkin jaottelunsa vaikkapa absoluuttiin universaaliin arvoon, se tekee saman puutteen kuin utilitarismikin. Se ei kerro mitä nämä periaatteet ovat. Malli kertoo vain että periaatteita noudatetaan tietyssä suhteessa lakeihin ja omaan hyötyyn - eli niistä ei välttämättä välitetä jos ne ovat konfliktissa sen oman vastauksen kanssa. Periaatteiden löytämisestä on ohjeet, mutta tästä seuraa tunnettuja ongemia. Esille nousee vaikka kristillinen kultainen sääntö, tai vastaavat suuret periaatteet, niin näiden kohdalla kysymys redusoituu vanhaan klassiseen teologiseen ongelmaan ; Kun on eri kulttuureita joista jokaisella on esillä objektiivinen moraali - joita niissä kulttuuripiriin sisällä noudatetaan hienostuneimmillaan Kohlbergin etiikka -asenteella - niin minkä näiden objektiivinen moraali on se absoluutti? Tämä herättää usein syviä vihantunteita ja uskonriitoja. Usein tuomio tehdäänkin presuppositionistisesti, eli siten että henkilö päättää ensin mikä uskonto on se joka on oikeassa. Ja sitten tämän objektiivisen moraalin normein luokittelee kaikki muut uskonnot ja absoluuttisen moraalin arvot matalammiksi. Näin ollen tämä taso on kulttuurirelativistista pätemistä jossa oman dogman nuoleminen kätketään teologisin kiemuroin. Kaikki utilitarismin filosofiset ongelmat oikein iskevät tällä tasolla vasten kasvoja. "Olen oikeassa koska olen oikeassa". Usein tässä matkassa redusoidutaan jollekin tätä tasoa alemmalle tasolle ja sitten naamioidaan se, että kysymys on vain tästä.

Itse - hieman Sam Harrisin ja hieman kristillisten arvojen hengessä - sovellan tätä mielestäni ongelmallista ajatusmallia seuraavalla tavalla ; Ihmishenki on aina suurempi kuin jokin valtio tai sen lait. Kunnianäkemys redusoituu usein kunniaväkivaltaan, jota en pidä hyväksyttävänä. Näen lait tärkeinä likiarvoina etiikalle. Eli lain kunnioitus on tärkeää. Mutta koska kysymys on likiarvosta, lakeja muutetaan koko ajan "demokraattisessa diskurssissa". Tämän vuoksi itse ehdottaisin että henkilön kansalaisuudenvaihtaminen mitätöitäisiin koska voidaan nähdä että se on tehty "ketunhäntä kainalossa". Koska kuolemanrangaistus on niin raju, niin ei ole suurta väliä miksi näin tehdään. Samoin on merkityksetöntä miksi rikollinen on karannut alunperin maasta ; Teoriassa hän voi olla kidutukseen tai orjatyöhön joutuva (koska tätä ei ole täsmennetty tehtävänannossa). Häntä tuskin odottaa mikään kuolemaa pahempi, joten siirto lienee hänelle parasta. Elinkautisvankina hän saa rangaistuksen rikoksestaan, häntä estetään toistamasta rikollisia tekojaan ja kansalaiset näkevät että rikoksesta ei kävellä ilman rankaisua. Siitä huolimatta että kuolemanrangaistusta harjoittavassa maassa joku voisi kokea että maahanmuuttajia hyysätään, niin pidän heidän pahastumistaan varsin vähäarvoisena, jopa totaalisen irrelevanttina pikkuasiana, kärpäsen surinana korvissa.

Loppumotkotus.

Tehtävänantajan persoona huomioiden, tehtävänannosta tuntuu kumpuavan ajatus, jossa utilitarismi on asetettu ensin mittariksi jotta sen tehottomuus nousisi esille. Sen rinnalle on ikään kuin asetettu "Parempi ja Toimivampi" malli. Kuitenkin lähempi tarkastelu tuntuu suorastaan huutavan, että tosiasiassa jaottelu osaan a ja b ovat hyvin mielivaltaisia. Utilitarismin ongelmat nousevat säännöllisesti esiin ; Juridisella tasolla se katoaa, mutta luultavasti jopa tässä tasossa se on ollut piilevänä mukana kun lakeja on alunperin säädetty!

