Kun ajatuskoe tulee lihaksi

Lääketieteen ja neurologian kehitys on johtanut hyvin hämmentäviin tilanteisiin. Esimerkiksi tänään uutisoitiin telepaattisista facebookpäivityksistä. "Duken yliopiston tutkijat julkaisivat tiedemaailman arvostetuimmassa lehdessä Naturessa artikkelin, jossa heidän kehittämänsä Brainet-teknologia yhdisti suoraan neljän eri rotan aivot toisiinsa." Aivoja skannaamalla voidaan myös saada hämmästyttävää tietoa ajatuksista. Jopa Scientific American käyttää termejä jotka tuovat mieleen parapsykologian. Ihmiset suunnittelevat päänsiirtoja lähitulevaisuudessa.

Näitä lukiessa moni puhuu mullistavuudesta. Kuitenkin se, mitä näissä enemmänkin tapahtuu on se, että klassiset ajatuskokeet muuttuvat konkreettisiksi. Esimerkiksi päänsiirtoa koskevalla ajatuskokeella on käsitelty ihmisyyden suhdetta aivoihin ja ruumiiseen. Ja nykyään jo aivan vakiintuneiden ja tavallisten aivokuvannusmenetelmien kohdalla on huomattavissa sen tyylisiä kirjoituksia kuin Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" jossa käsiteltiin sitä että onko fMRI todella jotain joka vastaa klassista ajatuskoetta. Ja jos katsotaan tietoisuuden ja päätöksenteon psykologiaa "Incognito" -kirjassa, voidaan huomata että siinä käsitellään klassisia vapaan tahdon, rikollisuuden ja vastuullisuuden teemoja.

Toki asiasta on yritystä jo varhaisemminkin. Samoin jos tutustuu Roger Penrosen käsityksiin mielestä, hän fyysikkona tekee klassista vapaan tahdon filosofiaa, jossa kvantti-indeterminismi pelastaa vapaan tahdon. Tästä fysiikasta voidaan olla vahvasti erimielisiä, esimerkiksi siten miten fyysikko Kari Enqvist "Olemisen porteilla" -kirjassaan käsittelee. Ja mielenfilosofi näkee asian kuten Patricia Churchland, eli sen että on vaikeaa nähdä miten koko kvanteista ja indeterminismistä puhuminen selittää tietoisuuden. (Kun se parhaimmillaan vastaa siihen olemmeko ennustettavia, ja tästä vain hyvin vaikeasti vastaa siihen onko meillä vapaa tahto vai ei. Joka ei vielä ole tietoisuuden selittämistä.) Nykyään asiallisestakin mielenfilosofiasta löytyy esimerkiksi Balaguerin "Free will as scientific problem" joka ei väitä selittäneensä aivojen toimintamekanismia mutta joka selittää miten aivotutkimus ratkaisee klassisia mielenfilosofian ongelmia for good.

Osittain tämä johtuu siitä, että teknologia todella yltää uusille asioille, ja näin ollen se mikä oli ennen spekulaatiota muuttuu todellisuudeksi. Toisaalta nämä ajatuskokeet ovat filosofien esittämiä ja tunnettuja joten ei ole ihme että niitä yritetään sovittaa siihen mitä on. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Stewart pitää rinnastusta liioiteltuna. Skannaamalla saadaan tietoa mutta ihmiset helposti innostuvat liikaa. Ei olekaan ihme että esimerkiksi teologit voivat olla innoissaan neuroteologiasta, niin kauan kuin sitä kautta ei tule suoraa kommentointia etiikkaan.

Moni jopa näkee että etiikka ei saa olla luonnontieteellinen kysymys. Uusateisti Sam Harris on suututtanut monia esittämällä "Moral Landscape" -teoksessaan että "The relevant neuroscience is in its infancy, but we know that our emotions, social interactions, and moral intuitions mutually influence one another. We grow attuned to our fellow human beings through these systems, creating culture in the process. Culture becomes a mechanism for further social, emotional, and moral development. There is simply no doubt that the human brain is the nexus of these influences. Cultural norms influence our thinking and behavior by altering the structure and function of our brains."

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata jotain.

Voimme ottaa modernin aivokirurgian ihmeet hyödyksemme. Jos kuvittelemme avomielisen Napolilaisen stereotyypin joka on niin suvaitsevainen että palkkaa laboratorioassistentikseen vammaisia, sellaisia jotka ovat sanotaan ainakin nimensä perusteella venäläisiä stereotyyppejä. Napolilainen tiedemiesstereotyyppi on niin avomielinen että häntä ei klassinen norsunluutornitiede rajoita. Eikä etenkään tutkimusetiikka. Ja hän ottaakin koehenkilön jonka aivot leikkaa puoliksi. Hän siirtää ensimmäisen aivopuoliskon yhteen ja toisen toiseen maljaan. Huolehtii niiden elinkykyisyydestä. Onko hän tuhonnut tietoisuuden vai kahdentanut sen?

Koska nykyään lääketieteessä tehdään joissain tilanteissa leikkaus jossa aivopuolet erotetaan (hemispherectomy). Syynä on usein epilepsia. Leikkaus tehdään yleensä nuorille joiden aivot ovat joustavampia ja muokkautuvat pärjäämään yhdellä aivopuoliskolla paremmin. He ovat tietoisia, tai käyttäytyvät vähintään kuin hyvin vakuuttavat filosofiset zombiet. Kuvittelemamme Dr. F. tekee saman terveille aivoille. Ongelman ratkaisu ei siis ole mitenkään ilmiselvä.
1: Rationalistinen filosofinen mieli voi katsoa loogisia mahdollisuuksia. Voi olla että tuo leikkaus todella tuhoaa tietoisuuden ja tekee (epilepsiakohtauksettomia) filosofisia zombieita.
2: Empiristisempi filosofinen mieli taas voi ottaa teorian joka ei kata kaikkia loogosia mahdollisuuksia. Ja esittää tätä kautta, että filosofinen zombie on ylimääräinen turha konsepti. Tällöin voidaan korostaa vaikka sitä että molemmilla puoliskoilla on tietoisuus. Mutta kumpikaan niistä ei ole sama kuin ennen leikkausta. Näin ollen leikkaus tekee kaksi erilaista tietoisuutta yhden sijasta.

