Pieni ajatus ; Miten Platon ei kohtaa filosofian kokonaiskuvaa

Platonin näkemys perustui kolmeen peruslaatuun hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Ja jossain määrin voidaan sanoa että kun puhutaan siitä miten kaikki filosofia on reunahuomautuksia Platoniin, takana on juuri se että nämä voidaan nähdä.

Mutta kun filosofian kokonaiskuvaa tentitään, on tavallista että oppikirjamainen vastaus filosofian kokonaiskuvaan vastaan tuleekin jotain muuta ; Puhutaan metafysiikasta eli ontologiasta, tietoteoriasta eli epistemologiasta ja etiikasta. (Joita voidaan sitten jaotella pienempiin alaosiin ja kuvata niitä.)

Jostain syystä tässä kohden ei mallivastaus ole että metafysiikka, etiikka ja estetiikasta. Sen sijaan näyttää että totuus on jotain johon on panostettu hyvinkin ahkerasti (ontologia ja epistemologia). ; Onko filosofia siis väheksynyt tai pinnallistanut estetiikan? Onko estetiikka muuttunut hedonismirinnastuksilla triviaaliksi? Vai oliko Platonin kuvaus väärä?

Hot or not -listaukseni. Ja kertooko tämä mistään?

Olen systematisoinnista kiinnostunut tyyppi. Lukioaikani kirjassa oli silloin minua häirinnyt kysymys siitä että minkälaisista seurustelukumppaneista pitää. Kirjassa oli jätetty tilaa tälle kysymykselle. Sulkuihin oli kirjattu erikseen että väärää vastausta kysymykseen ei ollut. Nuorempana ajattelin että mikä tahansa vastaaminen olisi väärin.

Nykyään olen systemaattisempi enkä pidä itseäni idealistisena. Tai pidän itseäni idealistisena. Mutta tiedän että ihmisillä voi olla preferenssejä joista he eivät ole tietoisia tai joista he eivät pidä. (Se on se jonka oppii kognitiotieteen tempuissa ensimmäisenä. Ja se on kenties koko oppialan tärkein opetus. Ei pidä luottaa siihen mitä ihmiset sanovat pitämisistään ja tekemisistään. Kyse ei ole välttämättä tahallisesta valehtelusta edes.) Kävin sen vuoksi listauksenomaisesti läpi "vain kaiken".

Kävin läpi elokuvia joissa oli mielestäni kivannäköisiä naisia. Mietin missä televisiosarjoissa oli hottiksia. Mietin minkälaista pornoa selasin. Mietin minkälaisia tyttöystäviä minulla on ollut. Ja keitä olisin halunnut olevan. Opin tästä yhden asian. En viitsi demonstroida asiaa sen enempää, mutta vihjaan että mieltymyksissäni on hyvin voimakkaita tilastollisia yli- ja aliedustuksia. Olen jossain määrin ollut tietoinen niistä. Mutta en ollut tiedostanut että ne ovat niin vahvoja ja ehdottomia.

En viitsi lähestyä asiaa nimilistauksen kautta. Riittää että laitan viereen kuvan joka karkeistaa mieltymyssuhteitani. Siinä on televisiosarjojen ja elokuvien näyttelijöitä rooleissa joissa pidän heistä eniten. Muutama. Mutta se kertoo vahvan viestinsä. Loppulistaus näyttää melko vahvasti samalta. Minulla on aina ollut hyvin valikoiva maku. Jopa silloin kun olen ajatellut tämänlaisen olevan pinnallista ja epäeettistä.

Viihteen kuluttamisessa ei tietenkään tarvitse asua tai viihtyä ihmisen seurassa. Ja tämä näyttää keskittävän ulkonäköön liittyviä piirteitä. Toki roolilla on jotain merkitystä.
* Naiset ovat kuitenkin ennen kaikkea brunetteja. Seassa on toki jonkin verran myös punapäitä. Blondina voi päästä listalle mutta ne ovat oikeasti anomalioita anomalioiden joukossa. Hiusten on syytä olla pitkiä. Tosin lyhyet käyvät. Ja kampaukset joiden kanssa on vaikeaa nähdä ovatko hiukset pitkiä vai eivät. Tukkalaitteet ja rakennelmat ovat itse asiassa kivoja.
* He ovat käytännössä ikäryhmältään "nuoria tai nuoria aikuisia tai sellaiseksi meikattuja". (Tämä on minulla selvästi muuttunut ajan mittaan. Nuorempana viehätyin nykyistä nuoremmista enkä katsonut vanhempien perään. Nyt näkökantani on laajentunut, joskin aivan nuorimmasta päästä on selvästi karsiutunut. Jotkut varhaisnuoruuteni ihastukset - esim. Dawson's Creekin Joey Potter - ovat nykyään yököttävää pedofiliaa. Jos siis eivät olisi vanhenneet.) Eurooppalaistaustaisia.
* Jonkinlainen leuka ja poskipäät täytyy olla. Nenän voisi kloonata naamasta toiseen. (Tosin en ole mikään nasaaliconnoisseur, nenät lähinnä ensisilmäykseltä näyttävät melkotavalla samoilta, mutta kuinka paljon variaatiota niissä voi nyt ylipäätään olla?)
* Ja jos rooli on älykkään tai aktiivisen ja jopa toiminnallisen naisen, niin sitä parempi. (Hahmon ei tarvitse olla älykäs jos se on toiminnallinen. Eikä toiminnallinen jos älykäs. Mutta en löytänyt ainuttakaan poikkeusta jossa ei olisi jotain tämänlaatuista.)

Jos ulkonäkö pitäisi kuvata maahan liittyvine stereotypioineen sanoisin, että "preferoin italialaisia, mutta kyllä espanjalainenkin kelpaa". (Toki teininä heittämäni "intiaaniprinsessa" -kuvauskin itse asiassa on osuva. Makuni kansallisten stereotypioiden kanssa on vaan tarkentunut. Olen hienovaraisemmin tietoinen monenlaisista ennakkoluuloista. Mikä on tavallaan surullista.) Pienehkö koko, tummat hiukset, jonkin verran luonnetta...

Tyttöystäväpuoli näyttää samalta. Minulla ei ole ollut ainuttakaan selvästi eksoottisen ihonväristä tyttöystävää. Tämä "voisi johtua tarjonnasta", mutta listaa katsellen epäilen naismakuni olevan "rasistinen". Toisaalta minulla on ollut muutama vaaleatukkainen kokeilu. Punatukkaista tyttöystävää ei ole ollut, mikä tosin johtuu siitä että yksikään ei ole suostunut. (Ovatko punapäät muita krantumpia? Herra tietää!) Hiustenväripuoli on tässä kiinnostava. (Oma puolisoni on vaalea itse asiassa.) Luonnepuoli tuntuu korostuvan. Kaikki ovat olleet älykkäitä ja jollain tavalla aktiivisia. Lisäksi korostuu hyvin voimakas hyveellisyys tai eettinen painotus luonteessa. Jonkinlainen jämerä reiluus, ahkera doo-gooderius tai jopa hoopo naïvi hyväntahtoisuus ovat vielä hiustenväriäkin kantavampi teema.

Aihe on tietenkin jokin josta kirjoitetaan paljon. Usein selitetään siitä miten herrat pitävät vaaleaveriköistä. Sitä voidaan tutustua jopa tutkimuksiin jossa mietitään vaaleaverisyyden evoluutiopsykologisia puolia. Blondius liitetään nuoruuteen. Ja neoteeniset piirteet viehättävät miehiä useimmiten. (Olisin siis jotenkin vähän outo.) Kuitenkin samalla kiinnitetään huomiota siihen miten miehet jakautuvat joko niihin jotka pitävät blondeista tai niistä jotka pitävät bruneteista. (En olisikaan poikkeus.) Aika paljon tuodaan esiin myös sitä miten useampi mies pitää bruneteista blondien yli kuin toisinpäin. Yleistä jutustelua käydään esimerkiksi tutkimuksesta jotka vihjaavat että miehet jotka pitävät bruneteista pitävät seikkailun ja vaaran tunteesta. (Johon malliin omat mieltymykseni näyttävät muuten osuvan.)

Onko homoraiskauksessa jotain erityistä?

Olin huvittunut kun luin tapauksesta jossa nainen oli vastannut saamaansa pyytämättömään sukuelinkuvaan. Kun hän oli arvioinut ruokapaikkoja, hän oli saanut nettiinsä kikkelinkuvaa. Kuvan alla oli kehu arvioijan silmistä. Viestiketjussa mies puolusti tekoaan että se oli ystävällinen koska siinä oli kehu.

Kun nainen sitten ystävällisesti lähetti miehelle ison liudan erilaisia kikkelinkuvia takaisin, mies lähetteli kuvotus-oksetusreagointeja ja pyysi että tämä loppuisi. Tämä on tietenkin ällistyttävää siinä mielessä, että kikkelinkuvien lähettäminen oli ystävällistä. Etenkin jos kehui vastaanottajan silmiä.

Tilanteesta tekee erityisen huvittava se, että mies pysyi kannassaan ja omalla puolellaan koko pitkän floodausketjun ajan. Naiselle tilanne oli selvästi samanlainen. Kaksi samanarvoista ihmistä lähettämässä toisilleen samanarvoisia kikkelinkuvia.

Kuitenkin miehen reagoinnit keskittyivät erityisesti siihen että teko olisi loukkaava koska hän ei ole homoseksuaali. Jos hän olisi ollut homoseksuaali, kikkelinkuvien lähettäminen olisi hänestä ollut asiallista. Näin ollen hänelle tilanne oli epäsymmetrinen.

On selvää että ilman erillistä pyyntöä ventovieraille kikkelikuviaan lähettelevät eivät ole ystävällisiä. Heidän täytyisi ensin vähintään varmistaa vastaanottajan sukupuolinen suuntautuminen. Mies ei ollut lähetyskiimassaan oikein jaksanut miettiä tämänlaisia asioita.

Toisaalta itse voisin kuvitella että vaikka naiset lähettelisivät minulle alastonkuviaan, en pitäisi niistä kaikista. Estetiikka ja muut mieltymysasiat voisivat tehdä joistain saamistani kuvista jopa vastenmielisen. Ja tässä mielessä mieltymys on syvempi kysymys kuin pelkkä sukupuolikysymys.

Mutta kenties niiden välillä on kuitenkin syvällisempi ero. Itse mietin että mikä ero olisi jos minut raiskattaisiin tai homoraiskattaisiin. Ja tässä tilanteessa homoraiskaus tuntui ainakin ajatuksen tasolla ikävämmälle. Syynä on se, että jos nainen on astetta enemmän "partikulaari raiskaaja" eli kieltäytyminen koskee tätä yhtä tiettyä mahdollista maailmaa eikä aivan yhtä ehdottomasti kaikkia muita. Mutta homoseksiä minun on hyvin vaikeaa kuvitella tekeväni oikein missään olosuhteissa. Näin ollen näiden välillä on jonkinlainen aste-ero.

Onko se sitten niin suuri että tämän eron vuoksi kannattaa väittää kautta kiven ja kannon että ne omat lähettämät kikkelikuvat olivat ystävällisiä ja ihan eri asia kuin ne kikkelikuvat joita pyytämättä sai omaan viestilaatikkoon takaisin...

Pieni ajatus ; Vatun hyvä korvike

Ideastesia (ἰδέαἴσθησις) viittaa siihen että ihmiset aistivat erilaisia konsepteja ja määritelmiä. Kysymys on vahvimmillaan joissain synestesioissa. Mutta tavallisillakin ihmisillä on tähän viittaavia taipumuksia. Kirjaimien ja värien välille syntyy mielleyhtymiä jotka eivät ole täysin satunnaisia. Ehkä merkillepantavin piirre on bouba/kiki effect, joka koskee sanojen muotoa. Määritelmien sisältöjä ei ole kerrottu ja ne ovat tuntemattomia. Mutta silti ihmiset mielikuvissaan liittävät kiki -sanan teräväsärmäiseen muotoon ja bouban pyöreään.

Ideastesia on tärkeää. Sillä ostin kaupasta jäätelöä jossa oli makuna "rommi-rusina". Tämä toimii hyvänä kirosanana lasten läsnäollessa. Sana on vahva. Sorahtavia "ärriä" kuten omasa suosikissani. Suhahtava "ässä" kuten em. sanan suhahtavasti sähähtävässä synonyymissä. Etenkin jos jäätelön mallia tiivistää muotoon "rsn" siihen saa aggressiivisen sävähdyksen. Toimii siitä huolimatta että "rommi-rusina" tuskin on mikään kiertoilmaus "aikuisten kirosanoille". Se on tässä erilainen kuin vaikkapa "vattu".

Jäätelöpaketti sai itseni miettimään sitä mistä kiroilu saa voimansa. Toki en ole ainut joka on miettinyt tätä aihetta. (Jakamani linkki on hyvin opettavainen; "당신의 어머니는 일본어 전함을 충족하기 위해 밖으로 수영.") Ajatukseni oli tärkeä sillä olin ajatellut kiroilua hyvin yksinkertaisesti. Olin tehnyt sitä paljon ja ajattelin että kiroilu saa voimansa sanoista ja sisällöistä. Jos kiroilee pitää rikkoa jotain tabuja, kenties jopa manata tai tehdä jokin muu oman kulttuurin uskontoympäristön vastaista. (Viittaaminen sielunvihollisen moniin nimiin.) Viitata eritteisiin (uloon monet muodot) tai sinänsä miellyttäviin mutta julkisessa elämässä piilotettuihin sukupuolisiveellisyysasioihin (niin miehiset kuin naiselliset).

Kysymys ei ole vain sanoista ja niiden määritelmien nieltävyydestä ja muusta sanan koosta. Kyse on siitä miten niitä käyttää.

Hyvästä huonosta mausta

Miekkailukoululle oli tuotu teos joka sisälsi "hyvää huonoa makua". Se oli aikuisten värityskirja jonka nimi oli "24 pages of lamantine". Sillä ei ollut ISBN -numeroa. Se oli hyvin hieno. (Ylhäällä on näyte, sitaattioikeuden ja demonstroinnin vuoksi.) Koululla oli noussut ajatuksia joiden mukaan se olisi minun jäljiltäni. Se ei ole. Mutta ymmärrän miksi teoria on uskottava. Teos edustaa ns. hyvää huonoa makua. ; Termi jonka määritteleminen vaatii kenties melko paljonkin puuttumista sellaiseen aiheeseen kuin estetiikka ja sitä mikä on ja ei ole taidetta. Tämä ei ole vahvimpia alueitani.