Näin ollen uskallankin sanoa että Kohlbergin malli on enemmänkin tarkasti luokiteltua utilitarismia, jota on sävytetty ihmisen kognitiivisella kehityksellä jossa perusoletuksena on että aikuisempi ihminen olisi eettisempi. Eikä vain vaikkapa käsitteellisempi tai suurempaan saivarteluun kykenevä. Kohlbergin korkein taso tuntuu jopa murskaavan kaikki yritykset ratkaista niitä filosofisia ongelmia joita utilitarismissa on. Se tuntuu palauttavan ne kaikki takaisin suurimmassa voimassaan. Tehtävän antaja ei ole näyttänyt tätä huomaavan. Mikä antaa sille omituisen sävyn.

Kohlberg tekee kuten utilitaristitkin. Eli yrittää rakentaa objektiivista etiikkaa, mutta tosiasiassa lähinnä kätkee arvolauselmien subjektiivisuuden kiertämällä objektiivisen etiikan filosofisia haasteita sen sijaan että ratkaisisi niitä. Kohlberg käyttää tässä apuna etiikan psykologisointia, joka on medikalisoiva lähtökohta etiikkaan. Tässä kohden se on aivan kuten utilitarismin "hyöty". Kohlbergin psykologia tuo mukanaan vain asenteen periaatteita kohtaan, eikä määritä näiden periaatteiden sisältöä. Etenkin Kohlbergin korkeimman etiikan tasolla on vakavia filosofisia ongelmia siitä mikä on "sosiaalista" ja "rakentavaa" ja "korkeinta etiikkaa" ; Noudattaako maan Z yhteisön yhdessä säätämää normistoa ja kunniakäsityksiä ja oikeuskäsityksiä ja tappaa ihminen voidaan nähdä sosiaaliseksi ja jopa yhteiskuntaa ylläpitäväksi, jota vastaan on egoistinen lakeja rikkova paskiaisyksilö jonka individualismia ei tässä haluta tukea - saati kannustaa muita tekemään samoin. Muualla sen voidaan nähdä rikkovan eri universaaleja, kuten elämän kunnioitusta aina ja kaikkialla ja kaikissa tilanteissa.

Omituisen sävyn jota korostaa se, että tehtävänanto itsessään on monin paikoin hyvinkin rajaava. Kuitenkin tarkastelussa läpitunkevin piirre oli se, että monissa kohdissa ratkaisu riippui juuri siitä että tehtävänannossa ei oltu rajattu ratkaisua ohjaavia piirteitä. Tehtävänanto on siis yrittänyt olla toisaalta spesifi ja rajaava, mutta toisaalla se on jättänyt tämän rajaamisen tyystin tekemättä. X,Y ja Z vaikuttavat spesifeiltä mutta ovat epämääräisiä. Ne viittaavat Kohlbergin ja utilitarismin eetoksessa oleviin korkeisiin yleisperiaatteisiin, mutta ne paljastuvat kuplaksi. Itse asiassa ilman että otetaan avuksi tietämis kysymyksen esittäjästä koko kysymyksen tekeminen jää suurilta osin ontoksi, mysteeriseksi ja vain hoopoksi. Se huomioiden voidaan ymmärtää että se on rationaalinen hyvin määrätyin piilotetuin tautaoletuksin, joita kysyjä itsekään on tuskin tiedostanut ja jotka rehellisesti sanoen heijastavat käytännössä kaikkea mitä hän kirjoittaa. Tälläiseen on hyvä suhtautaua suopeudella, ihmiset ovat erehtyväisiä ja jokaisella on lukkiutumansa. Täytyy vain toivoa että tälläisiä kysymyksiä ei pääse kuin kuvitteellisiin YO -kirjoitiksiin. Syytökseni tarve syntyy yksinketaisesti siitä, että ilman tämänlaista "psykologismia, kysyjään vetämistä ja kaikenpuolista lokerointia" n vaikeaa ymmärtää kahta asiaa:
1: Miksi tehtävänanto on tälläisessä ambivalentissa suhteessa vastaamisen rajaamiseen
2: Miksi tämä ambivalenssi on juuri näin päin. Eli että pitäisi tietää utilitarismi ja siihen sidoksissa oleva Kohlbergi, kun taas eettisellä puolella siihen liittyvät yksityiskohdat jätetään auki ja ne vain yleistiivistetään tieteelliseltä vaikuttavaan lyhenteeseen X, Y, Z, jotka vaikuttavat kenties filosofisilta mutta jotka ovat etiikan kannalta hyvin epämääräisiä juuri sellaisella tasolla joka käytännössä estää annettujen konseptien kunnollisen soveltamisen.
+: Auki jää, miksi vaaditaan knoppitasoinen konseptien muistaminen, kun tehtävä kuitenkin näyttää olevan sovellustehtävä tiettyyn tilanteeseen. Se, että annetaan tietty tilanne tarjoaa keinot käyttää joitakin konsepteja. Ne voivat olla erilaisia, mutta niiden sovellustarkkuutta sentään pystytään arvioimaan. Tässä mallissa taas anntaan konsepti joka pitää lähinnä ulkomuistaa. Ja sitten sen soveltamisen kannalta oleelliset tiedot jätetään antamatta, niin että tehtävänantoa soveltava ikään kuin rampautetaan jo ennalta. Tämänlaista voi odottaa jos on ns. lukkiutunut eikä jaksa miettiä eettisiä oikeutuksia omaa suosikkodogmaa syvemmin.

