Negatiivista, todistettavasti ylen negatiivista

Skeptikkopiireissä pyöriessä törmätään melko usein periaatteeseen josta riviskeptikko on samaa mieltä esimerkiksi uskovaisten ja pseudotieteilijöiden kanssa. Kysymys on siitä voidaanko negatiivista todistaa. James Randi on esimerkiksi tullut tunnetuksi tämän fraasin toistamisesta. Hänen mukaansa hän ei voi todistaa että maailmassa ei ole yhtä parapsyykikkoa, mutta parapsyykikko voi yhdellä vastaesimerkillä kumota hänen väitteensä että parapsyykikkoja ei ole. Toisaalta uskovaisten vakiovastaus ateistille on "et voi todistaa että Jumalaa ei ole". Ja jokainen parapsyykikko viittaa mahdollisuuteen ja mysteerisyyteen ja syyttää skeptikkoa avomielisyyden puutteesta.

Taustalla oleva virhe ; Liiallinen kannujen tuijottaminen voi harhaannuttaa mieltä.

Yksi syyllinen tähän on Russellin teekannu ja sen väärinymmärtäminen. Se on todistuksen taakkaa koskeva filosofinen todistus jossa kuvitellaan teekannu joka on niin etäällä että sitä ei voi havaita. Tämä argumentti ei sano että olemassaolemattomuutta ei voisi koskaan todistaa. Se viittaa enemmän siihen että saivartelulla olemassaoloa puolustava voi usein, ei aina, piilottaa kantansa kaikelta kritiikiltä. Russellin teekannun itse argumentti viittasi tähän siten, että kumoamisen vaatiminen olisi järjetöntä. Teekannun olemassaoloon ei olisi järkevää uskoa vaikka sitä ei olisikaan kumottu. Russell esitti että kumouksen puute ei ole todiste puutteesta.
*: Onkin hauskaa huomata että "falsifioimattomuuteen siirretyn" puolustaminen oli tuttua jo Russellin aikaan. Eli monista kristityistä ateismi ei voisi olla järkevää koska mitään Jumalan olemassaolemattomuutta ei ole todistettu. Russell vihjasi että jos Jumalasta tehdään sellainen että sitä ei voi kumota, olisi naurettavaa vaatia erimielisiltä tämän kumoamista.
*: Mutta uskovat tuntuvat käyttävän Russellin kantaa antiteesinään, jonain joka huutaa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Ja että Russellin teekannu tunnustaisi että olemassaolemattomuutta ei voitaisi koskaan todistaa. Vaikka tosiasiassa esimerkiksi sisäisesti ristiriitainen käsite on kumottavissa myös Russellista, eli olemassaolemattomuus ja negaatio olisivat usein todistettavissa. Russell esitti että jotkin asiat ovat kritiikki-immunisoituja saivarteluja, hän ei sanonut että vain tämänlaisia konsepteja on olemassa.
*: Tämä "et voi kumota minkään olemassaoloa, et siis Jumalankaan joten olet tyhmä jos olet ateisti" -lähtökohta viittaa haluun punnita vaihtoehtoja epäreilusti, eli että ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Tämänlaista kritiikki-immunisointia kutsutaan yleisesti ottaen dogmaattisuudeksi, eikä se ole argumentatiivisen asioiden selvittämisen kannalta reilua. Jos kysymys on keskustella siitä onko vaikka Jumala olemassa vai ei ole, ei asiaa voida tehdä niin että a priorisesti sanotaan että toinen kanta ei voi olla kuin typerä. "Kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peli on hakkaamista ja juuri sitä mihin moni uskova näyttää tuntevan syvää vetoa. ; Oikeastaan kaiken tähän liittyvän voi ohittaa ja korostaa että tosiasiassa todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta ei se ole todiste asian puolestakaan. Sekä teistin että ateistin olisi todistettava oma kantansa kunnolla eikä syyttää vastapuolta saivartelijaksi ja sysätä todistustaakkaa vastapuolen kontolle.

Kun siis mietitään Randin ja Russellin linjamaa, ja sitä miten Jumalan ja paranormaalin todistamisessa on tiettyjä kantoja joita on helppo kritiikki-immunisoida ja toisia ei, on kyse periaatteessa on kysymys nyrkkisäännöstä eikä absoluuttisesta "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tillanteesta. On ikävää että se otetaan ikään kuin ehdottomana sääntönä, olipa lausuja sitten teisti tai ateisti tai mitä muuta tahansa. Loogikot ja tieteenfilosofit eivät yleensä ottaen hyväksy tätä. Otetaan vaikka Siris -blogi. Siellä hän muistuttaa että logiikan kannalta ei ole mitään sellaista minkä arkijärki tunnistaa. "It is curious that we tend to assume this sort of asymmetry between affirmations and negations.It has been pointed out before that affirmations and negations are convertible -- every affirmation can be stated in an negative way and every negation can be stated in an affirmative way. If you can prove an affirmative claim, you can prove infinitely many negative claims." John Wilkins muistuttaa samasta ja antaa tälle pienen vastaesimerkin "It is commonly thought that one cannot prove a negative, but of course I can. If I say “there are no weasels in my right pocket”, all I need to do is enumerate the objects in my right pocket and find a dearth of weasels among them to prove that negative claim. So why do people think one can’t prove a negative?"

Tämänlainen kevyt alustus on tarpeen sillä ajatus siitä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa on arkijärjen mukainen. Stephen Law on viitannut että arkifilosofia ja arkiperustelu nojaa tämän tyyppiseen ajatteluun runsaastikin. Se ei kuitenkaan ole tieteellistä ja siksi moni kokee olonsa loukatuksi, ja ennen kaikkea asiattomasti ja väärin syin loukatuiksi, kun kutsun heitä ääliöiksi. (Ilkkuminen on sallittua ja epäonnistuminen on sallittua. Mutta jos epäonnistut ja ilkut ja jäät tästä kiinni, et taatusti jää rankaisematta. That is what I do, actually more, this is what I am!)

Tästä alustuksesta on kuitenkin syytä mennä tarkempiin detaljeihin. Siihen, miksi väite siitä, että "et voi todistaa negaatiota" on logiikan ja tieteen vastainen.

Steven Hales on kirjoittanut lyhyen analyysin joka käsittelee deduktiivista puolta. Otsikko on kuvaava "Thinking tool: You can prove a negative". Se muistuttaa että deduktion kannalta mikään ei ole helpompaa kuin negaation todistaminen. Syitä on useita. Ja siksi loogikot eivät arvosta kannanottoa yhtään ; "Among professional logicians, guess how many think that you can’t prove a negative? That’s right: zero. Yes, Virginia, you can prove a negative, and it’s easy, too. For one thing, a real, actual law of logic is a negative, namely the law of non-contradiction. This law states that that a proposition cannot be both true and not true. Nothing is both true and false. Furthermore, you can prove this law. It can be formally derived from the empty set using provably valid rules of inference. (I’ll spare you the boring details). One of the laws of logic is a provable negative. Wait... this means we’ve just proven that it is not the case that one of the laws of logic is that you can’t prove a negative. So we’ve proven yet another negative! In fact, ‘you can’t prove a negative’ is a negative so if you could prove it true, it wouldn’t be true!" Hauskaa on se, että tämä riittäisi. Jo lause "et voi todistaa olemassaolemattomuutta" pitää sisällään rakenteen jonka todistamisen se kieltää. Joten sääntö olisi itsessään sisäisesti ristiriitainen. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Sillä negaatiot voidaan kääntää positiivisiksi väitteiksi ja positiiviset negatiivisiksi. "Not only that, but any claim can be expressed as a negative, thanks to the rule of double negation. This rule states that any proposition P is logically equivalent to not-not-P. So pick anything you think you can prove. Think you can prove your own existence? At least to your own satisfaction? Then, using the exact same reasoning, plus the little step of double negation, you can prove that you aren’t nonexistent. Congratulations, you’ve just proven a negative. The beautiful part is that you can do this trick with absolutely any proposition whatsoever. Prove P is true and you can prove that P is not false." Tämä tietysti on se periaate johon jo linkkaamani "Siris" -blogi viittasi.

Mutta entäs induktion ongelmallisuus?

Teksti on hieman varovaisempi induktion kohdalla. Se käsittelee sitä todennäköisyyksien kautta. Ja huomautetaan että induktioissa on aina aukkoja. Induktio on kuitenkin tärkeä periaate. Ja induktioissakin tilanne on se, että kysymys on koko induktiosta eikä siitä todistetaanko jotain olemassaolevaksi tai olemassaolemattomaksi. Induktiokin on, luoneestaan ja induktion ongelmasta huolimatta, jokin joka ei välitä siitä todistetaanko positiivista vai negatiivista "Despite its fallibility, induction is vital in every aspect of our lives, from the mundane to the most sophisticated science. Without induction we know basically nothing about the world apart from our own immediate perceptions. So we’d better keep induction, warts and all, and use it to form negative beliefs as well as positive ones. You can prove a negative - at least as much as you can prove anything at all." Toisin sanoen keijujen olemassaolokin on samanlaista induktiivista perustelua kuin väite että näitä ei ole. Jumalan todistamisessa asia on tietysti siinäkin samalla tavalla. ; Syy siihen miksi ihmiset kaikesta huolimatta uskovat että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa tai että negaatiota ei voi todistaa on ihan muualla. "why is it that people insist that you can’t prove a negative?I think it is the result of two things. (1) an acknowledgement that induction is not bulletproof, airtight, and infallible, and (2) a desperate desire to keep believing whatever one believes, even if all the evidence is against it." Esimerkiksi valtaosa uskontokeskustelusta on todistustaakan sysäämistä vastapuolelle. Ateisteista teistin pitää todistaa Jumala ja teisteistä ateistejen tulisi kumota Jumala. Haluaisin tosin itse täydentää tätä siten että induktion ongelma tiedostetaan mutta sitä ei osata soveltaa. Ihmiset ovat siksi hyvinkin loogisen positivismin läpitunkevia miettiessään havaitsemista ja empiriaa. He nimenomaan ajattelevat arkiajattelullaan tavalla jossa haetaan verifikaatiota ja induktion ongelmat koskevat vain "epämiellyttäviä totuuksia" ; Eli että arkiajattelussa nähty kissa verifioidaan ja kissan poissaoloa ei voitaisi todistaa, koska kissa voi olla piilossa ja falsifiointiin suhtaudutaan heikosti. Näin siitä huolimatta että induktion ongelma osattaisiin tuoda esiin ja jopa nimetä.

Tosin moni näkee että esittämäni negaation negaatio on enemmän konseptuaalinen kuin aktuaalinen ongelma. Tässä onkin tiettyä perää. Jos nimittäin mietimme tiedettä, on selvää että usein todistamisessa on epäsymmetrioita. Sellainen löytyy itse asiassa jopa Humen alkuperäisestä induktion ongelmaa demonstroivasta esimerkistä. Hänellä kana sai siemeniä joka aamu ja hän teki tästä induktion jossa "isäntä heittää joka aamu siemeniä". Tämä induktio kumotaan yhtenä päivänä kun isäntä iskee kanan pään halki kirveellä, ja siemeniä ei tule. Yksi vastaesimerkki nimenomaan kumoaa esityksen.

Sokea korppikin löytää jyvän.

1: Ja moni ajattelee että induktio koskee vain ilmiöitä. Kuitenkin aina jos meillä on kohde jolla on määritelmä, kyseessä on yleistys. Esimerkkinä tästä olkoot antiikin kyynikkojen esittämä heitto jossa he sanovat että he ovat nähneet hevosia, mutta eivät hevosuutta. Itse menen tässä vielä astetta pidemmälle ja muistutan että kyynikko voi miettiä yksittäistä hevosta jos ja vain jos hänellä on käytössä määritelmä hevosuudesta ja tarkasteltu kohde todella osuu siihen "täydellisesti tai riittävän hyvin". Aina kun määritelmässä on kriteeriattribuutti tai kuvaavia attribuutteja ne voidaan kuvata yleistyksenä "kissat ovat nelijalkaisia maukujia". Ja tämä on induktio. Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" -lause muistuttaa siitä että kohteeseen liitetyt ominaisuudet ovat induktiivisia väitelauseita.

Induktion ongelma kumosikin tiukan verifikationismin. Loogisen positivismin ajama hyvin tiukka skientismi kumoutui mahdottomuuteensa. Sen tilalle on sitten tullut erilaisia itsekriittisyyttä jollain tavalla huomioonottavia malleja. Esimerkiksi falsifiointiperiaatteessa ratkaisu on juuri siinä että todistaminen on induktiivista, mutta sen kumoaminen on deduktiivista. "The logic of falsification"  kertookin tämän periaatteen varsin yksiselitteisesti.

"falsification strategy implements the modus tollens relation of deductive logic:
If P then Q
Not Q
Therefore, not P
Since modus tollens is a valid deduction argument form, it is rational to re- ject the conclusion “not P” only if one can show that one, or both, of the premises are not true."

Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä, että induktiossa negaation todistaminen on jossain määrin helpompaa. Verifikointi, jota vanhan mallin "kaiken tieteellisesti todistavat" kannattivat on paljastunut aukkoiseksi, mutta kumoaminen on helpompaa. Kuitenkin on selvää että tieteenfilosofiassa on pakko miettiä sitä premissipuolta. Tämä ei itse asiassa käsittele lainkaan sitä voidaanko deduktiolla tai induktiolla "todistaa negatiivista". Vaikka moni käyttääkin tätä sivuun siirtämistä ja saivartelumahdollisuutta argumenttina, kyseessä on oikeasti harhautus. Se ei koske induktion rakennetta vaan premissejen pätevyyttä. Ja kun kysymys on siitä millä ehdoin premissejä hyväksytään, on huomattava että ongelmatilanteesta selvitäkseen on pakko kiistää käytettyjä premissejä, joka taas vaatii sitä että näiden tosiasiaväitteiden kumoaminen olisi mahdollista ja perusteltua. (Niiden negaatio on todistettava tai viitattava että ne väitetyt premissinmukaiset tosiasiat eivät olisi olemassa.)