Tämä tilanne on tavallaan hyvin tärkeä. Daniel Dennett pitää tämäntyyppistä jaottelua tärkeänä kirjassaan "Intuition pumps and other tools of thinking". Hän kuvaa sitä miten käsiteanalyyttisesti ajatteleva mieli eroaa voimakkaasti luonnontieteellisesti ajattelevan mielestä. Hän ottaa tästä esimerkiksi magneettisuuden. Hän ottaa esille sen, että fyysikoiden maailmassa kestomagneetit ovat jotain joiden toiminta perustuu siihen että niiden alkeismagneettialueet säilyttävät magnetoitumissuuntansa myös ulkoisen magneettikentän vaikutuksen lakattua.
* Käsiteanalyysistä kiinnostunut voi ottaa esille loogisen mahdollisuuden siitä että jos jossain olisikin kestomagneettien tapaan rautaa luokseen vetävä kappale joka rikkoisi tätä oppia vastaan. He voivat kiinnostuneesti käsiteanalysoida että onko niin että tämä uusikin kappale on magneetti koska se toimii kuten magneetti. Vai pitääkö tälle antaa uusi nimi koska se toimii erilaisella toimintaperiaatteella. Tässä erimielisyydessä olisi koulukuntia ja niiden ytimessä olisi ikään kuin platonisessa maailmassa killivä aito ja ehta määritelmä. Kuin oikea määritelmä olisi löydettävissä.
* Fyysikoille tämänlainen looginen mahdollisuus ei kiinnosta koska magneettisuusteoria nojaa siihen että se ei ole käytännössä mahdollinen. Itse asiassa tämä mahdottomaksi rajaaminen tuo magneettisuusteorialle selitysvoimaa. Fyysikko joka kohtaisi tuollaisen teoriaa uhkaavan magneetin yrittäisi pääasiassa mallintaa ilmiöitä. Termien valinnalla ei tässä kohden ole niin suurta merkitystä. Määritelmistä voidaan valita mitä tahansa kunhan sen avulla saadaan mallinnettua mitä tapahtuu ja tehtyä tätä kautta paikkaansapitäviä ennusteita.

Koska neurologia on empirististä ja suuri osa mielenfilosofiasta on metafysiikkaa, konfliktit ovat selviä. Asiaa mutkistaa se, että ajatuskokeet ovat usein eettis-filosofisia. Ja fyysikot tätä kautta helposti astuvat käsiteanalyysissä syntyneisiin kannanottoihin. On tavallaan hyvin vaikeaa nähdä mitä esimerkiksi päänsiirtoleikkaus sanoo etiikan teorioille. Eikä siksi ole tavallaan ihme että moni haluaisikin lähestyä asiaa siten että olisi tärkeämpää miettiä mitä etiikan teoriat sanovat päänsiirtoleikkauksista.

Luultavasti kokonaisuus rupeaa näyttämään jotakuinkin samalta kuin minun suhteeni evoluutioteoriaan ja etiikkaan. Nähdäkseni evoluutioteoria selittää käyttäytymismalleja ja ruumiinrakenteita. Jos siis haluat selittää miksi ihmiset ovat avuliaita, evoluutioteoria selittää tämän. Ja jos pidät tätä avuliaisuutta eettisenä niin sitten evoluutio tuo tämän avuliaisuuden esille. Ja jos ihmiset lajityypillisesti ajattelevat että avuliaisuus on hyvyyttä niin sitten se on ihmisille lajityypillinen näkemys etiikasta. Mutta jos otetaan kysymys siitä että onko maailmassa joku objektiivinen moraalilaki ja vastaako tämä luonnossa ja ihmisten mielipiteistössä oleva näkemys tätä. No, se on sitten aivan oma kysymyksensä. (Enkä tiedä onko tämänlainen kysymys edes tarpeellinen. Se voi olla vessanseinäkysymys.)

Onko koira uusi ihminen?

Iltalehti uutisoi tutkimuksesta joka kartoitti koirien tietoisuutta. "Tutkijat käyttivät koiran kateellisuuden mittaamiseen samoja menetelmiä kuin ihmisten kateellisuuden tutkimiseen. Tutkijat ovat pohtineet siitä, onko todella näyttöä siitä, että koirat voivat tuntea syyllisyyttä ja häpeää. Koiran syyllisen oloinen käytös voi olla vain opittua käytöstä, koska se käyttäytyy niin vain ihmisen läsnäollessa. Se ei siis välttämättä kerro koiran oikeasta tunteesta." Koirien ihmismäisyyttä lähestymään on sitten asetettu tutkimus josta kertoo New York Times. Siinä koiria on laitettu MRI -laitteeseen. Näissä tutkimuksissa on havaittu samanlaisuutta aktivoituvissa aivoalueissa ja tätä kautta on päätelty että koirat tuntevat syvemmin kuin voisi arvata. Ja että tämä pitäisi huomioida etiikassa. "The ability to experience positive emotions, like love and attachment, would mean that dogs have a level of sentience comparable to that of a human child. And this ability suggests a rethinking of how we treat dogs."

Ihmiset ovat reagoineet asiaan monella tavalla. Osa nostaa esille ajatuksen jossa "Taas joku tutkija saa mainetta ja kunniaa todistamalla itseselvää asiaa." Nämä ihmiset on tietysti helppo tuomita suoralta kädeltä. Nollatutkimus ei määräydy sen mukaan mikä on ihmisten arkijärjen intuitioiden tulos. Tiedettä ei tehdä mututuntumalla eikä perusoletuksena pidetä että arkijärjen mukaiset asiat ovat tosia. Tässä mielessä tämänlaatuiset kommentit voitaisiin nähdä jopa syvänä ongelmana ja haasteena tieteen popularisoinnille. Mutta tosiasiassa tämä arkikokemus kuitenkin nojaa yleensä kokemuksiin eläimistä. Itsekin olen puuhannut koirien ja muiden eläinten kanssa sen verran että minulle on tätä kautta syntynyt "omakohtainen kokemus" siitä että koirat ovat tuntevia olentoja. Ja tämä on arkijärkeä. Kunnes muistaa että tekoälyn kohdalla yhtenä tieteellisestikin jollain tasolla validin ja kiinnostavan konseptin, Turingin testin, ytimessä on ihmisten kokemus. Tulos saadaan toki tilastoimalla ja vertailemalla yksittäisten ihmisten arkikokemuksia. Eli siinä mielessä ensimmäinen arkijärkihuoli pätee yhä. Mutta se kuitenkin heikkenee.

Siitä huolimatta kysymys siitä miten paljon koiran tietoisuudesta voidaan sanoa on haasteellinen. En pidä siitä miten NY -times otsikoi uutisen siten että koira on uusi ihminen. "Dogs are people, too". Sillä se oikoo päättelyssä hyvin paljon. Pentti Oinosen ajatus siitä että pian menisimme naimisiin koirien kanssa ei siis saa ainakaan minun silmissäni kovin suurta uskottavuutta.