On kenties hyvä lähteä katsomaan estetiikkaa hyvän (ja vähän muunkin) kautta.

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa arkkitehtuuriin. Siellä kommenttipuolella esiintyi määritelmä hyvälle taiteelle. "perusarvothan ovat totuus, hyvyys ja kauneus. Epätaiteen tekee epätaiteeksi se, että se kiistää jonkin näistä kolmesta. Kitsch on kauneutta ilman totuutta. Se on falskia, valheellista, teeskenneltyä vaikka se muodollisesti on kaunista ja miellyttävää. Tämä tekee kitschistä vastenmielistä. Samalla tavoin pornografia on kauneutta ilman hyvyyttä, modernismi on totuutta ilman kauneutta, poliittinen korrektius on hyvyyttä ilman totuutta ja naturalismi totuutta ilman hyvyyttä."

Tämä lähestymistapa on Platoninen. Eikä sillä tavalla jolla rakkaus on platoninen. (Tosin Platon oli todennäköisesti sekä seksuaalisesti aktiivinen että oli seksuaalisesti aktiivinen myös miesten kanssa.) Platonilla kolmikko oli transendentaaleja (transcendentalia). Sofistikoitunut voi hokea mantraa unum, bonum, verum ja sen jälkeen moni on tyytyväinen kun se sanotaan hienoilla sanoilla. Ja jos tämä ei vielä tehoa niin naiset huokailevat hameet suussaan kun latina vaihdetaan kreikkaan, ἀγαθόν, ἀληθές, καλόν... Kolmikko on hyvin tärkeä ja tunnettu osa klassista sivistystä. (Sitä klassista esiteollisen ajan tieteen vallankumousta edeltävän ajan klassista jota pitää nykyään osata että olisi sofistikoitunut. Sofistikoitumienn taas on sitä mitä nykyään kaivataan hyvyyden, totuuden ja kauneuden tilalle. Sillä siinä puhutaan arvostuksista, merkityksistä, statuksesta, luksuksesta, intresseistä ja vastaavista.) Platonin määritelmän kanssa on helppoa olla erimielinen. Jo ihan sen takia että kokonaisuus muodostuu enemmän siitä että asiat määritellään joksikin. En ole oikein arvostanut sitä kipakkaa asennetta jossa joku vain toteaa miten asiat ovat ja pillit pussiin. Platonin määritelmä on hieman tämänlainen.

Tarjotussa ajattelussa voi löytää varsin helpostikin omituisuuksia. On toki iskevää jos asian voisi tiivistää mietelauseeseen "kitch on kauneutta ilman totuutta". Mutta tarkemmassa mietinnässä tämä tuskin osuu kovin hyvin taiteeseen tai kitchiin. Itse asiassa heikkoudet ovat niin ilmiselviä että ainut syy miksi Platon ja moni muu hänen jälkeensä ei ole niitä huomannut johtuu ihmisen taipumuksesta vahvistusharhaan. Siihen että haetaan omaa näkemystä tukevia selityksiä sen sijaan että haettaisiin vastaesimerkkejä.
1: Sillä jos tuo määritelmä olisi totta olisi jokainen fantasia-aiheinen teos väkisinkin kitchiä. Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" muuttuisi kitchiksi koska se olisi valehtelua koska sitä varten pitää luoda keksitty ei-tosi maailma. Jossa tapahtuu taikuutta ja jossa on hahmoja jotka eivät ole todellisia.
2: Toisaalta suurin osa kitchistä tiivistyy hyvin tiukasti määriteltyihin aiheisiin ja kuvannustapoihin. Ja nämä eivät itsessään ole epätosia. (Minä olen itse asiassa ottanut kitchmäisiä valokuviakin.) Tämä on kuvattu hieman erikoisesti "30 Rock" -komediasarjassa jossa rikkaiden määrättyä statusesteettistä taidetta lähestytään siten että Donaghue määrittelee statementinomaisesti että "We know what Art is: it’s paintings of horses!" Tosin hän täsmentää viimeisellä tuotantokaudella että taide on tätä laajempi. "The horse is one of only three appropriate subjects for a painting, along with ships with sails, and men holding up swords while staring off into the distance." Nämä kaikki ovat todempia ilmiöitä kuin Gandalf harmaan velhoilut. Mutta silti mainitut maalaukset ovat kitchistä kitcheintä.

Toisin sanoen ei ole ilmiselvää että kitchissä ei olisi totuutta. Totuusarvon muuttaminen ei muuta teosta kitchiksi tai siitä pois. Tämä prosessi on toki vain yksi noista kolmeasta. Mutta käytetty prosessi on sellainen että sen voi tehdä joka ikisen mainitun kohdan kohdalla uusiksi. Ja on varsin helppoa todeta että kaava ei toimi jos sitä katsoo yhtään lähemmin.

Taustalla on syviä filosofisia ongelmia.

Ei pelkästään se, että tuossa määritelmässä muistutetaan siitä että Platon viittaa kolmeen asiaan, hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Mutta sitten asioita kuitenkin kombinoidaan niin että niitä on vain kaksi kerralla. Kolmannen muuttujan rooli ja sen puute jäävät avoimeksi. Tarkemmalla analyysillä tämä voitaisiin ohittaa. Voitaisiin vaikka miettiä sitä kitchpornon yhteyttä maailmaan. Ja todeta että kenties on todellakin syytä erottaa pornografia ja erotiikka toisistaan. (Itse tosin edustan näkemystä jossa erotiikka on enemmänkin pornografiaa jonka kohdeyleisönä ovat naiset.) Tämä on lähinnä referoinnin pinnallisuutta, huolimattomuutta ja älyllistä laiskuutta. Tämä ei ole vielä kovin vahva kritiikki sille että lähestymistapa olisi huono tai väärä. Moite kohdistuu tälläisissä tilanteissa enemmän filosofiin kuin filosofiaan.

Eikä pelkästään siksi että tosiasiassa kauneus, totuus ja hyvyys ovat hyvin vaikeasti määriteltävissä ja kysymys muuttuu helposti makuasiakysymykseksi. Sellaiseksi jossa vastaesimerkki ei kelpaa. Koska jos se moittii teoriaa niin sitten esimerkki vain ei oikeasti tai aidosti kuvaakaan tilannetta ; Platonin ajatuskolmikon eräs haaste onkin siinä että se antaa helposti konkreettisilta tuntuvia käsitteitä joiden sisältö on ilmselvä yksilölle itselleen, mutta ulospäin ne näyttävät makuasioilta. Ja tätä kautta platoninen ajattelu johtaa helposti relativismiin, eli siihen että näkökulma asian luonteesta johtuu siitä kuka sitä katsoo ja kuka ei. Tämä on usein ongelma koska Platoniin turvaudutaan juuri koska ei pidetä relativismista. Tämänlaiset ojat huvittavat minua jossain määrin. Mutta ne kertovat ehkä kuitenkin enemmän siitä että asiat ovat vaikeita ja suuri osa ihmisistä ei tee tätä analyysiä hyvin, tarkasti tai oikein. Joten vika ei olisi kuitenkaan teoriassa vaan aiheen vaikeudessa ja ihmiskunnassa.

Syvä itse filosofiaa koskeva ongelma on juuri siinä että voidaan selittää että Tolkienin "Sormusten Herra" kertoo jotain syvällistä totta. Että sen valehtelu ei ole "oikeaa valehtelua". Ja samoin voidaan sanoa, että kauniit maisemakuvat - jopa valokuvamuodossa olevat - ovat kitchiä koska niissä valikoidaan puolueellisesti oleellinen totuus.
1: Ja propaganda on kitchin läpitunkemaa samasta syystä. Ei siksi että usea ihminen näkee että hänen ideologiansa tiedottaa kun taas valheelliset ideologiat harjoittavat propagandaa. Tosiasiassa kitchiytyminen näkyy myös "hyvien" arvotoitotuksessa. Kun tiedottaja nimenomaan kokee että hän levittää Totuutta ja yleisökin luukee katsovansa Totuutta, niin miksi he sitten viehättyvät propagandasta joka on Totuuden antiteesi?

Tämänlaiset vastaukset toimivat niille joille älylliset oikotiet ovat mieluisia. Sillä tämänlainen rakenne on ad hoc. Ja karkeasti sanoen filosofit ottavat perustelurakenteisiin usein esteetikon otteita. Ja tällöin ad hoc -selitykset viittaavat siihen että asiaa puolustetaan tosiasioista huolimatta eikä niiden avulla. Tämänlainen ratkaisu on jotain jolla voi pelastaa teorian "totuusmahdollisuuden" (mahdollisuuden sille että se on tosi ja sitä ei tarvitse hylätä) mutta ratkaisutapa on ruma ja epäesteettinen. Käsienheiluttelu ei ole kauneinta päättelyä mitä on.

Siksi pidänkin noita vastaesimerkkejä tärkeinä. Ne tuovat esiin prosessin jota voidaan soveltaa eri tavoilla monessa eri kohdassa Platonin arvostamaa "kolmikkoa". Varsin simppelillä keinolla voidaan generoida hirvittävä määrä vastaesimerkkejä. Jos teoriaa vastaan on helppo rakentaa tuollainen "vastaesimerkkikone" joka sitten johtaa ad hoc -sarjalla puolustautumiseen, tiedetään että teoria on vähintään sellainen että sen kanssa erimieltä oleminen on helppoa. Kenties jopa suositeltavaa. (Minusta hyvin suositeltavaa.)

Itse lähtisin korjaamaan tilannetta muuttamalla sitä psykologiseen suuntaan.

Olen hieman pyöritellyt ajatusta jossa käytetään esteettistä teoriaa jossa korostuu se, että on jaettava erikseen tyylitajuttomuus ja tyylittömyys. Sain tähän kimmokkeen YouTubekanava "School of Lifen" videosta "Bad Taste". Nautin School of Lifeni "suolan kanssa". Se on monin paikoin "hieman turhan runollinen" kanava minun makuuni. Mutta se tarjoaa vähintään idean jolla estetiikkaa voidaan lähestyä tavalla joka on ei-platoninen. Se on toki sen sijaan medikalisaatiota sellaisella tavalla jossa "kyökkipsykologia" -termin ylikäyttäminen voi olla tarkoituksenmukaista.

Lyhyesti sanoen teoria korostaa sitä, että relativismi on hylättävä. Kun ihmiset puhuvat arvoista, niin se että hyvästä ja huonosta mausta puhuminen on asiatonta tuntuu älylliseltä laiskuudelta. "That seems too easy and lacking  ambition". Siinä hyväksytään että eri ihmiset viehättyvät ja etääntyvät eri asioista. Ja tämä näkemysero johtuu siitä että ihmiset ovat "eri tavalla rikki". Video nojaa kompensaatioteoriaan jonka mukaan jokainen ihminen on ideaalitilassaan tasapainossa ja käytännössä jokainen on vähintään hieman epätasapainossa. Ja taiteella, sisustuksella, pukeutumisella, taiteella ja kaikella muulla vastaavalla kompensoidaan. Eli ihmiset hankkivat taidetta joka vetoaa siihen mistä heillä on erityisesti puute. "Viral theory of compensation ; We are all a bit unbalanced inside and get attracted to styles in the world that promise to compensate us for the thing we are lacking within." Huonossa maussa ei siis ole kyse jonkin hyvän asian puutteesta vaan liioittelusta. "In every instance of bad taste we're looking at the of overeager embracing of a good quality, like sweetness, freedom, fun or prosperity that was once on a very short supply." Syynä ei ole maun puute vaan trauma. Ihminen ei olekaan paha vaan trauma, jota yritetään korjata. Jonka vuoksi ratkaisu ei ole tieto vaan poliittinen päätöksenteko ja yhteiskunnan järjestäminen niin että ihmiset eivät saisi (kovin paljoa) traumoja.

Sen vuoksi pornon katsomista ei selitäkään ideaalikolmikko vaan se, että henkilön seksuaalielämä on jotenkin puutteellista tai epätyydyttävää. Samoin jos ihminen on sisäisesti makaaberi hän voi täyttää ympäristöään rauhoittavalla kitchillä. Kiireiset ja stressaantuneet haluavat yksinkertaista ja rauhoittavaa.
1: Siitä miten itse luotan tähän kompensaatioteoriaan saa jonkinlaisen arvion sitä kautta, että olen nähnyt että maat joissa on yhtenäiskulttuuri luovat etatistisesti uskontonsa näköisen yhteiskunnan. Mutta sitten maissa joissa on uskonnonvapaus - ja tätä kautta by definition jonkinlainen monikulttuurisuus - niin uskonnot näkyvät pääasiassa lieveilmiöidensä kautta. Ja nämä lieveilmiöt ovat tämän uskonnon keskusideaalien antiteesi. Zen -meditaatiosta innostuneet näkyvät siksi rauhatonmielisyyden kautta. (Ja kristinusko on rakkauden uskonto, so there.) Luotan että tässä on jotain. En usko että siinä on kaikki.

Psykologismin lisäksi selityksessä on Aristoteelinen maku. Tarkalleen ottaen siinä korostetaan Aristoteleen "kultaista keskitietä". Aristoteles tunnetusti irtautuu Platonin idealismista ja lähestyy asioita hyvin eri tavalla kuin Platon. (Tosin hänkin lähestyy asioita transcendentalian kautta. Mutta sävy on oleellisesti erilainen.) Platonin ideaalimaailman ja idealismin yhteys on tässä ei-satunnainen. Moraaliset teot määrittyvät suhteessa tiettyihin periaatteisiin jotka joko toteutuvat tai eivät toteudu maailmassa. Tämä malli on ideaali. Ja se on sitä mitä "objektiivinen totuus" ja "objektiivinen kauneus" ja "objektiivinen moraali" heijastavat. Sen vastapooliksi voidaan ajatella vaikka, no, relativismia.
1: Olenkin siksi hieman huvittunut siitä että "Takkiraudassa" vastustetaan idealismia. Domeenispesifisti, tietenkin. "... tekstistä näkee, että hän on idealisti, ts. hän olettaa, että on olemassa jokin ideologia, jota seuraamalla saavutetaan paras mahdollinen yhteiskunta. Mutta konservatiiville tällainen ajatustapa on vierasta." Kovin koherentti ole hän ei.

