Moraalisesta vaihtelusta

Arthur Schopenhauer ei ollut relativisti. Hänelle monet uskonnot olivat vastenmielisiä. Hänelle monet ihmiset olivat joko banaaleja tai moraalittomia.

Jos nykyään kunnioitetaan kaikkia maailmankuvia ja yksilöiden yksilöllisiä ajatuksia, Schopenhauer puhuu kirjoissaan 4/5 ihmisistä rahvaanomaisina tylsämielisyyksinä joita voitiin verrata lähinnä eläimiin. Vain harvinainen eliitti kykeni viihdyttämään itseään vapaa-ajallaan ja laiskuudellaan jalosti. ; Rahvaanomaiset ihmiset voivat tylsistyä. Tai jos ovat rikkaita voivat edustaa kauheasta kauheinta ; He voivat heittäytyä tuhlailevaan aistilliseen nautiskeluun.

Toki tässä on syytä huomata että Schopenhauer arvottaa kaikki ihmiset melko matalalle. Sivistys on vain kuori jonka alta paistaa se joka meitä pelottaa. Ihminen on hänelle olennaisen paha eläin (l'animal méchant par excellence). Tässä mielessä hänen negatiivisuutensa oli kaikenkattavaa.

Schopenhauerin mukaan ihmisten moraalisuutta lähestyneet filosofit ovat antaneet hyvin erilaisia vastauksia ongelmaan. Schopenhauerin "Etiikasta" -esseestä voi lukea että "On heitetty kysymys, mitä kaksi ihmistä, jotka kumpikin olisivat kasvaneet erämaassa aivan yksinään, tekisi tavatessaan ensi kerran toisensa. Hobbes, Pufendorf ja Rousseau ovat vastanneet siihen eri tavoin. Pufendor arveli, että he ystävällisesti kohtaisivat toisensa, Hobbesin mielestä taas vihamielisesti; Rousseau luuli heidän vaieten sivuuttavan toisensa. Kaikki kolme ovat sekä oikeassa että väärässä. Sillä juuri tällöin ilmenee yksilöiden synnynnäisen moraalisen taipumuksen mittaamaton erilaisuus."

Tämä tarkoittaa sitä että häntä askarrutti myös kysymys moraalisesta vaihtelusta. Paheellisuuksissakin oli aste-eroja. (Schopenhauer esimerkiksi piti kaikista katalimpana paheena vahingoniloa.) Ja sama koskee myös ihmisjoukkoja. Ja tässä mielessä hän moittii sekä ideologioita että kansanryhmiä.

Tässä häntä selitti muun muassa miksi moni hyvän uskonnon maa pitää sisällään niin paljon mätiä yksilöitä. Ja miksi huonojen uskontojen maissa on silti paljon hyviä ihmisiä.  "...mistä johtuu, että yksityiset kansakunnat säilyvät niin erinomaisina yksinomaan pahojen naapurien keskellä? Minusta näyttää kuin se selittyisi sillä, että kun moraaliset ominaisuudet periytyvät isältä, niin yllämainituissa tapauksissa sellainen eristynyt kansakunta on polveutunut samasta suvusta, siis versonut samasta esi-isästä..."

Schopenhaueria pidetäänkin asenteissaan esi-evolutionistisena. Tässä kohden hänen aiempaan lainattu näkökulmansa moraalin synnynnäisyydestä voidaan nähdä evoluutiopsykologian edeltäjiksi. Schopenhauer korostaakin että uskonto selittää ihmisten moraalisuutta melko vähän. Hän sen sijaan korosti sitä miten esimerkiksi heimojen asenne on peritty vanhemmilta. Schopenhauer korostaakin, että "tahtomista ei opita". Kulttuurilla on tässä mielessä enemmän epäsuora vaikutus moraalisuuteen. Voimme kulttuurilla hillitä tahtomista, emme määrätä sen suuntaa. "Luonne on siis kaikkea muuta kuin järjellisen valinnan ja harkinnan tulos, eikä älyllä ole toiminnassa muuta tekemistä kuin tarjota tahdolle motiiveja." Järkeily luo tekosyitä. Näitä järjen antamia argumentteja ei pidä sotkea siihen että halu olisi syntynyt sillä että olisi aluksi ollut nämä argumentit ja tästä olisi saatu haluttu lopputulos.

Schopenhauerin näkemystä voi tietenkin pitää myös rasistisena, roturealistisena, rotustereotypioivana. ; Schopenhauer kuvaakin sitä miten esimerkiksi ranskalaiset viisastuvat vanhetessaan. Ja miten hän halveksi brittejä. Schopenhauerin oppi kuitenkaan tuskin miellyttää "nykyajan rasisteja tai roturealisteja". Sillä nykyajan trendinä on se, että tämäntyylisillä selityksillä puututaan ennen kaikkea matalaan älykkyysosamäärään. Sen sijaan muodissa on että moraalisuus liitetään ideologiaan. Siksi esimerkiksi islamkritiikissä on monesti tarkoitus korostaa sitä miten huono ihmisryhmä muslimit ovat. Tässä annetaan uskonnolle valtaa jonka Schopenhauer siltä nimenomaan kieltää.

Tosin kun Schopenhauer dissaa brittejä, on siinä mukana sekamelska joka on politiikkaa ja uskontoakin. Uskonto saattoi siis pahentaa tilannetta.
1: Schopenhauer oli innostunut itämaisista vaikutuksista ja hän kirjoittaa tulikivenkatkuisesti siitä miten britit olivat julmia ja epäkohteliaita buddhalaisia ja hindulaisia kohtaan. Hän selitti miten kristilliset käännyttäjät ovat olleet käännytystoimissaan tehottomia ja korosti miten kristinuskoon kääntyneet hindut ovat olleet huonoja persoonia. Toisaalta hän tunnustaa että lähetystyöntekijät ovat tehneet arvokasta työtä tuomalla itämaista arvokasta uskontoa länsimaihin jossa se on tietenkin onnistunut käännyttämään ihmiskunnan miekkosista mainioimman, Arthur Schopenhauerin.
2: Toisaalta kun Schopenhauer puhuu brittiläisistä hän puhuu myös teologiasta. Hänestä brittiläinen kristinusko on kammottavaa egoismia. Yhtenä syynä on se, että Schopenhauerin maailmassa on tärkeää tiedostaa että yksilölähtöisyys ja vastuu kulkevat yhdessä. Moraalisen vapauden käsite on riippuvainen alkuperäisyyden käsitteestä; Jos on luoja joka lukkoonlyö ihmisen, ei tässä olisi vastuuta. "...teismiä ja moraalista vastuunalaisuutta ei voi yhdistää keskenään, koska juuri vastuunalaisuus palautuu aina painopisteeseensä, olennon alkuunpanijaan." ... "Vapaan olennon täytyy olla alkuperäinen. Jos tahtomme on vapaa, se on myös alkuolemus." Toisin sanoen ihmisyksilön olemus ei ole vapaa, mutta hän voi noudattaa vapaata tahtoa koska kahleet ovat hänen itsensä sisällä eivätkä ulkopuolella. Brittien itsekeskeinen kristillisyys onkin sitä että ihmisen ego uskoo Jumalaan vaikka tuonpuoleiskannattavuuden vuoksi ja heittää tämän vuoksi vapaan tahdon lahjan pois. Moraali tulee tällöin ulkoapäin, eikä ihminen ole vastuullinen vaan ikään kuin lapsenomainen. Ja lapsenomaista on sekin että katse pidetään kiinni haluttavassa palkinnossa.

Dogmaattisista ateisteista ja suvaitsemattomista ateisteista

Melko usein kuulee että ateistit ovat kuin fundamentalistikristittyjä. Näkökulma on tietenkin melko leimaava. Ja yhtenä syynä siihen on varmasti se, että ateisteista näkyvät vain hyvin tietynlaiset tapaukset. Samoin kuin kristityistä omaa vakaumustaan esilletuovat hyvin tietynlaiset tapaukset. ; Nettimeemit ja vastaavat kierrättävätkin suositusti ideaa jossa ateisti, vegaani ja feministi menivät baariin ja kaikki tiesivät tämän koska he eivät osanneet pitää suutaan kiinni tästä. Tämä toki kertoo enemmän niistä jotka tuovat vakaumustaan ilmi heti alkuun kuin koko ideologisesta ryhmästä. Mutta hiljaisia osataan harvoin ottaa otokseen, joten kokemus on, sanotaanko, ymmärrettävä.

Ateistien dogmaattisuus on kuitenkin jotain jota voidaan tutkia ja jota kannattaa tutkia. Ja sitä onkin tutkittu. Malgozata Kossowska "ja kumppanit" tekivät tuoreesti julkaistun (2016) tutkimuksen "Many faces of dogmatism: Prejudice as a way of protecting certainty against value violators among dogmatic believers and atheists". Hän tutki vakaumusta ja dogmaattisuutta yliopisto-opiskelijoiden parissa. (13% oli ateisteja.) Ihmisiltä kysyttiin kysymyksiä joissa heidän dogmaattisuuttaan mitattiin erilaisin kysymyksin. Kyseltiin kuinka ehdottomia ja vahvoja näkemyksiä ihmisillä oli vakaumuksestaan. Ja näitä sitten vertailtiin siihen miten suvaitsemattomia he olivat eriuskoisia kohtaan.

Esimerkiksi ateisteilta kysyttiin sellaisia kysymyksiä kuin "onko uskonnollisuus merkki heikosta persoonallisuudesta" ja uskovaisilta tradition voimaan ja Jumalan suosion saamiseen liittyviä kannanottoja. Näistä saatiin selville kuinka vahvoja ja ehdottomia näkemyksiä ihmisillä oli uskonnostaan.

Tutkimuksessa selvisi kaksi asiaa. Dogmaattisuus on todelakin hieman eri asia kuin suvaitsemattomuus. Mutta ne olivat kuitenkin kytköksissä. Dogmaattisuus ei tarkoita suvaitsemattomuutta mutta ollakseen suvaitsematon täytyy olla dogmaattinen. (Mikä kyllä sopi ainakin minun arkijärkeni antamiin arvailuihin.)

Dogmaattisuus syntyi ihmisille joilla oli erittäin heikko epävarmuuden sieto. Eli ihmiset jotka arvostavat tietämistä ja varmuutta mutta eivät pidä epätietoisuudesta ja epävarmuudesta olivat taipuvaisempia sitoutumaan vahvasti näkemyksiinsä. Ja tämä toimi olivatpa he ateisteja tai kristittyjä.

Jos ympäristö lietsoi epävarmuutta tai oli hostiili ja loi stressiä dogmaatikolle, hänestä tulee helpommin suvaitsematon. Esimerkiski ihmiset jotka olivat kokeneet stressiä jonka vuoksi he eivät olleet saaneet unta yöllä, he olivat taipuvaisempia olemaan suvaitsemattomia. ; Arkikokemus tuntuu seurailevan myös tätä puolta tutkimuksesta ; Käännynnäisien kohdalla heitetään että dogmaattisista ateisteista tulee dogmaattisia kristittyjä. Tai dogmaattisista kristityistä tulee dogmaattisia ateisteja.

Voidaankin jopa kysyä että onko kokemus esimerkiksi uusateistejen militanttiudesta yhteydessä siihen että tässä suuntauksessa nostetaan usein esiin sitä että uskonto on epäreilu. Jos uskonnon ongelmista puhumisella on yhteysi itse koettuun epäreiluuteen ei olisi lainkaan mahdotonta että vihaisina koetut ateistit ovat vihaisia. Ja viha johtuu siitä että heidän ilmituomansa ilmiöt, ongelmat ja asiat ovat reaalisia ja todellisia.

Aristoteeliset ja Kantilaiset persoonat

Aristoteleen mukaan hyveellinen ihminen toimii hyveellisesti luonnostaan. Toisin sanoen jos hyveiden tekeminen on jotenkin sisäisen taistelun tulos niin silloin ihminen ei ole hyveellinen. Tässä on takana ajatus siitä että hyvyys on teleologista ja kun ihminen toteuttaa tarkoitustaan hän tekee sekä oikein että asioita jotka ovat hänelle luontevia.

Kantin mukaan tilanne taas meni niin että ihmisen oli enemmänkin valittava oikeintekeminen. Ja hänen silmissään hyveellisyys kasvoi jos teki hyvää siitä huolimatta että se oli itselle vaikeaa ja haasteellista.

Itse näen että jossain määrin kysymys on persoonallisuustyypeistä. Olen viime aikoina ollut hyvin paljon tekemisissä "hippityylisen" ihmisen kanssa. Hän on hyvin Aristoteelinen hahmo. (Toki tämä on tuonut hänen elämäänsä vaikeuksia. Mutta tämä olisi sitten toinen ja hyvin viheliäinen tarina.) Itse taas olen jossain määrin julma ja joudun painimaan asian kanssa.

Luultavasti Kant ja Aristoteles projisoivat. He kuvasivat ihmiskuntaa kuin itseään ja sen hyveellisyyden luonnetta samoin kuin itse yrittivät toimia oikein.

Miksi jotkut päivät vaan alkavat menemään päin persettä?

Jos katsotaan ihmisen mielialaa, voidaan huomata, että siinä on kahdenlaisia pidemmän aikavälin sisältöjä. Ihmisillä on yllättävänkin vakaa temperamentti. Jonathan Haidt korostaa "Onnellisuushypoteesissa" sitä miten tästä aika iso osa on pysyvää ja biologistakin. (Siihen voi tosin vaikuttaa, esimerkiksi toimivilla mielialalääkkeillä.) Niitä voidaan pitää erilaisina strategioina selvitä tilanteista. (Eri tilanteet voivat vaatia eri strategioita. Ja toisaalta joissain peliteoreettisissa ongelmissa on monta Nashin tasapainotilaa, eli samaan ongelmaan voi olla useita eri ratkaisuja. Ja. No. Elämään kuuluu sekin että kaikki eivät onnistu.)