O-LEN MO-RAA-LI-NEN - I-HAN A-PU-PYÖ-RI-EN KANS-SA

Jehovan Todistajien kasvatusmetodeista on ollut viime aikoina melko runsaasti puhetta. "Nyt.fi":ssä tämä otettiin esiin siten, että ei hyökätä uskontokasvatusta vastaan vaan muunlaisen kasvatuksen puutetta vastaan. Se tekee suvaitsemattomaksi ja moraalista tulee varsin rajallista. "Kummankaan piirretyn ongelma ei ole uskontokasvatus, vaan muunlaisen kasvatuksen puute. Leevi ja Leeviä katsova lapsi oppivat, että varastaminen on väärin, koska muuten Jehova suuttuu. Ainoa syy olla varastamatta on se, että Jehova kyttää ja rankaisee. Omatunto korvataan pelolla. Tällaisella kasvatuksella saadaan aikaan ihmisiä, joiden on mahdotonta ymmärtää, miten muiden uskontojen edustajilla, saati uskonnottomilla, voi olla moraalia. Hehän eivät pelkää jumalaa, joten mikään sisäinen syy ei siis estä heitä varastamasta ja tappamasta."

Mielestäni tässä on hyvin oleellinen huomio. Monesti oman uskon erinomaisuus tarkoittaa muiden dissaamista. Hyvin monen uskovaisen näkemys onkin pinnallinen. Otetaan lähtökohdaksi se, miten näkemystä kritisoitiin. Argumentti on pragmaattinen. Jehovan Todistajien tapa kasvattaa perustuu toimintaperiaatteeseen. Näin se ei ole täysin irrationaalinen. Otetaan tämä esille kokonaisuutena. "Kirjoittajan mukaan moraalin pitäisi tulla omastatunnosta. Mutta mistä se tulee omaan tuntoon. Omiatuntoja on uhtä monta erilaista kuin ihmistä. Toisilla se on hyvin ankara ja toisilla hyvin löysä. Samassa perheessä eläneillä eli samanlaisen kasvatuksen saaneilla se voi olla hyvin erilainen. Ihminen on luonnostaan oman edun tavoittelija, että tarvitsee ylernsä ylempää auktoriteettia pysyäkseen kaidalla polulla. Olkoon tämä auktoriteetti sitten poliisi tai Jehova. Kuinkahan moni ajaisi rajoituksen mukaan ilman tutkan pelkoa. Mielestäni on pääasia, että ihminen saa kyvyn elää yhteiskunnan jäsenenä sen sääntöjä noudattaen. Tuli se Jehovan pelon tai poliisin pelon kautta. Jehovan pelko on vain siitä parempi, että Jehova näkee silloinkin kiun poliisi ei."