Idealismissa on tietenkin helppoa antaa vaikka kolme kriteeriattribuuttia ja sen jälkeen on vain eri tapoja olla tyylitajuton eli tyylitön. Mutta aristoteelisessa asenteessa mukaan tulee kohtuuden ajatus. Ja näin ollen voidaan nähdä että tosiasiassa on nähtävissä että joku joka ei mieti pukeutumistaan voi pukeutua tylsästi. Ja hän on tyylitajuton. Mutta sen sijaan kadulla prostituoituja "pimppaavat" parittajat jotka ottavat koristeita ja liioittelevat niiden määrässä niin että lopputulos on esasaarismaisen yliampuva ja/tai/eli peräti kaamean ruma. Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju.
1: Jokin jota hauska "earthling 101 -kurssi" kuvaa nimellä "pomp". Tälle "pompille" video muuten antaa naturalistisia sisältöjä vaikka kauneus ja etiikka monesti yritetään kieltää ja selittää että Platonin kolmikko on totuus ja että tiede voi tutkia vain Totuutta. Tai jotain.

Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju. On siis pakko nähdä tyylitajuttomuus muutenkin kuin '"kyllä-ei" -"binaarina"'. (Joka on pakko kietoa heittomerkkeihin.) Kohtuus on "harmaasävyinen asia". (Joka on klisee ja siksi rumaa perustelua.) Näin ollen voitaisiin jopa katsoa että hyvän tyylin lisäksi olisi tyylitajuton banaalius että huonoa makua edustava makaaberius.

Kaiken tämän jälkeen voidaan päästä siihen hyvään huonoon makuun.

Jos mietitään lamantiineja, se ei ole epäonnistunutta taidetta. Se nojaa enemmänkin tahalliseen tyylirikkoon. Ei tahattomaan tyylirikkoon. Tämä tarkoittaa sitä että vitsi paitsi tekee tyylirikon ja tämä on taiteilijan intentioissa, niin tämä viesti tuodaan esille sellaisella tavalla että teokseen tutustuva ymmärtää että taiteilija on tiennyt tekevänsä tyylirikkoa.

Kun lapsenomainen tyyli ja aikuismaiset aiheet yhdistetään naïviin piirrosjälkeen tuotoksessa ja näillä kuitenkin kuvataan lapsilta kiellettyjä sisältöjä, voidaan tietää että ollaan hyvän huonon maun lähellä. Ja tällöin ei voida puhua kitchistä, makaaberiudesta, raakuudesta tai vastaavista. Tässä kyseisessä tapauksessa on pakko puhua huumorista. (Huumori on defenssi.)

Mitä on elämän tarkoituksettomuus?

Ei ole tavatonta törmätä lausumiin, joissa korostetaan että elämä olisi merkityksellistä jollain hyvin syvällisellä tavalla. Sellaisella, että tämä merkitys ei ole lainkaan yhteydessä filosofiseen kysymykseen "onko meidän elämällämme tarkoitus". Sen sijaan tätä elämän merkitystä pidetään ilmiselvyytenä joka pitäisi jotenkin selittää. Ja sitten tähän lisätään mausteeksi se, että tämä selitys vaatisi Jumalaa tai uskontoa jotta se voisi toimia mitenkään.

Taustalla on siis tarina siitä, että alussa on ollut Jumala joka on luonut ihmisen jotain tarkoitusta varten. Ja tämä tarkoitus olisi olemassa ihmisistä riippumatta. Elämän tarkoitukseen liittyisi siksi Jumalan tahdon noudattainen ja palvontamenot. Kun tämä Jumala otetaan pois, on selvää että tällaistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalia ei ole. Kysymys voidaan kuitenkin muuttaa siihen mitä tämä "tarkoitus" voi olla ylipäätään. Onko niin että ihmisen elämän tarkoitus voisi olla vain tämänlainen. Onko käsitteelle olemassa toisia määritteitä. Jos on, argumentti todistaa että ihmisellä ei ole hyvin rajatussa mielessä merkitystä. Mutta tätä ei voi johtaa yleistetyksi argumentiksi joka pätisi kaikkeen. (Se on argumenttina vähän sama kuin selittäisi että kun on todistanut että henkilöllä X ei ole lemmikkinä kissaa, niin hänellä ei tämän vuoksi mitenkään voi olla mitään lemmikkiä, esimerkiksi koiraa.)

Kenties tätä kysymystä "mikä on elämän tarkoitus?" voidaankin muotoilla tästä näkökulmasta. Suomen kieli on siitä huono, että englannin kielessä puhutaan "meaning of life". Se korostaa "elämän merkitystä". "Elämän tarkoitus" viittaa vahvemmin pelkästään teleologisiin selityksiin ja rajoittaa tätä kautta vastaamista tavoilla jotka englannin kielessä puuttuvat. Englannin kielen "meaning" on siis jossain määrin laajempi.

Ja koska usein kysymys on siitä, että kysymys voidaan kääntää, voidaan miettiä sitä mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että jokin asia on tarkoituksetonta.

Skientismin kohdalla tarkoituksettomuus tulee melko vahvasti esille. Kuitenkin esimerkiksi kreationistien lausuntoja katsellessa on selvää, että lausunnot eivät ole koherentteja. Toisinaan evoluutio on merkityksetöntä ja toisinaan evoluutio onkin sitten jotain joka opettaa, että ihmiskunnan merkitys on selviytyä taistella elintilasta ja lisääntyä ja joka opettaa tätä kautta, että pitää harrastaa seksuaalista irstautta, sortamista ja muuta vastaavaa joka tuomitaan moraalittomuudeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutio tosiasiassa määräisi mitä ihmisten tulee tehdä. Eikä tämä tähän jää

Voidaan sanoa että jopa sivistyneillä kristityillä skientismin kohdalla henki on sen suuntainen, että jos evoluutio opettaa että elämä on syntynyt sattumalta ja kehittynyt evolutiivisesti, on tämän antama tarina alkuperästämme ja siitä miksi olemme sellaisia kuin olemme ja tavoittelemme sellaisia asioita kuin tavoittelemme jotenkin "laimeaa". Tämä ei tosiasiassa ole argumentti sen puolesta että skientismi ei antaisi mitenkään missään määrittein mitääbn merkitystä. Vaan nimenomaan sen henkinen että tämä saatu merkitys olisi jotenkin vääränlaista, latteaa.

Se, että olemme täällä koska esivanhempamme onnistuivat monistumaan epätäydellisesti on samanaikaisesti tosi, että jotenkin sellainen joka tekee elämästämme jonkinlaista Albert Camu'n Sisyfoksen puuhastelua kivenpyörittäjänä. Jotenkin latistavaa ja surumielistä. Se, että elämä on määrittynyt ei-ikuiseksi on monesta kauhistuttavaa sinänsä. Se, että on syntymä, asiat jotka tapahtuvat, ja kuolema on jotenkin jotain joka syö terää "lopulliselta tavoitteelta" jossa ihminen jotenkin täydellistyisi johonkin päämäärään.

Miten tätä voisi avata?

Minun mieleni avautui tähän lukiessani "Tieteen Kuvalehdestä" miten Einsteinin nuoruus oli mennyt. Urbaanin legendan mukaan Einstein olisi ollut huono koulussa. Tämä ei kuitenkaan ollut totta. Hän itse asiassa oli innokas lukija. Hän koki syvää merkitystä ja kiinnostuneisuutta kirjoihin. Hänen lapsi-ikäiset sukulaisensa kutsuivat häntä "serkku tylsimykseksi". Koska heistä tuollainen lukutoukkailu oli tylsää. Ja he itse kokivat jotain aidompaa ja rikkaampaa leikkiessään keskenään.
1: Jokainen aspergerin syndroomaisen pakkomielteeseen törmännyt tiedostaa että heidän käytöksensä on samantapaista kuin Einsteinillä. Ja on selvää että heille nämä heidän palapeliprojektinsa ja muut vastaavat puuhansa ovat erityisen mielekkäitä.

Tämä asenne on tosiasiassa tuttu omasta elämästäni. Ja varmasti monen muunkin arjesta. Se on kenties jopa helpompaa ymmärtää niiden kautta. Kun minä sanon että jokin on merkityksetöntä, viittaan usein enemmänkin siihen että aihe on minusta tylsä. Jos olen vaikkapa seurassa joka keskustelee jostain aiheesta johon minulla ei ole mitään kontaktipintaa, haukottelen. Näin käy jopa silloin kuin keskustelukumppanit pitävät keskustelua heille hyvin mielekkäänä.
* Esimerkiksi urheilujoukkueista keskusteleminen on monista erityisen kiinnostavaa ja se jakaa yhteisöllisyyskokemuksia. Minulle urheilu on triviaalejen sääntöjen varaan ladattu ylimaksettu absurdi puuhake.
* Toisaalta jotkut voivat keskustella vaatteista ja muodista. Se on minulle hämmentävä aihe. En ymmärrä estetiikasta tai välitä muodin käänteistä. Näissäkin on kysymys sosiaalisesti jaetusta yhteisöllisyyskokemuksesta johon liittyy jonkinlainen statuselementti ja esteettinen pohdinta. Minua tämä vain ei kiinnosta.
* Mutta sitten jos joku ryhtyy minun kanssa keskustelemaan miekkojen laadun testaamisesta, ihmisiä taatusti tylsistyttää jos kuvaan miten miekan pommelia pitää läimiä jotta näkee miten se värähtelee. (Tämä kertoo kaksi tärkeää kohtaa: Ensinnä sen kohdan millä osalla terästä pitää lyödä. Ja toisaalta pitää tarkistaa että värähtelyn "solmukohta" on siinä mistä pitää kiinni niin miekka ei tärähdä kädelle.) Tämä haukotuttaa monia käytännössä välittömästi.
+: Olen myös sivusta nähnyt miten ennen merkityksellinen parisuhde voi laimentua merkityksettömäksi ja johtaa eroon. Mikä ei sano että puolison ihmisarvo tai luonne tai oikeastaan mikään olisi muuttunut. Vaan siitä että puolisot eivät jaa keskenään vaikka elämänsä arkoja asioita, tai kerro tärkeistä asioista tai tee yhdessä asioita joista molemmat pitävät.

Voidaankin sanoa että suurin osa "merkityksettömyydestä" ei ole aitoa filosofista "merkityksettömyyttä". Ei yksinkertaisesti olisi jotain sellaista perustaa jossa uskonto jotenkin kiertäisi ne määritelmälliset ongelmat joita tapahtuu kun tosiasioita sidotaan etiikkaan skientismissä. (Tosiasiassa uskovainenkin joutuu ottamaan niitä perustelemattomia premissejä saadakseen vaikka Jumalan olemassaolosta jonkun "miten asian pitää olla".)

Kuitenkin tunne mitättömyydestä on vahva. Koska näitä kokemuksia ei jaeta. Voidaankin sanoa että aina kun kuullaan lausunto siitä että "se ja se elämäntapa on merkityksetöntä" kuvataan sitä että lausuja ei kenties ymmärrä tai ei vähintään osaa samastua sen toisen kokemuksiin. Ymmärrän miten lattealta kokemukset voivat tuntua. Jos minä käyn usknnollisissa tilaisuuksissa joissa on yhteisrituaaleja, vaivaudun koska "en kuulu joukkoon" ja jos käyn tilaisuudessa jossa on yksisuuntaista julistusta, haukottelen itseni uneen koska tilaisuus on niin maan saamarin tylsä. Tässä tilanteessa tulee tietekin mieleen että mikä näitä ihmisiä vaivaa. Että vika olisi heissä ja aiheessa eikä esimerkiksi minussa. Tämä on vain askeleen päässä siitä että uskontoa aletaan selittämään jonkinlaisena mielenvikana.

Ei ole ihme jos uskovaisella tulee tämä samanlainen hoopouden, absurdiuden ja mitättömyyden kokemus siitä jos joku nyt intoilee jostain auton sytytystulpista tai bakteerikasvustoista. Ainut ero on vain siinä, että he projisoivat tätä tylsistymistään ulospäin siten, että he kutsuvat sitä "merkityksettömyydeksi". Vika ei siis ole heissä itsessään vaan aiheessa.

Voidaankin sanoa että merkityksellisyysargumentit eivät ole metaeettisiä. Ne teeskentelevät olevansa metaeettisiä argumentteja. Ne ovat enemmän sanoiksi puettuja asennevammoja joissa oman maailmankuvan taustaoletukset joko on jätetty tiedostamatta tai ne on tiedostettu mutta niistä ei välitetä. Vastapuolen heikkoudet sen sijaan otetaan tökittäväksi ja kenties saivarrellaan ehtoja joilla niitä syntyy keinotekoisesti lisää.

Mitä tästä seuraa?

Jos merkitys määrittyykin ihmiskunnan kokemusten kautta, voidaan nähdä että vaikka Jumalaa ei olisi, voidaan sille kuitenkin saada arvioijia. Itse asiassa jopa muutamalla eri tavalla:
1: Voidaan nähdä että on sosiaalinen merkitys. Tämä säilyy vaikka ammuttaisiin hirvittävän monta yksilöä. Tämä vaatii jonkinlaista jaettavuutta. Sosiaalisuus, valta ja miellyttävyys liittyvät yhteen. Tylsäksi koettu vähemmistö saa merkityksettömän tai harhautuneen osan.
2: Voidaan nähdä että asioilla on aina merkitys yksilölle jos se kiinnostaa häntä. Kiinnostavuus synnyttää tunteita ja tunteet ovat "merkityksen mittareita". Kun asia koetaan mielekkäänä se "arvioidaan mielekkääksi eli merkitykselliseksi". Tämä merkitys ei vaadi sosiaalista jakamista, ainuttakaan aatetoveria. Toisaalta tämä tekee tästä merkityksestä hyvin hauraan koska sellaisen merkityksen voi ampua hengiltä helpostikin.

Näen tämän ajatuskulman rakentavana, kohteliaania. Ja ennen kaikkea sellaisena jonka koen ratkaisevan "äärellistä elämää koskevia omituisuuksia". Usein selitetään että ihmisellä olisi jokin arvo. Kenties jopa absoluuttinen arvo. Jos olemme jonkun tämänlaisen kanssa kanssakäymisessä sosiaalisesti, niin eikö tällä ole kuitenkin jokin arvo? Kenties ääretön aika olisi parempi. Mutta toisaalta voidaan kysyä että eikö rajallinen kontakti ole kuitenkin jonkin arvoista. Ehkä on jopa niin että kuolevaisuus vain vähentää merkitystä, ei tee merkityksettömäksi. Samoin Jumalan näkökulma ja Jumalan mieltymykset ja tunteet voisivat tuoda ihmiselle merkityksen. Mutta Jumalan kuolema ei poistaisi merkitystä tyystin. Se vain rajoittaisi merkityksen määrää ja laatua.