Mutta tämä kirjoitus keskittyy enemmän siihen toiseen. Mielialaan (mood). Mielialan muutos sidotaan usein nimenomaan yllättymiseen. Sitä tutkittaessa on havaittu myös omituinen kasautumiselementti ; Ihmiset päätyvät hyvälle/huonolle tuulelle silloin kun asiat menevät paremmin/huonommin kuin he odottivat. Hyvällä tuulella olo lisää myös riskienottoa ja huonolla tuulella oleminen lisää herkkyyttä kielteiselle informaatiolle. Epäonnistumisiin kiinnitetään huomiota enemmän kuin onnistumiseen. Ja näin onnettomuus kasautuu. Näin ollen jos ensimmäiset asiat aamulla tuppaavat menemään pieleen, niin ihminen kiinnittää epäonnistumisiin enemmän huomiota ja koko päivä tuntuu menevän pieleen.

On mielenkiintoinen kysymys miettiä sitä miksi näin on. Ongelma on tavallaan aika suuri. Sillä jos ajatellaan maailmaa ja siinä olevia yhteensattumia, niin miten se, juna on ollut aamulla myöhässä johtaisi siihen että töissä tulisi vastaan kenkkuja projekteja? Maailma kuitenkin tuntuu menevän näin koska keskitymme eri asioihin. Tilastomatemaattisesti tämä on sama kuin selittäisi että kun edelliset nopat ovat antaneet tietyt tulokset niin se jotenkin vaikuttaisi seuraaviin heittoihin. Matemaattisesti - tai fysikaalisestikaan - siinä ei ole mitään järkeä. (Mutta silti moni peluri uskoo tällaisiin, rehellisesti sanoen taikauskoisiin, yhteyksiin.)

Jos mietitään miksi ihmisillä on tällainen asennoituminen, joudutaan miettimään tällaisen turhakkeen suhdetta evoluutioon. On helppoa ajatella että tämä olisi hyvä esimerkki neutraalista muutoksesta. Sellaisista joita neutraaliteoria olettaa. Olisi vaikeaa nähdä sitä adaptaationa. Tämä mielen luonne voitaisiin siis nähdä ennen kaikkea todisteena siitä että evoluutio on optimointia, jossa ei haeta tai vaadita täydellistä vastausta vaan jossa riittävän hyväkin käy. Evoluutiossa adaptaatioiden antamat hyödyt ovatkin yleensä nimenomaan suhteellisia. Niitä verrataan muihin vastaaviin ominaisuuksiin. Asiat hoituvat paremmin tai huonommin jälkeen mutaation kuin ennen sitä. "Lisääntymisetu kalibroidaan oman lajin populaatioon".

Tosin juuri tälle antamalleni selitykselle on annettu kohtuu vakuuttava adaptiivinen selitys. Tai ainakin relevantti mahdollisuus miksi tämänlainen voisi olla adaptiivinen. Tutkimus "Moods as Representations of Momentum" kertoo että menneisyydessä tilanteet harvoin ovat yhteensattumia. Eli esimerkiksi alueen puut ovat samojen sääolosuhteiden alaisia ja siksi niissä saattaa kaikissa olla paljon hedelmiä. Ja tämä voi vaikuttaa paljon eläimiä alueella on. Ja niin edespäin. Jos siksi hedelmiä keräävä löytää odottamaansa enemmän hedelmiä, hän tulee paremmalle tuulelle ja voi olla motivoidumpi keräämään myös muista puista. Ja on kenties ollut tyytyväisempi lähtemään metsällekin. Tälläisessä kontekstissa mieliala on "laskentaa säästävä heuristiikka", joka on toiminut koska palkkioiden/resurssien saatavuudessa ympäristössämme on usein esiintynyt korrelaatiota. Nykymaailmassa monet asiat ovat toisistaan riippumattomia ja niitä lähestytään tilastollisesti. Näin ollen mieliala voi johtaa eräänlaiseen ekologiseen loukkuun ; Ennen hyödyllinen ominaisuus voi nykyään pilata monta päivää.

Kun Helvetti on toiset ihmiset (etenkin partikulaarit ihmisyksilöt joita on joka junaan vaikka heidän toivoisi jäävän asemalle...)

Kotimaassa oli Päivi Huuhtanen-Someron kirjoitus "Läsnä, missä?" Siinä tämä "Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja." tekee muutakin kuin muuttuu tekijästä ansioluettelokseen muutaman pisteen jälkeen.

Hän harjoittaa asennetta jota ei saa ymmärtää väärin kukkahattuiluksi. "Nuorten aikuisten vuosikymmenten yliopisto-opettajasta, ohjaajasta, vastaväittelijästä viran vuoksi ei tule millään ns. kukkahattutätiä! Enkä oikein usko, että kuulokkeet korvilla istuneet kännykän katsojat juuri opintosuorituksiaan olisivat ajatelleet! Paluumatkallani he olivat selvästi menossa kotiinpäin, melko ilmeisesti ns. vapaalla vaikka varattuina." Ihan siksi että nuorisotyöntekijät eivät jää ajastaan jälkeen tai eläkkeelle. Samaan tapaan kuin minun kouluaikana kavereideni tullessa kylään äitini soittama jive ei ollut jäänyt ajasta jälkeen siksi että hänkin oli joskus ollut nuori. Tämä asenne jota ei saa ymmärtää väärin on kiinnostava ja se vaatii asian läpikäymistä hyvin tarkasti.

"A37 matkustajaa pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä yhdessä bussissa samaan aikaan. Heistä 33 pitää kännykkää edessään, suurin osa myös kuulokkeita korvissaan. He ovat nuoria, teini-ikäisiä. Vanhukset katsovat ulos ikkunoista. Kun nuoren pysäkki osuu kohdalle, hän havahtuu viime tingassa kuin unissaolija. Säntää ylös, katselee edelleen kännykkänsä näyttöä ja horjuu ulos viimetingassa. Iäkkäämmät nousevat ajoissa painammaan pysäytysnappia ja ehtivät ulos kiireettä saati haittaamatta muiden poistumista samalla pysäkillä."

Julkiset liikennevälineet ovat tosiaan paikkoja joissa ihmisiä tungetaan yhteen. He ovat matkalla töihin tai kouluun. Usein molempiin. Tätä tehdään usein väsyneenä koska on esimerkiksi herätty töihin tai sitten ollaan tehty nykyajan tuotantovaatimusten mukaista opiskelua ja työntekoa. Jonka jälkeen ollaan väsyneitä. Tämä todellisuus on tuttu ja ilmiselvä jokaiselle niistä jotka viettävät esimerkiksi pari tuntia joka vitun päivä siinä matkustusvälineessä. Lue:ihmiset jotka eivät ole eläkkeellä vaan jotka tekevät töitä. Itsekin toki toivon että kykenen irtautumaan tästä eläköidyttyäni. Ja tässä mielessä on kannustavaa huomata että ihmisten ymmärtämiseen painottuneella alalla oleva "ammattimainen people person" kykenee erkaantumaan tästä todellisuudesta niin että ei enää tiedosta tätä.

Hyvien tapojen mukaisesti ihmiset eivät häiritse toisiaan. Sitä kutsutaan hyviksi tavoiksi. Ja niistä poikkeavaa katsotaan sivusta ja oudosti. Ei siksi että sosiaalisuutta halveksittaisiin, vaan sen takia että hyvien tapojen rikkojia katsotaan sivusta ja oudosti. Tämä toki unohtuu muutamalta ihmisryhmältä. Olen itse ihminen jolla on sellainen naama että ventovieraat tykkäävät käydä juttelemassa. Näitä puhujia on karkeasti kahta luokkaa ; On ihmisiä jotka ovat juovuksissa, mielenvikaisia, yksinäisiä tai muutoin syrjäytyneitä. (Usein listalla on kombunaatioita.) Toinen ihmisryhmä koostuu, pääasiassa vanhemmista, ihmisistä jotka teeskentelevät sosiaalista ymmärtämättä että äänessäolo ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Tai jotka itsetärkeilevästi jopa ääneen mainiten kertovat olevansa nuorekkaita ja sekoittavat tämän siihen että he keskustelevat nuorten kanssa väkisin asioista jotka korostavat lähinnä henkeä "mistä ihmeen maailmasta tuo tulee".

"Jäin seuraamaan "näytelmää" mennen tullen Vantaalta Helsingin keskustaan ja takaisin. Olin ehkä unohtanut todellisuuden, mutta nyt kuva tuoreutui. Ahdistuin. Missä maailmassa nuoremme ovat, kun he ovat fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti ties missä muualla. Ennen sanottiin, että "kaveri on ihan pihalla". Nyt tuskin se sopisi. He ovat virtuaalimaailmassaan. Se siitä. Tietotekniikan hallitsevia tekijöitä!"

On itse asiassa niin että sosiaalinen media ei ole mikään virtuaalitodellisuus. Se on ihan totta. Internetissä on oikeita ihmisiä. Osa ihmisistä debatoi filosofiaa työmatkoilla. (Minä vain mietin. Se näyttää passiiviselta. Mutta en pidä siitä että minua häiritään. Ja häiritään silti!) Se on sitä paitsi oikein aktivoiva vaihtoehto kun katsoo niitä vaihtoehtoja. Liikennevälineissä ei näytetä piirrettyjä elokuvia tai televisiota. Siellä ei ole edes radiota. Joka saaterin päivä vieteään aikaa siinä sillipurkissa. Tämä aika joko kärsitään tai keksitään jokin keino jolla se olisi edes vähän siedettävä. Itse asiassa julkisessa matkustaminen on kuin televisionkatselua. Passiivista, äärimmäisen passiivista. Ilman että olisi edes sitä huonosti käsikirjoitettua uusintaa jostain YLE:n suosittelemasta televisiosarjasta jonka käsikirjoitus on mallia "jahkale".

Ymmärrän että osa luulee että tapa aktivoida ihmisiä sosiaalisesti on häiriköidä muita. "Kohtaan" näitä ihmisiä miltei joka päivä. Ja he ovat yksi tärkeimmistä syistä miksi koen suurta tarvetta olla epäsosiaalinen tai jopa antisosiaalinen. Sillä näiden ihmisten intentiot ovat epäkiinnostavia ja turhia. Ja he yrittävät keskustella epäkiinnostavista yksinkertaisista asioista. Ja häiritsevät sitä että minä yritän tehdä jotain hieman kompleksisempaa. Arkhimedes sanoi tämänlaisille ihmisille että "Älkää sotkeko ympyröitäni!" Ja nämä muut ihmiset olivat armeliaita kun tappoivat hänet. Minä joudun tietoisena sitten kuuntelemaan. Pahinta on jos nämä ovat niitä optimistisia mukasosiaalikkoja. Koska pultsari ei teeskentele auttavansa minua. Heillä on rehellinen seuransaanti tai hyötyminen parin euron verran mielessä. Heitä on ilo kestää. Toki on myönnettävä että optimismihyypiöt tekevät minulle toistuvasti hyvää mieltä ; Oloni paranee aina monta kertaluokkaa kun he poistuvat paikalta.

Että kenties jos heistä tuntuu että minä olen aina niin negatiivinen, niin osasyy onkin kenties siinä vaikutuksessa jonka Heidän Persoonallisuutenne läsnäolonsa ja Kohtaamisensa aiheuttaa minussa. Kannattaisiko silloin kenties miettiä että onko syynä minä vai he. Se, että minä näytän mukavalta mieheltä on muiden väärinkäsitys. Ja kun sitä tapahtuu usein voidaan korostaa sitä että on olemassa herra nimeltä Dunbar. Ja hän on korostanut sitä että ihmisillä on neurologisesti tilaa vain hyvin rajalliselle määrälle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Moni työssäkäyvä voi esimerkiksi asiakaspalvelussa tai muussa vastaavassa saada aivan riittämiin niitä kohtaamisia jotka eläkeläisille ovat piristäviä. Samasta syystä maalla voidaan pitää ovia auki ja olla vieraanvaraisia paljon vähemmästä. Ihmisiä kun ei rummuteta naamaa päin koko helvetin ajan. Eläkeläisen kannattaisi kenties tajuta että voisi lopettaa oman itsen kautta projisoinnin.

Mutta tämä tietysti johtaisi siihen pikkuasiaan, että joutuisi tajuamaan että ehkä puhuminen ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Kenties meluisuus ei olekaan kiinnostavuutta vaan kiinnostavuuden korostamista. Ehkä nuori ei koe että olet nuorekas kun puhut hänelle, vaan ajattelee päin vastoin että kalkkis yrittää leikkiä nuorta puhumalla nuorille. Etenkin jos puhuu sellaisista asioista jotka ovat näille nuorille täysin toisesta maailmasta. Sitä voisi tajuta että se komeahattuinen ventovieras häiriintyy kun hänelle menee pölöttämään jostain saatanan pikkumaisesta vain siksi että ei ole älynnyt sitä tosiasia että on olemassa sellainen näppärä kikka jonka kautta pääsee pölöttämään luvan kanssa ventovieraille koko ajan. Nimittäin älypuhelimen jolla on yhteys sosiaaliseen mediaan. Osta vittu älypuhelin jos haluat puhua pehmeitä satunnaisille tyypeille.

"Oliko virtuaalitodellisuutta myös Herttoniemen hyppyrimäki tytölle, joka meni varoitustauluista huolimatta laskemaan sinne liukua nuorten juhlinnan joukosta ja menehtyi kaulaan osuneeseen esteeseen?"

Mitä helvettiä tämä on? Aihe siirtyy sosiaalsiesta mediasta ja bussimatkasta hyppyrimäkionnettomuuteen ja kuolemaan. Onnettomuuteen joka ei johtunut siitä että tekstataan ja ajetaan autoa samanaikaisesti. Tai mitään. Hyppyrimäki ei esimerkiksi ollut Pendolinossa. Huuhtanen-Somero ei ollut bussissa matkalla turmahyppyrimäelle tai mitään.

Itse asiassa tässä yhteydessä ei ole muutoinkaan mitään järkeä. Sillä jos halutaan luoda ajatus siitä että on olemassa jokin paha ja huono virtuaalitodellisuus, ja että pitäisi elää normaalissa elämässä, niin voin huomauttaa että molemmat ovat vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa.