Klassisesti tämäntapaista kysymystä hoitelemaan on otettu Thomas Nagelin "What Is It Like to Be a Bat?" Nagel on hyvin tiukka siitä että kun eläimen aistijärjestelmät ja muut ovat hyvin erilaiset, on lähinnä antropomorfististen piilo-oletusten siirtelyä kuvitella että voisi lepakon aivoja tutkimalla selivittää miltä lepakosta tuntuu. Tässä on toki syytä ottaa huomioon ajatus siitä että aivot tuottavat tietoisuuden. Se ei ole nykyaikana ollenkaan heikko oletus. Toinen jota on syytä olettaa on evoluutio, joka ei myöskään ole nykyään ollenkaan heikko oletus. Tätä kautta Nagelin ongelmaa voidaan lieventää. Kenties emme voi ihan tarkasti tietää miltä tuntuu olla lepakko, mutta kuitenkin joka tapauksessa ihminen on lähisukua apinalle joten analogisuuksien kohdalla tiedämme jo paljon lepakkoa paremmin miltä tuntuu olla apina. Koira on luonnollisesti jossain siinä välillä. Analogisuus aivotoiminnoissa kertoo taatusti jotain. Etenkin kun se yhdistetään etologiaan eli koirien käyttäytymisestä saatuun tietoon. Emme siis ehkä tiedä miltä tuntuu olla koira mutta voimme olla melko varmoja että koirilla on tunteet.

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata että MRI tuntuu silti olevan nykyään jotain joka klassisessa filosofiassa vastaa ajatuskoetta ns. cerebrascopesta. Eli koneesta joka jotenkin suoraan mittaisi aivoista niiden kognition tilat. Moni tuntuu ajattelevan että MRI olisi tälläinen "ajatustenskannauslaite". Aiheesta on kirjoitettu neurofilosofinen kiinnostava artikkeli kivun mittaamisesta. Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" kertoo siitä minkälaisia filosofisia ongelmia tällä on ihmisten kivun mittaamisessa. Koiran kohdalla ne ovat astetta suurempia. Stewart korostaa että fMRI mittaa nesteiden virtaamista aivoista, ei siis edes neuronien toimintaa. Ja tämä on monen mielestä "mutkan takaa mittaamista". Ja tällä saadaan paljon mielenkiintoista dataa. Ne kuvaavat kuitenkin paremmin sitä että jokin tiedetään kivuksi ja sitten katsotaan kivun mekaniikkaa. "despite all the problems with fMRI techniques in studying pain, there are many things they can still show us about pain, pain processing and pain inhibition" Toisin sanoen se ei niinkään mittaa kipua kuin sitä miten ihmiset prosessoivat kipua. Tästä on kuitenkin luonnollisesti apua konseptualisoinnissa. Jos ei muuten, niin kaikkien mallien olisi jotenkin kyettävä koherentisoimaan itsensä fMRI:n tuomien havaintojen kanssa. Syvin ero on juuri siinä että fMRI kuitenkin pakotetusti mittaa toimintaa eikä fenomenologisia subjektiivisia tiloja "To define pain in terms of pain activity, and not in terms of phenomenological feel, flies in the face of decades of philosophical tradition and argumentation."

Nähdäkseni tästä huolimatta mittauksilla on jotain arvoa. Itse olen kuitenkin kiinnostuneempi käyttäytymisestä. Ja ihmettelen hieman miten "aivotutkimus" ja "neurologia" pitävät takanaan tämänlaisissa koirantietoisuusasioissa niin hirveästi gloriaa. Näkisin että käyttäytymistä seuraamalla voidaan saada viitteitä aivan samaan tapaan kuin fMRI:stä. (Ja etologian kautta on selvää koirat eivät ole samanlaisia kuin ihmiset. Ne ratkovat ihan erilaisia asioita ja tekevät erilaisia asioita. Uskallan sanoa että MRI -mittaukset kertovat että koirat todennäköisesti tuntevat hienovireisestikin, mutta emme voi sanoa että ne olisivat analogisen aivotoiminnan vuoksi jotenkin jotain uusia ihmisiä.) Ja jos todella tältä pohjalta ajattelee että koirat ovat tuntevia olentoja (kuten minä teen) joudutaan tässä tunnustamaan että tämänlaatuinen ajatus oikeutetaan lähinnä mutkan kautta ja kenties parsimoniaan vedoten. Että kun aivot ovat samantapaisia ja toiminnat samantapaisia ja käytös samantapaisia, niin kyllä se on ihan perustellusti myös oleellisesti analoginen. Tämä on kuitenkin vähän Jänis Vemmelsäärihenkistä argumentointia "Tuoksuu parsalta, näyttää parsalta, tuntuu parsalta se on parsaa." Näkemys on sisäisesti koherentti, periaatteessa falsifioitavissa hyvin erilaisilla MRI -mittauksilla, yhteensopiva havaintojen kanssa ja niin edes päin. Se, että vastapuoli saattaa pystyä samaan jää tässä innossa tietysti helposti unhoon. Jos ei muuten niin siksi että on mukavaa kun koira liekuttaa häntää kun tulee kotiin. Paitsi tietysti meillä jossa ei edes ole koko hurttaa.

Kirkosta eronneet (vapaa-ajattelemisen sijaan) vapaamatkustajina

Ateisteja pidetään individualisteina joka rinnastetaan jotenkin omituisesti egoismiin. Taustalla on erikoinen filosofine virhe, jossa ajatellaan että jos ihminen saa vapasti valita mitä tahansa, niin hän ei valitse vapaasti vaan kahlittuu ajattelemaan tietyllä tavalla, eli ajattelemaan vain itseään ja vain omaa etuaan. Tämän kautta esimerkiksi ateistit nähdään helposti pahoina ihmisinä. Pahat kielet sanovat, että heillä ei ole arvoja, he ovat nihilistejä arvotyhjiössä. Erityisen vahvasti tämä tulee esiin siinä keskustelussa, jossa käsitellään kirkon tekemää hyväntekeväisyyttä. Tämä on mutkikas aihe, joka ansaitsee pitkän sepustuksen. Toivon että omituinen matka auttaa muitakin jäsentämään suhdettaan kirkkoon. (Kävipä se sitten mihin suuntaan hyvänsä.)