Ainakin kun katsoo ei-metaeettisesti sitä miltä käytännön "merkityksettömyys" -lausunnot kertovat, niin näyttää siltä että tosiasiassa elämän tarkoitus on tylsyyden karkoitus. Ne mitä ihminen pitää tylsänä ja pinnallisena koetaan merkityksettömänä ja niitä arvostavia ihmisiä pidetään pinnallisina tai erehtyneinä tai onttoina. Kenties tämä onttous on kuitenkin lähinnä sitä että syyttäjä projisoi omaa onttouttaan tämän kyseisen aihepiirin parissa. Kenties vika on aina syyttäjän ymmärryksessä (mikäli lausunto on ehdoton kategorinen lausunto missä ei voi koskaan olla mitään merkitystä, ei voida vedota siihen että hän itse ei saa siitä mitään). Tai siinä että hän ei kykene itse nauttimaan kyseisestä aihepiiristä (mikä tulee useammin vastaan silloin kun puhutaan mieltymyksistä vaikka eri taiteenlajeihin). Olemalla sosiaalisia, keskustelemalla esteettisistä ja kiinnostavista asioista ja kasvattamalla ymmärrystä monista asioista saadaan iloa ja merkitystä elämiseen. Tylsyyden vastakohtana on mielekäs ja vähintään satunnaisesti onnellinen elämä.

Montezuma

Italo Calvino on kirjoittanut novellin jossa haastellaan Montezumaa. Novellin ydinteemana on ymmärtäminen. Ja sen loppupuolella korostuu se, että eurooppalainen voi kauhistella Atsteekkien ihmisuhrauksia. Atsteekit taas voivat kokea julmana sen, että eurooppalainen järjestelmä ei uhraa muutamia ihmisiä suoraan kun taas sen rattaat voivat passiivisesti murskata suuremman joukon ei-määrättyjä ihmisiä.

Calvinon lopputeesinä - tai ainakin lopussa olevana teesinä - oli merkitys. Atsteekeille sotimista tehtiin jotta saatiin uhreja jotta kaikki voisivat hyötyä. Tämä oli jaettu uskomus myös vihollisten kanssa. Ilman tätä merkitystä ihmisuhrit muuttuvat vain murhalahtaamoiksi. "... jos maailmasi merkitys olisi kadonnut, silloin myöskään temppeleiden luuhuoneiden pääkalloläjillä ei olisi ollut enää merkitystä, ja alttarikivistä olisi tullut pelkkä teurastuspenkki, jota viattomien veri tahrasi." Atsteekeille rituaaleissa oli symboliikkaa, merkitystä ja syviä uskomuksia siitä miten tämä vaikuttaa ihmisten elämään. He kunnioittivat noita merkityksiä eivätkä halunneet niiden katoamista.

Ajatus on siitä kiinnostava, että nykyään kun katsotaan vaikka uskontokeskustelua, tärkein asia on juuri siinä että ateisteille rituaalit ovat onttoja, tylsiä ja vain vallanosoittamista näkyvyydellä. Kristityille rituaalit ovat merkityksellisiä ja syviä. Kristitty helposti näkee ateistit "jollain tavalla sokeina". Ja kritiikkikin on tietenkin epäsopivaa ja väärää koska se ei osu siihen tärkeimpään kohteeseen, eli merkitykseen. Valta on korkeintaan väline joka oikeutetaan tärkeimmällä, merkityksellä. Siksi vallasta puhuva ei keskity oleelliseen ja symboleja pilkkaava osoittaa huonoa makua.

Mutta toisaalta niinpä Montezumakin olisi voinut nähdä että uhreja säälivä kritisoija vain "kitisisi" eikä ihmisuhrikriitikko voisi hänestäkään oikein muuta kuin "ottaa pyhän pois ja olla antamatta mitään tilalle".  Ja riskeerata prosessissa koko ihmislajin olemassaolo. Sillä yhteiskuntahan oli rakentunut, pysynyt koossa ja pyörinyt siihen astikin niin hyvin. Vaihtoehtonahan olisi ollut lähinnä maailmanloppua ja kaiken vaarantamista..

Mikä ihmeen "uus" natsismi?

Jotkut ovat ottaneet esille sen että ei ole mielekästä puhua uusnatseista ja natseista. Että samaa jengiä. Olen syvästi erimielinen:

* Natsit olivat esteetikkoja. Heidän estetiikkansa oli kitchiä, mutta se oli kuitenkin huolella suunniteltua. Bossin verstaalla ommeltiin ensimmäiset mustat SS-univormut, joskin niiden suunnittelusta vastasivat professori Karl Diebitsch ja graafinen suunnittelija Walter Heck. (Jonka toinen nimi ei valitettavasti alkanut T -kirjaimella.) Uusnatsien pukeutuminen on antiesteettistä ja koostuu äärimmäisen pragmaattisesta maastokuviosta ja musta T -paita -tasoisesta pukeutumisesta. Sellaisesta, jonka suunnittelijan pitäisi maksaa rikoksistaan estetiikkaa vastaan.

* Natsit olivat pedantteja. Natsien juna kulkee minuutilleen, pragmaattisesti ja säntillisesti ja kurinalaisesti. Natsin pahuus tulee siitä että emootiot jätetään syrjään ja ajatellaan "kansan parasta" kuin paraskin utilitaristi. Ihannenatsi on älykäs ja murskaa tielleen tulevat tunteettomasti. Uusnatsi taas elää emootioista ja kuuluu siihen suun kautta huohottavain kansanosaan joka hädintuskin tietää mitä "juna" tarkoittaa. Uusnatsi toimii tunteella, joista yleisin on pelko ja uhan kokeminen. Uusnatsismissa äly on vain tiellä. He osaavat kurin vain kurittamisen muodossa. Kurittaminen heillä tarkoittaa hyvin spontaania tunnelatautunutta sekoilua. Joka on antiteesi siitä mitä klassinen natsi tarkoittaa "kurinalaisuudella".

Siksi tarvitsemme termiä "uusnatsi".

Redusoitavan määrä

Kun ihmiset hakevat selityksiä he vaativat helposti melko runsaasti. Kuitenkin käytännössä jotkin asiat ovat tutkittavissa ja täysin luonnontieteellä selitettävissä, mutta ongelmat ovat enemmän teknisiä kuin jotain jossa maailmankaikkeudessa olisi tietämisen este.

Tästä hyvä esimerkki on pituus. Kuvitellaan että meillä on kaksi erimittaista ihmistä. On Maija ja Matti. Matti on Maijaa 10 senttiä pidempi. Voimme hakea tähän selitystä vanhemmista. Matin vanhemmat voivat olla pitkiä tai heillä voi olla pituuteen vaikuttavia geenejä. Myös Matin sukupuoli voi vaikuttaa geenien kautta. Toisaalta tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Kenties Mattia onkin ruokittu paremmin. Kenties hän on harrastanut sopivasti liikuntaa ja saanut muutoin ravintoa joka on estänyt hänen kasaanpainumistaan. Kenties Matti onkin sopivasti sen ikäinen että hän on pituuskasvussa edellä ja Maija kasvaakin pituutta myöhemmin.

Muuttujia on niin paljon että käytännössä se määrä vakoilua jota tarvittaisiin tuottamaan perimmäinen selitys Matin ja Maijan pituuseroille on käytännössä mahdoton toteuttaa. Tieteellisesti katsoen voimme hakea tilastoja joissa tarkastellaan Matin ja Maijan analogeja. Joilla on yksi tai useampi yhteinen attribuutti. Näistä saadaan tilastollisia ennusteita joihin kaiken kaikkiaan Maija ja Matti varmasti osuvat joihinkin kohtuu hyvin, todennäköisemmin kuin osuvat hyvin huonosti niihin kaikkiin.

Tavallaan yksilötasolla pituuden selitys jääkin kohinaan ja jää mysteeriksi. Tästä ei tietenkään yleisesti ottaen päätellä että pituus vaatisi yliluonnollista elementtiä. Tai että pituutta ei voitaisi selittää ja tutkia tieteellisesti.

Mutta jos kyseessä onkin uskonto, tilanne muuttuu. Kognitiivisessa uskontotieteessä voidaan katsoa tilastollisia malleja. Niissä yksilöillä on taipumuksia ja tietyissä tilanteissa tietyt aivoalueet käynnistyvät ja tietyt ajatteluprosessit voidaan havaita. Nämä antavat tilastollisia ennusteita. Yksilön vakaumuksessa on kuitenkin enemmän ja vaikeammin tutkittavia muuttujia kuin pituudessa. Silti ihmiset olettavat että jos vakaumus ei yllä henkilökohtaiselle tasolle se vaatisi yliluonnollien elementin. Mikä on tietenkin aivan yhtä omituista kuin selittää että pituudessa olisi yliluonnollista vain siksi että kohinaa on liikaa.

Samoin jos meidän on katsottava ja selitettävä miksi jokin taideteos tuntuu ihmisistä joltain. Tätä kokemusta voidaan periaatteessa lähestyä siltä pohjalta että taideteos on empiirisesti olemassaoleva asia. Ja se vaikuttaa silmiin ja hermosoluihin. Kokonaisuus voi vaatia jokaisen neuronin asetelmien kartoittamista. Tätä haastetta pidetään sitten väistämättä ei-naturalistisena ja esitetään vakavalla naamalla että tiede ei voi selittää taidetta ilman Jumalaa tai muuta yliluonnollista. Vaikka systeemi jossa on teos, henkilön valmiiksi olevat muistot, kokemukset, aistiärsykkeet ja niiden tuleminen yhdessä taustametelin kanssa ja muu kognitio mitä ihmisessä on mukanaan. Systeemi jossa on ihmisen hermosto reagoimassa ihmisen aistinelimillä johonkin määrättyyn kohteeseen on monin kerroin mutkikkaampi ja vaikeammin kartoitettava kuin yksilön pituuden määräytyminen.

Ja silti ei ole tavatonta että jos esität olevasi naturalisti, joku kertoo sinulle että "Selitäppä sitten syvälle menevällä, tieteellisellä ja aidosti ymmärtävällä tavalla J. S. Bachin musiikki."

Lippunne symbolisoi sitä että näette punaista...

Heraldiikka on vähäsen kiinnostavaa. Sitä ei voi pitää nykymaailmassa kovin merkittävänä taitona. Ja sen kiinnostavuuskin on vähän niin ja näin. Kuitenkin ne ovat siitä tärkeitä että niihin liittyy symboliikkaa. Ja tämän ymmärtäminen voi tuoda hupia asioihin.

"Borgia antaa epämääräisen
kemikaalikoktailin" ...
"Red Bull antaa siivet
- ja harpun"...

Asioilla on sisältö ja sisältö tuo asioihin merkitystä. Maailma voi näyttää hyvin erikoiselta jos ottaa heraldiikan kuten muutkin symbolit. Ja kun niihin liittyvää näkee jossain muualla, voi sitten yhdistää sitä näihin sukuihin. Esimerkiksi jos tuntee brändin "Red Bull" voi miettiä heraldista vitsiä siitä miksi sen tunnuksena ei ole se mikä voisi olla, Borgioiden punainen härkä. Vitsi ei tietenkään ole hauska. Mutta jokapäiväinen huono kirjurinhuumori on joka tapauksessa revittävä jostain.

Toisaalta poliittiset symbolit astuvat erikoisilla tavoilla lippuihin ja tunnuksiin. Tätä kautta voin avata jotain joka on varmasti hieman samanlaista kuin se kun kansanuskomuksiin uskovan mielestä käy kun Borgian härkä näkee itsensä peilistä. Siitä voi myös seurata sitä mitä tapahtuu kun joku muukin kuin härkä näkee punaista. (Punaisen näkemisellä on toki yllättävän syvää merkitystä muutoinkin.)

Otetaan vaikkapa USA. Siellä on osavaltioita. USA on myös tunnetusti se valta joka oli kylmässä sodassa se joka ei ollut kommunisti. He näkivät punaista kun näkivät kommunistin. Koska osavaltioilla on lippuja, sieltä irtoaa yllättävää kirjurinhuumoria. (Voisin ottaa esimerkkejä vaikka Kentuckyn osavaltiosta, jonka lipussa oleva sinetti on jotain joka sellaisenaan kelpaisi homoseksuaalien avioliiton tunnukseksi. Mutta otan tässä nyt punaisemman linjan sen sijaan että olisin muodikas ja ajankohtainen ja ottaisin kantaa siihen että USA:ssa homoseksuaalien juridinen avioliitto sai juuri hyvin laajan siunauksen.)

Jos esimerkiksi otetaan arvoisa Kalifornian osavaltion lippu, voidaan huomata että siinä lukee "California Republic". Osavaltio ei tietenkään ole oma tasavaltansa, se on osa suurempaa liittymää, liittymää joka toki on demokraattinen. Mutta vuoden 1846 jälkeen lipun nimeke on itse asiassa ollut virheellinen. Miksi liberaalimaineinen osavaltio on sitten ollut konservatiivinen. Se on hyvin ymmärrettävää. Sillä vaikka on typeränoloista ylipäätään kirjoittaa mitään lippuihin koskaan, niin tässä tapauksessa sen miltei (miltei) haluaisi antaa anteeksi. Sillä ilman tuota nimilappua se sopisi lipuksi suurelle Venäjänmaalle jonka seuraava vallankumous muuttaa Neuvostoliitoksi jälleen...

Ja kun kommunistivihjauksia on harjoitettu, voidaan ottaa Arizona. Arizonan lipusta syntyy hyvin hämmentäviä mielikuvia. Se on jotain joka kelpaisi maan tai paikan lipuksi jos Japani olisi jatkanut Pearl Harborin linjoilla koko Amerikan Yhdysvaltojen kohdalla. Ja olisi sitten vaihtanut keisarinvallan jonkin kommunistijuntan alaisuuteen. Sellaisella maalla voisi olla tälläinen lippu. On hyvin hämmentävää miksi Arizona on tämänlaisen lipun säilyttänyt. Toki sen lippu on vuodelta 1917, eli ajalta jolloin kommunismi oli vasta nousussa. Mutta se, miksi lippua ei ole vaihdettu sen jälkeen on kyllä ällistyttävää. Etenkin kun Arizona ei ole maineeltaan paikka, jossa kommunisteja halattaisiin yhtään.

Mikä on taitoa taiteilussa - ja mikä tekee väärennöksestä vähempiarvoisen?

Kun katsotaan taideteosta, kunnioitetaan niitä helposti sitä kautta miten (a) kaunis teos on (b) miten vaikeaa se on ollut tehdä.