Ja mitä minun nuoruudestani voi sanoa. No, sen että silloin ei vielä ollut kuin kännykät. Ei ollut älypuhelimia. Tämän vuoksi ihmiset menivät sosiaalisesti menemään eri paikkoihin. Tekemään hölmöyksiä. Tämä on se ei-sosiaalisen-median nuoruuselämä. Molemmat tappavat tylsyyttä.
1: Tylsyyden kokemusta pitääkin purkaa jos on turhautunut siitä että ensin tekee töitä ja sitten matkalla pitää kuluttaa aivan saatanasti mielenvoimia siihen että ei hauku tuntematonta ääliötä pataluhaksi päin naamaa vain siksi että tämä on häirikköääliö joka ei erota "hyvien tapojen kunnioittamista" ja "sosiaalisuutta halveksivaa epäsosiaalisuutta" asianmukaisesti.

"Nyt etsitään vaijeriin syyllistä julkisessa sanassa! Eikö syyllisyyttä enää uskalleta etsiä niistä, jotka itse menevät kielletylle alueelle, jättävät varoitukset huomiotta ja haluavat näyttäytyä ilonpitäjinä tai sankareina muille asiattomasti paikalla olijoille?"

Ajatus on toki kiehtova. Sillä kun katsotaan sitä ei-some -ajankulua ja seikkailua puissakiipeilystä lähtien niin niissä on todellakin huomattava nörttiyden hyödyt. Somettava nörtti tietää että ihmiskunta on panostanut sisätiloihin ja että tarve johtuu siitä että se ulkomaailma on monesti vaarallinen. Itsekin olen kerran meinannut pudota Suomenlinnassa. (Kuljin pääskysenpesän vierestä ja nämä poikaset rupesivat kerjäämään sellaisella sähähdysäänellä ja astuin väistöaskeleen kuin automaattisesti.) Puista putoaminenkin on vaarallista.

On selvää että kun menee vieraalle paikalle on syytä tiedostaa että on tekemässä kiellettyjä ja riskaabeleja asioita. On kuitenkin hyvä mittapuu sille että onko seuraus seuraamuseettisesti perusteltu. Vilpittömän mielen periaate on siitä jännittävä että siinä viitataan "tiesi tai olisi pitänyt tietää". Väärään paikkaan tunkeutumisesta voi tulla vaikeuksia poliisin kanssa. Sitä voi murtaa käden jos laskee liukua. Mutta vaijeri on jotain jota ei voi olettaa olevan läsnä.

Aivan oikeasti.
* Jos laittaa aidalla rajaamattoman alueen jonne pistää kieltokyltin ja sitten kylvää paikan täyteen karhunrautoja, niin ovatko irronneet jalat sitten todella vain ja ainoastaan tunkeutujan vastuulla? Nähdäkseni eivät. Huuhtanen-Someron perusteilla kyllä.
* Jos liukkaalla kelillä virittää kulkuväylän viereen tiukalle viritettyjä pianonlankoja niin että jos tiellä liukastuu niin silpoutuu mukavasti, niin onko tälläisten viritysten tekijä syyllinen vai pitäisikö kävelijän vain syyttää omaa varomattomuuttaan kun hän tiesi että tie oli liukas, siitä oli kyltti laitettu ja kaikkea?

Vaijerin laittaja taas on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää että jos sellaiseen laskee kovalla vauhdilla (siitä mäestä) niin voi kuolla. Ja täten hänellä voi olla vastuuta siihen että joku kuolee. Murtautuminen ja väärinteko on toki nuoren vika. Seuraus on kohtuuton. Nähdäkseni tässä vikana onkin hyvin pinnallinen ja typerä ajattelu jossa "syyllisyys on vain ja ainoastaan yhdestä teosta ja yhdelle ihmiselle". Tosiasiassa monesti seuraukset johtuvat monesta erilaisesta elementistä. Tämä vaijerinlaittajan vastuukysymys on vähintään tarkistettava. Voi olla että mukana on vapauttavia elementtejä. Mutta vaihtoehdon jättäminen tutkimatta "oma syy" -heitoilla olisi varsin omituinen.

Ja erikoinen on sellaisen ihmisen inhimillisyys ja sosiaalisuus jonka reaktio kuolleen nuoren vielä höyryävän raadon edessä on hylätä suru ja katastrofintunteet ja puhua pelkästään siitä miten tämä nuori ja vain hän voi olla syyllinen. Mutta toki kaikki on mahdollista maailmassa jossa ei oikein selitetä että mikä helvetti on se  sosiaalisen median osuus tässä kyseisessä onnettomuudessa. Täysin absurdi yhteys jota ei sido yhteen mikään filosofinen teema. Tai siis nyt kun tulin maininneeksi asian niin on syytä lukea seuraava lause ;

"Jos he osaavat lukea tietokoneen näyttöä sujuvasti, miksei kieltotaulu mene perille. Onko seikkailujen virtuaalimaailman sankaruus vienyt realiteettien tajun."

Siis tuo oli se teoria tästä yhteydestä. Argumentaation väkevyyttä osoittanee se että tavallisesti samanlaisia piirteitä etsitään analogian kautta. Mutta Huuhtanen-Somero korostaa pelkkää epäanalogisuutta. Hän korostaa että kieltotaulua ei osata lukea vaikka ihmiset sosiaalisessa mediassa koko ajan lukevat.

Muutenkin on toki mielenkiintoista tietää miten Huuhtanen-Somero tietää kyseisen nuoren sosiaalisen median käyttöasteen. Mitä lakeja hän onkaan rikkonut saadessaan tietää miten juuri tuo kyseinen nuori on ollut niitä somettajia. Sillä tiedän että kaikki nuoret eivät ole ahkeria somettajia. Huuhtanen-Somero on ammattilainen joka ei luo stereotypioita nuorista koska hän tuntee nuoret kuin omat taskunsa. Nuorekas ei loisi harhaisia ja loukkaavia lokeroita johon kaikki nuoret osuisivat ja heittäisi sitä jonkun nuoren päälle, etenkään kun asiaan liittyy se että joku nuori on jumalauta kuollut eikä vielä edes haudattu. Joten hänen täytyy tietää. Joten kysymykseni tietomurtoasioista on relevantti.

"Ajattelen edelleen bussimatkaajia, jotka osuivat seurakseni. Kukaan nuorista ei katsonut ulos ikkunoista syksyyn kääntyvää luontoa, joka oli tarjolla. Kukaan ei nähnyt nuorten joukosta toisia ihmisiä paitsi kenties aluksi sisänastuessaan rekisteröi silmissään toisen samanikäisen ja tyhjän istuimen."

Minä olen rehellisesti sanoen käynyt Helsingissä töissä jo roimasti yli 10 vuotta. Joka päivä sama matka edestakaisin. Työelämässä olevat, toisin kuin eläkkeellä silloin tällöin kulkevat, ovat nähneet saman maiseman tuhansia kertoja. Lisäksi junat kulkevat sen verran nopeasti että relevantteja luontohavaintoja ei ehdi tekemään.
1: Itse kykenin säilyttämään mielenkiintoni luontoon Korsossa jossa kävelin joka päivä metsäisen tienpätkän läpi asemalle. Molempiin suuntiin. Kävellessä ehtii nähdä ties mitä. Kyystä ja ketusta valkohäntäpeuran ja supikoiran kautta heinäsirkkojen panemiseen. Kaikki mielenkiintoisempia kuin jotkut tekonuorekkaat häirikköämmät julkisissa liikennevälineissä.

"Kaikki oli eleetöntä. Kuollutta ympäristölle."

Tai sitten sinä olet vihjeetön ja luulet että "virtuaali" on epätotta. Tosiasiassa noilla nuorilla on rikkaammat ja sivistävämmät työmatkat kuin minun kouluaikana. Olen saanut puolisoni lukemaan "Tieteen kuvalehteä" maksamalla hänelle latausjutun. Sillä että hän ehtii työmatkalla. Kun muuten ei ehtisi. Koska on opettajana paikassa jossa on paljon nuoria. (Ja matkalla ei enää jaksaisi hänkään. Häntä ei häiriköidä, sillä vaikka hän on ystävällinen hän ei välttämättä näytä sellaiselta. Toisin kuin minä jolla asiat ovat päinvastoin.)

Kenties tässä onkin niin että nuorten elinpiiri on muuttunut niin että vanhaan malliin tottuneet eivät ole oppineet mukaan. (Ajatus sopii niille jotka eivät ole sitoneet identiteettiä tekonuorekkuuteensa niin että voisivat edes joskus kyseenalaistaa tämän.) Ei voi muuta kuin viitata vanhaan maailmaan jossa meditoija näyttää passiiviselta ja kuolleelta mutta on sen antiteesi.

"Mitä nuorista tulee aikuistuttuaan. Uusi laji yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen, jos sellainen vuorovaikutus on edes mahdollista - muuta kuin twiittamalla tai tekstiviestein, fb:ssä jne?"

Ehkä sellaisia ihmisiä joilla on sellainen annos ihmisyyttä että eivät lähde tanssimaan vastakuolleiden nuorten ruumiiden ääressä. Jos vanhemman polven sosiaalisuu demonstroituu syvällisen hengellisen Huuhtanen-Someron asenneilmapiiriin niin tosiasiassa mikä tahansa - mukaan lukien nuorten muuttuminen zombieapokalypsiksi - on toivottava ja hyvä muutos. On yksinkertaisesti konua törmätä "mukahyvään" ihmiseen jonka asenteet rinnastuvat niihin jotka ovat haukkuneet kuollutta tyttöä tavalla jossa moite on lähetetty tämän vanhemmille.Jotka eivät ole btw. yksilöinä tunkeutuneet tuolle alueelle ja jotka mahdollisesti esimerkiksi "surevat" tätä nuorta. (Ymmärrän että tämä on sosiaalisille optimismihöpöille valheellinen tunne, toisin kuin kaikki riemu. Kuolema ja riemu noin yleensä eivät kuulu yhteen. Paitsi toki silloin kun joku Huuhtanen-Someron kaltainen kääpä heittää viimein veivinsä, kuten ilmiselvästi liian myöhäistä joka tapauksessa sille on ollut.)
1: Olen toki ennenkin törmännyt tilanteeseen jossa nuorekasmaineinen kirkon nuorisotyöntekijä on liitoksissa nuorten itsemurhaan tavalla joka on moraalisesti vähintään aivan helvetin epäeettinen. Ja jotka eivät ole menettäneet itsekunnioitustaan tai yöuniaan asian vuoksi sen jälkeen vaan iloitsevat kuin olisivat jotain hyviäkin nuorten kanssa olijoita.

Kenties tämä nuoriso oppii esimerkiksi sen, että ihmisiä ei pidä tunkea pakkomuottiin temperamenttityypistään riippumatta. Vielä minun nuoruudessani kun on panostettu "tunteellisuuteen ja aktiivisuuteen" josta poikkeaminen on nähty huonoutena ja sairautena. Kylmä, rationaalinen ja tunteiden hallinta ja eristyminen introverttiin asenteeseen. Moni luulee että yhdessäolo ja solidaarisuus voisi tuoda introvertille sen aidon onnellisuuden ja täyttymyksen. Niin että introvertti persoona määritellään jotenkin sairaaksi.
1: Tai oikeastaan vammaiseksi sillä tavalla mitä vammaiset eivät enää nykyään ole, tai ainakaan saa sanoa ääneen. Introverteista saa. Tunnevammaisuus on hyvä sana tähän. Ainakin sitä käytetään.

Itsenäisyys ja yksinään viihtyminen toki sotii sitä ryhmäpaine-yhdessäoloa vastaan jonka lisäämisen puoleen kirkko on aina panostanut. (Englanninkielinen sanoisi "mob mentality".) Yhdessäolo - peräti siten että sosiaalisuus yhdistetään aktiiviseen ja äänekkääseen muiden kanssa samassa tilassa olemiseen. Eikä vaikka siihen että ymmärretään että mikä on se hyvä puoli jonka vuoksi se sosiaalinen media kiinnostaa enemmän kuin ohimenevä iänikuinen maisema. Tässä kontekstissa individualismi, hiljaa oleminen - ja peruskohtelias ihmisyys joka muistaa hyvät tavat edes julkisilla paikoilla ruumiillaan jos ei sitten sitä osaakaan internetissä - näyttäytyvät tietenkin vikoina jotka pitää korjata.

Yleensä ongelmat alkavatkin siinä että joku kaaho mukasosiaalinen lähtee tohkeissaan, emootioissaan ja nuorekkuusfantasioissaan korjaamaan muita ihmisiä ilman että ensin pyytää muilta ihmisiltä lupaa tai tarkistaa onko korjaamiseen mitään tarvetta tai miettisi kontekstia niin että ymmärtäisi ilmiön niin että osaisi korjata sen oikein. Onkin hienoa että aktiiviset ihmiset muuttavat muita sellaisiksi kuin itse jo ovat. Heidän on toki helppoa vaatia muilta samanlaisia piirteitä kuin mitä he itse ovat ja arvostavat. Koska vastapuoli on se joka joutuu muuttumaan kun taas nämä ekstrovertit ihmiset voivat olla omia itsejään ilman että heidän tarvitsee muuttua. Koska introvertit viihtyvät yksin eivätkä korjaa puolta maailmaa itsensä klooneiksi ja kutsu tätä terapoinniksi tai hyvyydeksi. Introvertti tietääkin tässä enemmän ja paremmin. (Koska he miettivät. Tai koska he toimivat luonnostaan miettimättäkin kuten eettistä on.) He tiedostavat sen minkä Jukka Hankamäki tiivisti seuraavalla tavalla "Käsitykseni mukaan ihminen on onnellinen, kun hän on vapaa, ja vapaa ihminen on, kun hänet on ymmärretty oikein ja hän voi toteuttaa tärkeiksi kokemiaan asioita."

Huuhtanen-Somero ei selkeästi ymmärrä nuoria, moittii heitä ja ei nimenomaan anna heidän tehdä itse tärkeiksi kokemiaan asioita. Ja käyttää kuolemaan johtanutta onnettomuutta keppihevosenaan tässä introverttejenkiusaamisasiassaan. Ja toisaalta hän käyttää tätä sosiaalisen median hänestä introverttiuttavaa puolta jotta voisi osoittaa tuoreesti kuolleelle halveksuntaa ja syyttelyä. How cool is that!