Paul Duhem on toki muistuttanut siitä että aina kun tulee kumoamistilanne, ihminen helposti keksii ad hoc -oletuksia joiden perusideana on selittää miksi jompi kumpi premisseistä ei olekaan pätevä. Rakenteista premissin oikeuttamiseen siirto johtaa siihen että falsifiointi on usein saivarteluastekysymys. Ja tämän tien päässä on Quinelainen tieteenfilosofia. Siinä ei mietitä onko asia "positiivista todistamista" vai "negatiivista todistamista", todistetaanko jotain olemassaolemista vai olemassaolemattomuutta. Siinä on kysymys pelkästään saivarteluasteista. (Kysymys siirtyy siihen voidaanko mitään todistaa, perustella ja varmistaa. Eikä siitä onko olemassaolon ja olemassaolemattomuuden todistamisen välillä epäsymmetria. Joka on "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -väitteen ytimessä.) Ja pohjimmiltaan tätä mitataan Duhemin Quinen teesin avulla ; Katsomalla mitkä yleistykset ovat käytössä erityisen monessa muussa vahvassa tieteen teoriassa. (Jos asiaa tai periaatetta tai premissiä sovelletaan paljon muualla, eikä se pelkästään loisi itseään ristiriidattomaksi havaintojen kanssa, se on hedelmällistä, hyödyllistä ja vähemmän saivartelevaa.) Eli edes premissikikkailutasolla negaation todistaminen on "symmetristä";

Tämä kaikki on kieltämättä
tavallisen ihmisen järjelle vierasta
ja muutenkin hyvin häiritsevää.

Vaikka deduktio, induktio ja tieteellinen keskustelu toimivat kaikki hieman eri konteksteissa, ei koskaan voida sanoa että "et voi todistaa negaatiota". Ne ovat yleensä symmetrisiä. Mutta jos joskus voidaan sanoa että epäsymmetria on, niin silloin olemassaolemattomuus on itse asiassa helpompi ja kysymys menee siihen voidaanko olemassaoloa oikeastaan todistaa muulla tasolla kuin "ilman riittävää epäilyä on hyvin perusteltua uskoa että". Tosin tälläkin tasolla on helppoa huomata että Randi alussa tekee induktiivisen näkemyksen jonka havaittu parapsykologi kumoaa. (Rakenne prosessissa on modus tollens.) Ja epäsymmetria on tässäkin mielessä jossain muualla kuin arkijärki sen sanoo olevan ; Olemassaolemattomuudesta saadaan selvästi tehtyä induktioita. Joten symmetria tässäkin kohden on selvä. Olemassaolon todistamisvaikeuden ja verifioinnin mahdottomuuden tiedostava uskova ei voi siis selittää että ateisti voisi vain venkoilla ja että uskovan on niin vaikea todistaa Jumalaa "kun mitään ei voi todistaa aukottomasti". Falsifioitavuus ei noudata arkijärkeä ja sen tyyppisiä konsepteja joilla uskontokeskustelua on puolin ja toisin koristeltu.

Ateismi, teismi ja falsifiotavuus (eli maailman idiooteista)

Usein ateismi vs Jumala -aiheinen keskustelu ajautuu falsifiointiperiaatteeseen. Tämän periaatteen toimivuudesta voidaan olla montaa mieltä. Mutta tämä teema nousee niin usein esille, että on syytä käsitellä sitä hieman kuin se olisi vakavasti otettava. Emme vain sano että kaikki jotka vetoavat tähän ovat ääliöitä ja lopeta tähän. Falsifiointiperiaate on kuitenkin tunnettu tieteenfilosofinen konsepti, jota on pidetty vähintään "semivakavastiotettavana".

Pari sanaa teismin falsifoinnista

Ateistit korostavat usein että Jumalaa ei voi falsifioida. Anthony Flewn jalanjäljissä korostetaan sitä miten Jumalaa voidaan aina suojella mitä erilaisimmilla ad hoc -oletuksilla. Flewn oivallukset voidaan kuitenkin yhdistää Quinen huomioihin, jonka jälkeen voidaan sanoa että sama ongelmallisuus tuppaa koskemaan kaikkea. Ad hoc -oletuksia sallitaan tietyssä määrin ja kysymys onkin oikeastaan jossain muualla kuin siinä että voidaanko keksiä suojelevia saivarteluja, vaan se että muuttaako tämä taustakonseptin tyhjäksi ; Ad hoc heikentää nimittäin aina selitysvoimaa antamalla virheensietotilaa. Tyhjä konsepti on vain kasa ad hoc -korjauksia ja jotain joka sovitetaan post hoc olemassaoleviin havaintoihin. Flewn ratkaisu taas keskittyy tähän suojelevien periaatteiden keksimiseen joten sitä ei voida ottaa kovin vakavasti.

Usein Jumalalle annetaankin erilaisia pieniä falsifiointikriteerejä. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on ehdottanut että kristinuskon Jumala voitaisiin falsifioida löytämällä Jeesuksen hauta. Teknisesti ottaen tämä on falsifiointikriteeri. Ongelmana on oikeastaan vain se, että tätä konseptia voidaan pitää tyhjänä. Se on niin ad hoc -perusteluin suojattua että oikeastaan mikään teoriassa saatavissa oleva havainto ei voisi sitä osoittaa. Tästä hyvän kuvan saa miettimällä James Cameronin "The Lost Tomb of Jesus" -pätkää. Pätkä oli kasa aihetodisteita. Mutta ne ovat aihetodisteita syystä ; Käytännössä mikään saatavilla oleva todiste ei voisi olla juuri parempi kuin tämänlainen aihetodistelistaus. Sillä Cameronilta vaadittiin osoitusta että haudassa oli juuri tietty Jeesus. DNA testi voi varmistaa kuolleiden sukulaisuuden. Mutta koska meillä ei ole Jeesuksen DNA:ta, emme voisi varmistaa että kyseessä on juuri tämä. Mikään saatavilla oleva aineisto ei siis voisi vakuuttaa kristittyjä. Koska tälläistä ei voida, on ennuste ns. "tyhjä". Se on sisällyksetön. Ei ole sellaista saatavissa olevaa havaitojoukka joka voisi tuottaa tämänlaisen tuloksen.
1: Lisäksi voidaan miettiä että mitä tapahtuisi jos Jeesus todella voitaisiin DNA -testeillä naulita hautaan. Se tuskin kumoaisi kristinuskoa. Se muuttaisi korkeintaan yhtä riviä uskontunnustuksesta. "Ruumiin ylösnousemukseen" dogmaa muutettaisiin. Selitettäisiin vaikkapa, että ruumis oli henkiruumis. Ongelma on siis syvempi. Se ei ole Jumalaa vaan tätä yhtä dogmia koskeva pseudofalsifiointikriteeri.

Tyhjä hauta ei siis oikeasti ole mikään todiste sanan oikeassa mielessä. Se on ontto ennuste. Sillä ei ole oikeastaan mitään eksanteja ennusteita. Se, että hauta on tyhjä, on ongelmallinen koska jos meillä on luola, jota voidaan näyttää että sitä on käytetty haudaksi, se pitäisi voida itsessään yhdistää Jeesukseen ja eliminoida monia asiaan liittyviä vaihtoehtoja. Se, että meillä on tyhjä hauta ilman asiaankuuluvaa viitettä ei ole todiste. Jokainen tyhjä hauta tai luola ei todista ylösnousseesta ihmisestä. Ei vaikka se olisi Israelissa. ; Tieteenfilosofian parissa törmääkin joskus siihen että idiootti sanoo että kohde on falsifioitavissa koska joku vain voi "todistaa sen negaation". Teknisesti falsifiointi tarkoittaa juuri sitä, että todistetaan asian negaatio. Mutta se, että sanoo että asia "X on falsifioitavissa saamalla sen negaatio" ei tehdä väitettä "tämä ja tämä havaintojoukko olisi meille ongelma". Tyhjä hauta on itsessään tämänlainen tyhjä ennuste. Siinä on luotu näennäistä sisältöä antamalla muut sanat kuin "negaation todistaminen". Mutta "tyhjä hauta" on määritelmällisesti niin epämääräinen että tämä ei tosiasiassa viittaa mihinkään konkreettiseen joka voisi aidosti olla ongelma. Näin ollen tämä selitys kertoo enemmänkin siitä että ihminen on saivere joka ei ymmärrä käyttämänsä tieteenfilosofian sisältöä. (Sanakikkailu on vain sanakikkailua. Sellaisen tekijä ei ole älykäs. Hän on saivarteleva ääliö, joka ei ansaitse kunnioitusta.)

Pari sanaa ateismin falsifioinnista

Ateismi onkin sitten omituisempi pala. Sillä ateismilla ei ole oikeastaan kunnon sisältöä. Ateismi voidaan yhdistää siihen että uskotaan luonnonlakeihin. Tämä tarkoittaa sitä että ateistit luottavat jollain tavalla peittävän lain malliin. Näin ollen ateistit hyväksyvät luonnonlait ja sattuman. Sattumaa voidaan lähestyä todennäköisyysmatematiikan kautta, saadaan jakaumia joiden osumista havaintoaineistoon voidaan testata. (Korrelaatio on aina induktio joka on vedetty kasasta yksittäistapauksia. Moni yhdistää falsifioinnin aivan väärin yhteen mittaustulokseen tai faktaan. He ovat ääliöitä eikä heidän pseudorationaalista panostaan keskusteluun tarvise kunnioittaa.)

Ateismin ongelmat ovat metafyysisempiä. Se, mikä nimittäin aidosti jää auki ei ole suinkaan se aivan liian usein vastaantuleva väite jonka mukaan ateistit näkevät sattuman kun taas uskova näkee merkityksen. Sattuma nimittäin voidaan falsifioida, löytämällä lainomaisuus joka peittää havaintoaineiston joka ilman sitä on ollut sellaisten jäsentävien käsitteiden kuin "jakauma", "frekvenssi", "keskiarvo", "hajonta" ... alla. ~ Lainomaisuuden ja sattuman läsnäolo ovat rationaalisia keskustelunaiheita. Falsifiointitilanteessa lainomaisuus ja sattuma kumoutuu modus tollens -tilanteella. ; Se on falsifioinnin idean looginen "kova ydin".)

Mutta oikeasti filosofi näkee että sattuman ja lain falsifiointi on idioottimaisuutta. Se on sitä että ei ymmärrä asiaa kunnolla. Sattuma ei tarkoita käsittämättömyyttä, sillä sitä lähestytään matematiikassa aivan kuten lainomaisuuttakin. Satunnaisuudella ja lainomaisuudella on määritelmä. (Itse asiassa se on sitä tapaa jolla lähinnä  jotkut pinnalliset tekoviisaat kreationistit toimivat. Heidän tekorationaalista panostaan ei tarvitse kunnioittaa. He eivät ole fiksuja vaan häiriköitä. He haaskaavat tilaa älykkäältä keskustelulta suoltamalla roskaa jolla ei ole sisältöä, jossa on pelkkää sivistyssanoin koristeltua arkijärkimielipiteilyä josta järki, rationaalisuus ja perustelu ovat kaukana.)

Suurempi ongelma onkin se, että ateismi on määritelmällisesti eiteismiä. Se vain väittää että laki ja sattuma ovat tätä. (Kyllä, ateisti on käytännössä joko deterministi tai indeterministi tai näiden yhdistelmä. Sattumapuhe on sivupolku jota idiootit käyttävät leimakirveenomaisesti. Käsittäen sattuman vielä peräti päin persettä.) Ja teismiä nähdään sekä satunnaiseksi nähdyn että lainomaiseksi nähdyn takana. Itse asiassa kaikki ateistien konseptit ovat jotain jota teistit ovat väittäneet merkeiksi Jumalsta. Näin ollen ateistit eivät suinkaan irtaudu teistien konsepteista vaan kannattavat niitä yhä. He vain irrottava jumalan niiden takaa. ; Ateistien paras ja ainoa selitys tälle on se, että he eivät näe sattuman ja lain takana muuta. Että jos siellä on jotain, niin teistit eivät ole osoittaneet siellä sellaista olevaksi. Ja että tätä teistien yhteenliitosta siellä takana ei itse asiassa voida kumota mitenkään. Eli puolustus palaa siihen että teismiä ei voida falsifioida.

Loppukaneetti.

Ongelma on oikeasti hyvin yksinkertainen. Ylläoleva oli vain asiaan liittyvää saivartelua jolla kutsuin kiinnostusta. Oikeasti asia on yksinkertainen. Se menee muutamaan ranskalaiseen viivaan ja se tarjoaa viitekehyksen jota ei voida kiertää. Sen ohi meneminen on tavallaan ohipuhumista. Tämä on kysymyksen ytimessä ja siihen vastaaminen on velvollisuus.
- Popperin falsifiointiperiaatteen mukaan mikä tahansa konsepti joka tekee väitteitä todellisuudesta ei ole järkevä. Jos väitettä ei voi kumota havaintoaineiston valissa, se ei ole tiedettä. Popper asetti tämän tieteen vaatimukseksi. Falsifiointiperiaatteen ulkopuolella ei ole tiedettä. Jos väitettä ei voi falsifioida, se on bullshittiä, tekorationaalisuutta, paskapuhetta jota saivartelijat keksivät dogmaansa puolustaakseen. Jotain jolle ei ole älyllisiä perusteita vaan johon vetoaminen kertoo psykologisesta pakosta, maailmankuvallisista silmälapuista.
- Popper korosti että jotkut doktriinit olivat kritiikki-immuuneja. Ne eivät olleet falsifioitavissa. Niiden luonne on sellainen, että mikä tahansa havaintoaineisto vastaan tulisikin, kannattajan mukaan tämä olisi teorian valossa mahdollista. Jos aineisto kuin aineisto sopii teoriaan, se ei ennusta tai selitä mitään. Kaikki havaintoaineisto vain sovitetaan siihen.
- Falsifioinnissa on kysymys siitä että vaikka asioita ja ilmiöitä, väitelauseita todellisuudesta, ei voi todistaa aineistolla ne voidaan kumota vastaesimerkillä. Näin esimerkiksi jonkin negaatio saa evidenssiä jos on jotain jolla voidaan todistaa negaatio vääräksi. Tämä on positiivisen todistamista. Vastaavasti positiivinen väitelause voidaan falsifioida antamalla tukea sen vastakohdalle.
- Jos asiat ovat vastakohtiaan, ne ovat toisiinsa sidottuja ; Esimerkiksi jonkun olemassaoloväitteen falsifiointi tarkoittaa sen olemassaolemattomaksi näyttämistä. Ja jos jokin väitetään eiolemassaolevaksi, se voidaan osoittaa tuomalla tälle vastaevidenssiä.
- Ateismin ja teismin suhde on se, että teismi väittää että "on olemassa Jumala". Ateisti väittää että "ei ole olemassa Jumalaa". Nämä ovat toistensa väistämättömiä negaatioita. Joko Jumala/Jumalia on olemassaoleva tai ei ole. Jumalan falsifiointi tarkoittaa siksi samaa kuin ateismin todistaminen. Ja ateismin falsifiointi tarkoittaa samaa kuin Jumalan todistaminen. Eli jos vaikkapa väität että ateismia ei voi falsifioida väität samalla väistämättä että Jumalaa ei voi todistaa. Eikä tästä ole ympärimenotietä koska kyseessä ovat toistensa vaihtoehdot. (Olemassaolokysymykset mallia "On-Ei ole" ovat aina tämänlaisia.)
- Ateismin kohdalla kysymys on siitä että onko teismin negaatiokin falsifioimattomissa. Jos teismin negaatio voidaan falsifioida, kysymys muuntuu yksinkertaiseti muotoon "Voidaanko Jumalan olemassaolo todistaa". Jos ja vain jos Jumalan olemassaolo voidaan todistaa, on ateismi falsifioitavissa. Mikään saivartelu lain ja sattuman metafysiikasta ei auta tähän.