Nämä kaikki ovat siitä hieman erikoisia että niiden kautta myös väärentämiselle voitaisiin antaa kunniaa.
1: Jos joku väärentää taulun, hän tekee siitä joko kopion tai uskottavan mukaelman. Jolloin teos näyttää samalta kuin aito maalaus, joko kopiona tai tyylilajina. Kaksi samalta näyttävää asiaa ovat yhtä kauniita.
2: Jos taas mietitään sitä miten vaikeaa asiaa on tehdä, voidaan huomata että maalaustekniikka jolla maalaus tehdään voi olla identtinen sekä maalarilla että kopiolla. Itse asiassa osa väärennöstaidosta on kyky käyttää ja luoda värejä vanhanaikaisilla menetelmillä. Ja itse asiassa tämän lisäksi väärennöstä täytyy usein osata vielä vanhentaa jotenkin. Joten väärennös on itse asiassa tässä mielessä vaikeampi tehdä.

Toki voidaan nähdä että väärennös on huijaus. Ja tämä voidaan nähdä esteettisenä puolena. Tai sitten voidaan ajatella että huijaus on etiikkaa ja tosiasiassa taideteoksen tekemisessä tekijän intentioilla ja sen tilaajan moraalilla olisi jotenkin erityinen merkitys. Mikä on sinänsä kiinnostava esimerkki että kun otetaan vaikka irstas renessanssipaavi ja hänen taidemaalarinsa, kumpikaan ei välttämättä ole edustanut ihmiskunnan moraalin korkeinta huippua.

Tietenkin voidaan nähdä että jäljelle jää luovuuskysymys.

Ja mielestäni tämä tarjoaa hedelmällisimmän tavan tulkita asiaa. Kun esimerkiksi Han van Meegeren väärensi Jan Vermeerin teoksia niin että ne huijasivat taidepiirejä ja natseja, hänen taulujaan kehuttiin jopa Vermeerin parhaimmiksi. Oliko van Meegeren siis parempi maalari kuin Vermeer? Tuskin. Sillä Vermeerin teoksiksi luultuja tulkittiin Vermeerin ajasta käsin. Sen jälkeen taidemaailmassa oli keksitty uusia ideoita. Van Meegerenillä oli pääsy näihin keinoihin, joten hänen tarvitsi keksiä vähemmän kuin Vermeerin tuottaakseen samantasoisen taideteoksen.

Vastaavaa suhtautumista kohdataan joskus elokuvissa. Esimerkiksi "Citizen Kanea" kehutaan usein maailman parhaan tasoisesti mainiona ja innovatiivisena elokuvana. Nykykatsojan silmiin se ei ole hieno elokuva koska muut ovat kopioineet ja käyttäneet siinä olleita innovaatioita. Siinä niitä vain on käytetty ensimmäistä kertaa. Silti elokuva on nykykatsojan silmiin tylsä. Ja monella muulla elokuvalla on "pelkästään elokuvana" mainittua elokuvaa korkeampi "taiteelliusuusarvo", viihdyttävyys että sen tarinankerronnassa on jännittävämpiä kerroksia. Muut elokuvantekijät ovat vain voineet kopioida. Ja innovointi on vaikeampaa kuin toistaminen.

Jossain mielessä tämä on toki siitä ikävä että aidon taideteoksen ja väärennöksen syntytavat ja rakentumiskertomus ja historia muuttuvat oleellisemmaksi kuin se, miten hieno teos on ja miten paljon taiteesta nauttiva ihminen siitä saa itselleen. Moni varmasti pitää tätä väärennöksiin suhtautumistapaa heikkona koska taiteen arvo voi olla juuri siinä mitä katsoja kokee. Ja väärennöksen vähempiarvoisuutta tältä kulmalta voi olla lähes mahdotonta perustella. Toisaalta väärennöksen tunnistaminen väärennökseksi vaatii tämän tyyppistä lähestymistapaa. Ja silti harva arvostaa väärennöstä tai kopiota, tai T -paitaprinttiä, yhtä paljon kuin originellia.

Pieni ajatus ; Oksennus

Mikä tyyli lyylin lemmikeillä!
Byäärgh!

Havis Amandan hylkeet sylkevät vettä suustaan. Siinä on myös kaloja jotka syöksevät vettä suustaan. Tämä ei ole mitenkään ainutlaatuista. Moni muukin suihkulähde koostuu patsaista joiden suusta tulee vettä.

Minun makuani pidetään makaaberina. Mutta jopa Manneken Pis kusemiskuvastoineen edustaa mielestäni arkista hyvää ja asiallista makua tämän oksennuskuvaston vierellä. Joku on päättänyt että on sivistynyttä pistää joka paikka täyteen yrjöäviä olentoja. Kuin jonkun kaamean mahataudin kourissa jokainen suihkulähde. Eikä kukaan sano mitään!

Ehkä he ovat, hieman Rabelaisin hengessä, ymmärtäneet että ilman ruumiinaukkoja ihminen on umpinainen. Eli olemme kaikkien reikiemme kautta yhteydessä kosmokseen. Kenties oksentavien patsaiden kohdalla on sekin, että kun se on selvästi mekaaninen eli deterministinen, eikä sitä voi ymmärtää niin sitten se olisi jotenkin transsendenttia. Mutta en usko tähän. En tosin voi ymmärtää mikä muukaan tämän muodin takana on?

Kuitenkin. Kun tämä pöntölle puhumisen kulttuuri on niin yleinen, niin minua hämmentää ennen kaikkea se, että tätä taiteellisuuden riemuvoittoa ei ole viety loppuun asti. Missä ovat suihkulähteet joissa vesi tulee nenästä kuin patsaalla olisi jättiläsimäinen aivastuslima tai räkänenä tulossa? Yllättävän harvassa ovat myös suihkuavat perseet. Kun tälle laatoituslinjalle on jo kerran lähdetty, olisi tämä ripulilinjakin aivan yhtä asiaankuuluva. Tälläisten suihkujen väistely toisaalta myös imitoisi aitoa elämää, kuten Guy Windsor opettaa.

Pertti Kurikan Nimipäivät on ruma

Pertti Kurikan Nimipäivät ei hävinnyt siksi että euroviisuissa oltaisiin suvaitsemattomia. Syynä on se, että Pertti Kurikan Nimipäivät on ruma. Sen laulu on rumaa. Sen esitys on ruma. Sen esiintyjät ovat rumia. Punk on rumaa. Kaunis punk on oksymoroni, ellei vielä tätäkin vahvempi ristiriita.

Punk on hieman kuten sammakonkutu. Punk on hieman kuin Mika Sipuran biologiantunnilla dissektoidusta rotasta löytyneet 11 rottasikiötä. Kuin Pectinatella magnifica -sammaleläin. Jos ei niitä katsoessa vatsa kovetu eikä konkreettisesti tiedostu elämän limaisesta, yrjöisestä ja visvaisesta perustasta niin jotain on tehty väärin.

Luultavasti tämän vuoden euroviisut voitetaan suvaitsevaisuutta ja yhtenäisyyttä korostavalla kappaleella joka on tyylillisesti kitchiä. Antipunkkia.

"epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa"

"Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle;"
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Markus Kajon alkuun viittaamani teksti on hyvin vaikuttava. Tai ainakin se oli minulle hyvin vaikuttava. Se pitäisi oikeastaan lukea kokonaan eikä pilkkoa esille fragmentteja. Olen jo melko kauan sitten sisäistänyt että minulle ei ole tarjolla viitekehystä johon voisin aidosti kuulua. Ja olen jo kauan aikaa sitten lakannut itkemästä moisen vuoksi.

Kajon kirjoituksen outojen ihmisten ja käsittämättömyyden tematiikka tuntui sitten osuvan siihen mistä näyttää tulleen tämän viikonlopun teema. Teeman "päätti" "maailma", en "minä" ; Toisistaan riippumattomat ihmiset nimittäin tuppasivat puhumaan minulle yksinäisyydestä ja eristämisestä. ("Jostain syystä" nämä kaikki mainitut tapahtuvat "kehäkolmosen pohjoispuolella".)
* Eräs henkilö oli ryhtynyt lapsen kummiksi. Ja sittemmin ateistiksi. Kummilapsen vanhemmat olivat olleet hyvin jyrkkiä tästä tiedosta. Kysymys ei ollut kristinuskon opin tuntemisesta, vaan siitä että kukaan "paatunut" ei voi opettaa lapselle edes kristinuskon oppeja ilman ateismistapuhumista. Siksi yhteys kummilapseen oli katkaistu. Lisäksi kummilapsen vanhemmat pitivät aivan kohteliasta ateismista kertomista loukkauksena. He selvästi kokivat itsensä petetyiksi vaikka kukaan ei ollut valehdellut missään vaiheessa kenellekään.
* Toisen ateistin lapsi on kuollut ja hän on saanut syvää kyseenalaistamista tukiryhmissä. Sillä useilla vanhemmilla on tärkeää luoda erilaisia kuvaelmia enkelilapsista taivaassa. Osalla mukana ovat jopa sulkia tiputtelevat enkelilapset. Mutta taivaselementin mukanaolo on mukana kaikilla. Tämä ei tietenkään ole se ongelma. Ongelma on siinä että jos näitä tarinoita ei ole on kyseenalaistettu koko surun kokemus. Ilmeisesti logiikka menee sillä tavalla että lapsen kuolema, silloin kun tuo aitoa surua, on niin musertavaa että siitä ei selviä ilman yliluonnollista voimaa. Ja jos sitten tulet toimeen ilman, ei surusi ole ikään kuin aitoa. Tämä ei tietenkään ole sitä mitä tarvitaan jos mennään tukiryhmään kun oma lapsi on kuollut.
* Kolmannen henkilön lapsi on jätetty kastamatta vanhempien vakaumuksen pohjalta. Paikalliset ihmiset, mukaanlukien pappi, ovat sitten kertoneet että lapsen kastamattomuus on heitteellejättöä. Se, että kastamattomuutta verrataan kielenkäytössä pahoinpitelyn tapaisiin termehin on tietenkin varsin loukkaavaa.

Kaikissa näissä on kysymys "jostain" normista. Ja niiden noudattamatta jääminen on tuottanut yleisen kokemuksen siitä että olisi helpomaa teeskennellä kristittyä kuin olla avoimesti omalla kannallaan. (Mihin minun kantani on, että miksiköhän he luulevat kristillinen valtajärjestelmä on tuollaiset käytänteet rakentanut. Että mitäköhän funktiota tuomitsemis-eristämis-savustus ajaa. Vihjaan että hyvyys ja lähimmäisenrakkaus eivät ole näitä funktioita.) Toisaalta esiin on tullut sekin miten mitä kohteliain kanssakäyminen koetaan pilkkana ja loukkauksena. Ei tarvitse sanoa että "sinun vauvaenkelitarinasi on hevonpaskaa" vaan riittää että ei usko Jumalaan. (Mihin minun kantani on se, että asia menee niin että uskonnottomuus koetaan usein loukkauksena ja pilkkana teki mitä teki joten saman tien voi edes saada huvin siitä pahanteosta. Kun joka tapauksessa syytetään niin ihan sama sitten mitä tekee. So to be it.)

Monia ihmisiä vaivaa tämänlainen pakotettu yksinäisyys. Minä olen tottunut olemaan yksin tässä mielessä. Monille sellainen on kuitenkin hyvin ahdistavaa. Ja ilmeisesti juuri siksi tämänlaisia ylläolevia asioita tehdään. Tahallaan. Rakkauden nimessä. Minulle tämänlainen on sen verran yleistä ja ilmiselvää, että en koe yksinäisyyttä. Kuka ja miksi joku ylipäätään kokee kaipuuta tuollaisten ihmisten joukkoon kuulumisesta? Mikä tarve tähän muka voisi olla? Miksi oikeastaan edes pitäisi kunnioittaa heitä. Tai välittää heistä ja heidän mielipiteistään, arvoistaan ja vakaumuksistaan?

"kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan."
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Miksi postmoderni taide ärsyttää monia?

Postmoderni taide nostattaa usein tunteita. Siihen reagoidaan. Kuitenkin samanaikaisesti sitä pidetään jotenkin eitaiteena jossa on merkityksettömiä tahroja. Se, miten turha voi herättää paljon tunteita onkin jossain määrin ällistyttävää. Mutta kenties tämä katoaa kun asiaa katsoo "epäfilosofisesti" ja näkee asiat tavallisen ihmisen perspektiivistä. Taiteilijat ja taidefilosofit voivat jopa ylpeillä vieraantuneensa. He ovat eksentrikoita ja kokijoita jotka nousevat banaalin massan yläpuolelle. Mutta jos me todellakin katsomme että taiteen tehtävä ei ole toimia egotrippinä tälle ryhmälle voidaan asiaa lähestyä banaalistakin tasosta.

Luultavasti syynä on se, että kun normaali -ihminen katsoo taidetta, hän kiinnittää huomiota seuraaviin piirteisiin:
1: Se, miten paljon harjoittelua vaatii se, että kykenee vaikkapa käyttämään pensseliä niin että teoksen saa ylipäätään tehtyä.
2: Se, miten paljon aikaa ja vaivaa teoksen valmistaminen vie.
3: Kuinka esteettisesti miellyttävää se on.
4: Onko teoksessa jokin idea tai sanoma. Sellainen joka joko rapsuttaa katsojan maailmankuvaa tai kenties joskus harvoin haastaa tämän jotenkin. (Ihmiset pitävät siitä että heitä miellytetään tai yritetään miellyttää.)

Tämä johtaa tietenkin varsin konventionaaliseen makuun. Usein estetiikka kiedotaan konventioihin jolloin saadaan kitchiä. Mutta tässäkin tapauksessa on huomattava että tosiasiassa kitchiä ei kenties arvosteta juuri siksi että se ei itse asiassa täytä kaikkia tai edes useimpia ylläolevista ehdoista.

Ja kun ihminen menee katsomaan modernia taidetta, eteen tulee usein teoksia joissa näitä elementtejä ei ole.
1: Maalari maalaa suuria yksinkertaisia kuvioita tai tahroja. Sillä teoksessa ei ole kysymys tekniikasta vaan ilmaisusta.
2: Teokset ovat vaivattomasti tehtyjä tai ne näyttävät sellaisilta. Moni teos näyttää suorastaan siltä että on kasattu kasa roskaa, väännetty tahroja tai laitettu jokin kone valuttamaan ja roiskuttamaan maalia.
3: Teokset ovat usein esteettisesti neutraaleja tai sitten ne ovat jopa rumia.
4: Ne ovat myös kryptisiä siinä mielessä että ne eivät edes yritä kertoa jotain tiettyä sanomaa tai asiaa. Kenties sanoma pitää katsojan ikään kuin itse keksiä jolloin merkityksenteko sysätään taiteilijalta katsojalle.