Loppuhuuto

Jos joskus ihmettelette miksi joku, oikeastaan kukaan, on "epäsosiaalisuuden puolella" niin kannattaa muistaa että "kommunikoiva merkityksellinen yhteys" voi tapahtua sellaisten nuorten vielä hautaamattomien ruumiiden äärellä rienaavien tyyppien kanssa kuin Huuhtanen-Somero. Katso häntä. Ja ymmärrät että epäsosiaalisuus on joskus ainut eettisesti millään tasolla olevan ihmisen luonteva reaktio siihen että noita tulee vastaan koko ajan, lähes joka viikko. Ymmärrät pian että hänenlaisensa ihmiset eivät ansaitse yhtään ystävää. He ansaitsevat huomautuksia sydämettömyydestään kuolemaansa asti. Ja sen ylikin ansaitsisivat mutta ovat valitettavan tietoisuudettomia voidakseen nauttia tästä ansaistusta kohtelusta kuolemansa jälkeen joten realisti joutuu vain vetämään johonkin sen rajan.

Hegesiaan opista ; Eli miten idiootteja kohdellaan

Olen hankkinut Michel de Montaignen "Esseitä (III)" suomeksi käänntettynä. Olen ollut tyytyväinen ratkaisuun. Englanniksi on erilaista lukea materiaalia. Ranskaa en osaa. Ja on aivan eri asia lukea kirjoja ajan kanssa kuin kirjastossa tai lyhyellä laina -ajalla. Näyttää siltä että Montaignea tulee lukea kuten hän on kertonut sen kirjoittaneensa. Ei yhteen menoon, vaan pieni pala kerrallaan ja asioista toiseen ja takaisin seilaten. ; Kirjaa lukiessa koen samanaikaisesti epämääräistä samastumiskokemusta. Ynnä ihmetystä siihen että Montaignen tuotantoa on asetettu katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen osastolle.

Hänen esseensä keskustelutaidosta on kiinnostava. Se nimittäin kannustaa sopuisuuteen. (Häntä lukiessa minun korvani punoittavat monin paikoin. Ja aivan syystä.) Mutta kuitenkin Montaignen näkemykseen kuului "Hegesiaan oppi, että ihmistä ei tule vihata eikä soimata vaan opettaa, pätee muualla mutta tässä tapauksessa on epäoikeudenmukaista ja epäinhimillistä pelastaa ja nostaa pystyyn ihminen, joka ei osaa ottaa siitä opikseen ja joka siitä vain pahenee." Tämänlainen ajatus voidaan sovittaa vaikka hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Periaatteeseen joka on hyvä renki mutta huono isäntä.

Montaignella tuntuu olevan jonkinnäköinen aavistus ns. Dunning-Kruger -efektistä. Eli siitä että oikeasti kunnolla tyhmä on varma eikä edes tunnista huonouttaan. Hän kirjoittaa "Typeryys ja sekava ajattelu eivät ole parannettavissa." Hän vertaa sitä "Eivät miehet muutu rohkeiksi ja sotaisiksi hyvän puheen ansiosta sen enempää kuin ihmisestä tulee hetkessä muusikko kuuntelemalla kaunista laulua."

Montaigne liittää tietyt tunnusmerkit keskusteluun jota ei kannata pelastaa.
* Erimielisyys hänen kanssaan ei tietenkään ole perustelu. Ei edes se, että Montaigne pitää omaa kantaansa ilmiselvyytenä. Itse asiassa päinvastoin : Jos ihminen näyttää sanovan hyviä mielipiteitä ja edustavan hyvää makua, on syytä katsoa miten hän tekee sen. "Kuulen päivittäin tyhmien ihmisten sanovan asioita jotka eivät ole tyhmiä."
* Tomppelit kun voivat käyttää oikoteitä. "...Kuunneltuaan kokonaisen sivun Vergiliuksen säkeitä he voivat turvallisin mielin huudahtaa "Kuinka kaunista!" Ovelat pelastautuvat sillä tavoin. Mutta lähteä analysoimaan hyvää kirjailijaa kohta kohdalta ja osoittaa täsmällisin ja tarkoin valituin esimerkein, missä kohdin hän ylittää itsensä..."
* Ja samassa hengessä hän korostaa että he mielellään komppaavat jos joku argumentoi heidän puolestaan. "Mutta jos selitätte heille asian ja vahvistatte sen todeksi, he käyttävät oitis tulkintanne omaksi hyödykseen ja ryöstävät sen itselleen. "Se on prikulleen minun ajatukseni; sitä juuri minä tarkoitin, te veitte sanat suustani." Pötypuhetta."
* Myöskään epävarmuus ei ollut haitta. Itse asiassa varmat ihmiset olivat ongelmallisimpia. Ja tässä tilanteessa ei mikään aatelisarvokaan pelasta. "Eräs ylettömän rikas mies esitti mielipiteensä jonkin satunnaisen seikan johdosta kevyessä pöytäkeskustelussa ja aloitti täsmälleen näillä sanoilla "Ihmisen täytyy olla täysi valehtelija ja täysi tollo, jos haluaa väittää muuta kuin että..." ja niin edespäin. Moista filosofista pistopuhetta on kuunneltava tikari kädessä!"

Montaigne moittii tässä laupeudesta. "Te ojennatte hänelle kätenne. Mitä se hyödyttää? He eivät ole siitä teille kiitollisia ja tyhmistyvät vain entisestään. Älkää tukeko heitä, antakaa heidän tulla toimeen omillaan; silloin he käsittelevät aihetta kuin ihmiset, jotka pelkäävät polttavansa näppinsä."

Tämä on jossain määrin vahvuuteni ja heikkouteni (samanaikaisesti). Tuota kautta voinee ymmärtää monet blogini kommentointiin asettamat vaatimukseni. Muun muassa miksi en hyväksy pelkkää linkkisotaa (komppaus) ja toivon asiassa pysymistä koska sitä kautta on vaikeampaa luikerrella opittuihin kliseefraaseihin ja esittää hyväksi mauksi kutsuttuja asioita jotka on otettu talteen ymmärtämättä.

Ja samaa kautta selvinnee minkä asenneilmapiirin kautta olen monesti hyvinkin julma. Jossain määrin tosin on epäselvää että kumpi on ensin. Omalle temperamentille sopiva tyyli josta tehdään keskustelukulttuuri. Vai että ensin on keskustleukulttuuri johon oma persoona sitten sovittautuu. Kysymys on haasteellinen niin minun kuin Montaignenkin kohdalla. Sillä Montaigne itse uskoi luonnollisuuteen, siihen mikä tuntui oikealta ja miten hän teki asioita luontevasti. On hyvinkin mahdollista koristella temperamenttityyppi hyveillä. Ja näin voidaan tehdä olipa temperamentti mitä tahansa. Vihaisuudesta voidaan tuottaa rohkeutta ja jääräpäisyyttä. Empatian puutteesta saadaan epäkohteliaisuuden sijasta rehellisyyttä pelkällä sanakikkailulla.

Poliitikkojen ääntenhankinnasta ; Vanhan reseptin soppa

Vaalikausi on alkanut. Ns. "piritorillakin" on ollut pystyssä erilaisia hernekeittopatoja. Äänestäjien kosiskelussa on sellainen mielenkiintoinen puoli, että ainakin minulle niistä tulee yleensä lähinnä mieleen se, että miksi näitä rokkapatoja ei näy keskellä vaalikautta. Muutoinkin eduskunnan toiminnassa on viime päivinä säädetty edestakaisin. Omia päätöksiä on ensin tehty ja sitten hylätty. Lisäksi poliittisilla broilereilla näyttää olevan syviä vaikeuksia suhtautua esimerkiksi ns. tavallisten ihmisten tulotasoon, ja omiin palkkoihinsa.

Joskus olen haaveillut siitä että poliitikkoja käsiteltäisiin Platonin opeilla. Platonhan piti tärkeänä että viisaat miehet ovat vallassa. Näitä filosofiruhtinaita kuvasi kuitenkin äärimmäinen askeesi. Jos poliitikko ei voi tienata työllään ja päätöksillään, häntä ei motivoi raha. Eikä hän suhmuroitsisi. Tässä sinänsä riemukkaassa ratkaisussa ei tietenkään ole muuta vikaa kuin se, mikä on kaikessa alipalkatussa orjatyössä. Poliitikoilla olisi innostus hankkia edes säällinen tulotaso korruptiolla. Ja toisaalta elinkeinoelämä joka kykenee maksamaan ministerille rahaa on usein jotain jota kannattaa tukeakin noin yhteiskunnan tasolla. Lisäksi jos poliitikkojen työ olisi alipalkattua, olisi todennäköistä että sinne ei hakisi suurin osa niistä nykyisistä pikku sosiopaateista, jotka tuottavat ongelmat. Joten ansaitun rangaistuksen tuntukin karisisi todennäköisesti.

Hernerokkaa vedellään vanhalla reseptillä koska kenties parempaakaan ei ole. Siksi olisikin kenties riemukkaampaa lähestyä asiaa vielä vanhemmalla reseptillä.

Näkisin että nykyjärjestelmässä on monen vuoden kaudet ja päätökset ovat joustamattomia siksi että toimitaan hyvin suurissa klustereissa. Tehdään puoluepolitiikkaa. Eikä vain sitä. Sen lisäksi hallitus täytyy jotenkin rakentaa. Joku kenties muistaa miten edellisten vaalien jälkeen hallituksen muodostaminen oli kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Syynä on keskusohjautuvuus. Hallitus muodostaa valittujen puolueiden lisäksi suuremman kokonaisuuden. Päätöksenteko tälläisessä varmasti tasapainoistuu mutta myös vaikeutuu.

Olen kuitenkin huvitellut astetta vakavammin siitä että jos minä saisin tehdä sen mikä pitäisi. Eli heittäisin nykyiset puoluepoliitikot sikatilalle. (Osa töihin, osa rapsuttelemaan sikoja kun ei heistä muuhun ole, ja osa tietysti itse sioiksi koska he ovat jo nyt siinä niin hyviä.) Ja aloittaisin alusta. Tällä kertaa kunnolla.

Saattaisin soveltaa "tasavaltalais-ajan" roomalaista järjestelmää.

Siellä ei ollut puolueita. Siellä oli sen sijaan yksilöitä. Yksilöt sidottiin jonkinlaiseen hyvin löyhään suvuntapaiseen konseptiin. Menneisyydessä menestyneet sukulaiset kertoivat että suvulla oli takana maineikkaita tekoja. Ja tämä toi uskottavuutta yksilölle. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti kahlinnut yksilön toimia.

Roomassa järjestelmä oli rakentunut hyvin vahvasti sen varaan että yksi henkilö ei oikein voinut saada  pysyvää valtaa. Valtaa käyttävät konsulit olivat tasavallan ylimpiä toimeenpanevia viranomaisia. He olivat roolissaan vuoden kerrallaan. Ja heidät saatettiin valita uudestaan kymmenen vuoden välein. (Tosin esimerkiksi Marius valittiin 5 vuotena peräkkäin sotatilan vuoksi.)

Konsuli toimi arvovallallaan jota voidaan kuvata kolmella roomalaisella hyveellä ; Dignitas, Pietas ja Virtus.
1: Dignitas kuvasi arvokkuutta joka vaati ennen kaikkea pelotonta ja rauhallista esiintymistä. Olemuksen piti heijastaa arvokkuutta ja se vaati kunnioitusta. Ulkonäkö, tavat ja sisäiset ominaisuudet muodistivat kokonaisuuden hyvin monisäikeisellä tavalla.
2: Pietas oli eräänlaista hurskautta. Uskonnollisten tapojen lisäksi tuli olla osana roomalaista kulttuuria. Eli täytyi tuntea roomalainen tapaetiketti, kunnioittaa perhettä oikealla tavalla. Laki tuli myös tuntea ja sitä tuli noudattaa jotta voisi olla kunnolla hurskas. Kokonaisuus on jonkinlainen epätäsmällinen mutta kuitenkin jotenkin myös arvioitavissa oleva hyvä kansalaisuus.
3: Virtus taas käsitteli urheuden ja sotilastaitojen tapaisia hyveitä. Urheilullisuus, miekkailutaito ja kyky johtaa sotilastaitoja yhdessä luonteenpiirteiden ja käyttäytymisen kanssa rakensivat eräänlaisen miehuullisuuden. Tämäkin oli hyvin monisyinen hankittujen taitojen, sisäisten ominaisuuksien ja temperamenttityypin summa.

Ne kaikki käsittivät ihmisen mainetta ja kunniaa, hänen hyveellisyyttään. Maineikkuus ja karismaattisuus kasvoivat saavutusten mukaan ja toisaalta seksiskandaali saattoi seurata koko elämän ajan. Julius Caesar esimerkiksi sai päälleen huhun homoseksuaalisesta suhteesta, jossa hän oli peräti vastaanottavana osapuolena. Tämä varjosti hänen mainettaan ikuisesti, vaikka asia olikin huhu.

Olisi mielenkiintoista elää kulttuurissa jossa Mika Niikko saisi toistuvasti kuulla siitä että "käsilaukkuvaras ottaa kantaa arvokeskusteluun, mielenkiintoista." Olisi innostavaa jos yksilön hyveellisyys yhdistettynä hyvään palkkaukseen ja lyhytaikaiseen virkaan yhdistyisivät. Ote kansaan olisi pakko säilyttää, ja kova kilpailu takaisi sen että yritteliäitä ihmisiä olisi koko ajan tungussa. Toisaalta tässä järjestelmässä on huonona puolena se, että konsulilla ei ole oikeastaan intressejä muuhun kuin palkan vetämiseen. Suurimmat saavutukset ja poliittiset teot eivät olisi konsuleiden vaan konsuleiksi pyrkivien harteilla.

Lisäksi tällä tavalla on erikoinen suhde demokratiaan. Puoluejärjestelmän hyvä puoli on se, että samanmieliset ihmiset eivät syö toistensa ääniä. Jos kaksi ihmistä ovat keskenään hyvin samaa mieltä ja he ovat yksilöinä, he kilpailevat samoista ihmisistä. Ja usein juuri tavallisten ihmisten mielipiteitä olisi tarjolla useammalla ehdokkaalla koska ... no, näitä mielpiteitä kannatetaan yleisemmin. Näin ollen yksilöjärjestelmässä olisi enemmän hajontaa. Valtaan pääseminen ja sieltä poistuminen olisi enemmän onnenkauppaa. Erikoinen mielipide voi voittaa vain siksi että suositilla näkemyuksellä on 12 karismaattista ehdokasta. Tämä tilanne vaatisi ennen kaikkea muista samanlaisista irtautumista. Puoluejärjestelmä taas tukee yhteistyötä ja vähentää poliitikkojen keskinäistä kilpailua, etenkin samaa mieltä olevien kesken.