Huonoa kirkolle

Kirkosta eroaminen nähdään usein hyvinkin pahana.
1:  Pienimmillään tämä näkyy siten, että ihmisiä yritetään houkutella takaisin kirkkoon kirkon tekemään hyväntekeväisyyteen vedoten. Tällöin korostetaan, että kirkkoon kannattaisi kuulua vaikka ei uskokaan.
2:  Joskus tämä saa kiristämisen sävyjä, kun selitetään, että jos eroaa niin se on suoraan pois lapsilta ja ulkomaan hyväntekeväisyydeltä; Tämä on varsin ikävän tuntuista silloin kun kirkosta on erottu ns. eettisin syin - on itse asiassa erikoisa ja suorastaan röyhkeää, miten jos ihminen eroaa kirkosta eettisen kannanoton kautta niin kyseessä on vain "egoismi" tai "muoti-ilmiö". Tämä on erikoista, kun huomataan että kirkon eroamispiikit näyttävät liittyvän nimenomaan moraalisiin kantoihin - kenties sosiaalipornon makuiseen kohkaamismoralismiin, mutta kuitenkin etiikkapohjaisiin. Kirkko joka ei taivu eettisiin vaatimuksiin kohtaa boikottia ja tässä tilanteessa kirkko sitten ikään kuin kiristää. Keskustelua ei suostuta siirtämään kriitikoiden aiheeseen saati korjaamaan epäkohtia. Tämä johtaa tietysti lukkoon, koska köyhillä kiristäminen kertoo että kirkko on varsin halukas ottamaan ensin ruuan nälkäänkuolevien suusta kuin antamaan periksi tietyissä oppikysymyksissä.
3: Joskus syntyy jopa syyttäviä sävyjä, joissa korostetaan että kirkosta eroaminen on omantunnon erottamista Jumalasta. Tai on muuten siihen rinnastettavaa. Silloin korosteteaan että uskonnottomat eivät ulkomailla kovin paljoa auta.
     3.1: Tämä on tietysti siitä erikoinen kysymys, että uskonnottomien tapa ajatella ei ole tässä ollenkaan samanlainen kuin uskovaisilla. Uskovaiset ovat ideologiaidentiteettikeskeisiä ; Heille on usein hyvinkin tärkeää että hyväntekeväisyysjärjestö tekee sitä nimenomaan Jeesuksen nimissä. Usein tämä on aivan järkevällä tolalla, mutta pahimmillaan vaikuttaa peräti siltä, että hyväntekeväisyys on ikään kuin välttämätön pakko jolla oikeutetaan pääasia, julistaminen ja käännytystyö. Maallisia eiuskonnollisia hyväntekeväisyysjärjestöjä on huru mycket.
    3.2: Ja muutenkin tässä tietysti usein unohtuu se, että uskonnottomat eivät (a) ole yhtä kaupallisia kuin uskonnot. Ne eivät kerää kannattajiltaan varoja samalla tavalla kuin uskonnot jotka ovat yllättävän usein keskittyneet suorastaan kuppaamaan rahaa seuraajiltaan (b) eivät ole yhtä suuria jotta voisivat ylläpitää infrastruktuuria tai (c) rakentaa infrastruktuuria auttamiseen siellä missä sitä ei ole. Voidaankin sanoa että jos ihmiset velvoitettaisiin maksamaan väkisin varoja uskonnottomille järjestöille, niin olisi aivan uskottavaa että hyväntekeväisyyttä tehtäisiin yhtä paljon. Tätä tukeekin se, että uskonnotonta -ja jopa röyhkeän avoimesti ateistisidentiteettistä- auttamistyötä tehdään paljon enemmän kuin moni uskovainen näyttää tajuavan. (Onhan jopa Helsingin vapaa-ajattelijoilla leivänjakoa köyhille.) Uskovaisille mielikuva ateismista onkin tärkeämpi kuin se mitä he oikeasti tekevät. Mielikuva siitä että "ei heitä näe" riittää monelle. Koska tärkeämpää on tuomita.

Voidaan jopa esittää niinkin pitkälle, että ateistit usein kohdistavat hyväntekeväisyytensä järkevästi. Esimerkiksi jos suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu ajatuksena että se on hyväntekeväisyysjärjestö, törmää hyvin erikoisiin yksityiskohtiin:
1: Valtaosa toiminnasta on itse asiassa palkkamenoja. Kun puhutaan nuorisotyöstä, ei tosiasiassa puhuta suorasta nuorisotyöstä vaan kirkon nuorisotyöntekijän palkoista jotka taas ovat nuorisotyötä ikään kuin vain mutkan kautta. Tämä ei ole tosiasiassa niin paha asia kuin se tuohon kirjoitettuna näyttää. Se on kaikessa eettisessä toiminnassa väistämätöntä ; Hyväntekeväisyys ja palkkaintressit sekoittuvat. Kirkon kohdalla on usein vaikeaa sanoa puhutaanko oikeasti pohjimmiltaan pappien AY -liikkeestä vai hyväntekeväisyyden tukemisesta. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että vaikka tehtäisiin hyvää niin ne oman navan intressit ovat mukana, ne ovat irrottamaton osa keskustelua. On selvää että tämä vaikeuttaa kaikkea aihetta liittyvää kriittistä keskustelua, koska pappi on yllättävän sokea näkemään yksityiskohtia ja argumentteja jos hänen oma palkkansa riippuu siitä, että hän ei tajua sitä.
    1.1: Tämä tuo mukaan sen, että kirkko on tärkeä työnantaja. Yhteiskunnan kannalta työpaikat taas ovat hyvä asia. Näin ollen AY -puolikin palautuu osin etiikkaan. Tässä tosin on otettava huomioon siitä erikoinen piirre, että on oleellisen tärkeää maksetaanko palkat yhteisöverotuksesta vai jäsenmaksuista. (1) Sillä jos puhutaan työttömyydestä, puhutaan työttömyyskorvauksesta. Jos yhteiskunta maksaa papin palkat yhteisöverotuksesta, se ikään kuin nostaa veroprosenttia jotta maksaisi papille palkkaa. Jos tämä pappi jää työttömäksi, valtio maksaa hänelle toisesta taskusta. Kokonaisuuden kannalta on aivan sama saako raha leimallisesti palkkatulon vai työttömyyskorvauksen leiman. Yhteiskunta voi jopa säästää tässä jos papin palkka sattuu ylittämään työttömyyskorvauksilla saatavan summan. (2) Jos asia hoidetaan jäsenmaksuilla pappi on oikeasti rakentavassa työssä, joka on kuin mikä tahansa palveluammatti. Siksi tuenkin vahvasti sitä että pappien palkat hoidetaan nimenomaan kirkollisverosta eikä yhteisöverosta. Se on hyväksi yhteiskunnalle. Sen lisäksi tuntuu reilulta, että palvelun nauttija maksaa eikä veronmaksaja. Ei minunkaan harrastuksia ja mieltymyksiä tule muut maksamaan. Ei vaikka on hyväksi terveydelle (mielen kanssa) ja mutkan kautta hyödyttää koko yhteiskuntaa.
2: Kirkkoa ei voida nähdä kovin tehokkaana hyväntekeväisyydentekovälineenä. Tämä ei tarkoita että kirkko ei tekisi (a) hyvää työtä tai (b) taitavaa työtä. Kysymys on ihan siitä että kirkolla menee rahaa muuhunkin kuin tähän hyväntekeväisyyteen. Voidaan toki debatoida siitä onko kirkon hyväntekeväisyyteen menevä raha 10% vai 90% - riippuen aika paljon siitä mikä lasketaan hyväntekeväisyydeksi ja mikä ei - pääasia on se, että se ei ole 100%. Näin jos haluaa maksimoida hyväntekeväisyyden on syytä irtautua kirkollisverosta ja panostettava johonkin tahoon joka on puhtaasti hyväntekeväisyydellinen. Tässä on usein apuna jopa korvamerkintämahdollisuus, koska useat hyväntekeväisyyslaitokset tekevät tiettyjä asioita. Näin saa paitsi auttaa, niin myös hyvin hyvin suuresti valita millä tavalla auttaa ja mitä tukee. Kirkko, niin avomielinen kuin se pyrkiikin oleman, ei yksinkertaisesti kykene tähän, ei tehon eikä korvamerkinnän määrässä.