Itseäni on ärsyttänyt se, että monesti isoin vaiva on nähty mainonnan ylisanoihin. Olen nähnyt parikin sellaista näyttelyä joissa mainonta oli korkeatasoisempaa käsiterunoutta kuin itse näyttely. Näyttely ei ole antanut mitään paitsi ällistystä siitä että tätäkö varten on otettu kulkuväline ja kulutettu aikaa. Aikaa jona voi tehdä jotain rakentavampaa.

Mainonta asettaa kuitenkin lähinnä standardin, riman joka luvataan ylittää. Joten tämä tuntuu petokselta. Voi olla että maalari on hieman kuin kirjailija. Derridakin esitti että taiteilija on kuollut. Mutta jos sitä joutuu tämänlaisen kohtaajaksi, voi henkenä olla tuohtunut you wish. Ja tätä petetyksi tulemisen tunnetta ei pelasteta sillä että kerrotaan että katsoja on vain niin banaali ja typerä että ei mitenkään kykene kohoamaan taitelijan sfääreihin. Tämänlaatuinen tarina irtoaa toki "Keisarin uusista vaatteistakin". Petetyn olo ei poistu sillä että saa mollaamista. Vaikka kritiikki olisi osuvaakin, tästä seuraa kiukkuisuutta, turhautumista ja muuta vastaavaa.

Minulla on näihin asioihin melko Montaignelainen katsantotapa. Hänhän korosti filosofiaan ja lukemista niin, että jos hän lukee joskus filosofia jota hän ei ymmärrä, hän ei väkisin lue sitä vaan jättää lukemisen kesken. Koska joko filosofi on itselle liian vaikea. Tai sitten filosofi on liian vaikeaselkoinen. Montaignella ei ollut vaikeutta tiedostaa niin omaa kuin muiden ihmisten rajallisuutta. Hän oli epäonnistumisen ja saastan elämään kuulumisen visionääri joka ei arastellut arjen yököttävien ilmiöiden tarkastelua. Montaignen kanta oli hyvin pragmaattinen. Ei ole mitään tarvetta taistella siitä onko ei-ymmärretty filosofi nero vai humpuukimaakari. Ei ole tarvetta miettiä onko lukija liian tyhmä vai onko hän niin viisas että tiedostaa luetun onttouden. Koska jos katsotaan sitä onko syytä lukea tuota filosofia on joka tapauksessa sama. Jos filosofi on liian fiksu, kannattaa lukea jotain yksinkertaisempaa tai jotain muuta, sellaista jota ymmärtää. Ehkä joskus myöhemmin palata asiaan kun taidot ovat karttuneet. Ja jos filosofi on ympäripyöreä haahuilija, ei tätä siltikään kannata lukea.

Väitän että postmodernin taiteen galleristit vihaavat kaltaisiani ihmisiä. He kenties toivovat että asiakas on kuollut, eikä taiteilija. (Taiteilijan kuolema näkyy tiettävästi hintalapussa. Vaikka luulisi että hinta halpenisi kun galleristi ei edes myy omaa teostaan, eikä toisaalta joudu jakamaan myyntituloja kenenkään kanssa.)

---

Arki-ihmisen vaivannäön ja taidon ja sisällön vaatimus minulla on muuten blogini kommenteissakin. Ja tunnen itseni petetyksi jos tätä alitetaan. Että kommenteissa ei ole ideaa, vaivannäköä eikä se osoita oikein harrastuneisuuttakaan. Samoin minua tosin inhottaa se, jos minua ei oikein ymmärretä. Kenties olen liian supernerokas ja muuten vaan niin maan etevä ajattelija heidän ymmärrettäväkseen. Tai sitten he ovat niin neroja että en ymmärrä miten heidän kommenttinsa onkin äärimmäisen relevantti kaikkeen sanomaani. Molemmissa tapauksissa on varmasti järkevintä että he poistuvat paikalta. Koska tämä on minun asuinpaikkani, minä en voi poistua. Samoin kuin tyytymätön asiakas poistuu galleriasta ja galleristi jää katsomaan tyhjää palkkakuittia.

Alitajunnan hämärä ; Miekkailun kauneudesta

Menneenä aikana miekkailu on ollut pragmaattinen taito. Nykyisin se on lähinnä harrastus. Rankka harrastus, mutta harrastus yhtä kaikki. Sitä ei voi oikeuttaa sodankäynnin taidolla modernina aikana. Ja miekan kantaminen on laitonta sen verran yleisesti että sitä ei voi pitää itsepuolustuksenakaan. Tai jotain sinne päin.

Tässä mielessä miekkailu on hieman kuten musiikkia. Mutta vielä parempaa. Musiikki on hyvin abstrakti taidemuoto jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin itsensä. Se on kuitenkin myös hyvin kompleksista. Ja sekä musiikin että miekkailun soittamisen voi kuvata. Nuotein tai tekniikkakirjoin. Ja siinä missä muusikko harjoittaa tekniikoita soittimellaan on miekkailijakin käsityöläinen. Tulkinta syntyy kun nuotit kohtaavat tekniikan. Tai oikeastaan vasta sitten kun tiedostetaan että nuotit ovat kuvaus tekniikasta, ja vain muistin helpottamiseksi. Siksi ei ole erikoista että Filippo Vadi rinnasti miekkailua musiikkiin. Miekkailu on rytmiä ja linjojen ja etäisyyksien geometriaa. Miekkailu on tilassa ja ajassa.

Jos aikaa ja tilaa ei saa oikein, kappale on epärytminen. Tai miekkailutekniikka ei toimi. Kohteeseen ei osuta. Kaikki on ajallista ja tilallista. Hetkessä elämistä, ja hetkittäistä onnistumista. Miekkailussa vastapuolen monimutkainen valintaprosessi tuo hämmennyksen tilan jossa vastaan voi tulla mitä tahansa. Ja silti, harjoituksella, omat kädet ja keho osaavat salamannopeasti arvioida etäisyyksiä, aikaa ja rytmiä. Ja asetella kaikki osaset siten että voidaan napata hallintaan ilmassa nopeasti viuhuva miekan kärkiosa. Osa joka ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän kookas. Se, että tämän oppii tekemään on mutkikasta. Ja se että harjaantunut ihminen tekee tätä kuin se olisi pelkkä refleksiivinen vaisto kertoo kyvystä monimutkaiseen päätöksentekoon. Jossa on hyvin rajallisia ehtoja, mutta joiden ympärille rakentuu jotain hyvin kaunista.

Miekkailun voi kuvata hyvin monella tavalla. Tekniikoita piirretään ja niitä voidaan kuvantaa matemaattisesti. Jokainen tekniikka ja miekan kohtaaminen ovat fysikaalisia ilmiöitä joita voidaan kaavoittaa fysiikalla. Efektit voivat vaatia lääketieteellisen tason jossa katsotaan yksityiskohtien lisäksi ruumiin rakennetta ja toimintaa. Tämä kaikki voidaan mallintaa. Ja näitä malleja tarvitaan harjoittelussa. Mutta harjoittelun jälkeen ne voivat olla jopa häiriöksi tekemiselle.

Kaikki tämä on niin mutkikasta että tietoinen mieli ei pysty käsittelemään asioita yhtäaikaisesti. Näin ollen miekkailu voi harjaantuneen käsissä näyttää myyttiseltä. Osa voi tämän myyttisyyden vuoksi nähdä asian niin että tekniikan kuvantaminen on vain karkeaa. Että niissä tapetaan jotain kauneudesta. Moni kokee että kuilu kaikkien ilmiön näkökulmien ja oman kokemuksen puhtauden ja yksinkertaisuuden välillä on todiste siitä että on jotain jota ei voi kuvata matematiikalla ja tieteellä. Mutta kenties asia onkin niin että itse ilmiön kuvaamisessa matematiikalla on kysymys pelkistämisestä vain jos se tehdään vajavaisesti.

Joku katsoo tekniikan yksityiskohtia, nuottipaperia ja musiikin teoria. Ja tässä aineiston äärellä tuskailee asian vaikeutta ja teknisyyttä. Tylsyys tuntuu miltei pahuudelta. Kuvauksia katsellessa itse tekeminen näyttää hienolta. Ja harjaantumisen jälkeen asioita tehtäessä suurin osa kuvauksista ei ole tietoisessa käsittelyssä. Tässä kieltämättä syntyy sellainen ajatus että jos nuo kuvaukset ovat kaikki, niin missä vaiheessa se kauneus tulee mukaan kuvioihin. He ovat mielestäni väärässä. Se ei ole koskaan poissa ollutkaan.

Sillä asiat ovat hieman kuten Keats sanoi kauneudesta ja totuudesta. Jos mielikuvitus ymmärtää jonkin asian kauniiksi, se on myös totta. Keats ei toki harrastanut miekkailua, sillä hän oli runoilija. Ja sitä sorttia joka mieluummin kävelee metsässä ja käyttää oopiumia. Mutta osa on liikunnallisempia runoilijoita. ; Siksi myös toisen aikomusten ennakointi ja oikea-aikainen vastatekniikka on jotain jonka tulisi olla totta. Tekniikkaharjoittelussa mallintaminen auttaa harjoittelemaan yksityiskohtia ilman että kaikki tekniikan kauneus musertaa kerralla. Reduktio on tässä kohden palottelevaa ja pelkistävää. Mutta vain sen vuoksi että ihmisen mielikuvitus ei ilman harjaannusta kykene ottamaan vastaan kovin suurta määrää kauneutta. Mutta tämä vähän pienempikin määrä on tietenkin hauskaa. Muutoin kenestäkään ei varmasti tulisi teräksellä runoilijaa.

Joulutarinan alku (Olipa kerran historiallisesti ristiriitaisena aikana)

Usein kerrotaan että joulun tarina on kaunis. Raamatun joulun tarinassa on historiallisia pukkeja. (Herodeksen valtakausi ei esimerkiksi osu historiallisten tietojen kanssa miltään kohden yhteen Kyreniuksen hallintoajan kanssa.) Mutta tässä onkin kysymys tarinasta. Sitä kerrotaan että tarina on kaunis, niin ilmiselvällä ja syvällisellä tavalla kaunis, että ateistikin voisi nauttia siitä. Tämän selityksen saa kuulla kun kysyy asiaa ystävällisiltä ja innokkailta kristityiltä ystäviltämme tai ainakin sellaisiksi mielellään tunkeutuvilta.

On kuitenkin vaikeaa löytää kauneutta vaikka Matteuksen evankeliumin sukuluettelosta. Samoin itse tarina veronkannon toteuttamisesta kiinnostaa vain paatuneimpia ja seksuaalisesti kieroutuneimpia byrokraatteja. Herodeksen tekemä lastensurma ei ole ylentävää luettavaa. Ja itämaan viisaat tietäjät lahjoineen eivät itse asiassa olleet mitään kuninkaita. Tämä on myöhemmin rakennettu väritys. Itse "Raamatun" alkuteksti kertoo Craig Keenerin "Matthew" -kirjan mukaan maagikoista. Jotka olivat sen ajan kulttuurissa suunnilleen samaa mitä homeopaatit nykyajan maailmanmenossa ; Käsite piti sisällään erilaisten popparohtojen ja käärmeöljyjen kauppiaita. Ja jo muinaisen viisauden aikana heidän sanomisiaan ymmärrettiin kohtuu usein nauttia tietyn varovaisuuden kanssa.

Se, miten tallissa ollaan nöyriä samalla kun enkelit ja paikalliset paimenet käyvät kumartelemassa tuntuu hyvin kieroutuneelta. Sellaiselta jossa yritetään olla samanaikaisesti nöyriä että mahtipontisia. Vaatimattomia ja ökyjä. Nöyriä ja korskeita. Tämänlainen kahdella eri suuntaan menevällä hevosella ratsastus ei tuo tarinaan kauneutta vaan luo tunnelman tarinaan upotetusta laskelmointikikkailusta.

Lisäksi Luukkaan evankeliumin ensimmäinen luku on varsin masentavaa luettavaa. Siellä nimittäin kerrotaan (jakeissa 28-38) siitä miten Maria saa tietoonsa Jeesuksen tulemisesta. Raamattu kuvaa vain miten spontaanisti ja ilman ennakkovaroitusta Marian luo hänen kotiinsa astuu sisään enkeli. Tämä vain ilmoittaa että Jumala on ollut hänelle armelias. Maria ihmettelee että miksi häntä näin tervehditään. Enkeli sanoo vain että Jumala on päättänyt pistää Marian raskaaksi. Ja määrää että lapselle tulee antaa tietty nimi. Maria vain ällistyy koska hän on neitsyt. Enkeli kertoo että Jumalalle kaikki on mahdollista. Maria kertoo alistuvansa Jumalan tahtoon.

Tarina on jotain jossa Maria on kohde. Häneltä ei itse asiassa varmisteta lupaa vaan asia ilmoitetaan. Maria suostuu tulemaan raskaaksi auktoriteetista. Lisäksi on kiinnostavaa huomata mitä Mariasta kerrotaan tarinassa. Ei kerrota onko hän mukava. Ei kerrota onko hän älykäs. Ainut asia joka hänestä kerrotaan on se, että hän on neitsyt. Marian seksuaalisuus on ainut piirre mihin kiinnitetään huomiota ja joka kerrotaan. Jumalaa kuvataan Herrana, miehenä ja auktoriteettina. Naisen siunaus on olla tämän maskuliinisen auktoriteetin tahdon kohde ja välikappale. Enkeli siis ilmoittaa naiselle että hänen ruumiinsa on valittu raskaudelle, joka on sitten naisen suurin kunnia. ; Naisen täytyy siis olla nöyrä ja vastaanottavainen kun kysymyksessä on raskaus joka tapahtuu hänen omassa ruumiissaan. Kaunis ajatus, jota monet lestadiolaiset ilmeisesti kovasti arvostavat.