Tässä kohden rangaistuksen tematiikka onkin hyvin klassinen. Moni perustelee että Jumalaa ja objektiivista moraalia tarvitaan. Ateistikaan ei siksi voisi olla moraalinen. Vain poliisia pelkäävä ateisti on pahempi kuin Jumalaa pelkäävä kristitty. Nähdäkseni tässä ajattelutavassa ei ole kovin paljoa järkeä - ja vielä vähemmän siinä on etiikkaa. Ja ottaakseni kantaa mahdollisimman vahvasti, en hae apuja mistään liberaalista lähteestä. Konservatiivienkin suosima Lawrence Kohlberg on tuonut esille kuusivaiheisen moraalimallin, joka on esimerkiksi "Takkiraudan" suosiossa.

On hyvä huomata, että taulukossa on tavallaan moraalisuus jossa on kysymys samanaikaisesti moraalisuuden vaikeudesta, että moraalisuuden hienoudesta. Moraalitaso 1 on helppo, mutta banaali. Jokainen porras on saavutus. Tässä mielessä voidaankin sanoa että Jehovan Todistajien pelkomalli on hyvin helppo ja moraalisuudeltaan hyvin huono. Jehovan Todistajien malli - sekä niiden kristittyjen malli joista ilman Helvettikäsitettä ja Paratiisikäsitettä ja Jumalan lakeja ei ole eettisyyttä vaan moraalikato - on infantiili. Takkirauta peräti psykologisoi etiikkaa siten että tämä vastaa alkeellista lapsen etiikkaa. "Kohlbergin mukaan kaikkein triviaalein etiikan muoto on rangaistuksen pelko. Eli ihminen pidättäytyy tekemästä jotain tekoa tai tekee sen, koska hän pelkää siitä tai sen tekemättä jättämisestä koituvaa rangaistusta. Tästä seuraava taso on henkilökohtaisen hyödyn moraali eli ihminen määrittelee tekonsa sen mukaisesti, koituuko siitä hänelle itselleen hyötyä tai haittaa. Näitä kahta tasoa kutsutaan prekonventionaaliseksi moraaliksi ja ne vastaavat deMausen psykohistorian psykoluokkia I ja II eli infantisidaalista ja hylkäävää psykoluokkaa; niitä vastaavat luonteenpiirteet ovat narsistinen ja sadomasokistinen. Nämä etiikat vastaavat noin 3-4 ja 5-6 -vuotiaan ihmisen kehitystasoa." Esimerkiksi Pascalin vaaka sekä Helvetin kauhujen ja Paratiisin ilojen korostaminen vetoaa selvästi tähän tasoon. "Mitä minä hyödyn" -asenteella perusteltu hedonismikristillisyys onkin raivostuttavan yleistä. Merkittävää onkin, että lakien tasolla toimiva ns. lainkuuliainen taso onkin paljon hienostuneempi. Poliisin pelolla ja Jehovan pelolla on suuri laadullinen ero. Lainkuuliaisuustasolla toimiminen on se, mihin suurin osa ihmisistä päätyy. Se on normaalin aikuisen taso. Ei toki super- hyper- übereettinen, mutta todellakin aivan riittävä ollakseen perushyvä ihminen.

Ja Jehovan Todistajat ovat mainio malli siitä miten hyvin aivan kristillinenkin perusta tukee tätä infantiileimman moraalin rakennetta. Tätä voi oikeasti katsoa lähemmin. Esimerkiksi Kotimaassa korostettiin sitä miten JT:t kertovat ulkomaailmalle ja jäsenille samasta aiheesta eri asioita. On selvää että rangaistus ja laittomuus vallitsevat. Esimerkiksi kehotus antaa lapsille vitsaa on ollut lehdissä virallisena oppina aivan lähiaikoina vaikka Suomessa se on ollut laitonta useamman kymmenen vuotta.