Tästä päästään seuraaviin seurauksiin;
- Jos siis väität että ateismia ei voi kumota väität että Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa. Jos siis moitit ateisteja falsifioimattomuudesta selität aivan suoralta kädeltä että Jumala ei ole perusteltu konsepti. Tästä ei ole kiertotietä. Sillä kun puhutaan asiasta ja sen negaatiosta, on tilanne juuri tämä.
- Jos väität että ateismi on falsifioitavissa, väität että Jumalan voi todistaa. Jos kannatat Popperin fallibilistista maailmankuvaa, väität että teismilläkin on falsifiointikriteeri. Sillä tieteellisesti voidaan todistaa vain falsifioitavissa olevat asiat.
Itse. Minä en tiedä voidaanko Jumala tai ateismi todistaa/kumota. En edes pidä tiukan mallin falsifioinnin ajatuksesta, ja tätä kautta koko tämä teema on toistumiseensa nähden lähinnä rasittavaa. Mutta jos asia toistuu, on se hyvä ottaa vakavasti. Ja rehellisesti sanoen useimmat falsifiointikorttia heittävät eivät. He ovat idiootteja jotka yrittävät näyttää älykkäiltä ja perustelluilta ilman kykyä. (Jumala-ateismi -keskustelussa falsifioinnin esiintulo onkin jotain joka näyttää vastaavalta kuin parantumattomasti impotentin panopuuhat. Ei aina, mutta hyvin usein.)

Oma vastaukseni koko ateismin falsifiointikysymykseen on ; "If God is proven, then atheism is falsified. Can God be proven is the question." En usko että tällä hetkellä muodikkaasti "ateismia ei voi falsifioida" -kristityt tai Jumalan kumoamattomuudesta vaahtoavat ateistit pitävät tästä vastauksesta. Mutta kysymys on falsifioinnin perusluonteesta. Ja tämä antaa minulle mielestäni hyvän syyn pysyä agnostikkona ; Falsifioinnin kannalta ateismi ja teismi näyttävät niin tyhjästi ja epämääräisesti määritellyiltä että ne eivät ole edes väärässä. Nykymuotoilullaan se ei ole edes rationaalinen kysymys. (Se on vain idioottien suunlämmittelyä.)

Suurin osa ateisteista jotka toistavat falsifioimisteemaa ovat sellaisia, että he eivät käsitä mitä falsifiointi tarkoittaa. He haluavat vain vaikuttaa fiksuilta. Ja juuri siksi he käyttävät näitä argumentteja. Jos he olisivat fiksuja, he eivät leikkisi koko aiheella. Sillä se johtaa sellaisiin perusteisiin joista he eivät pidä. Aina, eli liian usein, kun kuulen siitä miten "ateismia ei voi falsifioida" tai "Jumalaa ei voi falsifioida" jota käyteään falsifioimattoman negaation todisteena, oikea kysymys on kysyä "Onko tuo todella se tie jota haluat kulkea?" Se kun väistämättä iskee omaan nilkkaan. (Paitsi jos on agnostikko) Ateismin falsifioimattumuus kun kertoo siitä että Jumala on todistamattomissa oleva irrationaalinen uskomuskonsepti, ei järkeväin ihmisten homma ollenkaan. (Mutta idiootteja riittää. Heille ei kai pitäisi antaa mitään aikaa, eikä vähiten siksi että jos peruskonseptien osaaminen on noin heikolla tolalla, niin mitä heiltä muka voisi oppia? Asiavirheiden ja väärinymmärrysten levittäjät lisäävät vain huonoa tietoa ja disinformaatiota ympärilleen.)

Ateismi negaation todistamisena (ja teistinen ateismikritiikki negaation todistamisen vaatimuksena)

Teologisessa keskustelussa nousee hyvin usein esiin se, että ateisteja - ja jossain määrin uskontokriitikoitakin - muistutetaan sloganilla "Et voi todistaa negaatiota." tai "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa". Nämä ovat toistettuja lausuntoja joissa on sivistyssanoja ja arvovaltaa kumpiavia sanoja kuten "todistaminen" ja "negaatio". Yleisesti ottaen en ymmärrä ollenkaan että miksi tämänlainen lausuma on niinkin toistuva.

Olen toki aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että negaation todistaminen on itse asiassa jotain jota on helppoakin tehdä logiikan maailmassa. Ja että tiedemaailmassa tilanne on itse asiassa vielä huonompi, koska loogisen positivismin aikana ajateltiin että olemassaolon varmistaminen olisi varmuuden lähtökohta. Tämä kaatui ja sen korjaajaksi tuli Popperin falsifikationismi joka perusteli lähtökohtansa sillä että usein todistamisen kannalta tiedossa on epäintuitiivinen epäsymmetria : Yksi vastaesimerkki voi kumota hyvän teorian, mutta mikään määrä tukevaa aineistoa ei voi varmistaa että induktio olisi todella tosi. Näin ollen loogisesti aivan pätevää modus tollens -päättelyä soveltaen voidaan itse asiassa todistaa negaatio ; Popperilla kanta muuttui pikemminkin siihen suuntaan että nimenomaan vain negaation voisi todistaa. Positiivisella varmenteella on sen sijaan jonkinlaista luotettavuutta, korroboraatiota, joka syntyy siitä että se selviää testeistä joissa yhtenä vaihtoehtona on näkemyksen kumoutuminen.
1: Olen ollut huomaavinani että tässä arkijärki on verifioinnin kohdalla hyvin kevyesti hyväksyvä mutta falsifioinnin kautta todistamisessa helposti hyvin ehdotonta. Näin ihminen voi, etenkin teologisen keskustelun kohdalla, hyvinkin vahvasti selittää että mörrimöykkyjä ei ole todistettu olemattomiksi, ne voivat olla vain harvinaisia ja "kenties seuraava sienenalus asian muuttaa". Toki akateemisesti koulutetut ja muutoin fiksut kristityt eivät mene tämänlaisiin, mutta silti tämä asia tulee vastaan toistuvasti ja se on jossain määrin häiritsevää koska tämänlaiset ajattelut ovat yksinkertaisesti häiritsevän typeriä joita esittävät yksinkertaiset typerykset kun haluavat häiritä muiden elämää. Tosiasiassa todistaminen ei ole ollut "ehdotonta" pitkään aikaan, tieteessä asiat ovat aina todennäköisyyksiä suuntaan tai toiseen. Se, että mörrimöykkyjä ei ole ollut jo katsottujen kärpässienien alla on induktiivista empiiristä kokemustietoa joka ei anna mitään syytä uskoa että se mörrimöykky olisi seuraavan sienen alla. Toki mörrimöykky kumoaisi näkemyksen "ei ole mörrimöykkyä", mutta juuri tämä osoittaa että mörrimöykkyjen olemassaolemattomuuskin on teoria joka voitaisiin falsifioida. Eli jokainen sienen alle kurkistaminen ON teknisesti ottaen koe. Ja epäonnistumissarja tarjoaa korroboraatiota näkemykselle että mörrimöykkyjä ei ole. Olemassaolemattomuuskin voisi näin ollen olla periaatteessa tieteellisesti hyväksyttävä tutkimusohjelma. (Tämän epäintuitiivisuus on ilmeisen kovaa, koska sama ajattelutapa on tavallista esimerkiksi pseudotieteessä nimeltä kryptozoologia.)

Tämä on kuitenkin jotain jota ateistit nimenomaan eivät tee. Sen sijaan he ovat perinteisesti nostaneet esille sen, että Popperkin korosti että kaikki näkemykset eivät ole falsifioitavissa. Popperin kanta oli melko tiukka ; Kun positivismin ajama olemassaolon verifioiminen ei onnistu on niin että jos asiasta ei voidasaada falsifioimattomuuden vuoksi korroboraatiota, niin näkemys olisi järjetön. Ateistit näyttävät käytännössä  poikkeuksetta lähestyvät asiaa nimenomaan siten että Jumalaa ei voi kumota. Kuten aiemmin olenkin kirjoittanut, Antony Flew:n kuuluisa nuoruudentyö selittää että Jumalaa voi pelastaa ad hoc kaikenlaisella saivarteluilla ja venkoiluilla ja että Jumala ei ole ollenkaan falsifioimattomissa. Tuoreessakin teologiassa tämä näkemys on esillä.

Toisin sanoen näyttää että sekä ateistit että uskovaiset ovat liikkeellä pääosin nimenomaan niin että ateismi ei yritäkään todistaa negaatiota. Kenties jokin negaatio on jotain jota voi todistaa, mutta Jumala ei sitten ole yksi näistä. Näin ollen ateistit ja teistit ovat yllättävän usein samaa mieltä Jumalan negaation todistamiskysymyksestä ja tekevät siitä aivan erilaiset päätelmät ; Uskovainen näkee että jos Jumalaa ei ole kumottu, niin Jumala "voi olla" ja on ikään kuin lupa uskoa tähän olematta idiootti. Ateistit taas näkevät että juuri tämä tekee Jumalasta hedelmättömän ja eiälyllisen.

Flew on toki lähinnä ateismin historian kuriositeetti, mutta tämä linjama on itse asiassa hyvin vahva. Esimerkiksi Patrick Grimmin sinänsä opettavainen "Impossibility Arguments" korostaa että ateistejen esittämät Jumalakritiikit kohtaavat toistuvasti sen, että sitä vain sanotaan irrelevantiksi kritiikiksi. Tämä toki tehdään hienostunein sanakääntein "Because the arguments at issue operate in terms of a set of more or less clear specifications, of course, it is always possible for a defender of theism to deflect the argument by claiming that the God shown impossibleis not his God. If he ends up defending a God that is perhaps knowledgeable but not omniscient he may escape some arguments, but at the cost of a peculiarly ignorant God." Ateistien argumentille vaaditaan määrittely sisältöä kun taas Jumalan kohdalla tätä ei pidetä välttämättömänä "A more frequent reaction, perhaps, is not redefinition but refugein vagueness: continued use of a term “God” that is allowed to wan-der without clear specification." Grimmin argumentin ytimessä on se, että tämä tekee kuitenkin Jumalasta myös tyhjän käsitteen "Here as elsewhere - in cases of pseu-doscience, for example - resort to vagueness succeeds in deflecting criticism only at the cost of diluting content." Jumala olisi siksi jumalatodistuskritiikin kohdalla vaikeassa välikädessä ;
1: Joko tunnustaa että näkemys on väärä ja Jumala voidaan kumota eli Jumalan negaatio voidaan todistaa. Tällöin kritiikki nähdään relevanttina ja ateismi on itse asiassa kerännut itselleen todistetta (samaan tapaan kuin jokainen tyhjä kärpässieni korroboroi mörrimöykkyjä ei ole -teoriaa). Hyvin harva teologi lähtee tälle tielle.
2: Ja toisaalta tehdä Jumalasta epämääräisempi ja käsitteellisesti tyhjä, jolloin se ei enää ole minkään rationaalisen keskustelun piirissä oleva aihe ensinkään. Jolloin suora päätös onkin se, että jokainen teologi joka lähtee tekemään loogista jumalatodistusta tai vastaavaa tekee virheen ; Logiikan käyttö johonkin jolla ei ole loogista rakennetta on vähän kuin harjoittaisi hiihtoa pyöröovissa. Hiihtäminen toimii, pyöröovet toimivat, mutta nämä periaatteessa hyvät järjestelmät eivät ole yhteensovittamattomia. Toisin sanoen tässä päässä odottaa lausunto jonka mukaan jumalatodistus teologia ei olisi edes lähtökohtaisesti mahdollinen. Hyvin harva teologi

Toisin sanoen vaikka teistit vaativat että järkevän ateismin pitäisi olla Jumalan negaation todistamista, ateistit itse eivät usko tähän ja lähestyvät asiaa eri määrittein. Ja tämä erilainen lähtökohta on yksi syy sille miksi ateisteja olkiukotetaan aivan käsittämättömän usein, miksi uskovaisille naureskellaan ylettömästi, eikä keskustelu aiheesta kulje muutenkaan mihinkään molemminpuolisen ohipuhumisen ja vääristelypilkka-inttämisen ulkopuolella.
1: Ai onko muunlaista ateisti vs. uskovainen -keskustelua joka olisi tästä pohjimmiltaan oleellisesti eroavaa? Miksi minä en ole törmännyt sellaiseen? Sofistikoituneet tahot näyttävät harjoittavan tätä vain sivistyssanoin ja tieteellis-teknillisemmällä kielellä. Tämä taas on nähdäkseni niin että itse argumentaation tausta-asennoituminen ei muutu, ainoastaan puitteet koreutuvat. En nauti siitä että sisällön puutetta peitetään korealla paketoinnilla. Se, että ihmiset hakkaavat toisiaan tiilellä naamaan on lisäksi viihdyttävämpääkin jos tämän aiheen seuraamiseta jotain mieltä haluaa hankkia.