Hyvää kirkolle

Tästä nuivasta alusta huolimatta jäljelle jää kuitenkin jotain. En siis mene väittämään että uskonnottomat olisivat pahoja ihmisiä. Moni on itse asiassa tehnyt kuten minäkin ; Eli ottanut ja laittanut kirkollisverosta säästyneet rahat jonnekin muualle. Mielenkiintoinen kysymys tässä on tietysti se, miksi olen valinnut tämänlaisen summan kuin "kirkollisveron suuruus" auttamiseen. On selvää että jos kirkko ei auttaisi, en laittaisi juuri tätä summaa. Kirkko saa siis mutkan kautta pienen ripun kunniaa tästä valinnastani.

Tässä on kuitenkin huono puoli. Vaikka minun hyväntekeväisyyteni onkin "isommilla kierroksilla" kuin jos olisin jäänyt kirkon jäseneksi, niin on selvää että tässä tulee ongelmia kirkosta eronneille - ei siis vapaa-ajattelijoille, ateisteille, uskonnottomille, vaan kirkosta eronneille riippumatta siitä mitä ideologiaa he edustavat - nimittäin se, että vaikka voidaan debatoida siitä auttaako 10% vai 90% uskonnottomista hyväntekeväisyyden kautta, niin on selvää että pakkomaksun ja vapaaehtoisen maksun välillä on ero. Se, että jos jokin on vapaaehtoista, joku jättää maksamatta. Tässä mielessä kirkosta eroaminen ei ehkä ole samaa kuin vapaamatkustamista, mutta se on liitoksissa vapaamatkustamiseen. Ja tämä on se, joka uskonnottomuudessa on huonoa verrattuna valtionkirkkomme tapaan. Kirkossa kirkollisveron soveltaminen on sidottu tuloihin. Ja sillä tuotetaan palveluja. Syntyy rakenne jossa rikkaimmat maksavat enemmän kuin köyhät, mutta toisaalta köyhät helpommin käyttävät näitä palveluja. Tässä on jonkinlainen vapauden ja vastuun samanaikaista syväö kantamista ; Vapaamatkustajuutta ei hyväksytä, mutta heikompia autetaan. On pakko.

Kirkko kunniaväkivaltainstituutiona.

On kuitenkin hyvä huomata, mikä kuvaa hyvin vahvasti kirkon hyväntekeväisyyspolitiikkaa. Peruskysymys on irrotettava suoritustasosta. Ylläoleva taloudellinen ja utiliteettia, yleishyötyä ja hyväntekeväisyyshyödyn maksimointia tavoitteleva näkökulma ei luonnollisesti ole väärin. Se vain jättää vastaamatta siihen, miksi kirkon hyväntekeväisyystyö näyttää usein johtavan erikoiseen dikotomiaan. Miksi kirkolla on rankka suhde apostasiaan ; Kirkkohan on jäsenilleen lempeä, eikä sitä kuvaa fundamentalismi. Pascal Boyerin mukaan apostaatikkojen rankaisu taas yleensä liittyy nimenomaan sihen että sillä ylläpidetään sisäistä kuria ja se, että eronneille ollaan karuja johtuu juuri siitä että he ovat ikään kuin osittain "me" -identiteetissä. Kirkko taas ei murskaa kannattajiaan sisäpuolella. Tämä on tietyllä tavalla arvoitus.

Apua onkin syytä hakea kunniaväkivaltakulttuurista. Tämä on todella ikävän kuuloinen käsite, mutta otan sen käyttöön. Se on perusteltua kunhan ensin unohdamme sen, että olisimme joko juristeja tai kielen arkikäyttötasolla sompaavia puoli-idiootteja. Termissä on kaksi osaa. Kunnia ja väkivalta. Molemmat on tietysti alustettava jotta kunniaväkivalta -termin käytössä olisi mitään järkeä. Sellaisenaan mainittuna se jäisi ad hominemiksi. Minun kunniani ei sallisi tälläistä huonoa filosofiaa. (Toki perseilen useinkin, mutta en pyri perseilemään tahallani. Olen tästä hyvin tarkka. Lausuman kaikista osista.)

Kunniakulttuuriin liittyy yleensä jonkinlainen sisäpiiriin eristäminen. Tämä on sitä fundamentalistista sisäistä kuria. Se on moottori, jossa ihmisten välinen läheisyys muuttuu satuttamiseksi. Tämä on se voima jolla hengellinen väkivalta usein suoritetaan ; Harva metsästää ja murhaa pakanoita. Oman uskonnon kannattajia sitten vahditaan sitäkin enemmän. Väkivalta ei tässä yhteydessä yleensä ole mitään sosiopaattista väkivaltaa jota tehdään koska tykätään väkivallasta - vaikka tätäkin voi esiintyä, onhan luonnehäiriöisten halukkuus sosiaalisiin valtatehtäviin, siis myös uskonnolliseen statusasemaan liittyen, tunnettua - suurin osa on väkivaltaa joka tehdään siksi että nähdään että on jokin normi joka suojelee yhteisöä ja on hyödyksi. Tämän rikkojaa rangaistaan. Kysymys on siis rangaistusväkivaltaa jonkinnäköistä eettistä rikettä kohtaan.

Oleellista onkin se, että kirkolla on nähtävissä yksi normi. Se on kirkollisveron maksu. Pienessä kuppikunnissa kysymys voi olla sellaisista kysmyksistä kuin naispappeus tai homojen avioliitto. Suurissa linjoissa kysymys siitä että kirkolle maksetaan rahaa. Ja kirkon erikoisluonteen takia on väistämättä hyvin vaikeaa sanoa missä vaiheessa kysymys on itseään puolustavasta AY -liikkeestä ja milloin ehdasta hyväntekeväisyydestä. Ne kun naamioituvat toisikseen, etenkin AY -liikepuoli yrittää naamioitua hyväntekeväisyydeksi samaan tapaan kuin kirkko usein yrittää oikeuttaa hyväntekeväisyyttään kutsuen sitä brändiksi.