Eikä kyseessä ole mikään Jehovan Todistajien spesiaali. Vastaava ongelma näyttää vaivaavan hyvin montaa muutakin. Tätä voidaan pitää jopa jonkinlaisena konservativismin vitsauksena. Jostain syystä vaikka objektiivinen moraali ja humaanit kultaisen lain kaltaiset arvot kiikkuvat Kohlbergillä ylimpänä, säännöt tuntuvat usein jäävän hyvin matalalle tasolle. Tässä tuntuu tapahtuvan kategoriavirheilyä ; Kristityt katsovat mitä uskonto on parhaimmillaan ja uskovat itse edustavansa tätä parhaimmistoa. Tosiasiassa tietyt ajattelumallit peräti kannustavat alemmille tasoille jäämistä. Takkirauta ottaa tässä esille islamilaisuuteen liittyviä lieveilmiöitä, joiden kohdalla onkin selvästi kyse hyvin alkeellisella tasolla toimimisesta.Esimerkiksi oppia ei saa kritisoida, koska siitä seuraa luopioksi joutuminen. Ja näiden eristys-Jehova-teloittaa -perustelusta kertoo "Vartiotorni" 15.7. 2011 (s.32) "Jehovan Todistajien tapa kannustaa maailmaa Jehova ei nykyään surmaa heti niitä, jotka rikkovat hänen lakejaan. Rakkaudessaan hän antaa heille mahdollisuuden katua epävanhurskaita tekojaan. Mutta miltä Jehovasta tuntuisi, jos katumattoman väärintekijän vanhemmat panisivat Hänet koetukselle pitämällä tarpeettomasti yhteyttä erotettuun poikaansa tai tyttäreensä?"

Konservativismiin liittyvät toiveet kovista rangaistuksista - jopa kuolemanrangaistuksesta - viittaa että moderni kristillinen länsimaatkaan eivät edes suurissa linjoissa kykene nousemaan kovin korkealle tasolle Kohlbergin moraalihierarkiassa. Näille konservatiiveille kuvaavaa on se, että he luulevat ajavansa korkeaa moraalia ja viittaavat objektiivisessa moraalissa ikään kuin taustaoikeutukseen. Kuitenkin tämä uhkailu lähinnä jarruttaa kaikkea nousemista yhtään ylemmille moraalisuuden asteille. Hikipedia kutsuisi heitä elefantiileiksi. "Siinä missä liberalismin riskinä on tehdä ihmisistä infantiileja kidulteja on konservativismin riskinä synnyttää tekoaikuisia elefantiileja joiden mielipiteet ovat elämänkokemuksen ja näkemyksen todistamia Totuuksia, ikuisia muuttumattomia. Elefantismin lopputuloksena on ihminen joka kokee olevansa aikuinen ja kasvattava arvokeskusteluun osallistuva aktiviinen täysipainoinen kansalainen, mutta joka on lähinnä muut ohittava, joka paikkaan näkemyksineen rynnistävä ja päsmäröivä teokraatti."

Strategiat infantiiliuteen ovat monenlaisia. "Voiman" blogeissa tähän sopivaan aihepiiriin liitettiin South Park -konservatiivit. "Uudet konservatiivit ovat South Parkin inspiroimina rakentaneet brändinsä “poliittiselle epäkorrektiudille” - he ovat ironisia ja hauskoja, ja heidän vastustajansa kaikesta herneen nenäänsä vetäviä tosikkoja." Teksti liittää tähän uuskonservatiiviin asenneilmastoon myös trollaamisen. Ilmiö kuvaa mainiosti sitä, että ensin sanotaan mitä ajatellaan ja sitten jälkikäteen, kritiikin alle jouduttua, selitetään sen olleen vain vitsi. Toinen tapa on tietysti korostaa sen vitseyttä ensin, mutta sitten häivyttää se että asiassa olisi oikeasti mitään epäilyttävää. Kaavana on "halpamainen haarukka" ; (a) Jos et kritisoi, olen vakavasti otettava etkä osannut keksiä mitään argumentteja koska olimme oikeassa ja hyvyytemme oli teille suukapula. (b) Jos kritisoit, olet huumorintajuton tosikko. ; Kaava on toiminut ja aivan selvästi runsaasti sovellettu poliittisella tasolla. Populismi toimii yllättävän pitkälle tällä keinoin. (Riippumatta siitä oliko kysymys oikeistosta tai vasemmistosta, on monille tärkeämpää herättää keskustelua kuin keskustella.)