Mutta sopalla lahjontaa katsellessa tämä kaikki saattaa tuntua pienen hetken viehättävältä.

Miksi kaikki on paskaa?

Olen kirjoittanut blogiini niin paljon roinaa, että 5000 blogikirjoituksen raja on suhahtanut täyteen. Tämä, mielenvikaisuudesta ja pakkomielteen vakavuudesta vihjaava, numero on hyvä tekosyy kirjoittaa blogaamisesta. Ja koska tuhannet artikkelit tulevat täyteen varsin harvoin, on kenties syytä valita tähän mitä keskeisin näkökulma.

Tärkein niistä on se, että blogini aiheet, käsittelytavat ja luultavasti myös laatu ovat vaihtelevia. Koska en liiku vain vahvuusalueillani vaan pyrin monialaisuuteen on väistämätöntä että seassa on väistämättä paljon paskaa. Ja toisaalta usein selvästi otan aiheeksi sellaiset vähemmän laadukkaat pseudotieteelliset asiat joiden käsittelyä ei pidetä kovin asiallisena ; Se on vähän kuin hakkaisi vauvoja. Sen voi tehdä, sen voi tehdä jopa hyvällä tekniikalla, mutta teossa on silti jotain hieman hävettävää. Lisäksi tapani kirjoittaa näistä asioista on väheksyvä, halveksuva, ärsyttävä ja muutenkin vittupäinen. Joten otsikkoon laittamani kysymys on monellakin kannalla oleellinen ja tärkeä. Syitä on monia.

Kenties helpointa olisi korostaa että kaikki johtuu vain persoonastani. Siinä olisi myös paljon totuutta. Minulla on valtava ego. Lisäksi olen suuttuessani kaunainen ja vaikka oikeasti suutun äärimmäisen vaikeasti, olen pienemmässä määrin hyvin ärsyyntymisherkkä. Negatiivisuuteni on muutoinkin vaikuttanut tekstin sisältöön. Ja se on vaikuttanut jopa siihen miten blogin perussävy on muuttunut vuosien varrella. Aloittaessani olin montaa astetta masentuneempi kuin nykyään. Kyynisyytenikin on mennyt pohjasta läpi ja muuntautunut sellaiseksi virheitä kestävämmäksi ironisuudeksi joka ehkä jo muutaman kymmenen vuoden jalostamisen jälkeen alkaa näyttämään ihmisistä asialliaselta ihmismäiseltä kanssakäymiseltä. Enkä oikeastaan edes häpeä tätä. Sillä suhtautumiseni persoonani likaisiin puoliin - puoliin jotka kiistatta edustavat ihmiskunnan halpamaisimpia ja pikkumaisimpia kulmia - on sitä samaa mitä Neil Gaiman korostaa kun hän kertoo Terry Pratchettistä. Että moni pitää Pratchettiä iloisena miehenä koska hän kirjoittaa humaaneja ja hauskoja kirjoja. Mutta oikeasti Pratchett on perusasenteeltaan vihainen. Kysymys on sublimoinnista. Ikävät puolet tulee ikään kuin valjastaa johonkin. Minulla ne valjastuvat usein pakkomielteiseen mielisairaaseen mutta harmittomaan internetkirjoitteluun. (Eikä esimerkiksi kirkkojen polttelemiseen.) Lisäksi olen kyllä nähnyt vaivaa filosofian taitojen pänttäämiseen. Ja olen jossain määrin myös ansainnut osan ylpeilystäni. (Joskin persoonallisuusvioillekin jää taatusti materiaalia.) Mutta tämän persoonapuolen korostaminen koko totuudeksi olisi liioiteltua.

Jos ajatellaan että blogini on jonkinlaista "filosofian popularisointia", voisin ottaa esiin eri strategioita joilla tätä on tehty. Voisin kenties olla enemmänkin kuin "vsauce" -kanavalla tunnetuksi tullut Michael Stephens. Hän lähestyy asioita aina positiivisen kautta. "Our World is Amazing". Hän on monialainen, huumorintajuinen ja kiinnostava. Kaikki ominaisuuksia joita haluaisin olla. Ja periaatteessa voisin, varsin pienellä yrittämisellä, editoida retoriikkaani ja vähentää debunkkausnäkökulmaa. Lisäksi tämänlainen lähestymisnäkökulma parantaisi lukijamääriä. (Olen jopa tehnyt pieniä eksperimenttejä tähän liittyen. En tavoittele lukijamääriä, joten voin tehdä testejä ja katsella miten ne vaikuttavat trendeihin.)

Mutta sitten toisaalta tämä ei ole oikeasti kovin opettavaista. Tämä on kenties niitä suurimpia yllätyksenaiheita. Mutta tähän on aika ottaa "veritasiumia" ylläpitävän Derek Mullerin näkemys. Hän on tehnyt tohtorinväitöskirjansa fysiikan popularisoinnista ja siitä miten opettavaista se on. Hän on kuvannut sitä miten fysiikan videoissa on usein käytetty demonstraatioita joissa asioita lähestytään positiivisesti. Niitä katsoneet kuvaavat videoita selkeiksi ja opettavaisiksi. Katsojien oman osaamisen luottamus kasvoi kohisten. Mutta kun näiden videoiden tehoja katsotaan ennakkotestauksen ja jälkitestauksen kanssa, ei oppimista tapahtunut oikeastaan yhtään. Debunkkausta korostavampi näkökulma koetaan sekavana ja haastavana. Ne tuottavat epävarmuuden tunnetta, iskevät lovea itsetuntoon. Mutta toisaalta ne hierovat osaamistuloksia ylöspäin. Syynä on se, että valtaosa selkeydestä johtuu siitä että ihmiset lähestyvät tekstiä intuitioilla ja ennakkokäsityksillä ja iso osa opetusvideoiden materiaalista itse asiassa menee mielen ohi, se ohitetaan ja se sovitetaan valmiiksi itsellä oleviin ennakkomielikuviin. (Tämä ei toki ole yllättävää. Ihminen pitää itseään johdonmukaisena ja järkevänä.) Muller edustaakin sellaista tieteen popularisoinnin näkökulmaa jossa ihmisten suututtaminen otetaan väistämättömänä ; Moni todella kokee kritisoivan kulman väheksyvänä, pilkallisena. Ja näkee että tämänlaiset asiat sekoittavat ja hämmentävät. Sekoittamista ja hämmentämistä kuitenkin tarvitaan jotta monet ihmiset aktivoituisivat. Uskonkin että ne joiden mielenterveys riittää blogauksieni lukemiseen ja jotka tämän lisäksi esimerkiksi tarkistelevat faktoja teksteissäni oppivat joskus jotain. Kun taas monessa muussa paikassa eivät.

Lisäksi en voi olla korostamatta Daniel Dennettiä. Hän kuvasi sitä miten hän ei ollut oikein ihaillut renessanssiajan kunnioitetuimpien mestareiden tekemää maalaustaidetta. Hän piti sitä ikävystyttävänä eikä oikein kunnioittanut sen tekijöitä. Kunnes hän oli nähnyt laajemmin maalauksia tuolta ajalta. Hänen mielensä oli muuttunut. Hän selittää tätä psykologialla ; Ihmiset jotka näkevät vain mestariteoksia eivät osaa suhteuttaa niitä. Kun kaikki nähdyt ovat hyviä siitä tulee normaali, keskiverto. Kun kaikki nähdyt ovat jotain tasoa, tämän tason saavuttamisenkin täytyy olla helppoa. Mutta kun näkee heikompiakin teoksia syntyy kontrastintajua. Sitä että saavutus on kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Siksi Dennett korostaakin että hyvä kirjasto on sellainen jossa on käsin valikoituja superhyviä teoksia. Mutta erinomainen kirjasto on sellainen jossa on tarjolla myös roskaa.

Ja se hienoksi kehumani
nymfikin katsoo alaspäin.

Ja olen tältä osin Dennettin kanssa samaa mieltä. Wallace Collectionissa kykenin ihailemaan Charles-Henri-Joseph Cordierin Nymfistä tekemää marmoriveistosta koska olin nähnyt heikompiakin kyhäelmiä. (Käykää katsomassa sitä! Mikään valokuva ei tee sille oikeutta!) Arvostusta lisää yleensä myös se, että ns. yrittää itse. Omat kyhäelmäni keramiikan kanssa on antanut jonkinlaista perspektiiviä siitä miten patsaiden muovailu on vaikeaa jopa silloin kun sitä ei pidä raapia esiin nelikulmaisesta kivenjärkäleestä. Epäonnistuminenkin opettaa jotain.

Kaiken kaikkiaan minulla on monia syitä pitää esillä vähän huonompaakin materiaalia. Mutta jota ei sekoiteta siihen että ne olisivat ansiokkaita tai yhtä hyviä kuin muut esilletuodut asiat. on syytä korostaa niiden ryönäistä perusolemusta sellaisella jonka nähdessä korostuu se, että filosofiakin on perimmiltään taito. Että ei voida olettaa että mikä tahansa on yhtä hyvää ja hyvin tehtyä.

MBTI -cultist strikes back (of their own)

"The interesting - and somewhat alarming - fact about the MBTI is that, despite its popularity, it has been subject to sustained criticism by professional psychologists for over three decades. One problem is that it displays what statisticians call low "test-retest reliability." So if you retake the test after only a five-week gap, there's around a 50% chance that you will fall into a different personality category compared to the first time you took the test."
(Fortune magazine, "Have we all been duped by the Myers-Briggs test?")

Kirjoitin eilen MBTI -ilmiön lieveilmiöistä. Teksti oli jotain jota tein hieman vasemmalla kädellä huvittuneena. Ajattelin, että se on huumoriblogaus jossa on perusasiat kunnossa. En aina jaksa pingottaa. Kuitenkin ajattelin että siinä on ne perusasiat kunnossa. Ja ajattelin antaa luvan mennä. Ihan sillä että olin jo aikaisemmin alustanut aihetta. Ajattelin että näin syntyy kiva pikku juttu, jossa asiat eivät ole liian perseestä jotta sen kehtaa nimiinsä laittaa.

Mutta koska kyseessä on ilmiö joka on hyvin suuri, ja koska sen ympärillä on sosiaalista pihinää, sain ns. pahastuneen kommentin. Se esitti itseään kritiikkinä, mutta siitä oli vaikeaa löytää ns. argumenttia. Rohkeasti ad hominem-diagnoosilinjalla sain kuulla että kritisoiminen on helppoa ja vaivatonta. Ja että en selvästi ollut tutustunut aiheeseen ja että olin kaunainen Takkiraudan kirjoittajalle. Tästä toki puuttui se, mikä tekee argumentin. Eli se ei eritellyt mitkä väitteeni olivat väärin ja miten asiat oikeasti hoidetaan ja mitkä tutkimukset antavat niille pontta. Ei kerrottu asiavirheitä eli mikä tekstissä oli mainittavan asiantuntematonta. Ja tätä kautta se oli ironisesti jotain jonka profetoin siinä kritisoidussa tekstissä. Että kritiikki hoidetaan diagnoosilla.

Erityisesti minua huvitti se, että kuten ensimmäisestä linkistäni voi huomata, MBTI -ilmiö on suuri. Ja sen kritiikki on suhteellisen valtavirtaa. Sitä löytyy suurista lehdistä ja persoonallisuustutkijoilta. Silti Suomessa MBTI -kritiikin a ja o näyttää olevan se, että kaikki kritiikki on lähtökohtaisesti vain nettitestejä ja asiantuntematonta. Toki ymmärrän että kritiikin kohteena ei ole hyvä. Mutta evoluution puolestapuhujana tiedän että "helppo kritiikki" on todella olemassaoleva ilmiö. Ja että en silti ole lähtenyt sille linjalle että kiistäisin kreationistien olemassaolon. Tai että Dembskin ja Behen tapaisia professoritason miehiä ei olisi olemassa. Siitä huolimatta, että nämä ovat väärässä, olen pyrkinyt joka itse korostamaan heidän olemassaoloaan. ; Mutta tätä ei toisaalta oikein voi ihmetellä, sillä David Pittenger on korostanut että MBTI -julkaisut ovat keskittyneet tiettyihin sitä ajaviin lehtiin. Tietty "echo chamber" -ilmiö onkin tässä suhteessa enemmän kuin odotettavaa.

Toisaalta minulle tuli rippusen myötätuntoa kritisoijalle. Sillä MBTI -kulttilaisille aihe on rakas. Minulle asia oli vain leikkiä, ja suhteeni Takkirautaan sisältää minulle normaalin määrän pilkkasanoja. (nähdäkseni olen monesti suhtautunut häneen suopeasti ja jopa maininnut että kyllä minä voisin hänen aivojaan panna. Joka ei ole ehkä kauniisti sanottu, mutta on minun suustani ns. kohteliaisuus.) Siksi on kenties tarpeen rakentaa hieman syvempi argumentti aiheesta.

Pyrin käyttämään tässä lähdeviitteitä. Ja käytänkin. Toki ne ovat tämän aihepiirin "klassikkoja". En raapinut mitään omia uniikkeja uusia löydöksiä. Jos siis olet tottunut MBTI -aihepiirin parista, tämä on heille lähinnä referaatti tutuksi tulleesta. Klassikkous toki tekee kritiikkiin vastaamisesta helpompaa. Mutta tälläistä sitä saa kasaan kun raapii ikiaikaisia kliseisiä tietokoneen uumenista. Nyt se ei ole kuitenkaan tehty vasemmalla kädellä leikkimielisesti, eli nähdäkseni demonstroin millä argumentein olen aiheesta sitä mieltä kuin olen.
1: Samalla voidaan varmasti arvioida hitusen sitäkin että miten hyvin minulla on aavistusta tai ei ole aihepiirin perusmetodeista. Ja missä määrin ajatteluni on tuulesta temmattua. Tämä on oleellista siinä mielessä että jos minua kutsuu amatööriksi, se on syytös ja loukkaus. Joku voi miettiä tätä blogausta lukiessaan asiaa myös henkilökohtaisen kautta. ; Että jos loukkaa niin on kusipää mutta jos loukkaa epäargumentatiivisesti on idiootti ja kusipää. Esimerkiksi. Jotain muutakin vastaavaa tulee mieleen.