Olen hieman murheissani että yhteinen kohtaamispinta saavutetaan näinkin typerässä pikkuasiassa. Sillä rehellisyyden vuoksi on pakko ottaa esille Popperin jälkeinen tieteenfilosofian kehitys. Falsifioinnin perusongelmana kun on se, että teoria kuin teoria on käytännössä aina mahdollista suojella jonkinlaisella ad hoc -selityksellä. Toisin sanoen Flewn keksimät kiertotiet on periaatteessa sovellettavissa mille tahansa yskittäiselle näkemykselle. Tämän vuoksi Quine selittikin että falsifioinnin perusongelma on se, että modus tollens tilanteessa tiedetään että lähtökohtaa on muutettava, mutta että yksittäistä tilannetta katsoen ei ole suoraa tietoa mitä. Quine korosti että onkin katsottava kaikkea muuta ympärillä ; Yleensä teoria perustuu päättelyille joissa toiset premissit ovat vahvoja ja toiset heikompia. Heikkous ja paremmuus on nähtävissä esimerkiksi siinä miten paljon tämä perusoletus on mukana hedelmällisessä tieteenteossa. Jos tällä lähtökohdalla on paljon sovelluspintaa, se tuskin on se jota kannattaa lähteä korjaamaan koska sen korjaaminen vaatisi hirvittävän paljon muutoksia muuallakin tiedeverkostossa. On järkevintä ampua tehottomin teoria alas.

Tämä johtaa siihen näkemykseen joka korostaa tutkimusohjelmien hedelmällisyyttä. Esimerkiksi Imre Lakatos on korostanut että katoavaa tiedettä oleva "laskeva paradigma" ei falsifioidu yksittäiseen havaintoon tai kumoudu siihen että se olisi ristiriidassa havaintojen kanssa ; Olihan maakeskinen universumikin episykleineen täysin yhteensopiva taivaankappaleiden liikkeiden kanssa ; Teoria vain muuttui todella omituiseksi ja mutkikkaaksi ja episyklien taustamekaniikan ainut oikeutus näytti olevan se, että ilman niitä teoria olisi ristiriidassa havaintojen kanssa. Eli kaikki teoriat "vain suojelevat itseään kaikenlaisilla ad hoc -suojaoletuksilla" juuri siihen tapaan miten Flewn nuoruudentyössäkin tehtiin Jumalalle. Tällöin näkemyksille tietysti syntyy kritiikiltä suojaava kenttä. Mutta samalla niiden sovelluskyky heikkenee. (Teoria joka korjautuu mutta sovelluskyky pysyy samana tai paranee taas kehittyy eteenpäin. Tavallaan tässäkin "vanha teoria falsifioituu" ja "uusi teorian otetaan tilalle", mutta erot ovat hyvin pieniä.) Nousevaa tulevaisuuden tiedettä ja hyvin menestyvää tiedettä taas kuvaa juuri se, että niillä ei tämänlaista ad hoc -suojakenttää ole.
1: Hedelmällisyysnäkökulmassa tärkeää on juuri se, että hyvä teoria tarjoaa hyötyä muille. Ad hoc -tiede voi toki referoida ja viitata muuhun tieteeseen. Arkimielessä tästä lainaamisesta syntyy rationaalisuuden tunne, mutta hedelmällistä tutkimusohjelmaa miettiessä suhde lainaamiseen on oleellisesti erilainen. ; Jos näkemys lainaa jotain tieteen teoriaa, se antaa ikään kuin tukea tälle lainaamalleen kannalle. Painoarvoa saakin se jota lainataan eikä niinkään se joka lainaa. (Toki tässä on huomattava että jos lainaajataho on jokin pseudotiede jolla itsellään ei ole yleisuskottavuutta, niin arvostus ei merkitse suuntaan tai toiseen oikeastaan mitään. Lainaamisesta syntyy lainatulle arvoa siinä määrin miten tieteellisesti merkittävä taho tämä lainaaja on.)

Hupaisaa on, että tämä ei enää teknisesti ottaen ole ollenkaan falsifiointipohjaista ajattelua. Mutta siinäkin negaatio voidaan todistaa siinä mielessä missä se nyt ylipäätään on mahdollista. Näkisinkin että sekä ateistejen että teistien tulisi irtautua tästä lähtökohdasta jossa Jumalan negaation todistamista kutsutaan mahdottomaksi. Ollakseen merkittävä kanta johon ottaa tukeva kanta (teismi) tai irtautuminen (ateismi) tarkoittaa että Jumalan todistamisen ja kumoamisen tulisi olla mahdollisia. Muutoin se ei ole mitään järkevää toimintaa ja ajatus "sofistikoituneesta teologiasta" ja "rationaalisesta uskosta" tai "älykkäästä ateismista" on rakenteellinen oksymoroni.
1: Itse asiassa oma kantani onkin se, että niin kauan kuin teologit määrittelevät asenteellisesti ja a priorisesti Jumalan "joksikin jota ei voi kumota ja kritisoida" ja jotka kuitenkin vaativat kriitikoiltaan nimenomaan "Jumalan falsifiointia, kumoamista ja kritisoimista", ovat jo lähtökohdiltaan sellaisia että he pakottavat jo tällä määrittein jokaisen rationaalisen ihmisen agnostikoksi. He estävät tällä Jumalan määritelmällään rationaalisen teismin ja rationaalisen ateismin mahdollisuudetkin. Haluat siis olla älykäs uskovainen? Lopeta hölmöily. Haluat tehdä sofistikoitunutta teologiaa? Lopeta sivistyssanojen kanssa hölmöily. Kunnes lopetatte hölmöilynne, pakotatte minut ainoaan rationaalisen ihmisen vaihtoehtoon, agnostismiin. Tarkalleen ottaen agnostismiin jota kuvastaa epäilys siitä onko koko Jumalakysymyksessä yhtään mitään kehittelemisen tai ajattelemisen arvoistakaan. Olen toki ponnistellut asian eteen, mutta vain siinä toivossa että kenties seuraavan kärpässienen alla olisi jotain muuta kuin tätä.

Skeptismistä, vastustuksesta ja skeptikoiden vastustamisesta

Ihmiset ymmärtävät intuitiivisesti ja arkijärjellä vasta -argumentin luonteesta yllättävän paljon ; Aihe tuntuu ikään kuin automaattiselta ja sisäänrakennetulta. Tämän vuoksi vasta -argumentin luonnetta ei välttämättä tule mietittyä. Ja tämä taas aikaansaa joskus ongelmia. Sillä vaikka asia pääasiassa toimiikin, se voi olla huono jossain paikoissa ja kohdissa. Tässä tarkastelen hyvin tietyntyyppistä tilannetta. Se on siitä mielenkiintoinen että se tulee vastaan "suurissa metafyysisissä/olemassaolon kysymyksissä" mutta harvemmin arkisemmissa tilanteissa. Käsittelemässäni tilanteessa on siis tiettyä mahtipontisuutta.

Jos nyt kuvitellaan että meillä on kohde tai asia X. Ihminen voi tähän littyen esittää väitteitä tai kanannottoja. Voidaan katsoa että hän (a) uskoo että X on totta. (b) Katsoo että X on väärä, eli -X (X:n negaatio) on tosi. (c) Etäytyä arviosta jossa kunnioitetaan X:ää sitene ttä ei pidetä perusteltuna että X on totta mutta ei myöskään uskota että -X olisi sen parempi.

Karkeasti ottaen voidaan sanoa että jos todistusaineisto viittaa X:n pitävän paikkaansa, olisi perusteltua sanoa että -X on hylättävä. Tässä on muistettava että usein tiukkaa todistetta ei ole. Tällöin voidaan puhua siitä että onko X paremmin perusteltu kuin sen vaihtoehto -X. ; Perustelujen heikkouksista ja epätäydellisyyksistä huolimatta voi olla järkevää tehdä kannanotto jompaan kumpaan suuntaan jos voidaan sanoa että toinen puoli on selvästi toista puolta hiukkasenkin paremmin perusteltu.

Koska tässä puhutaan asiasta ja sen negaatiosta, voidaan konseptiin soveltaa epistemologista vasta-argumentin tyyppiä ("defeater") ; Se perustuu siihen että jos on kaksi keskenään yhteensopimatonta väitelausetta (jotka eivät voi toteutua samaan aikaan), se johtaa siihen että evidenssi joka tukee toista näistä on automaattisesti myös perustelu jolla tätä toista vaihtoehtoa voi kritisoida. Tässä kohden tunnetaan kaksi defeater -luokkaa jotka jopa wikipedia tunnistaa:
"An undercutting defeater is B1 such that B1 does not oppose B2, but rather that the ramifications of B1, were it possible to obtain, casts doubt on the premises for B2.
An opposing defeater is B1 such that B1 has a factual or otherwise claim that, were it to be obtained, would falsify B2."

Ylläolevat luokittelut ovat hyvin tärkeitä. Olennaista on se, että intuitio tunnistaa hyvin vain toisen näistä tapauksista. Toinen niistä taas jää nimenomaan usein helposti huomaamatta. ; Jos nut kuvitelemme että on olemassa Tyyppi₁ joka esittää että X on totta. Hän myös kertoo mielellään Tyypille₂ että X on totta jostakin syystä. Tämä viittaa jonkinlaiseen argumenttiin jossa on parhaimmillaan joko viittausta suoraan tietoomme maailmasta tai sitten vähintään perustelua joka on tulkintaa tiedosta. Tilanne on se, että Tyyppi₁ on esittänyt argumentin eli Tyyppi₂ pitäisi uskoa samalla tavalla. Nyt "paremmin perusteltu" kanta voisi ajaa Tyypin₂ ottamaan kannan X. Todisteet ovat kenties heikot mutta ne ovat kuitenkin painottuneet. Todiste X:älle voi olla hyvin heikko ja täynnä aukkoja. Kuitenkin se on todiste johonkin suuntaan. Kuitenkin on mahdollista että Tyyppi₂ voi tuhota Tyypin₁ perustelut. Silloin ei enää olisi perusteita uskoa tätä todistetta ; Hän voi kehittää vasta -argumentteja seuraavilla tavoilla (jotka wikipedia aiemmin opetti/kertasi):
1: Kumoava vasta -argumentti (opposing defeater) antaisi jonkinlaisen perustelun ajatella että X on epätosi.
2: Torjuva vasta -argumentti (undercutting defeater) taas vain neutralisoisi esitetyn perustelun X:älle. Tässä perustelu osoitetaan joko täysin vääräksi tai sellaiseksi että se ei oikeasti ratkaise aiheena olevaan ongelmaa.

Karkeasti sanoen yleensä kumous on yleensä syy joka antaa syyn uskoa että -X on vallitseva tila (X on epätosi) ja torjuva vasta-argumentti taas antaa syyn uskoa että X ei ole perusteltu eikä siis voida sanoa että -X tai X. ; Huomio voi tuntua tylsiltä merkkijonoilta. Mutta sillä on tärkeitä implikaatioita ; Jos meillä on vasta -argumentti joka epäonnistuu näyttämään että X on epätosi, se ei vielä ole mikään ratkaisu tilanteeseen, se ei ole mitään joka antaisi perustelun uskoa X:ään. Se, että ei kumoa X:ää ei tarkoita että ei olisi onnistunut kritisoimaan X:n kannattamista oleellisesti. (Se, että ei onnistu tekemään opposing defeateria X:älle ei tarkoita että ei olisi tehnyt laadukasta undercutting defeateria X:ää puolustaville argumenteille. Kuulostaa kuivemmalta ja jopa vaikeasti sovelletulta tässä muodossa verrattuna tuoho eisuluissa olevaan. Mutta on kuitenkin eksaktimmin ja vakuuttavammin ymmärrettävissä.) ;

Jos siis Tyyppi₁ esittää että X on totta ja Tyyppi₂ esittää vasta-argumentin mainitun X:än perusteluille kritisoimatta itse X:ää, ei Tyyppi₁ yksinkertaisesti vain voi "kerätä argumenttipistettä" viittamalla siihen että Tyyppi₂ ei ole onnistunut kumoamaan X:ää. Päin vastoin tehdäkseen oman kannanottonsa vakavasti otettavaksi Tyyppi₁ on velvollinen osoittamaan myös että Tyyppi₂ ei ole onnistunut poistamaan sitä ytyä joka teki perustelusta X:ää puolustavan. Sillä ilman tätä prosessin vaihetta hän on vain samassa vaiheessa missä hän oli ennen kuin hän esitti perustelua X:älle. Ja koko perustelun vaatimisen idea on juuri siinä että tämä tila ei ole kelvollinen, tyydyttävä tai riittävä. Jos näin ei olisi, asioita pitäisi ottaa vakavasti ilman perusteluja eikä perusteluja tarvittaisi mihinkään.

Tämä huomio tietysti iskee fallibilistisen maailmankuvan ongelmaan ; Monihan korostaa falsifioitavuutta tieteenfilosofisena kriteerinä joka rajaa tieteen epätieteestä. Kuitenkin falsifiointi on mahdollista vain jossain tilanteissa. (Ja kuten Quine näyttää on aina suhteellista kontekstistaan ja usein on vaikeaa ja tulkinnanvaraista sanoa että mitä jokin havainnon ja teoriakokonaisuuden ristiriita oikeasti kumoaa ; Onko havainto väärä, onko mittarissa vikaa, vai onko virhe letaali hellitylle teorialle.) Tämä muistuttaa siitä että vaikka falsifointi onkin kelpo tila, ja ihanteellinen tilanteen ratkaisun kannalta, se ei kuitenkaan pidä sisällään kaikkea oleellista kritiikkiä. Falsifiointi on siis hyvä renki mutta huono isäntä.