Itsekin olen konservatiivi (jolla on liberaaleja mielipiteitä) ja joka pitää tunnetusti trollaamista oikein hyvänä keinona esimerkiksi tiedonhankinnassa ja vitsailussa. Kykenen ymmärtämään, että tämä ei ole kauhean kypsää. Tämä taso on luultavasti jotain esiteinin kognitiota, eli jo itsessään hienostuneempaa kuin mitä Jehovan Todistajat usein kykenevät tarjoamaan. Toivon toki, että tässä kohden se, mihin joskus kohtuu usein alentuu ei vielä ole koko totuus. Kyllähän ihminen joskus hairahtuu alemmillekin porteille. Se, mihin kykenee kohtuu usein yrittäessään on kiinnostavampi kuin ideologian maksimi.
1: Toki tässä on hyvä huomata, että asiaa voidaan lähestyä ymmärryshorisontin kautta. Voidaan sanoa että ihminen toimii eettisesti tavalla jolla on frekvenssi. Jokainen on joskus alhainen ja joskus aika ylhäinenkin. On kuitenkin olemassa yläraja jota ei käytännössä ylitetä kuin vahingossa. Ja tämä taso on se, jonka yläpuolella kaikki on käsittämätöntä. Esimerkiksi itse en pääse yhtään millään Kohlbergin korkeimmalle tasolle, koska kaikki universaalietiikat haiskahtavat jonkinlaiselta manipuloinnilta. En ymmärrä mikä niissä voi olla eettistä. Mieleni ei yksinkertaisesti taivu sen ympärille kuin teoreettisena konseptina. En siis ymmärrä tätä. Tämä kognitiivisen puutteenalaisuuden huomiointi on siitä olennaista, että aika monet uskovaiset eivät todellakaan näytä kykenevän ymmärtävän jo "Takkiraudalta" edellä lainaamani matalimman osion, pienen lapsen tasoisen etiikan, yläpuolelle. He myös varsin konsistentisti toimivat tavalla joka suorastaan huutaa sen perään, että tätä ylemmäs ei voida nousta vaikka itkettäisiin! Ja tämä ei ole ilkeyttä, vaan epämiellyttävä huomio.

Toki jos otamme vakavasti Takkiraudan puheita liberalismin moraalirappiosta on selvä, että ne koskevat uuskonservativismia hyvinkin vahvasti. Sillä jos mietimme mitä tarkoittaa puhe poliittisesta korrektiudesta, tai oikeastaan sen vastustamisesta, voimme huomata että poliittisen korrektiuden torjuminen on kulttuurirelativismia. Eli sitä että kaikki erilaiset maailmankatsomukset on sallittava, eikä ideologioita sensuroida tai torjuta. Tämä tietysti liittyy vahvasti siihen että tosiasiassa uuskonservativismi on hyvin vahvasti tehnyt jotain josta vanha konservatiivipolvi on nähnyt liberaaleissa. Eli "Nietzscheläistynyt". Onkin tavallaan hupaisaa katsella miten moni uuskonservatiivi tasapainoilee kaksoisstandardissa jossa toisessa vaakakupissa on infantiili teokratian maustama yhtenäisvaltio ja toisella puolella kulttuurirelativistinen sananvapauden korostaminen ja vainopuheet jossa vähemmistöön sysääminen tai moite mediassa nähdään ideologisena vainona joka on tässä yhteydessä ikään kuin sellaisenaan väärin.