En ole tunnettu feministisistä mielipiteistäni mutta jos tarinaa luetaan tuossa muodossa lapsille ja tätä kuvataan jonain eettisenä tapahtumana, niin en voi kuin ihmetellä. On siinä ja siinä onko tarpeen keskustella siitä että mitä Jumala tekee tehdessään äpärälapsensa maailmaan. Tarkalleen ottaen on siinä ja siinä onko tarpeen keskittyä siihen harrastaako Jumala avioliiton ja parisuhteen halveksuntaa ja kaksinnaimista. Vai onko syytä panostaa Jumalaa raiskaajaentiteettinä joka siittää naisen ruumiita auktoriteettiasemansa turvin kunnolla pyytämättä tältä suoranaista lupaa toiminnalleen. Raiskaus teko ei ihan ole, sillä tekstiä tarkkaavaisesti lukeva voi nähdä että Maria ei ole vastahakoinen vaan passiivinen. Mutta kaksinnaiminen sekä äpärälapsen jättäminen toisen miehen hoidettavaksi. On vaikeaa nähdä oikein mitään kauneutta tässä. Jumala ei noudata omia sääntöjään ja käskyjään.
1: Ja tässä kohden meidän Jumalan käskyistä saadun objektiivisen moraalin todella kerrotaan Craigin kaltaisten suosittujen teologien mukaan heijastelevan analogisesti Jumalan toimia ja ominaisuuksia. Voidaan jopa sanoa että Jumalan hyvyysanalogia joka välittyy käskyjen kautta on falsifioitu. Jumala ei voi toimia omia käskyjään vastaan olematta epäanaloginen niiden kanssa. Joten joko Jumala on itse hyvyyden mitta tai sitten Jumalan käskyt ovat ihmisen hyvyyden mitta ja ne eivät rajoita Jumalaa. Mutta molempia ei voi saada joten tämä objektiivisen moraalin malli ei näytä "Raamatun" itsensä valossa uskottavalta.

Maria on lisäksi kihlattu toiselle miehelle, Joosefille. Ja Joosef ei ole tässä tilanteessa edes sellainen taho jolta kysytään tai jolle ilmoitetaan asiasta yhtään mitään. Ja tästä päästään joulun tarinan kauneimpaan kohtaan ; Kaunein kohta joulun tarinasta koskeekin Joosefia. Hänen epäilynsä Marian tarinaa kohtaan ja se että hän antaa anteeksi on se kaunis kohta asiassa. Tosin tätäkin yritetään heikentää siten että Joosefin armeliaisuus ja anteeksiantavuus mitätöidään siten että sen sijaan että hän luottaisi Mariaan tai antaisi tälle anteeksi, hän tarvitsee erikseen varmistusviestiä Jumalalta. Joten tämäkään ei ole kovin kaunis asia.

Jos Joulun tarina on jotenkin ytimeltään niin kaunis että siitä voi nauttia ilman uskonvakaumustakin, niin en ymmärrä. Miksi näyttää olevan pikemminkin niin että kauneutta löytyy kitchimäisestä kuvastosta. Postikorttitunnelmista joissa on kameleita, olkipatjoja ja hymyileviä ihmisiä lampaiden keskellä. Mutta jos katsotaan näiden kitch -tyylisen kauneuden läpi ja tarkastellaan nimenomaan sitä joulun tarinaa jota toistuvasti kehutaan. Niin näyttää pikemminkin siltä että mitä enemmän tarinan yksityiskohtiin keskittää huomiota ja tarinan historiallisia taustoja tarkastelee, sitä rumemmalta ja kaameammalta tämä tarina itse asiassa näyttää.
1: Tiedän. Moni rakastaa tarinaa siksi että siinä on vauva. Tämä on tarinan kauneudelle suunnilleen sama kuin se huomio että siinä on maatalouden eläimiä. Ja minäkin pidän lampaita hauskoina otuksina. Vauva ja lammas ovat kuitenkin ornamentteja eivätkä tarina joka tässä kerrotaan. Eron ymmärtämiseksi voidaan ottaa esimerkki jossa muistutetaan siitä että kissanpennut ovat kaunis ja mukava asia. Sen sijaan se, että kissanpoika tapetaan kirveellä ja tämän ruumiin päälle masturboidaan tekee siitä Teemu Mäen taidetta. Jonka kertoma tarina ei ole kaunis vaan irvokas. Tarina on se joka vie pois ornamenteista. Tarina ei ole kaunis vaikka siinä on kissa tai vauva. Jos et kykene näkemään eroa, olen huolestunut etiikastasi ja siitä että sinulla on valtaa päättää omista saati yhteiskunnan asioista.

Olisi kiinnostavaa kuulla miten pastorit kertovat eettisenä tarinaa lapsille kun tarinassa olisi jumalanraiskaamaksi tullut Pyhä äpäränpyörittelijä joutuu synnyttämään epähygieenisissä oloissa, vauvaa käyvät tuijottelemassa paikalliset ihmiset että muut ventovieraat. Puhumattakaan siitä että slim shadyt paikalliset puoskarit ja käärmeöljymyyjät käyvät sanomassa epämääräisyyksiä lapsista. Ja sen jälkeen paikallisia lapsia murhattiin urakalla ja perhe joutui vielä pakenemaankin. (Kunhan vauvan pippeli oli ensin leikattu.) Tämä tarina ei, tietyistä hyperbolisista kerrontaratkaisuistaan huolimatta, olisi sen epäraamatullisempi kuin se nykyinen riisuttu ja kitch -koristeltu versiokaan. Se olisi jopa hitusen tarkempi.

Itse asissa voisin sanoa että "Raamatussa" on oikeasti paljon aidosti kauniita tarinoita. Siellä on myös humoristisia tarinoita. Kirja tarjoaa paikoitellen myös aidosti coolia badasserya. Joulun tarina on sen sijaan eräs Raamatun - ja kenties myös muun kirjallisuuden - vastenmielisimmistä ja makaabereimmista ja rumimmista tarinoista. Se iskee uskonnottomien kauneuden ja moraalisuuden tajuun yhtä tehokkaasti kuin "Human Centipede" toimii afrodisiakkina romanttisilla ensideiteillä. Suunnilleen mikä tahansa muu mahdollinen materiaali toimisi paremmin. Mutta silti usea kristitty korostaa tarinan kauneutta nimenomaan tässä joulun tarinan kohdassa. Mikä on pöyristyttävää ja kertoo näiden ihmisten analyysikyvystä ja hyvästä mausta enemmän kuin ikinä haluaisin tietää.

Twilight Princess : Kaikista itämaisin Zelda

"The Legend of Zelda:Twilight Princess" on muodollisesti hyvin klassinen Zeldapeli. Link on jälleen yksinäinen sankari joka seikkailee tunneleissa, kerää esineitä ja käyttää näitä erilaisten ongelmien ratkaisemiseen ja etenee lopulta päihittämään erilaisia loppuvastustajia joiden voittamiseksi käytetään sitä esinettä joka on löytynyt juuri siitä linnasta jossa hän majailee. (Koska jos sinut voi voittaa jollain tavalla, niin etkö ympäröikin itsesi juuri tämänlaisilla?)

Kuitenkin jo varsin pinnallinenkin tarkastelu paljastaa tästä jotain hyvin omituista. Zelda seikkailee sekä normaalissa Hyrulessa että varjojen valloittamassa maailmassa. Apuna hänellä on varsin synkeän olointen "twili". Sankareitten jonkinlaisena kohtauspaikkana toimivan baarin omistaja esittelee häntä termillä "infamous" sen sijaan että kutsuisi suoraa "famous". Hän vaihtaa pimeydessä muotoaan sudeksi, kunnes oppii kontrolloimaan tätä hallitusti. Hyvin harvassa pelissä ihmissusiratkaisua on pidetty oivallisena sankarille. Ja jos katsotaan sitten sitä muuta tukijoukkoa, löytyy esimerkiksi miekkailunopettaja. Joka on epäkuollut. (Miekkailunopettajat ovat tärkeitä.)
Joku voisikin sanoa että "Twilight Princessin" Link olisi antisankari. Tämä on kuitenkin hyvin hätäinen päätelmä. Peli on enemmänkin irtiotto entisten Zeldapelien rakenteeseen joka on hyvin länsimainen. Itse asiassa klassisessa Zeldassa on eettinen rakenne joka on hyvinkin suuresti Platonin "Valtiossa". Voidaan sanoa että normaali Hyrule onkin järjestelmä joka on rakennettu melko vahvasti Platonin ihanteiden mukaiseksi. (Se on jopa sekä aristokraattinen että kaupunkivaltio.)

"Valtiossa" yhteiskunnassa oli kolme osiota. Hallitsijat, vartijat ja työläiset. Nämä olivat rooleja joihin kasvatettiin lapsesta lähtien. Joustavuus ryhmästä toiseen oli pientä. Ihminen syntyi vartijaksi, hallitsijaksi tai työläiseksi ja oppi tässä erinomaiseksi. Platonin ajatus oli sinänsä kiehtova koska työläiset olivat ainut ihmisryhmä joilla on omaisuutta. Hallitsija oli viisas. Mutta todelliset käytännön filosofit olivat vartijoita jotka olivat samanaikaisesti sotilaita että poliiseja. ; Tämä kuvastaa Zeldan maailmaa varsin hyvin.

Etenkin jos katsoo asiaa Platonin kardinaalihyveiden kautta. Platonille hyveitä olivat oikeudenmukaisuus, rohkeus, viisaus ja kohtuus. Kaupunkivaltion kannalta tämä oli tärkeää. Sillä jos hallitsijat ovat viisaita, valtio on viisas. Jos vartijat ovat rohkeita on valtiokin rohkea. Ja koko valtio on kohtuullinen jos työläiset ovat kohtuullisia, tekevät työnsä eivätkä kapinoi tai vedä ylihintaa. Ja oikeudenmukaisuus on sitä että jokainen luokka hyväksyy että hallitsijoiden tulee hallita ja vartijoiden vartioida ja käsityöläisten tehdä. Platon käytti tässä analogiaa yksilöiden ja valtion välillä. Mikä tarkoittaa perimmiltään sitä että hän jakoi myös ihmissielun kolmeen osaan, joiden tasapaino oli hyvää elämää. Platonilla oli järki, henki ja ruokahalu. Ihminen oli viisas jos järki ohjasi tunteita. He ovat rohkeita jos sielu tottelee järjen neuvomia hyveitä. Ja ruokahalu oli asianmukainen jos se toimi energianlähteenä rohkeudelle ja sielulle mutta oli näiden ohjauksessa. ; Zeldan maailmassa triforcen kolme eri elementtiä ovat Power, Wisdom, ja Courage. Nämä ovat itsessään selkeästi hyveitä. Voiman takana olevat jumalattaret esitetään selkeästi hyveellisinä. Pelissä sääntönä on että pelin sankari Link on Courage -osan valitsema sankari. Prinsessa Zelda taas on wisdom -osion valitsema. Paha Ganon taas on korruptoitunut mutta silti Power -triforce -osan valitsema. Yhteys triforcen ja Platonin mallin välillä onkin ollut hyvin vahva.

Paitsi että "Twilight Princess" irtautuu tästä. Itse asiassa tarinassa pimeitä ja valoisia puolia sekoitetaan toisiinsa melko paljon. Tapa tuo jossain määrin mieleen sen kuinka italowestern muokkasi klassista westerniä. Perinteisesti länkkäreissä hyvä ja paha olivat tarkasti määriteltyjä ja esillä. Ja tämä näkyi jopa sankareiden hattuvalintoja myöten. "Spagettiwesternit" sotkivat tätä kuviota ja sankarit olivat paheellisia. Mutta italowesternin sankarit olivat antisankareita. Ja tämä lähinnä selittää miten "Twilight princess" voitaisiin nähdä antisankaroituneen Linkin kautta.

Mutta tosiasiassa tarina on tätä syvempi. Link on nimenomaan hyveellinen sankari. Hänessä ei ole säröjä. Tarina onkin selvästi itämainen. Se ei, oikein alleiviivatusti, irtaudu etiikasta vaan pelkästään klassisesta länsimaisesta etiikasta.

Kun katsotaan tarinaa, huomataan että aikaisemmat vaiheet ovat olleet puolittaisia. Ulottuvuuksien välistä peiliä on käytetty siirtämään pahoja voimia toiseen maailmaan. Pahaa ei ole tuhottu vaan se on siirretty. Tätä kautta paha on sitten lähinnä vaihtanut valta-alueitaan ja hyökkää sitten taikuudella myös valon ulottuvuuteen. Varjojen maailman asukkaat eivät ole pahoja tai rumia, vaan enemmänkin estetiikaltaan synkkiä.

Linkin susimuoto näyttää perin ystävälliseltä. Ja häntä avustava Midna on siitä erikoinen, että jos häntä katsoo näkee vinkkejä jo pelkästään ulkonäössä. Hänessä on mustaa ja valkoista. Ja kypärä ja valkoiset läikät hänen ulkonäössään huutavat jing-jang -symbolin muotoa. Hän kasvaakin pelin edetessä koko ajan ilmiselvemmin hyväksi. Ja lopuksi asiaa täytyy alleviivata myös sillä että hänelle annetaan "tosimuoto" joka viestii että sisäinen kauneus ei riitä silloin kun pitää alleviivata symboleilla.

Ja tietenkin, kuin pisteenä i:n päälle - tai laikuiksi jing-jang -symboliin, aivan lopuksi täytyy korostaa sitä miten osa valosta siirtyy pimeälle puolelle ja miten varjojen maailmasta osa jää valoisalle puolelle, jos ei muuna niin muistona. Kaiken kaikkiaan pelin eksplisiittinen viesti onkin siinä että valo ja pimeä ovat saman kolikon eri puolia. Pelin implisiittinen viesti taas on se, että länsimaiden etiikka on ikään kuin ymmärrykseltään (varsin konkreettisesti) puolinaista, vajaata. Se on vain yhden maailman etiikkaa. Kun kokonaisuus on tätä suurempi.

Onko "Super Mario Bros." hyvä peli?

Pelien arvioinnissa monia häiritsee alan kaupallisuus. Peliyhtiöt ohjailevat arvioijia. Ja arvioinneilla pyritään kasvattamaan myyntiä. Negatiivinen kirjoitus voi myös periaatteessa haitata lehden jatkossa saamia mainostuloja, joten teoriassa arvioiden tekeminen on tältäkin osin jotain josta monien mielestä puuttuu ns. integriteetti. Mutta jos oletettaisiin täysin intressitön toimija, pelit ovat hyvin haasteellinen arvioitava. Ja tämä pakottaa esille sellaisia asioita että jos peliarvioijan objektiivisuus on tärkeää, niin mitä sen integriteetin mukana muka menee?