Mutta ennen kaikkea se iskee ongelmia "arkijärkipohjaiselle skeptikkojenvastustusrintamalle". (Ja pätee se aika isoon osaan hienostuneempaakin skeptikkojen vastaista argumentaatiota.) ; Kuvitellaan että Tyyppi₂ ei ole tilanteessa jossa hän voisi esittää evidenssiä poikkeavalle kannalle, eli kannalle joka sanoo että -X on totta. ;  Skeptikolla ei ole todisteita vaikkapa [tonttujen] olemassaolemattomuudesta mutta kansanperinteen ystävällä ja maagikolla voi olla jotain kokemuksia [tontuista]. Nämä todisteet voivat olla huonoja, mutta ne sentään viittaavat johonkin tulkintaan jostain tosielämässä tapahtuneesta, ne tulkitsevat vaikka pimeässä nähtyä silmäparia. [Tässä tilanteessa X on määritetty tontuksi, mutta se voi koskea muitakin olemassaoloväitteitä kuin tonttuja.] "Et voi perustella X olemassaolemattomuutta" esiintyy tämänlaisissa tilanteissa usein X:ään uskomisen puolustuksena. Tämä korostaa sitä että esimerkiksi skeptikoilta vaaditaan debunkkausta ; Kritiikiksi hyväksytään vain kumoamisia (opposing defeater). Esitetyt torjunnat (undercutting defeater) nähdään riittämättöminä.

Septikoiden kannaltahan tilanne on kuitenkin yleensä todellakin se, että vastassa on taho jonka mielestä jokin asia X on perusteltu. Skeptikkojen kanta taas on se, että X on joko perusteltu tai sitten siitä ei ole tietoa kumpaankaan suuntaan. (Eli vastakkain ei ole "todistettu-kumottu" kuten arkijärki sanoo vaan "perusteltu-eiperusteltu".) Tällöin X:n perustelluksi haluavan on rationaalisesti houkuteltava skeptikko uskomaan että X on nimenomaan perusteltu. Kun hän esittää perustelun josta skeptikko löytää reikiä, ei hän voi vain tyynesti sanoa että skeptikko ei ole kovin vakuuttava koska hän ei ole tuhonnut X:n uskottavuutta vaan pelkästään moittinut tätä yhtä argumenttia. ; Luultavasti syynä tähän haksahdukseen on se, että ihmiset ajattelevat X;n perustelun olevan kuin X:n olemassaolon. Eli joko-tai -kysymys. Perustelu on kuitenkin jotain jossa on laatueroja. Se on harmaasävyistä. Tämän harmaasävyisyyden tunnustaminen ei ole vaikeaa, tietämisen epävarmuus on tuttu puheenaihe eikä kukaan usko olevansa erehtymätön. Mutta sen seuraukset päättelylle sen sijaan jäävät helposti miettimättä. Ja tämä oikeastaan on se ongelma. ; Perustelu X:älle ei ole joko-tai -kysymys jossa vaihtoehtona on toisensa poissulkevasti 100% onnistuminen X:n todistamisessa tai 100% onnistuminen -X:n todistamisessa.

Kun tieto ja olemassaolo tällä tavalla sekaantuvat mielessä, syntyy mielessä loogiselta vaikuttava tilanne joka on oikeasti väärä dikotomia. (Kyllä, tämä teksti on sitä varten että näytetään kädestä pitäen miten yleinen skeptikoidenvastustusargumentti on pohjimmiltaan epälooginen, väärä dikotomia.)

Tämä huomio kenties selittää sitä että miksi skeptikot nähdään joko tiukkoina, ilkeinä tai epäloogisina saivartelijoina ja liianvaatijoina (yleensä kaikkina). ; Kun kritisoidaan suoraan aihetta, se koetaan itselle emotionaalisesti tärkeän X:n pilkkaamisena. Jos argumentti sen sijaan vain torjuu perustelut, ne koetaan huonoiksi argumenteiksi, jotka antaisivat kaikesta huolimatta luvan olla rationaalisesti X:ään uskova. ; Tilannehan ei ole nimenomaan näin. Undercutting defeater on aivan riittävä ja pätevä syy hylätä ajatus siitä että X olisi perusteltu uskomus. (Joskus tulos on suoraan että X ei ole totta, ja joskus sellainen että X ei ole tiedetty jolloin epäusko ja usko ovat molemmat eiperusteltuja hyppyjä tuntemattomaan, kun taas perustelu nimenomaan kehottaisi siihen että rationaalinen ihminen ei sitoudu kumpaankaan koska tämä päätös ei ole perusteltu.)

Ateistien suhde pahan ongelmaan (Onko Taivaallinen Kuningas kalju?)

Yksi ateistejen hyvin usein toistama ongelma on viittaaminen pahan ongelmaan. Heille on siis tärkeää näyttää että maailma on mahdoton hyvälle ja kaikkivaltiaalle Jumalalle. Näkemys on siis sellainen, että se perustuu kristillisen Jumalan ominaisuuksiin, attribuutteihin.

Tätä korostava lähtökohta alkaa näyttämään varsin erikoiselta heti, jos sitä aletaan katsomaan vaikkapa Bertrand Russellin, ateistisen filosofin, kautta. (On miellyttävää rakentaa omituisuus sisältäpäin, se on vakuuttavampaa ja vähemmän ulkoapäin määrittelyä kuin se tavallisempi "koko ajattelun ehdot muuttamalla tyypin ajattelu näyttää omituiselta".) Hän oli myös vankkumaton loogikko. Tämä sai hänet miettimään sellaista - monesta kenties enemmän saivartelevan juristin esitykseen kuuluvan, kuin tärkeän tai kiinnostavan aiheen.

Kysymyksen, miten kohdella logiikallaa vähätukkaisia kuninkaallisia joita ei edes ole.

Perusesimerkki on lause "(Nykyinen) Ranskan kuningas on kalju" jos Ranskalla ei tällä hetkellä ole kuningasta, vaan kyseessä on tasavalta. Peruslähtökohdan Russell nosti ongelman joka rakentuu siihen että logiikassa virheellisen väittämän negaatio on tosi väittämä. (Tämä on hyvin intuition mukaista ; Jos otetaan ytimeksi vaikka aurinkokeskeinen maailmankuva ja sen perusväite "Aurinko kiertää maata", sen vääräksi osoittaminen johtaa siihen että tiedetään että "Aurinko ei kierrä maata".) ~ Kuitenkin kun näin on, päädytään "Ranskan kuningas tasavallan aikana" -esimerkissämme varsin erikoiseen tilanteeseen. Jos ei ole kuningasta, miten hän voi olla kalju? Jos lause kuitenkin oletetaan epätodeksi, niin päästään yhtä kummalliseen lopputulokseen "Ranskan kuningas ei ole kalju" joka on yhtä naurettava tai hyvä kun koko kuningasta ei edelleenkään ole.

Russellin itsensä mukaan esimerkiksi lauseen "Ranskan kuningas on kalju" onkin vain epäselvää kirjoittamista, puutteellista määrittelyä. Oikea muoto on "On yksi olio, joka on Ranskan nykyinen kuningas, ja tämä olio on kalju." Tämän muotoilun jälkeen lauseen muodosta sitten pystytään toteamaan, onko se tosi vai epätosi. Lopputulos oli että lause oli epätosi. Asian voi ratkaista kätevästi myös aivan toisenlaisella tavalla. Arationaalisuuden huomioivalla ajattelulla. Tällöin olemattomaan viittaavat lauseet eivät ole tosia tai epätosia, vaan mielettömiä. Ne ovat logiikan ulkopuolisia lauseita.

Pahan ongelmaan asia saadaan tietysti siten, että jos otetaan ateistinen perusoletus, eli oletetaan että Jumalaa ei ole olemassa (tai että on muualla todistettu että Jumala ei ole järkevä konsepti), on lause "Jumala on hyvä ja kaikkivaltias" hyvin samanlainen väitelause "kohde+sen attribuutti" kuin mitä aiemmin mainitusta rojalistiseen keulakuvasta. Näin voidaan sanoa että:
1: Russellin tapaan ajattelevat päättelevät että Pahan ongelman argumentaatio iskee johonkin jonka tiedetään jo olevan epätotta. Jos tiedetään että Jumalaa ei ole, tiedetään saman tien että hän ei ole hyvä eikä kaikkivaltias. Joten tämän todistaminen on turhaa. Jos Jumalan kumous on perusteltu, ei hyvyydestä ja kaikkivaltiudesta tarvitsisi puhua. Näin ollen ateistit jauhavat paljon tyhjää. Tämä ei kuitenkaan ole sisäisesti ristiriitaista, vaan enemmän voimien tuhlailua. Ateistit eivät siis tavallaan kritisoikaan pahan ongelmaa itsessään, eli esitä että Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, vaan vastustavat pahan ongelmassa itse asiassa tästä väännettyä muotoa "On olemassa Jumala joka on hyvä ja kaikkivaltias."
2: Arationaalisuusperiaatteen käytössä käy vielä pahemmin. Sillä arationaalinen ei voi olla samanaikaisesti tiedetysti tosi tai epätosi. Se, että havaitaan asia epätodeksi tai todeksi johtaa arationaalisuustilan purkautumiseen. Näin siis jos Jumalaa ei ole, koko Pahan ongelma on mieletön. Jos olemattoman Jumalan hyvyys ja kaikkivaltius ovat arationaalisia - kuin tasavaltalaisen ranskan kuninkaan kaljuus - Pahan ongelman väittäminen epätodeksi on kannanotto että Jumalan attribuutit "hyvyys" & "kaikkivaltius" olisivat epätosia. Tämä tarkoittaisi sitä että se ei olisi arationaalinen. Jos joku yrittää tämän jälkeen osoittaa että Pahan ongelma on tosi, se heijastuu siihen että Jumalan olemassaololle itse asiassa annetaan tilaa.

Itse asiassa ylläoleva voisi pinnallisesti ajatellen antaa tilaa ajatukselle, jonka mukaan ateistit eivät ole oikeasti ateisteja mallia "eivät usko Jumalien olemassaoloon", vaan kyseessä olisi enemmänkin Jumalaviha. (Tai sitten ateistit ovat toimissaan epäloogisia typeryksiä.)

Kuitenkin asia voidaan nähdä siten, että ateistit ovat tässä pahan ongelman käsittelyssään ensisijassa vastareaktiossa uskontoon. Mutta eivät Jumalaan itseensä. Tämä näkyy siitä, että he itse asiassa ensin ottavat epädogmaattisen perusoletuksen, jossa perusta on siinä että heidän oma näkemyksensä on väärässä. Tämän jälkeen he osoittavat tämän perusoletuksen epätodeksi. ~ Tämän asennemuutoksen kautta argumentti voidaan kirjoittaa auki. Tämän prosessin kautta se muuttaa muotoaan. Ja se itse asiassa muuttuu tilanteeksi jossa vastapuolelle annetaan mahdollisuus, ja sitten näytetään että tämä mahdollisuudessa ei onnistuta ; Lauseessa oletetaan kaikkihyvän ja kaikkivaltiaan Jumala olemassaolo ja tämän lauseen virheellisyydestä päätellään että sen negaatio on tosi. - Eli toisin sanoen virheellisen väittämän negaatio on tosi väittämä. (Mistä tämä olikaan tuttu?)

Valitettavasti tästä seuraa se, että ateismi on hyvin suurelta osin ateismia juuri tietynlaista Jumalaa kohtaan. Jos Pahan ongelmaa ylikorostetaan, ateismi muuttaa luonteensa "Ei ole Jumalaa" -kannanotosta "Ei ole kaikkivaltiasta ja kaikkihyvää Jumalaa" -kannanotoksi. Minun silmissäni tämä näyttää riittämättömältä ja jopa tylsältä.

Negaation todistaminen.

Yleinen sanonta on että negaation todistamisessa olisi jotain ongelmallista. On kuitenkin hyvä miettiä mitä "todistaminen" sitten oikein tarkoittaa milloinkin.

Selvästi kyseinen väite ei koske logiikkaa. Sillä voin hyvin tehdä loogisen päätelmäketjun (P1) "Jos A niin B" & (P2) "Tiedetään että ei B" joten (C) "ei A". Tai (P1) "Joko A tai B mutta ei molempia." (P2) "Tiedetään että B" joten päättelemme että (C) "Ei A". Tässä ei ole mitään ongelmaa ja negaatio on todistettu. A on selvästi logiikassa osoitettu olemassaolemattomaksi, peräti kahdella tavalla. Toisessa tietämällä "Kyllä" ja toisessa tietämällä "Ei".

Selvästi todistaminen tarkoittaa jotain muuta kuin tätä. Joku voisi jopa huomauttaa että "You cannot prove a negative" on itsessään negaatio. Eli jos perustelun sisältö pitää paikkaansa perustelun muoto ei voi olla oikein. Ja kaiken huipuksi mikä tapansa positiivinen väite voidaan muuttaa negaatioksi uudelleenmuotoilemalla lause. Sen totuusjakaumat pysyvät muuttumattomina, kun se vaikkapa pistetään tuplasti negaatioon. Samalla kikalla jokainen negaatio voidaan muotoilla positiiviseksi. "Olen olemassa" voidaan kääntää "en ole olematta olemassa" ja toisin päin.

Tätä kautta on selvää että jos negaation todistaminen on sääntö, yllä oleva on "väärinymmärrys". Kenties joku voisi sanoa että emme voi osoittaa että jokin olisi olematta. Ja että kyseessä olisi empiirinen maailma, ei looginen.

Tämäkin on mielenkiintoinen kysymys. Kuitenkin se on selvästi väärä. Jos oletetaan että minulla on keksipurkki, voin purkkiin katsomalla tietyissä oloissa varsin hyvin väittää että siinä ei ole keksejä. Joku voisi sanoa että siellä voisi olla keksejä jotka ovat ominaisuuksiltaan näkymättömiä. Tämän voidaan muistuttaa olevan väärän, koska esityksessä "keksi" on alun perin tarkoitettu jotain jolla on massa. Näin ollen "massallisten keksien olemassaolo purkissa" on varsin vakuuttavasti kumottu. Purkin painokin näyttää että salaluukkua tai kaksoispohjaakaan ei ole. Näin ollen on selvästi jonkinlaisia väitteitä "massallisista keksejen" olemasaolottomuudesta voidaan selvästi todistaa.