MBTI mokaa vain kahdessa asiassa ; Reliabiliteetissa ja validiteetissa

Monet ihmiset vastustavat kaikkia persoonallisuustestejä. Taustalla voi olla vaikka fenomenologinen filosofia jossa tämänlainen on lokerointia. Itse en tämänlaisia edusta. Itse asiassa, mikäli jotakuta kiinnostaa, olen ollut äärimmäisen myönteinen erilaisten temperamenttitutkimusten teolle ja vastaaville. En siis ole "persoonallisuustestejä vastaan yleensä". Itse asiassa tässä blogauksessa on, ihan tämän vuoksi, mainittu muita persoonallisuustestejä. Niissä on otettu huomioon jotain jota MBTI:ssä ei ole. Joka tarkoittaa sitä että jos minulla on vastahankaa, se on vain ja ainoastaan MBTI -testiä kohtaan. Tämänlainen obskuuri spesifisyys on tietysti merkki jostain. Ei kenties siitä että haluan leikkiä kriittistä kriittisyyden vuoksi tässä yhdessä asiassa.

Jokainen persoonallisuustesti pyörii validiteetin ja reliabiliteetin kanssa. Suorastaan voidaan sanoa että jos persoonallisuustestien tieteellisyyttä arvioidaan, virheet yleensä vaikuttavat jompaan kumpaan tai molempiin näistä ilmiöistä. ; Validiteetti tarkoittaa sitä että luonnossa - tässä tapauksessa psyykessä - on todella sellaisia ilmiöitä ja vaikutussuhteita joita siitä mitataan testillä. Reliabiliteetti tarkoittaa sitä että testin tulokset eivät vaihdu mittauskerrasta toiseen. Hyvä testi on jotain jonka on onnistuttava molemmissa. Sillä jos tutkitaan olemassaolevaa piirettä testillä joka antaa eri tuloksia eri kerroilla, testi menettää luotettavuuden. Ja jos taas testi tuottaa konsistentisti saman tuloksen, joka taas ei koske tosielämää mitenkään, niin testiä on paha soveltaa yhtään mihinkään.

Ja näistä ongelmista pahin on yleensä Forer -efekti. Siksi Forer -efektin mainitseminen on jotain joka tekee kaksi asiaa (a) Se on todellakin helppo kritiikki, sillä se on se jonka kanssa joudutaan miltei aina painimaan ja asia hoitamaan jotenkin. (b) Toisaalta se on pelottava uhka. Sillä Forer -efektin kohdalla ongelmana on se, että se iskee sekä validiteettin että reliabliliteettiin.

Tässä moni on moittinut MBTI -tutkimusta siitä että sen käsitteet ovat epämääräisiä. Esimerkiksi Robert Carroll on moittinut MBTI:tä siitä että testin peruskäsitteet ovat aika heikosti määriteltyjä. Ja tämä johtaa tiedetysti Forer -efektin kasvamiseen. Itse näen että tämä ongelma on jotain joka on varmasti vahvimmillaan nettitesteissä ja jonka asiantunteva ihminen voi kiertää. Sillä tosiasiassa MBTI -kyselyn rakenteessa on tiettyjä väitelauseita jotka sidotaan tiettyyn ilmiöön. Näin peruskäsitteiden obskuurius on haaste joka ainakin periaatteessa voidaan kiertää hyvin tehdyllä testillä.

Tai siis se teoriassa voisi. Mutta valitettavasti MBTI -testin tunnettu heikkous, heikkous jota MBTI:n harjoittajat eivät oikein pysty kiertämään, kertoo siitä että sen reliabiliteetti on melkoisen heikko. Eri kerroilla tulokset vaihtuvat. Sama henkilö saa kaksi kertaa testissä käydessään eri tulokset.

Ja kysymys ei ole pelkistä testituloksista jotka tehdään internetin ihmemaassa. ; Ja tämä ongelma itse asiassa on mukana myös ammattilaisten tekemissä testeissä. Tämä syy on se, että MBTI ei itse asiassa ollenkaan huomioi sitä asiaa jonka kanssa yleensä painitaan heti jos psykometria on kyseessä. Esimerkiksi sellaiset testit kuin MMPI (Minnesota Multiphasic Personality Inventory) ja PAI (Personality Assesment Inventory) käsittelevät testiä siten että siinä valehteleminen olisi vaikeaa ja haasteellista.

MBTI:llä ei ole tämänlaista. Se luottaa vastaajan puhtaaseen rehellisyyteen. Matthewsin tutkimus, joka jo nimessään spoilaa tuloksesta olennaisimman "The MBTI is a flawed measure of personality" kuvaa sitä miten testien tulokset vaihtuvat lyhyelläkin koejaksolla. Jo aikaisemmin viittaamani Pittenger nostaa tämän myös esiin siinä jo viittaamassani. Harveyn "Reliability and Validity, in MBTI Applications" kertoo MBTI -keskusteluissa usein esiin nousevan 50% muutosprosentin. (Nämä ovat asianmukaisesti tehtyjä testejä eivätkä mitään nettitestejä.) MBTI -testien luotettavuus vaihtelee testistä ja kokeesta ja testaajasta riippuen 39-76%. Näin suuri haarukka selittää varmasti osansa 50% keskiarvosta.
1: Itse olen varovaisen optimistinen ja uskon että tässä MBTI -testaajan asiantuntevuus on ehkä mahdollisesti kovassakin osassa. Suuri haarukka toisaalta kertoo että MBTI -läisten sisällä on sitten, mikäli edellinen selitykseni MBTI -testin hyvyydestä ja testaajien välisistä eroista on tosi, että MBTI -ilmiö on suuruutensa vuoksi imenyt ties minkälaista koheltajaa. Ammattilaisen valinta on tarkkaa ja tämä vihjaa siihen että kenties asiaa voisi parantaa valvonnalla. Aka MBTI -kulttilaisten ammattiversion torppaamisella. Kenties tätä kautta saadaan uskottavuutta.

Ongelma ei kenties vaikuta suurelta. Moni voi ajatella että kaikki testit olisivat yhtä suurissa vaikeuksissa. Sillä kun kysytään ja toinen vastaa, niin minkäs teet. Mutta tosiasiassa tämä on valtavan tärkeä kysymys. Esimerkiksi Furnhamin "Faking personality questionnaires: Fabricating different profiles for different purposes" käsittelee sitä miten persoonallisuustestin haasteena on se, miten rehellinen vastaaja on. Ongelma on kieroimmillaan tuttu jokaiselle Hannibal Lecterin psykopaattiseikkailuista kiinnostuneelle. Tämä ovela psykiatri kun osaa vastata kaikkiin psykologisiin testeihin sopivasti. Mutta tosiasiassa valehtelun lisäksi ongelmana on itsetuntemus. Jo aikaisemmissa kritiikeissäni nostinkin esiin sen, että MBTI -testin ongelmana on aivan yleisesti tunnetusti se, että se antaa juuri niitä tuloksia joita siihen annetaan. Ja jos kyselyn tekijän motiivina on valehdella, hänen on helppo valehdella. Ja jos hänellä on huono itsetuntemus, hän valehtelee ensin itselleen ja tätä kautta testin tulkitsijalle. Esimerkiksi G. Boyle on korostanut tätä "Myers-Briggs Type Indicator (MBTI): Some psychometric limitations":issa. Tämä iskee luonnollisesti reliabiliteettiin siltä osin että hivenen eri mielentila voi muuttaa suhtautumista asioihin. Ja toisaalta validiteettiin kun testi ei mittaakaan sitä mitä se yrittää mitata. Hannibal Lecter -tyylisen ilmiön loppuun asti vie se, että Francis ja Jones tekivät psykologisen tutkimuksen "The Relationship Between the Myers-Briggs Type Indicator and the Eysenck Personality Questionnaire Among Adult Churchgoers" ja löysivät korrelaation ; J-P -linjaman tuloksilla on yhteys valehteluun ; Selitys löytyy suoraan tutkimuksesta. Jos ihminen pelkää että heillä on jotain menetettävää tai saavutettavaa, he helposti vastaavat helposti siten miten he odottavat että muut haluaisivat heidän vastaavan. Testin rakenne siis suorastaan kannustaa valehtelemaan. Toki tavalla jota voidaan vähentää siten että tämä huomioidaan. Mutta tämä huomionti kuitenkin vie tehoa tämän yhden mittarin merkitykseltä. (Siihen mihin valehdellaan annetaan vähemmän painoa ja se siitä. Kun testissä ei ole enää asioilla painoa, on kysyttävä miksi sitä enää testataan. Ei tämä arkijärjellekään ole mitään korkeaa mystiikkaa.)

Validiteetilla ei toki muutoinkaan mene hirveän lujasti. Nowackin tutkimuksessa on suoraan katsottu MBTI:n validiteettia. Kun katsotaan miten kysymyksiin vastaaminen liittyy toisiinsa, voidaan huomata että vaikka luokitus niputtaa tietyt kysymykset tiettyä kategoriaa kartoittavaksi, niihin vastaamisen kohdalla ei näytä olevan yhteyttä. Eli kun vastaat yhteen tietyllä tavalla, ei ole erityisen paljon todennäköisempää että vastaisit saman kategorian muihin kysymyksiin samalla tavalla. Kun testissä on neljä kirjainta, vain yksi niistä I-E on jotain jonka validiteetti on korkea. S-N ja T-F -luokat taas ovat hyvin heikkoja. Kun tulokset laitetaan yhteen, on hyvä muistaa mitä tapahtuu silloin kun yhteen kerrotaan useita lukuja jotka ovat alle yhden ; Kombinaation kohdalla voidaan olla todella varmoja siitä että testitulos ei joltain osin ole oikein.
* Yhtenä syynä tähän on varmasti myös se, että faktorianalyyseissä on yleensä paljastunut kaksi asiaa ; Muuttujia tarvitaan enemmän. Neljä kirjainta stereotypisoi siis liiaksi. Klustereita syntyy enemmän, joten ilmiöitä ei ole  luokiteltu oikein. Tämä on esimerkiksi Sipps, Alexander ja Friedt tekivät faktorianalyysin MBTI -testistä "Item Analysis of the Myers-Briggs Type Indicator"in tulos.
* Toisaalta MBTI -luokitelman haasteena on se, että kirjaimet eivät olekaan erillisiä vaan mittaavat samaa asiaa vaikka niitä pidetään eri asioina. Ne eivät siis paljasta niin paljoa tietoa kuin olisi tarpeen, ne tarjoavat redundanttia tietoa. McCrae ja Costa esittävät, myös faktorianalyysiä soveltaen,  "Reinterpreting the Myers-Briggs Type Indicator From the Perspective of the Five-Factor Model of Personality" miten J-P ja S-N ovat keskenään yhteydessä. Tämä herättää kysymyksiä esimerkiksi siitä miksi näitä ei sitten nivota samaan vastapariin. Kun toisaalta muihin on syytä laittaa samaan kirjaimeen asioita joiden erot ovat selviä. Costan ja McCraen tuomio on tyly "the MBTI does not give comprehensive information on the four domains it does sample".

Loppukaneetti.

MBTI -testi on selvästi tunteisiin vetoava. Ja miksi ei olisi. Horoskoopit ja monet muut ihmisiä luokittelevat järjestelmät ovat tunnetusti saavuttaneet suurta suosiota. Ihmisiä yksinkertaisesti kiinnostaa tämänlaiset asiat. Kiinnostavuus ei tietenkään tee persoonallisuustesteistä horoskooppeja. Ja itse asiassa MBTI -testikin on validimpi kuin horoskoopit. Sen vahvuus vain ei ole mainittava. Ja tämän väitteen takana uskallan todellakin seistä.
1: Ja enemmän. Sen soveltamista heikentää esimerkiksi se, että vaikka tiettyjen ihmisten yhteen pistäminen toimii intuitiossa horoskooppiparittajia myöten, MBTI -n ja ryhmätyön toimivuuden välille ei ole saatu oikein pohjaa. En kuitenkaan keskittynyt näihin soveltamisongelmiin tässä, koska siinä tekstissäni joka synnytti loukkaantumista leikin tällä ilmiöllä enemmän. Itse testi ja sen lieveilmiöt on syytä katsoa paitsi yhdessä niin myös erikseen.

Itse näkisin että MBTI -testissä on näiden lisäksi se, että se on ns. "incomplete". Eli se mittaa muutamaa piirrettä. Eikä edes kaikkia hirveän oleellisia piirteitä. (Validiteetin puuttuminen tarkoittaa että on kyseenalaista mittaako se suurelta osin yhtään mitään piirteitä. Tätä validiteetin heikkous nimittäin perimmiltään tarkoittaa.) Sitä voisi mainita, että jos testin ajateltaisiin kuitenkin toimivan ja sen J-P -skaala näyttäisi olenko organisoija vai suunnittelija, mutta samanaikaisesti ohittaa saavutuksen hakemista mittaavat temperamenttipiirteet, jotka taas tarvitaan näiden toteuttamisen tasolla. MBTI -mittari ei esimerkiksi tarkastele sellaista ilmiötä kuin "conscientiousness". Vaikka se onkin melkoisen oleellinen asia juuri sitä kautta että MBTI:tä sovelletaan työelämään ja muuhun missä ihmiset tekevät asioita. Tältä kannalta itse suosittelisin enemmän vaikkapa HEXACO -testiä. Kuten niitä muitakin tässä blogauksessa sekaan välähtäneitä muutamia.

Nähdäkseni MBTI -testin ytimessä onkin ongelma joka psykologiaa vaivaa. Psykologian perusongelma on tiivistettävissä siihen että (a) Jokainen luulee olevansa siinä hyvä. Kyökkipsykologia on jopa suositumpaa kuin internetpäteminen. (b) Psykologia on vaikea ala joka on hirvittävän kiinnostava, dynaaminen ja edistyvä. Tämä ei ole sanahelinää vaan se tarkoittaa sitä mitä tästä väistämättä seuraa. Donald Hebb on arvioinut että psykologiassa tiedon puoliintumisaika (half life of knowledge) on viisi vuotta. Toisin sanoen psykologiassa opitaan koko ajan niin paljon että viiden vuoden päästä puolet nyt opetellusta tieteellisestä tiedosta on viiden vuoden päästä joko täysin väärin tai jotain jota on pakko täydentää ja täsmentää että se on tieteelle sopivan asianmukaista. MBTI -testi taas on tässä vaiheessa luonut instituution jota on ehditty kritisoida sen kolmekymmentä vuotta. (MBTI -kritiikki ei ole uusi asia. Ja ihan ammattilaisten tekemänä.)