Kunniaväkivaltaa kuvaakin hyvin usein vallan menetyksen tilanne. Sitä yritetään ikään kuin ansaita tai ottaa takaisin väkivallalla. Apostaatikot ovat siksi kovilla. Tämä ei selkeästi ole Boyerin kuvaamaa fundamentalistista väkivaltaa, jossa väkivallan tarkoituksena on vahvistaa jäljelle jääneiden ryhmäkuria jo olevan ja pidetyn vallan kautta ja jossa apostaatikon rangaistus on "epäsuora" ja eronnut vain väline. Tässä kunniaväkivallassa on kysymys rankaisusta eronnutta kohtaan, josa eronnut on suora kohde, ja sen taustalla on valtatyhjiön kokemus. Kunniaväkivalta tarkoittaa sitä, että on vallan puutteen kokemus, jossa valtaa yritetään hankkia takaisin käyttämällä väkivaltaa, joka taas on itsessään jonkinlainen aseman osoitus. Ero voi vaikuttaa saivartelulta, mutta se ei ole sitä. On tärkeää ylläpidetäänkö valtaa vai yritetäänkö sitä hankkia takaisin

Asiaa voi valaista orjaesimerkillä. Orjiahan kuvataan usein kovasti ruoskittuina. "Takiraudassa" kerrottiin kommenteissa miten puuvillaplantaasien orjat eivät ole ihan sitä mitä pohjoisvaltioiden orjuudenvastainen propaganda sanoi. On tietysti totta, että orjuus ei ole hyväksyttävää, mutta on myös selvää että ideologiat tuppaavat liioittelemaan. Asiasta ei pidä olla yllättynyt. Esille nousi orjien suuri rahallinen hinta. "Tosiasia nimittäin on että orjat olivat 1700-1800 -luvun Amerikassa erittäin arvokkaita "tuotantokoneita", nuoren miesorjan markkina-arvo nykyrahassa pyöri neljänkymenen tuhannen euron tietämillä joten Hollywood -historian piirtämä kuva orjiaan pieksävistä isännistä on järjetön. Miksi ihmeessä isäntä turmelisi tieten tahtoen arvokasta omaisuuttaan?" Tämä on oleellinen miete. Onkin syytä huomata, mitä orjuuden julmuudet koskivat. Ne olivat rangaistuksia (a) siitä että ei tehty työtä (b) rangaistuksia siitä että yritettiin karata. Kun orja oli pienipalkkainen mutta iso kertainvestointi, korostui se, että orja hankittiin pitkäksi ajaksi. Muuten ei saada investoinnille vastetta. Tässä maailmassa karkaaminen on oleellisesti suuri riski ja ongelma joka ansaitsee talousajattelussa aivan käsittämättömän julmiakin rangaistuksia. En toki tässä väitä että kirkko orjuuttaisi. Korostan itse asiassa sitä, että kirkolle jokainen maksava jäsen on pitkän ajan investointi joka halutaan pitää mukana mahdollisimman pitkään. Ei pidä ihmetellä jos eroamista tässä tilanteessa rangaistaan kovasti vaikka sisälläpitäminen ei olekaan julmaa. Rakenne on hitusen samanlainen kuin etelävaltioiden orjatiloilla. Kuuliainen ja epäindividualistinen orja ei kärsi tavattomasti. Vapautta hamuava orja sen sijaan saa täyslaidallisen.

Itse asiassa väitänkin, että kun kotimaassamme kammoksutaan "tiettyihin maahanmuuttajakulttuureihin" (huom. kiertoilmaus) liittyviä kunniasurmia, kysymys ei ole siitä että kunniakulttuurin logiikka olisi vieras. Syynä ei ole kunniaväkivallan "kunnia" -sana vaan "väkivalta" -sana. Meillä ei tapeta, hakata tai polteta roviolla. Sen sijaan mieleen tulee se, jota ala-asteella yritettiin arvokasvattaa. Nimittäin se, että henkinenkin väkivalta on väkivaltaa. (Toki on muistettava, että tiedättekö mikä muu on väkivaltaa kuin henkinen väkivalta? No väkivalta!) Erilainen suhde väkivaltaan heijastunee siinä, että kun esimerkiksi facebookissa reagoin lausumaan jossa selitettiin että jos on henkisessä erämaassa niin sitä komeammin palo roihuaa sitten kun Jumala sytyttää. Reagoin tähän heitolla "noidat palaa tykimmin". Ymmärsin että tässä osalla saattoi mennä symbolifunktiot ironiasolmuun. En toki ajatellut että tässä kannustettiin polttamaan ketään, vaan kysymys oli ns. uskon liekistä. Jos kyse olisi "jostain toisesta kulttuurista tahi toisesta ajasta saman kulttuurin piirissä" (huom. kiertoilmaukset) niin tietysti tässä olisi ihan eri sävyt ilmoilla. Kunniakulttuurin tuttuus on itse asiassa suhteellisen helppo näyttää.

Kunniakäsitys voidaan jakaa horisontaaliseen kunniaan ja vertikaaliseen kunniaan.

Suomessa kunniaa on vaikeaa lähestyä arkikielen käsittein. Sillä meillä on ikään kuin maine joka kuvaa yleistä tunnettavuutta että kunnia joka sitten kuvaa sen maineen laatua. Osa julkkiksista esimerkiksi ovat maineikkaita siitä että heillä ei ole kunniaa. Ja osa kunniakkaista ihmisistä on vain muutaman tiedossa "hyvä tyyppi". Tämä on vähän karkea. On parempi hakea apua ulkomailta asti. Turkin kielessä on useita käsitteitä kunnialle. Niistä pari auttaa minua oleelisesti.
1: Ensimmäinen  on seref -kunnia. Tämä on erikoinen ja tarpeisiini hyvin osuva siinä että se on samanaikaisesti yksilön kunnia että yhteisön kunnia. Jokainen yksilö rakentaa - tai purkaa - toimiensa kautta serefiä. Arvio tehdään yhteisön kautta. Yhteisö kun arvostaa tiettyjä asioita ja tekoja ja ei arvosta toisia. Seref -kunnia myös siirtyy esimerkiksi perheen ja yksilön tasolla. Yksilön tekemä rike on häpeäksi yhteisölle ja vanhemmille. Samoin jos joku toimii oikein mainiosti, tämä on kunniaksi myös hänen vanhemmilleen jotka ovat selvästi itsekin ilmentäneet serefiä kun ovat kasvattaneet niin mainiota jälkikasvua. Sama koskee koko yhteisöä. Perheen seref -kunnia velvoittaakin koko perhettä. Ja lisäksi perheen kunnia periytyy jälkeläisille, sukuun syntyville ihmisille.
2: Onur -kunnia taas on yksilön omaa taitavuutta. Se on vahvasti liitoksisssa itsekunnioitukseen ja itseluottamukseen, jota turkkilaiset kutsuvat nimellä gurur. Tässä kunniassa ihminen ansaitsee muiden kunnioitusta hierarkiassa, ja siihen kuitenkin liitetään velvollisuus osoittaa hierarkiakunioitusta myös muihin.