Tässä ideana on se, että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Eli katsomatta purkkiin tai punnitsematta sitä emme voi vain väittää että se olisi tyhjä. Ristiriitainen havainto on sen sijaan todiste puutteesta. Tässä massallisten keksien pitäisi vaikuttaa vaakaan. Jos vaikutusta ei ole, on se ristiriidassa.

Itse asiassa empiirisessä maailmassa tilanne on varsin huolestuttava. Sillä verifiointi on osoitettu mahdottomaksi. Sen sijaan falsifiointia, kuten yllä olevaa massallisten keksien olemassaolottomaksi näyttämistä, katsotaan voivan tapahtua. Tiedossa on epäsymmetria. Mutta se ei vihjaa sen suuntaan että negaatiota ei voisi todistaa. Se on enemmänkin siihen suuntaan että positiivista kannanottoa ei voisi todistaa. Tämä on huolestuttava kannanotto.

Toki asia on mennyt vielä mutkikkaammaksi. Tässä asiaa voi auttaa puutarhuri.
1: Jos väitän että minulla on tarhassa puutarhuri, asiaa voidaan tarkastaa. Itse asiassa on tiloja joissa puiutarhuri on todennäköisesti totta. Löydetään pappa joka puuhailee kasvien kanssa ja jolla on tutkintotodistus ja työsopimus näytettäväksi.
___1.1: Tästä päästään siihen että "ositiivisen todistaminen" on mahdollista kunhan toimitaan "riittävän uskottavien ehtojen" maailmassa. Todistaminen ei tällöin ole niinkään absoluuttista varmuutta - esimerkiksi matematiikkatyyppistä aksiomaattista todistamista jossa oletuksista todella varmasti seuraa jotain - vaan jotain joka on enemmänkin "hyvin perusteltua". Siihen on järkevää uskoa.
2: Toisaalta voidaan ujskottavasti näyttää että puutarhuria ei ole. (keksipurkkiesimerkin tapaan) Piha on tyhjä. Asiaa voidaan laajentaa ajassa Tiedämme että puutarhuria ei ole ajanhetkellä X. Mutta jos puutarhuria ei näy vaikkapa kuukausien pihanvalvonnasta huolimatta, on ajatus siitä että puutarhuria ei ole koskaan "jollain tavalla perusteltua".

Puutarhuriesimerkin otin esiin luonnollisesti sen takia että puutarhurin kanssa voidaan saivarrella. ; Falsifiointitilanne, ristiriidan havaitseminen, kun ei vielä kerro miten tilanne olisi korjattava. Siksi jos oletus massallisista kekseistä on väärä, voidaan keksiä toisenlainen keksi. Sellainen jolla ei ole massaa. Tälläinen on kritiikki -immuuni. Ongelmana tässä on se, että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta todisteiden puute ei ole myöskään todiste. Tätä kautta näissä tilanteissa on aivan yhtä pätevää - tai oikeastaan epäpätevää - esittää kannanottoja puolesta tai vastaan. Siksi jos haluaa antaa tilaa massattomille kekseille, olisi löydettävä todisteet tälle. Tai sitten hyväksyä se, että jotkut ottavat keksien olemattomuuden aivan vakavissaan ; On kaksi konsistenttia esitystä, eikä voida tehdä testiä joka pakottaisi ristiriidan päälle niin että voitaisiin testillä selvittää kummin asia on.

Massattomien keksien ongelmana on se, että niiden kaltaisia ei ole havaittu. Tässä kohden niitä kohdellaan Carl Saganin ohjeen mukaan ; "extraordinary claims require extraordinary evidence" -säännön mukaan. Jos jokin asia on kovasti tuntemamme vastaista, se vaatii kovat todisteet. Ei siis vain todisteita, vaan ne kohtaavat "kovennetun todistustaakan" ; Hyvin perustelluksi kun voi tulla konsilienssin kautta. Massallinen keksi ei ole erikoinen oletus, niistä on havaintoja jotka vertautuvat "hyvin perustelluista puutarhureista" saatuihin. Massattomilla kekseillä ei sen sijaan ole tälläistä luksusta, joten niiden olettaminen on selvästi paljon laaduttomampaa ja epäluotettavampaa.
1: Tälläinen massaton keksi on vain "todella outo keksi", niin outo että tekee vakavissaan miettiä miksi se pitäisi ottaa vakavasti...

Ne ovat siksi erikoislaatuisia asioita. Siksi on hyvinkin paljon uskottavampaa olettaa olemattomat keksit. Tämä ei ole absoluuttinen ja lopullinen todistus. Mutta se on kuitenkin "älyllisesti riittävä". Lakijargonilla tähän voi törmätä televisiosarjoissa "established beyond reasonable doubt".

Kaiken kaikkiaan näyttääkin siltä että negaation todistaminen on tietyissä oloissa hyvinkin mahdollista. Ja itse asiassa niissä asioissa joissa ne eivät ole mahdollisia, ollaan epäselvyydessä ; Asioita joiden olemassaoloa tai olemassaolottomuutta ei voida ratkaista ja jotka ovat vain kritiikki -immunisoineet itsensä. Karl Popper piti tämänlaista falsifiomattomuutta epätieteen tunnusmerkkinä. Moni ei kannata hänen ajatuksiaan koska ne ovat hieman liian jyrkkiä. Mutta käytännössä kaikki pitävät itsekriittisyyden puutetta hyvin vakavana puutteena. Tämä kanta ei siksi niinkään sano sano että tämänlaiset ilmiöt ovat väärässä. Ne ovat pahempia. Ne ovat turhia. Vasta jos tilanne saadaan vaikka uusilla tutkimusmetodeilla muutettua, niistä voi tulla mielenkiintoisia.

Eli epämääräistä saivartelua joka vetoaa siihen että sitä "ei ole kumottu" -joka itse asiassa vaatii negaation todistamisen - ja perustelua ei pidetä synonyymeinä. Itse asiassa vaikka lakimiehet ovat tunnettuja saivartelunlahjoistaan, lakituvassakaan tämä ei ole toivottava ilmiö ; Se on pikemminkin ongelma kuin ratkaisu.

Ad hoc takaa kissanpäivät : Olemattomuuden todistamisesta.

"it is nearly impossible to prove a negative. It's a bit like someone claiming that there is an invisible leprauchan that makes it rain; we can point to all sorts of "naturalistic" theories and the data that support them on how rain is produced, but the question will still remain, "Well, what evidence do you have that the invisible leprachaun doesn't guide the whole process?" And the answer is "none", because there is no hypothetical evidence to prove such a negative - there just isn't any reason to believe it to be the case, and Occam's razor would certainly be germane here."
(Ed Brayton, "Evolution : With ot Without Purpose")

Melko yleinen kannanotto on sanoa etä "et voi todistaa negaatiota". Tai olemassaolottomuutta ei voi todistaa. Tämä on kuitenkin melko mielenkiintoinen kysymys, eikä niin yksinkertainen kuin voisi ensisilmäyksellä luulla.

Itse asiassa moni tietää miten olemassaoloa voidaan kumota. Tätä kutsutaan falsifioinniksi. Tämä periaate esittää että teorian on voitava osoittaa vääräksi. Tämä on mahdollista, koska voimme havaita erilaisia asiantiloja, jotka ovat ristiriidassa tämän asian kanssa. Ristiriita näyttää asian vääräksi.

Induktioiden kohdalla asiantilaa ei itse asiassa voida todistaa lopullisesti oikeaksi, mutta yksi vääränlainen tapaus voi periaatteessa osoittaa sen vääräksi. (Logiikan kautta tämä vastaava "olemattomuuden todistaminen" onnistuu täysin pätevästi modus tollensin kautta.)

Yllä olevan suurena vaikeutena on tietenkin ad hoc -oletukset. Järjestelmä saadaan aina rakennettua ristiriidan suvaitsevaksi ottamalla sopivia lisäoletuksia, ja jos ei yksi riitä, niin otetaan useampi. Teorian kohdalla nämä ovat vakava ongelma. Esimerkiksi Kuhn muistaa että paradigman vaihdos ei johdu siitä että teoria osoittautuisi varsinaisesti vääräksi, vaan että se keskittyy rakentamaan ja kokoamaan erilaisia ad hoc -paikkoja. Imre Lakatos kuvasi vastaavan "protective beltin" kautta. Siinä missä hyvä ja kehittyvä tutkimusohjelma auttaa keskittämään tutkimusta ja asettaa itsensä alttiiksi ja tekee löytöjä, hiipuva tutkimusohjelma pelkistyy siihen että kootaan erilaisia selityksiä sille "miksi voidaan silti olla oikeassa".
1: Tässä prosessissa voi tapahtua hyvinkin erikoisia. Havainnon ja mittausvirheen erokin hämärtyy usein : Tyypillisesti hiipuva paradigma selittää paljon asioita mittausvirheiksi, jotka uusi teoria onnistuu sovittamaan itseensä ennusteinta. Toki mittausvirheitä silti tapahtuu.

Tätä kautta vääräksi todistaminen saadaan muuttamaan luonnettaan. Se ei ole enää mahdotonta, vaan voidaan sanoa ihan pätevästi että tietokoneeni ei toimi myyrien tekemällä energialla tai PSI -ajatussiirtoagenteilla. Sanoakseni tämän minun ei tarvitse välttämättä edes tietää mitään tietokoneen toimintaperiaatteesta. Todistuksen taakassa käy tavallaan niin, että saadakseen ajatuksenlukuagentin uskottavaksi, se olisi syytä todistaa ensin.

Koska usein ihmiset puolustavat itselleen rakkaita asioita, voidaan käytännössä sanoa että on joko lähes mahdotonta tai täysin mahdotonta osoittaa jotain asiaa vääräksi, jos asiasta on tehty niin epämääräinen. On varsin helppoa todistaa että pöydälläni ei ole tavallista kissaa. Joku voisi sanoa että siinä on näkymätön kissa, jolloin sen tutkiminen vaatisi enemmän - mutta esimerkiksi vaa -an kautta sekin olisi mahdollista. Joku voisi sanoa että sillä ei ole massaa, joten taikakissa voi yhä olla pöydälläni. Lopulta voidaan sanoa että pöydälläni voi olla useitakin epänaturalistisia kissoja, en vain voi löytää niitä.

Kuitenkin tässä tapahtuu samanaikaisesti mielenkiintoinen asia. Voisi sanoa että mitä kauemmas tavallisesta kissasta mennään, asian irrelevanssi lisääntyy. Sen tutkiminen on yhä vaikeampaa, joten siitä ei saada hedelmällistä tutkimusohjelmaa. Ja on yhä vähemmän syitä siihen että sen vaikutuksia olisi syytä ottaa laskelmissa huomioon. Jossain vaiheessa ei vain enää ole mikään ongelma vaikka asian jättää arvioimattakin - itse asiassa koska ad hoc -paikatun näkemyksen vaikutukset ovat myös pakosti epämääräisempiä, tästä tulee yhä vaikeampaa ja lopulta siitä tulee täysin mahdotonta. Tätä kautta ad hoc pelastaa kenet tahansa siltä että hänen tarvitsisi koskaan missään ikinä sanoa että "olen väärässä". Mutta samanaikaisesti se tekee koko asiasta on yhä vähemmän ja vähemmän tärkeää, lopulta tuloksella ei ole merkitystä elämässä, maailmankaikkeudessa tai missään. Ad hoc nimittäin tekee asiasta paitsi "falsifiointia kestävää", myös asian jota on vaikeaa -lopulta mahdotonta havaita ja kuvailla. Ja sen vaikutuksia on yhä vaikeampi havaita ja tunnistaa.

Joku voisi sanoa että tavallinen kissa ei ole kiinnostava, ja että näkymätön kissa on outo, mullistava ja tätä kautta tärkeä. Kuitenkin mullistavuus liittyy yleensä siihen että tämä "poikkeava määrittely" tehdään muuna kuin ad hoc -selityksenä. Näkymättömyys sopii havaintoihin. Vaakojen tekemät liikkeet ja silmien alla katoava whiskas viittaisikin näkymättömään kissaan. Samoin se, että pulveria ilmaan heitettäessä sitä jäisi kissaan ja siitä saataisiin "näkymään kissan kuori". Näin näkymättömällä kissalla saataisiin selitettyä monta konkreettista tapahtumaa. Tämä olisi uutta ja mielenkiintoista ja relevanttia. Sitä kautta voitaisiin saada uusia tutkimusohjelmia. Ja pulverin viskely ympäriinsä savannilla muuttuisi astetta järkevämmäksi kuin nyt.

Mutta juuri nyt näkymätön kissa olisi silti teoriana varsin irrelevantti. Asiantilaan voisi tulla muutos. Mutta tämä olisi näkymättömän kissan ystävien hommaa. Ennen sitä I am not holding my breath, enkä ota näitä juttuja vakavasti.

Jumalankiellosta - ja hieman lusikoidenkin.

"kyllä nuo lauseet sittenkin koskevat Jumalan olemassaoloa. Eihän mitään tuollaisia ajatuksia tai ongelmia voisi syntyä, jos Jumalaa ei ensin olisi olemassa. Tarvitseeko ihminen Jumalaa maailmansa selittämiseen?" ... "Nuo kysymykset syntyvät vain siitä, että kuvattu asia on ensin olemassa, ja sitten me pohdimme omaa suhdettamme siihen. Jos asiaa ei olisi olemassa, koko ajatus olisi täysin turha ja järjetön. Jumalan kieltäminen tai väittäminen tarpeettomaksi vahvimpia todisteita Jumalan puolesta. Jumala on niin vahvasti olemassa, että ihmisen täytyy jopa kapinoida vastaan."
(Eero Ojanen, "Mitä Aristoteles on minulle opettanut", sivut 80-81)

Otin yllä olevan lainauksen esille, koska se on melko yleinen. Ja se on itse asiassa liitoksissa ihan mielenkiintoisiin asioihin.