Ja kyllä. Mielestäni kulttuurimme ei ole edistynyt tässä, ainakaan kristittyjen puolella isojen linjojen trendinä ei ole havaittavissa muuta kuin taantumista Kohlbergin moraalisilla portailla. Otan tästä hyvän esimerkin. Pomo toi minulle jonkun divarin ilmaislaarista Billy Grahamin "Avioliitto ja kotimme" -kirjan. Se on hyvin konservatiivisen kristityn teos. Käsiini saama ties kuinka mones painos oli painettu vuonna 1967, ensimmäinen painos jo 1963. Kirja oli toki fundamentalistinen ja moralistinen, ja hieman sormella osoittava. Siinä myös torjuttiin ja paheksuttiin monia käytänteitä. Kirjan saarnaava sävy saattaa toki järkyttää monia, mutta itse olin ihan leppoisissa tunnelmissa sen parissa.
1: Kirjan sävy oli kuitenkin individualistinen. Kirja kysyi "miten sinä voisit omassa elämässäsi". Se ei haukkunut tiettyjä ihmisryhmiä. Modernissa tiukan linjan fundamentalistien julistuskirjallisuudessa sen sijaan kuuluu identifioitua tietylle puolelle. Ja tämä tehdään haukkumalla  Tämä taas keskittyy itsekasvun sijasta enemmänkin poliittiseen voittoon ; Ollaan pelastamassa enemmän yhteiskuntaa moraalirappiolta kuin yksilöä. Tämä lähentää kohti teokratiaa ja murentaa tätä kautta keskiarvomoraalia, ainakin "Kohlbergin moraalimittarilla" kurkistellen ; Toki yhteiskuntaakin voidaan kohottaa ylevöittävästi etiikalla, mutta sävynä on nimenomaan Jehovan Todistaja -maailmasta tuttu pelottelu. Jopa silloin kun tälläinen konservatiivi lainaa Kohlbergia, hän ei puhu "moraalikadosta" minään muuna kuin JT -mallisena "joko me tai arvotyhjiö" -mallilla.
2: Kirja ei ollut denialistinen. Siinä missä nykyään monet tutkimukset haukutaan vain sitä kautta että "liberaali bias" - Johon tekisi mieli sanoa vain että "bibelaari lias" joka kuulostaa miltei englannin kieleltä - Graham sen sijaan viittaa tieteeseen. Jopa Kinsey nostetaan kirjan kansien välissä esiin tavalla jossa otetaan irti sitä mikä hänen sanomissaan on perusteltua ja mikä ei. Tulokset aikaansaavat huolta eivätkä todellisuuden kieltämistä. Modernin ajan tyylissä ei oikeastaan enää ole kysymys mistään moraaliargumenteista tai moraalin miettimisestä. Pelkästään JT -retoriikastakin tutuksi tulleet ideat, tunteet ja pelottelu ratkaisevat. Sen sijaan että rakennettaisiin moraalinen argumentti jossa esimerkiksi arvioitaisiin kohteen hyvyyttä, on päätetty että kuka on syyllinen ja kuka on oikeassa. ; Loppupeleissä ei ratkaise se, kuka edustaa hyveitä vaan kenen hallussa on symbolit joiden auktoriteetin alle hyveet mielikuvissa sidotaan. Moraalivammaisille ihmisille, jolla ei ole esittää argumentteja vaan ennaltapäätetyn tuomion muotoilua, ja joiden kyvyt eivät riitä seurausten tutkimiseen ja hyvyyden päättelyyn, onkin nykyään tapana ottaa keskustelu haltuun. Keinolla millä hyvänsä juttu on käännettävä muualle ; "Etiikasta" siirrytään osallistujien "todellisiin motiiveihin" ja "intresseihin". Tätä usein naamioidaan alkeellisesti kutsumalla sitä "metaetiikaksi". Sillä ei vain sitten ole juuri mitään tekemistä ns. hyvin perustellun ja eettisesti arvokkaan ja filosofisesti laadukkaan metaetiikan kanssa.