Stewart on kuvannutkin kunniaa jakamalla ne horisontaalisiin ja vertikaalisiin kunnioihin. Horisontaalinen kunnioitus on ryhmän sisäistä kunnioitusta vertaisena. Vertikaalinen kunnioitus taas on kunnioitusta johon liittyy status ja asema. ; Näin turkkilainen seref on hyvinkin horisontaalista ja onor vertikaalista.

Molemmissa on tietysti etunsa:
* Vertilaalinen kunnioitus on kannustavaa. Vapaamatkustajuudelle on siinä hyvin vähän tilaa, ja toisaalta yrittäminen ja etenkin onnistuminen palkitaan. Tämä taatusti lisää yrittämistä. Vertikaalinen kunnioitus ei pidä sisällään laajaa kohdistettua väkivaltaa. Siinä kiivitään statusta ja huomio keskitetään pääasiassa pahimpiin kilpailijoihin. Yksilö ei kerää vertikaalisella statuksella väkivaltapotentiaalia muuta kuin siinä tapauksessa että siihen liittyy horisontaalista kunnioitusta, eli isolukuinen viiteryhmä.
*  Horisontaalisessa kunnioituksessa ryhmä pysyy kasassa ja mukana pysyy vähän heikompikin. Jälkeenjääviä autetaan koska tajutaan että ryhmässä jälkeenjääneet ovat yksilöitä. Ja itsekin ollaan yksilöitä, joten jos toivoo että itseä autettaisiin niin autetaan sitten muitakin!

Näissä molemmissa on tietysti riskinsä.
* Vertikaalisen kunnioituksen ongelmat ovat arvokeskustelussa kotimaassamme hyvin tunnettuja. Kun puhutaan egoismista ja arvotyhjiöstä, esiin nousee tietty snobismi, kyynärpäätaktiikan käyttö ja muu päsmäröinti yksilönä yksilöille. Hierarkia nähdään helposti luonnollisena eikä sitä haluta purkaa. Heikompia ei auteta, vaan nähdään että nämä olisivat jotenkin ansainneet asemansa.
* Voidaan sanoa että horisontaalisen kunnioituksen ongelmana on se, että se ytimessään itse asiassa muuttaa kunnian konfliktiksi. Kun puhutaan kunniaväkivallasta esimerkiksi maahanmuuttokriittisessä keskustelussa, nostetaan esille oikeita ongelmia jotka johtuvat siitä että "kollektiivinen prososiaalisuus" pitää sisällään käytännössä väistämättä "me-muut" -hengen. Ilman tätä henkeä kun ei olisi mitään kunniaa tai häpeää, vaan sisäisesti harmoninen ryhmä. Tämä johtaa helposti vääräuskoisten ja apostaatikoiden mokuttamiseen.

Julkisen tilankäyttö.

Onkin selvää, että kirkko edustaa hyvin vahvaa horisontaalista kunnioitusta. Se, että kirkollisveron kiertämiseen liittyy kovaa toruntaa, kertoo että tähän liittyvä kunniaväkivalta on osa arkea. Se toki toteutuu melkoisen lepposilla tavoilla. Toki se saa omituisia muotoja, koska suoran konfrontaation puuttuessa väkivalta ohjautuu epäsuoriin keinoihin. Tällöin on katsottava valtaa hyvinkin kokonaislaatuisesti. Ja tässä tulee esille joskus absurdejakin yksityiskohtia. Otan tästä esimerkiksi hautaamisen. Otan sen nimenomaan julkisen tilan käyttönä.

Julkista tilaa voidaan lähestyä kahtaa kautta. On Habermasin tapa, jossa se on pelkästään yksityisen vastakohta. Hautausmaa on toki julkinen tila tässäkin mielessä, mutta sovellan tässä kuitenkin De Certeaun tapaa. Hänestä julkinen on erikoisempi. On tarkasteltava paikkaa ja tilaa. Paikka on vain jokin "mesta" jolla on koordinaatit, pinta-ala ja vastaavia. Paikasta tilan tekee toiminta. Hautausmaa on siis nimenomaan tila, koska siellä paitsi makaa kuolleiden ruumiita, siellä  tehdään erilaisia rituaaleja. Eräässä mielessä valta käyttää tilaa on arvolatauksia sisätävien rituaalien kohdalla kunnian vaikutuskenttä - eli juuri käyttämäni tematiikan ytimessä.

Hautaamisessahan kirkko on halunnut että yhteisö maksaa. Yhteisöveroa suoraan sanoen oikeutetaan pääasiassa hautaamiskulujen peittämisellä. Tähän on liittynyt se, että kirkko on mielellään myös vastannut hautausrituaaleista. De jure uskonnotonta ei haudata kristillisesti vastoin hänen tahtoaan, mutta de facto jos joku omainen ei nosta aktiivisesti meteliä, hänet haudataan kristillisesti koska henkenä on "parempi varmuuden vuoksi kuin jättää turhaan välistä". Tämä on vain osoitus siitä että paikasta tehdään tilaa kirkon rituaaliston toimesta. Ja että kristitty ei saa ateistisia hautajaisia ollenkaan samoin ehdoin. Kyseessä on siis epäsymmetria. Tämä vihjaa että takana on valtaa. (Ja tiedättekö mikä muu on valtaa? Väkivalta!)

Hautaamisessa onkin se erikoinen piirre, että vaikka kirkon ystävät valittavat siitä kovasti (a) kun sen ulkoistamista on ehdotettu, he vastustavat ajatusta ja (b) vaikka yhteisöveroa maksetaan hautauskulujen peittämiseksi, nähdään kirkosta eronneet vapaamatkustajina koska he kuluttavat hautauspalveluja. Syynä on se, että kun maa on kirkon omistuksessa, he katsovat että kun viet heiltä paikan, tulee heidän oikeutensa saada tehdä siitä tila omilla rituaaleillaan. Tästä poikkeaminen nähdään vain häiritsevänä mellakointina. (Olipa kyse sitten ateistien puolelle hautaamisesta tai mistä tahansa.) Tässä vallassa kuollut on enemmän omaisten ja kirkon valtapeliä ja ruumis heidän rituaalis-symbolista omaisuuttaan.