Valitettavasti luottamukseni ihmisten rationaalisuuteen ei ole luja. Moni nojaa perinteisiin, ja MBTI on instituutio. Jonka loukkaamiseen liittyy, kuten kommentoija demonstroi, syviä tunteita. Tunteita jotka vaativat reagoimista ja syytöksiä ad hominem -rakenteella. Siksi en usko että MBTI -testit tulevat katoamaan mihinkään. Sillä aina löytyy sellaisia ihmisiä joille aforismit ja kansansanonnat voivat toimia psykologisen ilmiön todisteena, korrelaatin ja tutkimuksen korvikkeina. Tälläisellä tiellä systeemit ovat auki kaikille jotka haluavat luoda mitä tahansa ihmistä profiloivaa. Olipa se sitten vaikka tehotonta horoskooppeilua. (MBTI on toki astetta luotettavampaa kuin horoskoopit. Se ei vain juhli luotettavuudellaan. Horoskooppien vakavastiottaminen on sen sijaan jo ihan suoraan häpeäksi. MBTI -testin tekeminen on OK. Sen fanittaminen on sen sijaan noloa, ei vielä häpeäksi, mutta noloa.)

Tyhmyys joka kumpuaa ahkeruudesta ja älykkyydestä

"Joskus ajatellaan, että tieteilijät löytävät oikeat maailmaa kuvaavat mallit vain nerokkaan älynsä avulla. Todellisuudessa luonnontieteilijät pitää kaidalla tiellä ennen kaikkea mallien vertaaminen havaintoihin: jos malli ei vastaa havaintoja, se on väärin." ... "Taloustieteen kohdalla toimitaan toisin."
(Syksy Räsänen, "Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin", Helsingin Sanomat, 5.5. 2014)

I don't usually make
friends. But when I do,
they tend to be Asterix*

Eräs lukiokaverini on nero. Usein tämänlaisia arvioita heitetään hyvin kevein perustein. Mutta hänellä oli asiasta näyttönä esimerkiksi Mensan jäsenkortti. Hänen älykkyysosamääränsä on mitatusti karmaisevan suuri. Ja jos joku selittää että älykkyys ei vaikuta elämään, hän on väärässä. Toinen piirre joka tässä ihmisessä on mainittava on silminnähtävä ahkeruus. Tämänlaisilla eväillä voisi olettaa syntyvän suuria. Ja tavallaan syntyikin. Hyvin moni ihminen on kuullut lukiokaveristani. Hän on tunnetuin anonyymisti wikipedian puolella, nimimerkillä "Asterix*". (Kertoisin mielelläni hänen nimensä, mutta olen luvannut että en.) Ja kyllä. Se Asterix*. Hän on näitä henkilöitä joiden esiintuominen tuo useimmille mieleen jotain sellaista millä keinoin hikipedia hänet esittelee : "Asterix* on näiden seikkailujen sankari, ovela, valikoivan terävä-älyinen pikku soturi. Kaikki vaaralliset muokkaussodat ja henkilökohtaiset hyökkäykset uskotaan (l)empimättä hänelle. Asterix* saa yli-inhimillisen jääräpäisyytensä taikajuomasta, jota valmistaa tietäjä Svekofobix." Hän demonstroi sitä miten usein tyhmyydellä ja älykkyydellä viitataan muuhun kuin kognitiivisiin ongelmanratkaisu kykyihin. "Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja" esimerkiksi kertookin aivan suoraan että suomen kielen sanoissa "tuhma" ja "tyhmä" ovat yhtä. Tuhmuus on nähty yhtenä tyhmyyden lajina ja tyhmyys liittyy myös sosiaaliseen miellyttävyyteen. Asterix* on eittämättä tuhma, mutta tyhmä hän ei nimenomaan ole.

Internetcrank on hieman
kuin kuvassa oleva viljakukko.
(Julmasti käännetty selälleen
demonstrointitarkoituksessa.)
Viljakukon toukat kasaavat
päälleen suojakerroksen
joka koostuu niiden omasta
ulosteesta. Ahkerasti syövät ja
rakentavat suojakuortaan.

Valistusaikana uskottiin että älykäs ja informoitu olisi sama kuin taitava. Älykkyys nähtiin tässä mielessä paljon konkreettisemmin kuin miten sitä nykyään lähestytään. Nykyään se, mikä opitaan on jotain hieman muuta. Itsekin olen, osittain juuri Asterix*in minulle konkreettisesti ja läheltä demonstroimana, korostanut sitä että internetin pseudotiedecrankit eivät yleensä ole tyhmiä. Ja laiskoja he nimenomaan eivät ole. Obsessio on heillä yksi oleellisimmista ahkeruuden taustamoottoreista.

Tämä on näitä asioita joita ei nykyään suositella ääneensanottavaksi. Sillä vapaa markkinatalous perustuu laajasti filosofisen oikeutuksensa varassa. Ja tämän oikeutuksen ytimessä on ajatus ihmisestä joka ostaa strategisesti ja tekee viisaita ostopäätöksiä. Samoin demokratia näyttää useiden mielessä nojaavan siihen perusprinsiippiin että "kyllä kansa tietää". Jokainen tietysti korostaa ajattelevansa itse, ja toisinajattelius on jotain niin hienoa että se kelpaa jopa äärikonservatiiveille kreationistikristityille identiteetin kilveksi ja sitä mainostavaksi titteliksi. Sapere aude! -ajattelussa on toki paljon hyvää. Mutta silti. Asterix*.

Miehen uniformu kelpaisi
jopa perussuomalaisten
mielikuvien Tom of Finlandille.
Ja on tavallaan asiankuuluvaa, että
nelikentän idea on peräisin niinkin
arjalaisnimiseltä tyypiltä kuin
Carl von Clausewitz.

Tähän liittyen onkin tehty itse asiassa yllättävän oleellinen alustus "Takkiraudan" suosimaan von Mansteinin nelikenttään. (Kieltäydyn kutsumasta nelikenttiä "matriiseiksi". Ne pitävät sisällään kaksi jakolinjaa, ja käytännössä ainut sitä yksinkertaisempi rakenne on dikotomia. Ja dikotomiat ovat hyvin usein perseestä. Matriisi -sana tuo liian sofistikoituneen hengen koko konseptiin. Vaikka teknisesti ruudukko kun ruudukko onkin matemaattisessa mielessä matriisi.)

Luokitus on alun perin suunnattu siihen miten upseerien voimavarat tulisi suunnata. Luokituksen perushenkenä on se, että on katsottava onko ihminen ahkera vai laiska, ja onko hän tyhmä vai älykäs. Älykkäät ja ahkerat piti laittaa keskijohtoon. Ahkerat ja tyhmät olivat pahin ongelma ja heidät piti potkia pois. Tyhmät ja laiskat laitettiin sekundaarisiin tehtäviin jonnekin syrjään. Ja laiskat ja älykkäät laitettiin parhaisiin upseerinpesteihin. ; Tämä on varmasti armeijaympäristössä kohtuullisen perusteltua. Mutta, kuten moni on korostanutkin, työnjohto ei ole samanlaista kuin armeijan johto. Ja tosiasiassa työpaikoilla laiska pomo on nimenomaan vakava ongelma. Erilaisiin töihin sopivat varmasti erilaiset luokitukset. Tässä kohden vika ei siis ole välttämättä nelikentässä vaan

Itse puutun kuitenkin siihen, että nelikentän peruskäsitteet ovat hyvin epämääräisiä. Niissä oletetaan jokin perustyyppi joka kattaa kaiken. Ehkä helpoin asia on laiskuus.
1: Ahkeruus. Jossain määrin ihmisen tahdonvoima on sisäinen ominaisuus. Robert Kurzban kertookin "Why everyone (else) is a hypocrite" -teoksessaan miten toisten ihmisten toiminta on pitkäjänteisempää. Heidän on ikään kuin helpompi harjoittaa tahdonvoimaa. Ja tässä ongelmallisinta on peräti se, että tahdonvoima ei ole mikään resurssi joka kuluu käytössä. Se on enemmänkin standardiasennoituminen. Näin ollen toisille "käytä vaan tahdonvoimaa" on jotain jota he todella tekevät. Ja he voivat tehdä sitä koko ajan. Toisille tämä on sitten käytännössä hyvinkin mahdollista.
     1.1: Tässä on kuitenkin varjopuoli. Nimittäin se, että ahkeruutta voi syntyä muutakin kautta kuin tahdonvoimalla. Tätä demonstroivat hyvin erilaiset ADHD -persoonat joille tyypillistä on se, että heille keskittyminen voi olla hirvittävän vaikeaa. Mutta he voivat silti innostua jostain asiasta ja kanavoida tarmoa tähän innostavaan asiaan. Ja tulla tässä hirvittävän hyväksi, ja kerätä asian harjoittelun taakse hirvittävän määrän harjoitustyötunteja. ; Itsekin olen addiktoituvaa tyyppiä, ja hankin erilaisia obsessioita. Olen yleensä ottaen aivan hirvittävän laiska. Mutta jos katsoo tätä blogia, se ei synny itsestään. Moni valittaa sitä että tätä blogia kirjoitetaan nopeammin kuin sitä ehtii lukea. Mutta minä ehdin lukemisen lisäksi pänttäämään uusia asioita, koostamaan sen blogauksen ja lukemaan muidenkin blogeja siihen päälle. Tämä on ahkeruutta, joka esiintyy muutoin järkyttävän patalaiskalta ja helposti tylsistyvältä mieheltä.
2: Älykkyys. Selvästi tämä on henkilön kohtuullisen pysyvä ominaisuus. Ja älykkyysosamääräkysymyksiin liitetäänkin usein G -faktori. Joka on siitä ikävä konsepti, että siinä missä arkiajattelussa moni lohduttaa sitä joka saa huonon älykkyysosamääräteistituloksen sillä että "on sosiaalistakin älyä". G -faktori taas vihjaa että älykkyys ei jakaudu tasan. Kun olet hyvä yhdessä on todennäköisempää että olet hyvä myös jossain toisessakin älykkyyden lajissa.
     2.1: Silti. Jos katsoo minun älykkyysosamäärääni, se on mitatusti "vähintään kohtuullinen". Sosiaalinen älyni on huono. Ja jos asiaa katsotaan motoristen taitojen puolelta, niin ei voi nostaa esiin muuta kuin sen että kun aloitin miekkailun, olin järkyttävän huono. Koko alkeisryhmän heikkotasoisin. Tai kuten Guy Windsor asian ilmaisi optimistisesti. "No. You were not worst student - you keep practicing. You were clumsiest."  Harjoittelu on se, joka tekee taidon, ei lahjakkuus. Jos uskot että voit olla suurmestari missään asiassa ennen kuin olet nähnyt 10 000 tuntia vaivaa asian harjoitteluun, et ole pelkästään laiska, olet todennäköisesti myös saatanan tyhmä. Dunning-Kruger -efektin tyhmä.
3: Ja jos katsomme von Mansteinin muistelmia ("Aus Meinem Leben") niin hän yhdistää laiskojen mutta älykkäiden upseerien hienouden stressinsietoon. Stressitilanne ja häsläys luonnollisesti liittyvät yhteen. Mutta kun nykymaailmassa korostetaan laiskuutta ja älykkyyttä, ei muisteta että olisi järkevää kenties katsoa myös sitä stressityyppiä. Von Mansteinin hierarkia on siis tavallaan ollut hienompi kuin se versio jolla sitä usein sovelletaan.

Toinen ongelma onkin oikeastaan siinä, miten älykkyys on ominaisuus ja työ on taitoja. Näiden välille voidaan nähdä korrelaatioita. Mutta yhteys on yllättävän heikko. Lisäksi hierarkialla on vakava Asterix* ongelma. Sillä älykäs ja ahkera näyttää herättävän kaikki ahkeran ja tyhmän tunnuspiirteet. Syynä onkin se, että luokittelu nojaa hyvin valistushenkiseen ajatukseen älykkyydestä. Siinä on vielä aimo annos vanhaa kunnon renessanssiajan hengen soveltamistyötä. Tiedemies on paitsi abstraktien asioiden pyörittäjä, niin myös virtuoosi. Tätä kautta voidaankin huomata, että konsepti on lähempänä utilitarismia kuin älykkyyttä. Ja hierarkia onkin hyvin samankaltainen Cipollan ajattelun kanssa. Tässä luokittelussa ongelmaa ei tavallaan ole, koska jos katsotaan sitä miten Asterix* pärjää tässä maailmassa, voidaan huomata että hän on ahkeruudestaan ja älykkyydestään huolimatta "typerys", koska hän näkee paljon vaivaa ja saa itselleen riesaa ja kiusaa jollain joka selvästi haittaa yleistä hyvää ilman että se johtaa mihinkään. (Anteeksi nyt tästäkin ; Asterix* on älykäs ja ihan hauska tyyppi kyllä oikeasti. Eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa ansaitakseen tämän hänellä revittelynsä.)

Mainitsemani ongelmat tavallaan kasautuvat. Ja aikaisemmin linkkaamani "Takkiraudan" esitys on itse asiassa malliesimerkki siitä. Ongelmana on se, että vaikka luokittelu onkin deduktiivinen, siihen yhdistetään asioita jotka ovat enemmän mielikuvia kuin testattuja korrelaatioita. (Hän tuskin ilahtuu tästäkään, sillä hän ei tunnetusti ja ymmärrettävästi hirveästi pidä utilitarismista. Mutta tästä Mansteinin nelikentästä hän kuitenkin pitää ja pitänee itseään tältä pohjalta jonkinlaisena "jalat konkreetisesti maassa kulkevana viisaana ihmisenä" peräti. Mikä on sekin ihan ymmärrettävää eikä varmasti ihan ansiotontakaan.)