Keskeisin on tietysti loogisen lauseen suhde todellisuuteen. Sekä kuviteltavissa olevan ja aidon välinen ero. Se, että jokin on loogisesti hyväksyttävä, eli totuusarvolta pätevä päättely, on myös muistettava totuusehtojen mahdollisuus. Jumalan olemassaolo on siis olemassa mahdollisuutena loogisessa mielessä. Ja tämä ei välttämättä ole sama asia kuin oleminen myös muutoin. Määritelmän olemassaolo ei viittaa aktuaaliseen olemassaoloon - ja tämän vuoksi meidän ei tarvitse pelätä kentaureja matkallamme kotiin. Mielikuvan totuusarvo ja todellisuuden totuusehto ovat eri asioita. Jokainen tunnistaa tämän eron ja siksi Daniil Harmsin novellissa "Tarinoita Himmelkumovista" tuntuu tapahtuvan epälooginen asia: "Piipputupakka loppui eikä Himmelkumovilla ollut mitään poltettavaa. Hän imeskeli tyhjää piippua, mutta se vain lisäsi tuskaa. Näin kului parisen tuntia. Sitten piipputupakka ilmestyi." Mielessä oleva määrittely omassa piipussa olevasta tupakasta on sama kuin aito tupakka.

On tärkeää muistaa että meillä on kahdenlaista suhdetta asioihin. Molemmat niistä ovat relevantteja: Mietimme olemassa olevaa ja suhdettamme siihen. Ja mietimme mitä ei ole, ja suhdettamme siihen.

Tästä saa mielenkiintoisen huomion "Matrixista". Siinähän "There is no spoon" -huomio oli tärkeä. Moni mystikko on iloinnut siitä että tässä on takana syvä totuus. Heistä elokuva muistutti että henkisempi ja aidompi ja todellisempi totuus oli bittien ulkopuolella. Harva kuitenkaan esitti että lusikan kieltäminen jotenkin varmistaisi lusikan olemassaolon. Se osoitti että lusikka on vain illuusio. Suhde tämän mietintään oli hyvin tärkeä, ainakin juonen etenemisen kannalta. On mielenkiintoista että lusikoiden kyseenalaistamiseen suhtaudutaan kevyemmin ja sallivammin kuin Jumalan kyseenalaistamiseen.

Tämä kertoo jotain olennaista takana olevista asenteista.

Syy on se, että itse "kielto vahvistaa" -argumentti ei itse asiassa rakenteensa vuoksi vakuuta ketään. Se hyväksytään jos ja vain jos sinulla on asiaan liittyvä sokea piste. Eli hyväksyt asian muutenkin, ja puolustat sitä niin puupäisesti että mikä tahansa pönkkä kelpaa. Oman identiteetin suhde olemassaoloon on mietitty ja siihen vahvasti sidottu. Maailmankuva ei kestäisi muutosta tässä asiassa. Siksi se tuntuu vakuuttavalta vasta kun Jumalan olemassaolo on itsestäänselvyys jota ei voi eikä saa kyseenalaistaa.

Asiantila on helppo huomata esimerkiksi siinä miten argumentteja ei käytetä samankaltaisissa tilanteissa: Tämänlaatuista argumentaatiota ei oikeastaan sovelleta mihinkään muuhun kuin Jumalakysymykseen. Esimerkiksi tästä voisi ottaa jutun jossa kerroin Ryösön reagoinnista "darwinkala -puskuritarraan" Hän vastustaa evolutionismia, koska ei usko evoluutioon. On siis jokin evoluutio jolla on totuusarvo ja totuusehto. Olisi toki tavattoman helppoa muistuttaa että tosiasiassa reagoinnin tarve johtuisi psykologisesta tunteesta. Siitä että tietää että on väärässä. Tämä olisi kuitenkin nihilointia. Tällä tavalla voidaan aina rakentaa kritiikki -immuniteetti, kun vastustus vain tukee itse asiaa. Tosiasiassa Ryösö vastustaa evoluutiota koska ei usko että evoluutiota on muuna kuin ideologisena konstruktiona. Ja koska hän näkee että evolutionismi vaikuttaa maailmassa. Hän on ehkä epäonnistunut evoluution totuusehdon arvioinnissa, mutta muuta osin hänen toiminnassaan ei ole mitään irrationaalista.

En näe että Ryösö kokisi että "evoluutio on niin vahvasti olemassa että sitä vastaan täytyy ihan kapinoida." - Ei vaikka taikasana "alitajuinen" iskettäisiin mukaan ad hoc -selityksenä sille miksi Ryösön kokemukset lienevät erilaisia.

Itse asiassa tähän liittyy jännittävä yhteys. Yhteys saadaan nihilismin kautta. Ateisteihin liitetään usein sana "nihilismi". Vihainen nihilistihän olisi eräänlainen oksymoroni. Jos ateisti ei siis reagoi ja kiellä aktiivisesti, hänet katsotaan nihilistiksi. Ja tätä taas pidetään pahana asiana jo sellaisenaan. Jos hän on aktiivi, hän kapinoi ja Jumalalla on tässä mahtava valta. Tässäkin kohden on kyseessä se, että rakennetaan tilanne jossa pelin henki on "Kruuna - minä voitan, klaava - sinä häviät". Lakitermien : Epäilty on automaattisesti jo tuomittu. Systeemin merkitys on vain löytää miten hän on syyllinen. Syyttömyysmahdollisuutta ei sallita.

Kuitenkin vastustamisen intoon täytyy olla syy. Jostain syystä olemassaolottomuus on ateisteille kovin merkittävä asia. Tätä näkemystä puolustetaan kovasti. Ateisti ei siis ole nihilisti, vaan kokee että tällä asiantilalla on merkitystä. Tätä kautta päästään kätevästi siihen kapinointien syyhyn.

Ideologia ja ideologian kannattajien vaikutusvalta ja heidän uskomustensa totuusarvo eivät ole sama asia. Kiistäminen ei välttämättä olekaan tukea. Syy on hyvin yksinkertainen : Ihmisen ei tarvitse uskoa evoluutioon uskoakseen evoluutikoihin. Ihmisen ei tarvitse uskoa Jumalaan uskoakseen uskontojen olemassaoloon. Jos nykyään kiistää Isiksen, ei tästä saa aikaan kovin suurta tunnekuohua, koska kaikki ovat samanmielisiä asiasta. Tämä Jumala on jäänyt historian lehdille. Tämä ei siksi vaadi mitään kapinointia. Jos kuitenkin perustaisin Isiskultin, joka saisi suosiota, ja joka alkaisi pitämään aamunavauksia kouluissa, kieltämään lastenvaippojen myyntiä ja ostoa, komentaisi kaikki vuosittaiseen Isiksen palveluun ja pistäisi balsamoinnin kouluaineeksi, se alkaisi saamaan vastareaktiota. Isiksen totuusarvo ei muutu mihinkään. Mutta suhde hänen seuraajiinsa on pohdittava sitäkin tarkemmin. Suuri syy on siinä että Isiksen seuraajat käyttäisivät tässä yllä mainitussa tilanteessa valtaa. He olisivat sen verran ylimielisiä että määrittäisivät oman arvonsa myös muille: He vaikuttavat esimerkissä sen verran paljon että käytännössä sitä ei voi välttää. Kaikkien olisi pakko ottaa heihin kantaa, koska instituutioon törmää lähes yhtä varmasti kuin gravitaatioon.

Jumalan olemassaolokysymys herättää tunteita siksi että se ei ole tyhjiössä oleva totuusarvoväite. Siihen on liitetty ideologiaa, toimintaa, arvoja, normeja ja käskyjä. Uskonto on ideologia joka hallitsee. Uskontokysymys on ennen ollut hegemonia, eli itsestäänselvyys, jota ei saa kritisoida. Ja tätä kautta sen ei ole aikaisemmin tarvinnut puolustaa itseään mitenkään. Ilman erimielistä ei ole diskurssia, ja taisteluun tarvitaan toinen osapuoli, vihollinen. Erimielisyyden vuoksi sen kannattajista osa kuitenkin puolustautuu raivokkaasti ja kohtaa vastaraivokkuutta. Kyseessä ei enää ole hegemonia -asemasta. Kaipuu hegemonia -aikoihin kertoo siitä että eri vaihtoehtojen punnitseminen on heistä automaattisesti huono asia. Toki eri vaihtoehtojen punnitsemisessa on erimielisyys, kina ja konfliktin ja jännitteen paikka. Ja kaikkien yksimielisyyteen panostamisessa on helpommin harmonisuutta ja ykseyttä. Se ei silti ole filosofiassa tai tieteessä kovin rakentavaa.

Kun puhutaan olemassaolosta, voi olla loogista sanoa että Jumala on olemassa määriteltynä kappaleena. (Toki transsendentin ystävät ovat tästä varmasti erimielisiä.) Tämä ei tarkoita että sillä olisi vaikutusta kehenkään. Jumala voi olla ideologian kautta vaikuttava määritelty normisto. Tämä ei tarkoita että normien takana oleva yliluonnollinen olisi konkreettisesti olemassa.

Opi logiikkaa Kaken ja Maken kanssa.

Tarinat ovat ikuisia, mutta muuttuvia.

"Everyone thinks of changing the world, but no one thinks of changing himself."
(Leo Tolstoi)

En juurikaan pidä Hegelin filosofiasta, ja Marxin ajatuksetkaan eivät ole minulle juuri yhtään läheisiä. Tässä jutussa kuitenkin käytän heitä sillä tavalla, että voin hyväksyä heidän näkemyksiensä tiettyjä osioita. Eli luvassa on Hegeliä ja Marxia positiivisessa valossa henkilön toimesta, joka ei näiden filosofiasta pidä.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel oli romantiikan ajan lapsi. Hänen elämänsä seurasi Saksaan syntynyt kansallisromanttista kansallisaatetta, joka on samaa kulttuurin virtaa, jonka seurauksena Suomessa harjoitettiin suomalaisuuden etsimistä, kerättiin Kalevalaa ja muita vastaavia asioita. Ideat ehkä joskus syntyvät sattumalta, mutta ne eivät saa suosiota sattumalta.

Tämä olikin tavallaan se, mitä Hegel käsitteli.

Hegel oli sitä mieltä että kaikki tieto on subjektiivista. Tämä eroaa merkittävästi aikaisempien filosofien näkemyksestä: Esimerkiski jopa Immanuel Kant, joka oli sitä mieltä että olisi olemassa "olioita sinänsä", vaikka emme voisikaan saada niistä objektiivista muuttumatonta lopullista tietoa, ne olivat silti olemassa. Kantista oli olemassa olemassa saavuttamaton tieto. Hegel kiisti tämän täysin. Hänestä vaikka maailma olisi olemassa, ihmisen tieto itsessään on aina subjektiivista. Hegel kutsui tätä inhimillistä, kulttuurisidonnaista tietoaan maailmanhengeksi. on Maailmanhengestä ovat aikaisemmin puhuneet mm. Friedrich von Schelling, mutta Hegel määritteli tämän aivan eri tavalla ja näiden kahden sekoittaminen keskenään on vakava virhe. Schelling kun oli sitä mieltä että olemassaolon "syvin olemus" on maailmanhengessä. Hegel taas oli sitä mieltä että maailmanhenki on inhimillistä koska vain ihmisellä on henki. Hegel ei siis puhu todellisuudesta sinänsä, vaan ihmisistä, elämästä, ajatuksista, kulttuurista ja muista vastaavista asioista. Kummituksien, Jumalan tai "Kosmisen Syvimmän Ikuisen Henkisen Totuuden" kanssa tällä on siis aika vähän tekemistä. (Paitsi että nuo mainitutkin ovat osa kulttuuria.)

Hegelin mukaan aatteiden historiaa voidaan kuvata ikään kuin virtana, jossa veden pinnan aallot johtuvat jostain joen osan rakenteesta. Pohjan kivet muuttavat virran kulkuun, ja myöhemmin pulpahtaa pinnalle aalto, vaikka kivi ei olekaan juuri samassa kohdassa. Hegelin mukaan myös tieto, järki ja ajattelu ovat tälläinen joki, joka muuttaa koko ajan muotoaan: Hegelin mukaan asiat ovat yhä väärin ja oikein, mutta ne ovat sitä aikaan sidottuina. Toisin sanoen, kun aikaisemmin naisten äänioikeutta ja muitakin oikeuksia vastustettiin, ja tästä eroaminen oli huono asia, nykyisin naisten oikeuksiin kiinnitetään huomiota ja jo isovanhempien isovanhempien kommentit tästä aiheesta voivat saada korvat punoittamaan häpeästä. Samoin Hegelin mukaan on vain typeryyttä väittää että esimerkiksi valistuksen ajan ihmiset olivat tyhmiä koska heillä oli hassuja uskomuksia tieteestä. Ne olivat järkeviä niiden historiallisessa kontekstissa. Hegel myönsi myös sen, että oli mahdollista että jälkipolville asioiden punnitseminen on helpompaa: Ratkaisevat ideat muutokseen olivat jo syntyneet: Ihmisen tieto on progressiivista, kasautuvaa, se muuttuu ja menee eteenpäin. Hegelin mukaan tämä oli fakta, koska kulttuurien taso on ajan mittaan muuttunut hienostuneemmaksi, monimutkaisemmaksi, kompleksisemmaksi. On esimerkiksi hienompaa teknologiaa. Kivikaudella ei ollut telkkaria. Tosin tämä ei Hegelistä tarkoittanut sitä että töllöä tuijotteleva ylipainoinen stereotypia -amerikkalainen olisi fiksumpi ja taitavampi kuin luolamies.