Haasteellisuus on todellista. Jossain mielessä tämä johtuu siitä että taidekritiikki ei ole objektiivista. Toisaalta peleissä on elementtejä jotka lisäävät arvioinnin haasteellisuutta. Tämänlaatuinen on seurauksena teknologisesta kehityksestä, onhan taulu nähtävissä kerralla yhtenä teoksena kun taas elokuva on sarja kuvia joista jokainen ruutu voi periaatteessa olla taulu tai nähtävissä taulun kanssa analogiseksi. Tietokonepelien kohdalla ongelma on kuitenkin vielä astetta suurempi. Sillä kun elokuvan katsoja katsoo elokuvan, se pyörii ja siinä tapahtuu samoja asioita. Tietokonepelien kohdalla tämä ei ole väistämätöntä. Etenkin jos puhutaan avoimen maailman järjestelmistä joissa on random encountereita ja mahdollisesti MMORPG:n tapaista sosiaalista kanssakäymistä. Näiden kohdalla peliä voi pelata tuntikaupalla päivittäin ja tilanne on yhtä toistuva kuin keskusteleminen jossain keskustelufoorumilla. (Jossa tämän lisäksi tapetaan hirviöitä.) Näiden kohdalla ongelmana on jo se, että missä vaiheessa voidaan sanoa että taideteos on nähty. Mikä on riittävä määrä peliin tutustumista että siitä on ikään kuin edes lupa sanoa jotain suurisuuntaisempaa?

Jossain mielessä pelien arvioinnissa vastaan tulevatkin ne ongelmat jotka koskevat kulinarismia. Siinäkin pinnallisesti saman ravintolan tryffelitiesmikä (tässä alueella minulla on valtaisia aukkoja sivistyksessä) on sama ruokalaji. Mutta arvioinnissa tulee kuitenkin esiin se, että jokainen annos on hitusen erilainen. Ja myös nauttijalla on omia subjektiivisia asenteitaan tilannetta kohtaan. Tämä ei mielestäni johda siihen että peliarvioita ei voisi tehdä. Ne on nähtävä enemmän rajallisina ja kokemuksellisina kuin objektiivinen-subjektiivinen -asteikolla. Toki sama koskee myös esimerkiksi maalaustaidetta. Mutta tietokonepelien kohdalla tämä on niitä tärkeämpi.

Putkimiesprobleema

Siksi ajattelin ottaa esimerkiksi jonkin melko yksinkertaisen pelin. Päätin ottaa "Super Mario Bros." -pelin, sen ensimmäisen. Se on vanha ja tunnettu. Sillä on varmasti "klassikon" status. Ja se on riittävän yksinkertainen jotta voin nostaa esiin muutamia tärkeitä pointteja.

Yleisimmin pelejä kuvataan tavalla joka selvästi pyrkii objektiivisuuteen. Esille nostetaan grafiikan tarkkuus, animoinnin sujuvuus. Ja aktiivinen peliaika pelitunteina. Nämä speksit ovat itselleni hyvin vieraita. En esimerkiksi arvioi kirjoja sitä kautta montako sivua niissä on. ("Puppe ja maatalon eläimet" -klassikko vaikka siinä on vain muutama sivu!) En ole kuullut maalaustaiteen arvioijan kunnioittavan teosta sen takia että se on suurteos fysikaalisessa mielessä. ("Sikstuksen kappelin freskot ovat hienoja koska siinä on neliömetritolkulla maalausta!")

Ja näiden mittareiden valitseminen olisi jopa epäreilua. "Super Mario Bros." on itse asiassa varsin lyhyt peli. Peliminuuttien määrä toki riippuu siitä kuka pelaa. Mutta joka tapauksessa se ei ole kovin suuri peli. (Olen itse asiassa usein ihmetellyt että mikä on se tasostandardi johon pelitunti sidotaan. Probleemapeleissä saattaa olla älyhaasteita joita nokkela ratkoo suitsait, ja sitten mekaanisissa haasteissa toisenlainen näppäryys on tärkeää. Omassa pelityylissäni vaikeinta on monimutkainen mukautuvuus. Minulla täytyy olla selvä fokus siihen mitä teen ja sitten voin tehdä sen. Tämä tekee joistain peleistä sikamaisen vaikeita ja pelitunnit kasautuvat jo tämän vuoksi. ; Itse asiassa menen tässä tosin hieman pidemmälle. Pelitunteihin on kiinnitetty liikaakin huomiota, ja siksi tarinankerronnan kannalta irrelevantteja sivutehtäviä niputetaan yhteen, koska pelitunnin laatu ei paina samassa määrin kuin peliminuuttien määrä.) Grafiikka on jotain jota nykyajassa ei kannata tämän pelin kohdalla edes mainita.

Moni tarkasteleekin peliä tarinan kannalta. Tässä kohden usein rajana on tietotekniikan rajoitukset. "Super Mario Bros." on tehty aikana jolloin suuri ongelma oli siinä että peli piti puristaa tilaan joka mahtui sen ajan pelilaitteisiin. 8 bittinen NES ei pyöritä kamalasti dataa ja pelilevylle mahtuu vähän bittejä muutenkin. Tämä johtaa sekä grafiikan tasoon, pelin pituuteen, että siihen minkälaisia tarinoita siihen voidaan sovittaa. Käytännässä peli onkin tehty aikana jolloin tarinat olivat äärimmäisen tiiviitä. Tasohyppelyissä ei oikeastaan ole hirveästi pelimekaanista tai tarinallista eroa siinä onko kenttien lopussa prinsessa vai aarre. Tämä voidaan toki nähdä myös siten että tässä objektioidaan nainen ja tiivistetään hänet jonkinlaiseksi palkkioksi. Mutta nähdäkseni teknologian rajoitukset huomioiden on asiallisempaa huomata että emotionaalisesti on aivan eri asia onko loppuvihollisen takana aarrekammio, kissa vai ihminen. Tästä huolimatta tuskin kukaan pelaa "Super Mario Bros.ia" sen vuoksi että saa tietää pelin juonen. Koska se on pretty much nonexistent.

Jossain määrin Marion juonen ja pelin ankeus on kuitenkin sitä että nykyään pelit ovat parempia. Nykyaikaan nähden peli ei ole mainittavan hyvä tai välttämättä edes hirveän kiinnostava. Mutta aikanaan se oli suosittu. Se loi eräänlaiset aikansa standardit tasohyppelylle. Ja näin se muistuttaa "Citizen Kane" -elokuvaa. Joka on ollut aikanaan innovatiivinen vaikka monet elokuvan ratkaisut nykyaikana ovatkin kliseitä. Marion arvo onkin tätä kautta jotain joka kumpuaa kulttuurihistoriasta. Ja jota pelataan tämän "kulttuurihistoriallisuuden äpäräsukulaisen", nostalgian, vuoksi. Tämä on monien suosima mutta itseni vähän vieroksuma tapa lähestyä taidetta ja muuta kulttuuria.

Mariossa parasta on kaikki.

Kuitenkin Mario sai suosiota. Ja pelissä onkin jotain muuta. Itse asiassa voidaan sanoa että jos tästä pelistä pitää, se johtuu siitä että pitää itse pelistä ja sen pelaamisesta. Sinua ei yritetä ostaa hienolla grafiikalla. Pelaamisprosessi ei muutu joksikin jonka siedät jotta saat pelin välidemot ja tarinat. Tätä peliä pelataan sen pelaamiseen liittyvän atmosfäärin vuoksi. Tarina on liian lattea etiikalle joten jäljelle jääkin ajatus siitä että tätä peliä pelattaisiin nimenomaan esteettisenä konstruktina.

Ja voi että mikä atmosfääri se onkaan. Pelihän on ympäristöltään nimittäin aivan todellisen absurdia surreaalia dadaa ; Monet ovat tottuneet Super Marion maailmaan. Siksi sen ratkaisuja pidetään konventionaalisina. Eikä niitä juurikaan ihmetellä. Mutta tämä illuusio sortuu välittömästi jos Super Mariota ryhtyy kuvaamaan sanoilla olettaen että keskustelukumppani ei jotenkin ihmeellisesti olisi tynnyriinsä kuullut tästä pelistä.

Pelin premissi on siis se, että punaisiin pukeutunut putkimies iskee kallollaan rikki tiiliskiviä ja pomppii ilmassa riippuvien kysymysmerkkilaatikoiden päällä. Joskus kysymysmerkkilaatikoista tulee sieni jonka nappaamalla putkimies kasvaa suuremmaksi. Ja tämän jälkeen hän vahingon jälkeen muuttuu pienemmäksi. Joskus laatikoista tulee kuitenkin välkehtiviä kukkia joiden ottaminen muuttaa putkimiehen valkohaalariseksi muurariksi joka ampuu tulipalloja. Kaiken aikaa täytyy varoa että ei törmää käveleviin vihaisen näköisiin antropomorfistisiin sieniin. Toisia uhkia ovat esimerkiksi kilpikonnankuoren sisällä mönkivät ankat. Mario voi kävellä tai sitten kulkea vihreissä viemäriputkissa jotka ovat niin suuria että ne ovat puolen linnan kokoisia. Tärkeinä välitavoitteina on vetää lippu salosta ja mennä linnaan. Loppuvihollisena on vasaroita heittelevä piikikäs jättikilpikonna joka seisoo sillalla jonka romauttamalla tämän saa pudotettua laavaan. Näin putkimies pelastaa prinsessan joka kiittää Mariota ja kertoo että hänelle olisi tarjolla toisiakin tehtäviä.

Juuri mikään Super Marion maailman logiikassa "does not make sense" tuntemamme todellisuuden valossa. Tämä herättää oleellisen klassisen kysymyksen kauneuden ja totuuden suhteesta. John Keatsin mukaan totuus on kaunista ja kauneus totuutta. Ja tiedevirheitä televisiosarjoista nitpickaavat nörtit ja skeptikot ovat tässä mielessä tämän kaunosielun aatetovereita. Ja kyllä heitä voi ymmärtää. Kyllä se, että jokin juonenkäänne on psykologisesti epäuskottava tekee siitä tarinasta etäännyttävän. (Ja ainakin joskus tämä ei ole se mitä teokselta haetaan.) Samoin tiedevirheet voivat viedä huomion tarinasta niihin virheisiin. Ja elokuvien toistuvat virheet voivat johtaa vääristyneisiin pelkoihin, esimerkiksi turvavöiden käyttämistä voi välttää siksi että pelkää että auto räjähtäisi, kun sellaisen on niin usein nähnyt televisiossa. Ja tässä mielessä Keatsilla on ollut aivan relevantti pointti.

Jos Keats olisi oikeassa, "Super Mario Bros." olisi epäesteettinen peli. Se ei käsittele eettisiä totuuksia (lattea tarina) eikä oikein edes mekaanisia totuuksia (surreaali pelimaailma). Mielestäni kyseessä on kuitenkin nimenomaan esteettinen peli. Se on jotenkin onnistunut muuttamaan bittirajoitukset hyväksi pelkistämiseksi. Tätä kautta luodaan yksinkertaistuksia ja saadaan aikaan ikonisia hahmoja. ("Hello Kitty" -tyyliset ilmiöt elävät tämän ilmiön varassa.) Keats on siis jotenkin oleellisesti väärässä. Se nimittäin korostaa että taideteoksen ei täydy olla totuudenmukainen sisältääkseen jotain esteettistä arvoa. Orwellin "Eläinten vallankumous" ei esimerkiksi olisi kauniimpi jos siinä hylättäisiin eläinallegoria ja puhuttaisiin suoraan ihmisistä. Voidaan jopa sanoa että se, että kirja käsitteli antropomorfistettuja eläimiä on se epätotuus joka tekee teoksesta esteettisesti paremman, kauniimman ja jotenkin muutenkin oleellisesti paremman taideteoksen.

Jos kauneus ja totuus olisivat synonyymejä, kaikki fiktio olisi valehtelua sisältävää ja tätä kautta epäesteettisempää. Ja saman tien voitaisiin unohtaa historialliset allegoriat ja vastaavat. Ja jos voimme kenties kuvitella nykytilaa paremman mahdollisen maailman jossa ei olisi "Twilight" -saagaa, voisimme kuitenkin silti kaivata Shakespearea, Miltonia - tai vähintään Tolkienin "Tarua Sormusten herrasta". (Eikä jo aiemmin mainitsemakseni tullut kulttuuriteos Puppe -koirineenkaan liene  ytimeltään tiukasti sanoen faktuaalinen.)

Ja tässä kohden Shigeru Miyamoto, "Super Mario Bros.in" luoja on ymmärtänyt jotain sellaista oleellista joka on ohittanut sellaisia syvätunteisia taiteilijoita kuin Keats. Ja jossain määrin myös sellaisia nerokkaita loogikoita kuin Bertrand Russell, josta kauneus oli loogista matemaattista kauneutta. "Super Mario Bros." on toki algoritmi ja tässä mielessä se redusoituu matemaattiseksi köntäksi, mutta se tuskin pitää sisällään mitään sellaista jota Russell määrittelisi kauniiksi loogiseksi kokonaisuudeksi. Silti "Super Mario Bros." on esteettinen peli. Se ei ole tarinaltaan hyveellinen - sen voi tiukasti katsoen nähdä jopa hivenen sovinistisena, jos on sellainen mieli kuin Anita Sarkeesianilla. Tämä pieni peli on jotenkin onnistunut taistelemaan resurssipulansa (tallennustila jne.) yli ja saanut silti koottua ilmi jotain omituista ja itseään suurempaa. Jotain joka on tästä omituisuudestaan huolimatta kasvanut "ei kovin ihmeelliseksi" niin monille.

Jossain mielessä älypuhelimet ovatkin siitä piristäviä, että ne ovat tuoneet takaisin monia klassikoita. Ja tuoneet markkinoille suosituiksi varsin pelkistäviä pelejä. Meistä ei ole ihmeellistä ampua pelkistetyllä ritsalla pyöreitä lintuja päin vihreiden sikojen karkeita palkkikonstruktioita. Ja tämä muistuttaa jostain joka helposti unohtuu jos peleissä katsotaan pelkkiä specsejä ja tavoitellaan realismia realismin vuoksi. ; Nykyään monet konsolipelit korostavat verisimilitudea (todellisuuden muistuttamista). Niissä eetoksena on se, että ammuntapeli on immersiivinen jos siinä liikutaan realistisen näköisessä maastossa ja ammuskellaan oikean asetehtaan aseesta mallinnettua asetta (toki virtuaalista bittiasetta, mutta kovin originaalin näköistä sellaista). "Super Mario Bros." on sekin aikansa konsolipeli ja se demonstroi mukavasti sitä että joskus karkeistaminen ja pelkistäminen ja surreaali liioittelu toimivat oikein hyvin.

---

Koolla ei ole väliä, sanoivat mutta sitten ala kuitenkin hokee että enlarge your...