Esimerkiksi kun hän puhuu ahkerista ja älykkäistä, hän esittää että he "Elämänkoulu on opettanut fiksuja ja ahkeria, mutta he oppivat kaiken kirjatietonsa jo lukiossa. Siksi on epätodennäköistä, että he pääsisivät paremmilla arvosanoilla läpi kuin mitä he kirjoittivat - elleivät olleet jo täysien laudaturien ylioppilaita jo tuolloin." Tässä ratkaisevaa ei kuitenkaan ole asenne vaan konteksti.
* Esimerkiksi oma puolisoni (älykkyysosamäärähirviö, lähes Asterix*in tasoa) pärjäisi nykyään ylioppilaskirjoituksissa hirvittävän huonosti. (a) Hän on kiistämättä älykäs ja ahkera. Mutta hän on spesialisti. Suurin osa kouluaineista ovat tässä yhteydessä turhia. Aikanaan hän oli sitä "liki täysien pisteiden mallia", kaikissa aineissa. Koska muistista unohtuu asioita joita ei käytä, hän osaisi hirveän hyvin esimerkiksi matematiikkaa, mutta tällä ei olisi väliä koska ylioppilastestin vaatima taitotaso ei ole kiinnostunut taidoista jotka ylittävät tietyn tason. Ja sitten toisaalta henki olisi "mikä biologia?"
* Itse taas olen generalisti, ja pärjäisin nykyisissä ylioppilaskirjoituksissa todennäköisesti hurjasti paremmin kuin aikanani. Ja vaikka olenkin yleisesti ottaen älykäs ja laiska, niin tosiasiassa tämä tulosten paraneminen ei johtuisi siitä että olen laiska ja älykäs, vaan nimenomaan siitä että olen addiktiivinen ja obsessoituva hahmo, ja tämän takia ylioppilaskirjoitusten mittaamisen kannalta älykäs ja ahkera.

Eli jälleen. Jos ihminen tiivistetään nelikenttään, on syytä ymmärtää että kyseessä ei ole mikään syvällinen totuus joka kertoo mahtavasta ymmärryksestä. Se on enemmänkin sukua niille luokitelmille joita on käytetty esimerkiksi humoraaliopissa. (Jossa on neljä persoonallisuustyyppiä.) Jotka ovat periaatteessa horoskooppimerkkejä ilman että niitä on sidottu mihinkään selitysmekanismiin. (Syntymähetkeen sitominen on sentään selitysmekanismiyritys, epäonnistunut sellainen, mutta edes yritys.) Ja niitä on lisäksi vain neljä, kun horoskooppimerkkejäkin on enemmän.

σ

Luin huvittuneena lyhyen kirjan "Inhimillisen typeryyden peruslait". Sen kirjoittaja, Carlo Cipolla, luokittelee teoksessa ihmiset karkeasti neljään luokkaan. Avuttomiin, roistoihin, typeryksiin ja älykkäisiin. Kirjassa käytetty luokittelu on vahvasti utilitaristinen ja siinä älykkyyttä ei pilkota mitenkään esimerkiksi analyyttiseen ja käytännölliseen. Luokittelun ytimessä on nelikenttä. Karkeasti siinä katsotaan seurauseettisesti hyötyjä. Ihminen joko hyödyttää toimillaan itseään tai haittaa. Ja samoin hän joko hyödyttää tai haittaa muita.

Rationaalinen ihminen hakee omaa hyötyä ja hyväntahtoinen muiden hyötyä. Rationaalinen ihminen voi joko hyväntahtoinen ja hyödyttää kaikkia ja olla älykäs tai hyötyä pääasiassa itse, ja olla roisto.  Irrationaalinen taas voi olla harmiton avuton tai haitallinen typerys. Luokittelu on sisäisesti koherentti ja käytännössä kategoriat ovat objektiivisia sen jälkeen kun hyöty ja hyväntahtoisuus ja rationaalisuus "on ensin määritelmällä sidottu johonkin konkreettiseen". (Jota teos ei muuten tee.) Lasken teoksen huumoriksi, vaikka luokitelmat ovatkin deduktiivisesti johdettavissa siitä mikä suure on määritelty X ja Y -akselille.

Silti siinä on joitain hauskoja luonnehdintoja. Kuten se, miten kirja hakee sisäistä koherenttia esittelemällä typeryyden peruslain jossa typeryksien määrä ja haitallisuus ihmisjoukossa X aliarvioidaan. Ja siksi kirja ei esitä prosentteja vaan viittaa "ihmiskunnan typeryspitoisuuteen" merkillä σ. Samoin koin viehätystä teoksen tapaan määritellä yksinäisyyttä hakevat ihmiset "Joillekin sosiaalinen kanssakäyminen on välttämätön paha. He kokevat joutuvansa sietämään muita ihmisiä samoin kuin nämä joutuvat sietämään heitä."

Paras horoskooppimerkki
on luonnollisesti orava.

Teos hakee suuren osan voimastaan tästä kyynisestä ilmapiriistä. Ja siitä että ihmisistä on tärkeää luokitella ihmisiä. Ja tehdä tämä mahdollisimman pienellä vaivalla. Tämä "laiskuus" on suurelta osin horoskooppien suosion takana. Silti tämänlaisiin ihmisten luokitteluihin sitoutuvan ei tarvitse olla taikauskoinen sanan varsinaisessa mielessä. Esimerkiksi jos katsoo horoskooppien kritiikkiä, voi huomata että aika moni kritisoi lähinnä mekanismia. Sitä että planeetoilla ei ole yhteyttä persoonallisuuksiin. Samat henkilöt sitten luottaisivat horoskooppien tyylisiin ominaisuuskuvauksiin heti jos horoskooppimerkki olisi vain itseen sidottavissa oleva tunnus. Eli heti jos olisi horoskooppimerkki joka ei määrittyisi syntymäajalla, se jotenkin koettaisiin paremmaksi. Vaikka oikeasti se olisi vain horoskooppimerkki jossa ei ole edes sitä mekanismia.

Ja kyllähän itsereflektio ja muiden luokittelu tietysti viehättää. Esimerkiksi minulle on syvästi tyydyttävää analysoida kusipäisyyden filosofiaa ja sitoa sitten tämä käsite joihinkin ihmisiin. Ja olen esimerkiksi tehnyt Myers-Briggs -tyypitystestin (MBTI) useitakin kertoja. (Enkä edes jaksa ottaa tässä yhteydessä esille heraldisia eläimiä.)

"Takkiraudassa" oli esitys jonka mukaan tietty luokitus Myers-Briggsissä olisi autisminkaltaisuutta. Että INTJ olisi yhteydessä. Olin tietysti kiinnostunut asiasta ja katsoin annettua lähdettä. Oletuksenani oli luonnollisesti se, että autisteille, tai aspergerin syndroomaisille ja vastaaville olisi tehty kyseistä testiä ja tätä otosryhmää olisi sitten verrattu tavallisten ihmisten tuloksiin. Mutta ei. Siinä oli viitattu autismiin liittyviin oireisiin joita sitten tulkittiin Myers-Briggsin tematiikassa ikään kuin ulkopuolisena. Menetelmällä on selvästi heikkoutensa, sillä toisaalla on tehty samaa ja saatu erilaatinen tulos. Jos autistejen aistielimistöjen anomaalisuus ja käyttäytymisen piirteet korostuvat, onkin tulos ISTP. Erot kattavat puolet käytetyistä neljästä kirjaimesta.

Olen itse asiassa jo hieman pidemmän aikaa ollut hieman ällistynyt kuinka "Takkiraudan" tekijä on innostunut Myers-Briggsin tyypityksestä. Sillä kyseinen menetelmä perustuu Carl Jungin psykoanalyyttiseen persoonallisuusluokitukseen. (Itse asiassa vielä pahempaa, se on Isabel Briggs-Myersin tulkintatapa jungilaisuudesta.) Kunnon konservatiivina Takkiraudassa osataan olla kriittisiä psykoanalyysille. Mutta tämä näkyy tietysti vahviten Freudin puheiden kohdalla.

Itse olen tunnetun epäluuloinen psykoanalyysin relevanttiutta kohtaan ; Miltei tekisi mieli kutsua Myers-Briggs -luokitelmaa pseudotieteestä johdetuksi tulkinnaksi. Mutta se olisi vain häijyä. Siksi aloitankin siitä että olen tehnyt testin monta kertaa. Ja se minkä tässä prosessissa oppii on jännittävä. Nimittäin se, että vaikka persoonallisuustyypittelytestejä tehdään oletuksena että ihmisellä on jokin kohtuu pysyvä persoonallisuus, testit tuppaavat antamaan eri tuloksia. Itse saan usein INTJ:n tai ISTJ:n. (Viimeisin tulos kuitenkin ISTP.) Tämä muttuminen itsessään vihjaa että testin reliabiliteetti ei ole suuri. ; Reliabiliteetti määrittyy siten että satunnaismuuttujat eivät helposti muuta tuloksia. Tällöin testistä saadaan usein samaa tulosta samalla ihmisellä. Ja tässä kohden ensimmäinen ajatus kriittisellä analyyttisellä mielellä varustetulle ihmiselle on tai ainakin pitäisi olla seuraavassa:
1: Kaikki kysymykset ovat dikotomisia. On valittava. Ja valinnassa on aina kysymys siitä että on valittava niiden välillä jotka Myers-Briggsissä asetetaan toistensa vastinpariksi. Joko-Tai -linjamassa annettujen valintojen perusteella tehty lukumäärä päättää sen oletko mitäkin. Ja näitä kysymyksiä ei ole montaa. Tästä seuraa se, että muutokset ovat helposti suuria. Ongelmia voi lisätä se jos ihmisellä onkin samanaikaisesti molempia piirteitä.
2: Tulkinnat ovat hyvin jyrkkiä. Kun valitaan vaihtoehdoista, valitaan paitsi niitä joita Myers-Briggsissä on oletettu toistensa vaihtoehdoiksi, niin ne ovat aina mallia "oletko pitkä vai lyhyt". Kun valinnat ovat sisällöllisesti jyrkkiä, tuloksiin tulee helposti heilahteluja.
3: Testi on itse asiassa rakenteeltaan hyvinkin deduktiivinen. Tämä perimmiltään tarkoittaa sitä että lopputulos on suoraan seurausta siitä mitkä valitsee. Ja nämä valinnat eivät suinkaan hae ennusteita, vaan ne kysyvät asioita suoraan. (Jos minä kysyisin testissä monta kertaa peräkkäin "oletko mielestäsi emotionaalinen vai harkitseva" ja kertoisin tulokseksi "olet emotionaalinen" niin nauraisivat pihalle. Tai pitäisi nauraa ainakin.) Testi toimii täsmälleen yhtä hyvin kuin ihmisen itsetuntemus. Ja kieroa kyllä, jos ihminen tuntee itsensä hyvin, hän ei tarvitse testiä. Jos hän tarvitsee testin, sen antama tulos tuskin on kovin luotettava.

Tämä - minusta ilmiselvä ennakkointuitio - onkin yllättävän relevantti. Muutkin jakavat sen. Guardianissa että Fortunessa on artikkeleja siitä miten kyseinen persoonallisuustesti on samanaikaisesti hyvin paljon käytetty, että tieteelliseltä tasoltaan kyseenalainen. Ja koska asiaa ei päätetä journalistien toimesta - ei edes supertieteellisten iltapäivälehtien palstoilla - on syytä viitata siihen että Pittenger on kirjoittanut siitä miten testi ei itse asiassa mittaa sitä mitä se väittää. ; Kritiikissä esiin nousee sekä ongelmat testin reliabiliteetissa (siinä että se antaa konsistentisti samanlaisia tuloksia, ilman tulkinnanvaraisuutta) että sen validiteetissa (siinä että se mittaa jotain todella olemassaolevaa piirrettä tavalla jossa tämä piirre myös arvioidaan luotettavasti.) Voidaankin sanoa että MBTI on vähän kuin horoskooppimerkit siinä mielessä että molempiin luotetaan siksi että ne ovat suosittuja. Suosio ruokkii itseään.

Pahinta asiassa on se, että siihen voidaan liittää jopa reiluusongelmia. Sillä Myers-Briggsiä käytetään hyvin usein siihen mihin sitä ei sen itsensä mukaankaan voida käyttää. Nimittäin siihen että sen ytimessä on hyvin essentialistinen ajattelu. Siinä olemus ja tekeminen yhdistetään hyvin vahvasti. (Edes horoskoopeissa se mitä olet ja mitä teet eivät ole näin vahvasti yhdessä.) Työnantajaa kiinnostaa palkata hyvä. Mutta Myers-Briggsin kautta haetaan tietynlaista asennetta. ; Ihmiset kuitenkin tekevät samoja töitä eri syistä ja eri motiivein. Samoin profiilejen väitetään olevan relevantteja monissa asioissa, kuten deittailussa. Mutta mitään tieteellistä tutkimusta tästä asiasta ei ole tehty.

Jungilaisuutta ei tietysti saa haukkua koska se on maineeltaan "pehmeää". Se kuitenkin lokeroi. Ja jos naturalistisella ja reduktiivisella lokeroinnilla ja humanistisella lokeroinnilla on jokin ero, se on se, että naturalistinen sitoo asioita matematiikkaan niin että ne edes jotenkin uskottavasti voivat olla totta. Pehmeän puolen luokitelmat taas ovat kokonaisvaltaisesti lähinnä sattumalta oikeassa. - Joka muistuttaa siitä miten σ on konservatiivienkin parissa suurempi kuin konservatiivit itse arvioivat. ; Ihmiset ovat vähän kuin yhteiskunnat. Niissä vaikuttaa hirvittävä määrä muuttujia. Tämä tekee niistä pirun mutkikkaita. Ihmisellä on tässä helposti halu ymmärtää ja hallita ja oikoa. Siksi on oleellista tiedostaa, että käytännössä aina kun joku tiivistää persoonallisuuden muutamaan merkkiin ja sovittaa ison määrän inhimillistä toimintaa tähän lokeroon, hän tekee sen siksi että on laiska ja tyhmä. Tekisi mieli sanoa että he ovat joko avuttomia tai typeryksiä. Mutta se olisi huumorikirjan mukaan menemistä.

---

Ainut oikeasti relevantti ja tieteellisesti validi nelikenttä jolla ihmistä tulkitaan on tietysti se, mistä Turtlesista hän pitää eniten.