Hegelistä muutoksen suunta ei myöskään ollut satunnaista, vaan sen sijaan dialektinen kehitys seuraa tiettyä kaavaa, kolmivaiheista triadia:
1: Teesi. Hän esitti että alussa on positio, eli jokin käsitys tai kannanotto. Esimerkkinä tästä voisi mainita Elelalaiset, jotka kiistivät muutokset ja luottivat muuttumattomiin luonnonlakeihin.
2: Antiteesi. Kaikki eivät pidä positiosta tai usko siihen. Tätä seuraa negaatio, eli jotkut ovat näkemyksen kanssa täysin erimielisiä. Otetaan täysin päinvastainen kanta. Esimerkkinä voisi olla vaikka Herakleitos, joka ei yhtynyt elealaisten mielipiteisiin vaan sen sijaan esitti että "kaikki virtaa".
3: Synteesi. Edellisten välille syntyy jännite joka on pakko purkaa. Syntyykin käsitys, joka karsii molemmista niiden heikkoudet ja ottaa niiden hyviä puolia ja onnistuu jotenkin elegantisti yhdistämään nämä. Hegel kutsuu tätä negaation negaatioksi. Esimerkkinä suhteessa aikaisempiin esimerkkeihin tästä on Empedokles, joka esitti että maailmassa on muuttumattomia elementtejä, jotka ovat eri suhteissa olemassa, että itse elementit ovat muuttumattomia, mutta niiden suhteet toisiinsa muuttuvat jatkuvasti.

Negaation negaatiosta tulee sitten tietenkin uusi positio. (Vitsaillen voisi sanoa että propositiologiikkahan jo tämän määrää, mutta sillä ei ole hirveän paljoa asian kanssa tekemistä. Tästä teoriasta vain tulee kannanotto, josta kaikki eivät pidä.) Siksi myöhemmin ehdotettiin että kaikki on vain vettä, tulta, ilmaa tai muuta elementtiä - synteesi tähän saatiin Demokritoksen atomiteorian mukana.

Voidaan sanoa että Hegel oli merkittävä, koska hän ei tuottanut filosofista teoriaa todellisuudesta vaan esitti maailmanhengen - siis myös filosofian ja tieteen edistymisen kuvauksen. Hän kertoi sitä miltä hedelmällinen ajattelu näyttää, ei sitä mitä ne tarkalleen ottaen sisältävät. Hegel ennusti minkä luonteisia ajatuksia kulttuurissa tulee esiintymään ajallisesti, kertomatta tarkasti sitä minkälaisia propositionaalisia väitteitä ne tarkalleen ottaen sisältävät. Tälläistä Hegelin kuvaamistapaa kutsutaan deskriptiiviseksi selittämiseksi; Se on ikään kuin jos näemme lentokoneen lentävän ja kerromme sen lentävän ja lentämisen tarkoittavan tietyissä ilmakerroksissa liikkumiseksi, kuvailemme tilanteen. Jos sen sijaan kerromme, että lentokone lentää koska iso kimppu aerodynamiikan lakeja, harjoitamme mekanistista selittämistä, jossa takana on jokin syy, jonka ominaisuudet tunnetaan. (Jos taas kuvaamme, että lentokone lentää siksi että insinööri on tehnyt sen lentämään, turvaudumme teleologiseen selittämiseen. Mutta siitä ei enempää tällä kertaa.) Hegel ei siis kertonut miksi tai miten ajatukset kehittyvät tälläistä "teesi-antiteesi-synteesi" -tietä. Tämä on merkittävää, koska on huomattava että kun esimerkiksi Platon(ideamaailma) tai Descartes(dualismi) otti kantaa todellisuuden rakenteeseen, Hegel ei tälle tielle astunut.

Mekanistisempaan selittämiseen viehtyneet pitävät deskriptiivisiä selityksiä tärkeinä kysymyksenasetteluina. Ilmiöinä, jotka tulee selittää. Sitten on tietysti niitä, jotka ovat viehtyuneet deskriptiivisiin selityksiin koska niihin ei ole taustavaikuttajaa. He taas haluavat laittaa tänne taakse jonkin tietyn asian, jota ei voida mekanistisella tavalla koetella ja testata tai kuvata. Tällä taas on selittämisen kanssa suunnilleen saman verran kuin erottisten lehtien lukemisella on rakastelun kanssa.

Karl Marxilla sen sijaan oli tarjolla mekanistiseen vivahtavaa selitystä sille miksi ajatukset kehittyivät sitä rataa mitä ne kehittyivät. Tosin hänen tavoitteensa eivät olleet teoreettiset vaan hän halusi parantaa maailmaa. Mutta selitys löytyi silti: Hän jakoi sosiaaliset olosuhteet kahtia.
1: Alarakenne oli perustavanlaatuinen tila, jossa on aineelliset ja sosiaaliset voimavarat. Toisin sanoen yhteiskunnalla on tietty määrä rahaa, ravintoa ja tuotantovälineitä. Näitä suunnataan. Ja tämä suuntaus on nollasummapeliä. Jos annat markan vaikka kirkolle, et voi antaa sitä samaa markkaa tutkimukseen tai olueeseen.
2: Ylärakenne taas on kulttuurin tila, ja tämä heijastelee alatasoa: Esimerkiksi kun Ateenan filosofejen maailma rakentui orjatyövoiman varaan ei tarvittu koneita - mekaniikkaa tarvittiin vain Heronin leluihin, jotka tehtiin uskonnollisiin ja huvituksellisiin tarkoituksiin.

Tämä tarkoittaa ihan vain sitä, että Saharassa ei voida kalastaa silliä, eikä siksi rakentaa sillinkalastukseen keskittyvää kulttuuria. (On huomattava, että Marxille normaalisti työ oli tärkeä elementti ja osa itseä: Teemmehän sitä pitkiä rupeamia elämässämme. Tässä ajatuksessa on hieman sellaista henkeä, että "Kerro minulle mitä työtä teet niin kerron millainen olet". Marxin mukaan työstä tulee normaalisti iloa, paitsi silloin jos joudutaan riiston kohteeksi. Riistolla Marx tarkoitti sitä, kun työläinen ensin tekee tuotteen X, ja porvari haluaa tästä voittoa, eli hän tekee sille jotenkin lisäarvoa. Tämä lisäarvo on pois työn tekijältä, koska pohjimmiltaan voitto voitaisiin jakaa tekijöiden kesken. Ääritilassa tietysti lisäarvoa tehdään pienentämällä työntekijöiden palkkoja, jolloin voitot kasvavat.)

On kuitenkin tärkeää huomata, että alarakenne ei ole pysyvä. Kuten Hegelilläkin, toiminta muuttaa myös alarakennetta. Hän ei siis ollut mekaaninen materialisti, joka väittää että tietyllä alarakenteella syntyy pysyvä yhteiskunta, joka tekee tiettyä asiaa kuin automaattisesti. Sen sijaan hän oli dialektinen materialisti, jonka mukaan ylärakenne vaikuttaa alarakenteeseen. Jos esimerkiksi pidämme uskontoa tärkeänä, kulutamme voimavaroja esimerkiksi siihen että maajussit pistetään vapaa -ajallaan rakentamaan kirkkoja. Tämän jälkeen yhteiskunnassa on kalliilla ostettu ja hieno kirkkorakennus, jota pyritään tietenkin käyttämään hyväksi. Toisin sanoen yhteiskunta ei ole staattinen, pysyvä, vaan dynaaminen.

Dynaamisuuden luonnekuvaus voidaan hoitaa melko ymmärrettävästi vaikkapa viittaamalla indoeurooppalaisiin ja seemiläisiin.
1: Indoeurooppalaiset ovat kulttuureita, joissa puhutaan indoeurooppalaisia kieliä. On oikeastaan selvää, että kieli ja kulttuuri ovat jaettavissa näin, koska kulttuuri tarvitsee kieltä välittyäkseen. Ne ovat saaneet alkunsa kun yhdestä paikasta on lähdetty vaeltelemaan eri suuntiin ja osa on aina jäänyt asustamaan "matkan varrelle". Indoeurooppalaisilla Mustan meren ja Kaspianmeren rannikko on lähtöaluetta. Indoeurooppalaisille tyypillistä on polyteismi, eli he uskovat moniin jumaliin, ja muutenkin uskonnot ovat samantapaisia. Yhteys näkyy selvästi jopa jumalien nimissä, jotka ovat ikään kuin murreväännöksiä. Samoin Edda -runoelmassa on kertomuksia, jotka on löydettävissä intialaisista myyteistä. Voidaankin sanoa että Zeus on Torin sukua, ja Valhalla ja Olympos miltei sama paikka. Viini on matkan varrella muuttunut simaksi, ja kertomukset ovat muuttuneet siten että ne sopivat paikalliseen ilmastoon, kasveihin, eläimiin ja niin edes päin. Indoeurooppalaisille erityisen tyypillistä oli näkemiskeskeisyys. Heillä oli veistoksia jumalista. He korostavat esimerkiksi kosmisia "visioita" ja käyttävät muita sanoja, jotka korostavat näkemistä. Heillä on syklinen historianäkemys, maailmanhistoria toisti itseään kosmisessa rytmissä. Se kenties tuhoutui alkaakseen uudestaan tai sitten ajanjaksot olivat kuin ajan pyörä tai vuoden kierto.
2: Seemiläiset taas olivat Arabian niemimaalta. He ovat monoteistejä, eli palvovat yhtä jumalaa. He korostavat jumalan sanan kuulemista. Erittäin yleinen on myös kuvakielto: Jumalasta ei saa tehdä kuvia. Heillä on lineaarinen aikakäsitys, sellainen jossa historia on jatkumo, joka alkaa jostain ja päättyy johonkin tiettyyn tapahtumaan. Pat Condellin "Desert dogmat" eli juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat malliesimerkkejä seemiläisistä uskonnoista.

Kun siis nykyisin kuitenkin roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat sangen prameita, voimme miettiä mistä se johtui: Kun mietitään mitä tällä alueella oli aikaisemmin, huomaamme että paikalla oli kulttuureita (rooma, kreikka) jotka olivat indoeurooppalaisien uskontojen temmellysaluetta. Tosin sanoen kristinusko ei vain tullut, vaan kristinusko joutui sopeutumaan paikalliseen kulttuuriin, jos ei muuten niin siksi aikaa että sai paikallisen kulttuurin sopeutumaan itseensä. Moni voisi ajatella, että kauheita vääräuskosia oppeja sekoitettiin alkuperäiseen puhtaaeen uskoon. Tosiasiassa tämä oli kuitenkin selviytymiskeino: Oppi jonka ylärakenne vaatii todella erilaisen alaranteen ei voi suoraan syntyä, vaan sen on ensin sovittava alarakenteeseen ja muutettava alarakenne pikku hiljaa, muutoin syntyy kulttuurin mullistuksia, jossa infrastruktuuri ei vastaa kulttuuria. (Esimerkiksi: Minkäs teet jos on maa pullollaan moskeijoita mutta kulttuuri muutetaan suoraan ateistiseksi. Oh noes!) Toisin sanoen: Aikaisemmin taatusti oli ihmisiä jotka vastustivat tätä kristinuskon piirissä harjoitettua eri elementtejen mukaan sovittamista. He olivat "puhdasoppisuuden kannattajia". He kuitenkin katosivat näkemyksineen hävinneiden surkeaan marssiin kohti unohdusta. Yksinkertaisesti siksi että he eivät pärjänneet silloisessa yhteiskunnassa ja siinä konteksissa. Alarakenne oli heitä vastaan, eikä Jumala näytä tähän kulttuurien kulkuun sekaantuvan, astuvan alas pelastamaan. Kristinuskohan syntyi selvään tilaukseen Kreikassa: Hellenistisen kauden elämäntapausko sisälsi sopivan sauman, johon kristinusko ei ollut liian erilainen. Toki myöhemmin kristinusko muutti alarakennetta tiettyyn suuntaan. (Tälle ajatukselle muuten rakentuu fundamentalistikristittyjen argumentti siitä, että kulttuurimme on menossa tuhoon, he myöntävät että kulttuuri on melko sekulaari, mutta sillä on kuitenkin "kristilliset arvot", joista vai ollaan kovaa vauhtia luopumassa. He eivät taida ilahtua jos heille kertoo että se on Marxismia. Tosin kulttuurin muutos ei vielä tarkoita tuhoa. Islam ei tuhonnut arabeja, tai tarkemmin ; Arabia ei tuhoutunut islaminuskon kulttuurimuutosten vuoksi..) Paikallisen kulttuurin sisäinen ajattelutapa oli erilainen: Ja tämä, eli mm. yhteiskunnan tuotantovarat ja niiden käyttötapakulttuuri määräävät sitä, minkälaisia näkemyksiä siinä edustetaan.

Tosin on tärkeää huomata, että siinä missä Hegel korosti kulttuurin henkistä tilaa, eli vihjasi siihen suuntaan että huipputaso ratkaisisi sen, minkälaisia ajatuksia siinä syntyy, Marx korosti että muutokset ja se minkälaiset ajatukset "live long and prosper" riippuu täysin alarakenteesta. Marx kuitenkin luotti teesi-antiteesi-synteesi -tiehen. Onkin hyvä huomata, että hänen näkemyksissään kommunismi ei ole suora ja välitön seuraus vallankumouksesta, koska vallankumoushan on pohjimmiltaan antiteesi. Marx oletti että ensin on väkivaltainen muutoskausi, ja vasta sen jälkeen ihmiset alkavat "tekemään kykyjensä mukaan ja saamaan tarpeidensa mukaan". Siksi ihmiset jotka kritisoivat Marxin ajatuksia vetoamalla että hän oli väärässä koska Stalinin ja Maon kommunismin vallankumouksen jälkeinen maailma on väkivaltainen, eivät oikein tiedä mitä tekevät. Itse olen tosin sitä mieltä että kommunismi ei toteudu, koska se ei toimi elävillä ihmisillä: Sillä niiden kanssa toimiessa tilanne menee ennemmin muotoon "Teen sen minkä viitsin ja saan mitä haluan." Viitsiminen ja kykyjen seuraaminen taas ovat eri asioita - esimerkiksi Japanilaisille "parhaan yrittäminen" on raskas velvoite, eurooppalaisille se on taas edustaa enemmän pelkkää ahkeruutta, kuin aitoa ja uhrautumista täyden panoksen antamiselle. Samoin "haluaminen" ja "tarpeet" ovat kaksi eri asiaa. Voin haluta paljon kaikkea sellaista, mitä en tarvitse. Tämän tärkeän eronhan meille opetti jo Epikuros. Ja tälläisen tarpeettoman mutta halutun ottaminen olisi Marxin mukaan riistoa.