Eikä tilanteen purkaminen ole ollenkaan helppoa. Sillä orja-analogia pelaa tässäkin. Hautaaminen on erikoista. Jos mietitään miten kirkko luultavasti saa aina alitettua vastutajiensa tarjoukset on huomattava että sillä on puolellaan monta etua (a) Maa pitää ostaa, kirkolla on tämä investointi jo tehtynä. Iso osa on saatu jopa lahjaksi. Pieni osa on suoraan sanoen ryöstetty jo muinaisina aikoina. Investoinnit nostavat aloittajan hintaa tuhottomasti (b) Työvoimaa Suomessa kuva se erikoinen seikka, että on usein halvempaa pitää huonohko työntekijä kuin etsiä uusi, koska etsintäkin on kallista. Näin on vaikka työvoima onkin täällä melko arvokasta. Kirkolla on infrastruktuuri valmiina. Se ei joudu etsimään alusta lähtien joka ikistä hautaustyöntekijää ja maksamaan tätä isompaa maksupiikkiä. (c) Kirkon hautausmaat ovat maita joita ei voida käyttää mihinkään muuhun. Sen sijaan muiden arvioissa mukana on useimmiten vaihtoehtoja, kuten vaikka se, että maalle rakennetaan pelto tai talo.

Kirkolla on paikanhallintaa, josta se tekee tilanhallintaa. Ja se tekee sen tasolla jota on hyvin vaikeaa purkaa kun se on jo kerran päässyt käyntiin. Tätä oikeuttaan kirkko puolustaa. Esimerkiksi hautajaisissa.

Tämä on toki kohtuullisen pieni asia. (Eräässä mielessä kysymys ei olekaan asian vakavuudesta vaan periaatteesta.) Uskonto muutenkin tuppaa suomessa olemaan rituaalikone, joka generoi arvokeskustelua kansalaisille yläviistosta. Osallistumien on pientä. Niin on toki kirkon jäseniinsä kohdistama kontrollikin. Kirkko on vallannut esteettisen ja monilta on etääntynyt näkemys siitä mikä on esteettisen ja eettisen välinen suhde. Tämän eron tajuamattomuus on itse asiassa ytimessä, kun puhutaan kristinuskon arvokasvatustyöstä. Kirkko ei kuitenkaan kohdista valtaa juuri muuhun kuin siihen että se paheksuu ja syyllistää kirkosta eronneita esimerkiksi nuorisotyön, köyhien tai rikkinäisten perheiden vihollisiksi leimaten. Mukana pysyneelle muistutetaan korkeintaan siitä että hän ei edusta kirkon virallista kantaa. Jos kirkolla on eettistä valtaa, se kohdistaa sen apostaatikoihin. Ja nähtävästi rankaisulla on vain yksi kriteeri. Se ei ole usko. Se on kirkollisveron maksaminen. Kirkon sisäpuolella se on vain esteettinen. Tämä rakentaa sille konfliktiluonteen.

Kirkko kohdistaa arvokeskusteluvaltaansa ulkopuolisten moitteeseen koska kunniaväkivalta. Se katsoo että se on niin hyvä laitos että sen oikeus on ikään kuin hämärtää jäsenmaksun ja verotulojen välinen oleellinen ero (jonka kuvasin aiemmin artikkelissa). Siitä huolimatta, että juuri tämä luonteen muutos tuhoaa kansankirkon ("palvelulaitos, joka pyrkii olemaan jäsenilleen tärkeä") valtionkirkoksi ("maksetuksi laitokseksi, vaikka olisi kuinka eikäytetty riippakivi"). Kirkko pesee prosessissa kättään samalla horisontaalisesta kunniaa, alentaa statustaan. Mutta kerää itselleen kollektiifista kunniaa. On hyvä tajuta että "yhteisöverotulokirkko" on sosiaaliselta rakenteeltaan totaalisesti erilainen kuin "kirkollisverokirkko" ja jos 100% jäsenistä kuuluu kirkkoon, ero näiden välillä katoaa ja se muuttuu käytännässä "kirkollisverokirkoksi".

Loppupeleissä tämä on tätä kautta saatavasta "ihmisläheisyys-prososiaalisuus-pullantuoksuisuus" -imagosta huolimatta vaarallista koska liian pitkälle vietynä tämä prosessi johtaa siihen, että horisontaalisessa kunniassa tärkeintä on että on hyvää tekevän maine. Kun vertikaalisessa kirkon tulisi myös tehdä se hyvä erityisen taitavasti ja tehokkaasti. Ja tällä taas on merkitystä jopa sillä "pinnallisella" tasolla josta aloitin tämän varsin pitkän ja polveolevan lillukanvarsiblogauksen. (Joka mielestäni ei ole tarpeettoman kompleksi. Vaan juuri sopiva aihe huomioiden.)

Lopputuloksena kaikesta on se, että kirkosta eroamiseen taatusti liittyy egoistisia taloudellisia pyrkimyksiä joka tekee ateismtista potentiaalisen vapaamatkustajan - jota tosin se, että valtio verottaa kaiken kaikkiaan vie aika paljon tehoja pois. Tämä potentiaali arvioidaan kirkon puolella siten että jos ateisteista kaikki eivät auta, se painaa enemmän kuin se, että kirkko itse  tekee muutakin kuin hyväntekeväisyyttä. Ja tätä eroa kirkko - ja etenkin sen uskovaiset jäsenet - käyttävät arvokeskustelussa nuijana jonka ytimessä on kunniaväkivalta. Juuri se, että ateismissa on vapaamatkustamisen henkäys -kuten siinä kiistatta onkin- tekee tästä heidän silmissään oikeutettua. Näin siitä huolimatta, että heidän omassa silmässäänkin on rikka - se, että kirkko ei tee pelkkää hyväntekeväisyyttä ja siksi hyvää todella tahtovan kannattaa kohdistaa rahat muutoin. Sillä tämä ei ole vapaamatkustamisen henkäys vaan tehottomuuden henkäys. Ja kirkon omissa arvoissa epäonnistuminen kohdataan armeliaisuudella. Ja kunniassa kyse on aina arvoista. Horisontaalisen kunnian kohdalla yhteisön omista arvoista.

---

Kuva on otettu Suomenlinnasta. Kuvaa ei ole kuvamanipuloitu. Näyttää omituiselta, mutta on todempi kuin näyttää. Toivon mukaan vähän kuin tämä kieltämättä omituinen kirjoitus johon kului useampi päivä, paljon kahvia, hitusen viinaakin. Ei sentään tupakkaa. Kiitos kun jaksoit lukea tähän asti!