Tässä kohden on tietysti hyvä huomata että kristityt nousevat hyvinkin eri tasoille. Kohlbergin mallissa kristillinen malli voi aivan täysin nousta korkeimmalle mahdolliselle tasolle. Moni intoutuukin tästä ja selittää että ateisti ei voisi olla maksimissaan yhtä hyvä. Ajatus on mielenkiintoinen, sillä se ohittaa sen, että siinä missä usein uusateismia intellektuellimmaksi kehuttu eksistentialistinen ateismi on liberaalia ja siihen Kohlbergin hierarkiaan liitetty moraalikatoajattelu sopii, niin uusateismi on skientististä. Itse asiassa Sam Harris on hyvin tiukasti "Moraalisessa maisemassa" määritellyt objektiivisen biologisen etiikan. Tämä on sisällöltään hyvin samanlainen kuin uskontojen tarjoama etiikka - paitsi että siinä ei ole kosherin tapaisia kuriositeetteja ja koristeita, eli tekosiveitä sääntöjä sääntöjen vuoksi. Samoin se mikä Dawkinsissa usein eniten ärsyttää on juuri hänen antirelativistisuutensa ; Dawkins moittii kristinuskon hedelmiä käyttäen moraalisia arviointeja. Toimia pidetään suoraan pahoina ja eihyväksyttävinä. Nämä ovat eettisiä kannanottoja, eivät moraalirelativismia. Nämä ärsyttävät lausunnot jotka saavat "militantti" -sanan nousemaan kristittyjen fundamentalistien huulilla voivat aivan täysin hejastella Kohlbergin mallin korkeinta tasoa.

Moni tietysti selittää, että Taivas on totta ja biologinen ihmisyys ei. Toki tälläisiä kulttuurirelativistisia konservatiiveja on helppo löytää ; Hehän uskovat juuri kulttuurirelativistien tapaan siihen että ei ole mitään yhtä tiettyä normia johon ihminen lomittuu. On kuitenkin syytä huomata, että Kohlbergin mallissa totuusarvo ei ole kovin oleellinen. Esimerkiksi kristinuskon hyvyyttä ei mitata siten että tehdään empiirinen mittaus siitä onko Taivasta olemassa vai ei. Arvio tehdään vain sillä tasolla jolla ihmiset elävät. Näin ollen jos uusateistit tekevät skientistisen etiikan vedoten lajinmukaiseen käytökseen, he nousevat hyvinkin korkealle. Minusta toki logiikkaloikka kuten kristittyjen oikominen Jumalan olemassaolosta moraalilakien olemassaoloon ja siihen että ihminen voi jostain kirjasta päntätä mitkä nämä moraalilait ovat, mutta tälläkään ei ole väliä.

Tässä on toki muistettava se, että tämä on vain se korkein taso. Keskiarvo painaa. Ja itse olen huomaavinani, näin agnostikkona, että uskovaiset ovat paljon useammin hyvin julmia. Ateistit taas ovat vähemmän bashaamassa pelolla ja uhkailulla selittäen että ilman pelkoa ja uhkailua ei voisi olla hyvä. Sen sijaan heistä olen tyhmä tai absurdi kun en hyppää ateismiin. Näin karkeasti sanoen ateistit pilkkaavat älyäni, uskovaiset moraaliani. Molemmat ovat loukkauksia ja molempiin on varmasti vankkaa pohjaakin. Mutta jos tavoitteena olisi kiipiä mahdollisimman ylös moraaliportailla, tässä voi tehdä vain yhden arvolauselman siitä kumpi ideologia näyttää tuottavan hyvää hedelmää

Hyvin monille kristityille pelko ja uhka ja palkkio ovat selvästi jotenkin pirun oleellisia, he eivät usein edes näytä ymmärtävän että tätä hienostuneemmalla tasolla voisi olla mitään rakentavaa. Siksi vaihtoehtona monelle onkin teokratiaa hipiva yhtenäiskulttuuri ja tietty malli jossa on määritelty mielipiteet abortista eutanasian kautta avoliittoon ja moraalinen rappio. Nähdäkseni tästä ei ole ollenkaan kyse. Jos ei kykene nousemaan tätä pelko-tottelu -tasoa korkeammalle etikkassa, jää niin matalalle kykkimään, että on itse asiassa edustamassa kognitiivisesti matalinmoraalisinta ihmisryhmää joka voi olla. En nimittäin usko ns. arvotyhjiöön. Tässä ensimmäisessä portaassa on siis niin suuri pahuus mihin ihminen pystyy. Karkeasti sanoen juuri tämäntasoisten ihmisten kurissapitoon tarvitsemme poliisia ja politiikkaa. Että onneksi olkoon vain Jehovan Todistajille!